YLIKIIMINGISSÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Osa 10

Transkriptio

1 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 Turvetutkimusraportti Report of Peat Investigation 366 Hannu Pajunen YLIKIIMIGISSÄ TUTKITUT SUOT JA IIDE TURVEVARAT Osa 10 Abstract: The mires and peat reserves of Ylikiiminki, Central Finland. Part 10 Geologian tutkimuskeskus Kuopio

2 Hannu Pajunen 2

3 GEOLOGIA TUTKIMUSKESKUS GEOLOGICAL SURVEY OF FILAD Turvetutkimusraportti 366 Report of Peat Investigation 366 Hannu Pajunen YLIKIIMIGISSÄ TUTKITUT SUOT JA IIDE TURVEVARAT Osa 10 Abstract: The mires and peat reserves of Ylikiiminki, Central Finland Part 10 Kuopio 2006

4 Hannu Pajunen 4

5 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 Pajunen, Hannu Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 366, 39 sivua, 26 kuvaa, 2 taulukkoa, 3 liitettä. Ylikiimingin kunnan alueelta tutkittiin kenttätyökausien aikana 23 suota. Aineisto koottiin käyttäen tutkimuslinjastoa, jossa tutkimuspisteet sijaitsevat 50 metrin välein. Maastossa määritettiin pinnan korkeus, suotyyppi, turvelaji, turpeen maatuneisuus, liekoisuus ja pohjamaalaji. Laboratoriomäärityksiä varten otettiin 598 näytettä, joista kaikista määritettiin ph-, vesipitoisuus- ja tuhkapitoisuus. Tiheysmäärityksiä tehtiin 514, lämpöarvomäärityksiä 215 ja rikkipitoisuusmäärityksiä 180. Tutkittujen soiden yhteenlaskettu pinta-ala on 3614 ha. Soiden keskisyvyys on 1,3 m ja turvemäärä 45,7 milj. suo-m 3. Turpeesta on rahkavaltaista 47 % ja saravaltaista 53 %. Keskimääräinen maatumisaste on 5,0. Turpeen keskimääräinen ph-arvo on 4,0, vesipitoisuus 90,4 %, tiheys 97 kg/m 3, tuhkapitoisuus 3,8 %, rikkipitoisuus 0,41 % ja lämpöarvo 21,3 MJ/kg. Tutkitusta suoalasta arvioitiin tuotantokelpoiseksi noin 28 %. Turvetuotantoon soveltuvia alueita on 19 suolla yhteensä 1006 ha. Tuotantokelpoista turvetta on yhteensä 18,19 milj. m 3. Siitä on ympäristöturvetta 2,87 milj. m 3 ja energiaturvetta 15,32 milj. m 3. Energiakäyttöön soveltuvat turvekerrokset sisältävät energiaa kuivana yhteensä 30,48 milj. GJ eli 8,47 milj. MWh. Asiasanat: suot, turve, turvemaat, saraturve, rahkaturve, varat, energia, Ylikiiminki Hannu Pajunen Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO 5

6 Hannu Pajunen Pajunen, Hannu Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 - The mires and peat reserves of Ylikiiminki, Central Finland. Part 10. Geologian tutkimuskeskus,- Geological Survey of Finland, Turvetutkimusraportti Report of peat investigation 366, 39 pages, 26 figures, 2 tables, 3 appendices. In the municipality of Ylikiiminki 23 mires were surveyed in 1999, 2000, and The data was collected using survey grids with study sites at the intervals of 50 m. Elevation, site type, peat type, the decomposition degree of peat, snag content and the type of subsoil were determined and recorded in the field. Altogether 598 samples were taken to the laboratory. All of them were analysed for ph, water content and ash content. A total 514 samples were analysed for dry bulk density, 215 for net calorific value and 180 for sulphur content. The mires cover altogether 3614 hectares. The average depth of the peat deposits is 1.3 m, and the peat quantity totals 45.7 million m 3 in situ. The portion of Sphagnum predominant peat is 47% and Carex predominant peat 53%. The average decomposition degree of peat is 5.0. ph value is 4.0, water content 90.4%, dry bulk density 97 kg/m 3, ash content 3.8%, sulphur content 0.41%, and net calorific value 21.3 MJ/kg on an average. About 28% of the surveyed area was considered suitable for peat production. Areas suitable for peat production were found in 19 mires covering an area of 1006 ha. The quantity of useful peat is million m 3 in situ. The quantity of horticultural peat totals 2.87 milj. m 3 and that of fuel peat million m 3. The energy content of fuel peat is million GJ or 8.47 million MWh as calculated for dry peat. Key words: mires, peat, peatlands, Carex peat, Sphagnum peat, reserves, energy, Ylikiiminki Hannu Pajunen Geological Survey of Finland PL 1237 FI KUOPIO FILAD

7 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 SISÄLLYSLUETTELO JOHDATO... 9 TUTKIMUSMEETELMÄT... 9 Kenttätutkimukset... 9 Laboratoriomääritykset... 9 ARVIOITIPERUSTEET TULOSTE TARKASTELU Suot ja niiden turvekerrokset Soveltuvuus turvetuotantoon TUTKITUT SUOT Haarapetäjänsuo Isonkankaansuo Kaakkurisuo Kaskensuo Kohmelosuo Kärppäsuo Louhisuo Metsosuo Mustasuo Paskasuo Pesämaan Hillikkosuo Pikku Heinäsuo Pitkänlahdensuo Polvensuo Puolivälinsuo Rupisuo Sarvisuo Soidinsuo Tervasuo Uumajärvensuo Varessuo Vuorisuo Yhteinensuo KIRJALLISUUS

8

9 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 JOHDATO Ylikiimingin yleisimmät maalajit ovat moreeni ja turve. Moreeni- ja turvemaiden vallitsemaan maisemaan tuovat vaihtelua jokivarsien tulvakerrostumat ja harjut, jotka ovat osittain muinaisen Itämeren rantavoimien tasoittamia. Loivat pinnanmuodot ovat mahdollistaneet laajojen suoalueiden muodostumisen kunnan itä- ja pohjoisosiin. Länsiosissa maasto on huomattavasti pienpiirteisempää ja suot vastaavasti pienempiä. Kahtakymmentä hehtaaria suurempien soiden pinta-alaksi on mitattu ha (Lappalainen ym. 1980) eli noin 40 % kunnan maapinta-alasta. Ylikiiminki kuuluu Pohjanmaan aapasuoalueeseen, missä mineraalimailta kulkeutuneet ravinteet ovat vaikuttaneet suokasvillisuuteen ja turvelajeihin. Soita on Ylikiimingissä käytetty jo pitkään. Ravinteikkaita soita on raivattu pelloiksi, sillä suot ovat olleet moreenimaita helpommin viljeltäviä. Soiden puuntuottokykyä on parannettu vesitaloutta säätelemällä ja viime vuosikymmeninä turvetta nostettu Oulun suurten kulutuskohteiden tarpeisiin. Maa- ja metsätalouskäyttö on edellyttänyt tietoa soiden ravinteisuudesta ja turvetuotanto tietoa turvekerroksen ominaisuuksista. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Ylikiimingin soita lähinnä energiakäytön kannalta. Tähän mennessä on tutkittu 250 liitteessä 1 lueteltua suota. Tutkittu suoala on yhteensä ha ja ylittää kahtakymmentä hehtaaria suurempien soiden yhteenlasketun alan parilla tuhannella hehtaarilla. Pinta-alan ylittyminen johtuu siitä, ettei kunnan rajalla sijaitsevia soita ole rajattu kuntarajan mukaan, vaan ne on raportoitu yhtenä kokonaisuutena. Ylikiimingin raporteissa on useita laajoja, naapurikuntien puolelle ulottuvia soita. Arviointiperusteet ovat muuttuneet vuosien saatossa, mikä on syytä huomioida luettaessa eri ikäisiä raportteja (Häikiö ja Pajunen 1981, Varila 1982, Pajunen ja Varila 1984, Pajunen 1992, 1997, 1998, 2001, 2002 ja 2004). Muutokset koskevat lähinnä tuotantokelpoisen alueen minimikokoa ja kuivatusmahdollisuuksia. Tässä kymmenennessä raportissa käsitellään vuosina tutkittuja soita (kuva 1). Kukin suo kuvataan lyhyesti, ja sen soveltuvuus turvetuotantoon arvioidaan. Arviot perustuvat maasto- ja laboratoriotutkimuksiin. GTK:sta voi tarvittaessa tilata täydentävää materiaalia kuten suokarttoja (kuva 2), poikkileikkauskuvia (kuva 3), laboratoriotuloksia ja tutkimusselostuksia. TUTKIMUSMEETELMÄT Kenttätutkimukset Tutkittavalle suolle tehtiin linjaverkosto, jossa selkälinja kulkee pitkin suon hallitsevaa osaa ja poikkilinjat ovat sitä vastaan kohtisuoraan 200 m:n välein. Tutkimusaineistoa koottiin kairauspisteiltä ja syvyysmittauspisteiltä. Kairauspisteet sijaitsevat selkälinjalla 100 m:n välein ja poikkilinjoilla m:n välein. Kairauspisteiden muodostamaa verkostoa täydennettiin syvyysmittauspisteillä, niin että tutkimuspisteiden väliksi tuli enintään 50 m. Jokaisella kairauspisteellä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys, mättäisyys ja mättäiden korkeus; metsäisillä alueilla lisäksi puulajisuhteet, tiheys- ja kehitysluokka sekä mahdolliset hakkuut. Maatumattoman puuaineksen määrä eli liekoisuus selvitettiin pliktaamalla turvekerros kairan varsilla kahden metrin syvyyteen saakka. Maastossa määritettiin turvekerroksen turvelaji, maatuneisuus (H1-10), kosteus (B1-5) ja tupasvillan kuitujen suhteellinen osuus (F0-6) sekä pohjamaalaji ja liejukerrokset. Syvyysmittauspisteillä määritettiin turvekerroksen paksuuden lisäksi suotyyppi ja pohjamaalaji. Osa tutkimuslinjoista vaaittiin ja vaaitukset kiinnitettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Laboratoriomäärityksiä varten otettiin tilavuustarkkoja näytteitä. Tutkimusmenetelmät on kuvattu yksityiskohtaisesti Geologian tutkimuskeskuksen oppaassa (Lappalainen ym. 1984). Laboratoriomääritykset Laboratoriomäärityksiä varten otettiin yhteensä 598 turvenäytettä. ph-arvo mitattiin laboratoriossa välittömästi näytteiden avaamisen jälkeen. Vesipitoisuus määritettiin kuivattamalla turvenäytteet 105EC:ssa vakiopainoon. Tilavuustarkoista näytteistä laskettiin tiheys (kuiva-ainemäärä kiloina suokuutiota kohti). Kuivatuista turvenäytteistä määritettiin tuhkapitoisuus hehkuttamalla ne 815 ± 25EC:ssa. Lämpöarvomääritykset tehtiin LECO AC-300 kalorimetrillä ja rikkipitoisuusmääritykset LECO SC-132 -analysaattorilla. ph-arvo, vesipitoisuus ja tuhkapitoisuus määritettiin 598 näytteestä, tiheys 514 näytteestä, lämpöarvo 215 näytteestä ja rikkipitoisuus 180 näytteestä. 9

10 Hannu Pajunen Ñ Ylikiiminki Tutkittu suo Valuma-alue Tie Suo Joki Järvi Pelto atura_ km Kuva 1. Ylikiimingissä vuosina tutkittujen soiden sijainti. Fig. 1. Location of mires surveyed in the municipality of Ylikiiminki in Haarapetäjänsuo 7. Louhisuo 13. Pitkänlahdensuo 19. Tervasuo 2. Isonkankaansuo 8. Metsosuo 14. Polvensuo 20. Uumajärvensuo 3. Kaakkurisuo 9. Mustasuo 15. Puolivälinsuo 21. Varessuo 4. Kaskensuo 10. Paskasuo 16. Rupisuo 22. Vuorisuo 5. Kohmelosuo 11. Pesämaan Hillikkosuo 17. Sarvisuo 23. Yhteinensuo 6. Kärppäsuo 12. Pikku Heinäsuo 18. Soidinsuo 10

11 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 Kärppäsuo, Ylikiiminki, kl Turvekerrostuman paksuus 0-1m 1-1,5m 1,5-2m 2-3m A m / A100 0 / m / 7 0 / / A700 A900 A A m +300m 10 3 / / 7 0 / m / A / 12 0 / 9 2 / m m / 17 A / 4 0 / / / m -150m -80m / / / / / / m 28 0 / / / / / m 3 / m 0 / / / Keskimääräinen maatuneisuus 2/17 Heikosti maatuneen pintakerroksen/ koko turvekerrostuman paksuus (dm) 14 Turvekerrostuman paksuus (dm) m 7-265m / / / 3-400m A m A1765m Kuva 2. Fig. 2. Esimerkki turvekerroksen paksuutta kuvaavasta suokartasta. A map indicating thickness of peat deposit. Kuva 3. Fig. 3. Esimerkki poikkileikkauskuvasta. Ylemmästä kuvasta ilmenee turvekerroksen maatuneisuus ja alemmasta turvelajit ja pohjamaalajit. Merkit on selitetty liitteessä 3. A cross-section indicating decomposition degree of peat (above) and peat types (below). 11

12 Hannu Pajunen ARVIOITIPERUSTEET Tuotantokelpoisena pidettiin yleensä yli 1,5 m:n syvyistä aluetta. Jos turvekerros on hyvin tiivistynyt, voidaan tuotantokelpoinen alue ulottaa metrin syvyyskäyrälle saakka. Tällaisia alueita ovat yleensä pellot ja turvekankaat. Koska turvekerrosta ei voida käyttää mineraalimaata myöten, vähennettiin tuotantokelpoista turvemäärää laskettaessa keskisyvyydestä 0,5 m. Käytännössä suon pohjalle jäävän kerroksen paksuus vaihtelee pohjan kivisyyden, turpeen laadun ja suon jälkikäytön mukaan. Varhaisimmista tutkimuksista (raportit 1 4) poiketen ei alueen kokoa ja muotoa käytetä arviointiperusteena. Tuotantomenetelmät ovat viime aikoina kehittyneet joustavammiksi, mikä mahdollistaa pienten altaiden käytön osana laajempaa tuotantokokonaisuutta. Toinen arviointiperusteiden muutos koskee kuivatusmahdollisuuksia. Viime vuosina on yleistynyt turvetuotannon vesiensuojelujärjestelyihin liittyvä pintavalutuskenttien käyttö. Kuivatusvesien johtaminen pintavalutuskentälle edellyttää usein pumppaamista. Se taas mahdollistaa turvetuotannon alueilla, joilla pohjavedenpintaa ei voida laskea ojittamalla ja joita aiemmin pidettiin tuotantoon soveltumattomina. Kuivatusvaikeudet liittyvät yleensä vesistöihin rajoittuviin turvekerrostumiin. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on vesistöjen ympärille jätetty 100 m leveä suojavyöhyke. Kuivatusmahdollisuudet ja pumppauksen tarve selvitetään yksityiskohtaisen suotutki- muksen yhteydessä. Turvekerrokset on jaettu käyttötarkoituksen mukaan ympäristöturpeeseen ja energiaturpeeseen. Ympäristöturpeella ymmärretään tässä raportissa kaikkea heikosti maatunutta (H1-4) rahkavaltaista turvetta. Jos ympäristöturpeeseen sisältyy kasvuturpeen laatuvaatimukset täyttävää, Acutifolia-ryhmän rahkasammalien muodostamaa turvetta, on siitä mainittu erikseen. Turvekerroksen heikosti maatunut pintaosa sisältää rahkasammalien jäännösten ohella usein sarojen, suoleväkön ja tupasvillan jäännöksiä. Tällainen heikosti maatunut sekaturve voidaan käyttää joko ympäristö- tai energiaturpeena. Käyttökelpoisuus määräytyy lähinnä kerroksen paksuuden perusteella. Jos pintaosan keskimääräinen paksuus on vähintään 0,5 m, on sitä pidetty soveltuvana ympäristöturpeen tuotantoon. Muussa tapauksessa pintaosa sekoittuu alla olevaan energiaturpeeseen kunnostustoimien yhteydessä. Energiaturpeeksi soveltuvan rahkavaltaisen turpeen maatuneisuuden tulee olla vähintään 5. Saravaltainen turve soveltuu energiaturpeeksi myös heikommin maatuneena. Energiaturpeen tuhkapitoisuuden, rikkipitoisuuden ja lämpöarvon tulee olla Polttoturpeen laatuohjeen (1991) määräämissä rajoissa. Kaikki tässä raportissa esitetyt turvemäärät ovat suokuutiometrejä. Tuotantokuutioina laskien turvemäärät ovat huomattavasti pienempiä. TULOSTE TARKASTELU Suot ja niiden turvekerrokset Vuosina tutkitut suot sijaitsevat kunnan etelä- ja itäosassa. Yhdeksän suota tutkittiin Vepsän kylän ympäristöstä ja neljätoista Varesselän ympäristöstä (kuva 1). Tutkittuja soita on 23, ja niiden pintaala on yhteensä 3614 ha. Aineiston suurimmat suot ovat Varessuo (440 ha), Pikku Heinäsuo (430 ha), Pesämaan Hillikkosuo (380 ha) ja Mustasuo (370 ha). Yli 100 ha:n soita on yhteensä 11 kpl, ha:n soita 6 kpl ja alle 50 ha:n soita samoin 6 kpl (taulukko 1). Yksittäisten soiden rajaus ja tutkimuspisteiden sijainti käyvät ilmi suoselostusten yhteydessä olevista kartoista. Tutkittujen soiden ikää ei ole määritetty, mutta niiden maksimi-iän määrää muinaisen Itämeren vetäytyminen alueelta. Ylikiimingin ylimmät paikat kohosivat merenpinnan yläpuolelle jo runsaat 9000 vuotta sitten. Seuraavien vuosituhansien aikana vesi mataloitui niin, että Yli-Vuotossa 94 metrin korkeudella oleva Vähä-Vuotunki kuroutui Itämerestä noin 7400 vuotta sitten (Eronen 1974, ikä kalibroitu) ja Kiimingissä 57 metrin korkeudella oleva Loukkojärvi noin 5100 vuotta sitten (Pajunen 2004). Loukkojärven kuroutuessa Kiiminkijoen suisto oli jo Vesalan Rekikylän tienoossa ja meri väistynyt Ylikiimingin alueelta. Tutkitut suot sijaitsevat m:n korkeudella merenpinnasta. Varesselän ympäristön suot sijaitsevat Vähää-Vuotunkia korkeammalla, joten niiden altaat paljastuivat merestä viimeistään 7400 vuotta sitten. Vepsän ympäristön suoaltaat sijaitsevat alempana ja paljastuivat merestä vajaat 7000 vuotta sitten. Väistyvä meri jätti jälkeensä kosteita painanteita ja matalia vesialtaita, jotka alkoivat soistua heti merestä vapautumisen jälkeen. Myöhemmin suot laajenivat vesistöjen umpeenkasvun ja metsämaan soistumisen seurauksena. Maan pinnanmuodot ovat vaikuttaneet soiden kehitykseen. Loivapiirteisessä maastossa suot ovat voineet levittäytyä laajalle alueelle, mutta mäkisessä maastossa pinnanmuodot rajoittavat niiden leviämistä. Mäkiseen maastoon syntyneet suot syvenevät reunoilta nopeasti ja ovat usein keskimääräistä syvempiä. Tutkittujen soiden keskisyvyys on 1,3 m, mikä on 12

13 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 hieman suurempi kuin kaikkien Pohjois-Pohjanmaalta tutkittujen soiden keskisyvyys (Virtanen ym. 2003). Suokohtaiset keskisyvyydet vaihtelevat Metsosuon ja Rupisuon 0,7 metristä Uumajärvensuon 2,1 metriin (taulukko 1). Selvästi keskimääräistä matalampia ovat myös Isonkankaansuo, Kohmelosuo, Mustasuo, Sarvisuo ja Tervasuo. Vastaavasti suhteellisen syviä soita ovat Kaakkurisuo ja Pikku Heinäsuo. Matalimmissa soissa ei ole lainkaan yli 1,5 m:n syvyisiä alueita, kun taas syvimmässä suossa sen osuus on noin 65 %. Yli 1,5 m:n syvyisten alueiden keskisyvyys on 2,3 m. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus on yli 1,5 m:n syvyisillä alueilla keskimäärin 0,4 m. Taulukko 1. Table 1. Soiden pinta-ala, keskisyvyys, turvelajit ja turpeen keskimääräinen maatuneisuus. Area, average depth, peat types and average decomposition degree of peat. Suon nimi 1) Pinta- Keskisyvyys 3) (m) Turvelajit 4) (%) Maatuala 2) (ha) neisuus 5) Pinta- Yhteensä Rahka- Sara- Rusko- (H) osa 6) 7) valtainen 8) valtainen 9) sammalvaltainen 1. Haarapetäjänsuo 90 0,2 0, ,0 2. Isonkankaansuo 110 0,4 0, ,7 3. Kaakkurisuo 30 0,9 1, ,4 4. Kaskensuo 240 0,3 1, ,3 5. Kohmelosuo 40 0,2 0, ,5 6. Kärppäsuo 75 0,1 1, ,4 7. Louhisuo 110 0,2 1, ,2 8. Metsosuo 40 0,1 0, ,0 9. Mustasuo 370 0,1 0, ,3 10. Paskasuo 75 0,4 1, ,5 11. Pesämaan Hillikkosuo 380 0,3 1, ,7 12. Pikku Heinäsuo 430 0,4 1, ,2 13. Pitkänlahdensuo 40 0,8 1, ,2 14. Polvensuo 170 0,2 1, ,2 15. Puolivälinsuo 41 0,3 1, ,0 16. Rupisuo 38 0,2 0, ,9 17. Sarvisuo 75 0,2 0, ,1 18. Soidinsuo 110 0,2 1, ,1 19. Tervasuo 75 0,2 0, ,3 20. Uumajärvensuo 240 0,7 2, ,8 21. Varessuo 440 0,3 1, ,4 22. Vuorisuo 330 0,0 1, ,4 23. Yhteinensuo 65 0,1 1, ,4 Yhteensä 7) / Keskimäärin 11) ,3 1, ,0 1) Mire, 2) Area, 3) Average depth 4) Peat types, 5) Decomposition degree, 6) Surface part, 7) Total, 8) Sphagnum predominant, 9) Carex predominant, 10) Bryales predominant, 11) Average Pintaosa heikosti maatunut (H1-4) rahkavaltainen turve kerrostuman pintaosassa Surface part slightly decomposed (H1-4) Sphagnum predominant peat in surface part Suoalasta on avosuota 43 %, rämettä 47 %, korpea 3 %, turvekangasta 5 % ja peltoa 1 %. Avosoista suurin osa on luonnontilaista, kun taas rämeistä ja korvista vain kolmasosa on enää luonnontilaisena. Koko aineistossa luonnontilaisten alueiden osuus on 53 % ja ojitettujen 47 %. Ojitetun alueen osuus vaihtelee soittain. Lähes kokonaan luonnontilaisia ovat Isonkankaansuo, Pesämaan Hillikkosuo, Uumajärvensuo ja Varessuo. Kauttaaltaan ojitettuja soita taas ovat Kohmelosuo, Louhisuo, Metsosuo, Puolivälinsuo, Rupisuo, Sarvisuo ja Tervasuo. Ojikkovaiheen suotyypit ovat yleisiä (yli 50 %) Paskasuossa, Puolivälinsuossa ja Sarvisuossa ja muuttumavaiheen suotyypit Louhisuossa, Metsosuossa, Mustasuossa, Rupisuossa ja Tervasuossa. Turvekankaat ovat yleisimpiä (yli 20 %) Metsosuossa ja Mustasuossa. Peltojen 13

14 Hannu Pajunen osuus on suurin Polvensuossa. Turpeesta on rahkavaltaista 47 % ja saravaltaista 53 % (taulukko 1). Lähes kaikissa soissa on sekä rahka- että saravaltaisia turvekerroksia. Viidessä suossa rahka- ja saravaltaisen turpeen osuus on lähes yhtä suuri (40 60 %). Rahkavaltainen turve on selvästi vallitsevana (yli 80 %) kuudessa suossa, mutta vastaavalla tavalla saravaltaisia soita on vain yksi. Selvästi rahkaturvevaltaiset suot sijaitsevat paikallisella vedenjakajalla. Rahkavaltaisen turpeen osuus pienenee ja saravaltaisen kasvaa siirryttäessä vedenjakajalta alavammille paikoille. Tämä on havaittavissa verrattaessa vierekkäisiä suopareja kuten Isonkankaansuo Louhisuo, Haarapetäjänsuo Yhteinensuo ja Soidinsuo uorisuo. Tutkituissa soissa on hyvin niukasti ruskosammalvaltaista turvetta, keskimäärin vai 0,1 %. Suurin osa turpeesta sisältää sekä rahkasammalien että sarojen jäännöksiä ja on luokiteltavissa vallitsevan osan (jälkimmäinen) mukaan joko sararahka- tai rahkasaraturpeeksi. Pelkän rahkaturpeen osuus ylittää 30 % Isonkankaansuossa, Pitkänlahdensuossa, Puolivälinsuossa, Rupisuossa ja Sarvisuossa. Sisävastoin pelkkä saraturve on huomattavasti harvinaisempaa. Sen osuus on suurin (11 %) Louhisuossa. Tupasvillan jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 16 %, puun jäännöksiä sisältävän 11 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 14 %. Tupasvillan jäännökset ovat yleisimpiä Puolivälinsuossa, Pitkänlahdensuossa ja Rupisuossa, puun jäännökset Kohmelosuossa ja Polvensuossa ja varpujen jäännökset Kohmelosuossa ja Metsosuossa. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,0. Suokohtaiset keskiarvot vaihtelevat 4,2 5,4 (taulukko 1). Maatuneisuuserot voivat olla suuria sekä alueittain että kerroksittain. Maatuneisuuden vaihtelu on yleensä voimakkainta rahkavaltaisissa turvekerroksissa. Laboratoriomääritysten perusteella saatiin turpeen keskimääräisiksi ominaisuuksiksi: ph-arvo 4,0 vesipitoisuus 90,4 % tiheys 97 kg/m 3 tuhkapitoisuus 3,8 % rikkipitoisuus 0,41 % lämpöarvo 21,3 MJ/kg Keskimääräinen ph-arvo vaihtelee soittain 3,2 5,2. Happamimpia soita ovat rahkaturvevaltaiset Pitkänlahdensuo ja Isonkankaansuo ja vähiten happamia saraturvevaltaiset Kärppäsuo ja Vuorisuo. Turvekerrosten pharvo pienenee pintaa kohti, mikä kuvastaa soiden luonnollista kehitystä niukkaravinteisempaan suuntaan. Keskimääräinen tiheys vaihtelee soittain kg/ m 3. Pienimmät keskimääräiset tiheydet ovat Kaakkurisuolla ja Uumajärvensuolla ja suurimmat Tervasuolla ja Polvensuolla. Pienimpiä tiheyksiä vastaava vesipitoisuus on noin 93 % ja suurimpia tiheyksiä vastaava noin 86 %. Tiheys voi vaihdella merkittävästi myös suon eri osien välillä ja kerroksittain. Pieniä tiheyksiä tavataan yleensä umpeen kasvavien vesistöjen ympäristössä ja suurimpia ohutturpeisilla vanhoilla ojitusalueilla. Suurimmilla soilla, joilla on useita näytteenottopisteitä, keskiarvot lähenevät koko aineiston keskimääräisiä arvoja. Koko aineiston keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,41 %. Korkea keskiarvo johtuu lähinnä Polvensuosta, jonka keskimääräinen rikkipitoisuus on 2,7 %. Polvensuon korkein pistekohtainen pitoisuus on 4,8 % ja korkein näytekohtainen peräti 8,9 %. Ilman Polvensuota aineiston keskimääräinen pitoisuus on 0,22 %. Kolmen suon keskimääräinen pitoisuus ylittää 0,3 %, mikä on sama kuin energiaturpeen kuukausierän korkein sallittu keskimääräinen pitoisuus (Polttoturpeen laatuohje 1991, liite 2). Keskiarvoja kohottavat yleensä pohjan läheisten kerrosten korkeat pitoisuudet. Runsaasti rikkiä sisältävien kerrosten rajaaminen edellyttää huomattavasti yksityiskohtaisempaa näytteenottoa. Soveltuvuus turvetuotantoon Turvetuotantoon soveltuvaa aluetta on yhteensä 1006 ha, mikä on noin 28 % tutkitusta suoalasta. Tuotantokelpoisia alueita on lähes kaikilla soilla (taulukko 2). Suurin tuotantokelpoinen alue noin 238 ha on Pikku Heinäsuolla ja sen yhteydessä tutkitulla Sakarinsuolla. Suuria tuotantokelpoisia alueita on myös Uumajärvensuolla (140 ha), Pesämaan Hillikkosuolla (115 ha) ja Varessuolla (115 ha). Lisäksi viidellä suolla on tuotantokelpoista aluetta ha. Tuotantokelpoiseksi arvioitu alue jakautuu yleensä useaan erilliseen altaaseen. Pienimmät tuotantokelpoiset alueet ovat vain muutaman hehtaarin kokoisia, joten niitä on syytä tarkastella yhdessä muiden lähialueen soiden kanssa. Tutkitut suot sijaitsevat Kiiminkijoen vesistöalueella (60, kuva 1). Kymmenen suota kuuluu Ylikiimingin alueeseen (60.02), kaksitoista Kiiminkijoen keskiosan alueeseen (60.03) ja yksi uorittajoen alaosan alueeseen (60.06). Ylikiimingin alueella on tuotantokelpoisia soita kahdeksan ja tuotantokelpoista aluetta 493 ha (taulukko 2). Kiiminkijoen keskiosan alueella on tuotantokelpoisia soita kymmenen ja tuotantokelpoista aluetta 398 ha. uorittan alaosan alueella on yksi tuotantokelpoinen suo ja sillä tuotantokelpoista aluetta 115 ha. Ohut turvekerros on merkittävin soiden tuotantokelpoisuutta rajoittava tekijä. Korkea tuhka- ja rikkipitoisuus estävät kahden suon käytön turvetuotantoon. 14

15 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 Runsaasti tuhkaa ja rikkiä sisältävät kerrokset ovat usein pienialaisia, joten niiden esilletulo tällä tutkimustarkkuudella on jossain määrin sattumanvaraista. Kerrosten rajaaminen edellyttää huomattavasti yksityiskohtaisempaa suotutkimusta. Lähes kaikissa soissa on heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka voidaan tuottaa kerroksen paksuudesta ja laadusta riippuen joko ympäristö- tai energiaturpeeksi. Tuotantokelpoista turvetta on yhteensä 18,19 milj. m 3. Siitä on ympäristöturvetta 2,87 milj. m 3 ja energiaturvetta 15,32 milj. m 3. Energiaturpeeksi soveltuvien kerrostumien energiasisältö on kuivana 30,48 milj. GJ eli 8,47 milj. MWh. Taulukko 2.Käyttökelpoiset turvevarat. Valuma-alueet Ekholmin (1993) mukaan. Table 2.Peat reserves suitable for peat production. Drainage basins according to Ekholm (1993). Suon nimi 1) Pinta-ala 2) Ympäristö- Energia- Energiaa 5) Valuma-alue 1) ha turvetta 3) turvetta 4) milj. umero ja nimi milj. m 3 milj. m 3 GJ 1. Haarapetäjänsuo 12 0,16 0, Korpisenojan valuma-alue Latvaojan valuma-alue 2. Isonkankaansuo 8 0,048 0,056 0, Vepsänjoen valuma-alue 3. Kaakkurisuo 20 0,24 0,14 0, Vepsänjoen valuma-alue 4. Kaskensuo 66 1,06 2, Korpisenojan valuma-alue 5. Kohmelosuo 3 0,021 0,021 0,043* Vepsänjoen valuma-alue 6. Kärppäsuo 19 0,32 0, Korpisenojan valuma-alue 7. Louhisuo 57 0,91 1, Vepsänjoen valuma-alue 9. Mustasuo 40 0,52 1, Pallojan valuma-alue Korpisenojan valuma-alue 10. Paskasuo 15 0,11 0,11 0, Puutturinalue Vepsänjoen valuma-alue 11. Pesämaan Hillikkosuo 115 1,73 4, Kusiojan valuma-alue 12. Pikku Heinäsuo 238 1,19 4,05 7, Vepsänjoen valuma-alue 13. Pitkänlahdensuo 12 0,14 0,060 0, Vepsänjoen valuma-alue 15. Puolivälinsuo 7 0,091 0, Latvaojan valuma-alue 17. Sarvisuo 8 0,10 0, Korpisenojan valuma-alue 18. Soidinsuo 44 0,70 1, Pallojan valuma-alue 20. Uumajärvensuo 140 1,12 1,96 3, Juopulinojan valuma-alue Porkkalan - Vuoton alue 21. Varessuo 115 1,96 4, Korpisenojan valuma-alue 22. Vuorisuo 77 1,23 2, Pallojan valuma-alue 23. Yhteinensuo 10 0,14 0, Korpisenojan valuma-alue Yhteensä ,87 15,32 30,48 1) Mire, 2) Area, 3) Quantity of horticultural peat in situ, 4) Quantity of fuel peat in situ, 5) Energy content, 6) Drainage basin, 7) Total * laskettu keskimääräisen tiheyden ja lämpöarvon perusteella * based on average density and calorific value 15

16 Hannu Pajunen TUTKITUT SUOT 1. Haarapetäjänsuo 1. Haarapetäjänsuo (kl , x = 7212,1, y = 3481,9) sijaitsee noin 22 km kunnan keskustasta itään. Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon, jossa runsaasti siirtolohkareita (kuva 4). Koillisreunaa sivuaa uusi ajotie. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu osittain Korpisenojan (60.034) ja osittain Lavaojan (60.035) valuma-alueeseen. Pinta on m merenpinnan yläpuolella. Pinta-ala on noin 90 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 27 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 12 ha. Suo on melko matala, keskisyvyys 0,9 m. Suurin syvyys 2,4 m mitattiin luoteisosasta. Tutkimuspisteistä on 44 % avosuolla, 54 % rämeellä ja 3 % turvekankaalla. Puolet suosta on luonnontilaista. Yleisin suotyyppi on keskiosissa rimpineva, reunamilla kangasräme. Turpeesta on 49 % rahka- ja 51 % saravaltaista. Saravaltaisen turpeen osuus lisääntyy syvemmille alueille mentäessä. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 6 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 15 % ja varpuainesta sisältävän 15 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja sararahkaturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Kahdelta tutkimuspaikalta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 100 kg/m 3 ja tuhkapitoisuus on 4,8 %. Liekoja on erittäin vähän. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, jonka päällä on paikoin ympäröivien mäkien rinteiltä huuhtoutunutta hietaa ja hiesua. Haarapetäjänsuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 12 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,16 milj. m 3. Pintaosa on ohut, keskimäärin 0,1 m, joten se sekoittuu alla olevaan energiaturpeeseen kunnostustoimien yhteydessä. Tuotantokelpoinen alue koostuu neljästä erillisestä altaasta. Kuva 4. Fig. 4. Tutkimuspisteiden sijainti Haarapetäjänsuolla. Location of survey sites in Haarapetäjänsuo. 16

17 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa Isonkankaansuo 2. Isonkankaansuo (kl , x = 7208,7, y = 3470,5) sijaitsee noin 12 km kunnan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu etelässä Isoonkankaaseen ja pohjoisessa Louhimaahan (kuva 5). Kankaiden välitse suo on yhteydessä pohjoispuolella olevaan Pikku Heinäsuohon ja luoteispuolella olevaan Louhisuohon. Puolangantieltä on suon eteläreunaan matkaa puoli kilometriä. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Pinta on m merenpinnan yläpuolella. Suo on lähellä paikallista vedenjakajaa. Vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Vuotonojaan, josta edelleen Vepsäjoen kautta Kiiminkijokeen. Suon pinta-ala on noin 110 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 20 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 8 ha. Suo on varsin matala, keskisyvyys 0,8 m. Suurin osa (82 %) suosta on vajaan metrin syvyistä. Suurin syvyys (2,7 m) mitattiin suon pohjoisreunalta. Tutkimuspisteistä on 55 % avosuolla, 42 % rämeellä, 2 % korvessa ja 1 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkortinen neva ja lyhytkortinen nevaräme. Suo on luonnontilainen. Turpeesta on 95 % rahka- ja 5 % saravaltaista. Tupasvillan jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 28 % ja varpuainesta sisältävän 6 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahka- ja sararahkaturve. Rahkavaltainen turve on vallitsevana ohutturpeisilla alueilla. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Itäosasta otettujen näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 89,1 %, tuhkapitoisuus 1,6 %, rikkipitoisuus 0,11 % ja lämpöarvo 20,3 MJ/kg. Pohjamaa on hiekkaa. Isonkankaansuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 8 ha ja sillä ympäristöturvetta noin 0,048 milj. m 3 ja energiaturvetta noin 0,056 milj. m 3. Alue on kolmena erillisenä altaana. Suurin osa suosta on turvetuotantoa ajatellen liian matalaa. Kuva 5. Fig. 5. Tutkimuspisteiden sijainti Isonkankaansuolla. Location of survey sites in Isonkankaansuo. 17

18 Hannu Pajunen 3. Kaakkurinsuo 3. Kaakkurinsuo (kl , x = 7207,5, y = 3468,3) sijaitsee noin 11 km kunnan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu lännessä Myllykankaaseen, pohjoisessa Välimaahan ja idässä loivapiirteiseen moreenimaastoon (kuva 6). Suon eteläreunaan ulottuu ajotie. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää etelään. Vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Vepsänjärveen. Pinta-ala on noin 30 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 26 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 20 ha. Suo syvenee reunoilta nopeasti ja on keskimääräistä syvempi (keskisyvyys 1,9 m). Suurin syvyys - 3,7 m - mitattiin luoteisosasta. Tutkimuspisteistä on 44 % avosuolla, 53 % rämeellä ja 4 % korvessa. Avosuoalueet ovat lähinnä lyhytkortista nevaa. Rämealueilla on eniten muuttumavaiheen varsinaista sararämettä ja lyhytkortista nevarämettä. Suosta puolet on luonnontilaista, puolet ojituksen vai- kutuksesta muuttunutta. Turpeesta on 94 % rahka- ja 6 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 17 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 25 % ja varpuainesta sisältävän 16 %. Yleisin turvelaji on sararahkaturve kahden kolmasosan osuudella. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4. äytteenottopaikan turvekerros on vetinen: vesipitoisuus keskimäärin 93,0 % ja tiheys 67 kg/m 3. Tuhkapitoisuus on pohjanläheistä kerrosta lukuun ottamatta alhainen. Liekoja on erittäin vähän. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Sen päällä on paikoin mäkien rinteiltä huuhtoutunutta hiekkaa, hietaa ja hiesua. Kaakkurisuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 20 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,24 milj. m 3 ja tuotantokelpoista energiaturvetta 0,14 milj. m 3. Ympäristöturpeeksi soveltuvan pintakerroksen paksuus vaihtelee 0 3,2 m ja on keskimäärin 1,2 m. Kuva 6. Fig. 6. Tutkimuspisteiden sijainti Kaakkurisuolla. Location of survey sites in Kaakkurisuo. 18

19 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa Kaskensuo 4. Kaskensuo (kl , x = 7212,2, y = 3483,9) sijaitsee noin 24 km kunnan keskustasta itään. Tutkittu alue käsittää varsinaisen Kaskensuon lisäksi Hyöteikkösaaren itäpuolella olevan suon (kuva 7). Tutkittu alue rajoittuu moreenimaihin. Ajotie ulottuu tutkitun alueen keskelle ja itäreunaan. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Korpisenojan valuma-alueeseen (60.034). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat Korpisenojan kautta Kiiminkijokeen. Tutkitun alueen pinta-ala on noin 240 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 117 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 66 ha. Laajin syvänne on keskiosassa, mutta suurin syvyys - 2,8 m - mitattiin itäosasta. Keskimääräinen syvyys on 1,2 m. Tutkimuspisteistä on 51 % avosuolla ja 49 % rämeellä. Yleisin avosuotyyppi on lyhytkortinen neva. Mesotrofinen rimpineva ja varsinainen saraneva ovat myös yleisiä. Yleisin rämetyyppi on lyhytkortinen nevaräme. Suosta on hieman yli puolet luonnontilaisena. Turpeesta on 60 % rahka- ja 40 % saravaltaista. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella rahka- ja saravaltaista turvetta on lähes yhtä paljon. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 13 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 18 % ja varpuainesta sisältävän 14 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Vesipitoisuus on keskimäärin 90, 3 %, tiheys 101 kg/m 3 ja tuhkapitoisuus 2,7 %. äytteenottopaikkojen väliset erot ovat pieniä. Liekoja on erittäin vähän. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Kaskensuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 66 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta noin 1,06 milj. m 3. Pintaosan keskimääräinen paksuus on 0,3 m. Kerroksen paksuus vaihtelee, ja paikoin se puuttuu tyystin. Kuva 7. Fig. 7. Tutkimuspisteiden sijainti Kaskensuolla. Location of survey sites in Kaskensuo. 19

20 Hannu Pajunen 5. Kohmelosuo 5. Kohmelosuo (kl , x = 7208,8, y = 3467,0) sijaitsee noin 9 km kunnan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu moreeni- ja soramaihin (kuva 8). Suolta on matkaa lähimmälle ajotielle kilometri. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää kohti suon halki virtaavaa Myllyojaa. Vedet laskevat Vepsänjoen kautta Kiiminkijokeen. Pinta-ala on noin 40 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 10 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 3 ha. Suo on varsin matala: keskisyvyys 0,9 m. Suurin syvyys 3,0 m mitattiin länsiosasta. Tutkimuspisteistä on 87 % rämeellä, 3 % korvessa ja 10 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat tupas- villaräme ja muuttumavaiheen ruohoinen sararäme. Turpeesta on 44 % rahka- ja 56 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 46 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 21 % ja varpuainesta sisältävän 33 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu, moreeni ja hieta. Kohmelosuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 3 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,021 milj. m 3 ja tuotantokelpoista energiaturvetta 0,021 milj. m 3. Ympäristöturpeeksi soveltuva pintakerros on keskimäärin 0,6 m paksu. Se muodostuu osittain Acutifolia-ryhmän rahkasammalista. Kuva 8. Fig. 8. Tutkimuspisteiden sijainti Kohmelosuolla. Location of survey sites in Kohmelosuo. 6. Kärppäsuo 6. Kärppäsuo (kl , x = 7215,2, y = 3479,0) sijaitsee noin 19 km kunnan keskustasta itään. Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon, jonka alavimmat paikat ovat soistuneet (kuva 9). Suon länsi- ja itäosaa sivuaa yksikaistainen autotie. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Korpisenojan valuma-alueeseen (60.034). Sen pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää lounaaseen. Vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Korpisenojaan ja sieltä edelleen Kiiminkijokeen. Pinta-ala on noin 75 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 35 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 19 ha. Keskimääräinen syvyys on 1,2 m ja keskiosasta mitattu suurin syvyys 2,8 m. Kärppäsuo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen, ja sen vallitseva suotyyppi on rimpineva. Tutkimuspisteistä on 60 % avosuolla, 34 % rämeellä ja 5 % turvekankaalla. Turpeesta on 24 % rahka- ja 76 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 12 % ja 20

21 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 varpuainesta sisältävän 22 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve, jonka osuus on kolme neljäsosaa. Sararahkaturvetta on vajaa neljäsosa. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Keskiosasta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 94 kg/m 3, tuhkapitoisuus 6,5 %, rikkipitoisuus 0,20 % ja lämpöarvo 19,8 MJ/kg. Liekoja on erittäin vähän. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, jonka päällä on paikoin hiekkaa ja hietaa. Kärppäsuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta yhteensä noin 19 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,32 milj. m 3. Pintaosa on ohut, keskimäärin 0,1 m. Tuotantokelpoinen alue koostuu kahdesta erillisestä altaasta. Kuva 9. Fig. 9. Tutkimuspisteiden sijainti Kärppäsuolla. Location of survey sites in Kärppäsuo. 7. Louhisuo 7. Louhisuo (kl , x = 7209,5, y = 3469,2) sijaitsee noin 10 km kunnan keskustasta kaakkoon. Tutkittu alue käsittää varsinaisen Louhisuon lisäksi Patamaan länsipuolella olevan suoalueen (kuva 10). Suo rajoittuu lännessä Kohisevankankaaseen, idässä Louhimaahan ja on Louhimaan eteläpuolitse yhteydessä edellä kuvattuun Isonkankaansuohon. Suon lounaisreunaa sivuaa ajotie. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Vuotonoja virtaa länsiosan kautta. Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää kohti Vuotonojaa. Vedet laskevat Vepsänjoen kautta Kiiminkijokeen. Pinta-ala on noin 110 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 82 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 57 ha. Suo on hieman keskimääräistä syvempi: keskisyvyys 1,5 m. Suurin syvyys 3,2 m mitattiin läheltä koillisreunaa. Tutkimuspisteistä on 20 % avosuolla, 48 % rämeellä, 14 % korvessa, 11 % turvekankaalla ja 5 % pellolla. Avosuoalue on lähinnä muuttumavaiheen ruohoista saranevaa ja rämealueet muuttumavaiheen tupasvillarämettä ja varsinaista sararämettä. Reunamilla on kangasrämettä ja kangaskorpea. Turpeesta on 42 % rahka- ja 58 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 24 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 19 % ja varpuainesta 21

22 Hannu Pajunen sisältävän 6 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraja sararahkaturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Kerrostuman yläosa on tiivistynyt ojituksen vaikutuksesta. Patamaan länsipuolelta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 97 kg/m 3, tuhkapitoisuus 3,6 %, rikkipitoisuus 0,17 % ja lämpöarvo 21,8 MJ/kg. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiesu ja hiekka. Louhisuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 57 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,91 milj. m 3. Pintaosa on keskimäärin 0,2 m paksu. Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Louhisuolla. Fig. 10. Location of survey sites in Louhisuo. 8. Metsosuo (kl , x = 7216,6, y = 3472,5) sijaitsee Kiiminkijoen varressa noin 12 km kunnan keskustasta itään. Suo rajoittuu etelässä tulvakerrostumiin ja pohjoisessa moreenimaihin (kuva 11). Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Porkkalan Vuoton alueeseen (60.031). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää etelään. Vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Kiiminkijokeen. Metsosuon pinta-ala on noin 40 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 5 ha. Suo on matala: keskisyvyys 0,7 m ja suurin syvyys 1,6 m. Tutkimuspisteistä on 72 % rämeellä, 2 % korvessa ja 26 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat muuttumavaiheen varsinainen sararäme ja ruohoinen sararäme. Suo on kauttaaltaan ojitettu ja metsätalouskäytössä. Turpeesta on 24 % rahka- ja 76 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 34 % ja varpuainesta sisältävän 29 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja hiesu. Metsosuo on turvetuotantoa ajatellen liian matala. 22

23 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 Kuva 11. Tutkimuspisteiden sijainti Metsosuolla. Fig. 11. Location of survey sites in Metsosuo. 9. Mustasuo 9. Mustasuo (kl , x = 7217,4, y = 3477,1) sijaitsee noin 17 km kunnan keskustasta itään. Suo rajoittuu koillisessa Vuorisuohon, luoteessa Saarisuohon ja muualla moreenimaihin (kuva 12). Ajotie ulottuu suon länsipuolelle Isoon Tallikankaaseen ja autotie Varesselkään suon kaakkoispuolelle. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella. Sen pohjoisosa kuuluu Pallojan valuma-alueeseen (60.033) ja eteläosa Korpisenojan valuma-alueeseen (60.034). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää pohjoisosassa luoteeseen ja eteläosassa lounaaseen. Vedet laskevat Kiiminkijokeen pohjoisosasta Pallo-ojan ja eteläosasta Korpisenojan kautta. Suon pinta-ala on noin 370 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 132 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 41 ha. Suo on keskimääräistä matalampi, keskisyvyys 0,9 m. Laajimmat ohutturpeiset alueet sijaitsevat Ison Tallikankaan kaakkoispuolella. Tutkimuspisteistä on 21 % avosuolla, 57 % rämeellä ja 21 % turvekankaalla. Rämeet ovat suurimmaksi osaksi muuttumavaiheen varsinaista sararämettä ja ruohoista sararämettä. Pohjoisosassa on laajalla alueella karhunsammalmuuttumaa. Suo on ojitettu lounaisosan pieniä avosuoalueita lukuun ottamatta. Turpeesta on 39 % rahka- ja 61 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 15 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 4 % ja varpuainesta sisältävän 18 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja sararahkaturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. eljältä tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 88,8 %, tiheys 110 kg/m 3, tuhkapitoisuus 4,4 %, rikkipitoisuus 0,27 % ja lämpöarvo 21,7 MJ/kg. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hieta. Mustasuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 40 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,52 milj. m 3. Pintaosa on ohut, keskimäärin vain 0,1 m. Suon matalat alueet soveltuvat hyvin metsätalouden käyttöön. 23

24 24 Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 366, 2006 Hannu Pajunen Kuva 12. Tutkimuspisteiden sijainti Mustasuolla. Fig. 12. Location of survey sites in Mustasuo. 10. Paskasuo (kl , x = 7204,3, y = 3468,9) sijaitsee noin 14 km kunnan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu moreenimaastoon, ja sen itäreunaa sivuaa Kivijärventie (kuva 13). Suo on Oulujoen ja Kiiminkijoen vesistöalueiden rajalla. Eteläosa kuuluu Puutturin alueeseen (59.151) ja pohjoisosa Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Pinta on m merenpinnan yläpuolella. Pinta-ala on noin 75 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta noin 28 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 15 ha. Keskimääräinen syvyys on 1,0 m. Syvin kohta 3,2 m on Konttisaaren pohjoispuolella. 10. Paskasuo Tutkimuspisteistä on 16 % avosuolla, 75 % rämeellä, 7 % korvessa ja 1 % turvekankaalla. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettu. Ojitetun alueen suotyypit ovat enimmäkseen ojikkovaiheessa. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme ja lyhytkortinen nevaräme. Turpeesta on 69 % rahka-, 28 % sara- ja 3 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 22 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 25 % ja varpuainesta sisältävän 11 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkaturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Tuhkapitoisuus on alhainen, keskimäärin 2,2 %. Turvekerros on

25 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 pohjoisosassa vetinen ja löyhä (tiheys 73 kg/m 3 ), mutta lounaisosassa tiivis (tiheys 138 kg/m 3 ). Liekoja on erittäin vähän. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Paskasuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 15 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,11 milj. m 3 ja tuotantokelpoista energiaturvetta samoin 0,11 milj. m 3. Kuva 13. Tutkimuspisteiden sijainti Paskasuolla. Fig. 13. Location of survey sites in Paskasuo. 11. Pesämaan Hillikkosuo 11. Pesämaan Hillikkosuo (kl , x = 7216,1, y = 3482,5) sijaitsee Utajärven rajalla noin 22 km kunnan keskustasta itään. Suo rajoittuu soistuneeseen moreenimaastoon ja Kusijärveen (kuva 14). Tutkitun alueen itäreunaa sivuaa ajotie. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Kusiojan valuma-alueeseen (60.069). Peruskartan mukaan pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää kohti Kusijärveä. Vedet laskevat Kusiojan ja uorittajoen kautta Kiiminkijokeen. Pinta-ala on noin 380 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 230 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 130 ha. Keskisyvyys on 1,3 m ja suurin syvyys 3,3 m. Tutkimuspisteistä on 64 % avosuolla, 35 % rämeellä ja 1 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat rimpineva ja varsinainen saraneva. Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Turpeesta on 32 % rahka- ja 68 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 2 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 14 % ja varpuainesta sisältävän 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraja sararahkaturve. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Liekoja on erittäin vähän. Laboratoriossa analysoitujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 106 kg/m 3, tuhkapitoisuus 3,4 %, rikkipitoisuus 0,18 % ja lämpöarvo 22,7 MJ/kg. Rikkipitoisuus määritettiin kahdelta, muut ominaisuudet kolmelta tutkimuspisteeltä. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hieta. Pesämaan Hillikkosuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 115 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 1,73 milj. m 3. Pintaosa on keskimäärin 0,2 m paksu. Kusijärven rannalle on arviossa jätetty 100 m leveä suojavyöhyke. Osaa suosta on suunniteltu suojeltavaksi. 25

26 26 Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 366, 2006 Hannu Pajunen atura-alue Kuva 14. Tutkimuspisteiden sijainti Pesämaan Hillikkosuolla. Pisterasteri osoittaa suojelusuunnitelmaan kuuluvaa aluetta. Fig. 14. Location of survey sites in Pesämaan Hillikkosuo. Dotted shading indicates the area included in a conservation plan. 12. Pikku Heinäsuo (kl , x = 7209,5, y = 3472,0) sijaitsee noin 11 km kunnan keskustasta itäkaakkoon. Tutkittu alue käsittää Pikku Heinäsuon lisäksi Sakarinmaan itäpuolella olevan Sakarinsuon (kuva 15). Tutkittu alue rajoittuu pohjoisessa Heinäojaan, etelässä Isoonkankaaseen, ja sen keskelle jää Sakarinmaa. Suon eteläreunalta on autotielle matkaa noin kilometri. 12. Pikku Heinäsuo Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat Heinäojan ja Vepsänjoen kautta Kiiminkijokeen. Tutkitun alueen pinta-ala on noin 430 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 303 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 175 ha. Suo on melko syvä, keskisyvyys on

27 Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 10 1,9 m. Suurin syvyys 5,0 m mitattiin Pikku Heinäsuon puolelta. Pikku Heinäsuo on reunamia lukuun ottamatta luonnontilaista, kun taas Sakarinsuo on kauttaaltaan ojitettu. Tutkimuspisteistä on 30 % avosuolla, 63 % rämeellä, 2 % korvessa ja 5 % turvekankaalla. Yleisin yksittäinen suotyyppi on muuttumavaiheen varsinainen sararäme. Turpeesta on 52 % rahka- ja 48 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 12 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 12 % ja varpuainesta sisältävän 20 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja sararahkaturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Seitsemältä tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 91,2 %, tiheys 86 kg/m 3, tuhkapitoisuus 3,7 %, rikkipitoisuus 0,34 % ja lämpöarvo 21,3 MJ/kg. Tuhka- ja rikkipitoisuudet ovat alhaisia pohjanläheistä kerrosta lukuun ottamatta. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hieta ja hiesu. Tutkitulla alueella on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 238 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 1,19 milj. m 3 ja tuotantokelpoista energiaturvetta 4,05 milj. m 3. Ympäristöturpeeksi soveltuva heikosti maatunut pintakerros on keskimäärin 0,5 m paksu. Kerros on Pikku Heinäsuon puolella paksumpi kuin Sakarinsuon puolella. Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Pikku Heinäsuolla. Fig. 15. Location of survey sites in Pikku Heinäsuo. 27

28 Hannu Pajunen 13. Pitkänlahdensuo 13. Pitkänlahdensuo (kl , x = 7208,3, y = 3466,2) sijaitsee Vepsän kylällä noin 9 km kunnan keskustasta kaakkoon. Tutkittu alue rajoittuu etelässä Vepsänjärveen, pohjoisessa Piirajanharjuun ja muualla moreenimaihin (kuva 16). Tutkitun alueen länsipuolella on Selänsuo ja itäpuolella Kohmelosuo. Suon eteläpäästä on autotielle matkaa noin puoli kilometriä. Suo on Kiiminkijoen vesistöalueella ja kuuluu Vepsänjoen valuma-alueeseen (60.026). Pinta on m merenpinnasta ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Vepsänjokeen. Pinta-ala on noin 40 ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta 18 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 13 ha. Suon keskimääräinen syvyys on 1,2 m ja suurin syvyys 3,2 m. Tutkimuspisteistä on 31 % avosuolla, 67 % rämeellä ja 2 % korvessa. Avosuoalueet ovat enimmäkseen lyhytkortista nevaa ja rahkanevaa ja rämealueet korpirämettä, lyhytkortista nevarämettä ja isovarpuista rämettä. Suo on suurimmaksi osaksi (64 %) luonnon- tilainen. Reunamat on ojitettu, ja niiden suotyypit ovat muuttumavaiheessa. Turvekerros on rahkavaltainen. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 11 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävän 42 % ja varpuainesta sisältävän 23 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkaturve. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2. Liekoja on erittäin vähän. Yhdeltä tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 84 kg/m 3, tuhkapitoisuus1,1 %, rikkipitoisuus 0,10 % ja lämpöarvo 20,2 MJ/ kg. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Sen päällä on monin paikoin hiekkaa, hietaa ja hiesua. Pitkänlahdensuossa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 12 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,14 milj. m 3 ja tuotantokelpoista energiaturvetta 0,060 milj. m 3. Ympäristöturpeeksi soveltuva kerros on keskimäärin 1,2 m paksu, ja se koostuu osittain Acutifolia-ryhmän rahkasammalista. Kuva 16. Tutkimuspisteiden sijainti Pitkänlahdensuolla. Fig. 16. Location of survey sites in Pitkänlahdensuo. 28