GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S Maaperäosasto, raportti P 13.4/84/15 8. Tapio Toivonen VALKEALAN TURVEVARAT JA NIIDE N KÄYTTÖKELPOISUU S

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S Maaperäosasto, raportti P 13.4/84/15 8 Tapio Toivonen VALKEALAN TURVEVARAT JA NIIDE N KÄYTTÖKELPOISUU S Espoo 1984

2 Tekijän osoite : Geologian tutkimuskesku s Kivimiehentie Espoo 15

3 - 3 - SISÄLT Ö 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Laboratoriotutkimukset Tutkimusaineiston käsittely ALUEEN LUONNONOLOT Maa- ja kallioperä Soiden yleinen kuvaus TURPEEN ERI KAYTTÖMAHDOLLISUUDET TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVE - TUOTANTOON TULOSTEN TARKASTELU Turpeen paksuus ja turvemäära Suotyypit Turvelajit ja turvetekijät Maatuneisuus Liekoisuus Pohjamaalajit ja liejut Happamuus Tuhkapitoisuus Vesipitoisuus Kuivatilavuuspaino Lämpöa.rvo Rikkipitoisuus Turpeen fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksie n ja syvyyden väliset riippuvuudet TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT Kasvuturvetuotanto Polttoturvetuotanto YHTEENVETO 32 9 KIRJALLISUUTTA 331

4 - 5-1 JOHDANT O Geologian tutkimuskeskus saattoi kesällä 1983 päätöksee n Valkealan kunnan turvevarojen kokonaisinventoinnin. Aikaisemmin tutkimuskeskus on tehnyt kunnan alueella turve - tutkimuksia vuosina 1960, 1964, 1970, 1981 ja Vuonn a 1981 osallistui Kymenlaakson seutukaavaliitto kauppa- j a teollisuusministeriön rahoituksen turvin tutkimuksiin. Valkealan kunta on avustanut aputyövoiman hankinnassa. Tutkimusten tuloksista on julkaistu kaksi osaraportti a (Mäkilä ja Grundström 1982 ja Toivonen 1983). Tässä loppuraportissa on esitetty tiedot kaikista kunna n alueella eri aikoina tutkituista 79 suosta, joiden yhteen - laskettu pinta-ala on ha (kuva 1). Käytännössä kaikk i teolliseen turvetuotantoon soveltuvat suot, jotka eivät ol e tuotannossa, on tutkittu. Raportin tarkoituksena on anta a mandollisimman monipuolinen ja luotettava kuva tutkituist a soista, niiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta sekä turpeen keskeisimmistä fysikaaliskemiallisista ominaisuuksista. Pääpaino on asetettu turve - tuotantoon soveltuvien suoalueiden sekä näiden turvemäärän, -laadun ja energiasisällön selvittämiseen.

5 7 Tutkitut suot : 1. Peukkurinsuo 28. Haukijärvensuo 54. Multasu o 2. Sontasuo 29. Suurenlähteensuo 55. Karvatsu o 3. Ralisensuo 30. Lampisuo 56. Majalamminsu o 4. Hakonoukansuo 31. Latosuo 57. Luhtalamminsu o 5. Sorvasuo 32. Sammalsuo 58. Ryöp8su o 6. Silta ahousuo 33. Alassuo 59. Ämminsu o 7. K8.mpdnsuo-Alassuo 34. Koisalmensuo 60. Kakkasu o 8. Hdrkdahonsuo 35. Karvaseasuo 61. Ear-vi a 9. Pihlajasuo 36, Saaressuo 62. Vehkovuorensu o 10. Pyardsuo 37. Heimoseusuo 63. "Lauttalamminsu o " 11. Onnosensuo 38. Koisalmensuo 64. Kuukk a 12. Harakkasuo 39. K4hminsuo 65. Linnasu o 13. Kalalamminsuo 40. Kotosuo 66. Py6ridsu o 14. Kauriosuo 41. Kokkisuo 67. Aittosu o 15. Joutsen,suo 42. Haisevansuo 68. Valksu o 16. Varassuo 43. HUviuueenkorpi 69. Kieliheinänsu o 17. Hiryenp4dusuo 44. Tuonsaarensuo 70. Männiitypsu o 18. Selkasuo 45. Soidinsuo 71. Likosu o 19. Raudansuo Pitkansillansuo 72. Suurenlähteensu o 20. Puolasuo 46. Kellarsuo 73. "Kiuri " 21. vaarsuo 47. Ravinsuo 74. Saarensu o 22. Heindahon,suo 48. Silm4kuokonsuonsivu 75. I-luukerinsu o 23. Antinsuo 49. Ruopunsuo 76. liaukkasuo N 24. Kitamdensuo 50. Kakonsuo 77. Haukkasuo W 25. Löyhynsuo 51. Lakiasuo 78. Haapahaikulansu o 26. Suurisuo 52, Kiiskisuo 79. Kotosu o 27. Ruotalamminsuo 53. Haapasuo

6 - 8-2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTO T 2.1 Kenttätutkimukse t Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että useimmille tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suo n hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaa n kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Ste n ja Häikiö 1978). Poikkilinjojen väli vaihtelee yleensä 200 j a 400 m :n välillä. Tutkimuspisteet linjoilla ovat 100 m :n välein. Linjoilta mitattiin lisäksi turpeen paksuus 50 *m :n välein ; reunaosissa tiheämminkin (vuosien 1982 ja 1983 tutkimukset). Tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Osa pienialaisista soista tutkittiin hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyy s 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyys (10 % :eina) ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka j a mandolliset hakkuut. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudell a pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteellise t osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10 - asteikolla), kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus (0-6-asteikolla). Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat j a määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrä n arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö pliktattii n 2 m syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa.

7 - 9 - Suotyyppien sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot II Rämee t 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme LR 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHS R 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VS R 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKN R 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme TR 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme PS R 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KGR 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme I R 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KE R III Korvet IV Muuttuneet suotyypit ' 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko OJ 2. Koivuletto KOL 2. Muuttuma MU 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSM U 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 4. Ruohoturvekangas RHT K 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MT K 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PT K 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VAT K 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JAT K 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JT A Pääturvelajit Lisätekijä t 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Ericphorum) ER 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosammalrahkaturve BS 3. Varpuaines (NanoZignidi) N 4. Saraturve C 4. Korte (Equisetum) E Q 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) P R 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) S H 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (MoZinia) ML 10. Järvikaisla (Scirnus) SP

8 Laboratoriotutkimukse t Useimmista soista, joiden kenttätutkimusten perusteella voidaa n katsoa soveltuvan turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-2 pinnasta pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratorio - tutkimuksia varten. Näytteenottopisteet valittiin siten, ett ä ne edustavat mandollisimman hyvin suon turvekerrostumia. Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuu s painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuu s prosentteina (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sek ä lämpäarvo Leco AC-200 -kalorimetrillä. Tilavuustarkoist a näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ) ja vesipitoisuus tilavuusprosentteina. Joistakin näytteistä o n määritetty rikki- ja lyijypitoisuus prosentteina kuiva-painosta. 2.3 Tutkimusaineiston käsittel y Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväks i käyttäen. Vanha tutkimusaineisto (-1970) on siirretty myö s atk :lle ja käsitelty uusien tutkimusten kanssa yhtäläisell ä menetelmällä. Tämä on aiheuttanut pieniä muutoksia esitettyihi n lukuihin verrattuna aikaisemmassa väliraportissa (P 13.4/82/101 ) olleisiin tietoihin. Erot ovat kuitenkin yleensä pieniä. Vanhoissa tutkimuksissa on lisäksi vähemmän tietoja puustosta, ojituksesta ja liekoisuudesta. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen. Siinä suo - kartalle piirretyn kanden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhtee t lasketaan turvemääriin painottaen.

9 Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m : n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turve - määrästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmä n mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) j a erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen j a profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linja - verkosto ja tutkimuspisteittäin heikosti maatuneen (H 1-4 ) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräine n maatuneisuus. Karttoihin on piirretty myös turvekerrokse n paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein suon pinna n korkeuskäyrät. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaett u kolmeen osaan : heikosti (H 1-3) maatunut, vähän (H4) maatunu t sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m syvyyskerroksen osumat / 1-2 syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on esitetty symbolein (kuva 2). m

10 - 12 -

11 ALUEEN LUONNONOLO T 3.1 Maa- ja kallioper ä Valkeala on pinnanmuodoiltaan vaihtelevaa. Kunnan pohjoisosa o n maisemallisesti mäkistä, paikoin kallioistakin moreenimaastoa. Sen erottaa eteläosasta toinen Salpausselkä, joka on pitkä itälänsisuuntain,en harjumainen reunamoreenimuodostuma. Se on syntynyt viimeisen jääkauden lopulla. Kunnan keskiosat ovat vaihtelevapiirteisiä. Moreenimaat ovat vallitsevia, mutta kunna n län.silaidalla esiintyy myös savikkoalueita. Valkealan eteläosa n poikki kulkee ensimmäinen Salpausselkä, joka on pääosin harju - nainen, ja muodostaa kunnan alueella laajan Utin hiekkakankaan. Kunnan etelä- ja keskiosan kallioperä kuuluu Kaakkois-Suome n rapakivimassiiviin. Valkealan alueella se on Verraten vähä n rapautuvaa.. Pohjoisosassa vallitsevat migmatiittigraniitit. 3.2 Soiden yleinen kuvau s Valkealan kunnan maapinta-ala on 872,0 km 2. Tästä alasta on 20 ha ja sitä suurempia soita 8,6 % eli ha (Lappalainen ja Häikiö 1984). Keskimäärin Kymen läänissä on soita 6,4 % maa - alasta. Runsassoisimmat alueet sijoittuvat kunnan keskiosaa n toisen Salpausselän pohjois- ja eteläpuolelle. Toinen soiden keskittymä on kunnan keskustan pohjoispuolella. Lisäksi Utin iiaukkasuo muodostaa oman laajan suoalueensa. Suuralueellisesti Valkealan suot kuuluvat ensimmäisen Salpausselän pohjoispuolella Sisä-Suomen keidassuoalueeseen ja etelä - puolella Rannikko-Suomen kermikeitaisiin. Ensimmäisen Salpausselän pohjoispuolisille soille on ominaista ohut heikosti maatunut yleensä rahkavaltainen pintakerros. Maatumisaste on vaihteleva. Valtaosa soista on ojitettu ja metsittyminen on paikoi n edennyt pitkälle. Luonnontilaisia soita on hyvin vähän (Hirvenpäänsuo). Soille on myös tyypillistä pinnan yksipuolinen viett o johonkin suuntaan. Ensimmäisen Salpausselän eteläpuolisill e soille on ominaista paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pinta - kerros.

12 Koisalmensuosta (nro 38) pisteestä A (korkeu s 88,14 m mpy.) otetun pohjaturvenäytteen 14 C-iäksi on saatu 8,5 0-8,45 m :n syvyydessä ± 150 vuotta (Su-1254) ja 8,45-8,40 m :n syvyydessä ± 140 vuotta (Su-1255). Suo sijoittuu ensimmäisen ja toisen Salpausselän välimaastoon. Piste on syvi n tutkittu kairauspiste Valkealassa. Soistuminen on alkanut suoll a 14 C-määritysten mukaan noin 9500 vuotta sitten. Tutkimuspistee n pohjalla ohuen liejukerroksen päällä oleva turve on ruskosammalvaltaista. Keskimääräinen turpeen kerrostumisnopeus suolla o n ollut 0,89 mm vuodessa. 4 TURPEEN ERI KÄYTTOMAHDOLLISUUDE T Turpen pääkäyttömuodot ovat nykyisin poltto- ja kasvuturve, joiden raaka-ainevaatimukset ovat hyvinkin erilaiset. Täss ä kappaleessa käsitellään yleisesti turpeen eri käyttömuotoja j a niiden raaka-ainevaatimuksia keskittyen poltto- ja kasvu - turpeeseen. Polttoturpeella tarkoitetaan energiahuollossa lämmön ja sähkö n tuotantoon käytettävää turvetta. Nostotekniikan perusteell a voidaan puhua joko pala- tai jyrsinturpeesta. Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpö - arvo kasvaa. Maatuminen vaikuttaa turpeen lämpöarvoon myös siten, että kuivatilavuuspainon suuretessa energiasisältä tilavuus - yksikköä kohden kasvaa. Rahkaturpeen katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H 4, kun taa s saraturvevaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminkin maatuneena. Paikallisista olosuhteista riippuen käytetään myös H 4 maatunutta rahkavaltaista turvetta toisinaan polttoturpeena. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuu s turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mandollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa osuutens a verran ja sintraantumalla kattiloihin hankaloittaa samall a polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi

13 nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin (197 6 ja 1982, liite 1). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mainittujen turvetekijöiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeimpiä ovat suon sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tie - yhteydet. Myös puuston laatu ja liekoisuus vaikuttavat tuotanto - kustannuksiin. Muita huomioon otettavia seikkoja arvioitaess a suon kelpoisuutta turvetuotantoon ovat mm. turvekerrostuma n paksuus, suon koko ja muoto, pohjamaan laatu, kuivatusmandollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Palaturvemenetelmässä suosta nostettu turve sekoitetaan j a muokataan sekä puristetaan lopuksi suuttimen läpi tuotantokentä n pinnalle kuivumaan. Palaturpeen valmistusmenetelmien kehittyminen ja palakoon pienentäminen ovat tehneet siitä varteenotettavan vaihtoehdon jyrsinturpeelle. Heikosti maatunut pintaturv e ei sovellu palaturpeeksi, vaan turpeen maatuneisuuden tulis i olla yli H 4 ja turvelajiltaan mielellään sekaturvetta (sek ä rahkaa että saraa). Polttoturpeen käytön yleistyminen pienissä yksiköissä, kute n maatiloilla. pientaloissa ja kuntien aluelämpökeskuksissa, suosii tuotantojärjestelmässä pienituottajia. Uusimmat maatalous - traktorin perään kiinnitettävät palaturvekoneet mandollistava t yhä pienempien, käytännössä jopa alle 10 ha :n tuotantokenttie n käyttöönoton. Siten mm. monet hylätyt turvepellot soveltuva t palaturvetuotantoon. Jyrsinturpeella tarkoitetaan ohuina kerroksina suon pinnalt a jyrsimällä irrotettua turvejauhoa. Jyrsinturvetuotanto vaati i laajahkoja tuotantokenttiä ja melko kalliita koneinvestointeja. Jyrsinturvemenetelmällä on myös heikosti maatunut pintakerro s helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sek ä poltto- että kasvuturpeen tuottamisessa. Kasvuturpeella tarkoitetaan kasvualusta- tai maanparannuskäyttöön tarkoitettua turvetta. Suomessa käytetään kasvuturpeen a pääasiassa heikosti maatunutta rahkaturvetta.

14 Hyvältä kasvuturpeelta vaaditaan alhaista maatumisastetta, korkeaa vaihtokapasiteettia ja hyvää vedenpidätyskykyä. Lisäks i turpeen lisätekijöitä tulee olla mandollisimman vähän. Edell ä mainitut vaatimukset täyttävät parhaiten AcutifoZia-ryhmä n rahkaturpeet heikosti maatuneena (H 1-3 ) ' Vanhastaan turvetta on käytetty maanparannusaineena ja kuivikeaineena (turvepehku) karjataloudessa. Näistä käyttömuodoist a on nähtävissä selviä merkkejä useilla tutkituilla soilla. Kuiviketurpeeksi soveltuu parhaiten heikosti maatunut rahkavaltainen turve. Raaka-aineen laatuvaatimukset ovat kuitenki n huomattavasti väljemmät kuin kasvuturpeen kohdalla. Samoin maanparannusaineeksi soveltuvan turpeen vaatimukset ovat melk o väljät. Kuljetusetäisyys onkin usein ratkaiseva tekijä tällaisen turpeen käyttöönotolle. Turpeen kuivikekäyttöä ollaan uudestaan herättämässä eloo n pitkähkön hiljaiselon jälkeen, koska raaka-aine ja työ ova t täysin kotimaista ja kuivikkeena käytetty turve sopii hyvi n maanparannusaineeksi pelloille. Monia Valkealan soita voidaa n ainakin tilakohtaisesti käyttää tähän tarkoitukseen, vaikka su o ei kokonsa tai muusta syystä kasvu- tai polttoturvetuotantoo n soveltuisikaan. Kasvu- ja polttoturvekäytön ohella turve soveltuu myös kemianteollosuuden raaka-aineeksi. Valmistettavista lopputuotteist a riippuen raaka-aineen laatuvaatimukset ovat hieman erilaise t kuin kasvu- ja poittotu.rpeen kohdalla, mutta tuotantomenetelmä t ovat pääpiirteissään samoja. Turvetta käytetään tai on käytetty maassamme öljyn sitomiseen, suodatinaineena, aktiivihiilen ja turvekoksin raaka-aineena, eristysaineena ja pakkausmateriaalina. Useimpiin käyttömuotöihi n soveltuu parhaiten heikosti maatunut rahkaturve. Turpeen kemiallisessa hyödyntämisessä tulevat kasvilajikoostumus, maatumisaste ja useat fysikaalis-kemialliset ominaisuude t yleensä huomattavasti tärkeämmiksi kuin esimerkiksi polttoturv e tuotannossa.

15 Turpeen kemiallis-tekniset jalostusmuodot pohjautuvat ensisijaisesti joko turpeen hiiliaineksen hyväksikäyttöön, turpee n sisältämien ainesosien eristämiseen ja näiden edelleen jalostukseen tai turpeen fysikaalisten ja kemiallisten erikoisominaisuuksien hyväksikäyttöön (Ekman 1982). Lopputuotteista riippuen ei kemialliseen turvetuotantoon muute n soveltuvan suoalan tarvitse välttämättä olla kovinkaan laaja. Jo 100 ha laajuinen suo voi riittää tuotantolaitoksen raakaainelähteeksi (Pihlaja 1982). Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaa n teollinen turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turvetuotannossa turve voidaan tuottaa joko pala - tai jyrsinturpeena. Tuotantokenttien laajuus on vähintää n useita kymmeniä hehtaareja. Tilakohtaisessa tuotannossa e i tuotantoalue yleensä ylitä viittä hehtaaria, ja turve käytetään yleensä omalla tai lähitiloilla. Tuotantomuotona on palaturve. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :st a ylöspäin, ja tuotantomuotona on palaturve, joka markkinoidaa n muualle.

16 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOO N Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteitä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti o n esitetty tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmistä suotyypeistä, puustosta sek ä ojituksesta. Suotyyppi- ja ojitustiedot kuvastavat tutkimus - hetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja viettosuunt a perustuu vaaitus- ja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatus - mandollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on esitetty suokartta. Useimmista linjoituksella tutkituista soista on selkälinjasta maatuneisuus- j a turvelajiprofiili, josta ilmenee myös liekoisuus, suotyypit j a pohjamaalajit. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät on esitetty taulukoss a koko suon yli 1 m :n syvyisen ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa on sarake, josta näkyy yli 1 ja 2 m aluee n turvemäärän osuus koko turvemäärästä. Suoselostuksessa on Lisäksi maatuneisuus- ja pohjamaalajitiedo t sekä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet kokonaisturvevaroista. Liekoisuus on ilmoitettu koko suon ja yl i 2 m alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisest i taulukoituna sekä keskiarvoina vaihteluväleineen koko suon osalta. Keskiarvoja laskettaessa on kunkin näytesarjan ali n näyte jätetty huomioimatta (suluissa olevat tiedot), koska tähä n näytteeseen vaikuttaa yleensä pohjan mineraalimaa ja mandollisessa turvetuotannossa kerros jää käyttämättä. Taloudelliseen turvetuotantoon soveltuvien suoalueiden kriteeri t muuttuvat jatkuvasti. Niihin vaikuttavat oleellisesti paikallinen tarve ja energian hinnanmuutokset. Siksi Valkealan soide n soveltuvuuskriteereitä ei ole tehty kovin korkeiksi. Pääperiaatteena on ollut, että suolta löytyy yhtenäinen vähintään 10 ha : n laajuinen yli 2 m syvä alue, joka on kohtuullisin kustannuksi n kuivattavissa, ja jonka liekoisuus ei ole kovin korkea.

17 H 1-4 maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen tulisi olla polttoturvetuotantoa ajatellen alle 1 m paksu. Pien- ja tilakohtaiseen tuotantoon osoitetut suot ovat kaikk i polttoturvesoita, joilla tuotantomuotona on käytännössä pala - turve. Mikäli useita pieniä tuotantoalueita on lähekkäin, o n myös jyrsinturvetuotanto mandollista. Pien- ja tilakohtaisess a tuotannossa on liekoisuudella, puustolla, ojituksella ja suo n sijiannilla suurempi merkitys kuin teollisessa tuotannossa. Korkea liekoisuus (yli 3,0 %) ja tukkipuusto estävät usei n taloudellisen turvetuotannon aloittamisen. Ilmoitetut käyttökelpoiset turvevarat ovat suon ojitustilanteesta ja rikkonaisuudesta riippuen yleensä. yli 2 m :n syvyiste n alueiden turvevaroja, joista on vähennetty laadullisesti kelpaamattomat alueet ja suon pohjalle jäävä keskimäärin 50 c m paksu runsastuhkainen turvekerros, jota ei käytännössä vo i hyödyntää. Muita tuotantoteknillisiä ja taloudellisia tekijöitä, kuten suon omistussuhteita ja mandollisten teiden ja varastoje n alle jääviä alueita, ei ole otettu huomioon. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysi n ku.ivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevall e turpeelle. Lisäksi on ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määr ä (suo-m 3 ), kuiva-aineen määrä (tn) ja energiasisältö 50 % : n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaari a kohden. Keskimääräinen tuhkapitoisuus on ilmoitettu kiloin a suokuutiota kohti. Mikäli suolta ei ole ollut käytettäviss ä laboratoriomääritysten tuloksia on energiasisällön laskemisess a käytetty lämpöarvo- ja tilavuuspainotietoina keskiarvoja, jotk a ilmenevät taulukosta 118. Myös niiltä soilta, joita ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviksi turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpee n pientuotantoon soveltuvia alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot on esitetty tulosten tarkastelun yhteydessä.

18 - 2 1 TUTKITUT SUO T 1. Peukkurinsuo (kl , x = 6770,8, y = 3489,8) sijaitse e noin 15 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on 77,9-87,3 m, ja pinta viettää etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa toiseen Salpausselkään. Kulkuyhteydet ova t hyvät. Suota sivuaa pohjois- ja itareunassa hyväkuntoinen maan - tie. Suolla on 89 tutkimuspistettä ja 75 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,9/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n m

19 - 2 2 Peukkurinsuon yleisin suotyyppi on varsinainen sararäme. Muit a yleisiä suotyyppejä ovat tupasvillaräme, kangasräme ja kangas - korpi. Suotyypit ovat pääasiassa muuttuma-asteella. Turve - kankaita (mm. ruohoturvekangas ja mustikkaturvekangas) on 14 % suotyyppihavainnoista. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 23 %, ja mättäiden korkeus on 2,5 dm. Puusto on yleensä keskitiheää ja mäntyvaltaista, joskin koivu a ja kuusta esiintyy paikoin runsaasti. Kehitysluokka vaihtele e taimokoista tuk.kipuihin. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 6,6. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,7. Suurin turpeen paksuus, 2,7 m, on tavattu pisteessä A 100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekkamoreeni ja hiekka (kuva 5). Peukkurinsuon turpeista on rahkavaltaisia 71 % ja saravaltaisia 29 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 10 %, CS 61 %, C 5 % ja SC 24 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 46 %. Yleisimpien turvetekijöiden S 55 %, C 35 %, L 9 % ja N 1 %. osuudet kokonaisturvemäärästä ovat Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 2,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisell ä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 3,0 % ja 1-2 m : n syvyydessä 1,7 %. Taulukko 1. Peukkurinsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) _ Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H 1-4 H 5-10 H 1-10 % H 1-4 H 5-10 H 1-10 Koko suo 230 0,03 0,84 0,87 0,07 1,94 2, Yli 1 m 69 0,06 1,44 1,50 0,04 0,99 1, Yli 2 m 7 0,03 2,27 2,30 0,00 0,16 0,16 8

20 Peukkurinsuon soveltuvuus turvetuotantoo n Mataluutensa vuoksi suo ei sovellu turvetuotantoon. Mandollisuudet metsänkasvatukseen ovat hyvät. 2. Sontasuo (k , x = 6772,7, y = 3484,6) sijaitsee noi n 17 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on noin 94 m, ja pinta viettää länteen. Suo rajoittuu kaakossa ja etelässä harjuun, muualla moreenikankaisiin. Eteläosassa sijaitsee umpeenkasvava lampi. Kulkuyhteyde t ovat hyvät. Suolla on 5 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetihey s on 1,4/10 ha (kuva 6).

21 Sontasuon yleisimmät suotyypit ovat eteläosassa Likolamme n ympärillä luhtaneva ja r.uohoinen saraneva. Suon pohjoisosass a on lähes koko alueen kattava vanha hylätty turpeennostoalue. Puusto on harvaa ja vajaatuottoista. Suon pohjoisosa on osittain ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat välttävät. Taulukko 2. Sontasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H 1-4 H 5-10 H Koko suo 36 0,65 1,04 1,69 0,03 0,58 0, Yli 1 m 26 0,65 1,44 2,09 0,02 0,52 0, Yli 2m 14 0,00 2,67 2,67 0,00 0,37 0,37 61 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,8. Suurin turpeen paksuus, 3,2 m, on tavattu pisteiss ä P 2 ja P 3. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hieta j a hiesu. Sontasuon. turpeista on saravaltaisia 59 % ja rahkavaltaisi a 41 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 10 %, CS 31 %, C 2 %, SC 55 % ja HC 2 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 5 % ja puun jäännöksiä sisältäviä 15 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 45 %, C 48 %, L 4 Q, PR 2 % ja RR 1 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 3,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä. 2,8 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 3,8 % ja 1-2 m : n syvyydessä 3,2 %. Sontasuon soveltuvuus turvetuotantoo n Pohjoisosa (P 1-3) on täynnä vanhoja hylättyjä turvehautoja, joiden pohja on noin 1,5 m suon normaalia pintaa alempana. K ytännössä suo ei, sovellu koneelliseen turvetuotantoon.

22 Halisensuo (kl , x = 6773,1, y = 3485,7) sijaitse e noin 17 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on noin 89 m, ja pinta viettää koilliseen. Suo rajoittuu kaakossa ja etelässä harjuun, luoteessa moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suolla on 20 tutkimuspistett ä ja 14 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 7).

23 Halisensuon yleisimmät suotyypit ovat ruohoinen sararäme j a varsinainen sararäme, jotka ovat pääasiassa muuttuma-asteella. Turvekankaita on 44 % havaintopisteiden suotyypeistä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 10 %, ja mättäiden korkeus o n 1,5 dm. Puusto on melko tiheää, vaihtelevan kokoista ja mänty - valtaista, joskin koivua esiintyy myös runsaasti. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat hyvät. Taulukko 3. Halisensuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys(m) Turvemäära (milj.suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H 1-4 H 5-10 H 1-10 % Koko suo 47 0,11 0,91 2,02 0,05 0,90 0, Yli 1 m 36 0,15 2,33 2,48 0,05 0,84 0, Yli 2m 25 0,20 2,72 2,92 0,05 0,68 0, Turpeen keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen yleens ä saravaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,7 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Suurin turpeen paksuus, 4,0 m, o n tavattu pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ova t hieta ja hiesu. Halisensuon turpeista on saravaltaisia 59 %, rahkavaltaisi a 39 % ja loput ovat ruskosammalvaltaisia. Pääturvelajeittai n jakaantuma on S 3 %, CS 36 %, C 17 %, SC 31 %, BC 11 % ja C B 2 %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviä turpeita on 39 % ja järviruokoa sisältäviä 10 %. Yleisimpien turvetekijöide n osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 54 %, S 30 %, B 4 %, L 9 % ja PR 2 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 1,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisell ä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,6 % ja 1-2 m : n syvyydessä, 0,4 %.

24 Halisensuon soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa vaikeuttavia tekijöitä ovat paikoin tiheä puust o ja suon keskellä (A ) sijaitseva pieni umpeenkasvanu t lampi. Halisensuon yli 2 m syvyinen 25 hain alue soveltu u polttoturvetuotantoon. Tämän alueen käyttökelpoiset turvevara t ovat 0,60 milj. suo- m3, arvioitu kuiva-ainemäärä 0,053 milj. t n ja energiasisältö 1,12 milj. GJ eli 0,31 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,99 milj. G J eli 0,28 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noi n suo-m3, kuiva-ainemäärä tn ja energiasisält ö tuotantokosteudessa MWh. 4.Hakonoukansuo (kl , x = 6774,0, y = 3484,7) sijaitsee noin 18 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 101 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suolle johtaa metsäautotie. Suolla, on 8 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,1 / 10 ha. (kuva 8). Hakonoukansuon yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme j a varsinainen sararäme. Suotyypit ovat pääasiassa ojikkoasteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on. 50 %, ja mättäiden korkeu s on 3 dm. Puusto on melko tiheää., taimi- tai riukuasteen männik - köä. Suo on kokonaan ojitettu., Kuivatusmahdollisuudet ova t hyvät. Taulukko 4. Hakonoukansuon pinta -alat, keskisyvyydet ja turvemä,äx'ät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H 1-4 H 5-10 H 1-10 II 1-4 H 5-10 H Koko suo 38 0,03 1,79 1,82 0,01 0,68 0, Yli 1 m 29 0,03 2,15 2,18 0,01 0,62 0, Yli 2 m 15 0,06 2,75. 2,81 0,01 0,41 0,42 61

25 Turpeen keskimaatuneisuus on 7,1. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 7,1. Suurin turpeen paksuus, 3,6 m, o n tavattu pisteessä P 2. Vallitsevat pohjamaalajit ovat hiesu j a moreeni. Hakonoukansuon turpeista on rahkavaltaisia 100 %. Pääturvelajeit - tain jakaantuma on $ 44 ja CS 56 %. Tupasvillaa lisätekijän ä sisältäviä turpeita on 22 % ja puun jäännöksiä sisältävi ä turpeita 50 %. Y,leisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemä,xästä ovat $ 73 %, C 11 %, L 12 % ja ER 4%.

26 Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 3,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 2,0 %. Yli 2 m :n syvyisell ä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 3,0 % ja 1-2 m : n syvyydessä 2,2 %. Hakonoukansuon soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa vaikeuttavia tekijc5itä ovat suon rikkonaisuu s ja pieni koko. Pienimuotoinen polttoturvetuotanto on mandollista yhtenäisellä yli 2 m syvällä alueella (P 2 - P 6). 5. Sorvasuo (kl , x = 6776,0, y = 3487,0) sijaitsee noi n 20 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on noin 77,5 m. Suo rajoittuu lännessä, pohjoisessa ja idässä järveen, muualla harjuun. Eteläpäässä sijaitse e kaatopaikka. lulkuyhteydet ovat hyvät. Pohjois- ja kaakkois - reunaa sivuaa maantie. Suolla on 9 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetih,eys on 1,6/10 ha (kuva 9). Sorvasuon yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme ja tupasvillarä,me. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 28 %, ja mättäide n korkeus on 2 dm. Puusto on pääasiassa taimi- tai riukuastee n männikkä. Keskiosa (P 4) on melko avointa. Suo eteläpää on ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat heikot. Suon pinta on vai n runsaan metrin. järven pintaa ylempänä. Taulukko 5. Sorvasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäära (suo-m 3 ) al a pinta pohja yht. pinta pohja ala) yht. H 1-4 H 5-10 H 1-10 H 1-4 H 5-10 H 1-10 I Koko suo 55 0,11 2,36 2,47 0,06 1,30 1, Yli 1 m 48 0,13 2,61 2,74 0,06 1,25 1, Yli 2 m 37 0,17 2,93 3,10 0,06 1,09 1,15 85

27 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,5. Suurin turpeen paksuus, 4,6 m, o n tavattu pisteessä P 8. Vallitseva pohjamaalaji on hiekka.

28 Sorvasuon turpeista on rahkavaltaisia 69 %, saravaltaisia 30 % ja loput ovat ruskosammalvaltaisia. Pääturvelajeittain jakaan - tuma on S 35 %, CS 34 %, SC 21 %, BC 9 % ja CB 1 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 8 % ja puun jäännöksi ä sisältäviä 4 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonais - määrästä ovat S 64 %, C 29 %, B 3 %, N 2 % ja PR 2 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 1,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0 %. Sorvasuon soveltuvuus turvetuotantoo n Ku.ivatusvaikeuksien vuoksi suo ei sovellu turvetuotantoon. 6. Silta-ahonsuo (kl , x = 6772,2, y = 3491,1) sijaitsee noin 18 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinna n korkeus merenpinnasta on 84,4-91,4 m, ja pinta viettää voimakkaasti etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa toiseen Salpausselkän. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suota sivuaa idässä hyväkuntoinen maantie. Suolla on. 21 tutkimuspistettä ja 19 syvyys - pistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,2/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 10). Silta-ah,onsuon yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäm e ja, isovarpuinen räme, jotka ovat joko ojikko- tai muuttumaasteella. Turvekankaita (mm. ruohoturvekangas) on 32,5 % suotyyppihavainnoista. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 17 %, ja mättäiden korkeus on 2,5 dm. Puusto on keskitiheää ja mänty - valtaista, joskin kuusta ja koivua esiintyy paikoin runsaasti. Kehitysluokka vaihtelee taimikosta tukkipuihin. Suo on kokonaa n ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 6,8. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,8. Suurin turpeen paksuus, 2,6 m, on tavattu pisteessä A 300. Pohjamaalajina esiintyy pääasiassa hiekka, eteläosassa myö s hieta ja hiesu (kuva 11).

29 Taulukko 6. Silta-ahonsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäära (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H 1-4 H 5-10 H % 1-10 Koko suo 40 0,02 1,14 1,16 0,01 0,46 0, Yli 1 m 22 0,03 1,53 1,56 0,01 0,34 0, Yli 2 m 4 0,16 2,07 2,23 0,01 0,08 0,09 19

30 Silta-ahonsuon turpeista on saravaltaisia 77 %, rahkavaltaisi a 22 % ja loput ovat ruskosammalvaltaisia. Pääturvelajeittåi n jakaantuma on S 1 %, CS 21 %, C 24 %, SC 53 % ja CB 1 %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviä turpeita on 67 % ja järvi - ruokoa sisäl.tvi 22 Q. Yleisimpien turvetekijöiden osuude t kokonaisturvemääxästä ovat C 45 %, $ 26 %, L 19 %, PR 7 % j a N 3 %.

31 Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 2,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 3,5 % ja 1-2 m : n syvyydessä 1,1 %. Silta-ahonsuon soveltuvuus turvetuotantoo n Mataluutensa vuoksi suo soveltuu parhaiten metsänkasvatukseen. 17.Käm.pänsuo-Alassuo(kl , x = 6773,0, y = 3492,2 ) sijaitsee noin 19 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on 82-92,7 m, ja pinta viettää kaakkoon. Suo rajoittuu pohjoisessa toiseen Salpausselkään, kaakossa peltoihin ja muualla moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ova t tyydyttävät. Suon lähellä on paikallis- ja metsäautotie. Suolla on 32 tutkimuspistettä ja 28 ' syvyyspisettä. Tutkimuspistetiheys on 3,8/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 12). KH,mpä,nsuo-Alassuon yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sara - räme, isovarpuinen räme ja tupasvillaräme, jotka ovat pääasiassa muuttuma-asteella. Turvekankaita on 18,3 % suotyyppihavainnoista. Keskimääräinen pinnan mättäsyys on 38 %, ja mättäide n korkeus on 3 am. Puusto on paikoin melko kookasta, keskitiheä ä tai tiheää. Mänty on valtapuuna, joskin kuusta ja koivu a esiintyy paikoin runsaasti. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatus - mandollisuudet ovat suon vietosta johtuen hyvät. Taulukko 7. Kämpänsuo-Alassuon pinta-alat, keskisyvyydet j a turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (mi1.j. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H 1-4 H 5-10 H1-10 H 1-4 H 5-10 H 1-10 % Koko suo 85 0,08 1,28 1,36 0,07 1,09 1, Yli 1 m 51 0,12 1,77 1,89 0,06 0,90 0, Yli 2 m 18 0,19 2,46 2,65 0,03 0,44 0,47 41

32 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,6. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,8. Suurin turpeen paksuus, 4,0 m o n tavattu pisteessä A 550. Pohjamaalajeina esiintyvät luoteis - osassa pääasiassa hiekka, muualla mycts hieta ja moreeni (kuv a 13).

33 Kämpänsuo-Alassuon turpeista on rahkavaltaisia 93 %, saravaltaisia 6 % ja loput ovat ruskosammalvaltaisia. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 33 %, CS 60 %, SC 6 % ja CB 1 %. Tupasvillaa sisältäviä turpeita on 45 %. Yleisimpien turvetekijöide n osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 68 %, C 20 %, L 10 % j a ER 1 %. Liekoja on koko suoalueella 0 - I m :n syvyydessä keski - määrin 2,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,4 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,6 % ja 1-2 m : n syvyydessä 1,9 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 300 on 3,6 % (vaihteluväli 2,3-7,3) kuivapainosta, ph-arvo 4,4 (3,8-5,2), ja vesipitoisuus märkäpainosta 90,3 % (35,1-92,3). Keskimääräi - nen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,2 MJ/k g (19,1-22,2) ja 50 % :n kosteudessa 9,4 MJ/kg (taulukko 8). Kämpänsuo-Alassuon soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa vaikeuttavia tekijöitä ovat suon muoto j a paikoin korkea liekoisuus. Kämpnsuo-Alassuon yli 2 m :n syvyinen noin 15 ha :n alue soveltuu pienimuotoiseen polttoturvetuotantoon. Tämän alueen käyttökelpoiset turvevarat ova t 0,31 milj. suo-m3, kuiva-ain.emddrä 0,027 milj. tn ja energia - sisältö 0,58 milj. GJ eli 0,16 milj. MWh. Tuotantokosteutee n (50 %) laskettuna energiasisä,ltö on 0,51 milj. GJ el i 0,14 milj. MWh.

34 Hdrkdahonsuo (kl , x = 6773,8, y = 3492,7) sijaitse e noin 20 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on noin 92 m. Suo rajoittuu pohjoisessa toisee n Salpausselkään, etelässä moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon reunaan ulottuu metsdautotie. Suolla on 6 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,5/10 ha (kuva 14). Härkäsuon suotyypit ovat pitkälle muuttuneita. Suurin suosta on turvekangasasteella. Yleisimmdt ovat varpu- ja puolukkaturvekangas. Puusto on yleensä mäntyvaltaista, keski - tiheää ja länsiosassa melko kookasta. Etäosassa on kookasta taimikkoa. Suo ovat hyvät. osa on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet Turpeen keskimaatuneisuus on 6. Heikosti maatunutta pintakerrosta ei juuri esiinny. Suurin turpeen paksuus, 4,2 m, on tavattu pisteessä P 5. Pohjamaalajina esiintyy pääasiassa hiekka.

35 Taulukko 9. Härkäahonsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä(milj.suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H I-4 H 5-10 H H 5-10 H Koko suo 17 0,00 1,58 1,58 0,00 0,27 0, Yli 1 m 11 0,00 2,09 2,09 0,00 0,23 0, Yli 2m 4 0,00 3,08 3,08 0,00 0,12 0, Härkäsuon turpeista on rahkavaltaisia 69 %, saravaltaisia 29 % ja loput ovat ruskosammalvaltaisia. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 27 %, CS 41 %, HS 1 %, C 7 %, SC 20 %, BC 2 %, B 1 % ja CH I %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviå turpeita o n 44 % ja järviruokoa sisältäviä, Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 53 %, C 30 %, L 9 %, PR 5 %, B 2 % ja N 1 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 2,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisell ä alueella l,ekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,5 % ja 1-2 m : n syvyydessä, 0,9 %. Härkäahonsuon soveltuvuus turvetuotantoo n Pienen kokonsa vuoksi suo ei sovellu käytännössä turvetuotantoon. 9. Pihlajasuo (kl , x = 6772,2, y = 3496,0) sijaitse e noin 18 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on 81,5-90 m, ja pinta viettää kaakkoon koht i Torasjokea. Suo rajoittuu ympäröiviin moreenimäkiin. Kulkuyhtey - det ovat hyvät. Suon halki kulkee useita paikallisteitä. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 26 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,1/10 ha. Pihlajasuo on lähes kokonaan raivattu pelloksi, ojat ovat paikoi n melko syviä. Kuvatusmandollisuudet ovat hyvät.

36 41 - Turpeen keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatunutta pinta - kerrosta ei juuri esiinny. Suurin turpeen paksuus, 5,0, on tavattu pisteessä.,p 10. Yleisimmät pohjarnaalajit ovat hiesu, hieta ja moreeni.

37 Taulukko 10. Pihlajasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) al a pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H 1-4 H 5-10 H Koko suo 225 0,00 1,95 1,95 0,00 4,38 4, Yli 1 m 170 0,00 2,36 2,36 0,00 4,01 4, Yli 2 m 103 0,00 2,88 2,88 0,00 2,96 2, Pihlajasuon turpeista on saravaltaisia 77 %, rahkavaltaisi a 19 % ja loput ovat ruskosammalvaltasia. Pääturvelajeittai n jakaantuma on S 1 %, CS 18 %, C 10 %, SC 58 %, BC 8 %, B 1 % ja CB 4 %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviä turpeita o n 17 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 62 %, S 27 %, B 6 %, Z 3 % ja ER 1 %, Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä P 20 on 6,2 % (vaihteluväli 3,1-25,0) kuivapainosta, ph-arvo 4,5 (4,1-4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 88,0 (72,0 90,8). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,0 MJ/kg (16,5-22,1) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg (taulukko 11).

38 Pihlajasuon soveltuvuus turvetuotantoo n Nykyisen peltokäytön lisäksi ovat suon turvevarat käyttökelpoisia myös polttoturvetuotantoon, mikäli tähän ilmenee halua ta i tarvetta. Turvetuotanto on mandollista joko tilakohtaisen a palaturvetuotantona tai laajempana jyrsinturvetuotantona. Mandollista turvetuotantoa haittaavia tekijöitä ovat mm. pinta - osan korkea tuhkapitoisuus (mandollinen mineraalimaan levity s pinnalle maanparannusaineeksi), salaojat sekä paikoin korkeahk o liekoisuus. Koska suo on tutkittu orientoivasti hajapistein, tulisi ennen mandollista turvetuotantoa tutkia tila- tai aluekohtaisesti turpeen paksuus ja tuhkapitoisuus. Pihlajasuon polttoturvetuotantoon soveltuvan yli 2 m syvä n alueen pinta-ala on 95 ha. Mikäli koko alue otettaisiin turve - tuotantoon olisivat tämän alueen käyttökelpoiset turvevara t noin 2,00 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,200 milj. tn (noin 100 kg/suo-m 3 ) ja energiasisältö 4,20 milj. GJ eli 1,17 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö o n 3,72 milj. GJ eli 1,03 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noi n suo-m 3, kuiva-ainemäärä tn ja energiasisält ö tuotantokosteudessa MWh. 50 kostean turpeen saant o yhdestä suokuutiometristä on arviolta 200 kg ja tämän energia - sisältö 0,52 MWh. Tuhkaa on yhdessä suokuutiossa keskimääri n 6,2 kg. 10. Pyöräsuo (kl , x = 6775,4, y = 3497,6) sijaitse e noin 22 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on noin 100 m. Suo rajoittuu toiseen Salpausselkään. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 8 tutkimuspistett ä Tutkimuspistetiheys on 2,7/10 ha (kuva 16). Pyöräsuon yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme ja varsinai - nen sararäme, jotka ovat pääasiassa ojikkoasteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 50 %, ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on mäntyvaltaista, keskitiheää ja pääasiassa taimikko- ta i riukuasteella. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmandollisuude t ovat tyydyttävät.

39 Taulukko 12. P yp xn,suon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys(m) Turvemäärä (milj.suo-m 3 ) ala (ha) pinta pohja yht. pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 H 1-4 H 5-10 R Koko suo 30 0,14 1,56 1,70 0,04 0,47 0, Yli 1 m 22 0,20 1,89 2,09 0,04 0,41 0, Yli 2 m 11 0,35 2,28 2,63 0,04 0,25 0,29 57

40 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,2 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,4. Suurin turpeen paksuus, 3,0 m, on tavattu pisteissä P 3, 6 ja 7. Pohjamaalajina esiintyy pääasiassa moreeni. Pyöräsuon turpeista on ra,hkavaltaisia 67 % ja saravaltaisia 33%. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 24 %, CS 43 %, C 2 % ja SC 31 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 23 % j a puun jäännöksiä, sisältäviä, turpeita 33 %. Yleisimpien turve - tekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 56 %, C 31 %, 8 % ja ER 5 %. L Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 2,0 % ja, 1-2 m :n syvyydessä 1,8%. Yli 2 m :n syvyisellä alueella i.iekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,4 % ja 1-2 m : n syvyydessä 1,8 %. Pyöräsuon soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa vaikeuttavia tekijitä, ovat suon pieni koko j a yli 2 m syvyisen alueen muoto. Pienimuotoinen palaturvetuotant o on mandollista. Parhaiten suo soveltuu, metsänkasvatukseen. 11. Onnosensuo (kl , x = 6776,8, y = 3497,1) sijaitse e noin 23 km Valkealan, keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on noin 93 m, ja pinta viettää loivasti pohjoiseen. Suo rajoittuu etelässä toiseen Salpausselkään, muualla mäkisee n moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät. Itäreunaan ulottuu metsäautotie. Suolla on 30 tutkimuspistettä ja 24 syvyys - pistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,7/10 ha. Tutkimuslinjasto n pituus on m (kuva 17). Onnosensuon yleisimmät suotyypit ovat varsinainen korpi, isovarpuinen räme, tupa.svillaräme, korpiräme j a. reunoilla kangaskorpi. Suotyypit ovat muuttuma-asteella. Turvekankaita (mustikkaturvekangas) on 26 % suotyyppihavainnoista. Keskimääräinen pinna n mättäisyys on 38 ja mättäiden korkeus on 1,5 dm. Puusto o n melko kookasta, keskitiheää mänty-kuusisekametsää, joskin koivu a esiintyy paikoin runsaasti. Suo on, kokonaan ojitettu. Kuivatus - mandollisuudet ovat melko hyvät.

41 Taulukko 13. Onnosensuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemaarat syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (mi1.j. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H 1-4 H 5-10 H I 1-4 I H 1-10 % Koko suo 64 0,02 1,94 1,96 0,01 1,24 1, Yli 1 m 46 0,03 2,51 2,54 0,01 1,16 1, Yli 2 m 31 0,04 3,05 3,09 0,01 0,95 0,96 77

42 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Suurin turpeen paksuus, 4,0 m, o n tavattu pisteessä A 500. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreen i ja hiesu, (kuva 18). Onnosensuon turpeista on rahkavaltaisia 67 %, saravaltaisi a 30 % ja loput ovat ruskosammalvaltaisia. Pääturvelajeittai n jakaantuma on S 16 %, CS 51 %, C 9 %, SC 16 %, BC 5 % ja CB 3 %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviä turpeita on 37 % ja järvi-ruokoa sisältäviä 20 %. Yleisimpien turvetekijöide n osuudet kokonaisturvemäärästä ovat $ 50 %, C 33 %, L 8 %, PR 4 %,B 3 % ja N 1 % Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 3,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m :n syvyisell ä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 4,2 % ja 1-2 m : n syvyydessä 0,3 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 300 on 5,4 % (vaihteluväli 1,8-8,6) kuivapainosta, ph-arvo 4,4 (3,3-5,0 ) ja vesipitoisuus märkäpainosta 90 % (83,8-91,4). Keskimääräinen lämpöaxyo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,5 MJ/kg (20, 3-23,8) ja 50 % :n kosteudessa 9,5 MJ/kg (taulukko 14).

43 Onnosensuon soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa vaikeuttavia tekijöitä ovat korkea liekoisuu s ja kookas puusto. Onnosensuon yhtenäinen yli 2 m :n syvyine n 28 ha :n alue soveltuu välttåvästi polttoturvetuotantoon. Tämän alueen käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,70 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,062 milj. tn ja energiasisältö 1,33 milj. G J eli 0,37 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettun a energiasisältö on 1,18 milj. GJ eli 0,33 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noi n suo- m 3, kuiva-ainemäärä tn ja energiasisält ö tuotantokosteudessa MWh. 12. Harakkasuo (kl , x = 6778,0, y = 3494,6) sijaitse e noin 24 km Valkealan keskustasta pohjoiseen. Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on 76,9-81,8 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Suo rajoittuu pohjoisessa Tihvetjärveen. Muualla sitä ympärö i vaihtelevapiirteinen moreenimaasto. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 55 tutkimuspistettä ja 45 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 19). Harakkasuon yleisimmät suotyypit ovat pohjoisosassa rahkaräm e ja eteläosassa sararäme. Eteläosassa on myös isovarpuist a r_ämettä ja tupasvillarämettä. Suotyypit ovat pääasiassa ojikko - tai muuttuma-asteella. Turvekankaita on noin 10 % suotyypp i havainnoista. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 30 %, ja mättäiden korkeus on 2,0 dm. Puusto on mäntyvaltaista, kehitysasteeltaan vaihtelevaa. Eteläosassa puusto on paikoin tukkipuu - asteella. Pohjoisosassa on paikoin avohakkuita. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat välttävät. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,1 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Hyvin maatuneen kerroksen keskell ä on laaja H 4 maatunut kerros. Suurin turpeen paksuus, 5,1 m, on tavattu pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ova t moreeni, hiesu ja heita (kuvat 20 ja 21).