TÖYSÄSSÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turvetutkimus Turveraportti 245 Tapio Toivonen TÖYSÄSSÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Abstract : The peat resources of Töysä and their potential use Espoo 1991

2 3 SISÄLTÖ JOHDANTO 5 TUTKIMUSMENETELMAT JA -AINEISTOT 7 Kenttätutkimukset 7 Laboratoriotutkimukset 7 Tutkimusaineiston käsittely 9 SOIDEN YLEINEN KUVAUS 11 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Linjaneva Luomanneva Matoneva Matoneva (E) Ristineva Takaneva Suolamminneva Kangasneva Selkäneva Kissaneva Pieni Saarineva Saarineva Soidinneva Kaakkoneva Pettutaikina Rautaneva Mesineva Kuljunneva Siliäneva Hautaneva Kiimaneva Kaakkolamminneva Karjaneva Virsulanneva 92 TULOSTEN TARKASTELU 94 Turpeen paksuus ja turvemäärä 94 Suotyypit 94 Turvelajit ja turvetekijät 98 Maatuneisuus 98

3 4 5.5 Liekoisuus Pohjamaalajit ja liejut Turpeen fysikaalis-kemialliset ominaisuudet TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT YHTEENVETO 106 KIRJALLISUUTTA 107 LIITE

4 5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus teki valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin liittyviä turvetutkimuksia Töysän kunnan alueella vuonna Tällöin tutkittiin kaikkiaan 24 suota yhteispinta-alaltaan 1384 ha. Tämä on 67 % yli 20 ha :n suuruisten soiden kokonaispinta-alasta, joka on 2065 ha (Lappalainen ja Toivonen 1985). Kaksi suota on lisäksi turvetuotannossa. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa mahdollisimman monipuolinen ja luotettava kuva soista, niiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta, suotyypeistä sekä turpeen tärkeimmistä fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista. Pääpaino on asetettu turvetuotantoon soveltuvien suoalueiden sekä näiden turvemäärän, -laadun ja energiasisällön selvittämiseen. Esitetyt perustiedot ovat käyttökelpoisia myös tulevaisuudessa, mikäli soille ilmenee uusia käyttömahdollisuuksia.

5 6 Kuva 1. Töysässä tutkitut suot. 1. Linjaneva 9. Selkäneva 17. Mesineva 2. Luomanneva 10. Kissaneva 18. Kuljunneva 3. Matoneva 11. Pieni Saarineva 19. Siliäneva 4. Matoneva (E) 12. Saarineva 20. Hautaneva 5. Ristineva 13. Soidinneva- 21. Kiimaneva 6. Takaneva 14. Kaakkoneva 22. Kaakkolamminneva 7. Suolamminneva 15. Pettutaikina 23. Karjaneva 8. Kangasneva 16. Rautaneva 24. Virsulanneva

6 7 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 2.1 Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 m :n välein. Useimmat tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Osa pienialaisista soista on tutkittu hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyys 10 % :eina tasopinnasta ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, mahdolliset hakkuut ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudella pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet 6-asteikolla, turpeen maatuneisuus von Postin 10-asteikolla, kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus asteikolla 0-6. Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin 2 m :n syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. 2.2 Laboratoriotutkimukset Useimmista soista, jotka soveltuvat kenttätutkimusten perusteella turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-2 pinnasta pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon turvekerrostumia.

7 8 Suotyyppien, turvelajien ja turpeen lisätekijöiden lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot 1. Varsinainen letto VL 2. Rimpiletto RIL 3. Ruohoinen saraneva RHSN 4. Varsinainen saraneva VSN 5. Rimpineva RIN 6. Lyhytkortinen neva LKN 7. Kalvakkaneva KN 8. Silmäkeneva SIN 9. Rahkaneva RN 10. Luhtaneva LUN II Rämeet 1. Lettoräme LR 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Lyhytkorsinevaräme LKNR 5. Tupasvillaräme TR 6. Pallosararäme PSR 7. Korpiräme KR 8. Kangasräme KGR 9. Isovarpuräme IR 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER. III Korvet 1. Lettokorpi LK 2. Koivuletto- KOL 3. Lehtokorpi LHK 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 5. Kangaskorpi KGK 6. Varsinainen korpi VK 7. Nevakorpi NK 8. Rääseikkö RAK IV Muuttuneetsuotvvpit 1. Ojikko OJ 2. Muuttuma MU 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Varputurvekangas VATK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit 1. Rahkaturve S 2. Sararahkaturve CS 3. Ruskosammalrahkaturve BS 4. Saraturve c 5. Rahkasaraturve SC 6. Ruskosammalsaraturve BC 7. Ruskosammalturve B 8. Rahkaruskosammalturve SB 9. Sararuskosammalturve CB Lisätekijät 1. Tupasvilla (Eriophorum) ER 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Varpuaines (Nanolignidi) N 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Siniheinä (Molinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

8 9 Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC-300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m3 ). Osasta näytteitä on määritetty rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla. 2.3 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustuloksia on havainnollistettu karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkostot sekä heikosti maatuneen (H 1-4) rahkavaltaisen pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus tutkimuspisteittäin. Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein sekä suon pinnan korkeuskäyrät 5 m :n välein. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H 1-3)

9 1 0 fl a SUO KARTTA : ~~ Epämääräinen C., : rantaviiva Suon ja mineraalimaan raja Joki Pelto Lohkare Järvi tai lampi Puro ja oja sekä veden virtaussuunta Syvyyskäyrä / 1~? Korkeus käyrä 6, Keskimaarainen maatuneisuus Heikosti maatuneen pintakerroksen/ koko turvekerrostuman paksuus dm P3, Hajopiste K 22 p Turvekerrostuman paksuus dm Naytepiste a-- Rahko (Sphagnum) Sara (Carex) Ruskosammal (Bryales) S C B S S f PROFIILIT : Turvelajit : Tupasvilla (Eriophorum) Tupasluikka (Trichophorum) Suoleväkkö (Scheuchzeria) ER TR X 1 M SH y y Järvikaisla (Scirpus) Järviruoko (Phragmites) Raate (Menyanthes) Sararahka Siniheinä Varpuaines 0 (Carex-Sphagnum) CS o (Molinia) ML (Nanolignidi) N Rahkasara (Sphagnum-Carex) Ruskosammalsara (Bryales-Carex) SC BC Korte (Equisetum) Pohjamaalajit : EO M Puuaines (Lignidi) Lohkareita LO Hiekka HK Sovi SA A A SP PR MN L 0 Moreeni MR Hieta HT Liejusavi USA 0 t t Sora SR Hiesu HS Kallio KA I/ Muita symboleja : W SS Savilieju Hiilikerros Saostuma SALJ Liekoisuus : 3/2 Liejut : 1~~~~ Karkeadetrituslieju KDLJ tippgp Levälieju LELJ Järvimuta JAMU Pii(evälieju PIU Kalkkilieju KALJ Hienodetrituslieju HDLJ oo.o Piimaa PIMA Simpukkamaa ja kuorisora SMLJ Lieko-osumien määrä m n syvyydessä L~~ Turpeen maatuneisuus : II H 1-3 H 4 Rekurenssipinta H 5-10 Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.

10 1 1 maatunut, vähän (H 4) maatunut sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoiuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on kuvattu symbolein (kuva 2). 3 SOIDEN YLEINEN KUVAUS Töysän maapinta-ala on 297,9 km 2. Tästä alasta on 20 ha ja sitä suurempia soita 32 kappaletta, joiden yhteispinta-ala on 2065 ha eli 6,9 % maa-alasta (kuva 3). Siten suota maa-alasta on selvästi vähemmän kuin Vaasan läänissä keskimäärin, jossa sitä on 20,5 % (Lappalainen ja Toivonen 1985). 0 Skm 1 GEOLOGIAN'TUTKIMUSKESKUS Kuva 3. Soiden sijoittuminen Töysän kunnan alueella.

11 1 2 Töysä sijaitsee Suomenselän vedenjakaja-alueella. Maisemalle on luonteenomaista vaihtelevapiirteinen mäkimaa, jossa kallioiset ja usein jyrkkäpiirteisetkin moreenimäet vuorottelevat laaksojen, soistuneiden painanteiden ja pienten järvialtaiden kanssa. Suot ovat melko pienialaisia ja rikkonaisia. Eniten soita on kunnan etelä- ja itäosassa. Soilla on usein sekä aapasoiden että keidassoiden piirteitä, joskin usein ne muistuttavat kuitenkin enemmän aapasoita kaltevine pintoineen ja ohuine pintarahkoineen. Turvetuotantoa on kunnan eteläosassa kahdella suolla. Soidensuojeluohjelmiin kuuluvia soita kunnassa ei ole. Kaikki suot ovat ainakin osittain ojitettuja, mutta muutamalta suolta löytyy kuitenkin pienehköjä luonnontilassa säilyneitä alueita. 4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteitä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti on tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmistä suotyypeistä, puustosta sekä ojituksesta. Suotyyppi- ja ojitustiedot kuvastavat tutkimushetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja viettosuunta perustuvat vaaitusja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatusmahdollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on suokartta. Useimmista linjoituksella tutkituista soista on ainakin selkälinjasta maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ovat taulukossa koko suon, yli 1 ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa on sarake, josta näkyy yli 1 ja 2 m :n syvän alueen turvemäärän osuus koko turvemäärästä. Suoselostuksissa on lisäksi maatuneisuus- ja pohjamaalajitiedot sekä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet koko suon turvemäärästä. Liekoisuus on ilmoitettu yli 1 ' ja yli 2 m :n

12 1 3 alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisesti taulukoituina sekä keskiarvoina. Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Rahkaturpeen katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H 4, kun taas saravaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminkin maatuneena. Toisinaan käytetään myös myös H 4 maatunutta rahkavaltaista pintaturvetta heikkolaatuisena polttoturpeena jyrsinmenetelmällä tuotettuna. Maatumisen edistyessä kasvaa myös kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mahdollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa osuutensa verran ja sintraantumalla toisinaan turvekattiloihin hankaloittaa samalla polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin vuosilta 1982 ja 1989 (liite 1). Suon soveltuvus polttoturvetuotantoon riippuu oleellisesti edellä mainittujen turvetekijöiden lisäksi suotekijöistä. Niistä tärkeimpiä ovat käyttökelpoisen alueen pinta-ala, muoto, keskisyvyys, kuivatusmahdollisuudet sekä omistussuhteet. Varsinkin pienten tuotantoon soveltuvien alueiden käyttöön otolle ovat usein kynnyskysymyksiä suon sijainti kulutuskohteeseen nähden, tieyhteydet suolle sekä puuston laatu ja liekoisuus. Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaan teollinen turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turvetuotannossa,turve voidaan tuottaa joko palatai jyrsinturpeena. Tuotantokenttien laajuus on vähintään useita kymmeniä hehtaareja. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :sta ylöspäin ja tuotantomuotona lähes aina polttoturpeen osalta palaturve. Tilakohtaisessa tuotannossa ei tuotantoalue ylitä viittä hehtaaria, ja turve käytetään omalla tai lähitiloilla (Leinonen ja Luukkanen 1986).

13 14 Palaturpeen raaka-aineen tulisi olla maatumisasteeltaan yli H 4 ja turvelajiltaan mielellään rahka- tai sekaturvetta (sekä rahkaa että saraa). Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturve ei yleensä sovellu palaturpeeksi, ei myöskään puhdas saraturve, koska palojen koossapysymisessä on vaikeuksia. Palan koossapysymiseen vaikuttaa myös turpeen kosteus sekä palaturvekoneen ominaisuudet. Palaturvetuotanto soveltuu hyvin pienillekin tuotantoalueille, siten mm. monet hylätyt turvepellot sopivat tähän tarkoitukseen. Jyrsinturvetuotannossa yhtenäistä tuotantoaluetta tulisi olla vähintään 20 ha. Jyrsinturvemenetelmä ei ole kovin vaativa turvelajin ja maatumisasteen suhteen, ja siten myös heikosti maatunut pintakerros on helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sekä poltto- että kasvuturpeen tuottamisessa. Suota on suositeltu polttoturvetuotantoon, mikäli siltä löytyy vähintään noin 10 ha turvelajin ja maåtumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yli 2 m syvää yhtenäistä aluetta. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros ei saa olla yli 0,6 m paksu. Paksu pintarahka on usein yksi merkittävimmistä esteistä palaturvetuotannon aloittamiselle. Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty tilanteesta riippuen noin 0,5 m, joka vastaa suon pohjalle jäävää yleensä vaikeasti hyödynnettävissä olevaa runsastuhkaista kerrosta. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi on ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määrä (suo-m3 ), kuiva-aineen määrä (tn) ja energiasisältö 50 % :n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaaria kohden. Jos suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisällön arvioimisessa käytetty Mäkilän (1987) esittämää menetelmää. Varsinaisia kasvuturvetuotantoon soveltuvia alueita ei tutkituissa soissa ole. Joillakin soilla on kuitenkin niin paksu

14 1 5 rahkavaltainen heikosti maatunut pintakerros, että niiltä on mahdollista nostaa pieniä määriä heikkolaatuista kasvu- tai kuiviketurvetta tilakohtaiseen käyttöön. Myös niiltä soilta, joita ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviksi turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpeen pientuotantoon soveltuvia alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot ovat tulosten tarkastelun yhteydessä.

15 Linjaneva (kl , x = 6932,5, y = 2491,8) sijaitsee kunnan eteläkärjessä noin 21 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa pienialaiseen hiekkakankaaseen ja muualla mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Pohjoisreunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 21 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,6/10 ha (kuva 4). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 160,0-164,5 m, ja pinta viettää itään ja kaakkoon. Linjaneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Itäosasta laskuojat johtavat läheiseen Jauhojärveen ja eteläpäästä on ojayhteys Yläiseen Heikinlampeen. Linjanevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 87 % havainnoista. Suon keskiosassa on rahkarämettä ja rahkanevaa. Monin paikoin on myös tupasvillarämettä. Reunaosissa on kangasräme tyypillinen. Suotyypit ovat sekä ojikko- että muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 37 % ja mättäiden korkeus 2,4 dm. Puusto on harvahkoa mäntytaimikkoa tai riukua. Taulukko 1. Linjanevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 57 0,4 0,7 1,1 0,26 0,38 0, Yli 1,0 m 33 0,6 1,0 1,6 0,19 0,34 0,53 83 Yli 2,0 m 8 0,8 1,4 2,2 0,07 0,11 0,18 28 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja muun osan 7,8. Suurin turpeen paksuus, 2,5 m, on pisteessä A 600. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva 5).

16 1 7 Kuva 4. Linjanevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Linjanevan turpeista on rahkavaltaisia 82 % ja saravaltaisia 18 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 56 %, CS 26 % ja SC 18 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 29 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 19 %. Pintaosissa on melko heikosti maatunutta rahkaturvetta, jossa on paikoin lisätekijänä tupasvillaa. Syvemmällä turve muuttuu sarapitoiseksi ja on melko maatunutta.

17 1 9 Liekoja on paikoin runsaasti. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,7 % ja 1-2 m:n syvyydessä 1,4 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 3,9 %. Linjanevan soveltuvuus turvetuotantoon Suolla on melko paksu rahkavaltainen heikosti maatunut pintakerros, joka ei sovellu polttoturvetuotantoon. Kerrosta on mahdollista käyttää kuiviketurpeena tai heikkolaatuisena kasvuturpeena. 2. Luomanneva (kl , x = 6934, 7, y = 2491,4) sijaitsee noin 18 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa ja idässä paikoin peltoihin ja muualla kallioisiin moreenimäkiin. Kaakkoisosa on turvetuotantoalueena. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Ajokelpoiset tiet sivuavat suota pohjoisessa, etelässä ja lännessä. Suolla on 33 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 ha (kuva 6). Taulukko 2. Luomannevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 80 0,2 0,7 0,9 0,16 0,56 0, Yli 1,0 m 30 0,2 1,0 1,2 0,06 0,30 0,36 50 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 155,0-161,8 m, ja pinta viettää keski- ja pohjoisosassa luoteeseen ja eteläpäässä etelään. Luomanneva on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Pohjoisosan vedet laskevat ojia myöten länteen Kaidesojaan, joka yhtyy Lapuanjokeen. Eteläpäästä on laskuojia läheiseen Jauhojärveen.

18 22 Luomannevan yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme ja pallosararäme, jotka ovat muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 24 % ja mättäiden korkeus 2,8 dm. Puusto on mäntyvaltaista harvahkoa tai keskitiheää taimikkoa ja riukua. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja muun osan 6,2. Suurin turpeen paksuus, 1,5 m, on pisteissä A 600, A ja A Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka (kuva 7). Luomannevan turpeista on saravaltaisia 70 % ja rahkavaltaisia 30 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 10 %, CS 20 %, C 25 % ja SC 45 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 3 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 8 %. Suolle on ominaista ohut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla on heti saravaltaista turvetta. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Luomannevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvelajin ja maatumisasteen puolesta suo soveltuu polttoturvetuotantoon, mutta suo on kuitenkin liian ohutturpeinen tähän tarkoitukseen. 3. Matoneva (kl , x = 6936,4, y = 2490,9) sijaitsee noin 17 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa turvetuotantoalueeseen ja muualla mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Pohjois- ja eteläreunaa sivuaa maantie. Suolla on 15 tutkimuspistettä ja 12 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,3/10 ha (kuva 8).

19 2 3 Taulukko 3. Matonevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 66 0,1 0,5 0,6 0,05 0,34 0, Yli 1,0 m 9 0,2 1,0 1,2 0,02 0,09 0,11 28 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää etelään ja lounaaseen. Matoneva on tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Länsiosasta lähtee laskuojia kohti Kaidesojaa, joka laskee Lapuanjokeen. Itäreunasta on lisäksi ojayhteys Vähään Lauttalampeen. Kuva 8. Matonevan tutkimuslinja, turpeen maatuneisuus ja paksuus.

20 2 4 Matonevan yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme (60 %), tupasvillaräme ja kangasräme, jotka ovat muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 17 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Puusto on harvahkoa tai keskitiheää männikköä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,4 ja muun osan 6,3. Suurin turpeen paksuus, 1,5 m, on pisteissä A 100 ja A 700. Vallitseva pohjamaalaji on hiekkamoreeni. Matonevan turpeista on saravaltaisia 80 % ja rahkavaltaisia 20 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 11 %, CS 9 %, C 27 % ja SC 53 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 4 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 8 %. Rahkavaltainen pintakerros on erittäin ohut. Turve on monin paikoin jo pinnasta asti saravaltaista. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Matonevan soveltuvuus turvetuotanton Ohuen turvekerroksen takia suo ei sovellu polttoturvetuotantoon. 4. Matoneva(E) (kl , x = 6937,2, y = 2491,1) sijaitsee noin 17 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa turvetuotantoalueeseen, idässä Vähään Lauttalampeen ja muualla mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Pohjoispäähän ulottuu ajokelpoinen tie. Suolla on 19 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0 /10 ha (kuva 9). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 156,4-159,0 m, ja pinta viettää kohti suolla olevaa lampea. Matoneva on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Syvimpien osien kuivattami-

21 2 5 Kuva 9. Matonevan (E) tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. nen ei onnistu ilman lammen pinnan laskua. Suon vedet laskevat Vähään Lauttalampeen, josta on ojayhteys etelään Jauhojärveen. Matonevan etelä- ja länsiosassa on varsinaista sararämemuuttumaa. Pohjois- ja keskiosassa on lisäksi tupasvillarämeojikoita ja -muuttumia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 8 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Puusto on yleensä keskitiheää ja kehitysluokaltaan vaihtelevaa mäntyä. Luoteisosassa on tiheää koivikkoa.

22 2 6 Taulukko 4. Matonevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. Hi-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 48 0,1 1,1 1,2 0,03 0,55 0, Yli 1,0 m 23 0,1 1,7 1,8 0,03 0,38 0,41 71 Yli 2,0 m 6 0,2 2,4 2,6 0,01 0,14 0,15 26 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja muun osan 6,4. Suurin turpeen paksuus, 3,0 m, on pisteissä A 900 ja A Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hieta ja hiesu. Liejua on suon pohjalla syvimmissä kohdissa paikoin ohut kerros (kuva 10). Matonevan turpeista on saravaltaisia 91 % ja rahkavaltaisia 9 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 5 %, CS 4 %, C 21 % ja SC 70 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 9 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 13 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 1 %. Turve on koko suolla lähes pinnasta asti saravaltaista ja kohtalaisen maatunutta. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Matonevan (E) soveltuvuus turvetuotantoon Ohuen turvekerroksen ja kuivatusvaikeuksien takia suo ei sovellu polttoturvetuotantoon. 5. Ristineva (kl , x = 6937,5, y = 2489,3) sijaitsee noin 13 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen ja

23 2 7 kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Länsireunaa sivuaa maantie. Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 19 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,7/10 ha (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 150,0-161,6 m, ja pinta viettää länteen noin 10 m/km. Ristineva on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan vietosta johtuen hyvät. Länsipäästä lähtee laskuoja Salonnevalle, jonka vedet laskevat Kaidesojaan ja edelleen Lapuanjokeen. Taulukko 5. Ristinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 46 0,2 1,1 1,3 0,12 0,50 0, Yli 1,0 m 28 0,3 1,5 1,8 0,08 0,42 0,50 81 Yli 2,0 m 7 0,1 2,3 2,4 0,01 0,16 0,17 27 Ristinevan yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme (30 %) ja tupasvillaräme. Lounaisosassa on pienialaisia saranevalaikkuja. Reunoilla ovat pallosararäme ja kangasräme tyypillisiä. Suotyypit ovat yleensä muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 11 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista harvahkoa tai keskitiheää ja monin paikoin pinotavaraasteella. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,4 ja muun osan 6,0. Suurin turpeen paksuus, 2,6 m, on pisteessä A 200. Suon pohja on melko epätasainen. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni, joka on monin paikoin lohkareista (kuva 11).

24 2 8 Kuva 10. Ristinevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Ristinevan turpeista on saravaltaisia 78 % ja rahkavaltaisia 22 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 12 %, CS 10 %, C 20 % ja SC 58 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 30 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 11 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,0 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 200 on 2,9 % kuivapainosta (vaihteluväli 2,0-5,0), ph-arvo 4,3 (3,5-5,0), vesipitoisuus märkäpainosta 91,7 % (88,9-93,9) ja kuivatilavuuspaino 86 kg/suo-m 3 (71-114). Kuivan turpeen lämpöarvo on

25 2 9 Kuva 11. Ristinevan A-selkälinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. keskimäärin 21,4 MJ/kg (21,1-21,7) ja 50 % :n kosteudessa 9,5 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,14 % kuivapa.inosta (taulukko 6).

26 3 0 Taulukko 6. Laboratoriomääritysten tuloksia Ristinevalta. Ristinevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvelajin ja maatumisasteen puolesta Ristineva soveltuu polttoturvetuotantoon. Haittaavina tekijöinä ovat suon pieni koko, kookas puusto, epätasainen pohja ja paikoin korkeahko liekoisuus. Suon länsiosassa on noin 10 ha yli 1,5 m syvää polttoturvetuotantoon soveltuvaa aluetta, jonka käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,16 milj. suo-m3, kuiva-ainemäärä 0,013 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 0,28 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,25 milj. GJ eli 0,07 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suo-m3, kuiva-ainemäärä 1300 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 7000 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,44 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 2,2 kg.

27 3 1 6.Takaneva,(kl , x = 6939,2, y = 2488,7) sijaitsee noin 11 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon länsipuolella noin puolen kilometrin etäisyydellä on maantie. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 24 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,6/10 ha (kuva 12). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 145,4-151,8 m, ja pinta viettää länteen ja pohjoiseen. Takaneva on osittain ojitettu. Eteläpää on luonnontilassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suolta on laskuoja länsipuolella sijaitsevan pellon kautta pohjoiseen Hautapuroon, joka päätyy Töysänjokeen. Taulukko 7. Takanevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht.. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 55 0,4 0,9 1,3 0,25 0,47 0, Yli 1,0 m 37 0,6 1,1 1,7 0,21 0,41 0,62 86 Yli 2,0 m 13 0,7 1,8 2,5 0,09 0,23 0,32 44 Takanevan eteläpäässä on varsinaista saranevaa, lyhytkorsinevaa ja tupasvillarämettä. Ojitusalueella on mm. tupasvillarämettä, lyhytkorsinevrämettä ja rahkarämettä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 13 % ja mättäiden korkeus 2,0 dm. Puusto on mäntyvaltaista, tiheysluokaltaan vaihtelevaa ja usein vajaatuottoista. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja muun osan 6,4. Suurin turpeen paksuus, 4,3 m, on pisteessä P 2. Suon pohja on epätasainen. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva 13).

28 3 2 Kuva 12. Takanevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Takanevan turpeista on rahkavaltaisia 77 % ja saravaltaisia 23 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 35 %, CS 42 % ja SC 23 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 42 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 4 %. suolla on paksu rahkainen pintakerros, jonka alapuolella turve muuttuu vähitellen maatuneemmaksi ja pohjalla saravaltaiseksi.

29 3 4 Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,9 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,8 %. Takanevan soveltuvuus turvetuotantoon Pienen kokonsa, turvetuotannon kannalta hankalan muodon ja paksuhkon pintarahkan takia Takaneva ei sovellu turvetuotantoon. 7.Suolamminneva (kl , x = 6941,4, y = 2492,4) sijaitsee noin 12 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat välttävät. Suon keskellä sijaitsevan Suolammen länsipuolelle ulottuu heikkokuntoinen metsäautotie. Suolla on 21 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,2/10 ha (kuva 14). Taulukko 8. Suolamminnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 50 0,4 1,1 1,5 0,19 0,57 0, Yli 1,0 m 32 0,6 1,6 2,2 0,19 0,50 0,69 91 Yli 2,0 m 16 0,6 2,1 2,7 0,10 0,34 0,44 58 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 155,7-158,5 m, ja pinta viettää sekä pohjoisesta että etelästä kohti Suolampea. Suolamminnneva on osittain ojitettu. Sekä pohjois- että eteläosassa on suon keskellä kapea ojittamaton alue. Kuivatusmahdollisuudet ovat välttävät. Pohjaosien kuivatus ei onnistu ilman Suolammen pinnan laskua. Lammesta on länteen Lahnajokeen johtava laskuoja. Lisäksi pohjoispäästä on Hakojokeen johtava laskuoja.

30 3 5 Kuva 14. Suolamminnevan tutkimuslinjastot, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Suolamminnevan pohjoisosassa (A-linjastolla) on tupasvillarämettä, rahkarämettä ja rahkanevaa. Eteläosassa (B-linjastolla) on lyhytkorsinevaa. Reunaosissa on isovarpurämettä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 18 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Puusto on pohjoisosassa ja reunoilla harvahkoa tai keskitiheää taimikkoa ja riukua.

31 3 6 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja muun osan 7,5. Suurin turpeen paksuus, 3,8 m, on pisteessä B 200. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, savi ja hieta. Suolamminnevan turpeista on rahkavaltaisia 84 % ja saravaltaisia 16 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 39 % ja SC 16 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 18 %. Pintaosissa turve on yleensä melko heikosti maatunutta tupasvillarahkaturvetta, jonka alla on maatuneempaa rahkaturvetta, joka lähellä pohjaa muuttuu saravaltaiseksi. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,9 % ja 1-2 m:n syvyydessä 0,7 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,9 %. Suolamminnevan soveltuvuus turvetuotantoon Suolla on melko paksu rahkavaltainen pintakerros. Lisäksi suon muoto ja keskellä sijaitseva lampi ovat epäedullisia turvetuotannon kannalta, joten suota ei suositella turvetuotantoon. 8. Kangasneva (kl , x = 6941, 6, y = 2493,9) sijaitsee noin 9 km Töysän keskustasta etelään. Suo rajoittuu pohjoispäässä hiekkakankaaseen, etelässä peltoon, idässä mäkiseen kalliomaastoon ja lännessä moreenimaastoon. Suon pohjoisosa (pisteet A ) on raivattu pelloksi. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Pohjois- ja eteläpäähän ulottuu ajokelpoinen tie. Suolla on 11 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,8/10 ha (kuva 15). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen. Kangasneva on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Pohjoispäästä lähtee Kangasoja läheiseen Hakojärveen.

32 3 7 Kuva 15. Kangasnevan tutkimuslinja, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Kangasnevan vallitseva suotyyppi on isovarpurämemuuttuma. Lisäksi suolla on tupasvillarämettä, rahkarämettä ja lyhytkorsinevaa, jotka ovat muuttuma-asteella. Reunoilla on turvekankaita. Pohjois- ja eteläpäässä on vanhoja turpeennostopaikkoja. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 21 % ja mättäiden korkeus 2,9 dm. Puusto on paikoin melko kookasta harvennusmetsikköä paikoin harvahkoa taimikkoa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 7,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,2 ja muun osan 7,3. Suurin turpeen paksuus, 3,0 m, on pisteissä A 300 ja A 400. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka.

33 3 8 Taulukko 9. Kangasnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. 0 (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 19 0,1 1,6 1,7 0,02 0,30 0, Yli 1,0 m 13 0,2 2,1 2,3 0,02 0,27 0,29 91 Yli 2,0 m 8 0,1 2,5 2,6 0,01 0,20 0,21 66 Kangasnevan turpeista on rahkavaltaisia 64 % ja saravaltaisia 36 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 29 %, CS 35 %, C 6 % ja SC 30 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 24 %. Suolle on ominaista ohut rahkavaltainen pintakerros, jonka jälkeen turve muuttuu nopeasti melko hyvin maatuneeksi ja sarapitoiseksi. Pohjaosissa on puuta lisätekijänä sisältävää hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Liekoja on yleensä erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Kangasnevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvelajin ja maatumisasteen puolesta suo soveltuu hyvin pienimuotoiseen polttoturvetuotantoon. Haittaavina tekijöinä ovat suon pieni koko ja paikoin kookas puusto. Yli 2 m syvän 8 ha alueen käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,17 milj. suo-m3, laskennallinen kuiva-ainemäärä 0,019 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 0,41 milj. GJ eli 0,11 milj MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,37 milj. GJ eli 0,10 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suo-m3. 9. Selkäneva (kl , x = 6939,5, y = 2497,9) sijaitsee Ähtärin vastaisella rajalla noin 10 km Töysän keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu kaakossa peltoon ja muualla mäkiseen mo-

34 3 9 reenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Pohjois- ja kaakkoisosaan ulottuu tilustie ja länsireunaa sivuaa maantie. Lisäksi suon halki pohjois-eteläsuunnassa on kesällä ajokelvoton talvitie. Suolla on 50 tutkimuspistettä ja 41 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,7/10 ha (kuva 16). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 157,8-172,0 m, ja pinta viettää etelään noin 5 m/km. Selkäneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan vietosta johtuen hyvät. Suurin osa vesistä kulkeutuu kaakkoisosassa sijaitsevan Selkälammen kautta tai suoraan pohjoiseen Yläiseen Mustalampeen johtavaan puroon. Mustalammesta lähtee laskuoja luoteeseen päätyen Hako järveen. Taulukko 10. Selkänevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. ----= (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 134 0,1 1,8 1,9 0,17 2,37 2, Yli 1,0 m 98 0,1 2,3 2,4 0,15 2,18 2,33 92 Yli 2,0 m 62 0,1 2,8 2,9 0,08 1,70 1,78 70 Selkänevan eteläosassa A-selkälinjan ympäristössä ovat tupasvillaräme- ja varsinainen sararämemuuttumat yleisimmät suotyypit. Alueen itäpäässä ja reunoilla on usein puolukkaturvekangasta. B- linjastolla on varsinainen sararämemuuttuma vallitsevana. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 8 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on yleensä melko kookasta ja keskitiheää mäntyvaltaista harvennusmetsikköä tai riukua. Varsinkin B-linjastolla on koivua ja paikoin kuustakin seassa runsaasti. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja muun osan 6,3.

35 4 1 Suurin turpeen paksuus, 4,5 m, on pisteessä B Vallitseva pohjamaalaji on moreeni, mutta syvimmissä kohdissa on paikoin hiesua. Liejua on suon pohjalla ohut kerros Selkälammen ympärillä (kuvat 17 ja 18). Selkänevan turpeista on saravaltaisia 71 % ja rahkavaltaisia 29 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 8 %, CS 21 %, C 7 % ja SC 64 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 18 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 5 %. Suolle on ominaista ohut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla on keskinkertaisesti maatunutta sararahkaturvetta, joka muuttuu pohjaa kohti saravaltaiseksi. Kuva 17. Selkänevan A-selkälinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.

36 4 3 Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A on 3,6 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,3-8,2), ph-arvo 4,1 (3,1-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 90,0 % (86,6-92,7) ja kuivatilavuuspaino 98 kg/suo-m 3 (71-135). Kuivan turpeen keskimääräinen lämpöarvo on 22,2 MJ/kg (19,4-23,4) ja 50 % :n kosteudessa 9,9 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,25 % kuivapainosta (taulukko 11 ). Taulukko 11. Laboratoriomääritysten tuloksia Selkänevalta. Selkänevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvelajin ja maatumisasteen puolesta Selkäneva soveltuu polttoturvetuotantoon. Tuotantoa haittaavina tekijöinä ovat suon muoto, paikoin kookas puusto ja kaakkoisosan lampi, joka täytyy

37 4 4 ainakin osittain kuivattaa. Suon kahdella suurimmalla yli 2 m syvällä alueella on turvetuotantoon soveltuvaa aluetta yhteensä noin 55 ha, jonka käyttökelpoiset turvevarat ovat noin 1,20 milj. suo-m3, kuiva-ainemäärä 0,118 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 2,62 milj. GJ eli 0,73 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,34 milj. GJ eli 0,65 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suo-m3, kuiva-ainemäärä 2150 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa MWh. Yhden suokuution energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,54 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 3,1 kg. 10. Kissaneva (kl , x = 6942, 8, y = 2499,3) sijaitsee Ähtärin vastaisella rajalla noin 10 km Töysän keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Lounaisreunaa sivuaa Alavuden ja Ähtärin välinen maantie. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 24 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,8/10 (kuva 19). ha Kuva 19. Kissanevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus.

38 4 5 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itäosassa etelään ja muualla länteen. Kissaneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Länsiosassa ojat ovat harvassa. Suon luoteisreunassa sijaitseva Kissalampi estää lähialueiden syvimpien osien kuivattamisen. Suon eteläpäästä on laskuoja, joka päätyy Sappionjokeen. Lisäksi länsipäästä lähtee laskuoja pohjoiseen Haukilampeen, josta on yhteys Hakojärveen. Kissanevan vallitseva suotyyppi on tupasvillarämemuuttuma. Reunaosissa ja ohututrpeisilla alueilla on kangasrämemuuttumaa ja turvekankaita. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 9 % ja mättäiden korkeus 1,9 dm. Puusto on A-linjalla yleensä keskitiheää mäntyvaltaista harvennusmetsikköä. A 200-poikkilinjalla on mäntytaimikkoa. Taulukko 12. Kissanevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 42 0,3 1,5 1,8 0,11 0,63 0, Yli 1,0 m 23 0,4 2,5 2,9 0,09 0,58 0,67 91 Yli 2,0 m 13 0,4 3,3 3,7 0,06 0,44 0,50 68 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,5 ja muun osan 6,2. Suurin turpeen paksuus, 7,4 m, on pisteessä A 200. Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Kissanevan turpeista on saravaltaisia 54 % ja rahkavaltaisia 46 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 23 %, CS 23 %, C 2 % ja SC 52 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 24 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 16 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 4 %. Paksuturpeiselle alueelle on ominaista vajaan metrin paksuinen heikosti maatunut tupasvillaa sisältävä rahka-

39 4 6 valtainen pintakerros, jonka jälkeen turve muuttuu saravaltaiseksi ja jonkin verran maatuneemmaksi. Pohjalla on puupitoista maatunutta saraturvetta. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Kissanevan soveltuvuus turvetuotantoon Polttoturvetuotannon esteinä ovat paksu pintarahka ja syvimpien osien kuivatusvaikeudet. 11. PieniSaarineva (kl , x = 6943,9, y = 2498,7) sijaitsee noin 9 km Töysän keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu mäkiseen ja paikoin kallioiseen moreenimaastoon. Eteläreuna on raivattu pelloksi. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Itä- ja länsireunaa sivuaa maantie. Suolla on 5 tutkimuspistettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,5 /10 ha (kuva 20). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen ja kaakkoon. Pieni Saarineva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon keskellä on pienehkö ojittamaton alue. Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Kaakkoisreunassa sijaitsevasta Harakkalammesta lähtee laskuoja eteläosan poikki länteen Haukilampeen, josta on yhteys Hakojärveen. Taulukko 13. Pienen Saarinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 34 0,2 1,6 1,8 0,09 0,55 0, Yli 1,0 m 25 0,3 2,1 2,4 0,09 0,52 0,61 95 Yli 2,0 m 12 0,4 3,0 3,4 0,06 0,36 0,42 66

40 4 7 Pienen Saarinevan koillisosassa on pienialainen lyhytkorsinevaalue. Muualla on yleensä tupasvillarämemuuttumaa ja reunoilla kangasrämemuuttumaa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 4 % ja mättäiden korkeus 1 dm. Puusto on rämealueilla yleensä kookasta mäntytaimikkoa tai riukua. Kuva 20. Pienen Saarinevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0 ja muun osan 6,6. Suurin turpeen paksuus, 4,8 m, on pisteessä A 300. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Pienen Saarinevan turpeista on saravaltaisia 65 % ja rahkavaltaisia 35 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 23 %, CS 12 %, C 9 % ja SC 56 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 12 %. Suon keskiosissa on noin puolen metrin paksuinen heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, jonka alla turve muuttuu sarapitoiseksi ja maatuneemmaksi.

41 4 8 Liekoja on yleensä erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Pienen Saarinevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvetuotantoa haittaa paikoin paksuhko rahkavaltainen pintakerros. Muutoin suo soveltuu pienimuotoiseen polttoturvetuotantoon. Yli 2 m :n syvyisen 12 ha alueen käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,29 milj. suo-m3, laskennallinen kuiva-ainemäärä 0,028 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 0,61 milj. GJ eli 0,17 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,54 milj. GJ eli 0,15 milj. MWh. 12. Saarineva (kl , x = 6945,1, y = 2498,3) sijaitsee noin 9 km Töysän keskustasta itään. Suo rajoittuu mäkiseen ja kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. kaakkoispäätä sivuaa maantie. Suolla on 36 tutkimuspistettä ja 49 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,6/10 ha (kuva 22). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 160,0-170,6 m, ja pinta viettää luoteeseen noin 5 m/km. Saarineva on osittain ojitettu. Ojat sijoittuvat reunoille ja suon pohjoisosaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan vietosta johtuen hyvät. Laskuojat lähtevät suon luoteispäästä länteen Hakojärveen, josta on yhteys Töysänjokeen. Taulukko 14. Saarinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. Hi-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 79 0,3 1,7 2,0 0,23 1,36 1, Yli 1,0 m 62 0,4 2,1 2,5 0,19 1,30 1,49 94 Yli 2,0 m 33 0,4 2,9 3,3 0,14 1,95 1,09 69

42 4 9 Kuva 22. Saarinevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Saarinevan avoimella ja lähes ojittamattomalla keskiosalla on lyhytkorsinevaa ja varsinaista saranevaa. Pohjoisosissa ja reunoilla on varsinainen sararämemuuttuma tyypillinen.

43 5 0 Lisäksi alueella on karhunsammalmuuttumaa ja turvekankaita. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 11 % ja mättäiden korkeus 1,8 dm. Puusto on rämealueilla yleensä keskitiheää mäntytaimikkoa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,2 ja muun osan 5, 3. Suurin turpeen paksuus, 5,7 m, on pisteessä A Suon pohja on melko epätasainen. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Liejua on suon pohjalla paikoitellen ohut kerros (kuvat 23 ja 24). Kuva 23. Saarinevan A 800-poikkilinjan maatuneisuus ja turvelajiprofiili.

44 5 2 Saarinevan turpeista on saravaltaisia 75 % ja rahkavaltaisia 25 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 9 %, CS 16 %, C 12 % ja SC 63 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 17 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 11 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 7 %. Suolle on ominaista melko paksu heikosti maatunut pintakerros, joka on kaakkoisosassa rahkavaltainen mutta muuttuu luodetta kohti saravaltaiseksi. Pohjalla on puupitoista maatunutta saravaltaista turvetta. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 300 ja A 800 on 5,9 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,9-62,3), ph-arvo 4,1 (3,3-4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 92,5 % (80,7-94,9) ja kuivatilavuuspaino 76 kg/suo-m 3 (52-212). Kuivan turpeen keskimääräinen lämpöarvo on 21,0 MJ/kg (19,8-22,5) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,15 % kuivapainosta (taulukko 15). Saarinevan soveltuvuus turvetuotantoon Suon kaakkoisosassa on paksuhko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka soveltuu huonosti sekä kasvu- että polttoturvetuotantoon. Turvetuotantoa hankaloittavana tekijänä on lisäksi luoteisosan saarekkeisuus. Suon keski- ja kaakkoisosassa on kuitenkin noin 25 ha yhtenäistä lähes avointa yli 2 m syvää aluetta, joka soveltuu tyydyttävästi polttoturvetuotantoon jyrsinmenetelmällä. Käyttökelpoiset polttoturvevarat (H 1-3 maatunut pintarahka poistettuna) ovat 0,56 milj. suo-m3, kuivaainemäärä 0,040 milj. t n ja kuivan turpeen energiasisältö 0,86 milj. GJ eli 0,24 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,76 milj. GJ eli 0,21 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin suo-m3, kuiva-ainemäärä 1600 tn ja energiasisältö tuotantokos-