ALAJÄRVELLÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT OSA 1. Abstract: The mires and peat reserves of Alajärvi Part 1

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 339 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 339 ALAJÄRVELLÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT OSA 1 Abstract: The mires and peat reserves of Alajärvi Part 1 Espoo

2 Toivonen, Tapio Alajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 1. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 339, 39 sivua, 4 kuvaa, 2 taulukkoa ja 4 liitettä. Alajärven kaupungin alueella tutkittiin Geologian tutkimuskeskuksen toimesta vuosina 1988, 1990, 1991,1992 ja 1996 valtakunnan turvevarojen kartoitukseen liittyen 45 suoaluetta yhteispinta-alaltaan 6757 ha. Tämä on noin 36 % Alajärven suoalasta. Alajärvellä tähän mennessä tutkituissa soissa on turvetta yhteensä 83,4 milj. suo-m 3. Soiden keskisyvyys on 1,2 m, josta heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen osuus on 0,2 m. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,9. Yli 2 m syvän alueen pinta-ala on 1137 ha ja turvemäärä 30,6 milj. suo-m 3. Turpeista on rahkavaltaisia 57 %, ja loput 43 % ovat saravaltaisia. Alajärven soille on tyypillistä ohuehko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla on maatuneempaa sararahkaturvetta, joka pohjaa kohti muuttuu saravaltaiseksi. Suurin osa soista on ojitettu. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme, varsinainen sararäme ja tupasvillaräme. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,0 % kuivapainosta, vesipitoisuus märkäpainosta on 90,0 %, kuiva-aineen määrä eli tiheys 96 kg/suo-m 3 ja rikkipitoisuus 0,25 % kuivapainosta. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,3 MJ/kg. Tutkituista soista soveltuu 30 turvetuotantoon. Näistä seitsemän suota soveltuu aluksi kasvu- tai ympäristöturvetuotantoon ja lopuksi energiaturvetuotantoon ja loput 23 vain energiaturvetuotantoon. Turvetuotantoon soveltuvien alueiden kokonaispinta-ala on 1484 ha. Käyttökelpoiset energiaturvevarat ovat 25,2 milj. suo-m 3 ja energiasisältö 50 %:n kosteudessa 12,8 milj. MWh. Kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon soveltuvien alueiden pinta-ala on 284 ha ja käyttökelpoinen turvemäärä 1,6 milj. suo-m 3. Avainsanat: suo, turve, inventointi, energiaturve, kasvuturve, Alajärvi Geologian tutkimuskeskus PL ESPOO Sähköposti: tapio.toivonen@gsf.fi ISBN ISSN

3 Toivonen, Tapio Alajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 1. The mires and peat reserves of Alajärvi, part 1. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Peat Researches, Report of Peat Investigation 339, 39 pages, 4 figures, 2 tables and 4 appendices. The Geological Survey of Finland studied peat reserves in the town of Alajärvi 1988, 1990, 1991, 1992 and1996. Forty five mires covering a total of 6757 hectares were studied. The mires studied contain a total of 83.4 million m 3 of peat in situ. The mean depth of the mires is 1.2 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.9. The area deeper than 2 m covers 1137 ha and contains 37 % of the total peat quantity (30.6 million m 3 ). Fifty seven per cent of the peat is Sphagnum predominant, and the remaining 43 % Carex predominant. The majority of the mires is drained. The most common site types are Sphagnum fuscum pine bog, tall-sedge pine fen and cottongrass-sedge pine fen. The average ash content of peat is 3.0 % of dry weight, the water content 90.0 % of wet weight, the dry bulk density 96 kg per m 3 in situ and the sulphur content 0.25 % of dry weight. The effective calorific value of the dry peat is 21.3 MJ/kg on an average. Thirty of the investigated mires are suitable for fuel peat production; Seven of them are suitable for horticultural peat production before fuel peat production The total area suitable for peat production is 1484 ha. The available amount of peat is 25.2 million m 3 in situ and the energy content at 50 % moisture content 12.8 million MWh. The area suitable for horticultural and environmental peat is 248 ha and the available amount of the peat is 1.6 million m 3 in situ. Key words: mire, peat, inventory, fuel peat, horticultural peat, Alajärvi Geological Survey of Finland P.O. Box 96 FIN ESPOO FINLAND tapio.toivonen@gsf.fi 3

4 4

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriotutkimukset... 7 AINEISTON KÄSITTELY ARVIOINTIPERUSTEET Energiaturve Kasvu- ja ympäristöturve TUTKIMUSAINEISTON TULOSTEET ALAJÄRVELLÄ TUTKITUT SUOT Pahaneva Pahaneva Mutikanneva Kivenneva Pataminneva Niskaneva Isoneva Pikku Narunneva Kotaneva Teerineva Mikonsalmenneva Räätsänginneva Ruutmossanneva Sarvineva Kamarineva Siirilänneva Järmosanneva Räneenneva Porrasneva Luttisaarenneva Kaartusenneva Isoneva Röklänneva Hämeenneva Kapulasillanneva Taatinneva Honkineva Veteläsuo Isoneva Kähkijärvenneva Isoneva-Korteneva Iso Nassinneva Tikkaneva Riihineva Portinneva Hattupohjanneva Sarvineva Koppeloneva Kurvinneva

6 40. Isoneva Ristineva Puukkoharjunneva Piuharjunneva Pahaneva Karpatinneva TULOSTEN TARKASTELU Suot ja turvekerrostumat Turpeen kasvunopeus Laboratoriomääritysten tulokset Soiden soveltuvuus turvetuotantoon Soidensuojelu KIRJALLISUUTTA LIITTEET 6

7 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin ja maaperäkartoitukseen liittyviä turvetutkimuksia Alajärven kaupungin alueella vuosina 1988, 1990, 1991, 1992 ja Pääosa tutkimuksista on tehty vuonna Tähän raporttiin on koottu alueella eri aikoina tutkittujen soiden perustiedot. Alajärvellä on tutkittu kaikkiaan 45 suota yhteispintaalaltaan ha (kuva 1). Tutkimukset ovat kohdistuneet lähinnä sellaisiin eri puolella Alajärveä sijaitseviin soihin, joilla on arveltu kokonsa puolesta olevan turvetuotannollista merkitystä. Koska raportissa esitetyt suot kattavat alle puolet suoalasta, on tutkimuksia tarkoitus jatkaa lähivuosina. Soiden 1 39 kenttätutkimuksista on vastannut geologi ja geologi Martti Korpijaakko. Tässä tutkimustuloksia esittelevässä raportissa on lyhyet suoselostukset kaikista Alajärvellä tutkituista soista sekä kuntakohtainen tulosten tarkasteluosa. Raportissa esitettyjen soiden yksityiskohtaisemmat suoselostukset, jotka sisältävät suokartan, suurimmista soista poikkileikkauskuvat ja laboratorioanalyysien tulokset, ovat tilattavissa GTK:n Espoon yksiköstä. Esimerkki suokartasta on kuvassa 2 ja suon poikkileikkauskuvasta kuvassa 3. TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Stén ja Häikiö 1984). Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 m:n välein. Useimmat tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, mättäisyys peittävyysprosentteina tasopinnasta ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka ja kehitysluokka. Kairauksin tutkittiin turvekerrostuman rakenne 10 cm:n tarkkuudella. Pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet määritettiin 6-asteikolla, turpeen maatuneisuus von Postin 10-asteikolla, kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus asteikolla 0-6. Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaalaji. Kaikkien vuonna 1992 tai sen jälkeen tutkittujen soiden (suot 1-39) heikosti maatunut (H1-4) rahkaturve on kenttätutkimuksen yhteydessä jaoteltu kasvijäännekoostumuksen mukaan kolmeen ryhmään (Acutifolia-, Cuspidata- ja Palustria-ryhmät). Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin yli metrin syvyisen tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin 2 m:n syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. Laboratoriotutkimukset Useimmista soista, jotka soveltuvat kenttätutkimusten perusteella turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-5 näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C:ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (815 ± 25 C:ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä yleensä joka toisesta näytteestä lämpöarvo Leco AC-300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Samoista näytteistä analysoitiin rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta Leco SC-132 -rikkianalysaattorilla. Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuiva-aineen määrä eli tiheys (kg/suom 3 ). 7

8 ALAJÄRVELLÄ TUTKITUT + SUOT Suotiedot ja karttatuloste Copyright Geologian tutkimuskeskus, Espoo 2002 Pohjakartta Copyright Maanmittauslaitos, lupa nro 13/MYY/02 21# 22 # 23 # 34 # 33# 32 # 39# 38# 44# 40 # # 36# 37# # 30# 35 29# 31# 42 # 45# 43# 19# 18# ALAJÄRVI 24# # 26# # 27# # 17# 13# 14# # # # 10# # 9# 8 # 6# # 5 # # 3 # 2 # 1 # km 1 PAHANEVA 13 RUUTMOSSANNEVA 25 KAPULASILLANNEVA 37 SARVINEVA 2 PAHANEVA 14 SARVINEVA 26 TAATINNEVA 38 KOPPELONEVA 3 MUTIKANNEVA 15 KAMARINEVA 27 HONKINEVA 39 KURVINNEVA 4 KIVENNEVA 16 SIIRILÄNNEVA 28 VETELÄSUO 40 ISONEVA 5 PATAMINNEVA 17 JÄRMOSANNEVA 29 ISONEVA 41 RISTINEVA 6 NISKANEVA 18 RÄNEENNEVA 30 KÄHKIJÄRVENNEVA 42 PUUKKOHARJUNNEVA 7 ISONEVA 19 PORRASNEVA 31 ISONEVA-KORTENEVA 43 PIUHARJUNNEVA 8 PIKKU NARUNNEVA 20 LUTTISAARENNEVA 32 ISO NASSINNEVA 44 PAHANEVA 9 KOTANEVA 21 KAARTUSENNEVA 33 TIKKANEVA 45 KARPATINNEVA 10 TEERINEVA 22 ISONEVA 34 RIIHINEVA 11 MIKONSALMENNEVA 23 RÖKLÄNNEVA 35 PORTINNEVA 12 RÄÄTSÄNGINNEVA 24 HÄMEENNEVA 36 HATTUPOHJANNEVA Kuva 1. Alajärvellä tutkitut suot. 8

9 Kuva 2. Esimerkki suokartasta (suo numero 36). Merkkienselite liitteessä 4. 9

10 Kuva 3. Esimerkki turvelaji- ja maatumisasteprofiilista. Merkkienselite liitteessä 4. 10

11 AINEISTON KÄSITTELY Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä jokainen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Heikosti maatuneen pintarahkaturpeen (H1-3) ja H4 maatuneen rahkavaltaisen väliturpeen määrät ja turvetekijöiden osuudet on laskettu erillisellä kasvuturveohjelmalla. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet on laskettu turvemäärillä painottaen. Pliktauksien lieko-osumat on laskettu erikseen 0-1 ja 1-2 m:n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivalle turpeelle että jyrsinturpeen käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Jos suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisällön arvioimisessa käytetty Mäkilän (1994) esittämää menetelmää. ARVIOINTIPERUSTEET Energiaturve Soiden soveltuvuus energiaturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Rahkaturpeen (S) katsotaan soveltuvan energiaturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H4, kun taas saravaltainen (C) turve sopii energiaturpeeksi heikomminkin maatuneena. Toisinaan käytetään myös H4 maatunutta rahkavaltaista turvetta heikkolaatuisena energiaturpeena jyrsinmenetelmällä tuotettuna. Suota on suositeltu tässä raportissa energiaturvetuotantoon, mikäli siltä löytyy vähintään noin 10 ha yhtenäistä turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yli 1,5 tai 2 m syvää aluetta. Paksu, heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros eli ns. pintarahka on usein este palaturvetuotannon aloittamiselle. Ohutta pintarahkakerrosta ei kuitenkaan ole vähennetty käyttökelpoista turvemäärää laskettaessa, koska se voidaan sekoittaa alla olevaan turpeeseen ja tuottaa heikkolaatuisena energiaturpeena. Tuotantoalueen tulee olla lisäksi ilman suuria pumppaustoimenpiteitä kuivattavissa. Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty tilanteesta riippuen noin 0,5 m, joka vastaa suon pohjalle jäävää, yleensä vaikeasti hyödynnettävää, runsastuhkaista kerrosta. Vain ne suot ovat mukana turvetuotantoon soveltuvien alueiden kokonaismäärässä, joista suoselostuksissa on ilmoitettu käyttökelpoinen pinta-ala. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi on huomioitu myös polttoturpeen laatuohje (liite 1). Kasvu- ja ympäristöturve Hyvälaatuisen kasvuturpeen eli viljelyturpeen laatuvaatimukset ovat tiukat. Siihen soveltuu vain H1-3 maatunut rahkaturve, josta valtaosa kuuluu Acutifolia-ryhmään. Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon on arviointiperusteena pidetty Turveteollisuusliiton kasvuturpeen laadunmääritysohjetta (liite 2) sekä maa- ja metsätalousministeriön päätöstä eräistä lannoitevalmisteista (Suomen säädöskokoelma N:o ). Laissa viljelyturpeella tarkoitetaan H1-3 maatunutta vaaleaa rahkaturvetta, joka sisältää vähintään 90 % rahkasammaljäännöksiä, joista yli 80 % tulee olla Acutifolia-ryhmän jäännöksiä. Se vastaa kasvuturpeen laadunmääritysohjeessa viljelyturvetta. Kasvu- ja maanparannusturpeen määritelmä on laissa melko väljä. Turpeen on oltava koostumukseltaan vain pääosin suokasvien jäännöksiä ja maatumisasteen H1-6. Kasvu-, kuivike- tai imeytysturvetuotantoon soveltuvan alueen pinta-ala on ilmoitettu vain sellaisten soiden kohdalla, missä on vähintään noin 10 ha:n alueella yli 0,6 m paksu H1-3 maatunut rahkavaltainen pintakerros, josta huomattava osa koostuu Acutifolia- tai Palustria-ryhmien rahkasammalien jäännöksistä. Mikäli suota on suositeltu ensisijaisesti viljelyturvetuotantoon, on Acutifolia-turvetekijän osuus pintarahkasta vähintään 72 %. Pelkästään tai valtaosin Cuspidata-ryhmän 11

12 sammalista koostuvaa pintarahkakerrosta on mahdollista käyttää kasvuturpeena, maanparannusturpeena tai välttävästi kuiviketurpeena. Tällaista turvetta on kuitenkin pyritty heikon laadun takia välttämään käyttämästä näihin tarkoituksiin. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvien soiden pintarahkaa ei ole laskettu mukaan käyttökelpoisen turpeen määrään. Ympäristöturpeella tarkoitetaan lähinnä karjanlannan ja jätevesien imeyttämiseen ja sitomiseen käytettävää turvetta, mutta termi sisältää myös muihin ympäristönsuojelutarkoituksiin käytettävän turpeen. Käytettävällä turpeella ei ole tarkkoja laatukriteereitä, mutta valtaosa käytetystä turpeesta on H1-4 maatunutta rahkaturvetta, jossa tulisi olla mahdollisimman runsaasti Acutifolia-ryhmän rahkasammalien jäännöksiä. Tässä raportissa suon käyttökelpoisen alueen heikosti maatunut (H1-3) rahkaturve on jaettu laadun mukaan kolmeen päälaatuluokkaan, joiden määräytymisperusteet on selitetty liitteessä 3 (Toivonen 1997). H4 maatunut rahkavaltainen väliturve on jaettu kahteen laatuluokkaan, mikäli kerros on yhtenäinen. Usein tämä kerros on kuitenkin hyvin ohut tai epäyhtenäinen. Laatuluokitus on voitu tehdä vain sellaisten soiden kohdalla, jotka on tutkittu vuonna TUTKIMUSAINEISTON TULOSTEET Jokaisesta tutkitusta suosta on tässä raportissa olevan suppean selostuksen lisäksi laadittu yksityiskohtainen tutkimusselostus, jossa on tiedot suon sijainnista, ympäristöstä, suotyypeistä, ojitustilanteesta, laskusuhteista, turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta, liekoisuudesta, laboratoriotuloksista sekä soveltuvuudesta turvetuotantoon. Yksityiskohtaiseen tutkimusselostukseen liittyy suokartta, johon on merkitty tutkimuslinjat ja tutkimuspisteet, pisteiden turvepaksuudet sekä turpeen keskimääräinen maatumisaste. Suokartassa on lisäksi turvekerrostuman paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (kuva 2). Turvekerrostuman rakenteen selventämiseksi on vaaituista linjoista laadittu poikkileikkausprofiileita, joihin maatuneisuudet, turvelajit ja pohjamaalajit on merkitty symbolein. Niihin on lisäksi merkitty lyhentein suotyypit sekä lieko-osumien määrät (kuva 3). Edellä mainittujen perustulostusten lisäksi GTK:n turvetutkimuksista on laadittu atk-ohjelmia, joilla saadaan monipuolinen kuva suosta tai halutusta tutkimusalueesta. Tulosteet ovat tasokarttoja ja listauksia tai näiden yhdistelmiä. Tällaisia ovat esimerkiksi kartat, joilla tutkimuspisteittäin voidaan esittää mm. suotyyppi, liekoisuus, suon pinnan korkeus, pohjamaalaji, liejukerroksen paksuus, tietoja puustosta, suon pinnan mättäisyys ja vetisyys. Samaan karttaan yhdelle tutkimuspisteelle voidaan merkitä kerralla kaksi edellä mainittua tietoa. 12

13 ALAJÄRVELLÄ TUTKITUT SUOT 1. Pahaneva Pahaneva (kl ) sijaitsee noin 18 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu etelässä Kirvesnevaan ja muualla osin kallioiseen hiekka- ja moreenimaastoon. Suolla on 81 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 7,5/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 108 ha, yli 1 m syvän alueen 85 ha, yli 1,5 m syvän 74 ha ja yli 2 m syvän 50 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelässä voimakkaasti kaakkoon. Pahaneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Eteläosan vedet virtaavat Kirvesnevan kautta Niskapuroon ja siitä edelleen Kaarankajärveen, josta on yhteys Kuortaneenjärveen. Pohjoisesta on laskuojia länteen Väliluomaan, joka johtaa Lakajokeen ja edelleen Lapuanjokeen. Pahanevan yleisimmät suotyypit ovat pohjoisessa suon keskellä rimpinevamuuttuma, lyhytkorsineva ja lyhytkorsinevarämemuuttuma. Pohjoispäässä on rahkarämemuuttumaa ja reunoilla kangasrämemuuttumaa. Eteläosassa on mm. tupasvilla- ja isovarpurämemuuttumaa ja eteläpäässä varsinaista sararämemuuttumaa. Reunoilla on turvekankaita. Puusto on pohjoisosassa yleensä harvahkoa ja vajaatuottoista mäntyä. Suon eteläosassa on kookkaampaa ja tiheämpää mäntyvaltaista puustoa. Pahanevan turpeista on rahkavaltaisia 61 % ja saravaltaisia 39 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 32 %, sararahkaturve (CS) 29 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 38 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 59 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 21 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. 6,0. Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,8 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (60 %), hieta ja moreeni. Suon pohjoisosassa on vaihtelevan paksuinen heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka sisältää monin paikoin saraa. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Kerroksen alla on yleensä kohtalaisen hyvin maatunutta sararahkaturvetta, joka pohjaa kohti muuttuu saravaltaiseksi. Suon eteläosassa heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros on ohut. Alueen pohjoisosassa on melko hyvin maatunutta tupasvillarahkaturvetta ja eteläosassa selvästi saravaltaista turvetta lähes pinnasta asti. Puun jäännökset ovat pohjaosassa yleinen lisätekijä. Pahaneva on muodoltaan melko rikkonainen, mutta turve soveltuu tyydyttävästi energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoisen alueen kokonaispinta-ala on noin 45 ha, ja se koostuu lähinnä yhtenäisestä yli 2 m syvästä alueesta. 2. Pahaneva Pahaneva (kl ) sijaitsee noin 17 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu koillisessa ja kaakossa paikoin toiseen suohon, pohjoisessa peltoihin ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 73 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,5/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 210 ha, yli 1 m syvän alueen 164 ha, yli 1,5 m syvän alueen 82 ha ja yli 2 m syvän alueen 22 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen. Pahaneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon keskellä on pienialainen luonnontilainen alue Pahalammen (138 m mpy) luoteispuolella. Vedet laskevat suon luoteisosasta Väliluoman kautta länteen Lakajokeen ja siitä edelleen Lapuanjokeen. Pahanevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet ja niiden muuttumamuodot, joita on 87 % havainnoista. Suon keskellä Pahalammen ympärillä on luonnontilaista lyhytkorsinevaa, lyhytkorsinevarämettä ja rahkarämettä. Ojitusalueella tupasvillaräme-, isovarpuräme- ja lyhytkorsinevarämemuuttuma ovat yleisiä. Puusto on suon keskellä harvahkoa tai keskitiheää taimi- ja riukuasteen mäntyä. Reunemmalla on monin paikoin keskitiheää pinotavara-asteen männikköä. Pahanevan turpeista on rahkavaltaisia 63 % ja saravaltaisia 37 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 34 %, sararahkaturve (CS) 29 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 36 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 37 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 23 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 7 % kokonaisturvemäärästä. 6,5. Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,0 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (52 %), hiekka ja sora. Liejua on suon pohjalla muutamassa pisteessä ohut kerros. Suurin osa suosta on melko ohutturpeista. Turvekerros on vain runsaan metrin paksuinen. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros on ohut, lukuun ottamatta Pahalammen ympäristöä. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla turve on kohtalaisen hyvin maatunutta tupasvillarahkaturvetta, 13

14 joka pohjaa kohti muuttuu sarapitoiseksi ja valtaiseksi. Turvelajin ja maatumisasteen puolesta suurin osa Pahanevasta soveltuu energiaturvetuotantoon. Turvetuotantoa haittaavia tekijöitä ovat ohuehko turvekerros suuressa osassa suota ja Pahalammen ympäristön paksu heikkolaatuinen pintarahkakerros. Suolla on kuitenkin noin 60 ha yhtenäistä yli 1,5 m syvää turvetuotantoon soveltuvaa aluetta. 3. Mutikanneva Mutikanneva (kl ) sijaitsee noin 15 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu lännessä umpeenkasvaneeseen Mutikanjärveen, pohjoisessa hiekkakankaaseen, luoteessa ja lounaassa suohon ja muualla hiekkaiseen moreenimaastoon. Suolla on 156 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha. Suon kokonaispintaala on 386 ha, yli 1 m syvän alueen 352 ha, yli 1,5 m syvän 274 ha ja yli 2 m syvän 155 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen. Mutikanneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon pohjois- ja eteläosassa (Littuneva) on kuitenkin luonnontilaisia alueita. Vedet laskevat Mutikanjärven kautta länteen Lakajokeen ja siitä edelleen Lapuanjokeen. Mutikannevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 80 % havainnoista. Luonnontilaisilla alueilla on keidas- ja rahkarämettä sekä lyhytkorsi- ja rahkanevaa. Länsiosassa lähellä Mutikanjärveä on varsinaista sararämemuuttumaa. Muualla ojitusalueella on tupasvillarämemuuttuma tyypillinen, mutta myös rahkaräme- ja keidasrämemuuttuma ovat yleisiä. Puusto on yleensä harvahkoa kehitysluokaltaan vaihtelevaa mäntyä. Paikoin on myös keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä. Suon pintaosassa on vaihtelevan paksuinen, usein ohuehko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka koostuu sekä Acutifolia- että Cuspidata-ryhmien rahkasammalien jäännöksistä. Tämän kerroksen alapuolella on melko hyvin maatunutta usein aluksi rahka- tai sararahkaturvetta mutta monin paikoin heti rahkasaraturvetta pohjaan asti. Tupasvilla on erittäin yleinen lisätekijä suon pintakerroksessa ja monin paikoin syvemmälläkin. Mutikannevan turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 41 %, sararahkaturve (CS) 17 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 41 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 49 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 15 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. 5,9. Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,2 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (76 %) ja hiekka. Liejua on suon pohjalla muutamassa pisteessä ohut kerros. Suuri osa Mutikannevasta on ohutturpeista. Monin paikoin turvekerros on vain runsaan metrin paksuinen, ja ojapenkoissa on mineraalimaata. Yli 1,5 m syvä alue on melko laaja, mutta länsiosassa on paikoin ohutturpeisia kohtia. Turve soveltuu energiaturpeen raaka-aineeksi, mutta paikoin tuotannon alkuvaiheessa on nostettavissa jonkin verran kuiviketurvetta. Suon eteläosassa on 46 ha:n alueella kuivikkeeksi tai jätevesien imeytykseen soveltuvaa rahkaturvetta. Turvetuotannon kannalta käyttökelpoisimpia ovat yli 2 m syvät alueet, joita on yhteensä 155 ha. 4. Kivenneva Kivenneva (kl ) sijaitsee noin 20 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimastoon. Suolla on 58 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,0/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 116 ha, yli 1 m syvän alueen 54 ha, yli 1,5 m syvän 16 ha ja yli 2 m syvän 2 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pääasiassa pohjoiseen, eteläpäässä etelään. Kivenneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Eteläpäässä on luonnontilaisia alueita. Suon pohjoispäästä lähtee laskuojia Päkinpuroon, joka johtaa Menkijärveen. Järvestä on yhteys Lapuanjokeen. Eteläpäästä on lisäksi ojayhteys länteen Lakajokeen, joka laskee Lapuanjokeen. Kivennevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämemuuttumat, joita on 93 % havainnoista. Yleisimmät rämetyypit ovat suon keskiosassa rahkarämemuuttuma, ja tupasvillarämemuuttuma. Monin paikoin on lisäksi varsinaista sararämemuuttumaa, lyhytkorsinevarämemuuttumaa sekä kangasrämemuuttumaa. Luonnontilaisella alueella on pääasiassa rahkarämettä. Puusto on harvahkoa tai keskitiheää riuku- ja pinotavara-asteen mäntyä. Kivennevan turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 32 %, sararahkaturve (CS) 26 %, saraturve (C) 3 % ja rahkasaraturve (SC) 39 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 31 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 25 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 5 % kokonaisturvemäärästä. 6,3. Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,4 m. 14

15 Suon pohja on tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (67 %) ja hiekka. Suolla on ohuehko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros. Suon syvimmillä alueilla se on paikoin runsaan puolen metrin paksuinen. Kerroksen alla on yleensä kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- ja sararahkaturvetta. Pohjoisosassa saravaltainen turve ulottuu lähelle pintaa. Suurin osa Kivennevasta on vain runsaan metrin paksuisen turvekerroksen peitossa. Pohjoisosassa turvekerros on alle metrin paksuinen. Yli 1,5 m syvä alue koostuu kolmesta erillisestä pienestä altaasta. Tämä heikentää suon soveltuvuutta turvetuotantoon. 5. Pataminneva Pataminneva (kl ) sijaitsee noin 14 km Alajärven keskustasta etelään. Suo rajoittuu idässä Räätsänginnevaan, pohjoisessa hiekkamaastoon ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 40 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/ 10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 99 ha, yli 1 m syvän alueen 57 ha ja yli 1,5 m syvän 10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen. Pataminneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon eteläosassa on pienialainen luonnontilainen alue. Vedet virtaavat pohjoiseen Peränpuroon, joka laskee Kurejokeen ja edelleen Lappajärveen. Pataminnevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 73 % havainnoista. Suon eteläosan luonnontilaisella alueella on mm. lyhytkorsinevarämettä, varsinaista saranevaa, tupasvillarämettä ja rahkanevaa. Ojitetulla alueella varsinainen sararäme-, tupasvillaräme- ja rahkarämemuuttuma ovat yleisiä. Lisäksi suolla on puolukkaturvekangasta. Puusto on harvahkoa kehitysluokaltaan vaihtelevaa mäntyä. Pataminnevan turpeista on rahkavaltaisia 20 % ja saravaltaisia 80 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 7 %, sararahkaturve (CS) 13 %, saraturve (C) 16 % ja rahkasaraturve (SC) 64 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 17 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 1 % kokonaisturvemäärästä. 5,8. Suurin havaittu turpeen paksuus on 1,9 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (78 %), hieta ja moreeni. Suolla on hyvin ohut tai monin paikoin kokonaan puuttuva heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros. Turve on suurimmassa osassa suota kohtalaisesti maatunutta rahkasaraturvetta. Pataminnevan turvekerros on keskimäärin vain runsaan metrin paksuinen. Siksi suota ei suositella turvetuotantoon. 6. Niskaneva Niskaneva (kl ) sijaitsee noin 12 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu etelässä kallioihin ja muualla hiekka- ja hietamaastoon. Suolla on 109 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,3 /10 ha. Suon kokonaispintaala on 255 ha, yli 1 m syvän alueen 119 ha, yli 1,5 m syvän 48 ha ja yli 2 m syvän 38 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää voimakkaasti koilliseen ja pohjoiseen. Eteläosassa vietto on noin 15 m koilliseen 2 km:n matkalla. Niskaneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Vedet laskevat pohjoiseen osin suon itäosan kautta virtaavaan Sippolanpuroon, joka johtaa vedet Ojasenjokeen ja edelleen Kurejokeen. Kurejoki laskee Lappajärveen. Niskanevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämemuuttumat, joita on 77 % havainnoista. Suon pohjois- ja keskiosassa on mm. tupasvillaräme-, sararäme- ja rahkarämemuuttumia sekä paikoin isovarpurämemuuttumia. Puolukkaturvekangas on myös yleinen suotyyppi. Lounaisosan luonnontilaisella alueella on mm. rahkarämettä, lyhytkorsinevarämettä ja rahkanevaa. Ojitetulla alueella on rahkarämemuuttumaa, lyhytkorsinevarämemuuttumaa sekä puolukka- ja mustikkaturvekangasta. Puusto on ojitusalueella pääasiassa keskitiheää riuku- tai pinotavara-asteen mäntyä, mutta paikoin on myös tukkipuustoa. 6,3. Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,5 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (59 %), hieta (30 %) ja moreeni. Monin paikoin ojat ulottuvat mineraalimaahan asti, ja ojapenkoilla on hiekkaa. Niskanevan turpeista on rahkavaltaisia 50 % ja saravaltaisia 50 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 24 %, sararahkaturve (CS) 26 %, saraturve (C) 6 % ja rahkasaraturve (SC) 44 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 25 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 22 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Suon keski- ja pohjoisosassa turvekerros on yleensä hieman alle tai yli metrin paksuinen. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros on ohut. Tämän kerroksen alla on yleensä kohtalaisen hyvin maatunutta sarapitoista tai valtaista turvetta poh- 15

16 jaan asti. Lounaisosassa heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros on hieman paksumpi. Tämän kerroksen alla on kohtalaisesti maatunutta rahkavaltaista turvetta, joka pohjaa kohti muuttuu saravaltaiseksi. Suurin osa Niskanevasta on liian ohutturpeista turvetuotantoon. Energiaturvetuotantoon soveltuu ainoastaan lounaisosan yli 1,5 m syvä 48 ha:n alue. Pinnan vietto on erittäin voimakas. 7. Isoneva Isoneva (kl ) sijaitsee noin 13 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu etelässä ja lännessä harjuun ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Eteläreunassa on pohjavesikaivoja. Suon etelä-, länsi- ja pohjoisreunaa sivuaa maantie. Suolla on 92 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,1/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 181 ha, yli 1 m syvän alueen 84 ha, yli 1,5 m syvän 48 ha ja yli 2 m syvän 13 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen ja koilliseen. Isoneva on kokonaan ojitettu. Suon pohjoisosasta on ojayhteyksiä koilliseen Orasenjokeen, joka laskee Kurejokeen. Kurejoki laskee Lappajärveen. Isonevan vallitsevat suotyypit ovat erilaisia rämemuuttumia. Isovarpurämemuuttuma on selvästi yleisin rämetyyppi, mutta alueella on runsaasti myös rahkaräme- ja tupasvillarämemuuttumia Ohutturpeisilla alueilla on kangasräme- ja pallosararämemuuttumia. Puusto on suuressa osassa suota harvahkoa pinotavara-asteen mäntyä. Isonevan turpeista on rahkavaltaisia 69 % ja saravaltaisia 31 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 42 %, sararahkaturve (CS) 26 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 31 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 45 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 44 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. 6,7. Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,3 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (54 %), moreeni ja hieta. Suolla on ohut heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla on melko hyvin maatunutta rahkaturvetta, joka pohjaosassa muuttuu sarapitoiseksi. Suon pohjoisosassa hyvin maatunut turvekerros on yleensä saravaltaista. Tupasvilla on yleinen lisätekijä suon pintaosassa ja puun jäännökset pohjaosassa. Isoneva on melko rikkonainen ja ohutturpeinen. Suurin osa turvekerroksesta on verraten hyvin maatunutta. Suolla on kolme yli 10 ha:n laajuista yli 1,5 m syvää aluetta, jotka soveltuvat energiaturvetuotantoon. Alueiden yhteispinta-ala on 48 ha. 8. Pikku Narunneva Pikku Narunneva (kl ) sijaitsee noin 14 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu kaakossa hiekkakankaaseen ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 41 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,6/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 90 ha, yli 1 m syvän alueen 41 ha, yli 1,5 m syvän 5 ha ja yli 2 m syvän 3 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää loivasti pohjoiseen. Pikku Narunnevan pohjoisosa, reunat ja eteläpää on ojitettu. Vedet virtaavat useita ojia myöten luoteeseen kohti Mikonsalmennevaa ja Menkijärveä. Pikku Narunnevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 88 % havainnoista. Luonnontilaisella alueella on mm. lyhytkorsinevarämettä, tupasvillarämettä, keidasrämettä ja rahkanevaa. Ojitusalueella tupasvillaräme- ja keidasrämemuuttuma ovat tyypillisiä. Reunoilla on kangasrämemuuttumaa. Puusto on ojitusalueella harvahkoa riuku- tai pinotavara-asteen mäntyä. Pikku Narunnevan turpeista on rahkavaltaisia 97 % ja saravaltaisia 3 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 67 %, sararahkaturve (CS) 30 % ja rahkasaraturve (SC) 3 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 62 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 18 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 4 % kokonaisturvemäärästä. 5,3. Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,4 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (77 %), hiekka ja sora. Suolla on keskimäärin puoli metriä paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka koostuu valtaosin Cuspidata-ryhmän rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla on hyvin yleinen lisätekijä. Tämän kerroksen alla on melko hyvin maatunutta rahkavaltaista turvetta usein pohjaan asti. Lähellä pohjaa saran osuus kuitenkin lisääntyy. Suurimmassa osassa Pikku Narunnnevaa turvekerros on vain noin metrin paksuinen. Yli 1,5 m syvää aluetta on vain parissa kohdassa, joten suota ei suositella turvetuotantoon. 16

17 9. Kotaneva Kotaneva (kl ) sijaitsee noin 18 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 44 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,7/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 94 ha, yli 1 m syvän alueen 54 ha, yli 1,5 m syvän 34 ha ja yli 2 m syvän 4 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen. Kotaneva on ojitettu. Vedet laskevat suon pohjoispäästä lähtevän Narunpuron kautta Menkijärveen, josta on yhteys Lakajoen kautta Lapuanjokeen. Kotanevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämemuuttumat, joita on 89 % havainnoista. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararämemuuttuma ja tupasvillarämemuuttuma, mutta paikoin suolla on myös lyhytkorsinevaräme- ja rahkarämemuuttumaa. Turvekankaita on 9 % havainnoista. Puusto on harvahkoa tai keskitiheää riuku- ja pinotavara-asteen mäntyä. Kotanevan turpeista on rahkavaltaisia 26 % ja saravaltaisia 74 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 9 %, sararahkaturve (CS) 17 %, saraturve (C) 6 % ja rahkasaraturve (SC) 68 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 20 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 16 % kokonaisturvemäärästä. 6,3. Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,4 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (56 %) ja hiekka. Suolla on hyvin ohut heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla kohtalaisen hyvin maatunutta rahkasaraturvetta pohjaan asti. Suurimmassa osassa suota turvekerros on runsaan puolentoista metrin paksuinen. Turvelajin ja maatumisasteen puolesta Kotaneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Haittaavana tekijänä on ohuehko turvekerros. Suolla on noin 34 ha yli 1,5 m syvää energiaturvetuotantoon soveltuvaa aluetta. 10. Teerineva Teerineva (kl ) sijaitsee Menkijärven itäpuolella noin 18 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Suolla on 46 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,4/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 137 ha, yli 1 m syvän alueen 81 ha ja yli 2 m syvän 53 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen. Teerineva on suurimmaksi osaksi luonnontilassa. Koillisosassa on ojitusta. Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Suon pohjoisosasta on laskuojia Menkijärveen, josta on ojayhteys Lakajokeen, joka yhtyy Lapuanjokeen. Teerinevan keskiosa on pääasiassa lyhytkorsinevaa. Reunemmalla on rahkarämettä ja tupasvillarämettä. Lisäksi suolla on mm. keidasrämettä, varsinaista saranevaa ja kangasrämettä. Puusto on rämealueilla yleensä harvahkoa ja vajaatuottoista mäntyä. Teerinevan turpeista on rahkavaltaisia 93 % ja saravaltaisia 7 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 82 %, sararahkaturve (CS) 11 % ja rahkasaraturve (SC) 7 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 7 % kokonaisturvemäärästä. 5,5. Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,6 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisin pohjamaalaji on moreeni ( 77 %), sora ja hiekka. Liejua on suon pohjalla muutamassa pisteessä ohut kerros. Suolla on keskimäärin selvästi yli puoli metriä paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka koostuu pääasiassa Cuspidata-ryhmän rahkasammalien jäännöksistä ja sisältää lisätekijänä tupasvillan jäännöksiä. Tutkimusajankohdasta (1991) johtuen rahkasammalryhmiä ei ole varsinaisesti erotettu toisistaan. Syvemmällä on kohtalaisen hyvin maatunutta rahkaturvetta, joka pohjaa kohti muuttuu sarapitoiseksi tai -valtaiseksi. Teerinevalla on 53 ha yli 2 m syvää melko yhtenäistä aluetta, joka kokonsa ja muotonsa puolesta soveltuu energiaturvetuotantoon. Turvetuotantoa haittaavia tekijöitä ovat paksuhko heikkolaatuinen pintarahkakerros, epätasainen pohja ja syvimpien kohtien mahdolliset kuivatusongelmat. 11. Mikonsalmenneva Mikonsalmenneva (kl ) sijaitsee noin 20 km Alajärven keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Pohjois- ja eteläosassa on vanhoja peltoja. Suolla on 47 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,3/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 110 ha, yli 1 m syvän alueen 59 ha ja yli 2 m syvän 26 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen. Mikonsalmenneva on kokonaan ojitettu. Länsireunasta lähtee laskuoja läheiseen Päkinpuroon, joka johtaa Menkijärveen, josta on yhteys Lapuanjokeen. 17

18 Mikonsalmennevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rehevähköt neva- (38 %) ja rämemuuttumat (36 %). Tyypillisiä ovat ruohoinen saraneva ja ruohoinen sararäme sekä varsinainen sararäme. Suon eteläosassa on palaturpeennostoalue. Puusto on pääasiassa keskitiheää taimi- ja riukuasteen männikköä, jossa on paikoin koivua seassa. Mikonsalmennevan turpeista on rahkavaltaisia 17 % ja saravaltaisia 83 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 2 %, sararahkaturve (CS) 15 %, saraturve (C) 20 % ja rahkasaraturve (SC) 63 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 12 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 27 % kokonaisturvemäärästä. 6,3. Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,8 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (75 %) ja hiekka. Lähes koko suon turvekerrostuma on hyvin saravaltaista pinnasta pohjaan asti. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros puuttuu lähes kokonaan, mutta pintaosassa turve on monin paikoin hyvin heikosti maatunutta saraturvetta yli metrin syvyyteen asti. Mikonsalmenneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Turpeen laatua heikentävä tekijä on paksuhko heikosti maatunut saravaltainen pintakerros. Suolla on noin 30 ha yli 1,5 m syvää turvetuotantoon soveltuvaa aluetta. 12. Räätsänginneva Räätsänginneva (kl ) sijaitsee noin 14 km Alajärven keskustasta etelään. Suo rajoittuu lännessä Pataminnevaan ja muualla moreenimaastoon. Suolla on 38 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,7/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 81 ha, yli 1 m syvän alueen 57 ha, yli 1,5 m syvän 38 ha ja yli 2 m syvän 27 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen. Räätsänginneva on osittain ojitettu. Suon länsiosa on luonnontilainen. Suon pohjois- ja länsireunasta on ojayhteys pohjoiseen Peränpuroon, joka laskee Kurejokeen ja edelleen Lappajärveen. Räätsänginnevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 63 % havainnoista. Suon keskellä on lyhytkorsinevaa ja rahkanevaa. Lounaisosassa on varsinaista saranevaa ja kalvakkanevaa. Itä- ja kaakkoisosassa rahkarämemuuttuma on tyypillinen. Lisäksi suolla on lyhytkorsinevarämemuuttumaa, tupasvillarämemuuttumaa ja reunoilla paikoin puolukkaturvekangasta. Puusto on rämealueilla harvahkoa taimi- tai riukuasteen mäntyä. Räätsänginnevan turpeista on rahkavaltaisia 37 % ja saravaltaisia 63 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 18 %, sararahkaturve (CS) 19 % ja rahkasaraturve (SC) 63 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 2 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. 5,1. Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,0 m. Suon pohja on tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (45 %), hieta ja moreeni Suolla on runsaan puolen metrin paksuinen heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Cuspidata-ryhmän rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Tämän kerroksen alapuolella turve muuttuu nopeasti saravaltaiseksi ja kohtalaisen hyvin maatuneeksi. Turvetuotantoa haittaava tekijä Räätsänginnevalla on runsaan puolen metrin paksuinen heikkolaatuinen pintarahkakerros (laatuluokka 3). Tämä kerros on hyödynnettävä ennen kuin päästään käsiksi alapuoliseen saravaltaiseen turvekerrokseen, joka soveltuu energiaturvetuotantoon. Mikäli suo otetaan turvetuotantoon, hyödynnetään H1 3 maatunut pintarahka todennäköisesti heikkolaatuisena energiaturpeena. Suolla on noin 38 ha yhtenäistä yli 1,5 m syvää turvetuotantoon soveltuvaa aluetta. 13. Ruutmossanneva Ruutmossanneva (kl ) sijaitsee noin 7 km Alajärven keskustasta etelään. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 31 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,4/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 71 ha, yli 1 m syvän alueen 15 ha, yli 1,5 m syvän 3 ha ja yli 2 m syvän 1 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen. Ruutmossanneva on ojitettu. Suon länsipäästä on ojayhteys Orasenjokeen, joka yhtyy Kurejokeen, joka laskee Lappajärveen. Lisäksi suon pohjoisreunasta lähtee oja pohjoiseen Alajärveen. Ruutmossannevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämemuuttumat, joita on 93 % havainnoista. Suotyypit ovat paikoin reheviä. Suolla on paikoin lettorämemuuttumaa ja ruohoista sararämemuutumaa, joskin varsinainen sararämemuuttuma on yleisin suotyyppi. Puusto on tiheysluokaltaan vaihtelevaa riuku- tai pinotavara-asteen mäntyä. Suon keskellä on harvahkoa ja kitukasvuista puustoa. 18

19 Ruutmossannevan turpeista on rahkavaltaisia 7 % ja saravaltaisia 93 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 2 %, sararahkaturve (CS) 5 %, saraturve (C) 18 % ja rahkasaraturve (SC) 75 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 4 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 14 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 9 % kokonaisturvemäärästä. 6,5. Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,6 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisin pohjamaalaji on moreeni (94 %). Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros puuttuu suolta lähes kokonaan. Turve on kohtalaisen hyvin maatunutta saraturvetta pinnasta pohjaan asti. Turvelajin ja maatumisasteen puolesta Ruutmossanneva soveltuisi energiaturvetuotantoon. Suurin osa suosta on hyvin ohutturpeista, joten sitä ei suositella turvetuotantoon. 14. Sarvineva Sarvineva (kl ) sijaitsee noin 7 km Alajärven keskustasta etelään. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 23 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 57 ha, yli 1 m syvän alueen 36 ha, yli 1,5 m syvän 30 ha ja yli 2 m syvän 16 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta on melko tasainen. Sarvinevan eteläosan poikki on kaivettu valtaoja. Lisäksi itäja luoteisreunassa on ojitusta. Suon koillisreunasta on laskuoja Alajärveen. Lisäksi suon lounaisnurkasta lähtee laskuoja länteen Ruutmossannevalle, josta on yhteys Kurejoen kautta Lappajärveen. Sarvinevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 61 % havainnoista, mutta myös nevatyypit ovat yleisiä. Suon keskellä on lyhytkorsinevaa ja paikoin lyhytkorsinevarämettä. Eteläosassa on varsinaista saranevaa. Länsireunassa on varsinaista lettoa ja lettorämettä. Suon pohjoisosassa on laaja jätevesien imeytysalue, jonne on imeytetty mm. karjatalouden jätevesiä. Nykyisin alueella on poikkeuksellisen rehevä heinäkasvillisuus. Puusto on rämealueilla harvahkoa ja osin kitukasvuista mäntyä, mutta paikoin on koivuvaltaista puustoa. Sarvinevan turpeista on rahkavaltaisia 70 % ja saravaltaisia 30 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 48 %, sararahkaturve (CS) 22 %, saraturve (C) 6 % ja rahkasaraturve (SC) 23 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 11 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. 5,5. Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,6 m. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisin pohjamaalaji on moreeni (95 %). Suon yli 2 m syvällä alueella on keskimäärin runsaan puolen metrin paksuinen heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka koostuu pääasiassa Cuspidata-ryhmän rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Etelä- ja luoteisosassa saravaltainen turve ulottuu lähelle pintaa. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on yleensä kohtalaisen hyvin maatunutta turvetta. Turvetuotantoa haittaavia tekijöitä ovat paikoin paksuhko heikkolaatuinen pintarahkakerros ja suon pohjoisosan jätevesien imeytysalue, jonka vaikutuksista ei ole tietoa. Ilman lisätutkimuksia Sarvinevaa ei voi suositella turvetuotantoon. 15. Kamarineva Kamarineva (kl ) sijaitsee noin 11 km Alajärven keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu eteläreunassa hiekkakankaaseen ja muualla moreenimaastoon. Suolla on 28 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,8/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 58 ha, yli 1 m syvän alueen 15 ha, yli 1,5 m syvän 5 ha ja yli 2 m syvän 1 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoisosassa pohjoiseen. Kamarineva on osittain ojitettu. Suon eteläosassa on luonnontilainen alue. Suon pohjois- ja eteläpäästä lähtee laskuoja läheiseen Levijokeen, joka laskee Alajärveen, josta on yhteys Lappajärveen. Kamarinevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 86 % havainnoista. Luonnontilaisella alueella on mm. rahkarämettä ja lyhytkorsinevarämettä. Ojitusalueella on mm. rahkarämemuuttumaa ja varsinaista sararämemuuttumaa sekä reunoilla kangasrämemuuttumaa. Puusto on harvahkoa osin vajaatuottoista, usein riukuasteen mäntyä. Kamarinevan turpeista on rahkavaltaisia 74 % ja saravaltaisia 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 41 %, sararahkaturve (CS) 33 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 25 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 44 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 20 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. 5,8. Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,0 m. Suon pohja on tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit 19

20 ovat suon eteläosassa hiekka (60 %) ja pohjoisosassa moreeni. Suolla on ohuehko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Cuspidata-ryhmän rahkasammalien jäännöksistä. Tämän kerroksen alla on kohtalaisen hyvin maatunutta rahkavaltaista turvetta, joka muuttuu pohjaa kohti saravaltaiseksi. Pohjoisosassa saravaltainen turve ulottuu lähelle pintaa. Suurin osa suosta on ohutturpeista. Ohuen turvekerroksen takia Kamarinevaa ei suositella turvetuotantoon, joskin pienimuotoinen energiaturvetuotanto on mahdollista suon pohjoisosan yli 1,5 m syvällä alueella. 16. Siirilänneva Siirilänneva (kl ) sijaitsee noin 12 km Alajärven keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu etelässä paikoin Levijokeen ja muualla loivapiirteiseen osin hiekkaiseen moreenimaastoon. Suolla on 35 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,2/ 10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 67 ha, yli 1 m syvän alueen 24 ha ja yli 1,5 m syvän 6 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta on melko tasainen. Siirilänneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon pohjoisosasta on laskuoja Honganpuroon, joka yhtyy Levijokeen. Eteläpään vedet laskevat Levijokeen, joka johtaa Alajärveen, josta on yhteys Lappajärveen. Siirilännevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 91 % havainnoista. Yleisimmät rämetyypit ovat isovarpuräme-, rahkaräme- ja tupasvillarämemuuttumat. Ohutturpeisilla alueilla on kangasrämemuuttumia. Turvekangasasteella on 10 % suotyypeistä. Puusto on yleensä keskitiheää riuku- tai pinotavara-asteen mäntyä. Siirilännevan turpeista on rahkavaltaisia 88 % ja saravaltaisia 12 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 45 %, sararahkaturve (CS) 42 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 12 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 31 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 30 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 6 % kokonaisturvemäärästä. 6,4. Suurin havaittu turpeen paksuus on 1,9 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (67 %), hiesu ja hiekka. Liejua on suon pohjalla paikoin ohut kerros. Suolla on ohut heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros. Tämän alla on hyvin maatunutta rahkavaltaista turvetta, joka pohjaa kohti muuttuu sarapitoiseksi tai -valtaiseksi. Tupasvilla on yleinen lisätekijä pintakerroksessa ja puun jäännökset pohjakerroksessa. Turvekerros on yleensä vain runsaan metrin paksuinen. Ohuen turvekerroksen takia Siirilännevaa ei suositella turvetuotantoon. 17. Järmosanneva Järmosanneva (kl ) sijaitsee noin 6 km Alajärven keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 44 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,9/10 ha. Suon kokonaispinta-ala on 114 ha, yli 1 m syvän alueen 70 ha, yli 1,5 m syvän 38 ha ja yli 2 m syvän 14 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää voimakkaasti pohjoiseen ja koilliseen. Järmosanneva on kokonaan ojitettu. Vedet laskevat pohjoispään laskuojien kautta läheiseen Alajärveen, josta on yhteys Lappajärveen. Järmosannevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämemuuttumat, joita on 82 % havainnoista. Suon keskellä on mm. isovarpuräme- ja tupasvillarämemuuttumia sekä puolukkaturvekangasta. Lisäksi suolla on varsinaista sararämemuuttumaa ja rahkarämemuuttumaa. Reunoilla on paikoin vaateliaita suotyyppejä mm. lettorämemuuttumaa. Puusto on suon keskellä harvahkoa mäntyvaltaista taimikkoa ja riukua. Reunemmalla on usein kookasta puustoa. Koivua on paikoin runsaasti. Järmosannevan turpeista on rahkavaltaisia 39 % ja saravaltaisia 61 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 19 %, sararahkaturve (CS) 18 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 2 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 60 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 30 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 42 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. 6,5. Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,7 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (51 %), hieta ja moreeni. Hiekkaa on ojituksen seurauksena paikoin ojapenkoilla. Suurin osa suosta on ohutturpeista. Suolla on hyvin ohut heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla on keskinkertaisesti maatunutta tupasvillarahkaturvetta, joka muuttuu melko nopeasti saravaltaiseksi ja hyvin maatuneeksi (H7 8). Turvekerroksen alaosassa puun jäännökset ovat yleinen lisätekijä. Järmossannevalla on noin 30 ha yli 1,5 m syvää aluetta, joka soveltuu energiaturvetuotantoon. 20