Abstract : The peat resources of Pyhtää and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigatio n

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, MAAPERÄOSAST O TURVERAPORTTI 20 4 Markku Mäkilä Ale Grundströ m j a PYHTÄÄN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUUS Abstract : The peat resources of Pyhtää and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigatio n Espoo 1987

2 Mäkilä, Markkuja Grundström,, Ale Pyhtään turvevarat j a niiden käyttökelpoisuus. Abstract : The peat resources of Pyhtää and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 204, 88 pages, 30 figures and 35 tables. Geological Survey of Finland investigated the quantity and quality of the industrially exploitable peatlands in the municipality of Pyhtää, southeastern Finland, during Altogethe r hectares of peatland were studied. This area covers 9,1 % of the municipalitys land area. The total peatland area suitable for fuel peat production i s only 13 hectares. Useful peat resources are 0,33 million m 3 in situ. The energy content equals to 0,16 million MWh as calculated for 50 % moisture content. The area suitable for horticultural peat production is 123 hectares, containing abou t 2,35 million m 3 of peat in situ. The average depth of peat deposits is 2,63 m, including 1,67 m of slightly humified surfical layer. The total amount of pea t of the studied peatlands is 68,2 million m 3. Area deeper tha n 2 m contains 56,9 million m 3 or 83,5 % of the total reserve s including 18,7 million m 3 of better humified peat. 58 % of the peat layers are Sphagnum predominant and rest of the peat i s Carex predominant. The average net calorific value of dry peat is 20,0 MJ/kg an d 8,8 MJ/kg when calculated for 50 % moisture content. The average bulk density of the samples is 68,8 kg/m 3 in situ, moisture content 92,8 % of wet weight, ph-value 4,1, ash content 2,2 % and sulphure content 0,27 % on dry bases. Kaarlinsaarensuo (5), Papinsaarensuo (6), Suurisuo (7), Muna - suo (14) and Kananiemensuo (17) belongs to The National Mir e Preservation Programme. Key words : bog, peat, inventory, fuel peat production, horticultural peat, Pyhtää. Markku Mäkilä and Ale Grundström Geological Survey of Finlan d Kivimiehentie 1 SF ESPOO Finland ISBN ISSN

3 SISÄLTÖ Sivu 1 JOHDANTO Tutkimuksen tarkoitus Tutkimusmenetelmät ja aineistot Turpeen hyödyntäminen, siihen vaikuttava t tekijät sekä tuotantomenetelmät ALUEEN LUONNONOLOT Maa- ja kallioperä Maanpinnan topografia Soiden yleinen kuvaus TUTKITUT SUOT 1 7 Sivu 1. Muurainsuo Järvensuo 4 0 Siv u 2. Hevossuo Munasuo S Mömossen Munasuo N Karjasuo Kiltermusa Kaarlinsaarensuo Veteläkorpi Papinsaarensuo Kananiemensuo Suurisuo Svartmossen Mylläripojansuo Senkkapotti Karjansuo Marmossen Timpersuo Valkianjärvensuo Takasuo Järvensuo TULOSTEN TARKASTELU Turpeen paksuus ja turvemäärä Suotyypit Turvelajit ja turvetekijät Maatuneisuus Liekoisuus 82

4 Sivu 4.6 Pohjamaalajit ja liejut Happamuus Tuhkapitoisuus Vesipitoisuus Kuivatilavuuspaino Lämpöarvo Energiasisältö 8 4 4,13 Rikkipitoisuus TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT YHTEENVETO 8 6 KIRJALLISUUTTA 88

5 5 1 JOHDANT O 1.1 Tutkimuksen tarkoitu s Geologian tutkimuskeskus teki vuonna 1985 turveraaka-aineen te - ollista soveltuvuutta selvittäviä tutkimuksia Pyhtäällä. Aikai - semmin on tutkittu Munasuo N vuosina 1946 ja 1977, Kananiemen - suo ja Valkianjärvensuo vuonna 1961 sekä Munasuo S, Kaarlinsaa - rensuo, Papinsaarensuo ja Suurisuo vuonna Tutkimuksess a pääpaino asetettiin nykyisillä tuotantomenetelmillä hyödynnet - tävissä olevan turvemäärän ja turvetuotantoon soveltuvien alu - eiden selvittämiseen. Tutkittujen soiden sijainti näkyy kuvas - sa Tutkimusmenetelmät ja aineistot Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittavalle suol - le laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osa n poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan ole - vista poikkilinjoista (Lappalainen, Stén ja Häikiö, 1984). Poik - kilinjojen väli on yleensä 400 m. Näin laaditulla linjastoll a tutkimuspisteiden väli on 100 m. Linjoilta mitattiin lisäks i turpeen paksuus 50 m :n välein ja reunaosissa tiheämminkin. Tut - kimuslinjat on vaaittu ja korkeudet on pyritty mahdollisuuksie n mukaan sitomaan valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Os a soista tutkittiin hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyy s 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen) se - kä mättäiden peittävyysprosentti ja mättäisyyden keskimääräi - nen korkeus. Edelleen huomioitiin puuston puulajisuhteet, ti - heysluokka, kehitysluokka ja mahdolliset hakkuut.

6 - 6 - GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S Maaperäosasto Kuva 1. Pyhtäällä tutkitut suot. 1. Muurainsu o 2. Hevossuo 3. Mömosse n 4. Karjasuo 5. Kaarlinsaarensuo (1977 ) 6. Papinsaarensuo (1977 ) 7. Suurisuo (1977 ) 8. Myllärinpojansuo 9. Karjansu o 10. Timpersu o 11. Takasuo 12. Järvensuo 13. Munasuo S (1977 ) 14. Munasuo N (1946, 1977 ) 15. Kiltermusa 16. Veteläkorp i 17. Kananiemensuo (1961 ) 18. Svartmosse n 19. Senkkapott i 20. Marmosse n 21. Valkianjärvensuo (1961 ) 22. Järvensuo

7 - 7 - Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin pääturvelaji sek ä siinä mahdollisesti olevien lisätekijöiden määrä (6-asteikol - la). Turpeen maatuneisuus määritettiin von Postin maastotöihin soveltuvalla menetelmällä (10-asteikko). Lisäksi määri - tettiin kosteus (5-asteikolla) ja kuituisuus (0-6 -asteikol - la) sekä mahdolliset liejukerrokset ja pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvi - oimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö luodattiin kahde n metrin syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. Todetut lieko - osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 m :n ja 1-2 m :n välisiss ä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jos - sa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1-2 %), kohtalaisest i (2-3 %), runsaasti (3-4 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Eräiltä soilta otettiin 1-3 pinnasta pohjaan ulottuvaa näyte - sarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopaikka va - littiin siten, että se edustaa mahdollisimman hyvin suon turve - kerrostumia. Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin labora - toriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), kuivatilavuuspaino (kg/suo-m³), tuhkapitoisuu s prosentteina kuivapainosta (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) sek ä lämpöarvo Leco AC 200 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Lämpöar - vo on laskettu erikseen kuivalle turpeelle sekä 50 % :n käyttö - kosteudessa olevalle turpeelle. Osasta näytteitä on määritet - ty lisäksi rikkipitoisuus kuivapainosta. Tavoitteena on ollut tarkastella ominaisuuksia lähinnä käyttö - kelpoisen polttoturpeen kannalta. Turvekerrosten käyttökelpoi - suutta laskettaessa on kunkin näytesarjan ensimmäinen ja vii - meinen näyte jätetty pois. Lisäksi, jos näytesarjan viimeist ä edellisen näytteen tuhkapitoisuus on ylittänyt 10 %, on myö s se jätetty pois. Tutkittujen soiden polttoturve- sekä kasvu- ja kuiviketurvemää - ristä on kerätty tiedot soveltuvuustaulukkoon.

8 - 8 - Kasvu- ja kuiviketurpeeksi on laskettu heikosti maatunut H1-4 pintarahkaturve, joka ei sisällä saraturvetta. Kasvuturvemäärissä ei ole huomioitu mihin rahkaryhmään turve kuuluu. Polttoturvetuotantoon soveltuvalla Senkkapotilla on käytett y energiasisällön laskemisessa maatumis- ja kosteusasteeseen perustuvaa kaavaa (Mäkilä 1987). Turvemäärien laskussa on käytetty syvyysvyöhykkeittäin lasket - tuja ja pinta-alaan painotettuja keskisyvyyksiä. Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen j a profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linja - verkosto, tutkimuspisteittäin keskimääräinen maatuneisuus sek ä heikosti maatuneen (H1-4) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta 1 m :n välein esittävät syvyyskäyrät sekä suon pinnan korkeuskäyrät. Maatuneisuusprofiileissa on turpeet jaettu maatuneisuuden mukaan kolmeen ryhmään : H 1-3, H 4 ja. Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m : n syvyyskerroksen osumat). Turvelajit on esitetty symbolein (kuva 2). Lisäksi on ilmoitettu kunkin kairauspisteen pohjamaa n laatu. Kahdelta suolta on laadittu kolmiulotteinen profiili, jossa on selkälinjan lisäksi poikkilinjat kuvaamassa suon pinnan ja pohjan muotoja. Muu tutkimusaineisto on arkistoitu Geologian tutkimuskeskukse n turvearkistoon.

9 - 9 - Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.

10 10 - Suotyyppien sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuo t II Rämee t 1. Varsinainen letto V L 2. Rimpiletto RI L 3. Ruohoinen saraneva RHS N 4. Varsinainen saraneva VS N 5. Rimpineva RI N 6. Lyhytkortinen neva LK N 7. Kalvakkaneva K N 8. Silmäkeneva SI N 9. Rahkaneva R N 10. Luhtaneva LU N 1. Lettoräme L R 2. Ruohoinen sararäme RHS R 3. Varsinainen sararäme VS R 4. Lyhytkorsinevaräme LKN R 5. Tupasvillaräme T R 6. Pallosararäme PS R 7. Korpiräme K R 8. Kangasräme KG R 9. Isovarpuräme I R 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KE R III Korve t 1. Lettokorpi L K 2. Koivuletto KO L 3. Lehtokorpi LE K 4. Ruoho- ja heinäkorpi RH K 5. Kangaskorpi KG K 6. Varsinainen korpi VK 7. Nevakorpi N K 8. Rääseikkö RAK Pääturvelaji t 1. Rahkaturve S 2. Sararahkaturve C S 3. Ruskosammalrahkaturve B S 4. Saraturve C 5. Rahkasaraturve S C 6. Ruskosammalsaraturve B C 7. Ruskosammalturve B 8. Rahkaruskosammalturve S B 9. Sararuskosammalturve CB IV Muuttuneet suotyypi t 1. Ojikko OJ 2. Muuttuma M U 3. Karhunsammalmuuttuma KSM U 4. Ruohoturvekangas RHT K 5. Mustikkaturvekangas MT K 6. Puolukkaturvekangas PT K 7. Varputurvekangas VAT K 8. Jäkäläturvekangas JAT K 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JT A Lisätekijä t 1. Tupasvilla (Eriop horum) E R 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Varpuaines (Nanolignidi) N 4. Korte (Equisetum) E Q 5. Järviruoko (Phragmites) P R 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) S H 7. Tupasluikka (Tricho p horum) T R 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Siniheinä (Molinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus ) S P

11 Turpeen hyödyntäminen, siihen vaikuttavat tekijät sek ä tuotantomenetelmä t Turpeen pääasiallisia lämmönlähteitä ovat hiili ja vety. Maa - tumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy j a lämpöarvo kasvaa. Maatuminen vaikuttaa turpeen lämpöarvoo n myös siten, että maatumisen kasvaessa kuivatilavuuspaino suurenee ja lämpöarvo tilavuusyksikköä kohden kasvaa. Merkity s tuntuu mm. kuljetuskustannusten alenemisena. Myös itse turve - laji vaikuttaa turpeen käyttökelpoisuuteen siten, että saraturve soveltuu polttoturpeeksi heikommin maatuneena kuin rahkaturve. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuu s turpeessa. Sen lisäksi, että tuhka alentaa lämpöarvoa, s e sintraantumalla kattiloihin hankaloittaa polttoa ja aiheutta a polttokattiloiden mekaanista kulumista. Happamien turpeide n on puolestaan todettu aiheuttavan enemmän korroosiota kuin vä - hemmän happamien. Turpeen ph-asteella on tässä mielessä merkitystä. Rikki on vähemmän toivottava aine polttoturpeessa, koska se aiheuttaa lämmityskattiloiden syöpymistä ja ympäristö n saastekuormituksen lisääntymistä. Tärkeä laatutekijä on myö s puuaineksen osuus turpeessa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin (taulukko 1). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mainittujen turvetekijöiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeimpiä ovat suon sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tieyhteydet. Myös kantoisuus ja liekoisuus ovat taloudellisest i merkittäviä tekijöitä. Muita tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja ovat mm. turvekerrostumien paksuus, pohjamaa n laatu, suon koko ja muoto, kuivatusmahdollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Polttoturpeella tarkoitetaan energiahuollossa lämmön ja sähkö n tuotantoon käytettävää turvetta. Nostotekniikan perusteell a voidaan puhua joko pala- tai jyrsinturpeesta.

12 Taulukko 1. Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeet. PALATURPEEN LUOKITUS POS.* OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU P10 LAATU P12 LAATU P1 3 3 Kosteus, toimituserä % Tehollinen lämpöarvo saa- MJ/kg pumistilassa, vähintään MWh/m³ 1,0 1,2 1, Tuhka kuiva-aineessa, max - kuukausikeskiarvo % toimituserä (tarvittaessa) % Tuhkan sulamiskäyttäytyminen* * 8 Kappalekoko, max mitat mm 150x200x 150x200x 100x100x Murskan määrä, alle 20 mm, % ma x 11 Rikkipitoisuus, ilmoitetaan % 0,3 0,3 0, 3 jos yl i * Positionumerot viittaavat turveteollisuusliitan laadunmääritysohjeeseen ** Ilmoitetaan, jos puolipallopiste on alle 1120 C (Turveteollisuus ) JYRSINTURPEEN LUOKITUS POS. OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU J9 LAATU J11 LAATU J11 S 3 Kosteus Tehollinen länpöarvo Hu MJ/kg yli 8 11 ± ± 2 MJ/m yli 2500 yli 3000 yli Tuhka, kuukausikeskiarvo,max % yksittäinen näyte, max % Tuhkan sulamiskäyttäytyminen x x x 5.3 Tuhkan kansallinen koostumus x x x 6 Kuljetustilavuuspaino liki- kg/m main 7 Karkeus, ritilän mitat mm 100 x x x Puun määrä, max Rikkipitoisuus 8 y y y HUOM. Tuotanto-, käsittely- ja kul - jetustapa ym. lisätiedot x x x : Turpeen tulisi olla olosuhteisiin nähden mahdollisimman vapaa lumest a ja jäästä. X - ilmoitetaan tarvittaessa y - ilmoitetaan, jos on yli 0,3 % Eo. standardiluokituksen ohella voidaan kaupassa tarvittaessa yksittäista - pauksissa soveltaa poikkeavia laatuvaatimuksia. Pos.-numerot viittaavat Turveteollisuusliiton laadunmäärittelyohjeesee n (Turveteollisuus )

13 13 - Palaturvemenetelmässä suosta nostettu turve sekoitetaan ja muo - kataan sekä puristetaan lopuksi suuttimen läpi tuotantokentä n pinnalle kuivumaan. Palaturpeen valmistusmenetelmien kehitty - minen ja palakoon pienentäminen ovat tehneet siitä varteenotet - tavan vaihtoehdon jyrsinturpeelle. Polttoturpeen käytön yleistyminen pienissä yksiköissä, kute n maatiloilla, pientaloissa ja kuntien aluelämpökeskuksissa, hei - jastuu tuotantojärjestelmään pientuottajia suosivasti. Uusim - mat maataloustraktorin perään kiinnitettävät palaturvekonee t mahdollistavat yhä pienempien, käytännössä alle 10 ha :n suu - ruisten tuotantokenttien käyttöönoton. Siten mm. monet hylä - tyt turvepellot soveltuvat palaturvetuotantoon. Polttotekniikan kehittyessä voidaan käytettävän turpeen laatuvaatimuksi a muuttaa (Leinonen, A. ja Luukkanen, V.-M., 1986). Jyrsinturpeella tarkoitetaan ohuina kerroksina suon pinnalta jyrsimällä irrotettua turvejauhoa. Jyrsinturvetuotanto vaati i laajoja tuotantokenttiä ja kalliita koneinvestointeja. Lisäk - si jyrsinturpeen laatu vaihtelee tuntuvasti aiheuttaen vaikeuk - sia polton säädössä. Turpeen tilavuuspaino on alhainen, mik ä lisää kuljetus- ja varastointikustannuksia. Kuljetuksen osuu s on nyt lähes kolmannes jyrsinturpeen kuluttajahinnasta ja tu - lee edelleen kasvamaan. Edellä mainitut tekijät tekevät jyrsinturpeen jalostamisen ajan - kohtaiseksi. Eräs jyrsinturpeesta saatava jalöste on turvepel - letti. Tehdyt tutkimukset ja kokeet osoittavat jyrsinturpeen pelletöinnin mahdolliseksi verraten laajalla laatu- ja kosteus - alueella. Koska myös heikkolaatuinen jyrsinturve on pelletöitävissä, saattaa menetelmä tarjota tähänastista edullisemma n ratkaisun laadultaan heikkojen turvekerrosten hyväksikäyttöön. Turpeen keskeinen käyttömuoto on myös käyttö kasvuturpeena. Pa - rasta kasvuturvetta on heikosti (H 1-3) maatunut rahkaturve, ennen kaikkea Sphagnum fuscum -turve, jolla on korkea ravinteiden pidätys- ja luovutuskyky. Kasvuturpeen tuotantoa harjoi - tettaessa laajassa mittakaavassa edellytetään, että suossa on

14 14 - vähintään 1 m :n paksuinen kerros kunnollista raaka-ainetta. Tuotantoon suunniteltavan alueen tulisi olla mieluimmin avo - suota tai vähäpuustoista. Kuiviketurpeeksi soveltuu heikosti () maatunut rahkaturve. Kuiviketurve näyttää olevan taloudellisesti varsin järkevä kei - no edistää karjatalouden jätehuoltoa pienillä tiloilla. Turpeeseen sidottuna pienenee lannan ravinnehävikki sitä varastoitaessa ja levitettäessä pelloille. Kuiviketurpeen nosto mahdollistaa myös isäntälinjan polttoturvetuotannon varsinkin pienehköillä soilla, koska tällöin heikosti maatunut pintaturve pois - tetaan ennen tuotantoa. 2 ALUEEN LUONNONOLO T 2.1 Maa- ja kallioper ä Pyhtää kuuluu kallioperältään rapakivialueeseen. Rapakivikal - lioille luonteenomaiset jyrkänteet kuitenkin puuttuvat ja avo - kalliota on rannikkoa lukuun ottamatta vähän. Pyhtään yleisin maalaji on moreeni. Se on usein rantavoimie n huuhtomaa ja louhikkoista. Laajimmat savikot ovat Kymijoe n varsilla ja rannikolla lahtien perukoilla. Pyhtään läpi kulkee kaksi pitkittäisharjua. Pyhtäänharju alkaa Munasuon lou - naisreunalta ja jatkuu eteläkaakkoon ulottuen Munapirtin San - taniemeen, jossa harjuaines on levinnyt laajaksi rantakerros - tumaksi. Siltakylän harju ulottuu pätkiksi pilkkoutuneena He - vossaarelta Siltakylän itäpuolelle. 2.2 Maanpinnan topografi a Pyhtää on pääosaltaan loivasti kumpuilevaa moreenialuetta j a niiden välisiä laajoja suoalueita. Absoluuttiset korkeude t ovat kunnan eteläosissa alle 20 m mpy ja pohjoisosissa pääosin

15 m mpy. Pitäjän korkein kohta, Munasuon eteläpuolell a sijaitseva Tervakallio, on 59,4 m merenpintaa ylempänä. 2.3 Soiden yleinen kuvau s Pyhtäällä tutkittiin kaikki yli 20 ha :n suot sekä kaksi all e 20 ha :n suota yhteispinta-alaltaan ha (9,1 % kunnan ma a alasta). Palannesuo ja Mustajärvensuo sijaitsevat suurimmak - si osaksi Kotkan alueella ja ne on käsitelty Kotkan raportis - sa (Mäkilä & Grundström, 1987). Laajimmat suoalueet ovat kun - nan pohjois- ja koillisosissa (kuva 3). Pyhtää kuuluu suurimmaksi osaksi Saaristo-Suomen keidassuovyö - hykkeeseen. Suurimpia soita luonnehtii paksu heikosti maatu - nut rahkavaltainen turvekerros. Yleisimpiä suotyyppejä ova t erilaiset rämeet. Tutkittujen soiden pinta-ala ja lukumäärä kokoluokittain näky - vät taulukossa 2. Taulukko 2. Tutkittujen soiden pinta-ala (ha) ja lukumäärä kokoluokittain Pyhtäällä. Tutkittujen soiden pinta-ala (ha) ja lukumäärä (kpl) < >

16 1 6 Kuva 3. Soiden sijainti Pyhtääll ä (Suomen tiekartan GT suomaski).

17 17-3 TUTKITUT SUO T 1. Muurainsuo (kl , x = 6706,3, y = 3474,0) sijaitse e noin 4 km Pyhtään keskustasta etelään. Suolle ei johda tietä. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä. Tutkimus - pistetiheys on 6,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 4). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 2-4 m, ja pinta viettää eteläosassa etelään ja pohjoisosassa pohjoiseen. Suo rajoittuu etelässä peltoon ja muualla loivapiirteiseen moreeni - maastoon. Muurainsuon yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja korpiräme. Reunoilla on korpityyppejä. Suon eteläosat ovat ojikko- j a muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 7 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on pääosin keskitiheä ä pinotavaraa. Muurainsuo on eteläosastaan ojitettu.

18 18 - Taulukko 3. Muurainsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemaarä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 37 0,88 0,14 1,02 0,32 0,06 0,38 100, 0 Yli 1 m 17 1,41 0,04 1,45 0,24 0,01 0,25 65,8 Turpeen keskimaatuneisuus on 3,4. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,1 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 4,9. Suurin tur - peen paksuus, 2,00 m, on tavattu pisteessä A Yleisi n pohjamaalaji on savi. Liejua on suon pohjalla (kuva 5).

19 19 - Muurainsuon turpeista on rahkavaltaisia 89 % ja saravaltaisi a 11 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 62 %, CS 27 %, C 3 % ja SC 8 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 9 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 15 %. Yleisimpien turve - tekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 77 %, C 15 %, L 3 % ja Pr 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 1,0 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A o n 0,7 % (vaihteluväli 0,4-1,1) kuivapainosta, ph-arvo 3,9 (3, 5-4,1), vesipitoisuus märkäpainosta 94,4 % (94,2-94,7) ja kuivatilavuuspaino 53,7 kg/m 3 (48,8-56,8). Keskimääräinen lämpö - arvo laskettuna kuivalle turpeelle on 17,8 MJ/kg (17,7-19,1 ) ja 50 % :n kosteudessa 7,7 MJ/kg. Näytteiden keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,45 % kuivapainosta (taulukko 4). Rikkipitoisuutta nostaa järviruokopohjaturpeen korkea arvo.

20 Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Polttoturvetuotanno n estää paksu heikosti maatunut pintarahkakerros ja suon rikkonai - suus. Paikoin melko kookas puusto estää käytännössä myös kasvu - turpeen noston. Suolta on nostettu kuiviketurvetta. 2. Hevossuo (kl , x = 6707,8, y = 3477,4) sijaitsee noi n 4 km Pyhtään keskustasta kaakkoon ja sille johtaa autotie. Suol - la on 34 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Tutkimuspiste - tiheys on 3,4/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuv a 6). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen kohti Kymijokea. Suo rajoittuu itäosassa louhikkoiseen hiekkakankaaseen ja länsiosassa moreenimäkiin. Paikoin lohkareita esiintyy myös suolla. Hevossuon yleisimmät suotyypit ovat pohjoisosissa isovarpu- j a tupasvillaräme. Eteläosat ovat isovarpu-, sara- ja korpirämet - tä sekä varsinaista korpea. Monin paikoin ohutturpeisilla alu - eilla esiintyy myös kangasrämettä. Suotyypit ovat valtaosi n ojikkoasteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 9 % j a mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on pääosin pinotavara- ta i riukuasteella. Korpialueilla on myös tukkipuuta. Hevossuo on A-linjaston pohjoisosia lukuun ottamatta ojitettu. Taulukko 5. Hevossuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m ) - - pinta pohja pinta pohja % Koko suo 88 0,30 0,41 0,71 0,26 0,36 0,62 100, 0 Yli 1 m 16 0,57 0,79 1,36 0,09 0,13 0,22 35, 5 Yli 2 m 1 0,31 1,89 2,20-0,02 0,02 3,2

21 21 - Turpeen keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,7 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,0. Suurin tur - peen paksuus, 2,30 m, on tavattu pisteessä, B Yleisi n pohjamaalaji on hiekka.

22 Hevossuon turpeista on rahkavaltaisia 64 % ja saravaltaisi a 36 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 26 %, CS 38 %, C 9 % ja SC 27 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita o n 15 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 27 %. Yleisempi - en turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 53 %, C 36 %, L 5 %, Pr 3 % ja Er 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 2,2 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n sy - vyydessä 1,7 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Suo ei sovellu mata - luutensa ja rikkonaisuutensa takia turvetuotantoon. 3. Mömossen (kl , x = 6709,5, y = 3476,7) sijaitse e noin 3 km Pyhtään keskustasta itään ja sille johtaa metsäauto - tie. Suolla on 6 tutkimuspistettä ja 2 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,0/10 ha (kuva 7). Suon pinnan korkeu s merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään. Suo rajoittuu etelässä kaatopaikkaan ja muualla louhikkoiseen moree - nimaastoon. Mömossenin yleisimmät suotyypit ovat sararäme- ja karhunsammalmuuttuma. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 3 % ja mät - täiden korkeus on 2 dm. Puusto on kitukasvuista tai riukuas - teella. Mömossen on itäosaa lukuun ottamatta ojitettu. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 7,1. Suurin turpeen paksuus, 1,00 m, on tavattu pisteessä P 2. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja hiekka.

23 Taulukko 6. Mömossenin pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 20 0,40 0,33 0,73 0,08 0,07 0,15 100, 0 Yli 1 m 1 0,63 0,42 1,05 0,01-0,01 6,7

24 Mömossenin turpeet ovat saravaltaisia. Pääturvelajeittain ja - kaantuma on C 24 % ja SC 76 %. Puun jäännöksiä lisätekijän ä sisältäviä turpeita on 45 Yleisimpien turvetekijöiden osuu - det kokonaisturvemäärästä ovat S 14 %, C 75 % ja L 8 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 2,0 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Suo ei sovellu mata - luutensa takia turvetuotantoon. 4. Karjasuo (kl , x = 6711,3, y = 3472,0) sijaitse e noin 5 km Pyhtään keskustasta luoteeseen ja sille johtaa met - säautotie. Suolla on 8 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetihe - ys on 2,2/10 ha (kuva 8). Suon pinnan korkeus merenpinnast a on n. 12 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Suo rajoittuu poh - joisessa Kymijokeen ja muualla moreenimaastoon. Karjasuon yleisimmät suotyypit ovat itäosassa sararämemuuttu - ma ja ruoho- ja heinäturvekangas ja länsiosassa tupasvillarä - memuuttuma. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 4 % ja mät- - täiden korkeus on 2 dm. Puusto on pinotavara-asteella ja kes - kitiheää. Karjasuo on kokonaan ojitettu. Taulukko 7. Karjasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemä ä rät syvyysalueittain. Syvyys - alue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj, suo-m ³ ) pint a pohj a pinta pohj a % Koko suo 36 0,22 0,50 0,72 0,08 0,18 0,26 100, 0 Yli 1 m 7 0,20 0,98 1,18 0,01 0,07 0,08 30,8

25 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen yleens ä saravaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja hyvin maa - tuneen pohjakerroksen 6,2. Suurin turpeen paksuus, 1,30 m, o n tavattu pisteessä P 1. Yleisin pohjamaalaji on savi. Lieju a on pohjalla koko suon alueella. Karjasuon turpeista on rahkavaltaisia 17 % ja saravaltaisi a 83 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 5 %, CS 12 %, C 8 % ja SC 75 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita o n 22 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 60 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 53 %, S 28 %, L 12 %, Er 4 % ja Eq 2 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,4 %. Käyttökelpoisuu s Suo ei sovellu mataluutensa ja kuivatusvaikeuksien takia tur - vetuotantoon. 5. Kaarlinsaarensuo (kl , x = 6713,5, y = 3472,5) si - jaitsee noin 5 km Pyhtään keskustasta luoteeseen. Suo sijait - see Kymijoen ympäröimässä saaressa, eikä sille johda tietä. Suolla on 2 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 0,6/10 ha (kuva 8, sivu 25). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää loivasti etelään. Suo rajoittuu jok a puolella Kymijokeen. Suota halkoo pohjois-eteläsuunnassa hiek - kaselänne, joka pohjoisosissaan levittäytyy moreenikumpareeksi. Kaarlinsaarensuon yleisimmät suotyypit ovat korpi- ja isovar - puräme sekä itäosassa varsinainen korpi. Puusto on tiheää pi - notavaraa tai tukkipuuta. Kaarlinsaarensuo on luonnontilai - nen.

26 Taulukko 8. Kaarlinsaarensuon pinta-alat, keskisyvyydet j a turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) - pohja pinta Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja % Koko suo 33 0,20 0,35 0,55 0,07 0,11 0,18 100,0 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 7,3. Yleisin pohjamaalaji on savi. Kaarlinsaarensuon turpeista on rahkavaltaisia 36 % ja saraval - taisia 64 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 36 %, C 27 % ja SC 37 %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviä turpeit a on 36 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 42 %, C 32 %, N 6 %, L 11 % ja Pr 9 %. Kaarlinsaarensuo kuuluu soidensuojelun perusohjelmaan. 6. Papinsaarensuo (kl , x = 6711,7, y = 3473,2) sijait - see noin 5 km Pyhtään keskustasta luoteeseen. Suo sijaitse e Kymijoen ympäröimässä saaressa, eikä sille johda tietä. Suol - la on 3 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,1/10 ha (kuva 8, sivu 25). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 12 m. Suo rajoittuu joka puolella Kymijokeen. Suon pohjois - osassa on moreenisaareke. Papinsaarensuon yleisimmät suotyypit ovat ruoho- ja heinäkorp i sekä korpiräme. Puusto on pinotavara- tai riukuasteella. Ti - heys vaihtelee harvasta tiheään. Papinsaarensuo on luonnonti - lainen.

27 Taulukko 9. Papinsaarensuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) - pohja pinta Turvemäärä (milj. suo-m³ ) - pinta pohja % Koko suo 27-0,47 0,47-0,13 0,13 100,0 Turpeen keskimaatuneisuus on 8,4. Yleisin pohjamaalaji on sa - vi. Papinsaarensuon turpeista on rahkavaltaisia 36 % ja sara - valtaisia 64 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 14 %, CS 22 % ja SC 64 %. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältäviä tur - peita on 100 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonais - turvemäärästä ovat S 42 %, C 39 % ja L 19 %. Papinsaarensuo kuuluu soidensuojelun perusohjelmaan. 7. Suurisuo (kl , x = 6711,0, y = 3473,5) sijaitse e noin 4 km Pyhtään keskustasta luoteeseen Kymijoen eteläpuolel - la. Suolle ei johda tietä. Suolla on 22 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,9/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n m (kuva 8, sivu 25). Suon pinnan korkeus merenpinnast a on m, ja pinta viettää pohjoiseen kohti Kymijokea. Suo rajoittuu pohjoisessa Kymijokeen ja muualla kivikkoiseen moree - nimaastoon. Suurisuon yleisimmät suotyypit ovat keski- ja pohjoisosiss a isovarpu- ja tupasvillaräme. Eteläosassa ja reunoilla vallit - sevat rehevät korpityypit. Keskimääräinen pinnan mättäisyy s on 20 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pääosin keski - tiheää pinotavaraa. Keskiosien puusto on riukuasteella ja reu - naosissa on paikoin tukkipuuta. Suurisuo on länsiosastaan osit - tain ojitettu.

28 Taulukko 10. Suurisuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 73 0,24 1,08 1,32 0,17 0,79 0,96 100, 0 Yli 1 m 52 0,29 1,24 1,53 0,15 0,64 0,79 82, 3 Yli 2 m 2 0,90 1,30 2,20 0,02 0,03 0,04 41,7 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,4. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,2 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 7,4. Suurin tur - peen paksuus, 2,20 m, on tavattu pisteessä A ja A Yleisin pohjamaalaji on savi. Liejua on yleisesti suo n pohjalla. Suurisuon turpeista on rahkavaltaisia 24 % ja saravaltaisi a 76 %. Pääturvelajeittain jakaantumaon S 18 %, CS 6 %, C 56 % ja SC 20 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 15 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 58 %. Yleisimpie n turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 50 %, S 23 %, L 5 %, Er 3 % ja Eq 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 5,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alu - eella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 4,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,9 %. Suurisuo kuuluu soidensuojelun perusohjelmaan.

29 Mylläripojansuo (kl , x = 6714,2, y = 3476,5) si - jaitsee noin 8 km Pyhtään keskustasta pohjoiseen ja sille joh - taa metsäautotie. Suolla on 7 tutkimuspistettä. Tutkimuspis - tetiheys on 4,4/10 ha (kuva 9). Suon pinnan korkeus merenpin - nasta on m, ja pinta viettää länteen. Suo rajoittuu idässä hiekkakankaaseen ja muualla kallioiseen moreenimaastoon. Mylläripojansuon yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja kangas - räme. Suon pohjoisimmat osat ovat luonnontilaista sararämettä, muutoin suo on ojikko- tai muuttuma-asteella. Keskimääräine n pinnan mättäisyys on 14 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puus - to on riukuasteella ja harvaa. Mylläripojansuo on pohjoisosaa lukuun ottamatta ojitettu. Taulukko 11. Mylläripojansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyys - alue Pinta - al a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pint a pohj a pint a pohj a % Koko suo 16 0,11 0,61 0,72 0,02 0,09 0,11 100, 0 Yli 1 m 3 0,27 1,00 1,27 0,01 0,03 0,04 36,4 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,7. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,7 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 7,2. Suurin tur - peen paksuus, 1,50 m, on tavattu pisteessä P 3. Yleisin pohja - maalaji on hiesu. Liejua on suon keskiosan pohjalla noin met - rin paksuinen kerros. Mylläripojansuon turpeista on rahkavaltaisia 55 % ja saraval - taisia 45 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 31 %, CS 24 % ja SC 45 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on

30 31-24 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 75 %. Yleisempi - en turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 50 %, C 24 %, L 21 % ja Er 5 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,2 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Suo ei sovellu mata - luutensa takia turvetuotantoon. 9. Karjansuo (kl , x = 6716,0, y = 3476,7) sijaitse e noin 9 km Pyhtään keskustasta pohjoiseen ja sille johtaa me t - säautotie. Suolla on 36 tutkimuspistettä ja 28 syvyyspistet - tä. Tutkimuspistetiheys on 6,1/10 ha. Tutkimuslinjaston pi - tuus on m (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnast a on m, ja pinta viettää loivasti luoteeseen. Suo ra - joittuu lounaassa hiekkakankaaseen ja muualla louhikkoisee n moreenimaastoon.

31 Karjansuon yleisimmät suotyypit ovat sararämemuuttuma sekä ruo - ho- ja mustikkaturvekangas. Tupasvillarämemuuttumaa on suo n pohjoisosassa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 2 % ja mät - täiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää pinotavaraa. Karjansuo on kokonaan ojitettu.

32 Taulukko 12. Karjansuon pinta -alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 59 0,57 0,84 1,41 0,33 0,50 0,83 100, 0 Yli 1 m 45 0,69 1,06 1,75 0,31 0,48 0,79 95, 2 Yli 2 m 14 0,83 1,49 2,32 0,12 0,21 0,33 39,8 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen pintaker - roksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 5,6. Suurin turpeen paksuus, 2,50 m, on tavattu pisteiss ä A 700 ja A 950. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu, hiet a ja moreeni. Liejua on suon pohjalla vaihtelevan paksuinen kerros (kuva 11).

33 Karjansuon turpeista on rahkavaltaisia 8 % ja saravaltaisi a 92 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 5 %, CS 3 %, C 73 % ja SC 19 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita o n 8 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 44 %. Yleisempien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 10 %, C 73 %, L 8 % ja Eq 5 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A j a A on 4,8 % (vaihteluväli 3,1-6,7) kuivapainosta, pharvo 4,8 (4,0-5,2), vesipitoisuus märkäpainosta 88,6 % (85, 3-91,6) ja kuivatilavuuspaino 109 kg/m³ (80,3-143,5). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 22, 3 MJ/kg (21,8-23,8) ja 50 % :n kosteudessa 10,0 MJ/kg. Näyt - teiden keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,33 % kuivapainost a (taulukko 13). Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Turvelaatunsa puolesta su o soveltuu A-linjaston alkupäätä ja pohjaturpeita lukuun ottamat - ta maatilakohtaiseen polttoturvetuotantoon. Käytännössä suo n rikkonainen muoto ja kookas puusto vaikeuttavat polttoturpee n nostoa,. Lisäksi pohjaturpeiden tuhka- ja rikkipitoisuudet ova t korkeat.

34 Timpersuo (kl , x = 6716,2, y = 3477,7) sijaitse e noin 11 km Pyhtään keskustasta pohjoiseen ja sille johtaa met - säautotie. Suolla on 10 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetihe - ys on 1,0/10 ha (kuva 12). Suon pinnan korkeus merenpinnast a on n. 20 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Suo rajoittuu eteläs - sä sekä idässä Munasuohon ja muualla louhikkoiseen moreenimaas - toon. Suurin osa suosta on mustikkaturvekangasta. Myös varsinaist a korpea esiintyy. Puusto on pinotavara- tai tukkipuuasteella. Tiheysluokka vaihtelee tiheäs.tä keskitiheään. Timpersuo o n kokonaan ojitettu.

35 Taulukko 14. Timpersuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemaarä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 105 0,35 0,66 1,01 0,37 0,69 1,06 100, 0 Yli 1 m 58 0,63 0,66 1,29 0,37 0,38 0,75 70,8 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen saravaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Suurin turpeen paksuus, 1,70 m, on tavat - tu pisteissä P 3 ja P 7. Pohjamaalajina on hiesu. Timpersuon turpeista on rahkavaltaisia 1 % ja saravaltaisi a 99 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on CS 1 %, C 34 % ja SC 65 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 48 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 68 %, S 17 %, L 8 % ja Eq 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,2 %. Käyttökelpoisuus Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo ei sovellu mataluuten - sa ja rikkonaisuutensa takia polttoturvetuotantoon. 11. Takasuo (kl , x = 6713,4, y = 3476,9) sijaitse e noin 7 km Pyhtään keskustasta koilliseen ja sille johtaa met - säautotie. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 6 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 7,6/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n 890 m (kuva 13). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen. Suo rajoittuu etelässä ja poh - joisessa moreenimäkiin ja lännessä peltoon. Idässä suon erot - taa Järvensuosta katkeileva harjujakso.

36 Takasuon yleisimmät suotyypit ovat itäosassa lyhytkortinen ne - va, keskiosassa tupasvillaräme ja länsiosassa mustikkaturvekan - gas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 10 % ja mättäiden kor - keus on 2 dm. Puusto on suon keskiosassa riukuasteella ja län - siosassa pinotavara-asteella. Suon itäosat ovat avosuota, Takasuo on luonnontilainen.

37 Taulukko 15. Takasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 17 0,61 1,27 1,88 0,10 0,22 0,32 100, 0 Yli 1 m 14 0,74 1,45 2,19 0,10 0,21 0,31 96, 9 Yli 2 m 8 1,29 1,42 2,71 0,10 0,12 0,22 68,8 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,4. Suurin tur - peen paksuus, 3,90 m, on tavattu pisteessä A 100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi, hiesu ja hiekka. Liejua on suon poh - jalla vaihtelevan paksuinen kerros. Takasuon turpeista on rahkavaltaisia 33 % ja saravaltaisia 67 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 15 %, CS 18 %, C 19 % j a SC 48 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 17 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 68 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 33 %, C 40 %, L 19 %, Pr 4 % ja Er 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,7 % ja 1 2 m :n syvyydessä 1,2 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat huonot. Polttoturvetuotannon estä ä paikoin paksu heikosti maatunut pintaturvekerros. Kasvilaj i- koostumuksensa puolesta pintaturve ei sovellu myöskään kasvu - turpeeksi.

38 Järvensuo (kl , x = 6712,8, y = 3477,5) sijaitse e noin 7 km Pyhtään keskustasta koilliseen ja sille johtaa metsä - autotie. Suolla on 62 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetihey s on 6,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 13, sivu 38). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, j a pinta viettää kaakkoon. Suo rajoittuu kaakossa Länsikylänjär - veen ja lännessä harjuun, joka erottaa katkeilevana Järvensuo n Takasuosta. Muualla on louhikkoista moreenimaastoa. Järvensuon yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsi- ja silmäkene - va sekä rahka- ja keidasräme. Suon eteläosat ovat sararämettä. Suolta on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mät - täisyys on 27 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on kitu - kasvuista tai riukuasteella. Järvensuo on luonnontilainen. Taulukko 16. Järvensuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 98 1,79 0,84 2,63 1,76 0,82 2,58 100, 0 Yli 1 m 80 2,13 1,00 3,13 1,71 0,79 2,50 96, 9 Yli 2 m 64 2,50 1,10 3,60 1,60 0,71 2,31 89,5 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,1. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,5. Suurin tur - peen paksuus, 5,90 m, on tavattu pisteessä B 200. Yleisimmä t pohjamaalajit ovat hiesu, savi ja moreeni. Liejua on suon poh - jalla paksu kerros. Järvensuon turpeista on rahkavaltaisia 68 % ja saravaltaisi a 32 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 60 %, CS 8 %, C 19 % ja SC 13 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on

39 41-20 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 15 %. Yleisimpi - en turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 62 %, C 24 %, Er 4 %, L 4 % ja Sh 2 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyy - dessä 0,2 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat huonot. Polttoturvetuotannon estä ä paksu heikosti maatunut pintarahkakerros. Pintakerroksen käyt - töä kasvuturpeena heikentää kuljuturpeiden ja tupasvillan esiin - tyminen. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturve soveltuu varauksi n lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yl i 4 m syvän 24 ha alueen keskimäärin 1,63 m paksusta kerroksest a 0,39 milj. suo-m³. 13. Munasuo S (kl , x = 6715,2, y = 3478,8) sijaitse e noin 10 km Pyhtään keskustasta koilliseen ja sille johtaa met - säautotie. Suolla on 111 tutkimuspistettä ja 7 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,7/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n m (kuva 14). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itäosassa etelään ja länsiosassa pohjoi - seen. Suo kuuluu osana pohjoiseen Munasuohon ja rajoittuu luoteessa Timpersuohon ja muualla vaihtelevapiirteiseen moreeni - maastoon. Munasuon (S) yleisimmät suotyypit ovat itä- ja keskiosissa kei - das- ja rahkaräme sekä lyhytkorsi- ja silmäkeneva. Länsiosassa on sararämemuuttumaa. Reunaosissa on erilaisia korpityyppejä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 13 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pääosin riuku- tai pinotavara -asteell a ja keskitiheää. Munasuo S on länsiosastaan ojitettu.

40 Taulukko 17. Munasuon S pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht, pinta pohja % Koko suo 393 1,15 1,27 2,42 4,52 4,98 9,50 100, 0 Yli 1 m 323 1,34 1,47 2,81 4,33 4,76 9,09 95, 7 Yli 2 m 234 1,66 1,63 3,29 3,87 3,82 7,69 80,9 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen pintaker - roksen maatuneisuus on 3,3 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 5,8. Suurin turpeen paksuus, 5,10 m, on tavattu pisteess ä D 200. Yleisin pohjamaalaji on savi. Munasuon S turpeista on rahkavaltaisia 39 % ja saravaltaisi a 61 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 30 %, CS 9 %, C 43 % ja SC 18 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 9 %. Yleisimpie n turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 44 %, S 37 %, Eq 6 %, Sh 3 %, Er 3 % ja L 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyy - dessä 0,2 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Polttoturvetuotanno n estää suon rikkonaisuus ja lukuisat mineraalisaarekkeet sek ä paikoin heikosti maatuneen rahkapintaturpeen paksuus, varsinki n suon länsi- ja keskiosissa. Kasvilajikoostumuksensa takia pin - taturve ei sovellu myöskään hyvin kasvuturpeeksi.

41 Munasuo N (kl , 07, x = 6716,5, y = 3480,5) sijait - see noin 12 km Pyhtään keskustasta koilliseen. Eri puolill e suota johtaa metsäautoteitä. Suolla on 85 tutkimuspistettä j a 25 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 14, sivu 42). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viet - tää suon keskiosasta reunoille päin (kuva 15). Suo rajoittu u idässä hiekkakankaaseen ja muualla moreenimaastoon. Munasuo N :n yleisimmät suotyypit ovat rahka- ja keidasräme se - kä lyhytkorsi- ja silmäkeneva. Reunemmalla on isovarpu-, tu - pasvilla- ja sararämettä sekä erilaisia korpityyppejä. Puust o on pääosin kitukasvuista ja harvaa. Munasuo N on luonnontilai - nen. Taulukko 18. Munasuo N :n pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 637 3,01 1,31 4,32 19,15 8,35 27,50 100, 0 Yli 1 m 595 3,19 1,40 4,59 19,00 8,31 27,31 99, 3 Yli 2 m 547 3,41 1,47 4,88 18,67 8,01 26,68 97,0 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,1. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 5,6. Suurin tur - peen paksuus, 6,50 m, on tavattu pisteissä A ja A Yleisin pohjamaalaji on savi. Liejua on paikoin suo n pohjalla (kuva 16).

42 Munasuo N :n turpeista on rahkavaltaisia 74 % ja saravaltaisi a 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 61 %, CS 13 %, C 9 % ja SC 17 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 7 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 3 %. Yleisimpien turve - tekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 73 % ja C 23 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A j a A 3000 on 1,8 % (vaihteluväli 0,5-7,5) kuivapainosta, ph-arv o 4,2 (3,5-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 93,6 % (89,9-97,0 ) ja kuivatilavuuspaino 60 kg/m³ (31-93). Keskimääräinen lämpö - arvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,2 MJ/kg (17,5-24,0 ) ja 50 % :n kosteudessa 8,9 MJ/kg. Näytteiden keskimääräinen rikkipitoisuus kuiva-aineesta on 0,43 % (taulukko 19). Munasuo N kuuluu soidensuojelun perusohjelmaan. Geologian tutkimuskeskus on tehnyt aiemmin tutkimuksen Munasuon soveltuvuu - desta turvetuotantoon (Mäkilä, M.).

43 Kiltermusa (kl , x = 6720,2, y = 3481,1) sijaitsee noin 15 km Pyhtään, keskustasta koilliseen ja sen länsireuna a sivuaa autotie. Suolla on 23 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspis - tettä. Tutkimuspistetiheys on 8,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 17). Suon pinnan korkeus merenpinnas - ta on m, ja pinta viettää suon keskiosasta länteen. Pohjoisosan vedet virtaavat pohjoiseen kohti Kymijokea. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Kiltermusan yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja tupasvilla - räme. Reunoilla vallitsevat erilaiset korpityypit sekä korpi - ja sararäme. Pääosa suosta on muuttuma-asteella. Suon keski - osasta on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mät - täisyys on 12 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku - tai pinotavara-asteella ja keskitiheää. Kiltermusa on keski - osaa lukuun ottamatta ojitettu.

44 Taulukko 20. Kiltermusan pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja pinta pohja % Koko suo 27 0,62 0,84 1,46 0,17 0,22 0,39 100, 0 Yli 1 m 20 0,78 1,06 1,84 0,16 0,21 0,37 94, 9 Yli 2 m 7 1,54 0,93 2,47 0,11 0,06 0,17 43,6 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,8 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 5,3. Suurin tur - peen paksuus, 3,30 m, on tavattu pisteessä A 400. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta, hiekka ja hiesu. Liejua on suon poh - jalla muutamalla tutkimuspisteellä (kuva 18).

45 51 - Kiltermusan turpeista on rahkavaltaisi.a 37 % ja saravaltaisi a 63 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 25 %, CS 12 %, C 30 %, SC 31 % ja BC 2 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 28 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 42 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 34 %, C 44 %, L 9 %, Er 5 %, Eg 4 % ja Pr 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 400 on 2,7 % (vaihteluväli 0,9-6,6) kuivapainosta, ph-arvo 4,3 (3,6-5,3), vesipitoisuus märkäpainosta 90,6 % (88,6-93,6) ja kuivatilavuuspaino 92 kg/m³ (60-118). Keskimääräinen lämpöarvo lasket - tuna kuivalle turpeelle on 20,7 MJ/kg (17,8-22,6) ja 50 % : n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Näytteiden keskimääräinen rikkipitoisuu s on 0,11 % kuivapainosta. Pohjaturpeessa on maksimiarvona ollu t 1,68 % (taulukko 21). Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Polttoturvetuotanno n estää paikoin heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpee n paksuus sekä pohjaturpeen korkea tuhkapitoisuus. Turvelajikoostumuksensa ja melko kookkaan puustonsa vuoksi pintaturv e ei sovellu hyvin kasvuturpeeksi.

46 Veteläkorpi (kl , x = 6719,3, y = 3482,0) sijait - see noin 20 km Pyhtään keskustasta koilliseen ja sille johta a metsäautotie. Suolla on 8 tutkimuspistettä ja 3 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,5/10 ha (kuva 19). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjo i - seen. Suo rajoittuu kivikkoiseen moreenimaastoon. Veteläkorven yleisimmät suotyypit ovat eteläosassa ruohoturve - kangas ja pohjoisosassa kangaskorpi sekä varsinainen korpi. Suotyypit ovat muuttuma-asteella. Puusto on pääosin tiheä ä tai keskitiheää tukkipuuta. Veteläkorpi on kokonaan ojitet - tu.