KIURUVEDELLÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Osa 6

Transkriptio

1 Turvetutkimusraportti Report of Peat Investigation 348 KIURUVEDELLÄ TUTKITUT SUOT JA IIDE TURVEVARAT Osa 6 Abstract: The peatlands and peat reserves of Kiuruvesi Part 6 Geologian tutkimuskeskus Espoo 2003

2

3 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 GEOLOGIA TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 348 GEOLOGICAL SURVEY OF FILAD Report of Peat Investigation 348 KIURUVEDELLÄ TUTKITUT SUOT JA IIDE TURVEVARAT OSA 6 Abstract: The peatlands and peat reserves of Kiuruvesi Part 6 Espoo

4 Luukkanen Ari Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 348, 62 sivua, 45 kuvaa, 9 taulukkoa ja 4 liitettä. Geologian tutkimuskeskus tutki vuonna 2001 Kiuruveden kunnan alueella 26 suota yhteispinta-alaltaan 1813 ha. Tämä on noin 7 % kunnan koko suoalasta. Tutkituissa soissa on turvetta yhteensä noin 21,0 milj. suo-m 3. Soiden keskisyvyys on 1,1 m, josta heikosti maatuneen rahkaturpeen osuus on 0,1 m. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,9. Yli kaksi metriä syvän alueen pinta-ala on 267 ha ja turvemäärä 34 % koko tutkitun alan turvemäärästä. Turpeista on saravaltaisia 83 %, rahkavaltaisia 16 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Luonnontilaisen suon osuus on 3 % suotyyppihavainnoista pinta-alalla painotettuna. Lähes puolet soista on turvekankaita. Energiaturpeeksi soveltuvan turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,4 % kuivapainosta, vesipitoisuus 89,3 % märkäpainosta, kuiva-aineen määrä 97 kg/m 3 ja rikkipitoisuus 0,20 % kuivapainosta. Energiaturpeeksi soveltuvan kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,2 MJ/ kg. Tutkituista soista 21 soveltuu energiaturvekäyttöön. Energiaturvetuotantoon soveltuvan alueen pinta-ala on 519 ha. Käyttökelpoiset turvevarat tällä alueella ovat noin 9,21 milj. suo-m 3 ja energiasisältö 50 %:n käyttökosteudessa noin 4,55 milj. MWh. eljällä suolla on tuotantoon soveltuvaa, heikosti maatunutta rahkaturvetta. Tätä turvetta on 16 ha:n alueella noin 0,10 milj. suo-m 3. Avainsanat: suo, turvevarat, energiaturve, Kiuruvesi Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO sähköposti: ari.luukkanen@gsf.fi ISB ISS

5 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 Luukkanen Ari Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 The peatlands and peat reserves of Kiuruvesi, Part 6. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 348, 62 pages, 45 figures, 9 tables and 4 appendices. The Geological Survey of Finland studied peat reserves in the municipality of Kiuruvesi in Twentysix mires and bogs covering 1813 hectares were studied. This is about 7 % of the total peatland area in Kiuruvesi. The peatlands studied contain a total of 21.0 million m 3 of peat in situ. The mean thickness of peat is 1.1 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer which averages 0.1 m in thickness. The mean humification degree of peat is 4.9. The area deeper than two meters covers 267 hectares and contains 34 % of the total quantity of peat. Eightythree per cent of the peat is Carex predominant, 16 % Sphagnum predominant and 1 % Bryales predominant. Virgin peatland covers 3 % of the total peatland area. Forest drained peatlands cover almost a half of the studied peatland area. The average ash content of energy peat is 4.4 % of dry weight. The water content of energy peat is 89.3 % of wet weight. The average dry bulk density of energy peat is 97 kg per m 3 in situ and sulfur content 0.20 % of dry weight. The average effective caloric value of dry energy peat is 21.2 MJ/kg. Twentyone of the studied mires are suitable for energy peat production. The total area suitable for energy peat production is 519 hectares. The amount of mineable energy peat is some 9.21 million m 3 in situ. The energy content at 50 % moisture content is about 4.55 million MWh. Four bogs covered 16 hectares have mineable and weakly decomposed surface peat layer. The amount of that peat is some 0.10 million m 3 in situ. Key words: mire, bog, peatland, peat reserves, energy peat, Kiuruvesi Geological Survey of Finland P.O. Box 1237 FI KUOPIO ari.luukkanen@gsf.fi 3

6 4

7 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 SISÄLLYSLUETTELO JOHDATO... 7 TUTKIMUSMEETELMÄT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriomääritykset... 7 AIEISTO KÄSITTELY JA TULOSTEET... 9 ARVIOITIPERUSTEET... 9 TUTKITUT SUOT Sammakkosuo Salahminsuo Reimansuo Kauralansuo Paskosuo Vironsuo Paavonraivio Soidinkorpi Ilvessuo Varttilammensuo Teerisuo Heinälampi Lamminsuo Pyöreäsuo Kapustakankaansuo ummelansuo Kissanhännänsuo Kiertosuo Iso-Ruostesuo Aittosuo Kokkosuo Ruostesuo Lauluräme Vedenpäänsuo Pohjoissuo Katajasuo TULOSTE TARKASTELUA Suot ja soistuminen Suoyhdistymät ja suotyypit Turvekerrostumat Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotannossa Soidensuojelu KIITOKSET KIRJALLISUUTTA LIITTEET 5

8 6

9 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 JOHDATO Kiuruvesi kuuluu maakunnallisesti Ylä-Savoon, rajanaapureinaan Vieremä, Sonkajärvi, Iisalmi, Pielavesi, Pyhäsalmi ja Pyhäntä. Kiuruvedellä on peruskartoilta tehdyn mittauksen mukaan luetteloitu yli 20 ha:n suuruisia suokuvioita 282 kpl (Lappalainen et al. 1980). Geologista suota (turvetta yli 30 cm) näissä on yhteensä ha. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Kiuruveden turvevaroja ensimmäisen kerran vuosina 1984 ja 1987 (Luukkanen ja Porkka 1988). Tämän jälkeen vuonna 1990 (Luukkanen ja Porkka 1993) sekä vuosina ja 1998 (Luukkanen 2001), vuonna 1999 (Luukkanen 2002) sekä vuonna 2000 (Luukkanen 2003). Ensimmäiseen raporttiin sisältyi 21 suota, toiseen 24, kolmanteen 26, neljänteen 34 ja viidenteen 35 suota. Tähän raporttiin on koottu vuonna 2001 kartoitetut 26 suota yhteispinta-alaltaan 1813 ha (kuva 1). Tämä on noin 7 % kunnan geologisesta suoalasta. Kiuruvedellä on vuoteen 2001 mennessä tutkittu yhteensä noin ha suota. Tämä on noin 74 % Kiuruveden geologisesta suoalasta. Tutkittuja soita on yhteensä 166 kpl. Kiuruveden turvetutkimukset liittyvät osana GTK:n tehtävänä olevaan valtakunnan turvevarojen kokonaiskartoitukseen. Tulokset palvelevat turpeen käyttäjiä ja antavat myös tietoja soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi maa- ja metsätalouteen sekä suojeluun ja virkistyskäyttöön. Alueen turvetutkimukset ovat myös osana, nyt jo päättyneessä GTK:n ja Maanmittauslaitoksen yhteistyönä tehdyssä maaperäkartoituksessa. Tässä julkaisussa on lyhyt kuvaus tutkituista soista ja arvio hyödyntämismahdollisuuksista sekä tulosten tarkasteluosa. Soista on mahdollisuus tilata monipuolisia suoselostuksia, yksityiskohtaisia karttoja ja turvekerrostumien poikkileikkauskuvia sekä tietoja turpeen laadusta ja määrästä. Tuloksia on saatavissa palstoittain, soittain, kunnittain tai vesistöalueittain. Lisäksi on mahdollisuus saada tietoja laboratorioanalyyseistä. Yksityiskohtaiset tutkimustiedot säilytetään GTK:n Kuopion yksikössä. TUTKIMUSMEETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa noudatettiin GTK:n turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lappalainen, Stén & Häikiö 1984). Suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa GPS-satelliittipaikantimen avulla suon hallitsevan osan poikki paikannettiin selkälinja ja tälle poikkilinjoja. Poikkilinjat ovat yleensä 200 metrin etäisyydellä toisistaan (kuva 2). Tutkimuspisteet ovat selkälinjoilla 100 metrin välein. Lisäksi soilla on syvyysmittauslinjoja ja -pisteitä, joilta mitattiin turvekerrostuman paksuudet 50 metrin välein. Tärkeimmät tutkimuslinjat vaaittiin ja korkeudet kiinnitettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi ja suon pinnan mättäisyys (peittävyys-% ja korkeus). Suon kasvukerroksesta havainnoitiin hillan, karpalon ja kihokkien määrät (3-asteikko). Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet sekä tiheys- ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa selvitettiin turvelajit lisätekijöineen (6-asteikko), turpeen maatuneisuus (10-asteikko), kosteus (5-asteikko), tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%-osuus). Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaalaji (kuva 3). Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella otettiin tilavuustarkat laboratorionäytteet siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin käyttökelpoista turvekerrostumaa. äytteistä määritettiin GTK:n Geopalvelukeskuksen (GPK) geolaboratoriossa Kuopiossa turpeen happamuus eli ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina ( C:ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (+ 815 ± 25 0 :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo IKA (C 5000 DUO) kalorimetrillä (ASTM D ). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivaaineen määrä (kg/suo-m 3 ). Samalla analysoitiin, osasta näytteistä rikkipitoisuus rikkianalysaatto- 7

10 Kiuruvedellä vuonna 2001 tutkitut suot Kiuruvesi Tutkitut suot Suot Pellot Järvet Valuma-alue km Joet Tiet Rautatie Ñ Kuva 1. Kiuruvedellä vuonna 2001 tutkitut suot Sammakkosuo 142. Salahminsuo 143. Reimansuo 144. Kauralansuo 145. Paskosuo 146. Vironsuo 147. Paavonraivio 148. Soidinkorpi 149. Ilvessuo 150. Varttilammensuo 151. Teerisuo 152. Heinälampi 153. Lamminsuo 154. Pyöreäsuo 155. Kapustakankaansuo 156. ummelansuo 157. Kissanhännänsuo 158. Kiertosuo 159. Iso-Ruostesuo 160. Aittosuo 161. Kokkosuo 162. Ruostesuo 163. Lauluräme 164. Vedenpäänsuo 165. Pohjoissuo 166. Katajasuo 8

11 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 rilla (810L) ja hiili- sekä typpipitoisuus hiili-typpianalysaattorilla (820L). Osasta näytteitä analysoitiin ryhmä alkuaineita (menetelmänä 503P) kuningasvesiuutolla + 90 o C:ssa ICP- AES- tekniikalla. Analysoidut alkuaineet olivat: Al, As, B, Ca, Cd, Co, Cr, Cu, Fe, K, La, Mg, Mn, Mo, a, i, P, Pb, S, Sb, Sn, Sr, Ti, V, ja Zn. AIEISTO KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineisto on tallennettu GTK:n turvetietokantaan. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen ym. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet on laskettu turvemäärillä painottaen. Lieko-osumat on muutettu kantopitoisuusprosenteiksi turvemäärästä erikseen 0-1 ja 1-2 metrin välisissä syvyyskerroksissa. Jokaisesta suosta on tässä raportissa olevan suppean kuvauksen lisäksi laadittu yksityiskohtainen tutkimusselostus, suokartta ja poikkileikkauskuvia. Suokartassa on tutkimus- ja syvyysmittauspisteet, pistekohtaiset turvepaksuudet sekä turpeen keskimääräinen maatuneisuus. Kartassa on lisäksi turvekerrostuman paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (kuva 2). Poikkileikkauskuvilla selvennetään turvekerrostuman rakennetta. Kuvista käy ilmi turvelajit, turpeen maatuneisuus, pohjamaalajit, suotyypit ja lieko-osumat (kuva 3). Edellä mainittujen perustulostusten lisäksi GTK:n turvetutkimusaineistosta on saatavissa atktulosteita tasokarttoina ja listauksina esimerkiksi suotyypeistä, liekoisuudesta, suon pinnan ja pohjan korkeudesta, liejuista sekä pohjamaalajeista. Samaan karttaan, yhdelle tutkimuspisteelle voidaan merkitä kerralla kaksi eri tietoa. ARVIOITIPERUSTEET Turvekerrostuman koko ja paksuus, turvelajit, turpeen maatuneisuus sekä turpeen muut fysikaaliset ja tietyt kemialliset ominaisuudet ja kuivatettavuus ovat tärkeimpiä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Rahkaturve soveltuu energiaturpeeksi, jos sen maatumisaste on vähintään H 5. Saraturve soveltuu energiakäyttöön heikomminkin maatuneena. Jos heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus on yli 0,6 m se soveltuu käytettäväksi ympäristöturpeena. Ympäristöturpeella ymmärretään tässä raportissa kaikkea heikosti maatunutta (H 1-4 ) rahkavaltaista turvetta. Ohut heikosti maatunut pintarahkakerros on luokiteltu energiaturpeeksi, koska se kunnostusvaiheessa sekoittuu alla olevaan maatuneempaan rahkaturpeeseen tai saraturpeeseen ja voidaan siten tuottaa energiaturpeena. Turpeiden ja soiden käyttökelpoisuutta arvioitaessa on nojauduttu Turveteollisuusliiton laadunmäärittelyohjeeseen. Tuhka- ja rikkipitoisuuden osalta on sovellettu jyrsin- ja palapolttoturpeille asetettuja laatuvaatimuksia (liite 3). Tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on pidetty 1,5 metriä. Parantuneen tuotantotekniikan ansiosta tuotetaan nykyisin vieläkin matalampia alueita. Tuotantoon soveltuvalle alueelle ei ole asetettu vähimmäiskokoa vaan pienetkin alueet on huomioitu. Käyttökelpoisen energiaturpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,3-0,5 m, mikä vastaa tuotannon jälkeen suon pohjalle jäävää turvekerrosta. Käyttökelpoisen, ympäristöturpeena tuotettavan turpeen vähimmäissyvyytenä on pidetty 0,6 metriä. Soiden käyttömuotoja arvioitaessa on myös otettu huomioon soiden sijainti vesistöjen suhteen sekä luonnonsuojelulliset näkökohdat. Soiden omistussuhteita ei ole selvitetty. 9

12 Kuva 2. Esimerkki suokartasta. Merkkien selite liitteessä 2. 10

13 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiileista. Merkkien selite liitteessä 2. 11

14 TUTKITUT SUOT 141. Sammakkosuo Sammakkosuo (kl ) sijaitsee 11 km Kiuruveden keskustasta lounaaseen moreenimäkien ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää loivasti koilliseen. Vedet laskevat ojia ja puroa pitkin pohjoiskoilliseen Karankajärveen (118,0 m mpy). Suon eteläosassa on pieni luonnontilainen avosuoalue. Muualta suo on ojitettu. Pieni vietto ja paksut liejukerrokset vaikeuttavat kuivatusta. Sammakkosuo kuuluu Sulkavanjärven vesistöalueeseen (4.55) ja siinä lähemmin iemisjärven alueeseen (4.557). Tutkimuspistetiheys on 8,6 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 14 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 10 ha, yli 1,5 m:n aluetta 7 ha ja yli kahden metrin aluetta 4 ha (kuva 4). Puolet tutkimuspisteistä on turvekankaalla. Mustikkaturvekangas on yleisin turvekangastyyppi. Runsas kolmasosa suotyypeistä on rämeitä ja yleisin niistä on varsinaisen sararämeen muuttuma. Suon eteläosan avosuoalue on varsinaista saranevaa (kuva 5), jossa kasvaa mm. pullosaraa ja keskiravinteista rimpinevaa, jossa kasvaa mm. riippasaraa. Kaksi kolmasosaa turpeesta on saravaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 30 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 39 % ja sararahkaturve (CS-t) 17 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 16 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,2. Liekoja on erittäin vähän. oin puolet suon pohjasta on moreenia. Suon eteläosan pohjaturpeen alla on paksuimmillaan lähes 4 metriä ruskeaa järvimutaa. Tämän alla on vielä ohut kerros liejua, joka vaihettuu liejusaven kautta saveksi. Muhoksen punertava savi on Kuva 4. Tutkimuspisteiden sijainti Sammakkosuolla. 12

15 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 täällä noin 139,5 metrin korkeudella merenpinnasta ja 5,53-5,60 cm:n syvyydellä suon pinnasta. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu tupasvillarämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on melko alhainen, tuotantoon soveltuvassa osassa keskimäärin 3,4 %. Rikkipitoisuus on normaali, keskimäärin 0,19 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on tuotantoon soveltuvassa turpeessa keskimäärin 85 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on soveltuvassa turpeessa keskimäärin 21,6 MJ/kg. Sammakkosuon eteläosassa on 2 ha:n alueella heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta noin suo-m 3. Tämä alue on muinoin ollut lampena, mitä todistaa turpeen alla oleva neljän metrin vahvuinen järvimutakerros. Järvimuta hankaloittaa tuotantoa kosteina kesinä. Energiatuotantoon soveltuvaa turvetta on 7 ha:n alueella noin 0,13 milj. suo-m 3. Kuva 5. Varsinaista saranevaa Sammakkosuon eteläosassa. Varsinaisen saranevan tyyppilajeja ovat mm. jouhisara, pullosara sekä rahkasammaleista Sphagnum papillosum. Kuvanottopaikalla on turvetta 1,5 m. Turpeen alla on 4 metriä järvimutaa, jonka alla vielä ohuelti detritus- ja saviliejua. Savi alkaa 6 metrin syvyydessä (kuva ) Salahminsuo Salahminsuo (kl ) sijaitsee noin 20 km Kiuruveden keskustasta lounaaseen moreenimäkien ja peltojen ympäröimänä. Suon länsilaidalla on runsaan kahden hehtaarin suuruinen Ristilampi (146,4 m mpy) ja itäisessä keskiosassa noin 4 ha:n suuruinen Kapasenlampi (146,7 m mpy). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää eteläkaakkoon (kuva 6). Vedet laskevat suo-ojien ja lampien kautta eteläkaakkoon Koukopuroon, joka taas laskee kaakkoon virtaavaan Tuomijokeen. Suo on ojitettu kauttaaltaan. Ristilampi ja Kapasenlampi estävät suon tehokkaan kuivatuksen. Salahminsuo kuuluu Sulkavanjärven vesistöalueeseen (4.55) ja siinä lähemmin Lähdejoen vesistöalueeseen (4.555). Suon tutkimuspistetiheys on 5,4/10 ha. Pinta-alaltaan suo on 130 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 74 ha, yli 1,5 m:n aluetta 48 ha ja yli kahden metrin aluetta 20 ha. Tutkimuspisteistä on 43 % rämeellä, 30 % turvekankaalla ja 19 % turvepellolla. Varsinaisen sararämeen muuttuma on yleisin rämetyyppi. Puolukkaturvekangasta on laajalti suon keskiosassa. Turvepellot ovat saraturvepeltoja. 13

16 Turpeesta on 83 % saravaltaista ja 15 % rahkavaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 55 % ja korterahkasaraturve (EqSC-t) 9 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 10 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Liekoja on erittäin vähän. Kapasenlammen ja Ristilammen ympäristössä on järvimutaa vaihtelevanpaksuisesti, paksuimmillaan noin metrin kerroksena. Syvimpien altaiden pohjalla on ohuelti detritusliejua ja tämän alla hiesua. Muualla suon pohja on pääosin moreenia. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu kolmelta varsinaisen sararämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on keskimäärin 4,0 % ja rikkipitoisuus 0,20 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on melko korkea, keskimäärin 103 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on korkea, keskimäärin 22,2 MJ/kg. Salahminsuolla on 26 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,39 milj. suo-m 3. Suolla sijaitsevat Ristilampi ja Kapasenlampi yhdessä syvänteiden järvimudan kanssa vaikeuttavat merkittävästi suon kuivatusta. Kuva 6. Tutkimuspisteiden sijainti Salahminsuolla. 14

17 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Reimansuo Reimansuo (kl ) sijaitsee 9 km Kiuruveden keskustasta pohjoisluoteeseen. Suo rajoittuu matalapiirteiseen moreenimaastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää eteläkaakkoon. Vedet laskevat ojia pitkin etelään Varttilampeen (106,2 m mpy), josta pohjoisluoteeseen Varttipuroon ja Palosjärveen (97,7 m mpy). Suo on ojitettu kauttaaltaan ja kuivatusvaikeuksia ei ole. Reimansuo kuuluu Koskenjoen vesistöalueeseen (4.56) ja siinä lähemmin Koskenjoen alaosan alueeseen (4.561). Tutkimuspistetiheys on 7,7 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 26 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 13 ha, yli 1,5 m:n aluetta 9 ha ja yli kahden metrin aluetta 7 ha (kuva 7). Lähes kaksi kolmannesta suosta on rämemuuttumaa. Turvekankaan osuus on kolmannes ja korpityyppien 5 %. Varsinaisen sararämeen muuttuma ja tupasvillarämemuuttuma ovat yleisimmät rämetyypit. Puolukkaturvekangas on yleisin turvekangas. Kaksi kolmasosaa turpeesta on saravaltaista ja yksi kolmannes rahkavaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 45 % ja tupasvillarahkasaraturve (ErSC-t) 11 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 37 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,1. Liekoja on erittäin vähän. Syvimpien altaiden pohjalla on ohuelti liejua, jonka alla on pohjamaalajina hiesu. Matalien alueiden pohjamaalajina on moreeni. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu tupasvillarämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on keskimäärin 4,1 % ja rikkipitoisuus 0,17 %. Turpeen kuiva-aineen määrä on keskimäärin 83 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg. Reimansuon pinnalla on 4 ha:n alueella heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta noin suo-m 3. Tämän alla ja ympärillä on 11 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,19 milj. suo-m 3. Kuva 7. Tutkimuspisteiden sijainti Reimansuolla. 15

18 144. Kauralansuo Kauralansuo (kl ) sijaitsee 20 km Kiuruveden keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu vaihtelevapiirteiseen moreenimaastoon. Suon keskellä on laaja peltoalue. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää loivasti eteläkaakkoon. Vedet laskevat suon keskeltä etelään kanavaan, jota pitkin edelleen etelään Ristipuroon ja Tuomijokeen. Suo on ojitettu kokonaan eikä kuivatusvaikeuksia ole. Kauralansuo kuuluu Sulkavanjärven vesistöalueeseen (4.55) ja siinä lähemmin Lähdejoen vesistöalueeseen (4.555). Tutkimuspistetiheys on 6,1 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 88 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 72 ha, yli 1,5 m:n aluetta 48 ha ja yli kahden metrin aluetta 21 ha (kuva 8). Tutkimuspisteistä on runsaat puolet turvekankaalla. Rämeen osuus on 26 % ja turvepeltojen 20 %. Puolukka- ja mustikkaturvekangasta (kuva 9) on yleisesti suon keski- ja itäosissa. Suon länsiosassa on varsinaisen sararämeen muuttumaa. Turvepellot ovat saraturvetta. Lähes koko suo on saraturvevaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 67 % ja korterahkasaraturve (EqSC-t) 14 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 5 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,7. Liekoja on koko suolla erittäin vähän. Suon pohja on pääosin moreenia. Syvimmissä altaissa turpeen alla on ensin liejua ja sitten hiesua. Kuva 8. Tutkimuspisteiden sijainti Kauralansuolla. 16

19 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu puolukka- ja mustikkaturvekankaalta. Turpeen tuhkapitoisuus on ilman runsastuhkaista pohjakerrosta keskimäärin 4,8 % ja rikkipitoisuus keskimäärin 0,22 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on keskimäärin 89 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg. Kauralansuolla on 45 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,81 milj. suo-m 3. Kuva 9. Puolukka (Vaccinium vitis-idaea) on kanervakasvien heimoon kuuluva ainavihanta varpu, joka muodostaa maavarren avulla laikuttaisia kasvustoja. Maavarsien vanhimmat osat voivat olla iältään yli 20-vuotiaita. Puolukka on vähentynyt sekä kivennäis- että turv la (kuva ). 17

20 145. Paskosuo Paskosuo (kl ) sijaitsee 19 km Kiuruveden keskustasta lounaaseen moreenimäkien ja peltoaukeaman ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää kaakkoon. Vedet laskevat ojia pitkin suon itäositse kaakkoon virtaavaan Paskonpuroon. Paskonpuro saa alkunsa suon kaakkoisosassa sijaitsevasta Paskolammesta (139,5 m mpy) ja laskee myöhemmin Tuomijokeen ja edelleen Aittojärveen (103,7 m mpy). Suo on ojitettu kokonaan. Vajaan puolen hehtaarin kokoinen Paskolampi vaikeuttaa suon kuivattamista. Paskosuo kuuluu Sulkavanjärven vesistöalueeseen (4.55) ja siinä lähemmin Lähdejoen vesistöalueeseen (4.555). Tutkimuspistetiheys on 8,5 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 34 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 24 ha, yli 1,5 m:n aluetta 16 ha ja yli kahden metrin aluetta 11 ha (kuva 10). Tutkimuspisteistä on runsaat puolet turvekankaalla. Rämeen osuus on 16 % ja korven sekä turvepellon 14 %. Yleisin suotyyppi on puolukkaturvekangas. Suon itälaidalla on runsaasti ruohoheinäturvekangasta, jolla kasvaa mm. suo-orvokkia (kuva 11). Suon koillisosan turvepelto on saraturvetta. Turpeesta on 75 % saravaltaista ja 21 % rahkavaltaista. Ruskosammalvaltainen (4 %) turve on suon keskiosassa, puolukkaturvekankaan pinnalla olevaa seinäsammalta. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 55 % ja puurahkasaraturve (LSC-t) 10 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 15 % ja puun jäännöksiä sisältävien 13 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,4. Liekojen määrä on koko suolla erittäin pieni. Suon pohja on pääosin moreenia. Syvimmässä altaassa turpeen alla on ohuelti järvimutaa ja detri- Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Paskosuolla. 18

21 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 tusliejua. äiden alla pohjamaalajina on savensekainen hiesu. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu puolukkaturvekankaalta. Turpeen tuhkapitoisuus on alhainen, keskimäärin 3,7 % (ilman runsastuhkaista pohjaturvetta). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,21 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on alhainen, keskimäärin 79 kg/m 3 vesipitoisuuden ollessa 91,8 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg. Paskosuon lounaisosassa on 3,5 ha:n alueella heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta noin suo-m 3. Energiatuotantoon soveltuvaa turvetta on 14 ha:n alueella noin 0,26 milj. suo-m 3. Suon kaakkoisreunalla sijaitseva, alle yhden hehtaarin kokoinen Paskolampi estää suon eteläosan turveteollisen käytön. Kuva 11. Suo-orvokki (Viola palustris) on sinipunaisin kukin kukkiva monivuotisruoho, joka on korpien, rantojen ja suoniittyjen kasvi. Sen munuaismaiset lehdet ovat antaneet sille kansanomaiset nimensä; varsankavio tai lampaankorva (kuva ). 19

22 146. Vironsuo Vironsuo (kl ) sijaitsee 13 km Kiuruveden keskustasta länteen pääasiassa jyrkkäpiirteisten moreenimäkien ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää sekä etelään että länteen. Vedet laskevat ojia pitkin länteen Ylännepuroon, jota pitkin kaakkoon iemisjärveen (98,9 m mpy). Suo on ojitettu kauttaaltaan. Kuivatusvaikeuksia ei ole. Vironsuo kuuluu Sulkavanjärven vesistöalueeseen (4.55) ja siinä lähemmin iemisjärven alueeseen (4.556). Tutkimuspistetiheys on 7,6 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 38 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 12 ha, yli 1,5 m:n aluetta 9 ha ja yli kahden metrin aluetta 1 ha (kuva 12). Tutkimuspisteistä on 42 % turvekankaalla. Rämeen osuus on 36 % ja korpityypin 16 %. Puolukkaturvekangas on yleisin suotyyppi. Suon syvimmällä alueella on varsinaisen sararämeen muuttumaa. Turve on saravaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 22 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 46 %, puurahkasaraturve 18 % ja sararahkaturve (CS-t). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 20 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,1. Liekoja on kaikkiaan vähän mutta 0,1-0,5 m:n välisessä kerroksessa niitä on erittäin runsaasti. Suon pohja on pääosin moreenia. Syvimpien altaiden pohjalla on ohuelti liejua ja sen alla pohjamaalajina hiesua. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu varsinaisen sararämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,8 % ja rikkipitoisuus 0,19 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on keskimäärin 86 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,8 MJ/kg. Vironsuon pinta-, väli- ja pohjaturpeita edustavien näytteiden alkuainepitoisuuksia on esitetty Kuva 12. Tutkimuspisteiden sijainti Vironsuolla. 20

23 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 taulukossa 1. Pintaturve on heikosti maatunutta rahkasaraturvetta (SC-t), väliturve H 4 maatunutta rahkasaraturvetta (SC-t) ja pohjaturve keskinkertaisesti maatunutta puurahkasaraturvetta (LSC-t). Kaikkien näytteiden tuhkapitoisuudet ovat normaaleja. äytteiden ravinnealkuaineiden, kuten kalsiumin (Ca), kaliumin (K) ja magnesiumin (Mg) pitoisuudet ovat pohjaturpeessa koholla. Raskasmetalleista kuparin (Cu), raudan (Fe) ja mangaanin (Mn) pitoisuudet ovat pohjaturpeessa korkeat (Virtanen ja Herranen 1986). Vironsuolla on 10 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,13 milj. suo-m 3. Taulukko 1. Vironsuon pinta-, väli- ja pohjaturpeiden fysikaalisia- ja kemiallisia ominaisuuksia sekä alkuainepitoisuuksia mg/kg ( Fe- ja S-poisuudet %:na). äytepiste A500+0 Syvyys 0-30 cm cm cm Turvelaji SC-t SC-t LSC-t Maatumisaste (H) ph 3,7 4,4 4,7 Vesipitoisuus % 88,5 91,8 91,6 Kuiva-aine kg/m Tuhkapitoisuus % 5,34 3,08 5,04 Lämpöarvo MJ/kg 18,87 21,51 20,85 Al mg/kg As mg/kg alle 10 alle 10 alle 10 Ca mg/kg Cd mg/kg alle 0,5 alle 0,5 1 Co mg/kg alle 1 2,6 2,3 Cr mg/kg 1,5 17,8 23,8 Cu mg/kg 2, ,1 Fe % 0,36 0,98 2,03 K mg/kg Mg mg/kg Mn mg/kg 17, i mg/kg alle 2 7,1 20,5 P mg/kg Pb mg/kg 11 alle 5 alle 5 S % 0,22 0,20 0,35 Zn mg/kg 16,4 6,6 13,9 21

24 147. Paavonraivio Paavonraivio (kl ) sijaitsee 8 km Kiuruveden keskustasta luoteeseen pääasiassa hiesupeltojen ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää kaakkoon. Vedet laskevat ojia pitkin kaakkoon Pölhönjoessa olevaan Palosjärveen (97,7 m mpy), josta edelleen kaakkoon Koskenjokeen. Suo on ojitettu kauttaaltaan ja sen syvimmät alueet ovat Palosjärven pinnan alapuolella. Tämä aiheuttaa kuivatusvaikeuksia. Paavonraivio kuuluu Koskenjoen vesistöalueeseen (4.56) ja siinä lähemmin Koskenjoen alaosan alueeseen (4.561). Tutkimuspistetiheys on 6,7 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 48 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 14 ha, yli 1,5 m:n aluetta 4 ha ja yli kahden metrin aluetta 1 ha (kuva 13). Valtaosa (70 %) suosta on turvekankaana. Pellon osuus on 28 % ja rämeen 2 %. Puolukkaturvekangas ja ruohoheinäturvekangas ovat yleisimmät suotyypit. Peltopisteiden turve on saravaltaista turvetta. Kaksi kolmasosaa turpeesta on saravaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 32 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 32 %, korterahkasaraturve (EqSC-t) 20 % ja puurahkasaraturve (LSC-t) 15 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 29 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Liekoja on koko suossa erittäin vähän. Kaksi kolmasosaa suon pohjan mineraalimaasta on hiesua, jonka päällä on paikoitellen ohuelti liejua. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu puolukkaturvekankaalta. Turpeen tuhkapitoisuus on korkea, keskimäärin 7,6 %. Ilman runsastuhkaisia pinta- ja pohjanäytteitä tuhkapitoisuus on keskimäärin 5,7 %. Rikkipitoisuus on normaali, keskimäärin 0,19 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on keskimäärin 104 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg. Paavonraiviolla on 7 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,10 milj. suo-m 3. Kuva 13. Tutkimuspisteiden sijainti Paavonraiviolla. 22

25 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Soidinkorpi Soidinkorpi (kl ) sijaitsee 11 km Kiuruveden keskustasta luoteeseen Osmanginjärven (99,5 m mpy) kaakkoislaidalla moreenimäkien ja peltojen ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää etelälounaaseen. Vedet laskevat ojia pitkin lounaaseen Osmanginjärven iskanlahteen. Suo on ojitettu kokonaan eikä kuivatusvaikeuksia ole. Soidinkorpi kuuluu Koskenjoen vesistöalueeseen (4.56) ja siinä lähemmin Osmanginjärven-Jylängönjoen alueeseen (4.562). Tutkimuspistetiheys on 6,2 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 34 ha. Koko suo on alle metrin syvyinen (kuva 14). Lähes koko suo on turvekangasta. Pellot ovat hiesupeltoja. Yleisin suotyyppi on ruohoheinäturvekangas. Turve on saravaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 8 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 68 % ja puurahkasaraturve (LSC-t) 13 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 17 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6. Liekoja on kohtalaisesti syvyysvälillä 0,1-0,5 m. Suon pohja on pääasiassa hiesua. Suo on niin matala ettei siitä ole otettu laboratorionäytteitä. Soidinkorpi ei mataluutensa takia sovellu turvetuotantoon. Kuva 14. Tutkimuspisteiden sijainti Soidinkorvessa. 23

26 149. Ilvessuo Ilvessuo (kl ) sijaitsee 15 km Kiuruveden keskustasta länsiluoteeseen jyrkkäpiirteisten moreenimäkien ja pienialaisten hiesupeltojen ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää pohjoiskoilliseen. Vedet laskevat ojia pitkin pohjoiskoilliseen Uudensillanniitylle, josta edelleen koilliseen Osmanginjärveen (99,5 m mpy). Suo on kokonaan ojitettu eikä kuivatusvaikeuksia ole. Ilvessuo kuuluu Koskenjoen vesistöalueeseen (4.56) ja siinä lähemmin Osmanginjärven-Jylängönjoen alueeseen (4.562). Tutkimuspistetiheys on 9,8 kpl/10 ha. Suon pintaala on 19 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 14 ha, yli 1,5 m:n aluetta 11 ha ja yli kahden metrin aluetta 8 ha (kuva 15). Tutkimuspisteistä on 38 % rämeellä ja 34 % turvekankaalla. Korpityypin soita on neljännes suotyyppihavainnoista. Suon syvä keskiosa on varsinaisen sararämeen muuttumaa. Sen märissä painanteissa kasvaa mm. raatetta (kuva 16). Varsinaisen korven muuttumaa on runsaasti suon laidoilla samoin kuin turvekankaitakin. Suon keskiosassa on kytöheittoalue. Turve on saravaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 8 %. Suon pinnalla on paikoin ohuelti karhunsammalvaltaista turvetta. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve (SC-t) 51 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 10 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,9. Liekoja on koko suolla erittäin vähän. Suon pohja on pääosin hiesua. Matalampien reuna-alueiden pohjamaalajina on moreeni. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu kytöheitolta ja varsinaisen sararämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on kytöheitolla erittäin korkea, keskimäärin 13,3 %. Lähes kaikissa yksittäisissä näytteissä tuhkapitoisuus on yli 8 %. Varsinaisen sararämeen muuttumalla tuhkapitoisuus on keskimäärin vain 3,7 % ja soveltuvin osin 3,2 %. Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Ilvessuolla. 24

27 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 Rikkipitoisuus on kytöheitolla keskimäärin 0,24 % ja rämemuuttumalla 0,14 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa kytöheitolla on keskimäärin 85 kg/m 3 ja rämemuuttumalla vain 63 kg/m 3. Rämemuuttumalla turpeen vesipitoisuus on huomattavan korkea, keskimäärin 92,8 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on kytöheitolla alhainen, keskimäärin 19,7 MJ/kg ja rämemuuttumalla vain vähän korkeampi (20,0 MJ/kg). Ilvessuon pinta-, väli- ja pohjaturpeita edustavien näytteiden alkuainepitoisuuksia on esitelty taulukossa 2. Kytöheiton pintaturve on keskinkertaisesti maatunutta rahkasaraturvetta (SC-t), väliturve keskinkertaisesti maatunutta korteruskosammalsaraturvetta (EqBC-t) ja pohjaturve hyvin maatunutta rahkasaraturvetta (SC-t). Varsinaisen sararämemuuttuman näyte on heikosti maatunutta tupasvillarahkasaraturvetta (ErSC-t) ja se edustaa väliturvetta. Kytöheittopisteen turpeet ovat huomattavan runsastuhkaisia. äytteiden ravinnealkuaineiden ja raskasmetallien pitoisuudet ovat normaaleja (Virtanen ja Herranen 1986). Ainoastaan kytöheiton pintaturpeen fosforipitoisuus (P) on lievästi koholla. Ilvessuolla on 13 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,31 milj. suo-m 3. Keskellä suota olevan runsastuhkaisen kytöheiton turpeet voidaan sekoittaa suon muuhun niukkatuhkaiseen turpeeseen. Kuva 16. Raate (Menyanthes trifoliata) on mehevä ruoho, jonka koko ja kukkivuus vaihtelevat paljon kasvupaikan mukaan. Sen kloonien leviämisvälineenä toimii lähellä turpeen pintaa (2-20 cm:n syvyydessä) suikertava juurakko, josta versojuuret tunkeutuvat jopa 90 cm:n syvyyteen asti. Raatetta tavataan kaikissa soiden suotyyppien pääryhmissä (kuva ). 25

28 Taulukko 2. Ilvessuon pinta-, väli- ja pohjaturpeiden fysikaalisia- ja kemiallisia ominaisuuksia sekä alkuainepitoisuuksia mg/kg ( Fe- ja S- pitoisuudet %:na ). äytepiste A300+0 (kytöheitto) A500 (VSRmu) Syvyys 0-30 cm cm cm cm Turvelaji SC-t EQBC-t SC-t ErSC-t Maatumisaste (H) ph 5,3 4,7 5,1 3,8 Vesipitoisuus % 75,9 91,3 83,8 93,6 Kuiva-aine kg/m Tuhkapitoisuus % 34,8 8,6 29,8 2,5 Lämpöarvo MJ/kg - 19,59-19,87 Al mg/kg As mg/kg alle 10 alle 10 alle 10 alle 10 Ca mg/kg Cd mg/kg alle 0,5 alle 0,5 alle 0,5 alle 0,5 Co mg/kg alle 1 1,3 2,1 alle 1 Cr mg/kg 1,6 2,3 6,2 2,1 Cu mg/kg 3,3 3 14,1 3 Fe % 0,41 0,51 1,00 0,10 K mg/kg Mg mg/kg Mn mg/kg 18,2 69, ,2 i mg/kg alle 2 alle 2 3 Alle 2 P mg/kg Pb mg/kg 12,5 alle 5 alle 5 Alle 5 S % 0,26 0,17 0,20 0,11 Zn mg/kg 18,4 2,1 2, Varttilammensuo Varttilammensuo (kl ) sijaitsee 5 km Kiuruveden keskustasta luoteeseen moreenimäkien ja peltojen ympäröimänä. Varttilampi (106,3 m mpy) sijaitsee suon luoteispäässä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää luoteeseen. Vedet laskevat ojia pitkin pohjoiseen Varttilampeen, josta edelleen luoteeseen virtaavaa Varttipuroa pitkin Palosjärveen (97,7 m mpy) ja Koskenjokeen. Suon kaakkoisosa on luonnontilainen. Muualta suo on ojitettu. Varttilammen läheisyydessä on kuivatusvaikeuksia. Varttilammensuo kuuluu Koskenjoen vesistöalueeseen (4.56) ja siinä lähemmin Koskenjoen alaosan alueeseen (4.561). Tutkimuspistetiheys on 8,4 kpl/10 ha. Suon pintaala on 37 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n aluetta 11 ha ja yli kahden metrin aluetta 1 ha (kuva 17). Lähes puolet tutkimuspisteistä on rämeellä. Turvekankaan osuus on 27 %, turvepellon 14 % ja korpityypin 9 %. Ainoa avosuoalue on Varttilammen etelärannalla sijaitseva pienialainen luhtaneva. Varsinaisen sararämeen muuttumaa on laajalti suon itä- ja keskiosissa. Paikoin se on luonnontilaista sekä ruohoista. Suon länsiosassa on puolukkaturvekangasta. Turvepellot ovat saraturvetta. Turve on saravaltaista. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 13 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 53 % ja kortesaraturve (EqC-t) 6 %. Varpuainesta sisältävien turpeiden osuus on 13 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,1. Liekoja 26

29 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 on kohtalaisesti syvyysvälillä 0,6-1,0 m. Suon syvimpien alueiden pohjamaalaji on hiesu, jonka päällä liejunsekaista savea ja liejua. Varttilammen läheisyydessä turpeen alla on ohuelti järvimutaa, liejua ja savea. Savessa on ( cm:n syvyydessä) linsseinä punaista Muhoksen savikiveä. Suon reuna-alueiden pohjamaalaji on moreenia. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu ruohoiselta sararämeeltä sekä saraturvepellolta. Turpeen tuhkapitoisuus on rämeellä keskimäärin 5,8 % ja turvepellolla ilman runsastuhkaista pintakerrosta 6,2 %. Rikkipitoisuus ei suuremmin vaihtele. Kaikkien näytteiden keskimääräinen pitoisuus on 0,20 %. Turpeen kuiva-aineen määrä on rämeellä huomattavan korkea heti pintanäytteen jälkeen (30-90 cm). keskimääräinen kuiva-aineen määrä tällä pisteellä on 94 kg/m 3. Kuiva-aineen määrä saraturvepellolla on keskimäärin 87 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on rämeellä hieman korkeampi kuin saraturvepellolla. Keskimääräinen lämpöarvo on 20,4 MJ/kg. Varttilammensuolla on 9 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,11 milj. suom 3. Varttilammen läheisyys vaikeuttaa kuivatusta. Kuva 17. Tutkimuspisteiden sijainti Varttilammensuolla. 27

30 151. Teerisuo Teerisuo (kl ) sijaitsee 7 km Kiuruveden keskustasta länsiluoteeseen jyrkkäpiirteisten moreenimäkien ja peltojen ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää pääosin kaakkoon. Vedet laskevat ojia pitkin pääasiassa kaakkoon Kypäräpuroon ja edelleen Hirvijärveen (98,3 m mpy). Suon luoteisnurkkauksen vedet laskevat ojia pitkin länsilounaaseen iemisjärven Hirvilahteen (98,9 m mpy). Suo on ojitettu kokonaan ja kuivatusvaikeuksia ei ole. Teerisuo kuuluu Sulkavanjärven vesistöalueeseen (4.55) ja siinä lähemmin Hautajärven-Kilpijärven alueeseen (4.551). Suon luoteisnurkkaus kuuluu iemisjärven alueeseen (4.556). Tutkimuspistetiheys on 12,8 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 39 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n aluetta 9 ha ja yli kahden metrin aluetta 4 ha (kuva 18). Lähes puolet tutkimuspisteistä on turvekankaalla. Rämeen osuus on 23 % ja korpityypin 22 %. Mustikkaturvekangas on yleisin turvekangas ja eräs sen tyyppikasvilajeja on oravanmarja (kuva 19). Suon runsasravinteisilla laiteilla on ruohoheinäturvekangasta ja ei niin vaateliasta varsinaisen korven muuttumaa. Varsinaisen sararämeen muuttumaa on suon keskiosassa. Turpeesta on 85 % saravaltaista ja 15 % rahkavaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 54 % ja puurahkasaraturve (LSC-t) 13 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 20 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,3. Liekoja on kohtalaisesti syvyysvälillä 0,1-0,5 m. Suon syvimpien alueiden pohjalla on savensekaista hiesua. Reuna-alueiden pohjamaana on moreeni. Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu varsinaisen sararämeen muuttumalta, korpirämeen muuttumalta sekä saraturvepellolta. Turpeen tuhkapitoisuus, ilman runsastuhkaisia osuuksia, on keskimäärin 4,6 %. Puolen metrin pohjaturveker- Kuva 18. Tutkimuspisteiden sijainti Teerisuolla. 28

31 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 rostuma on runsastuhkaista. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,20 %. Turpeen kuiva-aineen määrä suokuutiossa on korpirämemuuttumalla korkea, keskimäärin 125 kg/m 3. Energiatuotantoon soveltuvan turpeen keskimääräinen kuiva-ainepitoisuus on 102 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg. Teerisuon pinta- ja pohjaturpeita edustavien näytteiden alkuainepitoisuuksia on esitetty taulukossa 3. Turvepellon (B600) ja korpirämemuuttuman (C100) pintaturpeet ovat normaalituhkaisia. Pohjaturve on runsastuhkaista. Peltonäytteiden alumiinipitoisuudet ovat välija pohjakerroksissa korkeat. Lievästi kohonneita ovat pohjaturpeiden koboltti- ja kuparipitoisuudet (Co ja Cu). Muut pitoisuudet ovat normaaleja (Virtanen ja Herranen 1986). Teerisuolla on 11 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta noin 0,18 milj. suo-m 3. Kuva 19. Oravanmarja (Maianthemum bifolium) on kielokasvien heimoon kuuluva monivuotinen ruoho, joka levittäytyy pintahumuksessa haaraisen, jopa yli metrin mittaisen maavarren avulla. Sen hento juuristo sijaitsee lähellä maanpintaa eli oravanmarja on herkkä ojituksen aiheuttamalle kuivumiselle. Oravanmarja on runsain lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla (kuva ). 29

32 Taulukko 3. Teerisuon pinta-, väli- ja pohjaturpeiden fysikaalisia- ja kemiallisia ominaisuuksia sekä alkuainepitoisuuksia mg/kg (Fe- ja S- pitoisuudet %:na). äytepiste B 600 (PE) C 100 (KRMU) Syvyys 0-30 cm cm cm 0 30 cm cm Turvelaji S-t LEqSC-t LSC-t S-t CS-t Maatumisaste (H) ph 3,4 4,4 4,2 3,0 3,6 Vesipitoisuus % 88,6 90,4 87,7 88,5 86,5 Kuiva-aine kg/m Tuhkapitoisuus % 4,56 9,35 19,10 3,06 2,87 Lämpöarvo MJ/kg - 19, ,30 Al mg/kg As mg/kg alle 10 alle 10 alle 10 alle 10 alle 10 Ca mg/kg Cd mg/kg alle 0,5 alle 0,5 0,6 alle 0,5 alle 0,5 Co mg/kg 2,0 4,1 6,1 1,0 1,2 Cr mg/kg 2,6 23,7 24,1 1,2 2,0 Cu mg/kg 4,3 35,5 34,7 2,1 7,0 Fe % 0,37 0,89 1,55 0,16 0,30 K mg/kg Mg mg/kg Mn mg/kg ,7 64,5 i mg/kg 2,4 8,6 12,1 alle 2,0 2,7 P mg/kg Pb mg/kg 11 alle 5 alle 5 14,9 alle 5 S % 0,19 0,28 0,29 0,14 0,24 Zn mg/kg 39,2 4,3 9,6 28,2 4, Heinälampi Heinälampi (kl ) sijaitsee 10 km Kiuruveden keskustasta luoteeseen korkean Hamarinvuoren (kuva 20) ja jyrkkäpiirteisten moreenimäkien ympäröimänä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää loivasti koilliseen. Vedet laskevat suon koillisnurkasta koilliseen Mustapuroon, jota pitkin edelleen Pölhönjokeeen, Palosjärveen (97,7 m mpy) ja Koskenjokeen. Heinälampi on luonnontilainen umpeenkasvulampi. Sen länsipuolella sijaitsee Mustalammin luonnonsuojelualue (aarniometsä) (päätös 974/ ). Heinälampi kuuluu Koskenjoen vesistöalueeseen (4.56) ja siinä lähemmin Koskenjoen alaosan alueeseen (4.561). Tutkimuspistetiheys on 11,1 kpl/ 10 ha. Suon pinta-ala on 19 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 8 ha. Tutkimuspisteistä on runsaat puolet avosuolla. Sekä rämeen että korven osuus on 16 %. Suon reunalla on paikoitellen mustikkaturvekangasta. Ruohoinen saraneva on yleisin suotyyppi. Sen kasvilajeina ovat mm. raate, suokorte, luhtavilla ja kurjenjalka. Varsinaista saranevaa on ruohoisen saranevan ympärillä (kuva 21). Paikoitellen suon laitaosissa on rimpinevaa. Siellä kasvaa mm. luhtakuusiota (kuva 22). Avosuovyöhykkeen laidoilla on varsinaista sararämettä ja korpirämettä. Seuraavaksi tulee korpivyöhyke, jonka yleisin tyyppi on varsinainen korpi. Siellä kasvaa mm. vanamoa (kuva 23), talvikkia ja metsäkortetta. Suon reunan tuntu- 30

33 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 massa on mustikkaturvekangasta ja soistuvaa, umpeenkasvavaa suo-ojaa (kuva 24). Turve on puoliksi rahkavaltaista ja puoliksi saravaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 33 %, sararahkaturve (CS-t) 19 % ja puusararahkaturve (LCS-t) 10 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 14 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,4. Liekoja on erittäin vähän. Suon yli metrin syvyisellä alueella turpeen alla on keskimäärin 3 m:n vahvuinen järvimutakerros, paksuimmillaan 4,5 m. Tämän alla on noin puolen metrin paksuinen liejukerros, mikä vaihettuu liejusaven kautta hiedansekaiseksi saveksi. Muhoksen punainen savipatja on 10 cm:n paksuinen ja suon keskellä 4,5 m:n syvyydessä (128,6 m mpy). Tilavuustarkat laboratorionäytteet on otettu ruohoiselta saranevalta. Turpeen tuhkapitoisuus on 0,7 metriin asti normaali. Sen jälkeen tuhkapitoisuus kasvaa huomattavasti. Turpeen vesipitoisuus on huomattavan korkea, keskimäärin 96,5 %. Heinälammen pintaturpeen ja 3,2 m:n syvyydessä olevan järvimudan alkuainepitoisuuksia on esitetty taulukossa 4. Pintaturve on normaalituhkaista, heikosti maatunutta tupasvillasararahkaturvetta (ErCS-t). Orgaanisella järvimudalla on korkea kuivatilavuuspaino ja erittäin korkea tuhkapitoisuus. Turvenäytteen alkuainepitoisuudet ovat normaaleja (Virtanen ja Herranen 1986). Järvimudan alkuainepitoisuudet ylittävät kaikkien turvenäytteiden maksimipitoisuudet koboltin (Co), nikkelin (i), kaliumin (K) ja magnesiumin (Mg) pitoisuuksissa. Järvimudan lyijypitoisuus (Pb) on alhainen. Heinälampi on luonnonsuojelualueen vieressä sijaitseva umpeenkasvulampi, jonka turpeen alla on paksut lieju- ja savikerrostumat. Eräässä Heinälammen allikossa pesi tutkimusajankohtana (6/ 2001) joutsenpari. Paikoitellen suolla on runsaasti karpaloa. Heinälampi soveltuu parhaiten suojeluja virkistyskäyttöön. Kuva 20. Tutkimuspisteiden sijainti Heinälammella. 31

34 Kuva 21. Heinälammen keskustaa. Kuvassa vaihtelevat varsinainen saraneva ja ruohoinen saraneva. Turpeen syvyys kuvanottopaikalla on 1,2 m. Sen alla on 4,5 m:ä järvimutaa (kuva ). Kuva 22. Luhtakuusio (Pedicularis palustris) on naamakukkaisiin kuuluva 2- vuotisruoho, joka monien heimonsa kasvien tavoin on puoliloinen. Se ottaa osan tarvitsemastaan ravinnosta muiden kasvien juuriin kasvattamiensa imujuurien avulla. Luhtakuusio kasvaa suorannoilla ja niityillä sekä luhtanevoilla ja letoilla. Sen kansankielisiä nimityksiä ovat mm. heinäkuusi, kukonkuusi, oravankuusi ja katajaheinä (kuva ). 32

35 Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 348, 2003 Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 6 Kuva 23. Vanamo (Linnaea borealis) on kuusamakasveihin kuuluva hento, maatamyöten suikertava varpu. Vanamon varret puutuvat vanhemmiten ja kasvattavat vuosilustoja puuvartisten kasvien tapaan. Vanamo viihtyy parhaiten varjoisien kuusimetsien sammalpeitteellä (kuva ). Kuva 24. Heinälammen länsilaidalla olevaa umpeenkasvavaa suometsäojaa (kuva ). 33

36 Taulukko 4. Heinälammen pintaturpeen ja järvimudan fysikaalisia- ja kemiallisia ominaisuuksia sekä alkuainepitoisuuksia mg/kg (Fe- ja S- pitoisuudet %:na). äytepiste A300+0 Syvyys 0-30 cm cm Turvelaji ERCS JAMU Maatumisaste (H) 2 - ph 4,3 4,8 Vesipitoisuus % 94,9 84,6 Kuiva-aine kg/m3-151 Tuhkapitoisuus % 3,66 70,1 Lämpöarvo MJ/kg - - Al mg/kg As mg/kg alle 10 alle 10 Ca mg/kg Cd mg/kg alle 0,5 alle 0,5 Co mg/kg alle 1 12,1 Cr mg/kg 1 53,5 Cu mg/kg alle 1 35,2 Fe % 0,38 2,99 K mg/kg Mg mg/kg Mn mg/kg i mg/kg alle 2 32,7 P mg/kg Pb mg/kg alle 5 alle 5 S % 0,13 0,29 Zn mg/kg 31,7 89, Lamminsuo Lamminsuo (kl ) sijaitsee 13 km Kiuruveden keskustasta kaakkoon Kiuruveden Ruutananselän (88,4 m mpy) itärannalla peltojen ja moreeniselänteiden ympäröimänä. Iisalmi-Ylivieska rata kulkee suon eteläpuolitse. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m ja pinta viettää pääosin lounaaseen. Vedet laskevat suon keski- ja pohjoisosista ojia pitkin lounaaseen Kiuruveteen (88,4 m mpy). Etelä- ja kaakkoisosien vedet laskevat ojia pitkin etelään Kiurujokeen, jota pitkin itään Haapajärveen (85,8 m mpy). Suo on ojitettu eikä kuivatusvaikeuksia ole. Lamminsuo kuuluu Poroveden alueeseen (4.52) ja siinä lähemmin Kiuruveden alueeseen (4.523). Tutkimuspistetiheys on 7,6 kpl/10 ha. Suon pinta-ala on 21 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 5 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 2 ha (kuva 25). Lähes koko suo on turvekangasta. Yleisimmät suotyypit ovat ruohoheinä- ja puolukkaturvekangas. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 51 %, saravaltaisen 47 % ja ruskosammalvaltaisen 2 %. Yleisimmät turvelajit ovat puusararahkaturve (LCS-t) 45 %, rahkasaraturve (SC-t) 22 % ja korterahkasaraturve (EqSC-t) 13 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 45 % ja varpuainesta sisältävien 11 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,2. Liekoja on kohtalaisesti syvyysvälillä 0,1-0,5 m. Syvimmässä altaassa turpeen alla on ohut kerros liejua, joka vaihettuu liejunsekaiseksi hiesuksi. 34