GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Maaperäosasto, raportti P 13,4/84/16 4 Hannu Pajunen ja Timo Varil a YLIKIIMINGIN INVENTOIDUT TURVEVARA T JA NIIDEN SOVELTUVUUS POLTTOTURVE- TUOTANTOON OSA II I Kuopio 1984

2 Tekijöiden osoite : Geologian tutkimuskesku s PL KUOPIO 10

3 SISÄLLYSLUETTEL O JOHDANTO 5 TUTKIMUSMENETELMÄT JA TULOSTEN ESITYS 5 Kenttätutkimukset 5 Laboratoriomääritykset 8 Kartat ja profiilit 8 Taulukot 9 Suoselostukset 9 TUTKITUT SUOT Värkkisuo Iso Palvasuo Kortesuo Suo1amminsuo Tölpänaapa Saarensuo I Saarenmaanräme Ahonräme Hevossuo Puijonsuo Kokkareensuo Juopulinsuo Haarasuo Heikkilänsuo Purosuo Saarensuo II Hiivasuo Pappilanniitty Kurkisuo Louhelansuo Pieni Heinäsuo Pyöräsuo Lietsuo Pirttisaarensuo Isosuo Maijansuo 102

4 67. Ojalatvansuo Kaunissuo Hannunsuo Kirvessuo Korppisuo Mankilansuo Mustamaansuo Niemisuo Kalliosuo Vesisuo Kauhasuo Iso Hevossuo Pikku Hevossuo Hiltusuo Joutensuo Kolmikannansuo 15 6 TULOSTEN TARKASTELU 16 0 Tutkittu suoala ja suotyypit 16 0 Soiden keskisyvyys ja turpeen maatuneisuus 16 0 Turvelajijakauma ja liekoisuus 16 2 Laboratoriotulokset 16 2 Soveltuvuus turvetuotantoon 16 4 KIRJALLISUUS 16 7 LIITTEET

5 - 5 - JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Ylikiimingin soit a viitenä kesänä. Vuosien 1974, 1980 ja 1981 tutkimustulokset o n raportoitu aiemmin (Häikiö ja Pajunen 1981, Varila 1982). Tässä raportissa käsiteltäviä soita on 42 kpl. Ne on tutkittu vuo - sina 1982 ja Muhoksen ja Yli-Iin suotutkimusten yhteydes - sä on tutkittu myös osittain Ylikiimingin puolella olevia soita (Häikiö, Pajunen, Virtanen 1983 ja Pajunen 1984). Tutkimuksen tarkoituksena oli koota tietoa soiden käytö n suunnittelua varten. Erityisesti on pyritty selvittämään tur - peen laatua ja määrää. Soita tarkastellaan lähinnä polttoturvetuotannon kannalta. Aineiston keruusta ja alustavasta käsitte - lystä vastasi geologi Timo Varila ja raportoinnista geolog i Hannu Pajunen. Ylikiimingin 20 ha suurempien soiden pinta-alaksi on mi - tattu ha (Lappalainen, Häikiö, Heiskanen 1980). Tähän mennessä on tutkittu noin ha eli puolet kunnan soista. TUTKIMUSMENETELMÄT JA TULOSTEN ESITY S Kenttätutkimukse t Suot tutkittiin GTL :n maasto-oppaassa (Lappalainen, Sten, Häikiö 1978) kuvattua linjatutkimusmenetelmää käyttäen. Tutkittavalle suolle laadittiin linjaverkosto siten, että selkä - linja kulki pitkin suon hallitsevaa osaa ja poikkilinjat sit ä vastaan kohtisuoraan tavallisesti 400 m :n välein. Tutkimuspis - teet sijaitsevat linjastossa 100 m :n välein, suon reunoill a usein myös tiheämmässä. Syvyyshavaintoja tehtiin varsinaisess a linjastossa tutkimuspisteiden puolivälissä ja poikkilinjojen v ä- lissä sijaitsevilla pliktauslinjoilla 50 m :n välein. Tutkittu - jen soiden sijainti ilmenee kuvasta 1 ja tutkimustarkkuu s teestä 4. Tutkimuspisteet vaaittiin ja vaaitukset pyrittiin kiinnit - tämään valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Kiintopisteide n puuttuessa korkeus on otettu linjastoa leikkaavalta korkeuskäyrältä tai lähellä tutkimuspistettä sijaitsevalta korkeuspis - teeltä. Jokaisella tutkimuspisteellä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetis'yys, mättäisyys ja mättäiden korkeus ;

6 - 6 - Kuva 1. Ylikiimingissä tutkitut suot. (Aiemmin raportoidut suot merkitty ruuturasterilla).

7 - 7 - YLIKIIMINGISSÄ TUTKITUT SUOT Raportti P 13,4/81/64 (Häikiö ja Pajunen 1981 ) 1. Makkarasuo 6. Vimparinsuo 11. Hirvisuo 2. Takasuo 7. Hakasuo 12. Luikkosu o 3. Selänsuo 8. Tuohisuo 13. Hautasuo 4. Heposuo 9. Lavasuo 14. Värkkisu o 5. Haarasuo 10. Peurasuo Raportti P 13,4/82/116 (Varila 1982 ) 11. Hirvisuo ('at- 24. Iso Lavasuo 34. Ruostesuo kotutkimus ~ 15. Lusikkasuo 25. Hirsisuo 35. Rautasuo 16. Leivonsuo 26. Iso Heinäsuo 36. Pieni Kortesuo 17. Jakosuo 27. Susisuo 37. Solkkasu o 18. Kalliosuo 28. Saarisuo 38. Kortesuo 19. Kontionsuo 29. Isosuo 39. Käärmesuo 20. Hevossuo 30. Rytisuo 40. Martimonsuo 21. Keihässuo 31. Kurkisuo 41. Kellarisuo 22. Välisuo 32. Syväojansuo 23. Lavasuo 33. Hoikkasu o Raportti P 13,4/84/164 (Pajunen ja Varila 1984 ) 14. Värkkuo (jat- 56. Saarensuo II 71. Korppisuo kotutkimus ) 42. Iso Palvasuo 57. Hiivasuo 72. Mankilansuo 43. Kortesuo 58. Pappilanniitty 73. Mustamaansuo 44. Suolamminsuo 59. Kurkisuo 74. Niemisuo 45. Tölpänaapa 60. Louhelansuo 75. Kalliosuo 46. Saarensuo I 61. Pieni Heinäsuo 76. Vesisuo 47. Saarenmaanräme 62. Pyöräsuo 77. Kauhasu o 48. Ahonräme 63. Lietsuo 78. Iso Hevossuo 49. Hevossuo 64. Pirttisaarensuo 79. Pikku Hevossuo 50. Puijonsuo 65. Isosuo 80. Hiltusuo 51. Kokkareensuo 66. Maijansuo 81. Joutensu o 52. Juopulinsuo 67. Ojalatvansuo 82. Kolmikannansu o 53. Haarasuo 68. Kaunissu o 54. Heikkilänsuo 69. Hannunsuo 55. Purosuo 70. Kirvessuo

8 - 8 - metsäisillä alueilla lisäksi puulajisuhteet, tiheys- ja kehi - tysluokka ja mandolliset hakkuut. Maatumattoman puuainekse n määrän eli liekoisuuden selvittämiseksi pliktattiin turvekerro s tutkimuspisteen ympärillä kymmenen kertaa kanden metrin syvyy - teen asti. Kannukairalla otetuista turvenäytteistä määritettii n turvelaji, maatuneisuus (H1-10), kosteus (B1-5) ja tupasvillan kuitujen suhteellinen osuus (FO-6). Laboratoriossa tutkitut turvenäytteet otettiin tilavuustarkalla mäntäkairalla. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mandollisimman hyvin kyseisen suon turveker - rosta. Näytteiden lukumäärä on pyritty suhteuttamaan turvemäärään. Laboratoriomääritykse t Laboratoriossa määritettiin turvenäytteiden ph märäst ä näytteestä ja vesipitoisuus kuivattamalla turve 105 C :ssa vakio - painoon. Tilavuustarkoista näytteistä laskettiin kuiva-aine - määrä suokuutiota kohden. Kuivatuista turvenäytteistä määritet - tiin tuhkapitoisuus hehkuttamalla ne C :ssa ja osast a näytteitä lämpöarvo Leco AC-200 kalorimetrillä. Kartat ja profiili t Jokaisesta suosta piirrettiin kartta mittakaavassa 1 : Siitä selviää suon turvekerroksen paksuus, heikost i maatuneen pintakerroksen osuus ja koko kerroksen keskimaatunei - suus kullakin tutkimuspisteellä. Soiden turvekerroksia havain - nollistettiin joiltakin tutkimuslinjoilta piirretyillä turvel a - ji- ja maatuneisuusprofiileilla. Niiden pystymittakaavana käy - tettiin 1 :50 ja vaakamittakaavana 1 : Turvelajien j a maatuneisuuden ohella niistä ilmenee myös suotyyppi, liekoisuu s ja pohjamaalaji. Merkkien ja lyhenteiden selitykset ilmenevä t liitteestä 6. Kaikki raportissa esitetyt kartat ja profiili t ovat pienennettyinä. Alkuperäisessä mittakaavassa ne ovat saa - tavana Geologian tutkimuskeskuksesta Kuopiosta.

9 - 9 - Taulukot Soiden turvevaroja, maatuneisuutta ja liekoisuutta koske - vat tiedot ovat liitteenä (1) olevassa taulukossa. Se jakautuu syvyysalueiden mukaan neljään osaan : koko suo, yli 1,0 m : n syvyinen alue, yli 1,5 m :n syvyinen alue ja yli 2,0 m :n syvyinen alue. Turvekerrosten keskisyvyydet, turvemäärät ja keskimaatuneisuudet laskettiin heikosti maatuneelle pintakerroksell e (H1-4), paremmin maatuneelle pohjakerrokselle (H5-10) ja kok o turvekerrokselle (H1-10). Turvemäärät laskettiin syvyysvyöhykkeittäin (Tuittila 1982). Eri syvyysalueiden turvemäärät saatiin laskemalla yhteen kyseisen alueen syvyysvyöhykkeiden turve - määrät. Suotyyppijakauma laskettiin prosentteina tutkimuspis - teittäin tehdyistä määrityksistä. Tulokset esitetään liit - teessä 2. Turvelajit jaettiin rahka-, sara- ja ruskosammalvaltai - siin (liite 3). Rahkavaltaiset jaettiin rahka- ja sararahkaturpeisiin ja saravaltaiset vastaavasti sara- ja rahkasaratur - peisiin. Ne jaettiin edelleen ryhmiin vallitsevien lisätekijöiden mukaan. Liekopuiden määrä laskettiin tilavuusprosentteina Pavlovi n menetelmää soveltaen. Liekoisuus luokiteltiin seuraavasti : liekoisuus- % erittäin alhainen alle 1 alhainen 1-2 keskimääräinen 2-3 korkea 3-4 erittäin korkea yli 4 Kaikki laboratoriotulokset esitetään taulukkona kunkin suo - selostuksen yhteydessä. Keskiarvoja laskettaessa on huomioit u vain turvekerroksen tuotantokelpoinen osa. Suon pohjalle jää - vän osan tulokset ovat suluissa. Suoselostukset Suoselostuksissa esitellään tuloksia ja arvioidaan sovel - tuvuutta polttoturvetuotantoon. Selostuksista ilmenevät suon

10 sijainti, suoaltaan ja sen ympäristön pinnanmuodot, suotyypi t ja ojitustilanne. Turvekerroksen osalta käsitellään turvelaj e - ja, turpeen maatuneisuutta ja tärkeimpiä laboratoriotuloksia. Koko suon ja eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet j a turvemäärät esitetään liitteenä olevassa taulukossa. Suoselo s - tusten lopussa on arvio tuotantokelpoisen alueen pinta-alast a ja tuotantokelpoisesta turvemäärästä. Lisäksi mainitaan tärkeimmät turvetuotantoon vaikuttavat tekijät ja muut mandollise t käyttömuodot. Tuotantokelpoisena alueena on pidetty luonnontilaisiss a soissa yli 1,5 m :n syvyistä aluetta ja vanhoilla ojitusalueill a yli metrin syvyistä aluetta. Laskettaessa tuotantokelpoist a turvemäärää on suon pohjalle arvioitu jäävän 0,5 m paksu turve - kerros.

11 TUTKITUT SUO T 14. Värkkisuo (kl ) sijaitsee noin 19 km kunnan keskustasta koilliseen, osittain Pudasjärven puolella. Sen länsiosa on tutkittu ja raportoitu aiemmin (Häikiö, Pajune n 1981). Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin ja rantavalleihin. Saarekkeet sijaitsevat pääasiassa suon reunamilla. Niiden keskelle jää laaja yhtenäinen suoalue (kuva 2). Suon pinta-ala on noin ha. Yleisimmät suotyypi t ovat rimpineva ja lyhytkortinen neva. Rimpinevaa on B-linjaston keskiosassa ja lyhytkortista nevaa suon eteläosassa (D-lin - jasto). Suoalasta on ojitettu kolmasosa. Ojitettu alue on vie - lä suurimmaksi osaksi ojikkoasteella. Eniten ojikkoa on sara - rämeillä ja lyhytkortisella nevarämeellä (liite 2). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Turve on enimmäkseen saravaltaista (liite 3 ja kuvat 3 ja 4). Yleisin turvelaji on rahkasaraturve, jota on lähes puolet kok o turvemäärästä. Turpeessa on hyvin vähän lisätekijöitä ja lie - koja. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on lähellä koko aineiston keskiarvoa. Laboratorionäytteitä otettiin kandeksalta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 88,6 tuhkapitoisuus 4,7 % ja lämpöarvo 21,4 MJ/kg (taulukko 1). Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 115 kg. Vesipitoisuudess a ja kuiva-ainepitoisuudessa ei ole mainittavia eroja suon er i osien välillä. Sen sijaan tuhkapitoisuus on itäosassa huomat - tavasti korkeampi kuin länsiosassa. Korkean tuhkapitoisuude n takia itäosan lämpöarvot ovat hieman keskimääräistä pienempiä. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska suo on suurimmaksi osaksi luonnontilaista, voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää yli 1,5 syvää aluetta. Sen pinta-ala on 350 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 4,6 milj. m 3. Tuotantokelpoinen alue on riittävä n laaja teollista turvetuotantoa varten. Korkea tuhkapitoisuu s alentaa kuitenkin itäosasta saatavan turpeen laatua. m

12 Iso Palvasuo (kl ) sijaitsee noin 8 km kunnan keskustasta luoteeseen, Huttukylään menevän tien pohjois - puolella. Suo rajoittuu moreeniselänteisiin ja Kiimingin puolella olevaan Pieneen Palvasuohon (Häikiö 1982). Suon pinta-ala on noin 500 ha (kuva 5). Siitä on suunnilleen puolet raivattu pelloksi. Loppuosa on pääasiassa muuttu - neita suotyyppejä. Alkuperäisinä suotyyppeinä ovat olleet sa - ranevat ja sararämeet. Suon pohja on melko tasainen. Yleisim - mät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiesu. Saravaltaisen turpeen osuus on noin 90 % koko turvemäärästä. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve (kuvat 6-8). Lisätekijänä on hieman kortteen, varvun ja puun jäänteitä. Liekoisuu s on erittäin alhainen. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus o n 4,8 Laboratorionäytteitä otettiin neljältä tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,0% ja lämpö - arvo 20,4 MJ/kg (taulukko 2). Suokuutio sisältää kuiva-ainett a keskimäärin 99 kg. Turve on melko tasalaatuista suon eri osis - sa. Eteläosan näytepisteellä (A ) on kuitenkin tuhka - pitoisuudessa huomattavia näytekohtaisia eroja. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Turvekerroksen tiivistymisen takia

13 voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää metriä syvempää aluetta. Sen pinta-ala on 335 ha ja tuotantokelpoinen turvemäär ä 3,7 milj. m 3. Suo soveltuu maatalouskäytön ohella polttoturvetuotantoon.

14 Kortesuo (kl ) sijaitsee noin 2,5 km kun - nan keskustasta länteen, välittömästi Ouluun menevän tien ete - läpuolella. Sitä rajoittavat luoteesta kaakkoon suuntautunee t moreeniselänteet. Suon pinta-ala on noin 90 ha (kuva 9). Se on ojitett u lähes kokonaan. Vallitsevina suotyyppeinä ovat rämeet, jotk a ovat enimmäkseen jo muuttuma-asteella. Pääosassa suota ovat yleisimpiä tupasvillaräme ja isovarpuinen räme. Mikonlampee n suuntautuvassa landekkeessa on sararämettä. Huomattava os a suosta on raivattu pelloksi. Suoallas syvenee reunoilta nopeasti. Keskiosassa sen pohja on melko tasainen. Yleisin poh - jamaalaji on hiesu, jonka päällä on monin paikoin ohut lieju - kerros. Saravaltaisen turpeen osuus on 72 % turvemäärästä. Loppuosa on rahkavaltaista. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve j a yleisimmät lisätekijät ovat varvun ja puun jäänteet (kuva 10). Turve on hieman keskimääräistä paremmin maatunutta. Liekoj a on suossa hyvin vähän. Laboratorionäytteitä otettiin yhdeltä tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,4 % ja lämpöarvo 21,0 MJ/kg (taulukko 3). Tehokkaan ojituksen takia pintaosa n vesipitoisuus on melko alhainen. Suokuutio sisältää kuiva - ainetta keskimäärin 101 kg. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska turvekerros on tiivistynyt oji - tuksen ja viljelyn takia, voidaan tuotantokelpoisena alueen a pitää metriä syvempää aluetta. Sen pinta-ala on 77 ha ja tuo - tantokelpoinen turvemäärä noin 1,2 milj.suo-m 3. Keskiosa so - veltuu hyvin polttoturpeen pientuotantoon. Reunamilla turve - tuotantoa haittaa heikosti maatunut rahkaturvekerros. Turve - tuotannon ohella suolla on merkitystä myös nykyisen käyttömuo - don, maa- ja metsätalouden, kannalta.

15 Suolamminsuo (kl ) sijaitsee noin 3 km kunnan keskustasta lounaaseen, Kortesuon eteläpuolella. Tutkitt u suoalue on muodoltaan hyvin rikkonainen. Sitä rajoittavat moreeniselänteet ja -saarekkeet. Sen halki virtaa Suolammest a Mikonlammen kautta Kiiminkijokeen laskeva puro (Kuva 9). Suon pinta-ala on noin 165 ha. Vallitsevina suotyyppeinä ovat rämeet. Itäosassa tavataan tupasvillarämettä ja isovarpuista rämettä, muualla pääasiassa varsinaista sararämettä. Suo on ojitettu suurimmaksi osaksi. Tutkimuspisteistä on luonnontilaisella alueella vain neljäsosa. Ojitettu alue on viel ä enimmäkseen ojikkoasteella. Pohjamaalajina on keskiosassa hiesu, reunoilla moreeni. Turvemäärästä on kolme neljäsosaa saravaltaista, lopp u rahkavaltaista. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve, jossa o n paikoin lisätekijänä varvun ja puun jäänteitä (Kuvat 11 ja 12). Liekoisuus on turvekerroksen pintaosassa korkea, syvemmäll ä erittäin alhainen. Turve on hieman keskimääräistä paremmi n maatunutta.

16 Laboratorionäytteet otettiin suon itäosasta. Niiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,0 % ja lämpöarvo 20,8 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 95 kg (taulukko 4). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska turvekerros on tiivistynyt ojituksen takia, tulee tuotantokelpoisena alueena kyseeseen metri ä syvempi alue. Sen pinta-ala on 132 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 1,7 milj. suo-m 3. Suon sokkeloinen muoto edellyttää joustavien tuotantomenetelmien käyttöä. Ennen tuotannon aloittamista on syytä määrittää tuhkapitoisuus myös suon keski- ja länsiosasta. Keskiosassa on viljelykäytöstä hylättyä peltoa, jolta palaturvetuotanto voitaisiin aloittaa pienin kunnostuskustannuksin.

17 Tölpänaapa (kl ) sijaitsee noin 6 km kun - nan keskustasta lounaaseen, Muhokselle menevän tien varressa. Se on muodoltaan rikkonainen. Suo rajoittuu moreeniselänteisiin ja Tölpänlampeen (kuva 13 ). Lammen vedet laskevat suon poikki Vepsänjokeen. Suon pinta-ala on 150 ha. Se on suurimmaksi osaksi karua rämettä ja nevaa. Vallitsevina suotyyppeinä ovat tupasvillaräme, rahkaräme ja lyhytkortinen neva. Suosta on ojitett u hieman yli puolet. Ojitus on keskittynyt rämealueille. Ojitettu alue on vielä enimmäkseen ojikkoasteella. Itäosassa j a maantien varressa on peltoa. Osa pelloista on metsitetty. Pohjamaalajina on reunamilla moreeni. Muualla moreenia peittävät hiesu- ja liejukerrokset.

18 Turvemäärä jakautuu jokseenkin tasan rahka- ja saravaltaisen turpeen kesken. Rahkavaltaista turvetta on pääasiass a pintaosassa ja saravaltaista pohjaosassa(kuvat14ja15). Rahkavaltaisessa turpeessa on lisätekijänä yleisesti tupasvillan jään - teitä ja saravaltaisessa puun jäänteitä. Liekoisuus on ylint ä kerrosta lukuunottamatta erittäin alhainen. Turve on hieman keskimääräistä paremmin maatunutta. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteel - tä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,8 % ja lämpöarvo 20,9 MJ/kg (taulukko 5). Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 111 kg. Tulosten perusteella ei ole havaittavissa mainittavia eroja suon eri osien välillä. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska huomattava osa suosta on luonnontilaista, voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää yli 1, 5 m syvää aluetta. Sen pinta-ala on 97 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 1,8 milj. suo-m 3. Turvetuotantoa vaikeuttavi a tekijöitä ovat heikosti maatunut pintakerros rahkaräme- j a rahkaneva-alueilla ja kuivatusvaikeudet suon keskiosassa. Turvekerroksen kuivattaminen pohjaa myöten edellyttää Tölpänlammen laskemista ja mandollisesti myös Vepsänjoen ruoppaamis- Ojitetulla alueella on paikoin hyvin kasvavaa nuorta män- ta. nikköä, joten suolla on merkitystä myös metsätalousmaana.

19 Saarensuo I (kl ) sijaitsee Kirkkosaaress a välittömästi kirkonkylän pohjoispuolella. Se rajoittuu saart a ympäröiviin jokiin, moreeniselänteisiin ja toiseen Kirkkosaa - resta tutkittuun suohon, Saarenmaanrämeeseen. Joloskylään menevä tie kulkee soiden itäosien halki (kuva16). Saarensuon pinta-ala on noin 350 ha. Sille ovat tyypil - lisiä vähäravinteiset rämeet. Yleisimpiä rämetyyppejä ova t tupasvillaräme, rahkaräme ja pallosararäme. Vetinen keskios a on karua rimpinevaa, loput avosuosta pääasiassa lyhytkortista nevaa ja varsinaista saranevaa. Suo on ojitettu suurimmaks i osaksi. Luonnontilaista suota on vain kolmasosa. Eniten on ojitettu tupasvillarämettä, rahkarämettä ja lyhytkortista ne - vaa. Ojitettu alue on vielä lähes kokonaan ojikkoasteell a (liite 2). Turvekerroksen ylin osa on pääasiassa rahkaturvetta (kuva t 17-19). Sen alla on sararahkaturvetta ja alinna rahkasaraturvetta. Rahkaturpeessa on yleisesti tupasvillan jäänteitä. Muita lisätekijöitä on hyvin vähän, samoin liekoja. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,0. Laboratorionäytteitä otettiin kolmelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,1 % ja lämpöarvo 21,5 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 106 kg. Itäosan näytteiden tuhkapitoisuus on hyvin korke a varsinkin pohjalla (taulukko 6). Itäosan korkean tuhkapitoisuuden takia on käyttökelpoisia turvevaroja arvioitaessa vähen - netty suon pohjalta poikkeuksellisesti 0,7 m paksu kerros. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska suurin osa suosta on vielä ojik - koasteella, voi turvetuotanto tulla kyseeseen lähinnä yli 1,5 m syvällä alueella. Sen pinta-ala on 154 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 2,2 milj. suo-m 3. Tuotantoa haittaavat suo n rikkonaisuus ja itäosan korkea tuhkapitoisuus.

20 Saarenmaanräme (kl ) sijaitsee Kirkkosaares - sa pari kilometriä kirkonkylästä pohjoiseen. Se rajoittuu ete - lässä ja lännessä moreeniselänteisiin ja Saarensuohon, pohjoi - sessa Mustapudakseen ja idässä Kiiminkijokeen. Länsiosan halki kulkee Joloskylään menevä maantie (kuva 16). Suon pinta-ala on noin 105 ha. Se on suurimmaksi osaks i luonnontilaista, karua rämettä. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme, rahkaräme ja rahkaneva. Lisäksi eteläreunall a on pallosararämettä ja pohjoisreunalla nevakorpea. Pohjamaalajina on lähes koko alueella moreeni. Turvemäärästä on suurin osa rahkavaltaista. Saravaltaista turvetta on vain neljäsosa. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahkaturve, sararahkaturve ja rahkasaraturve (kuva 21). Tupasvillan ohella ei juuri tavata muita lisätekijöitä. Se n sijaan liekoja on runsaasti. Turvekerroksen pintaosa on hyvi n heikosti maatunut. Pohjaosa taas on hieman keskimääräistä pa - remmin maatunut. Laboratorionäytteet otettiin suon keskiosasta. Niide n keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,1 % ja lämpöarvo 20,7 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 107 kg (taulukko 7). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteessä 1. Suon luonnontilaisuuden takia voisi

21 turvetuotanto tulla kyseeseen yli 1,5 m syvällä alueella. Sen pinta-ala on 32 ha. Suon pinnalta joudutaan poistamaan keski - määrin 0,6 m paksu heikosti maatunut rahkaturvekerros. Sen alla on tuotantokelpoista polttoturvetta noin 0,2 milj. suo-m 3. Tuotantokelpoista turvetta on suon kunnostuskustannuksiin nähden niin vähän, ettei suota voida suositella turvetuotantoon. Karujen suotyyppien takia se ei sovellu myöskään metsitettäväksi.

22 Ahonräme (kl ) sijaitsee runsaan kilometri n päässä kunnan keskustasta koilliseen, Hetekylään menevän tien ja Kiiminkijoen välissä (kuva 22). Suon pinta-ala on noin 40 ha. Vallitsevina suotyyppein ä ovat rämeet ja turvekankaat. Avosuoaluetta ei ole lainkaan. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpuinen räme, tupasvillaräm e ja rahkaräme. Suon pohjoisosa on ojitettu ja reunamia raivat - tu pelloksi. Ojitetut suotyypit ovat jo enimmäkseen muuttumaasteella. Pohjamaalajina on suurimmassa osassa kivinen moreeni. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Yleisin turvelaj i on sararahkaturve, jossa on paikoin lisätekijänä tupasvilla n jäänteitä (kuva 23). Tupasvilla on myös rahkaturpeen yleisi n lisätekijä. Turvekerroksen pintaosassa on runsaasti liekoja. Turve on keskimääräistä paremmin maatunutta. Heikosti maatunutta pintakerrosta on vain noin 0,3 m. Laboratorionäytteet otettiin suon keskiosasta (taulukko 8). Niiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,0 % ja lämpöarvo 21,2 MJ/kg. Vesipitoisuus on melko alhainen. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta peräti 133 kg. Tulvien takia voi tuhka - pitoisuus vaihdella huomattavasti turvekerroksen eri osis - sa. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska huomattava osa suosta on luonnontilaista, voi turvetuotanto tulla kyseeseen yli 1,5 m syväll ä alueella. Sen pinta-ala on 14 ha ja tuotantokelpoinen turve - määrä noin 0,2 milj. suo-m 3. Suo soveltuu turpeen maatuneisuuden ja kuiva-ainepitoisuuden suhteen hyvin polttoturpeen pien - tuotantoon. Käyttökelpoisuutta rajoittavat merkittävimmin suo n pieni koko ja liekoisuus.

23 Hevossuo (kl ) sijaitsee noin 3 km kunna n keskustasta koilliseen. Se rajoittuu moreeniselänteisiin, Kiiminkijokeen ja pohjoispuolella olevaan Puijonsuohon. Hetekylään menevä tie kulkee sen halki (kuva 24). Suon pinta-ala on noin 110 ha. Se on lähes kokonaan vanhaa ojitusaluetta. Suo on ehtinyt vähintään muuttuma-asteelle. Yleisimmät alkuperäiset suotyypit ovat rimpineva, varsinaine n sararäme ja tupasvillaräme. Turvekankaista ovat yleisimpi ä ruohoturvekangas ja mustikkaturvekangas. Suon kaakkoisosa o n suurimmaksi osaksi peltoa. Pohjamaalajina on reunamilla moree - ni ja syvänteissä liejusavi ja sen alla hiesu tai hiekka. Turvemäärä jakautuu jokseenkin tasan rahka- ja saravaltaisen turpeen kesken. Rahkavaltaista turvetta on pääasiassa suo n reunamilla ja lähellä turvekerroksen pintaa ja pohjaa (kuv a 25). Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve. Lisätekijöitä on hyvin vähän, samoin liekoja. Turve on hiema n keskimääräistä paremmin maatunutta. Laboratorionäytteet otettiin suon keskiosasta. Niiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,2 % ja lämpöarvo 20,5 MJ/kg.

24 Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 122 kg (taulukk o 9). Tulosten perusteella turve soveltuu polttoturpeeksi. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska turvekerros on ehtinyt tiivistyä ojituksen vaikutuksesta, voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää metriä syvempää aluetta. Sen pinta-ala on 72 tuotantokelpoinen turvemäärä noin 1,0 milj. suo-m 3. ha j a

25 Puijonsuo (kl ) sijaitsee noin 4 km kunna n keskustasta koilliseen, Hetekylään menevän maantien ja Kiiminki - joen välissä. Se rajoittuu pohjoisessa ja idässä Kiviharjuun, etelässä moreeniselänteisiin ja Hevossuohon ja lännessä Kiimin - kijokeen. Suoalueella on runsaasti mineraalimaan saarekkeit a (kuva 24). Suon pinta-ala on 95 ha. Yleisin suotyyppi on länsiosas - sa sararäme, keskiosassa tupasvillaräme ja itäosassa rimpineva. Reunamilla on isovarpuista rämettä. Suo on ojitettu lähes koko - naan. Alkuperäiset suotyypit ovat enimmäkseen jo muuttuma-as - teella. Pohjamaalajina on suurimmassa osassa suota hiesu, hie - ta tai hiekka. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Yleisimmät turve - lajit ovat tupasvillarahka-, sararahka- ja rahkasaraturve. Tupasvillan jäänteet ovat yleinen lisätekijä myös sararahkaja rahkasaraturpeessa (kuvat 26 ja 27). Muita lisätekijöitä o n vähän. Liekoisuus on erittäin alhainen. Turvekerros on heiko s- ti maatunut itäosassa, A-selkälinjan alkupäässä. Rahkaturpee n hyvin maatuneet kerrokset kohottavat kuitenkin keskimääräistä maatuneisuutta. Laboratorionäytteet otettiin suon itäosasta. Näytteide n tuhkapitoisuus on hyvin alhainen, keskimäärin vain 1,7 %. Korkean vesipitoisuuden takia suokuutio sisältää kuiva-ainetta vain 68 kg (taulukko 10). Suon hajanaisuuden takia tulokset eivät ole yleistettävissä koko suon alueelle. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska ojitus on tiivistänyt suon pintaosaa, voisi turvetuotanto tulla kyseeseen metriä syvemmäll ä alueella. Sen pinta-ala on 70 ha. Alhaisen maatuneisuuden taki a joudutaan kuitenkin rajaamaan pois noin 20 hain alue suon itä - osasta. Jäljelle jäävällä osalla (50 ha) on tuotantokelpoist a turvetta noin 0,7 milj. suo-m3. Alueen rikkonaisuuden taki a se soveltuu vain palaturpeen pientuotantoon. Ennen tuotanno n aloittamista on syytä tehdä laboratoriomäärityksiä myös keski - ja länsiosasta.

26 Kokkareensuo (kl ) sijaitsee noin 6 km kun - nan keskustasta itäkoilliseen, Juopulinjärven pohjoispuolella. Sitä rajoittava mineraalimaa on länsipuolella lajittunutta ainesta, itäpuolella moreenia. Suoallas syvenee reunoilta nopeasti varsinkin pohjois- ja länsiosassa. Landekkeet ja mineraalimaan saarekkeet tekevät siitä hyvin rikkonaisen (kuva 28). Suon pinta-ala on noin 175 ha. Suurin osa siitä on er i tyyppisiä rämeitä. Vallitsevina suotyyppeinä ovat räme-alueella lyhytkortinen nevaräme, isovarpuinen räme ja varsinainen sa - rarämeja avosuoalueilla lyhytkortinen neva. Suo on ojitett u suurimmaksi osaksi. Ojitettu alue on pääasiassa muuttuma-asteella. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekkamoreeni, hiekk a ja hiesu. Länsiosan syvänteissä on mineraalimaan päällä ohu t liejukerros (kuvat 29 ja 30). Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Yleisimpänä lisä - tekijänä ovat tupasvillan jäänteet. Liekoja on turvekerroksessa hyvin vähän. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,2.

27 Itäosan turve on selvästi keskimääräistä paremmin maatunutta. Heikosti maatunut pintakerros on paksu länsi- ja keskiosassa. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,4 % ja lämpöarv o 21,0 M3/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 88 kg. Tuhkapitoisuus ja kuiva-ainepitoisuus ovat länsiosassa pienemmät kuin itäosassa (taulukko 11). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Suon länsi- ja keskiosassa heikost i maatunut rahkaturvekerros on niin paksu, ettei kyseisiä alueita voida suositella polttoturvetuotantoon. Hyvin maatunut pohjaosa taas on osittain Juopulinjärven pinnan alapuolella. Itäosa soveltuu pisteeltä A 900 alkaen turpeen puolesta pienimuotoiseen palaturvetuotantoon. Tuotantoa vaikeuttaa kuitenki n alueen rikkonaisuus.

28 Juopulinsuo (kl ) sijaitsee noin 7 km kun - nan keskustasta itään. Se rajoittuu moreeniselänteisiin, pohjoispuolella lisäksi Juopulinjärveen ja eteläpuolella Heikki - länjärveen. Suo on muodoltaan hyvin rikkonainen (kuva 31). Itäosassa se syvenee reunoilta nopeasti. Suon pinta-ala on noin 225 ha. Vallitsevana suotyyppin ä on lyhytkortinen neva. Keskiosassa on paikoin rahkanevaa j a järvien rannoilla luhtanevaa. Reunamien rämealueet ovat etu - päässä isovarpuista rämettä, tupasvillarämettä ja rahkarämettä. Kaakkoisosassa on lisäksi lyhytkortista nevarämettä. Suo o n suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Ojitettua aluetta on vai n koillis- ja luoteisosassa. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja hieta. Reunamilla on moreenia. Syvimmillä alueilla o n mineraalimaan päällä ohut liejukerros. Turve on suurimmaksi osaksi rahkavaltaista. Saravaltaista turvetta on lähinnä suon pohjaosassa (kuvat 32-34). Sitä o n noin viidesosa suon turvemäärästä. Yleisimmät turvelajit ova t tupasvillarahka-, tupasvillasararahka- ja sararahkaturve. Liekoisuus on lähellä pintaa alhainen ja syvemmällä erittäi n alhainen. Turve on keskimääräistä heikommin maatunutta. Laboratorionäytteitä otettiin suon itä- ja länsiosasta.

29 Niiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,9 % ja lämpöarv o 20,0 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 97 kg. Tulosten perusteella turve on melko tasalaatuista suon eri osis - sa (taulukko 12). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Suurimmassa osassa suota (A- ja B-lin - jastot) on heikosti maatunut, rahkavaltainen pintakerros nii n paksu, etteivät kyseiset alueet sovellu polttoturvetuotantoon. Luoteisosan (C-linjasto) turve soveltuisi paremmin maatuneen a polttoturpeeksi. Vaaitustulosten perusteella suurin osa C-lin - jaston turvekerroksesta sijaitsee Juopulinjärven pinnan alapuolella. Siitä pystytään kuivattamaan vain ohut pintakerros. Alhaisen maatuneisuuden ja kuivatusvaikeuksien takia suo jääne e kokonaan turvetuotannon ulkopuolelle. Suotyyppien karuuden takia se ei sovellu myöskään metsitettaväksi.

30 Haarasuo (kl ) sijaitsee noin 4 km kunna n keskustasta itään. Se rajoittuu etelässä Juopulinojaan, luoteessa Suthovinlampeen ja muualla moreeniselänteisiin (kuva 35). Juopulinjärvestä lähtevä puro virtaa suon keskiosan poikki. Suon pinta-ala on noin 200 ha. Se on suurimmaksi osaks i rämettä. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keski- ja kaakkois - osassa isovarpuinen räme, korpiräme ja kangaskorpi. Luoteis - osassa on lyhytkortista nevaa ja varsinaista sararämettä. Suosta on ojitettu suunnilleen puolet. Ojitus on kohdistunu t rämeisiin. Ojitettu alue on enimmäkseen jo muuttuma-asteella. Yleisimmät pohjamaalajit ovat kaakkoisosassa hiekka j a moreeni ja luoteisosassa hieta, hiekka ja moreeni. Luoteis - osan syvänteissä on mineraalimaan päällä järvimutaa ja lieju a (kuva 36). Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Saravaltaista tur - vetta on vain luoteisosan sararämealueella ja muualla satunnaisesti ohuena kerroksena suon pohjalla (kuva 36 ). Yleisi n turvelaji on sararahkaturve, jossa usein esiintyy lisätekijän ä puun jäänteitä. Liekoja on erittäin runsaasti kaakkoisosassa. Sen sijaan luoteisosan neva-alueen turvekerros on lähes puuton. Turve on enimmäkseen keskinkertaisesti maatunutta. Laboratorionäytteitä otettiin kolmelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,8 % ja lämpöarvo

31 ,1 MJ/kg (taulukko 13). Suokuutio sisältää kuiva-ainett a keskimäärin 119 kg. Korkean tuhkapitoisuuden takia suon pohjalla on 0,6-1,0 m paksu kerros polttoturpeeksi sopimatont a turvetta. Kyseisen kerroksen näytteitä ei ole huomioitu keski - arvoja laskettaessa, ja käyttökelpoista turvemäärää arvioitaessa on keskisyvyydestä vähennetty poikkeuksellisesti 0,8 m. Käyttökelpoisen osan tuhkapitoisuudessa ei ole mainittavia ero - Sen sijaan kaakkoisosan turve on huomattavasti luoteisosa n ja. turvetta kuivampaa. Kuiva-ainepitoisuudessa ero on lähes kaksinkertainen. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska huomattava osa suosta on luonnon - tilaista, voi turvetuotanto tulla kyseeseen vain yli 1,5 m sy - vällä alueella. Sen pinta-ala on 92 ha ja käyttökelpoinen turvemäärä noin 1,3 milj. suo-m 3. Turvetuotantoa haittaavia tekijöitä ovat pohjaosan korkea tuhkapitoisuus ja mandollise t kuivatusvaikeudet ; lisäksi luoteisosan neva-alueella paksu, heikosti maatunut, rahkavaltainen pintakerros ja kaakkoisosassa liekoisuus. Suota voidaan suositella turvetuotantoon vai n varauksin.

32 "Heikkilänsuo" (kl ) sijaitsee noin 7 km kunnan keskustasta itään, Heikkilänjärven itäpuolella. Se rajoittuu pohjoisessa järveen ja muualla moreeniselänteisiin va 37). Sillä ei ole nimeä peruskartalla. Suon pinta-ala on noin 25 ha. Se on suurimmaksi osaks i karua rämettä. Vallitsevina suotyyppeinä ovat tupasvillaräme, isovarpuinen räme ja rahkaräme. Suunnilleen puolet suosta o n luonnontilaista. Loppuosa on pääasiassa ojikkoasteella. Poh - jamaalajina on syvimmillä alueilla hiesu, reunamilla moreen i (ku- ja hiekka. Turve on rahkavaltaista (kuva 38). Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahka- ja tupasvillasararahkaturve. Liekoj a on jonkin verran turvekerroksen pintaosassa, syvemmällä hyvi n vähän. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,5. Laboratorionäytteitä ei otettu.

33 Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska huomattava osa suosta on luonnontilaista, tarkastellaan yli 1,5 m syvän alueen tuotantomah - dollisuuksia. Kyseisen alueen polttoturvevarat sijaitseva t 78 m :n alapuolella (kuva 38), joten ne eivät ole kuivattaviss a Heikkilänjärveä laskematta. Kuivatusvaikeuksien takia suo e i sovellu turvetuotantoon. Vähäravinteisuuden takia se ei sovel - lu myöskään metsitettäväksi.

34 Purosuo (kl ) sijaitsee noin 5 km kunna n keskustasta itäkaakkoon. Sitä rajoittavat suuret moreenise - länteet ja -saarekkeet (kuva 39). Sen välittömässä läheisyy - dessä ovat Haarasuo (pohjoispuolella), Hangassuo (länsipuolella) ja Kurkisuo (eteläpuolella). Purosuon pinta-ala on noin 215 ha. Se on enimmäksee n vanhaa ojitusaluetta. Alkuperäiset suotyypit ovat pääasiass a jo muuttuma-asteella. Myös turvekangasta ja peltoa on runsaasti. Luonnontilaista suota on vain kaakkoisosassa. Yleisimmä t luonnontilaiset suotyypit ovat rimpineva, lyhytkortinen nev a ja varsinainen saraneva. Pohjamaalajina on syvimmillä alueilla hiesu ja reunamilla moreeni. Turvemäärästä on suunnilleen puolet saravaltaista j a puolet rahkavaltaista (kuva 40). Yleisimmät turvelajit ova t rahkasara- ja sararahkaturve ja yleisin lisätekijä tupasvilla n jäänteet. Liekoja on suossa hyvin vähän. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,0. Heikosti maatunut pintakerros o n kaakkoisosassa hyvin paksu. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,8 % ja lämpöarvo

35 ,9 MJ/kg (taulukko 14). Suokuutio sisältää kuiva-ainett a keskimäärin 94 kg. Tulosten perusteella turve on hyvin tasalaatuista suon eri osissa. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska suo on vanhaa ojitusaluetta, tulee turvetuotanto kyseeseen metriä syvemmällä alueella. Sen pinta-ala on 151 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noi n 2,4 milj. suo-m3. Kaakkoisosassa tuotantoa haittaa paikoi n paksu, heikosti maatunut pintakerros. Länsiosan turve soveltu u paremmin polttoturpeeksi. Suo on nykyisin merkittävä viljelyalue. Turvetuotant o voitaisiin aloittaa pientuotantona viljelemättömiltä saroilt a ja peltoja reunustavilta turvekankailta.

36 Saarensuo II (kl ) sijaitsee noin 4 km kunnan keskustasta eteläkaakkoon. Se rajoittuu kaakossa Vepsänkankaaseen, luoteessa Marttilansuohon ja muualla moreeniselänteisiin ja -saarekkeisiin. Saarekkeita on runsaasti myö s suoalueella (kuva 42). Suon pinta-ala on noin 140 ha. Luoteisosassa ovat vallitsevina suotyyppeinä tupasvillaräme ja varsinainen sararäme. Kaakkoisosassa ovat yleisimpiä varsinainen saraneva ja lyhytkortinen neva. Suosta on suunnilleen puolet luonnontilaista. Ojitus on keskittynyt pääasiassa sararämeille ja saranevoille. Kaakkoisosassa on peltoa. Pohjamaalajina on luoteisosass a pääasiassa moreeni, kaakkoisosassa hiekka. Syvänteissä on mineraalimaan päällä ohut liejukerros. Turvemäärästä on puolet rahkavaltaista, puolet saravaltaista. Saravaltainen turve on pääasiassa kerroksen pohjaosas - sa ja rahkavaltainen pintaosassa (kuvat 43 ja 44). Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve ja yleisimmät lisä - tekijät varvun ja puun jäänteet. Liekoisuus on keskinkertainen

37 lähellä pintaa (0-1 m) ja erittäin alhainen syvemmällä. Turvekerros on hieman keskimääräistä heikommin maatunut. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteel - tä. Näytteiden tuhkapitoisuuksissa on hyvin suuria eroj a (taulukko 15). Ylimpien näytteiden tuhkapitoisuudet ovat turvetuotantoa ajatellen liian korkeita. Syvemmällä tuhkapitoi - suus on kuitenkin huomattavasti pienempi. Kaakkoisosassa ve - sipitoisuus on korkeampi ja kuiva-aineen määrä pienempi kui n luoteisosassa. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska huomattava osa suosta on luonnontilaista, tulee tuotantokelpoisena alueena kyseeseen yl i 1,5 m syvä alue. Sen pinta-ala on 97 ha ja tuotantokelpoine n turvemäärä noin 2,1 milj. suo-m 3. Ennen tuotannon aloittamista on syytä tehdä lisää tuhkapitoisuusmäärityksiä.

38 Hiivasuo (kl ) sijaitsee noin 5 km kunna n keskustasta etelään. Se rajoittuu koillisessa Vepsänkankaa - seen, etelässä Vepsänjokeen ja muualla moreeniselänteisii n (kuva 45). Suon pinta-ala on noin 95 ha. Vallitsevina suotyyppein ä ovat itäosassa rimpineva ja lyhytkortinen neva ; muualla tupasvillaräme, isovarpuinen räme ja korpiräme. Suosta on ojitettu suunnilleen puolet. Ojitettu alue on pääasiassa peltoa j a muuttuma-asteella olevia suotyyppejä. Luonnontilaisia suo - tyyppejä on itäosassa. Syvänteissä on pohjamaalajina hiesu, reunamilla moreeni. Turvemäärästä on rahkavaltaista 2/3 (kuvat 46 ja 47). Rahka - valtaisen turpeen yleisin lisätekijä on tupasvillan jäänteet. Saravaltaisessa turpeessa on tupasvillan ohella raatteen j a puun jäänteitä. Liekoja on hyvin vähän. Turve on hieman kes - kimääräistä heikommin maatunutta. Laboratorionäytteet on otettu suon pohjoisosasta. Niiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on alhainen ja lämpöarvo melko korkea (taulukko 16). Suokuutiossa on kuiva-ainetta keski - määrin 100 kg. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Pohjois- ja itäosan syvillä alueilla

39 heikosti maatunut rahkaturvekerros on niin paksu, etteivä t kyseiset alueet sovellu polttoturvetuotantoon. Etelä- ja länsiosassa voi tulla kyseeseen pienimuotoinen palaturvetuotanto. Turpeen tuhkapitoisuus on kuitenkin syytä tarkistaa ennen tuo - tannon aloittamista.

40 Pappilanniitty (kl ) sijaitsee noin 6 km kunnan keskustasta kaakkoon, Vepsään menevän tien itäpuolella. Se rajoittuu etelässä Vepsänjokeen, lännessä Vepsänkankaasee n ja muualla moreeniselänteisiin (kuva 48). Suon pinta-ala on noin 150 ha. Siitä on lähes puole t peltoa. Peltoa reunustavat turvekankaat ja muuttumat. Alkuperäiset suotyypit ovat olleet pääasiassa sararämeitä, tupasvillarämeitä ja saranevoja.. Pohjamaalajina on länsiosassa hiekka ja itäosassa moreeni. Niiden päällä on monin paikoin liejua (kuvat 49 ja 50). Turve on enimmäkseen saravaltaista. Yleisimmät turve - lajit ovat rahkasara- ja sararahkaturve. Puun jäänteet ova t yleisin lisätekijä. Lahoamattomia liekoja on kuitenkin hyvi n vähän. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,2. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteel - tä länsiosasta. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus o n 3,7 % ja lämpöarvo 20,8 MJ/kg (taulukko 17). Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 99 kg. Tulosten perusteell a turve on melko tasalaatuista ja polttoturpeeksi sopivaa.

41 Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska ojitus ja viljely ovat tiivistäneet turvekerrosta, voidaan tuotantokelpoisena alueena pitä ä metriä syvempää aluetta. Sen pinta-ala on 129 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 1,8 milj. suo-m 3. Pappilanniitt y soveltuu hyvin myös nykyiseen käyttöönsä, maanviljelyyn. Turpeennosto voitaisiin aloittaa pientuotantona nykyisin viljelemättömiltä alueilta. Myöhemmin niiden vapauduttua viljelykäyttöön voitaisiin turvetta nostaa myös paksuturpeisilta pelloil - ta.

42 Kurkisuo (kl ) sijaitsee noin 7 km kunna n keskustasta kaakkoon. Sitä rajoittavat suuret moreeniseläntee t ja -saarekkeet. Saarekkeiden takia suo on melko rikkonaine n (kuva 51). Sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat Pappilanniitty, Purosuo ja Louhelansuo. Kurkisuon pinta-ala on noin 190 ha. Vallitsevina suo - tyyppeinä ovat varsinainen saraneva ja lyhytkortinen neva. Reunamien yleisin suotyyppi on tupasvillaräme. Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Luoteisosan syvänteessä on hiesua ja sen päällä monin paikoi n liejua. Turpeesta on jokseenkin puolet rahkavaltaista, puolet saravaltaista (kuvat 52 ja 53). Yleisimpänä lisätekijänä ovat tupasvillan jäänteet. Liekoja on suossa hyvin vähän. Turvekerros on

43 heikosti maatunut. Keskimääräinen maatuneisuus on vain 4,3. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteel - tä luoteis- ja itäosasta. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,6 % ja lämpöarvo 20,8 MJ/kg. Suokuutio sisältä ä kuiva-ainetta keskimäärin 96 kg. Tuhkapitoisuus on polttoturvetuotantoa ajatellen haitallisen korkea luoteisosan näytteissä (taulukko 18). Runsastuhkaisen alueen rajaaminen edellyttää kuitenkin huomattavasti enemmän näytepisteitä. Itäosa n turve soveltuu tulosten perusteella hyvin polttoturpeeksi. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Suon luonnontilaisuuden takia vois i tuotantokelpoisena alueena tulla kyseeseen yli 1,5 m syvä alue. Sen pinta-ala on 126 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noi n 2,9 milj. suo-m 3. Suota voidaan suositella turvetuotantoo n vain varauksin. Haittaavina tekijöinä ovat alhainen maatuneisuus varsinkin rahkaturvealueilla ja paikoin korkea tuhkapitoisuus.

44 Louhelansuo (kl ) sijaitsee noin 8 km ku n - nan keskustasta itäkaakkoon, välittömästi Kurkisuon itäpuole l - la. Se rajoittuu korkeisiin moreenisaarekkeisiin (kuva 54). Suon pinta-ala on noin 120 ha, josta suurin osa on rä - mettä ja korpea. Yleisin suotyyppi on nevakorpi. Sitä tavataan lähinnä pohjoisosassa. Suo on ojitettu suurimmaksi osaksi. Ojitetun alueen suotyypit ovat enimmäkseen jo muuttumaasteella. Luonnontilaista suota tavataan vain etelään suuntautuvassa lahdekkeessa (Välisuo). Se on pääasiassa karu a rämettä. Yleisin pohjamaalaji on hiesu. Sen päällä on pohjoisosassa paksu kerros liejusavea ja sen päällä enemmän or - gaanista ainesta sisältävää saviliejua (kuva 55). Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Yleisin turvelaj i on sararahkaturve. Siinä on usein lisätekijänä tupasvillan j a puun jäänteitä. Liekoja on suossa erittäin vähän. Turpee n keskimääräinen maatuneisuus on 5,4. Heikosti maatunut pintakerros on paksu varsinkin suon keskiosassa. Laboratorionäytteet otettiin yhdeltä tutkimuspisteelt ä suon länsiosasta. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuu s on 4,6 % ja lämpöarvo 22,0 MJ/kg (taulukko 19). Suokuuti o sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 118 kg. Tulosten perus - teella turve soveltuu hyvin polttoturpeeksi. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska turvekerros on tiivistynyt oji - tuksen vaikutuksesta, voidaan tuotantokelpoisena alueena pi - tää metriä syvempää aluetta. Sen pinta-ala on 76 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 1,1 milj. suo-m 3. Pintaosan al - hainen maatuneisuus vaikeuttaa turvetuotantoa varsinkin rahkaturvealueilla. Pohjoisosan halki virtaava Uumaoja on voi - nut kerrostaa mineraaliainesta suolle. Ennen mandollisen tuo - tannon aloittamista on syytä tarkistaa pohjoisosan tuhkapitoisuus.

45 Pieni Heinäsuo (kl ) sijaitsee noin 10 k m kunnan keskustasta itäkaakkoon. Sitä rajoittaa kaakossa Hei - näjoki ja muualla loivapiirteinen moreenimaasto. Välittömä s - ti Pienen Heinäsuon koillispuolella sijaitsee Iso Heinäsuo, joka on tutkittu aiemmin (Varila 1982). Suoallas syvene e reunoilta nopeasti. Sen pohja on tasainen ja syvä alue muodoltaan yhtenäinen (kuva 56). Suon pinta-ala on noin 110 ha. Vallitsevina suotyyppe i - nä ovat keskiosassa varsinainen sararäme ja ruohoinen sararä - me. Reunamien rämealueen yleisin suotyyppi on varsinainen sa - raräme. Erityisen runsaasti sitä on länsi- ja eteläosassa. Suosta on ojitettu lähes puolet. Ojitus on kohdistunut pää - asiassa länsi- ja eteläosan sararämealueille. Ojitetut suo - tyypit ovat vielä kokonaan ojikkoasteella. Pohjamaalajina on keskustassa hiesu ja reunamilla moreeni. Hiesun päällä on s y - vimmillä alueilla ohut liejukerros. Turve on enimmäkseen saravaltaista (kuva 57). Yleisi n turvelaji on rahkasaraturve ja yleisin lisätekijä varvun jään - teet. Turvekerros on hieman keskimääräistä heikommin maatunut. Heikosti maatunut pintakerros on paksu varsinkin suon keski - osassa. Laboratorionäytteet otettiin suon pohjoisosasta. Niide n keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,0 % ja lämpöarvo 20,9 MJ/k g (taulukko 20). Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimääri n 87 kg. Tulosten perusteella turve soveltuu polttoturpeeksi. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Ojitustilanteen perusteella turve - tuotanto voi tulla kyseeseen yli 1,5 m syvällä alueella. Sen pinta-ala on 74 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noi n 1,6 milj. suo-m 3. Suon muoto on hyvin turvetuotantoon sovel - tuva. Tuotantoa haittaavana tekijänä on heikko maatuneisuus. Saraturvealueella se ei kuitenkaan estä turvetuotantoa. Enne n tuotannon aloittamista on syytä tarkistaa eteläosan tuhkapi - toisuus. Heinäjoen tulvat ovat voineet kuljettaa sinne mineraaliainesta.

46 Pyöräsuo (kl ) sijaitsee noin 8 km kunna n keskustasta kaakkoon. Tutkittu alue käsittää Selän eteläpua - leisen suoalueen ja varsinaisesta Pyöräsuosta Viitalan tie n itäpuoleisen osan (kuva 58). Länsiosa on tutkittu aiemmi n Leivonsuon yhteydessä (Varila 1982). Tutkitun alueen pinta-ala on noin 145 ha. Keskiosa on enimmäkseen lyhytkortista nevaa ja reunamat varsinaista sara - rämettä ja tupasvillarämettä. Suo on suurimmaksi osaksi luon - nontilainen. Ojitus on keskittynyt reunamien rämealueille. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Syvimmill ä alueilla on mineraalimaan päällä ohut liejukerros. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista (kuvat 59 ja 60). Yleisin turvelaji on sararahkaturve, jossa on paikoin lisätekijän ä tupasvillan ja puun jäänteitä. Liekoja on runsaasti rämealueiden turvekerroksen pintaosassa. Heikosti maatunut pintakerro s on paksu syvimmillä alueilla. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,1 % ja lämpöarv o 20,2 MJ/kg (taulukko 21). Suokuutio sisältää kuiva-ainett a keskimäärin 77 kg. Tulosten perusteella turve on melko tasalaatuista suon eri osissa. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Heikosti maatunut rahkavältainen pintakerros on keski- ja kaakkoisosan syvillä alueilla niin paksu, etteivät kyseiset alueet sovellu polttoturvetuotantoon. Sen sijaan pienimuotoinen palaturvetuotanto voi tulla kyseesee n suon reunamilla.

47 Lietsuo (kl ) sijaitsee noin 13 km kunna n keskustasta kaakkoon, Sanginkylään menevän tien eteläpuolella. Sitä ympäröivät matalat moreenikumpareet. Suoallas on melko tasapohjainen ja muodoltaan yhtenäinen (kuva 61 ). Suon pinta-ala on noin 190 ha. Se on ojitettu kokonaan. Kolmasosa suosta on peltoa, loppuosa pääasiassa muuttuma-asteel - la olevia rämeitä. Yleisimmät alkuperäiset suotyypit ovat todennäköisesti olleet varsinainen sararäme ja lyhytkortinen nevaräme. Pohjamaana on suurimmassa osassa moreeni tai hiekka. Turpeesta on puolet rahkavaltaista, puolet saravaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve (kuv a 62). Molemmissa turvelajeissa on lisätekijänä tupasvilla n jäänteitä. Liekoja on suossa hyvin vähän. Turvekerros on hie - man keskimääräistä paremmin maatunut. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,0 % ja lämpöarv o 20,9 MJ/kg (taulukko 22). Suokuutio sisältää kuiva-ainett a keskimäärin 101 kg. Tulosten perusteella etelä- ja pohjoisos a eroavat toisistaan selvästi. Pohjoisosassa kuiva-aineen määrä on suurempi, samoin tuhkapitoisuus ja lämpöarvo. Tuhkapitoisuus on haitallisen korkea pohjoisosan turvekerroksen pinnass a ja lähellä pohjaa. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska suo on vanhaa ojitusaluetta, voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää metriä syvempää aluet - ta. Sen pinta-ala on 142 ha ja tuotantokelpoinen turvemäär ä noin 1,8 milj. suo-m 3. Suo soveltuu hyvin polttoturvetuotantoon, joskin paikoin korkea tuhkapitoisuus huonontaa polttoturpeen laatua. Turpeen nosto voidaan aloittaa pientuotanton a viljelemättömiltä saroilta ja peltoja reunustavilta turvekan - kailta.