Turveraportti 236. Carl-Göran Sten ja Tapio Toivonen KIHNIÖSSÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT. Summary :

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turveraportti 236 Turvetutkimus Carl-Göran Sten ja Tapio Toivonen KIHNIÖSSÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Summary : The peat resources and their potential use in Kihniö, Western Finland ESPOO 1990

2 Sten,Carl-Göran _iatoivonen, Tapio,1990. Kihniössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Abstract : The peat resources and their potential use in Kihniö, Western Finland. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation pages, 63 figures, 52 tables and 1 appendix. The Geological Survey of Finland studied peat resources in the municipality of Kihniö in and mires covering a total of 2790 hectares were studied. This is about 29 % of the total peatland area of Kihniö. The mires studied contain a total of 30.7 million m 3 of peat in situ. The mean depth of the mires is 1.10 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.26 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.8. The area deeper than 2 m covers 378 ha and contains 33 % of the total peat quantity (10.12 million m3 ). Fifty-five per cent of the peat is Carex predominant, and the remaining 45 % Sphagnum predominant. The majority of the mires are drained. The most common site type is cotton grass pine bog. The average ash content of peat is 3.1 % of dry weight, the water content 90.1 % of wet weight, the dry bulk density 97 kg per m 3 in situ and the sulphur content % of dry weight. The effective calorific value of the dry peat is 21.6 MJ/kg. Twelve of the investigated mires are suitable for fuel peat production ; none of them are suitable for horticultural peat production. The total area suitable for fuel peat production is 229 ha. The available amount of peat is 4.28 million m 3 in situ and the energy content at 50 % moisture 2.17 million MWh. Key words : mire, peat, inventory, fuel peat production, Kihniö Carl-Göran Sten and Tapio Toivonen Geological Survey of Finland Betonimiehenkuja 4 SF ESPOO FINLAND ISBN ISSN

3 3 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Laboratoriotukimukset Tutkimusaineiston käsittely 9 3 ALUEEN LUONNONOLOT Maa- ja kallioperä Soiden yleinen kuvaus 12 4 AIKAISEMMAT TURVETUTKIMUKSET KIHNIÖN KUNNAN ALUEELLA 16 5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Porrasneva Hautaneva Vääränjoentausta Kokonneva Raiskinneva Kiimaneva E Iso Perineva Leppäsenneva Kiimaneva W Tupuhuhdanneva Pihlajaviidanneva Hautaneva W Majalahdenneva Kastulanneva Pahaneva Luikesneva Halikkoneva Teerineva Kolhonneva Pohjasneva Pirtintausneva Käskylamminneva Sarvineva Iso Kivineva Pikku Närhinneva "Koiraviidansuo" Iso Pyöräneva 109

4 4 28. Sormusneva "Lavaluoma" "Lavajärvensuo" "Myyränsuo" Varisneva Sikaneva TULOSTEN TARKASTELU Turpeen paksuus ja turvemäärä Suotyypit Turvelajit ja turvetekijät Maatuneisuus Liekoisuus Pohjamaalajit ja liejut Happamuus Tuhkapitoisuus Vesipitoisuus Kuivatilavuuspaino Lämpöarvo Rikkipitoisuus TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT SOIDENSUOJELU YHTEENVETO 145 SUMMARY 146 KIRJALLISUUTTA 153 LIITE

5 5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on suorittanut turvetutkimuksia Kihniössä vuosina 1981 ja 1982 geologi Carl-Göran Stenin johdolla. Tutkimukset liittyivät GTK :n ja maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritettuun maaperäkartoitukseen mittakaavassa 1 : Karvian (2212) ja Parkanon (2211) kartta-alueilla. Geologi Tapio Toivosen johdolla jatkettiin Kihniön itäosan soiden turvetutkimuksia Virtain (2214) maaperäkartoituksen yhteydessä vuonna Kihniön kunnan alueella on kartoitettu yhteensä 7 karttalehteä. Turvetutkimukset liittyvät myös valtakunnalliseen turvevarojen kokonaisselvitykseen. Geologian tutkimuskeskus on tehnyt alueella aikaisemmin turvetutkimuksia 1940-ja 1950-luvuilla. Useimmat tällöin tutkitut suot ovat nykyisin turvetuotannossa. Tähän raporttiin on koottu tiedot 1980-luvulla tehdyistä tutkimuksista. Tutkittuja soita on 33 kappaletta, ja yhteispinta-ala on 2790 ha (kuva 1). Suoselostuksissa on yksityiskohtaiset tiedot soiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta, suotyypeistä sekä turpeen tärkeimmistä fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista. Polttoturvetuotantoon soveltuvat alueet ja niiden turvemäärät on ilmoitettu erikseen.

6 6 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Maaperöosesto 1987 PARKANO Kuva 1. Kihniössä vuosina tutkitut suot. Fig. 1. Peatlands investigated in Kihniö in Porrasneva 9. Kiimaneva W 17. Halikkoneva 25. Pikku Närhinneva 2. Hautaneva 10. Tupuhuhdanneva 18. Teerineva 26. "Koiraviidansuo" 3. Vääränjoentausta 11. Pihlajaviidanneva 19. Kolhonneva 27. Iso Pyöräneva 4. Kokonneva 12. Hautaneva W 20. Pohjasneva 28. Sormusneva 5. Raiskinneva 13. Majalahdenneva 21. Pirtintausneva 29. "Lavaluoma" 6. Kiimaneva E 14. Kastulanneva 22. Käskylamminneva 30. "Lavajärvensuo" 7. Iso Perineva 15. Pahaneva 23. Sarvineva 31. "Myyränsuo" 8. Leppäsenneva 16. Luikesneva 24. Iso Kivineva 32. Varisneva 33. Sikaneva Turvetuotannossa olevat suot. Peatlands in peat production. 34. Vähä Hakoneva 37. Pahkaneva 40. Lapaneva 43. Iso Ristineva 35. Iso Hakoneva 38. Aitoneva 41. Sydänmaanneva 36. Pirttineva 39. Valkiaisneva 42. Pirttineva Suojelusuot. Mires in preservation. 44. Päretneva 45. Pohjasneva

7 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että useimmille tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 m :n välein. Useimmat tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Osa pienialaisista soista on tutkittu hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyys (10 % :eina tasopinnasta) ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, mahdolliset hakkuut ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudella pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10- asteikolla), kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus (0-6 -asteikolla). Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin 2 m :n syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. 2.2 Laboratoriotutkimukset Useimmista soista, jotka soveltuvat kenttätutkimusten perusteella turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-2 pinnasta pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon turvekerrostumia.

8 8 Suotyyppien sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot II Rämeet 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme LR 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKNR 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme TR 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme PSR 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KGR 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme IR 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER III Korvet IV Muuttuneet suotyypit 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko OJ 2. Koivuletto KOLK 2. Muuttuma MU 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VATK 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit Lisätekijät 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) ER 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosammalrahkaturve BS 3. Varpuaines (Nanolignidi) N 4. Saraturve c 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (Molinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

9 9 Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (815 t 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC-300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ). Osasta näytteitä on määritetty rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla. 2.3 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %) runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustuloksia on havainnollistettu karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin heikosti maatuneen (H 1-4) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus. Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein sekä suon pinnan korkeuskäyrät 5 m :n välein. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H 1-3) maatunut, vähän (H 4) maatunut sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turve-

10 1 0 lajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoiuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on kuvattu symbolein (kuva 2).

11 11 SUO KARTTA : Suon ja mineraalimaan Pelto Lohkare Tie Rautatie raja Epämääräinen rantaviiva Joki T Järvi tai lampi Puro ja oj a sekä veden virtaussuunta Syvyyskäyrä Korkeus käyrä P3. x 22 p 6,0 Keskimääräinen maatuneisuus Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen /koko turvekerrostuman paksuus dm Hajapiste Turvekerrostuman paksuus dm Näytepiste PROFIILIT : Turvelajit : Rahka (Sphagnum) Sara (Carex) Ruskosammal (Bryales) Sararahka (Carex-Sphagnum) S C B CS S a f a Tupasvilla (Eriophorum) Tupasluikka (Trichophorum) Suoleväkkö (Scheuchzeria) Siniheinä (Molinia) ER TR SH ML y M M Järvikaisla (Scirpus) Järviruoko (Phragmites) Raate (Menyanthes) Varpuaines (Nanolignidi) SP PR MN N Rahkasara (Sphagnum-Carex) Ruskosammalsara (Bryales-Carex) SC BC Korte (Equisetum) Pohjamaalajit : EQ A A Puuaines (Lignidi) L Lohkareita LO Hiekka HK Savi SA Moreeni MR Hieta HT Liejusavi USA Sora SR Hiesu HS Kallio KA x Savilieju Järvimuta SALJ JAMU p..-, KNIN Liejut : Karkeadetrituslieju KDLJ Piilevälieju PILJ,VOOOt! ffi Levälieju LELJ Kalkkilieju KALJ ""W Muita symboleja : W ss Hienodetrituslieju HDLJ Hiilikerros Saostuma /2 Piimaa Liekoisuus : PIMA Lieko-osumien määrä 0-1/1-2 m :n syvyydessä L-,) J Simpukkamaa ja kuorisora SMLJ Turpeen maatuneisuus : H 1-3 H 1-3 H 4 H 4 Rekurenssipinta o Veden pinta U HS LJ HT LJ HK LJ SR H 5-10 H 5-10 Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet. Fig. 2. Used symbols and abbreviations.

12 1 2 3 ALUEEN LUONNONOLOT 3.1 Maa- ja kallioperä Kihniö sijaitsee Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan välisellä Suomenselän vedenjakaja-alueella. Vedenjakajalinja tulee alueelle idästä Virtain puolelta ja kulkee mutkitellen pohjoisen suoalueen poikki kunnan luoteisosaan. Kunnan eteläosa on kumpuilevaa moreenimaastoa. Korkeimmat mäet kohoavat Nerkoonjärven ja Kurun välillä yli 190 m :n korkeuteen merenpinnasta. Kunnan pohjoisosa on tasaisempaa vedenjakajaylänköä. Maaperä on pääosin karua moreenimaastoa. Karuutta korostaa vielä monin paikoin moreenin lohkareisuus. Kunnan koillisosasta suuntautuu Kihniönharju laajoine hiekkaliepeineen järvialueen halki etelälounaaseen. Kihniöstä on julkaistu seitsemän maaperäkarttaa. Kihniön kallioperä kuuluu Sisä-Suomen laajaan syväkivialueeseen. Vallitsevia kivilajeja ovat kvartsi- ja granodioriitit sekä erilaiset graniitit. 3.2 Soiden yleinen kuvaus Kihniön maapinta-ala on 348,7 km 2. Tästä alasta on 20 ha ja sitä suurempia soita 28 % eli 9780 ha. Turun ja Porin läänissä on keskimäärin suota 7,5 % maa-alasta (Lappalainen ja Toivonen 1985). Yli 100 ha :n laajuisia soita on 31 kappaletta. Runsassoisimmat alueet sijoittuvat kunnan pohjois-, itä- ja eteläosiin (kuva 3). Kunnan keskustan eteläpuolelle sijoittuvalla järvialueella on soita vähemmän. Soiden pinta-ala ja lukumäärä kokoluokittain on taulukossa 1. Suuralueellisesti Kihniön länsiosa kuuluu lähinnä Rannikko- Suomen kermikeidasvyöhykkeeseen ja itäosa Sisä-Suomen keidassuovyöhykkeeseen. Joillakin soilla on sekä aapasoiden että keidassoiden piirteitä. Suurin osa soista on joko kokonaan tai ainakin reunaosistaan ojitettu. Varsinkin kunnan itäosissa lähellä Virtain rajaa sijaitsevat suot ovat yleensä matalia ja karujen moreenialueiden pirstoamia.

13 1 3 Taulukko 1. Kihniön soiden pinta-ala ja lukumäärä kokoluokittain. Table 1. Area (ha) and number by size class of mires in Kihniö. Yhteensä >500 Pinta-ala (ha) Lukumäärä (kpl) Kuva 3. Soiden sijoittuminen Kihniön kunnan alueella. Fig. 3. The location of mires (black areas) in Kihniö.

14 1 4 Soistuminen on alkanut Pohjois-Satakunnassa hyvin varhain mannerjäätikön reunan vetäydyttyä luoteeseen ja maan noustua muinaisesta Itämerestä eli Yoldiamerestä. Salmen (1962) radiohiiliajoitusten mukaan soistuminen on alkanut Kihniön Lapanevassa jo 9850 vuotta sitten (kuva 4). Tällöin alueella vallitsivat koivuvaltaiset metsät, ja suot olivat saravaltaisia. Noin 9000 vuotta sitten muuttuivat Kihniön metsät mäntyvaltaisiksi. Noin 8000 vuotta sitten saapui leppä ja metsät muuttuivat koivuvaltaisiksi. Kuusi saapui idästä viimeisenä metsäpuuna ja yleistyi Kihniön metsissä vasta noin 4100 vuotta sitten. Sen jälkeen metsät ovat muuttuneet havupuuvaltaisiksi, ja soiden rahkoittuminen on siitä saakka ollut voimakasta. Eri aikoina tapahtuneista metsäpaloista on jäänyt merkkeinä turpeessa olevat hiilikerrokset. Huomattavat suo- ja metsäpalot ovat raivonneet aikojen kuluessa ainakin neljä kertaa Kihniön Pihlajaviidannevalla (kuva 26, s. 57) ja kolme kertaa Majalahdennevalla (kuva 30, s. 65). Viimeinen laaja metsäpalo on sattunut Kihniössä vuonna 1933, jolloin suuri osa kunnan kaakkoisosan metsistä paloi (Hiltunen 1971). Tästä ovat merkkeinä tänäkin päivänä soilta löytyvät hiiltyneet kelot ja kannot.

15 1 5 In m l % C Q U T % Z g 1 p..s AM on -NAP OpErm,. a 01- a Arfsmiota -7:1= / v C racaae 1.0 '.5 II t o ,i ; -1 2 OW ' 21 H i pp.f 9- ± `, H 1 Ccr1' 1 I 4M] 5M o Ainus 10 o Picea 9 o Betula 11 Pinus Kuva 4. Siitepölydiagrammi pohjoissatakuntalaisesta rahkasuosta (Lapaneva, Kihniö), jonka pinta on 163,1 m merenpintaa ylempänä ja jonka syvyys ja kerrosjärjestys näkyvät kuvan vasemmassa reunassa. Maalajien merkit : 1. rahkaturve, 2. tupasvillarahkaturve, 3. rahkasaraturve, 4. kortesaraturve, 5. ruskosammalsaraturve, 6. rantakortteikon turve, 7. hiesu. Diagrammin on laatinut Martti Salmi (1962). Fig 4 Pollendiagram from a northern Satakunta raised bog (Lapaneva, Kihniö). The surface is m a.s.l. and the depht and stratigraphy is seen in the left part. The pollendiagram has been prepared by Martti Salmi. 1 = Sphagnum -peat, 2 = ErS -peat, 3 = SC -peat, 4 = EqC - peat, 5 = BC -peat, 6 = Eq -peat, 7 = silt.

16 4 AIKAISEMMAT TURVETUTKIMUKSET KIHNIÖN KUNNAN ALUEELLA 1 6 Kohtalaisen runsaiden turvevarojen ja sijainnin takia Kihniön suot ovat olleet melko aikaisessa vaiheessa turvetutkimusten kohteena. Talvisodan päätyttyä v.1940 oli Suomessa energiapula. Tällöin alettiin etsiä eri puolilta maata polttoutrvetuotantoon soveltuvia suoalueita. Vuonna 1941 silloinen Geologinen toimikunta sai Kauppa- ja teollisuusministeriöltä tehtäväkseen tutkia geologi Martti Salmen johdolla Kihniön Aitonevan alueen. Tutkimusalue kattoi silloin 516, joista yli 1 m :n syvyistä aluetta oli 467 ha. Silloiset tutkimuspisteet ja niiden perusteella piirretyt syvyyskäyrät näkyvät kuvassa 5, jossa pohjana on nykyinen peruskartta. Aitoneva on ylivoimaisesti Kihniön laajin yhtenäinen suoalue. Sen kokonaispinta-ala on noin 1100 ha. Silloisen tutkimuksen tutkimuspisteiden keskisyvyys oli 2,86 m ja syvin piste 6,60 m. Heikosti maatunutta pintakerrosta oli 0,44 m. Turve oli pintaosissa rahka- ja sararahkaturvetta ja pohjaosissa sara-, rahkasara- ja sararahkaturvetta. Tutkitun alueen kokonaisturvevaroiksi laskettiin noin 13,5 milj. suo-m3. Turpeesta tehtyjen laboratoriomääritysten mukaan tuhkapitoisuus oli 2,3 % kuivapainosta, kuivan turpeen lämpöarvo 5222 kcal/kg ja ph-arvo 3,9. Vuonna 1943 perustettu valtioenemmistöinen Suo Oy alkoi hyödyntää Aitonevan turvevaroja. Suunniteltu tuotanto oli tn polttoturvetta vuodessa. Tuotanto oli aluksi työvoimavaltaista palaturpeen nostoa. Työntekijöitä oli kesäisin useita satoja. Aitoneva on aina ollut uusien tuotantomuotojen koekenttänä luvulla siellä kokeiltiin mm. jyrsinturpeen koneellista nostoa ja tehtiin bitumitutkimuksia (Sundgren 1950, Mikola 1955 ja Mäkinen 1960).

17 1 8 Suurin osa Aitonevan käyttökelpoisista turvevaroista on hyödynnetty. Alueella on toiminut mm. turvebrikettitehdas ja kasvuturvetehdas (Aaltonen 1971). Tuotantokenttien ehtyessä on alueella tehty useita kokeita käytöstä poistettujen tuotantoalueiden jatkokäyttöä varten (Kaunisto 1981, 1982). Vanhoja tuotantokenttiä on metsitetty eri puulajeilla. Lisäksi alueella on tehty energiapajukokeita. Nykyisin alueella on vanhaa turvetuotantokalustoa ja turvetuotantoa eri aikoina kuvaava museo luvun lopulla ja 1960-luvun alussa on Kihniöön suunniteltu turvevoimalaitosta, mutta tästä hankkeesta on sittemmin luovuttu (Kautia ja Muotila 1960, Salmi 1961). Geologinen tutkimuslaitos tutki Aitonevan lisäksi vuosina 1945 ja 1952 useita muita Kihniön soita, joista useat on otettu sittemmin turvetuotantoon. Lisäksi Suo Oy teki varsinkin luvulla vastaavia tutkimuksia tällä alueella. Nykyisillä peruskartoilla näkyvät Vapo Oy :n turvetuotannossa olevat suot ovat kuvassa 1. Kihniön ja Parkanon rajalla sijaitsevan Louhinevan tutkimustiedot on esitetty Parkanon turveraportissa (Sten ja Svahnbäck 1989).

18 5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 1 9 Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteitä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti on tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmistä suotyypeistä, puustosta sekä ojituksesta. Suotyyppi- ja ojitustiedot kuvastavat tutkimushetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja viettosuunta perustuvat vaaitusja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatusmahdollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on suokartta. Useimmista linjoitetuista soista on ainakin selkälinjasta maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ovat taulukossa koko suon, yli 1 m :n ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa on sarake, josta näkyy yli 1 m ja 2 m syvän alueen turvemäärän osuus koko turvemäärästä. Suoselostuksissa on lisäksi maatuneisuus- ja pohjamaalajitiedot sekä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet koko suon turvemäärästä. Liekoisuus on ilmoitettu yli 1 m :nja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisesti taulukoituina sekä keskiarvoina vaihteluväleineen. Suluissa olevan pohjanäytteen arvoja ei ole laskettu mukaan keskiarvoihin. Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Rahkaturpeen katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H 4, kun taas saravaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminkin maatuneena. Paikallisesti voidaan toisinaan käyttää myös myös H 4 maatunutta rahkavaltaista turvetta polttoturpeena. Maatumisen edistyessä kasvaa myös kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mahdollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa

19 2 0 osuutensa verran ja sintraantumalla toisinaan turvekattiloihin hankaloittaa samalla polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin 1976 ja 1982 (liite 1). Suon soveltuvus polttoturvetuotantoon riippuu oleellisesti edellä mainittujen turvetekijöiden lisäksi suotekijöistä. Niistä tärkeimpiä ovat käyttökelpoisen alueen pinta-ala, muoto, keskisyvyys, kuivatusmahdollisuudet sekä omistussuhteet. Varsinkin pienten tuotantoon soveltuvien alueiden käyttöön otolle ovat usein kynnyskysymyksiä suon sijainti kulutuskohteeseen nähden, tieyhteydet suolle sekä puuston laatu ja turvekerrostuman liekoisuus. Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaan teollinen turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turvetuotannossa turve voidaan tuottaa joko palatai jyrsinturpeena. Tuotantokenttien laajuus on vähintään useita kymmeniä hehtaareja. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :sta ylöspäin ja tuotantomuotona lähes aina polttoturpeen osalta palaturve. Tilakohtaisessa tuotannossa ei tuotantoalue ylitä viittä hehtaaria, ja turve käytetään omalla tai lähitiloilla (Leinonen ja Luukkanen 1986). Palaturpeen raaka-aineen tulisi olla maatumisasteeltaan yli H 4 ja turvelajiltaan mielellään rahka- tai sekaturvetta (sekä rahkaa että saraa). Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturve ei yleensä sovellu palaturpeeksi, ei myöskään puhdas saraturve, koska palojen koossapysymisessä on vaikeuksia. Palan koossapysymiseen vaikuttaa myös turpeen kosteus sekä palaturvekoneen ominaisuudet. Palaturvetuotanto soveltuu hyvin pienillekin tuotantoalueille, siten mm. monet hylätyt turvepellot sopivat tähän tarkoitukseen. Jyrsinturvemenetelmä ei ole kovin vaativa turvelajin ja maatumisasteen suhteen, ja siten myös heikosti maatunut pintakerros on helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sekä poltto- että kasvuturpeen tuottamisessa.

20 2 1 Suota on suositeltu jyrsinpolttoturvetuotantoon, mikäli siltä löytyy vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon yli 2 m syvää yhtenäistä aluetta. Pientuotantoon voivat soveltua myös alle 10 ha :n suoalueet. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros ei saisi olla yli 0,6 m paksu. Paksu pintarahka on usein yksi merkittävimmistä esteistä palaturvetuotannon aloittamiselle. Pintarahkaa ei kuitenkaan ole vähennetty käyttökelpoista turvemäärää ilmoitettaessa, koska se useimmiten kuitenkin tuotetaan heikkolaatuisena polttoturpeena, jos suo otetaan turvetuotantoon. Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty tilanteesta riippuen noin 0,5 m, joka vastaa suon pohjalle jäävää yleensä vaikeasti hyödynnettävissä olevaa runsastuhkaista kerrosta. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi on ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määrä (suo-m3), kuiva-aineen määrä (tn) ja energiasisältö 50 % :n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaaria kohden. Jos suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisällön arvioimisessa käytetty Mäkilän (1987) esittämää menetelmää. Myös niiltä soilta, jota ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviksi turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpeen pientuotantoon soveltuvia alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot ovat tulosten tarkastelun yhteydessä.

21 Porrasneva (kl , x = 6892,6, y = 2454,3) sijaitsee noin 10 km Kihniön keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu lännessä harjuun ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Etelässä ja pohjoisessa on paikoin myös peltoa. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon eteläreunaa sivuaa autotie. Suolla on 43 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,9/10 ha (kuva 6). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen, mistä vedet virtaavat luoteeseen Kankarinjärveen. Porrasneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Porrasnevan yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosassa tupasvilla-, rahka- ja sararäme. Reunoilla vallitsevat isovarpu- jakangasräme sekä erilaiset turvekankaat. Suotyypit ovat pääosin ojikko- ja muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 19 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on pääasiasssa riukuasteella ja keskitiheää. Taulukko 2. Porrasnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät Alue syvyysalueittain. Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. % H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 88 0,23 0,83 1,06 0,20 0,73 0, Yli 1 m 45 0,40 1,09 1,49 0,18 0,49 0,67 72 Yli 2 m 3 0,56 1,68 2,24 0,02 0,05 0,07 8 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,6. Suurin turpeen paksuus, 2,60 m, on pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni (kuva 7). Porrasnevan turpeista on rahkavaltaisia 47 % ja saravaltaisia 53 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 16 %, CS 31 %, C 28 % ja SC 25 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 37 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 27 % ja varpuja sisältäviä 11 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 32 %, C 50 %, ER 10 % ja L 5 %.

22 25 Liekoja on vähän (1,3 %). Runsaimmin liekoja esiintyy 0,6 syvyysvälillä (4,5 %). - 1,0 m Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 200 on 2,6 (vaihteluväli 1,5-7,1) kuivapainosta, ph-arvo 3,7 (3,4-3,9), vesipitoisuus märkäpainosta 86,8 % (83,7-90,0) ja kuivatilavuuspaino 110 kg/m 3 (80-132). Keskimääräinen lämpäarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 22,5 MJ/kg (20,8-23,9) ja 50 % :n kosteudessa 10,0 MJ/kg ja 35 % kosteudessa 13,8 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,13 % (0,11-0,17) kuivapainosta (taulukko 3). Porrasnevan soveltuvuus turvetuotantoon Porrasneva soveltuu pienimittakaavaiseen palaturvetuotantoon. Suon yli 2 m :n syvyisen 3 hain alueella on 0,052 milj. suo-m 3 palaturpeeksi soveltuvaa turvetta. Tuotannon alkuvaihetta hankaloittaa noin 0,6 m :n vahvuinen heikosti maatunut pintakerros. Suon sisältämä kuiva-ainemäärä on 0,005 milj. tn ja energiasisältö 0,128 milj. GJ eli 0,035 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,110 milj. GJ eli 0,031 milj. MWh ja vastaavasti palaturvetuotantokosteuteen laskettuna (35 %) energiasisältö on 0,12 milj. GJ eli 0,03 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suom 3, kuiva-ainemäärä 1670 tn ja energiasisältö 50 % :n tuotantokosteudessa MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,60 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 2,85 kg.

23 2 6 2.Hautaneva (kl , x = 68974, y = 2450,6) sijaitsee noin 8 km Kihniön keskustasta länsilounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon halki kulkee autotie. Suolla on 33 tutkimuspistetä. Tutkimuspistetiheys on 7,5/10 ha (kuva 8). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itään. Hautaneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Hautanevan yleisimmät suotyypit ovat pohjoisessa tupasvilla- ja rahkaraäme ja eteläosassa sararäme- ja kangasräme. Reunoilla on lisäksi korpia. Suotyypit ovat muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 30 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on keskitiheää tai tiheää pinotavaraa. Reunaosien korpialueilla on myös tukkipuuta. Taulukko 4. Hautanevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät Alue syvyysalueittain. Liekoja on vähän (1,2 %). Runsaimmin liekoja esiintyy 0,6- Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. % H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 44 0,07 0,79 0,86 0,03 0,35 0, Yli 1 m 18 0,08 1,34 1,42 0,02 0,24 0,26 68 Yli 2 m 2 0,27 1,96 2,23 0,01 0,04 0,05 13 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,8. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 7,1. Suurin turpeen paksuus, 2,60 m, on pisteessä A 300. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta, moreeni ja hiekka (kuva 9). Hautanevan turpeista on rahkavaltaisia 36 % ja saravaltaisia 64 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 10 %, CS 26 %, C 7 % ja SC 57 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 31 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 28 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 39 %, C 47 %, ER 8 % ja L 5 %. 1,0 m :n syvyysvälillä (4,8 %).

24 29 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 200 on 4,8 % (vaihteluväli 3,8-7,0) kuivapainosta, ph-arvo 4,7 (4,2-5,1), vesipitoisuus märkäpainosta 87,6 % (82,1-92,1) ja kuivatilavuuspaino 122 kg/m 3. Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 23,1 MJ/kg (22,1-24,1) ja 50 % :n kosteudessa 10,3 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,21 % (0,17-0,33) kuivapainosta. Hautanevan soveltuvuus turvetuotantoon Hautaneva ei sovellu teolliseen turvetuotantoon. Tilakohtaiseen palaturvetuotantoon on edellytyksiä. 3. Vääränjoentausta (kl , x = 6899,1, y = 2450,8) sijaitsee noin 8 km Kihniön keskustasta länteen. Suo rajoittuu etelässä ja pohjoisessa peltoon ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suolle johtaa metsäautotie. Suolla on 13 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,7/10 ha (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itään Vääräjokeen. Vääränjoentausta on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vääränjoentausta on pääasiassa kangaskorpimuuttumaa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 30 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on keskitiheää tai tiheää sekametsää. Kehitysluokka vaihtelee riukupuusta järeään tukkipuuhun. Taulukko 5. Vääränjoentausta pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 23 0,66 0,66 0,15 0, Yli 1 m Yli 2 m Turpeen keskimaatuneisuus on 6,9. Suurin turpeen paksuus, 1,30 m, on pisteessä A 200. Yleisin pohjamaalaji on hieta (kuva 11).

25 3 0 Kuva. 10. Vääränjoentaustan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Vääränjoentaustan turpeet ovat saravaltaisia. Pääturvelajeittain jakaantuma on C 39 % ja SC 61 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 7 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 15 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 19 %, C 73 %, PR 5 % ja L 3 %. Liekoja on erittäin vähän. Vääränjoentaustan soveltuvuus turvetuotantoon Suo ei sovellu turvetuotantoon mataluutensa takia.

26 Kokonneva (kl , x = 6901,5, y = 2451,1) sijaitsee noin 7 km Kihniön keskustasta länteen. Suo rajoittuu pitkänomaisiin moreenimuodostumiin eli drumliiniselänteisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 126 tutkimuspistettä ja 56 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 7,4/10 ha (kuva 12). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 143,5-149 m, ja pinta viettää itäosissa länteen mistä vedet virtaavat puroa myöten etelään. Länsiosassa vietto on pääasiassa kohti keskiosassa olevaa Vähä-Kokonlampea. Suotyyppihavainnoista on 64 % ojitetulla alueella. Länsiosien kuivatusmahdollisuuksia vaikeuttaa Vähä- Kokonlampi. Kokonnevan yleisimmät suotyypit ovat länsiosassa rahka- ja tupasvillaräme ja itäosassa tupasvilla-, kangas- ja pallosararäme. Itäosien reunoilla on lisäksi erilaisia korpityyppejä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 28 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista ja kehitysluokaltaan pääosin riukutai pinotavara-asteella. Taulukko 6. Kokonnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät Alue syvyysalueittain. Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. % H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 95 0,30 0,91 1,21 0,28 0,87 1, Yli 1 m 47 0,45 1,46 1,91 0,21 0,69 0,90 78 Yli 2 m 16 0,38 2,29 2,67 0,06 0,37 0,43 37 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 7,3. Suurin turpeen paksuus, 4,50 m, on pisteessä D Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu, hieta ja moreeni. Suon pohjalla on paikoin paksuja liejukerroksia (kuvat 13 ja 14).

27 36 Kokonnevan turpeista on rahkavaltaisia 50 % ja saravaltaisia 50 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 34 %, CS 16 %, C 7 %, SC 42 % ja BC 1 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 36 % ja varpuja sisältäviä 7 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 45 %, C 33 %, ER 11 % ja L 8 %. Keskimääräinen liekoisuus on 1,6 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,0 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 50 on 4,4 (vaihteluväli 1,6-6,3) kuivapainosta, ph-arvo 4,4 (3,4-5,0), vesipitoisuus märkäpainosta 87,5 % (84,3-89,6) ja kuivatilavuuspaino 124 kg/m 3 ( ). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 22,7 MJ/kg (20,8-24,0), 50 % :n kosteudessa 10,1 MJ/kg ja 35 % :n kosteudessa 13,9 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,22 % (0,17-0,28) kuiva-painosta (taulukko 7). Taulukko 7. Laboratoriomääritysten tuloksia Kokonnevasta

28 3 7 Kokonnevansoveltuvuusturvetuotantoon Kokonneva soveltuu polttoturvetuotantoon. Yli 2 m :n syvyinen alue on 16 ha ja käyttökelpoisen turpeen keskisyvyys on 2,17 m, sisältäen polttoturvetta 0,35 milj. m3. Suon sisältämä kuivaainemäärä on 0,043 milj. tn ja energiasisältö 0,98 milj. GJ eli 0,27 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,87 milj. GJ eli 0,24 milj. MWh. Palaturpeen tuotantokosteuteen (35 %) laskettuna energiasisältö on 0,92 milj. GJ eli 0,26 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suo-m3, kuiva-ainemäärä 2687 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,70 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 5,5 kg. 5. Raiskinneva (kl , x = 6900,3, y = 2459,0) sijaitsee noin 1 km Kihniön keskustasta itään, ja sille johtaa metsäautotie. Suo rajoittuu pääasiassa kallioiseen moreenimaastoon ja paikoin myös peltoihin. Suolla on 4 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,1/10 ha (kuva 15). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen. Raiskinneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Raiskinnevan yleisimmät suotyypit ovat rahka-, tupasvilla- ja isovarpuräme. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 35 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on harvahkoa riukuasteen männikköä. Taulukko 8. Raiskinnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. % (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 35 0,16 1,24 1,40 0,06 0,43 0, Yli 1 m 19 0,26 1,78 2,04 0,05 0,34 0,39 80 Yli 2 m 7 0,55 2,27 2,82 0,04 0,16 0,20 41

29 3 8 Kuva 15. Raiskinnevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus paksuus. Turpeen keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pintakerroksen 6,8. Suurin turpeen paksuus, 3,20 m, on pisteessä P 4. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiesu ja hieta. Suon pohjalla on ohuehko liejukerros pisteiden P 1 ja P 4 ympäristössä.

30 3 9 Raiskinnevan turpeista on rahkavaltaisia 70 % ja saravaltaisia 30 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 70 %, C 8 % ja SC 22 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 57 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 43 % ja varpuja sisältäviä 7 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 53 %, C 16 %, ER 18 % ja L 10 %. Keskimääräinen liekoisuus on kohtalainen (2,8 %). Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 3,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,8 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 2,1 %. Raiskinnevan soveltuvuus turvetuotantoon Suo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon. Tilakohtaisen palaturvetuotannon haittana on kohtalaisen suuri liekoisuus. 6. Kiimaneva E eli itäinen Kiimaneva (kl , x = 6900,6, y = 2459,5) sijaitsee noin 2 km Kihniön keskustasta itään ja sille johtaa metsäautotie. Suo rajoittuu etelä- ja pohjoisosissa osittain peltoihin ja muualla moreenimäkiin. Suolla on 6 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,7/10 ha (kuva 16). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoisosassa pohjoiseen ja eteläosassa etelään. Kiimaneva on lähes kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kiimanevan yleisimmät suotyypit ovat eteläosassa rahkarämeojikko ja lyhytkorsineva. Pohjoisosassa vallitsevat tupasvillarämeojikko ja sararäme. Pohjoisosasta on lisäksi nostettu paikoin kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista ja pääosin riukuasteella. Taulukko 9. Kiimanevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät Alue syvyysalueittain. Pintaala (ha) Keskisyvyys pinta pohja H1-4 H5-10 (m) yht. H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. % H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 22 0,48 1,32 1,79 0,11 0,29 0, Yli 1 m 15 0,63 1,70 2,33 0,09 0,26 0,35 88 Yli 2 m 8 0,84 2,18 3,02 0,07 0,17 0,24 60

31 4 0 Kuva 16. Kiimanevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus paksuus. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,6. Suurin turpeen paksuus, 4,20 m, on pisteessä P 1. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni. Suon pohjalla on noin metrin paksuinen liejukerros pisteen P 1 ympäristössä. Kiimanevan turpeista on rahkavaltaisia 60 % ja saravaltaisia 40 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 54 %, CS 6 %, C 19 % ja SC 21 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 53 %

32 4 1 ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 33 % ja varpuja sisältäviä 4 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 45 %, C 26 %, ER 18 % ja L 10 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,7 %. Kiimanevan soveltuvuus turvetuotantoon Kiimaneva ei sovellu laajamittaiseen turvetuotantoon. Tilakohtaiseen palaturvetuotantoon on mahdollisuuksia suon pohjois- ja eteläosissa peltoalueiden tuntumassa. 7. Iso Perineva (kl , x = 6904,5, y = 2450,6) sijaitsee noin 11 km Kihniön keskustasta luoteeseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon länsireunaa sivuaa autotie. Suolla on 19 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,6/10 ha (kuva 17). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään. Iso Perineva on kokonaan oijitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Ison Perinevan yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa keidasräme ja lyhytkorsineva. Reunoilla vallitsevat pallosararäme, kangasräme ja kangaskorpi. Suotyypit ovat ojikko- tai muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 35 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on pääosin harvaa tai keskitiheää pinotavaraa. Alue Taulukko 10. Ison Perinevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Pinta alue (ha) Keskisyvyys (m) pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. % H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 34 0,18 1,72 1,90 0,06 0,59 0, Yli 1 m 23 0,21 2,30 2,51 0,05 0,53 0,58 89 Yli 2 m 17 0,28 2,53 2,81 0,05 0,43 0,48 74

33 4 2 Kuva 17. Ison Perinevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus 3a paksuus. Turpeen keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,3. Suurin turpeen paksuus, 3,80 m, on pisteessä A 300. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hieta. Suon keskiosan pohjalla on paksuhko liejukerros (kuva 18).

34 4 4 Ison Perinevan turpeista on rahkavaltaisia 63 % ja saravaltaisia 37 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 43 %, CS 20 %, C 2 % ja SC 35 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 50 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 16 % ja varpuja sisältäviä 6 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 55 %, C 25 %, ER 14 % ja L 3 %. Liekoja on erittäin vähän (0,5 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 50 on 4,2 % (vaihteluväli 2,2-5,5) kuivapainosta, ph-arvo 4,9 (3,9-5,4), vesipitoisuus märkäpainosta 91,0 % (89,4-93,4) ja kuivatilavuuspaino 88 kg/m 3 (66-105). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 22,1 MJ/kg (19,8-23,2) ja 50 % :n kosteudessa 9,8 MJ/kg ja 35 % :n kosteudessa 13,5 %. Keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,18 % (0,15-0,30) kuiva-painosta (taulukko 11). Taulukko 11. Laboratoriomääritysten tuloksia Isosta Perinevasta IsonPerinevan soveltuvus turvetuotantoon Iso Perineva soveltuu polttoturvetuotantoon. Suon yli 2 m :n syvyisellä 17 ha :n alalla on käyttökelpoisen turpeen paksuus 2,3 m, sisältäen polttoturvetta 0,39 milj. suo-m 3. Suon pohjimmaisen näytteen rikkipitoisuus nousee 0,30 % :iin, mikä on TTL :n

35 4 5 laadunmääritysohjeen (liite 1) ilmoitusrajalla. Suon sisältämä kuiva-ainemäärä on 0,034 milj. t n ja energiasisältö 0,76 milj. GJ eli 0,21 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,67 milj. GJ eli 0,19 milj. MWh ja vastaavasti palaturvetuotantokosteuteen (35 %) laskettuna 0,71 milj. GJ eli 0,20 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suom3, kuiva-ainemäärä tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,49 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 3,7 kg. 8. Leppäsenneva (kl , x = 6904,7, y = 2451,8) sijaitsee noin 10 km Kihniön keskustasta luoteeseen. Suo rajoittuu lännessä jyrkkäpiirteisiin moreenimäkiin ja muualla peltoihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon itäreunaa sivuaa autotie. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 35 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,4/1 ha (kuva 19). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itään. Leppäsenneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Leppäsennevan yleisin suotyyppi on sararämemuuttuma. Keskiosassa on lisäksi rahkarämettä ja lyhytkorsinevaa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 24 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on pääosin riukuasteella ja harvaa. Alue Taulukko 12. Leppäsennevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Pinta ala (ha) Keskisyvyys (m) pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. % H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 25 0,81 1,13 1,94 0,20 0,28 0, Yli 1 m 22 0,90 1,24 2,14 0,20 0,27 0,47 98 Yli 2 m 14 1,19 1,42 2,61 0,17 0,20 0,37 77 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,9. Suurin turpeen paksuus, 6,00 m, on pisteissä A ja A Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja hieta. Suon syvimpien osien pohjalla on paksu liejukerros (kuva 20).

36 4 6 GEOLOGINEN TUTKIMUSLAITOS Maaperäosasto 1982 Kuva 19. Leppäsennevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus 3a paksuus. Leppäsennevan turpeista on rahkavaltaisia 9 % ja saravaltaisia 91 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 7 %, CS 2 %, C 50 % ja SC 41 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 6 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 8 % ja varpuja sisältäviä 13 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 17 %, C 60 %, EQ 17 % ja N 2 %. Liekoja on erittäin vähän (0,1 %).

37 4 8 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 600 on 3,1 % (vaihteluväli 2,7-5,1) kuivapainosta, ph-arvo 4,3 (4,0-4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 93,2 % (88,6-94,7) ja kuivatilavuuspaino 65 kg/m3 (52-103). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,3 MJ/kg (19,4-20,9) ja 50 % :n kosteudessa 8,9 MJ/kg ja 35 % :n kosteudessa 12,3 MJ/kg (taulukko 13). Taulukko 13. Laboratoriomääritysten tuloksia Leppäsennevasta.. LeDDäsennevan soveltuvuus turvetuotantoon Leppäsenneva soveltuu välttävästi polttoturvetuotantoon. Yli kahden metrin syvyisen 14 ha :n alueen keskisyvyys on 2,1 m sisältäen poittoturvetta 0,30 milj. suo-m 3. Tilakohtaiseen palaturvetuotantoon on edellytyksiä alueilta, missä heikosti maatunut pintakerros on ohut. Suon sisältämä kuiva-ainemäärä 0,02 milj. tn ja energiasisältö 0,39 milj, GJ eli 0,11 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,34 milj. GJ eli 0,09 milj. MWh. Palaturvetuotantokosteuteen (35 %) laskettuna energiasisältö on 0,36 milj. GJ eli 0,080 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suom3, kuiva-ainemäärä 1430 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 6430 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa

38 4 9 on keskimäärin 0,30 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 2 kg. 9.KiimanevaW (kl , x =) 6906,0, y = 2450,3) sijaitsee noin 12 km Kihniön keskustasta luoteeseen. Suo rajoittuu etelässä Kankarinlampeen, idässä kallioihin ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolle ei johda tietä. Suolla on 22 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,6/10 ha (kuva 21). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään ja pohjoiseen. Kiimaneva on etelä- ja reunaosistaan ojitettu. Suon eteläosan kuivatusmahdollisuuksia vaikeuttaa Kankarinlampi (159,1 m mpy). Kiimanevan yleisimmät suotyypit ovat eteläosassa isovarpuräme ja pohjoisosassa keidasräme. Reunoilla ovat yleisiä kangasräme ja kangaskorpi. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 43 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on suon keski- ja pohjoisosissa kitukasvuista ja harvaa. Reuna- ja eteläosien puusto on pääosin keskitiheää pinotavaraa. Taulukko 14. Kiimanevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät Alue syvyysalueittain. Pinta ala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 39 0,53 1,30 1,83 0,21 0,50 0, Yli 1 m 25 0,78 1,71 2,49 0,20 0,42 0,62 87 Yli 2 m 14 1,24 2,03 3,27 0,17 0,29 0,46 65 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,3. Suurin turpeen paksuus, 4,00 m, on pisteessä A 700. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiesu. Suon syvimpmien osien pohjalla on ohuehko liejukerros (kuva 22).

39 52 Kiimanevan turpeista on rahkavaltaisia 74 % ja saravaltaisia 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 59 %, CS 15 % ja SC 26 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 64 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 14 % ja varpuja sisältäviä 13 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 60 %, C 18 % ja ER 16 %. Liekoja on erittäin vähän (0,1 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 100 on 2,4 % (vaihteluväli 0,7-6,8) kuivapainosta, ph-arvo 3,6 (3,1-4,1), vesipitoisuus märkäpainosta 88,2 % (84,3-90,8) ja kuivatilavuuspaino 112 kg/m 3 (76-146). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 22,3 MJ/kg (18,9-24,2) ja 50 % :n kosteudessa 9,9 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,20 % (0,09-0,41) kuivapainosta (taulukko 15). Taulukko 15. Laboratoriomääritysten tuloksia Kiimanevasta. Kiimanevan soveltuvuus turvetuotantoon Kiimaneva ei sovellu polttoturvetuotantoon paksun heikosti maatuneen pintakerroksen johdosta. Suon heikot kuivatusmahdollisuudet vaikeuttaa reunoilla olevan hyvin maatuneen saraturpeen nostamisen tilakohtaisesti palaturpeeksi. Pohjaturpeen rikkipitoisuus ylittää lisäksi selvästi TTL :n laadunmääritysohjeissa mainitun 0,30 % :n rajan (liite 1).

40 Tupuhuhdanneva (kl , x = 6906,4, y = 2455,5) sijaitsee noin 8 km Kihniön keskustasta pohjoiseen ja sille johtaa metsäautotie. Suo rajoittuu moreenimäkiin. Suolla on 15 tutkimuspistettä ja 12 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,3/10 ha (kuva 23). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään. Tupuhuhdanneva on itäosaa lukuun ottamatta ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kuva 23. Tupuhuhdannevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus ja paksuus.