Turvetutkimusraportti 382

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves in Karstula, part 2 Riitta-Liisa Kallinen

2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 382 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAN Report of Peat Investigation 382 Riitta-Liisa Kallinen KARSTULASSA TUTKITUT SUOT JA NIIEN TURVEVARAT OSA 2 Abstract: The peatlands and peat reserves in Karstula Part 2 Espoo 2008

3 Kallinen, Riitta-Liisa Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 382, 56 sivua, 28 kuvaa, 1 taulukko ja 3 liitettä. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut vuosina Karstulassa yhteensä 24 suota yhteispinta-alaltaan 2339 ha. Tämä on noin 16 % kunnan yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Tutkituissa soissa on yhteensä 32,36 milj. suo-m 3 turvetta. Soiden keskisyvyys on 1,4 metriä, josta heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus on 0,2 metriä. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,6. Tutkituilla soilla on yli 1,5 metrin syvyistä aluetta 846 ha. Tämän alueen turvemäärä vastaa noin 64 % tutkittujen soiden turvemäärästä. Turpeesta on rahkavaltaista 72 % ja saravaltaista 28 %. Rämeet ovat yleisimpiä suotyyppejä. Luonnontilaisten suotyyppien osuus on 45 % suotyyppihavainnoista. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 90,9 % märkäpainosta ja kuivaaineen määrä 89 kg/m 3. Turpeen keskimääräinen happamuus (ph) on 3,8, tuhka pitoisuus 2,7 % kuivapainosta ja rikkipitoisuus 0,17 % kuivapainosta. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg. Energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita löytyi 18 suolta, yhteensä 501 ha:n alalta. Näiden soiden energiaturvevarat ovat yhteensä 6,47 milj. suo-m 3 ja energiasisältö 50 %:n käyttökosteudessa 10,96 milj. GJ eli 3,05 milj. MWh. Ympäristöturvetuotantoon soveltuvia alueita on 14 suolla, yhteensä 205 ha:n alalla. Ympäristöturpeen määrä on 1,58 milj. suo-m 3. Tutkituista soista neljä kuuluu Natura 2000-kohteisiin. Asiasanat: suo, turve, energia, Karstula Riitta-Liisa Kallinen Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO Sähköposti: riitta-liisa.kallinen@gtk.fi ISBN ISSN

4 Kallinen, Riitta-Liisa Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 - The peatlands and peat reserves in Karstula, part 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 382. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 382, 56 pages, 28 fi gures, 1 table and 3 appendices. The Geological Survey of Finland studied 24 peatlands in the municipality of Karstula in Peatlands cover 2339 hectares, which is about 16 % of the peatlands over 20 hectares area in Karstula, and contain about million m 3 of peat in situ. The mean depth of peat is 1.4 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of peat is 4.6. The area deeper than 1.5 m covers 846 hectares and contains about 64 % of the total peat quantity. The portion of Sphagnum predominant peat is 72 % and Carex predominant peat 28 %. The most common site types are pine bogs. Pristine mires cover 45 % of the total peatland area. The average water content of peat is 90.9 % of wet weight and the dry bulk density is 89 kg/per m 3 in situ. The average ph value is 3.8, the average ash content of peat is 2.7 % of dry weight and sulphur content 0.17 % of dry weight. The average effective calorific value of the dry peat is 21.5 MJ/kg. Altogether 18 peatlands covering 501 hectares were evaluated suitable for energy peat production. The available amount of energy peat is about 6.47 million m 3 in situ and energy content at 50 % moisture million GJ or 3.05 million MWh. 14 peatlands are suitable for horticultural peat production, covering 205 hectares. The quantity of horticultural peat is about 1.58 million m 3 in situ. Four peatlands studied are belonging to conservation program (Natura 2000-program). Key words: peatland, peat, energy, Karstula Riitta-Liisa Kallinen Geological Survey of Finland P.O. Box 1237 FIN KUOPIO riitta-liisa.kallinen@gtk.fi

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 8 Kenttätutkimukset... 8 Laboratoriomääritykset... 8 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET ARVIOINTIPERUSTEET...11 TUTKITUT SUOT Myllykankaanneva Lapinsuo Vihisuo Korkeakankaanneva Alusneva Isoneva Leppäsuo Löytösuo Isosuo Haukisuo Härkäsuo Loukkukankaanneva Pitkäsuo Hirvineva Piilolanneva Rontinneva Kitinsuo Kantainsuo Sara-ahonneva Hallaneva Pitkäahonneva Haapasuo Haapamäensuo Kyntöläisneva TULOSTEN TARKASTELU Suot ja soistuminen...42 Suoyhdistymät ja suotyypit...42 Turvekerrostumat...43 Soiden soveltuvuus turvetuotantoon...43 Soidensuojelu...43 KIITOKSET...44 KIRJALLISUUS...45 LIITTEET...45

6 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 JOHANTO Karstulan kunta sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa ja Länsi-Suomen läänissä. Karstulan turvetutkimukset liittyvät Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) tekemään valtakunnalliseen turvevarojen inventointiin. Turvetutkimusten tarkoituksena on etsiä turvetuotantoon soveltuvia soita sekä selvittää käyttökelpoisten turvevarojen laatu ja määrä. Tutkimuksissa huomioidaan myös soiden ja turpeen muut käyttömahdollisuudet. Tutkimustulokset palvelevat soiden käyttäjiä ja antavat tietoja soiden soveltuvuudesta esimerkiksi maa- ja metsätalouteen sekä suojeluun ja virkistyskäyttöön. Karstulan kunnassa on yli 20 hehtaarin kokoisia soita ha, mikä on 17 % kunnan maapinta-alasta (Lappalainen ym. 1980, Virtanen ym. 2003). Soita on yhteensä 140 kpl, ja niiden keskikoko on 105 ha (Virtanen ym. 2003). Kunnan metsätieteellinen suoala on ha (Tomppo ym. 1998). Vuosina Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Karstulan kunnassa yhteensä 24 suota yhteispinta-alaltaan 2339 ha (kuva1, liite 1), mikä on noin kuudesosa (16 %) kunnan yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Tässä raportissa julkaistaan vuosina tutkittujen soiden tutkimustulokset. Turvetutkimusten kenttätöistä on tuolloin vastannut geologi Riitta- Liisa Kallinen ja vuonna 2001 tutkitusta Isonevasta (suo nro 36) geologi Martti Korpijaakko. Karstulan alueella on tehty turvetutkimuksia myös vuosina 1965, 1975, ja 1990 ja näiden soiden (30 kpl) tutkimustulokset on julkaistu Korpijaakon (1997) raportissa (liite 3). Aiemmin julkaistun raportin (Korpijaakko 1997) ja tämän raportin tutkimusala on yhteensä 7869 ha, mikä on noin 53 % kunnan yli 20 ha:n soiden kokonaisalasta. Tässä raportissa julkaistaan yleiskuvaus Karstulassa tutkituista soista, niiden turvemääristä ja soveltuvuudesta turvetuotantoon. Yksityiskohtaisempia suoselosteita on mahdollista tilata GTK:n Itä- Suomen yksiköstä Kuopiosta. Selosteet sisältävät mm. erilaisia suokarttoja, turvekerrostuman poikkileikkauskuvia sekä tietoja turpeen laadusta, määrästä ja laboratorioanalyysien tuloksista. Tuloksia on saatavissa kiinteistöittäin, soittain, kunnittain, maakunnittain tai vesistöalueittain. 7

7 Riitta-Liisa Kallinen TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa noudatettiin Geologian tutkimuskeskuksen turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lappalainen ym. 1984). Suot tutkittiin ns. linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki vedettiin selkälinja ja sitä vastaan kohtisuoraan poikkilinjoja yleensä 200 metrin välein. Tutkimuspisteet merkittiin maastoon paaluin selkä- ja poikkilinjoille 100 metrin välein. Tutkimuslinjalta ja erillisiltä syvyysmittauslinjoilta turvekerrostuman paksuus määritettiin linjoilta kairaamalla 50 metrin välein. Suon pinnan korkeuden ja laskusuhteiden selvittämiseksi tärkeimmät tutkimuslinjat vaa- ittiin ja korkeudet yhdistettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi, suon pinnan mättäisyys (peittävyys- % ja korkeus) ja marjaisuus. Puustosta määritettiin puulajisuhteet prosenttiosuuksina sekä puuston kehitys- ja tiheysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa selvitettiin turvekerroksen paksuus, turvelajit lisätekijöineen (6-asteikko), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko), turpeen kosteus (5-asteikko), tupasvillakuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%- osuus). Lisäksi tutkittiin liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaalaji. Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella soista otettiin tilavuustarkat laboratorionäytteet siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon käyttökelpoista turvekerrostumaa. Turvenäytteistä määritettiin GTK:n geolaboratoriossa Kuopiossa happamuus eli ph-arvo, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino, tuhkapitoisuus, lämpöarvo ja rikkipitoisuus. Vesipitoisuus ilmoitetaan painoprosentteina (+ 105 o C:ssa kuivaamalla) ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivan turpeen painosta (+ 815 ± 25 C:ssa hehkutettuna). Kui- vatilavuuspaino ilmoittaa suossa olevan turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suom 3 ). Lämpöarvot on mitattu jauhetuista, homogenisoiduista ja pilleriksi puristetuista turvenäytteistä LECO AC-300 isotermisellä kalorimetrillä (ASTM 3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina lämpöarvoina kuivalle turpeelle ja 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle (MJ/kg). Turpeen rikkipitoisuus on analysoitu LECO SC-132 -rikkianalysaattorilla. 8

8 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa Karstula Karstula v tutkitut suot v tutkitut suot Valuma-alueet Soidensuojelualueet Natura-alueet Suot Pellot Vesistöt Tiet 0 10km Kuva 1. Karstulan alueella vuosien välisenä aikana tutkitut suot. Suot 1 30 (v tutkitut) on luetteloitu liitteessä 3. Alla olevassa luettelossa on esitetty tämän raportin suot (v tutkitut) vesistöalueittain. 31. MYLLYKANKAANNEVA Kymijoen vesistöalue (Vahangan a / Valkkunan va ) 32. LAPINSUO Kymijoen vesistöalue (Vahangan a ) 33. VIHISUO Kymijoen vesistöalue (Vahankajoen a ) 34. KORKEAKANKAANNEVA Kymijoen vesistöalue (Vahankajoen a ) 35. ALUSNEVA Kymijoen vesistöalue (Vahankajoen a ) 36. ISONEVA Kymijoen vesistöalue (Petääpuron va ) 37. LEPPÄSUO Kymijoen vesistöalue (Valkkunan va ) 38. LÖYTÖSUO Kymijoen vesistöalue (Luksanjoen va ) 39. ISOSUO Kymijoen vesistöalue (Saukonpuron va / Päällinjärven va ) 40. HAUKISUO Kymijoen vesistöalue (Mustapuron va ) 41. HÄRKÄSUO Kymijoen vesistöalue (Mustapuron va ) 42. LOUKKUKANKAANNEVA Kymijoen vesistöalue (Mustapuron va ) 43. PITKÄSUO Kymijoen vesistöalue (Saukonpuron va / Päällinjärven va ) 44. HIRVINEVA Kymijoen vesistöalue (Tyräjärven va ) 45. PIILOLANNEVA Kymijoen vesistöalue (Tyräjärven va / Päällinjärven va ) 46. RONTINNEVA Kymijoen vesistöalue (Päällinjärven va ) 47. KITINSUO Kymijoen vesistöalue (Viivajoen va ) 48. KANTAINSUO Kymijoen vesistöalue (Päällinjärven va ) 49. SARA-AHONNEVA Kymijoen vesistöalue (Ähtyrinpuron va ) 50. HALLANEVA Kymijoen vesistöalue (Viivajoen va ) 51. PITKÄAHONNEVA Kymijoen vesistöalue (Valkkunan va ) 52. HAAPASUO Kymijoen vesistöalue (Puukonjoen va ) 53. HAAPAMÄENSUO Kymijoen vesistöalue (Puukonjoen va ) 54. KYNTÖLÄISNEVA Kymijoen vesistöalue (Ähtyrinpuron va ) 9

9 Riitta-Liisa Kallinen TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineisto on tallennettu GTK:n turvetietokantaan. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen ym. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue muodostaa oman syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät on laskettu turvemäärillä painottaen. Maastossa havaitut lieko-osumat on muunnettu tilastollisesti kantopitoisuusprosenteiksi turvemäärästä erikseen 0 1 ja 1 2 metrin syvyyskerroksissa. Jokaisesta tutkitusta suosta on arkistoitu GTK:n turvearkistoon yksityiskohtainen suoseloste ja piirretty suokartta. Suoselosteissa on tietoja suon sijainnista, ympäristöstä, laskusuhteista, pinta-aloista, syvyyksistä, suotyypeistä, ojitustilanteesta, turvelajeista, turpeen maatuneisuudesta ja turvemääristä. Turvenäytteiden laboratoriotulokset on esitetty taulukkomuodossa ja tuloksista on tehty lyhyt yhteenveto. Suon käyttökelpoisuudesta on laadittu arvio, jossa on pyritty huomioimaan tärkeimmät tuotantoon vaikuttavat tekijät. Esimerkkinä olevassa suokartassa (kuva 2) on esitetty tutkimuslinjojen ja -pisteiden sijainti, turvekerrostuman paksuus tutkimuspisteillä, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus ja turpeen keskimääräinen maatuneisuus. Kartassa on lisäksi turvekerrostuman paksuutta osoittavat syvyyskäyrät. Syvimmistä tutkimuslinjoista voidaan piirtää poikkileikkauskuvia eli profiileja (kuva 3), joista nähdään turvekerrostuman rakenne, turvelajit, maatuneisuus, pohjamaalajit ja suon kaltevuus. Yksityiskohtaisia suoselosteita, laboratoriotuloksia, erilaisia suokarttoja ja turvekerroksen poikkileikkausprofiileja voi tilata Geologian tutkimuskeskuksen Itä- Suomen yksiköstä Kuopiosta. A700m A m A m A m A m A m / / 22 7 / / / / / / 5 16 / / / / / 7 2 / / / 14 7 A m A0 Lapinsuo, Karstula, kl Turvekerrostuman paksuus 0-1m 1-1,5m 1,5-2m 2-3m 3-4m 3-4m Mineraalimaa 6,4 2/17 15 Keskimääräinen maatuneisuus Heikosti maatuneen pintakerroksen/ koko turvekerrostuman paksuus (dm) Turvekerrostuman paksuus (dm) 0 500m Kuva 2. Esimerkki suokartasta. 10

10 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. ARVIOINTIPERUSTEET Turvekerrostuman paksuus, maatuneisuus ja turvelaji sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on pidetty 1,5 metriä. Tuotantoon soveltuvalle alueelle ei ole asetettu vähimmäiskokoa, vaan pienetkin alueet on huomioitu. Käyttökelpoisen energiaturpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,5 m, mikä vastaa tuotannon jälkeen suon pohjalle jäävää turvekerrosta. Energiaturpeiksi (polttoturpeiksi) soveltuvat saraturpeet sekä rahkaturpeet, joiden maatumisaste on vähintään H5. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta energiaturpeeksi nojaudutaan energiaturpeen laatuohjeisiin (2006). Jyrsin- ja palaturpeen laatuluokat on esitetty liitteessä 2. Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon kiinnitetään huomiota turpeen maatuneisuuteen, rahkasammaltyyppiin ja turvekerrostuman paksuuteen. Kasvuturpeen laatuvaatimukset ovat niin tiukat, ettei tämän alueen tutkituilta soilta juurikaan löydy kasvuturpeen laatukriteerejä täyttävää rahkaturvetta. Tässä raportissa ympäristöturpeella tarkoitetaan kaikkea heikosti maatunutta (H1-4) rahkavaltaista turvetta. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu ympäristöturpeeksi, jos kerroksen paksuus on yli 0,6 m. Mikäli heikosti maatunut pintaturvekerros on ohut, voidaan se luokitella energiaturpeeksi, koska kunnostusvaiheessa kerros sekoittuu alla olevaan maatuneempaan turpeeseen ja se voidaan siten tuottaa energiaturpeena. Soiden käyttömuotoja arvioitaessa on myös otettu huomioon soiden sijainti vesistöjen suhteen sekä luonnonsuojelulliset näkökohdat. 11

11 Riitta-Liisa Kallinen TUTKITUT SUOT 31. Myllykankaanneva Myllykankaanneva (kl ) sijaitsee noin 16 km Karstulan kirkolta länteen Karstula-Soini maantien (tie nro 697) varrella. Suo rajoittuu pohjoisosistaan maantiehen ja muilta osin moreenipeitteisiin kalliomäkiin. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät (kuva 4). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu vesistöalueeltaan Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Vahangan a / Valkkunan va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja viettää itään noin 3 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin itäpuolella sijaitsevaan Vahankajärveen (165,3 m mpy). Suon pinta-ala on 51 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 14 ha. Suon keskisyvyys on 1,1 metriä. Tutkimuspisteistä 68 % on rämeellä ja 32 % turve kankaalla. Suon keskiosassa yleinen suotyyppi on tupasvillarämeen muuttuma ja vastaavasti reuna-alueella puolukkaturvekangas. Suo on lähes kokonaan ojitettu. Tutkimuspisteistä 6 % on luonnontilaisella alueella. Turpeesta 95 % on rahka- ja 5 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 9 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 30 % ja varpuainesta sisältävien 12 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS-t) 29 %, tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 24 % ja rahkaturve (S-t) 17 %. Turvekerros on kokonaan rahkavaltainen. Heikosti maatunut (H1-3) rahkavaltainen pintaturvekerros on ohut (keskim. 0,1 m) ja kerros on epäyhtenäinen. H4-maatuneen rahkaturvekerroksen keskimääräinen paksuus on 0,5 m. Turvekerrostuman väli- ja pohjaturpeena on pääosin H5-7 maatunutta sararahkaturvetta (CS-t). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Moreeni on paikoin kivistä. Suon pohjan pinta on melko tasainen. Liejuja ei esiinny merkittävästi. Suon keskiosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,4 % kuivapainosta, ph-arvo 3,5, vesipitoisuus märkäpainosta 89,0 % ja kuiva-ainemäärä 107 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,7 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 %. Myllykankaannevan keski-itäosassa, noin 8 ha:n alalla, on ympäristöturpeeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta keskimäärin vajaa 1 m paksuinen kerros eli noin 0,07 milj. suo-m 3. Tämän kerroksen alla, yli 1,5 metrin syvyisellä ja 14 ha:n alueella, on energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta noin 0,14 milj. suo-m 3. Kuva 4. Tutkimuspisteiden sijainti Myllykankaannevalla. 12

12 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa Lapinsuo Lapinsuo (kl ) sijaitsee noin 14 km Karstulan kirkolta länsi-luoteeseen Vahangan järven pohjoispuolella. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä suo rajoittuu kaakossa ja lounaassa metsäautoteihin. Muilta osin suota ympäröivät moreenikankaat (kuva 5). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu vesistöalueeltaan Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Vahangan a ). Suon pinnan korkeus on ,5 m mpy ja sen pinta viettää voimakkaasti (~10 m/km) lounaaseen. Vedet laskevat ojia pitkin Vahankaan (165,3 m mpy). Suon pinta-ala on 37 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 11 ha. Suon keskisyvyys on 1,2 metriä. Tutkimuspisteistä 2 % on avosuolla, 13 % rämeellä ja 85 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat varpu- ja puolukkaturvekangas. Suon länsiosassa esiintyy myös rahkarämeen muuttumaa. Suo on ojitettu kokonaan. Turpeesta 75 % on rahka- ja 25 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 26 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 7 % ja varpuainesta sisältävien 19 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (S-t) 24 %, puuainespitoinen rahkaturve (LS-t) 12 % ja rahkasaraturve (SC-t) 10 %. Suon itäosassa turvekerrostuma on saravaltainen (C-t), ja muualla turve on rahkavaltaista (S-t). Turvekerroksen pintaosassa on keskimäärin 0,3 metrin kerros heikosti maatunutta (H1-4) rahkaturvetta (S-t), yli 1,5 metrin syvyisellä alueella kerroksen paksuus on 0,8 metriä. Tämän alla on puuaines- ja tupasvillapitoista sararahkaa tai rahkaa (LErCS-/S-t), joka on maatuneisuudeltaan H5-7. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,2. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Liejuja ei esiinny. Suon keskiosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,7 % kuivapainosta, ph-arvo 4,3, vesipitoisuus märkäpainosta 90,7 % ja kuiva-ainemäärä 86 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,7 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Rikki pitoisuus on keskimäärin 0,25 %. Lapinsuon yli 1,5 metrin syvyinen alue on yhtenäinen ja 11 ha:n kokoinen. Tämän alueen pintaturvekerroksena on ympäristöturpeeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta noin 0,08 milj. suo-m 3 ja tämän kerroksen alla on energiaturvetta noin 0,1 milj. suo-m 3. Kuva 5. Tutkimuspisteiden sijainti Lapinsuolla. 13

13 Riitta-Liisa Kallinen 33. Vihisuo Vihisuo (kl ) sijaitsee noin 13 km Karstulan kirkolta luoteeseen. Länsipuolelta suo rajoittuu moreeniseen Vihikankaaseen ja muilta osin pienempiin, rikkonaisiin moreenikankaisiin ja -saarekkeisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä suo on metsäautoteiden ympäröimä (kuva 6). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Vahankajoen a ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää kaakkoon noin 3 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin Vihipuroon, joka laskee kaakkoon Vahanganjoen kautta Pääjärveen (144,4 m mpy). Suon pinta-ala on 163 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 42 ha. Suon keskisyvyys on 1,1 metriä. Tutkimuspisteistä 52 % on rämeellä ja 48 % turvekankaalla. Suon pohjois- ja keskiosassa yleisimmät suotyypit ovat varpu- ja puolukkaturvekangas sekä varsinaisen sararämeen ja tupasvillarämeen muuttuma. Suon luonnontilainen eteläkärki on pääasiassa rahkarämettä. Tutkimuspisteistä 18 % on luonnontilaisella alueella. Suon pohjois- ja keskiosat on ojitettu. Turpeesta 72 % on rahka- ja 28 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 8 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 24 % ja varpuainesta sisältävien 14 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS-t) 17 %, tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 15 %, rahkasaraturve (SC-t) 14 % ja rahkaturve (S-t) 13 %. Turvekerrostuman etelä-, itä- ja länsiosat ovat rahkavaltaista (S-t), pintaturvekerroksen maatuneisuus on H1-3 ja väli- ja pohjaturvekerroksen H4-7. Pintaturvekerros ohenee suon keski- ja pohjoisosiin mentäessä. Turvekerrostuman keskiosassa väli- ja pohjaturve on sararahkaa (CS-t) maatuneisuudeltaan H5-6 ja pohjoisosassa se on saravaltaista (C-t) maatuneisuudeltaan H4-6. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,3. Suon yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Mo- Kuva 6. Tutkimuspisteiden sijainti Vihisuolla. 14

14 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 reeni on paikoin kivistä. Suon keski- ja pohjoisosan pohjan pinta on epätasainen. Liejuja ei esiinny. Suon keskiosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,3 % kuivapainosta, ph-arvo 3,5, vesipitoisuus märkäpainosta 90,5 % ja kuiva-ainemäärä 94 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,16 %. Vihisuolla on yli 1,5 m syvyistä aluetta 42 ha ja alue jakautuu useaksi erilliseksi altaaksi. Tällä alueella on energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta yhteensä 0,38 milj. suo-m 3. Tästä yli 1,5 m syvyisestä alueesta tuotantoon soveltuvat parhaiten keski- ja luoteisosan 25 ha:n ja 12 ha:n kokoiset altaat. Suon keskiosan yli 1,5 m syvyisen alueen pintaosassa on noin 7 ha:n alalla ympäristöturvetta 0,04 milj.suo-m Korkeakankaanneva Korkeakankaanneva (kl ) sijaitsee noin 12 km Karstulan kirkolta luoteeseen. Suo rajoittuu rikkonaisiin ja paikoin lohkarepeitteisiin moreenikankaisiin. Myös suoalueella on useita pieniä moreenisaarekkeita. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä suo on metsäautoteiden ympäröimä (kuva 7). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Vahankajoen a ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää kaakkoon noin 2 m/km. Suon koillisosa viettää pohjois-koilliseen noin 3 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin itä-kaakkoon kohti Vahanganjokea ja Pääjärveä (144,4 m mpy). Suon pinta-ala on 75 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 28 ha. Suon keskisyvyys on 1,3 metriä. Tutkimuspisteistä 12 % on avosuolla, 66 % rämeellä ja 22 % turvekankaalla. Ojitetulla suoalueella esiintyy vaihtelevasti tupasvillarämeen muuttumaa sekä varpu- ja puolukkaturvekangasta. Suon eteläosan luonnontilainen alue on rahkarämettä. Tutkimuspisteistä 29 % on luonnontilaisella alueella. Turpeesta 82 % on rahka-, 17 % sara- ja 1 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 11 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 33 % ja varpuainesta sisältävien 8 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahkaturve (ErS-t) 22 %, rahkaturve (S-t) 21 %, sararahkaturve (CS-t) 13 %, tupasvillasararahkaturve (ErCS-t) 11 % ja rahkasaraturve (SC-t) 10 %. Turvekerroksen pintaosassa on H1-4 maatunutta rahkaturvetta, joka on paikoin tupasvillapitoista (ErS-t). Tämän alla on pääasiassa H5-7 maatunutta puuaines- ja tupasvillapitoista sararahkaa (LErCS-t). Väli- ja pohjaturvekerros on rahkasaraa (SC-t) ja rahkaa (S-t). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,5. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiekka ja hiesu. Moreeni on paikoin kivistä. Suon pohjan pinta on epätasainen. Liejua ei esiinny merkittävästi. Suon keskiosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,3 % kuivapainosta, ph-arvo 3,8, vesipitoisuus märkäpainosta 90,4 % ja kuiva-ainemäärä 100 kg/suom 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,7 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,6 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 %. Korkeakankaannevan yli 1,5 metrin syvyisellä ja 28 ha:n alalla on energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta 0,31 milj.suo-m 3. Suon kaakkoisosassa noin 9 ha:n alueella ja länsiosassa noin 3 ha:n alueella pintaturvekerroksessa on ympäristöturpeeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta yhteensä noin 0,1 milj.suo-m 3. Tuotantoa vaikeuttavia tekijöitä ovat suon lahdekkeinen muoto ja saarekkeisuus. 15

15 Riitta-Liisa Kallinen Kuva 7. Tutkimuspisteiden sijainti Korkeakankaannevalla. 35. Alusneva Alusneva (kl ) sijaitsee noin 12 km Karstulan kirkolta länsi-luoteeseen. Suo rajoittuu moreenikankaisiin ja vaihettuu pohjoisosistaan Vihisuohon (suo nro 33). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, sillä pohjois- ja länsipuolella on metsäautotie (kuva 8). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Vahankajoen a ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää kaakkoon noin 13 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin itäpuolella virtaavaan Vihipuroon, joka laskee Vahanganjokeen ja edelleen Pääjärveen (144,4 m mpy). Suon pinta-ala on 41 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 2 ha. Suon keskisyvyys on 0,7 metriä. Tutkimuspisteistä 44 % on rämeellä, 4 % korvessa ja 52 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat varpu- ja puolukkaturvekangas sekä tupasvillarämeen ojikko. Suo on ojitettu kokonaan. Turpeesta 98 % on rahka- ja 2 % saravaltaista. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 8 % ja varpuainesta sisältävien 39 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (S-t) 42 % ja varpupitoinen rahkaturve (NS-t) 32 %. Turvekerrostuman pintaosassa on keskimäärin 0,4 metrin kerros H4-maatunutta rahkaturvetta (S-t). Pohjaturvekerros on H5-7 maatunutta sararahkaa (CS-t). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,2. Suon yleisin pohjamaalaji on moreeni. Liejuja ei esiinny. Alusnevalla on yli 1,5 metrin syvyistä aluetta 2 ha. Tällä alueella on turvelajeiltaan ja maatuneisuudeltaan energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta noin 0,03 milj.suo-m 3. Suolta ei ole otettu tilavuustarkkoja turvenäytteitä laboratorioanalyysejä varten, joten turpeen fysikaalisista ominaisuuksista ei ole tietoa. 16

16 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 Kuva 8. Tutkimuspisteiden sijainti Alusnevalla. 36. Isoneva Isoneva (kl ) sijaitsee 23 km Karstulan kirkolta kaakkoon Saarijärvi Kannonkoski välisen maantien (tienro 648) varrella. Suo rajoittuu itäkoillisosasta maantiehen ja muilta osin moreenikankaisiin (kuva 9). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Viitasaaren reitin Enonjärven (14.46) valuma-alueeseen (Petääpuron va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää luoteeseen noin 4 m/km. Vedet laskevat suo-ojia pitkin luoteeseen; Jyskypuron kautta Petääpuroon, joka laskee Pienen Haapajärven (140,7 m mpy) kautta Isoon Haapajärveen (140,7 m mpy) ja edelleen Kannonjärveen (140,7 m mpy). Suon pinta-ala on 88 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 27 ha. Suon keskisyvyys on 1,2 metriä. Tutkimuspisteistä 94 % on rämeellä ja 6 % turvekankaalla. Yleisin suotyyppi on tupasvillarämeen ojikko. Suon reuna-alueet ovat yleisimmin pallosararämeen ojikkoa. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Tutkimuspisteistä 14 % on luonnontilaisella alueella. Turpeesta 67 % on rahka- ja 33 % saravaltaista. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 39 % ja varpuainesta sisältävien 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 35 %, suoleväkköpitoinen saraturve (ShC-t) 15 % ja rahkaturve (S-t) 11 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,2. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiesu ja hieta. Moreeni on paikoin kivistä. Liejua esiintyy pääasiassa suon eteläosassa cm:n paksuisena kerroksena. Liejupisteitä on 14 % havaintojen lukumäärästä. Suon eteläosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,7 % kuivapainosta, ph-arvo 4,1, vesipitoisuus märkäpainosta 92,4 % ja kuiva-ainemäärä 73 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,14 %. Isonevan yli 1,5 m syvyinen ja 27 ha:n kokoinen alue on kolmessa altaassa. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros on liian ohut ympäristöturvetuotantoon, mutta tämän kerroksen alla oleva turve soveltuu energiaturpeeksi turvemäärältään 0,27 milj. suo-m 3. Tuotantoa vaikeuttaa yli 1,5 m syvyisen alueen epäyhtenäisyys. 17

17 Riitta-Liisa Kallinen Kuva 9. Tutkimuspisteiden sijainti Isonevalla. 37. Leppäsuo Leppäsuo (kl ) sijaitsee noin 17 km Karstulan kirkolta lounaaseen lähes Karstulan ja Pylkönmäen kuntien rajalla. Suo kuuluu Aittosuo-Leppäsuo-Uitusharjun Natura 2000-kohteeseen, joka on kangasmaiden, aapasoiden, pienten lampien ja niitä yhdistävien purojen kokonaisuus (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Suo on tutkittu vuonna Suo rajoittuu moreenikankaisiin ja luoteispäässä Vihilampeen (195,5 m mpy). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, sillä suo on teiden ympäröimä (kuva 10). Vihilammen lisäksi suon ympäristössä on muitakin humuslampia, kuten erämaiset Kotanen ja Kodantakanen (192,4 m mpy), joiden märät rannat ja ympäröivä suo ovat kahlaajien suosimaa aluetta. Lisäksi alueella on useita puroja, joista suurin osa on lähes luonnontilaisia. Suon koillispuolella sijaitsevalla Uitusharjulla ja Aittosuon lounaispuolella on harjuselänteitä, joilla on edustavia suppamuodostumia. Uitusharju kuuluu Keski-Suomen harjuinventointikohteisiin (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Suo kuuluu Saarijärven reitin Vahankajoen valuma-alueeseen (14.67/ Valkkunan va ). Suon pinta on m mpy ja se viettää pääosin pohjois-luoteeseen noin 4 m/km. Suon keski- ja länsiosan vedet laskevat Rummakkopuroa pitkin pohjoiseen ja itäosan vedet ojitusta myöten Uitusjärveen (192,9 m mpy). Länsiosan vedet laskevat Vihilammesta laskevaan puroon, joka laskee suon länsipuolella olevaan Vahvaseen (191,7 m mpy). Suon pinta-ala on 261 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 100 ha. Suon keskisyvyys on 1,7 metriä. Koko suon turvemäärä on 4,48 milj. suo-m 3 ja yli 1,5 metriä syvän alueen 3,13 milj. suo-m 3. Leppäsuolla rämeet ovat vallitsevia: tutkimuspisteistä 73 % on rämeellä, 26 % avosuolla ja 1 % turvekankaalla. Alueella esiintyy pinta-alaltaan pienehköjä, mutta kasvillisuudeltaan edustavia aapasoita. Nämä ovat pääasiassa oligotrofisia lyhytkorsi- ja saranevoja (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen: tutkimuspisteistä 86 % on luonnontilaisella alueella. Suon itäpää on ojitettu, samoin keskiosassa on pieni ojitettu alue. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen saraneva, varsinainen sararäme, rahkaräme ja tupasvillaräme. 18

18 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 19 Turpeesta 63 % on rahka- ja 37 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 14 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 14 %, sararahkaturve (CS-t) 12 % ja rahkaturve (S-t) 11 %. Turvekerrostuman pintaosassa on pääasiassa H1-3 maatunutta rahkaturvetta (S-t). Kerroksen keskimääräinen paksuus on 0,3 m. Tämän alla on pääasiassa rahkasaraa (SC-t) ja paikoitellen myös sararahkaa (CS-t). Väli- ja pohjaturvekerroksen maatuneisuus vaihtelee välillä H4-6. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Liejua esiintyy suon keskiosassa Rummakkopuron varrella cm:n kerroksena. Suon länsiosassa Vihilammen eteläpuolella liejukerroksen paksuus vaihtelee cm:iin. Suon neljältä tutkimuspisteeltä on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Kaikkien turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,6 % kuivapainosta, ph-arvo 4,1, vesipitoisuus märkäpainosta 92,3 % ja kuiva-ainemäärä 77 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 %. Leppäsuota ei voida suositella turvetuotantoon, koska se on osa Aittosuo-Leppäsuo-Uitusharju Natura 2000-kohdetta. Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Leppäsuolla.

19 Riitta-Liisa Kallinen 38. Löytösuo Löytösuo (kl ) sijaitsee noin 14 km Karstulan kirkolta lounaaseen. Suo rajoittuu länsi-luoteisosistaan Martinsuon turvetuotantoalueeseen ja muilta osin moreenikankaisiin. Suo sijaitsee lähellä turvetuotantoalueelle johtavaa tietä (kuva 11). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Saarijärven reitin Karankajärven (14.66) valuma-alueeseen (Luksanjoen va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää pohjois-luoteeseen noin 2,5 m/km. Vedet laskevat ojia ja suon pohjoispuolella olevaa Löytöpuroa pitkin itäpuolella virtaavaan Vihurinjokeen, joka laskee kohti pohjoista yhdistyen myöhemmin Luksanjokeen, joka laskee Luksanjärveen (148,7 m mpy). Suon pinta-ala on 37 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 8 ha. Suon keskisyvyys on 0,9 metriä. Tutkimuspisteistä 10 % on avosuolla, 57 % rämeellä ja 33 % turvekankaalla. Yleisimpiä suotyyppejä ovat puolukkaturvekangas, rahkarämeen ojikko ja lyhytkorsinevarämeen muuttuma. Suo on ojitettu kokonaan. Turpeesta 89 % on rahka-, 8 % sara- ja 3 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 5 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 20 % ja varpuainesta sisältävien 27 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS-t) 24 %, varpuainespitoinen rahkaturve (NS-t) 24 %, rahkaturve (S-t) 17 % ja tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 10 %. Turvekerroksen pintaosassa on keskimäärin 0,2 m kerros H1-4 maatunutta rahkaturvetta (S-t). Pohjaturvekerroksena on yleisimmin H5-7 maatunutta sararahkaa (CS-t) ja turvekerrostuman länsiosassa on myös rahkasaraa (SC-t). Pohjaturvekerroksen paksuus on keskimäärin 0,7 m. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Liejua ei esiinny. Suolta ei ole otettu turvenäytteitä laboratorioanalyysejä varten. Löytösuon syvin alue etelä- ja keskiosassa on nykyisin turvetuotannossa yhdistettynä Martinsuon turvetuotantoalueen lisäalueeksi. Suon pohjoisosan turvekerrostuma on liian ohut tuotantokäyttöön. Kuva 11. Tutkimuspisteiden sijainti Löytösuolla. 20

20 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa Isosuo Isosuo (kl ) sijaitsee noin 11 km Karstulan kirkolta itä-kaakkoon lähellä Karstulan ja Saarijärven kuntien rajaa. Suo rajoittuu idässä Isoon Ristijärveen (164,4 m mpy) ja pohjois-koillisosasta järvestä laskevaan Välijokeen ja Pitkäjärveen (164,3 m mpy). Muilta osin suo rajoittuu moreenikankaisiin (kuva 12). Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset, sillä suon luoteispäähän tulee metsäautotie. Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Saarijärven reitin valuma-alueeseen; länsi-luoteisosa Mahlunjärven Saukonpuron valuma-alueeseen (14.628) ja muilta osin Pääjärven Päällinjärven valuma-alueeseen (14.633). Suon pinnan korkeus on ,5 m mpy. Itäosa viettää koilliseen noin 2 m/km ja vedet laskevat ojia pitkin Ison Ristijärven kautta Välijokeen ja edelleen Pitkäjärveen. Suon luoteispään vedet laskevat Pitkäjärveen. Suon lounaisosa viettää loivasti lounaaseen ja vedet laskevat Teeripuroa ja Saukonpuroa pitkin etelään kohti Autionjokea, joka laskee Kalmarinselkään (129,8 m mpy). Suon pinta-ala on 88 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 33 ha. Suon keskisyvyys on 1,2 metriä. Tutkimuspisteistä 16 % on avosuolla, 81 % rämeellä, 2 % korvessa ja 1 % turvekankaalla. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosassa esiintyvät rahkaräme, rahkarämeen ojikko ja rahkaneva. Suon koillis- ja luoteisosat ovat luonnontilaisia, muilta osin suo on ojitettu. Tutkimuspisteistä 56 % on luonnontilaisella alueella. Turpeesta 97 % on rahka- ja 3 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 15 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 23 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS-t) 32 %, rahkaturve (S-t) 27 %, tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 17 % ja puuainespitoinen sararahkaturve (LCS-t) 15 %. Turvekerroksen pintaosassa on keskimäärin 0,4 metrin kerros heikosti maatunutta (H1-3) rahkaturvetta (S-t), joka on paikoin tupasvillapitoista (Er). Tämän alla on noin 0,1 metrin kerros H4-maatunutta turvetta. Pohjaturvekerroksena on keskimäärin 0,7 metrin kerros kohtalaisesti maatunutta (H5-6) sararahkaa (CS-t). Turvekerroksen läntisimmässä Kuva 12. Tutkimuspisteiden sijainti Isosuolla. 21

21 Riitta-Liisa Kallinen osassa pohjaturvekerroksessa esiintyy myös rahkasaraa (SC-t). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Liejua esiintyy turvekerroksen alla cm:n kerroksena Ison Ristijärven länsipuoleisella suon osalla. Isosuon itäosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,5 % kuivapainosta, ph-arvo 3,6, vesipitoisuus märkäpainosta 91,3 % ja kuiva-ainemäärä 87 kg/suom 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,2 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,14 %. Isosuon yli 1,5 metrin syvyinen ja 33 ha:n kokoinen alue on kahdessa altaassa. Suurempi allas (n. 28 ha) rajoittuu Isoon Ristijärveen sekä Välijokeen, eikä se näin ollen sovellu turvetuotantoon kuivatusvaikeuksien ja mahdollisten vesistövaikutusten vuoksi. Suon länsiosan noin 5 ha:n kokoisen altaan pintaosassa on ympäristöturpeeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkaturvetta noin 0,03 milj.suo-m 3 ja tämän kerroksen alla energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta noin 0,04 milj.suo-m Haukisuo Haukisuo (kl ) sijaitsee lähes Karstulan ja Soinin kuntien, entisen Keski-Suomen ja Vaasan läänien rajalla, noin 23 km Karstulan kirkolta länsi- luoteeseen. Suo kuuluu Haukisuo-Härkäsuo- Kukkonevan Natura-2000-kohteen pohjoisosaan (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Suo rajoittuu pääasiassa moreenisaarekkeisiin. Länsipuolelta suo vaihettuu Härkäsuoksi (suo nro 41) ja eteläpuolelta moreenisaarekkeiden välisten salmien välityksellä Loukkukankaannevaksi (suo nro 42). Suon pohjoispuolella Haukipuron varrella on peltoa, ja pohjois- ja kaakkoispuolella kulkee metsäautotie (kuva 13). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu vesistöalueeltaan Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Mustapuron va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää pohjois-koilliseen 2-3 m/km. Suon pohjois- ja itäosan vedet laskevat reunaojia pitkin pohjoispuolella virtaavaan Haukipuroon. Suon lounaisosan vedet laskevat reunaojia pitkin kaakkoon Punsanjokeen, joka laskee Kortejärven (166,6 m mpy) kautta Vahankaan (165,3 m mpy). Suon pinta-ala on 211 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 81 ha. Suon keskisyvyys on 1,3 metriä. Koko suon turvemäärä on 2,75 milj. suo-m 3 ja yli 1,5 metriä syvän alueen 1,63 milj. suo-m 3. Haukisuo kuuluu eteläisten aapasoiden alueeseen, vaikkakin aapasoiden piirteet ovat paikoin heikosti kehittyneitä. Aluetta luonnehtivat laajat lyhytkorsineva-alueet sekä vähäpuustoiset nevarämeet tupasvillarämelaitoineen (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Suon tutkimuspisteistä 49 % on avosuolla, 36 % rämeellä ja 15 % turvekankaalla. Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen, ojitukset keskittyvät reuna-alueille. Tutkimuspisteistä 74 % on luonnontilaisella alueella. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsineva, varsinainen saraneva, rahkaneva ja rahkaräme. Turpeesta on 75 % rahka- ja 25 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 5 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 6 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS-t) 25 %, rahkaturve (S-t) 18 %, rahkasaraturve (SC-t) 17 % ja tupasvillarahkaturve (ErS-t) 16 %. Suon kaakkois- ja lounaisosassa turvekerroksen pintaosassa on lähes yhtenäinen kerros heikosti maatunutta (H1-3) rahkaturvetta (S-t). Paksuimmillaan kerros on kaakkoisosassa (n. 0,8-1 m). Muualla turvekerrostumassa turvelaji vaihtelee sararahkasta rahkasaraan (CS-t/SC-t). Pohjaturvekerrostuman maatuneisuus vaihtelee välillä H5-7. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,5. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Liejua ei esiinny. Haukisuon kolmelta tutkimuspisteeltä on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,9 % kuivapainosta, ph-arvo 3,4, vesipitoisuus märkäpainosta 90,2 % ja kuiva-ainemäärä 100 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,15 %. Haukisuota ei voida suositella turvetuotantoon, koska se on osa Haukisuo-Härkäsuo-Kukkonevan Natura-2000-kohdetta. Kohde on laaja ja merkittäviä suo- ja pienvesiarvoja käsittävä luontokokonaisuus, joka muodostuu kangasmetsäsaarekkeiden ja pienvesien kirjavoittamasta aapasuoluonnosta. Kohteeseen kuuluu lisäksi noin 20 lampea, joista valtaosa on varsin luonnontilaisia. Alueen läpi virtaa keskimäärin 5 m leveä Punsanjoki, jonka varteen Punsankosken eteläpuolelle on muodostunut pienialainen keskirehevä boreaalinen metsäluhta (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). 22

22 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 Kuva 13. Tutkimuspisteiden sijainti Haukisuolla. 41. Härkäsuo Härkäsuo (kl ) sijaitsee noin 23 km Karstulan kirkolta länsi-luoteeseen lähes Karstulan ja Soinin kuntien, entisen Keski-Suomen ja Vaasan läänien rajalla. Suo kuuluu Haukisuo-Härkäsuo- Kukkonevan Natura-2000-kohteen pohjoisosaan (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Suo rajoittuu saarekemaisiin moreeniselänteisiin. Suon koillisreunalla on pieni harju. Itäpuolelta suo vaihettuu Haukisuoksi (suo nro 40) ja Loukkukankaannevaksi (suo nro 42). Suon länsipuolella on useita pieniä lampia: Härkälampi, Onkilampi, Punsanjokeen laskeva Pikku-Punsa ja Ryöstöjärvi. Suon luoteispuolella on Pieni Härkäsuon turvetuotantoalue ja länsipuolella on metsäauto tie (kuva 14). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Mustapuron va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää pääosin lounaaseen 3-4 m/km. Suon pohjoisosan vedet laskevat ojitusta pitkin Härkälampeen, josta edelleen Ryöstöjärven kautta Viitapuroon ja Viitajokeen. Suon keski- ja eteläosa viettää länsi-lounaaseen ja vedet laskevat Viitapuroon ja Viitajokeen, joka laskee Iso-Punsan (182,9 m mpy) kautta Hankajärveen (183,1 m mpy). Suon pinta-ala on 222 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 121 ha. Suon keskisyvyys on 1,7 metriä. Koko suon turvemäärä on 3,86 milj. suo-m 3 23

23 Riitta-Liisa Kallinen ja yli 1,5 metriä syvän alueen 2,88 milj. suo-m 3. Härkäsuon alue kuuluu eteläisten aapasoiden alueeseen, vaikkakin aapasoiden piirteet ovat paikoin heikosti kehittyneitä. Härkäsuon eteläosassa ja pienellä alalla keskiosassa suo on lähempänä heikosti kehittynyttä keidassuota (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Tutkimuspisteistä 18 % on avosuolla, 61 % rämeellä ja 21 % turvekankaalla. Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen: tutkimuspisteistä 69 % on luonnontilaisella alueella. Suon pohjoispää ja luoteisosan Härkälammen ympäristö on ojitettu. Yleisimmät suotyypit suon etelä- ja keskiosassa ovat rahkaräme ja rahkaneva sekä pohjoisosassa varputurvekangas. Turpeesta 89 % on rahka- ja 11 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 8 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 33 % ja varpuainesta sisältävien 4 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahkaturve (ErS-t) 24 %, sararahkaturve (CS-t) 22 % ja rahkaturve (S-t) 20 %. Turvekerrostuma on rahkavaltainen. Pintaturvekerroksena on rahkavaltaista H1-4 maatunutta turvetta keskimäärin 0,6 m kerros. Tämän alla oleva turve on pääasiassa sararahkaa, joka on maatuneisuudeltaan H5-7. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,8. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Liejua ei esiinny merkittävästi. Suon neljältä tutkimuspisteeltä on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,0 % kuivapainosta, ph-arvo 3,5, vesipitoisuus märkäpainosta 89,7 % ja kuivaainemäärä 102 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,7. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,21 %. Härkäsuota ei voida suositella turvetuotantoon, koska se on osa Haukisuo-Härkäsuo-Kukkonevan Natura-2000-kohdetta. Kohde on laaja ja merkittäviä suo- ja pienvesiarvoja käsittävä luontokokonaisuus muodostuen kangasmetsäsaarekkeiden ja pienvesien kirjavoittamasta aapasuoluonnosta (Keski- Suomen ympäristökeskus 2008). Kuva 14. Tutkimuspisteiden sijainti Härkäsuolla. 24

24 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa Loukkukankaanneva Loukkukankaanneva (kl ) sijaitsee noin 22 km Karstulan kirkolta länsi-luoteeseen, lähes Karstulan ja Soinin kuntien rajalla. Suo rajoittuu lounaassa moreeniseen Loukkukankaaseen ja muualla mataliin, osittain saarekemaisiin moreenikankaisiin. Suon pohjoispuolella on Haukisuo ja länsiosista suo vaihettuu Härkäsuoksi. Suo kuuluu Haukisuo- Härkäsuo- Kukkonevan Natura-2000-kohteen pohjoisosaan (Keski-Suomen ympäristökeskus 2008). Kulkuyhteydet ovat heikot, sillä vain suon koillispuolella, noin 1 km päässä on metsäautotie (kuva 15). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu vesistöalueeltaan Saarijärven reitin Vahankajoen (14.67) valuma-alueeseen (Musta puron va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää itä-kaakkoon noin 4 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin kaakkoispuolella virtaavan Punsanjokeen, joka laskee Kortejärven (166,6 m mpy) kautta Vahankaan (165,3 m mpy). Suon pinta-ala on 80 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 10 ha. Suon keskisyvyys on 1,1 metriä. Koko suon turvemäärä on 0,87 milj. suo-m 3 ja yli 1,5 metriä syvän alueen 0,31 milj. suo-m 3. Tutkimuspisteistä 33 % on avosuolla, 53 % rämeellä ja 14 % turvekankaalla. Suon pohjois- ja eteläosassa rahkaräme on yleinen suotyyppi, keskiosassa rahkaneva ja reuna-alueilla varputurvekangas. Pohjoisosa on ojitettu, muu osa suosta on luonnontilaista. Tutkimuspisteistä 70 % on luonnontilaisella alueella. Turve on kokonaan rahkavaltaista (100 %). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 2 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 46 % ja varpuainesta sisältävien 11 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 25 %, rahkaturve (S-t) 21 %, sararahkaturve (CS-t) 22 % ja tupasvillapitoinen sararahkaturve (ErCS-t) 14 %. Turvekerroksen pintaosassa on heikosti maatunutta (H1-4) rahkaturvetta (S-t). Tämän alla on pääasi- Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Loukkukankaannevalla. 25

25 Riitta-Liisa Kallinen assa sararahkaa (CS-t), jonka maatuneisuus vaihtelee välillä H4-7. Suon turvekerros on kokonaisuudessaan ohut, syvin alue (yli 2 m syvyinen) on suon eteläosassa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,8. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Liejua ei esiinny merkittävästi. Suolta ei ole otettu tilavuustarkkoja turvenäytteitä laboratoriomäärityksiä varten. Loukkukankaannevaa ei voida suositella turvetuotantoon, koska se on osa Haukisuo-Härkäsuo-Kukkonevan Natura-2000-kohdetta. Kohde on laaja, ja merkittäviä suo- ja pienvesiarvoja käsittävä luontokokonaisuus, joka muodostuu kangasmetsäsaarekkeiden ja pienvesien kirjavoittamasta aapasuoluonnosta (Keski- Suomen ympäristökeskus 2008). 43. Pitkäsuo Pitkäsuo (kl ) sijaitsee noin 9 km Karstulan kirkolta itä-kaakkoon. Suo rajoittuu pohjoispuolelta maantiehen ja muilta osin moreenikankaisiin. Suon länsipuolella, Kyyjärvi Saarijärvi välisen maantien (tie nro 13) myötäisesti, kulkee harjujakso, joka on osa Kokkolasta Saarijärvelle ja edelleen Laukaalle jatkuvaa harjua (Maaperäkartta Karstula ja kartan selitys). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät pohjoispuolen tien ja kaakkoisreunaa kulkevan metsäautotien vuoksi (kuva 16). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu vesistöalueeltaan Saarijärven reitin valuma-alueeseen. Suon eteläosa kuuluu Mahlunjärven Saukonpuron valuma-alueeseen (14.628) ja pohjoisosa Pääjärven Päällinjärven valuma-alueeseen (14.633). Suon pinnan korkeus on m mpy ja pohjoisosa viettää luoteeseen noin 3 m/km ja keski- ja eteläosa kaakkoon noin 4 m/km. Suon pohjoisosan vedet laskevat ojia pitkin pohjoispuoliseen Heinäjokeen, joka laskee luoteeseen kohti Iso-Korppista (157,0 m mpy). Suon keski- ja eteläosan vedet laskevat ojia pitkin eteläpuolella virtaavaan Teeripuroon, joka laskee Saukonlampeen (142,0 m mpy). Suon pinta-ala on 58 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 28 ha. Suon keskisyvyys on 1,7 metriä. Tutkimuspisteistä 16 % on avosuolla, 78 % rämeellä, 4 % korvessa ja 2 % turvekankaalla. Suon eteläosassa yleinen suotyyppi on tupasvillarämeen ojikko, keskiosassa tupasvillarämeen muuttuma ja pohjoisosassa lyhytkorsineva. Pohjois-keskiosassa on luonnontilaista aluetta, muilta osin suo ojitettu. Tutkimuspisteistä 31 % on luonnontilaisella alueella. Turpeesta 52 % on rahka- ja 48 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 5 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 14 % ja varpuainesta sisältävien 10 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 23 %, rahkaturve (S-t) 21 % ja suoleväkköpitoinen rahkasaraturve (ShSC-t) 18 %. Turvekerroksen pintaosassa on keskimäärin 0,5 metrin kerros heikosti maatunutta (H1-3) rahkaturvetta (S-t). Tämän alla oleva turve on pääosin H4 maatunutta, seassa on myös H5-6 maatuneita linssejä. Väliturvekerroksessa vaihtelevat sararahka (CS-t) ja rahkasara (SC-t). Pohjaturvekerroksena on yleisimmin rahkasaraturvetta (SC-t) keskimäärin 1 metrin paksuisena kerroksena. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,9 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,5. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Liejua ei esiinny merkittävästi. Pitkäsuon pohjois- ja eteläosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Kaikkien turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,8 % kuivapainosta, ph-arvo 4,2, vesipitoisuus märkäpainosta 91,0 % ja kuiva-ainemäärä 89 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,16 %. Pitkäsuon yli 1,5 metrin syvyinen alue on yhtenäinen ja 28 ha:n kokoinen. Suon pohjoisosan pintaturvekerroksessa on noin 15 ha:n alalla ympäristöturvetta 0,15 milj. suo-m 3. Tämän kerroksen alla 28 ha:n alalla on energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta 0,36 milj. suo-m 3. 26

26 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 Kuva 16. Tutkimuspisteiden sijainti Pitkäsuolla. 44. Hirvineva Hirvineva (kl ) sijaitsee noin 18 km Karstulan kirkolta itä-kaakkoon. Suo rajoittuu pääosin moreenikankaisiin. Pohjoispuolelta suo vaihettuu Piilolannevaksi (suo nro 45). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, sillä ympäristössä on useita metsäautoteitä (kuva 17). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu Viitasaaren reitin Enonjärven (14.46) valuma-alueeseen (Tyräjärven va ). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää koilliseen noin 5 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin itäpuoliseen kanavaan ja edelleen suon koillispuolella olevaan Punajärveen (147,3 m mpy). Suon pinta-ala on 33 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 16 ha. Suon keskisyvyys on 1,6 metriä. Tutkimuspisteistä 17 % on avosuolla, 63 % rämeellä ja 20 % turvekankaalla. Suon itäosa on ojitettu, muilta osin suo on luonnontilainen. Tutkimuspisteistä 75 % on luonnontilaisella alueella. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsinevaräme, varsinainen sararäme ja rahkaräme. Turpeesta 49 % on rahka- ja 51 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 5 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 30 % ja varpuainesta sisältävien 16 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 14 %, rahkaturve (S-t) 13 % ja rahkasaraturve (SC-t) 9 %. Turvekerroksen pintaosassa on keskimäärin 0,6 metrin kerros heikosti maatunutta (H1-4) rahkaturvetta (S-t). Tämän alla esiintyy vaihtelevasti rahkasara- (SC-t) ja sararahkaturvetta (CS-t). Pohjaturvekerros on pääosin saravaltaista (C-t) ja H4-6 maatunutta. Turvekerrostuman luoteisosa on rahkavaltainen (S-t), pintaturvekerros H1-4 maatunutta ja pohjaturvekerros H5-7 maatunutta. 27

27 Riitta-Liisa Kallinen Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,8. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Suon pohjan pinta on tasainen. Suon keski- ja pohjoisosassa esiintyy cm:n paksuisia liejukerroksia. Hirvinevalta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,1 % kuivapainosta, ph-arvo 3,7, vesipitoisuus märkäpainosta 89,8 % ja kuiva-ainemäärä 87 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,1 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,8 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,19 %. Hirvinevalla on yli 1,5 metrin syvyistä aluetta 16 ha ja alue on yhtenäinen. Tämän alueen pintaturvekerroksessa on ympäristöturpeeksi soveltuvaa rahkavaltaista turvetta noin 0,11 milj. suo-m 3. Pintaturvekerroksen alla oleva kerros soveltuu energiaturpeeksi turvemäärältään 0,19 milj. suo-m 3. Kuva 17. Tutkimuspisteiden sijainti Hirvinevalla. 45. Piilolanneva Piilolanneva (kl ) sijaitsee noin 18 km Karstulan kirkolta itä-kaakkoon. Suo rajoittuu pääosin moreenikankaisiin. Itäpuolelta suo vaihettuu Hirvinevaksi (suo nro 44). Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä eteläpuolelta suo rajoittuu maantiehen ja sen luoteisreunaa kulkee metsäautotie (kuva 18). Suo on tutkittu vuonna Suo sijoittuu kahden vesistöalueen rajalle: pohjoisosa kuuluu Viitasaaren reitin Enonjärven (14.46) Tyräjärven valuma-alueeseen (14.465). Ja eteläosa kuuluu Saarijärven reitin Pääjärven (14.63) Päällinjärven valuma-alueeseen (14.633). Suon pinnan korkeus on m mpy ja se viettää koilliseen noin 4 m/km. Vedet laskevat suon itäosan ojitusta pitkin koilliseen kohti Punajärveä (147,3 m mpy). Suon pinta-ala on 40 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 18 ha. Suon keskisyvyys on 1,4 metriä. Tutkimuspisteistä 17 % on avosuolla, 79 % rämeellä ja 4 % turvekankaalla. Suon luoteiskulma ja itäosa on ojitettu, muilta osin suo on luonnontilainen. Tutkimuspisteistä 88 % on luonnontilaisella alueella. Suon keskiosassa yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsinevaräme ja lyhytkorsineva sekä reuna-alueilla korpiräme. Turpeesta 63 % on rahka- ja 37 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 7 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 24 % ja varpuainesta sisältävien 8 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (S-t) 24 %, rahkasaraturve (SC-t) 17 %, tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t) 15 % ja sararahka- 28

28 Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 turve (CS-t) 11 %. Turvekerroksen pintaosassa on heikosti maatunutta (H1-3) rahkaturvetta (S-t). Väliturvekerroksena on yleisimmin H4 maatunutta sararahkaa (CS-t) ja pohja turvekerroksena H5-6 maatunutta rahkasaraturvetta (SC-t). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Turvekerroksen alla on liejua cm:n kerroksena lähes koko suon alueella. Piilolannevan eteläosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,1 % kuivapainosta, ph-arvo 3,3, vesipitoisuus märkäpainosta 91,7 % ja kuiva-ainemäärä 80 kg/ suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,2 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,16 %. Piilolannevalla on yli 1,5 metrin syvyistä aluetta 18 ha. Tämän alueen pintaturvekerroksessa on rahkavaltaista turvetta keskimäärin 0,7 m kerros, joka soveltuu ympäristöturpeeksi turvemäärältään 0,12 milj. suo-m 3 ja tämän alla oleva turve soveltuu energiaturpeeksi turvemäärältään 0,18 milj.suo-m 3. Kuva 18. Tutkimuspisteiden sijainti Piilolannevalla. 46. Rontinneva Rontinneva (kl ) sijaitsee noin 15 km Karstulan kirkolta itä-kaakkoon lähellä Karstulan ja Saarijärven kuntien rajaa. Suo rajoittuu moreenikankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä suon läpi kulkee metsäautotie (kuva 19). Suo on tutkittu vuonna Suo kuuluu vesistöalueeltaan Saarijärven reitin Pääjärven (14.63) Päällinjärven valuma-alueeseen (14.633). Suon pinnan korkeus on m mpy. Suon pohjoisosa viettää luoteeseen noin 1 m/km ja eteläosa pohjoiseen noin 2 m/km. Suon itäosan vedet laskevat ojia pitkin Löytänään (169,4 m mpy). Muilta osin vedet laskevat suon länsipuoleiseen Havupuroon, joka laskee edelleen luoteispuolella olevaan Isoon Ristijärveen (164,4 m mpy). Suon pinta-ala on 85 ha, josta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 38 ha. Suon keskisyvyys on 1,6 metriä. Tutkimuspisteistä 97 % on rämeellä. Suon keskiosassa on pieni luonnontilainen alue, muilta osin suo on ojitettu. Tutkimuspisteistä 27 % on luonnontilaisella alueella. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillarämeen, rahkarämeen ja korpirämeen ojikot sekä tupasvillaräme ja tupasvillarämeen muuttuma. 29