Turvetutkimusraportti 440

Transkriptio

1 Riitta-Liisa Kallinen (2010). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Hannu Pajunen (2011). Siikalatvan turvevarat. Osa s. Teuvo Herranen (2011). Kruunupyyssä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2011). Uudessakaarlepyyssä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Jukka Turunen ja Heikki Meriluoto (2011). Pihtiputaalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2011). Pedersöressä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Jukka Räisänen ja Janne Kivilompolo (2011). Ranualla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s. Tapio Toivonen ja Asta Harju (2011). Soinissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Timo Suomi ja Ale Grundström (2011). Hyvinkään tutkitut suot ja niiden turvevarat. 83 s. Ari Luukkanen (2011). Lapinlahdella (Varpaisjärvellä) tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2012). Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s. Jukka Leino (2012). Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Hannu Pajunen (2012). Vaalassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2012). Pedersöressä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Teuvo Herranan (2012). Kruunupyyssä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Heikki Meriluoto ja Jukka Turunen (2012). Pihtiputaalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2012). Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s. Ari Luukkanen (2012). Lapinlahdella (Varpaisjärvellä) tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Janne Kivilompolo (2012). Ranualla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s. Timo Suomi (2012). Ruokolahden tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Onerva Valo, Asta Harju ja Tuija Vähäkuopus (2012). Lappajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Toivonen (2013). Korsnäsissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 66 s. Riitta-Liisa Kallinen (2013). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Toivonen (2013). Pedersöressä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Hannu Pajunen (2013). Vaalassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2013). Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s. KOPIJYVÄ OY Kuopio 2013 ISBN (nid.) ISBN (PF) ISSN GTK Turvetutkimusraportti 440 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro info@gtk.fi GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus Osa 4 Abstract: The peatlands, peat resources and their potential use in Ylitornio, Northern Finland Part Tapio Muurinen ja Ilkka Aro

2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 440 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAN Report of Peat Investigation 440 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro YLITORNIOLLA TUTKITUT SUOT, NIIEN TURVEVARAT JA KÄYTTÖKELPOISUUS Osa 4 Abstract: The peatlands, peat resources and their potential use in Ylitornio, Northern Finland Part 4 Espoo 2013

3 Muurinen Tapio & Aro Ilkka Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 440, 87 sivua, 37 kuvaa, 33 taulukkoa ja 2 liitettä. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Ylitornion soita ja turvevaroja vuosina ja Tähän neljänteen osaraporttiin kuuluu 34 suota, jotka on tutkittu vuosina ja Näiden yhteinen pinta-ala on ha. Tutkituista suotyypeistä on rämeitä 49 %, avosoita 20 %, korpia 14 % sekä turvekankaita ja peltoja yhteensä 17 %. Ojittamattomien suotyyppien osuus on 50 %. Tutkittujen soiden keskisyvyys on 1,0 m ja kokonaisturvemäärä 54,9 milj. suo-m 3. Yli 1,5 m:n syvyisiä alueita on ha (23 %). Kokonaisturvemäärästä on 51 % rahkavaltaisia, 48 % saravaltaisia ja 1 % ruskosammalvaltaisia. Energiantuotantoon soveltuvien turpeiden keskimaatuneisuus on von Postin asteikolla H4,9. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,6 % kuivapainosta, vesipitoisuus 89,6 % märkäpainosta ja kuiva-ainesisältö 113 kg/suo-m 3. Turpeen tehollinen lämpöarvo on 20,4 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,31 % turpeen kuivapainosta. Energiaturvetuotantoon soveltuvaa suoalaa on yhteensä 843 ha. Käyttökelpoinen energiaturvemäärä on 14,6 milj. suo-m 3. Sen energiasisältö on 7,7 milj. MWh (50 %:n käyttökosteudessa). Asiasanat (Geosanasto, GTK): turve-esiintymät, suot, turve, polttoturve, varat, Ylitornio Tapio Muurinen, geologi Ilkka Aro, tutkimusassistentti Geologian tutkimuskeskus PL 77 FI ROVANIEMI FINLAN Sähköposti: tapio.muurinen@gtk.fi ilkka.aro@gtk.fi ISBN (nid.) ISBN (PF) ISSN

4 Muurinen Tapio & Aro Ilkka The peatlands, peat resources and their potential use in Ylitornio, Northern Finland. Part 4. Geological Survey of Finland, Report of peat investigation 440, 87 pages, 37 figures, 33 tables and 2 appendices. The Geological Survey of Finland studied peatlands and peat reserves in Ylitornio municipality (Northern Finland) in and This report, part 4, contains the information of 34 peatlands studied and 2012; the total area of studied peatlands is hectares. The most common peatland types were pine mires (49%), open fens (20%), spruce mires (14%) and the cultivated peat soils or drained peatland forest types (17%). The proportion of undrained peatlands was 50%. The mean depth of studied peat lands was 1.0 m and the total storage of peat approximately 54.9 million m 3. The studied area deeper than 1.5 m covers hectares (23%). 51% of peat is Sphagnum -predominant, 48% Carex -predominant and 1% is Bryales -predominant. The mean humification degree (H) of the peat is 4.9. The average ash content of peat is 5.6% by dry weight and water content 89.6% by wet weight. The dry bulk density is 113 kg/m 3. The effective calorific value of dry peat is 20.4 MJ/kg and the sulphur content 0.31% of dry weight. Altogether 843 hectares were evaluated to be suitable for energy peat production. The quantity of usable peat is 14.6 million m 3 in situ. The energy content is 7.7 million MWh at 50% moisture content. Keywords (GeoRef Thesaurus, AGI): peat deposits, mires, peat, fuel peat, reserves, Ylitornio Tapio Muurinen, geologist Ilkka Aro, research assistant Geological Survey of Finland P.O. Box 77 FI ROVANIEMI FINLAN tapio.muurinen@gtk.fi ilkka.aro@gtk.fi

5

6 SISÄLTÖ JOHANTO... 7 ALUEKUVAUS... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT...10 Kenttätutkimukset...10 Laboratoriotutkimukset...10 AINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEN ESITYS...10 Laskelmat...10 Tuotantokelpoisuus ja arviointiperusteet...11 Tulosten esitys...12 TUTKITUT SUOT Pöytälamminjänkkä Matalanjärvenvuoma Näätävuoma Lukkarinjärvenjänkkä Pulkkajänkkä Peuravuoma Niskavuoma Kiettimenvuoma Pöytämaanvuoma Ojanlatvavuoma Sikiömaanvuoma Männikkömaanvuoma Juurakkojärvenvuoma Riipisenvuoma Pitkänperänvuoma Mäntyjänkkä Pieni Mikkolanjänkkä Hirvijänkkä Heinäjänkänojanjänkkä Pahtajänkkä Pahtavaaranjänkkä Heinäjänkkä Pitkäjänkkä-Rytijänkkä Navettajänkkä Leväjänkkä Pitkänrovanjänkkä Alustajänkkä Kotojänkkä Palojänkkä Vähä-Väystäjänjänkkä Keijastenojanjänkkä Saarimaan Ylinenvuoma Pirttimaanvuoma Tommanen...82 ALUEEN SOIEN KEHITYKSESTÄ...84 TULOSTEN TARKASTELU...84 KIITOKSET...87 KIRJALLISUUSLUETTELO...87 LIITTEET

7

8 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 JOhANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut vuosina ja 2012 Ylitornion soita ja niiden sisältämiä turvevaroja. Työ kuuluu osana valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin. Tutkimuksilla saadaan monipuolista tietoa soista, turvevaroista ja turpeen laadusta. Tulokset palvelevat talousalueen nykyisiä ja tulevia turpeen käyttäjiä, sekä antavat tietoja soista esimerkiksi maankäytön suunnittelun, luonnonsuojelun, maa- ja metsätalouden tai virkistyskäytön kannalta. Tulokset julkaistaan kuntakohtaisina turvetutkimusraportteina. Ylitorniolla on peruskartoilta mitattuna yli 20 ha:n kokoisia soita 363 kpl yhteispinta-alaltaan ha, mikä on 31 % kunnan maa-alasta (Lappalainen ym ja Virtanen ym. 2003). Nyt raportoitavat 34 suota, jotka sijaitsevat lähinnä kunnan länsi- ja itäosassa, on tutkittu vuosina (nrot ) ja kaksi suota vuonna 2012 (nrot 122 ja 123), (kuva 1). Näiden yhteispinta-ala on ha. Tämä on Ylitornion tutkimusten neljäs osaraportti. Aikaisemmat raportit ovat: Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus, osa I (Muurinen ja Aro 2010), osa II (Muurinen ja Aro 2012a) ja osa III (Muurinen ja Aro 2012b). Tähän mennessä Ylitorniolla on tutkittu 123 suota yhteispinta-alaltaan ha, mikä on noin 37 % kaikkien Ylitornion yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Tämä Ylitornion turvetutkimusraportti on julkaistu painettuna, sekä internetissä osoitteessa www. gtk.fi > Tietopalvelut > Geologiset julkaisut > Raportit > Turvetutkimusraportit > alasvetovalikosta [ hae kunnittain ]. Kaikkia tietoja raporteissa ei julkaista. Yksityiskohtaisia selosteita tehdään erikseen tilauksesta, ja niihin kuuluvia suokarttoja turveprofiileineen, sekä tutkimus- ja laboratoriotuloksia taulukoineen voi tilata GTK:n Pohjois- tai Itä-Suomen alueyksiköstä. Tietoja on saatavana esimerkiksi maakunnittain, vesistöalueittain, kunnittain, soittain tai tilakohtaisesti joko sähköisinä tiedostoina tai paperitulosteina. 7

9 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro ALUEKUVAUS Ylitornion kallioperä jakautuu geologialtaan kahteen erilaiseen alueeseen; eteläosa kuuluu Peräpohjolan liuskealueeseen ja pohjoisosa Keski-Lapin granitoidikompleksiin. Näiden välissä on tektoninen kontaktivyöhyke. Liuskealueen kivilajit ovat pintasyntyisiä vulkaniitteja, kiilleliuskeita, kvartsiitti- ja dolomiittikerroksia, sekä niitä leikkaavia diabaasijuonia. Granitoidikompleksi on lähinnä graniitteja sekä metamorfoituneita gneissejä. Maaperä on enimmäkseen moreenia, joka peittää niin laaksoja kuin vaara-alueitakin. Korkeimmat vaarat kohoavat yli 200 m merenpinnan yläpuolelle. Ne ovat osaksi avokallioita tai rakkakivikoita. Suhteelliset korkeuserot ovat yli 100 m. Matalimmat alueet ovat olleet Litorinameren lahtia. Nämä muinaiset lahdet ovat savi-, hiesu- ja liejupohjaisia, joiden sedimenttipaksuudet ovat paikoitellen 2 3 m. Tutkituista soista alimmalla korkeustasolla sijaitsevat kunnan länsiosan suot Niskavuoma (nro 96) ja Saarimaan Ylinenvuoma (nro 121) ovat noin m nykyisestä merenpinnasta. Korkeimmalla sijaitseva suo on Lukkarinjärvenjänkkä (nro 93) kunnan itäosassa noin metriä merenpinnasta. Valtaosa tämän raportin soista sijaitsee keskimäärin metrin korkeudessa. Ylitornion alueella on monin paikoin vaarojen rinteille huuhtoutuneita muinaisten Ancylusjärven ja Litorinameren rantakivikoita ja -hiekkoja. Turpeen alla olevat hiesu-, savi- ja liejukerrostumat ovat sedimentoituneet näiden muinaisten meri- ja järvivaiheiden pohjalle. Paksuimmillaan ne voivat olla useita metrejä. Ylitornion vanhimmat todetut turvekerrostumat ovat yli 8700 vuotta vanhoja (Mäkilä ja Muurinen 2008). Raportin soista kunnan länsiosassa sijaitsevat suot kuuluvat Tornionjoen alaosan valuma-alueeseen (67.1) ja itäosassa sijaitsevat suot enimmäkseen Tengeliönjoen valuma-alueeseen. Pöytälamminjänkkä (nro 90) kunnan itäosassa kuuluu Ala-Kemijoen valuma-alueeseen (65.1), (Ekholm 1993). Suurimmat vesistöt ovat Miekojärvi ja Iso-Lohijärvi, sekä niitä yhdistävä Tengelönjoki. Lisäksi on pienempiä järviä noin 20 kpl. 8

10 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 Kuva 1. Ylitornion turvetutkimusraportin osaan 4 kuuluvat suot nrot (vihreät suokuviot / mustat pisteet). Myös aikaisempiin raportteihin kuuluvat suot on merkitty pistein ja numeroin. Osa 1: nrot 1 27 (vihreät pisteet), osa 2: nrot (punaiset pisteet) ja osa 3: nrot (keltaiset pisteet). Suojeluohjelmiin kuuluvat alueet on rasteroitu ja rajattu punaisella. 90. Pöytälamminjänkkä 91. Matalanjärvenvuoma 92. Näätävuoma 93. Lukkarinjärvenjänkkä 94. Pulkkajänkkä 95. Peuravuoma 96. Niskavuoma 97. Kiettimenvuoma 98. Pöytämaanvuoma 99. Ojanlatvavuoma 100. Sikiömaanvuoma 101. Männikkömaanvuoma 102. Juurakkojärvenvuoma 103. Riipisenvuoma 104. Pitkänperänvuoma 105. Mäntyjänkkä 106. Pieni Mikkolanjänkkä 107. Hirvijänkkä 108. Heinäjänkänojanjänkkä 109. Pahtajänkkä 110. Pahtavaaranjänkkä 111. Heinäjänkkä 112. Pitkäjänkkä-Rytijänkkä 113. Navettajänkkä 114. Leväjänkkä 115. Pitkänrovanjänkkä 116. Alustajänkkä 117. Kotojänkkä 118. Palojänkkä 119. Vähä-Väystäjänjänkkä 120. Keijastenojanjänkkä 121. Saarimaan Ylinenvuoma 122. Pirttimaanvuoma 123. Tommanen 9

11 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro Ylitornion turvetutkimusraportin 1. osaan (nro 410, v. 2010) kuuluvat suot. Kartassa vihreät pisteet: nrot Kuva Alinen Lihavuoma 2. Heinivuoma 3. Pietinvuoma 4. Levävuoma 5. Ylinen Riivinvuoma 6. Iso Mikkolanjänkä 7. Vittavuoma 8. Hämeenvuoma 9. Koijukkovuoma 10. Jylyvuoma 11. Juurakkovuoma 12. Haaravuoma 13. Riuttavuoma 14. Lalvikonvuoma 15. Kuusivuoma 16. Tuomijänkkä 17. Mellavuoma 18. Kiimavuoma 19. Saarivuoma 20. Itäinen Riivinvuoma 21. Romppaanvuoma 22. Mäntylaenaapa 23. Mäntylaenvuoma 24. Kahilanvuoma 25. Jänesvuoma 26. Kaupinvuoma 27. Alkiomaanvuoma Ylitornion turvetutkimusraportin 2. osaan (nro 425, v. 2012) kuuluvat suot. Kartassa punaiset pisteet: nrot Kuva Ylinen Rovavuoma 29. Horilanvuoma 30. Mustavuoma 31. Puonijänkkä 32. Jäivuoma 33. Juopavuoma 34. Hanhivuoma 35. Honkamaanvuoma 36. Merijänkkä 37. Vaarajänkkä 38. Haapamaanvuoma 39. Ruonavuoma 40. Isovuoma 41. Repojänkkä 42. Pirttivuoma 43. Kokkojoenlatvavuoma 44. Kokkolehdonvuoma 45. Niipajärvenjänkkä 46. Alinen Riivinvuoma 47. Keijastenvuoma 48. Kapustavuoma 49. Suukoskenvuoma 50. Niipajänkkä 51. Maunuksenvuoma 52. Sikiömaanvuoma 53. Leveänlahdenvuoma 54. Särkivuoma 55. Mustavuoma 56. Alkiomaanvuoma 57. Heinivuoma 58. Hangasvuoma Ylitornion turvetutkimusraportin 3. osaan (nro 431, v. 2012) kuuluvat suot. Kartassa keltaiset pisteet: nrot Kuva Pohjanmaanvuoma 60. Anukanjänkkä 61. Isovuoma 62. Takavuoma 63. Lempeälänvuoma 64. Pakisvuoma 65. Leukumavuoma 66. Viidanvuoma 67. Täiharjunjänkkä 68. Istumavuoma 69. Lylynjänkkä 70. Koiralehdonvuoma 71. Kaitaojanvuoma 72. Taipaleenjänkkä 73. Pahtalaenvuoma 74. Riipisenvuoma 75. Ojamaanvuoma 76. Romppaanvuoma 77. Jänkkäjärvenvuoma 78. Kivilehdonvuoma 79. Lylynvuoma 80. Lehdonjänkkä 81. Männistönvuoma 82. Koijumaanvuoma 83. Koivikkorumavuoma 84. Kylmänkaltionvuoma 85. Välijänkkä 86. Salmenvaaranvuoma 87. Juurakkovuoma 88. Sikiöjänkkä 89. Sepänjänkkä 10

12 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka muodostuu suon läpi kulkevasta selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen ym. 1984). Tutkimuspisteet ovat linjastoilla 100 metrin välein. Suon muodosta riippuen voi linjastoja olla useampia (A, B, C jne). Tutkimusajankohtana linjastot raivattiin ja merkittiin maastoon. Rikkonaisia suoalueita täydennettiin hajapistein. Tarkemman syvyystiedon saamiseksi tehtiin poikkilinjojen puoliväliin yhdensuuntaiset lisälinjat, ns. pliktauslinjat, joilta turvepaksuus mitattiin 50 m:n välein. Tällaisia linjoja tehtiin tarvittaessa muuallekin. Lähes kaikki tutkimuslinjat vaaittiin suon korkeus- ja kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Vuonna 2012 tutkittiin kaksi suota kolmiohilaverkostolla, jossa tutkimuspisteiden väli oli 125 m. Tutkimuspisteellä määritettiin suotyyppi ja ojitustilanne, mättäisyys peittävyysprosentteina tasopinnasta ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puulajisuhteet, puuston tiheys- ja kehitysluokka. Kairauksin tutkittiin turvekerrostuman paksuus ja rakenne 10 cm:n tarkkuudella. Pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet määritettiin 6-asteikolla. Turpeen maatuneisuus (H) määritettiin von Postin puristusmenetelmällä 10-asteikolla (1 10), kosteus 5-asteikolla (1 5) ja kuituisuus 6-asteikolla (0 6). Myös mahdolliset kemialliset saostumat sekä järvimuta- ja liejukerrostumat määritettiin ja mitattiin niiden paksuudet. Lopuksi havainnoitiin pohjamaalaji. (Ks. myös liite 1). Laboratoriotutkimukset Kenttätutkimustietojen perusteella ja suon koosta riippuen valittiin lähes jokaiselta suolta yksi, tai useampi tutkimuspiste, joista otettiin tilavuustarkalla mäntäkairalla turvenäytesarjat laboratoriotutkimuksia varten. Näytepisteet valittiin siten, että ne edustaisivat mahdollisimman hyvin soiden turvekerrostumia. Näytteistä määritettiin laboratoriossa happamuus (ph-arvo), vesipitoisuus painoprosentteina (105 C:ssa kuivaamalla), kuiva-aineen määrä eli tiheys (kg/suo-m 3 ), tuhkapitoisuus prosentteina (815 +/- 25 C:ssa hehkutettuna) kuivapainosta ja lämpöarvo. Lämpöarvomääritykset tehtiin kuivatuista ja jauhetuista turvepuristeista LECO AC-300 kalorimetrillä (ASTM 3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina lämpöarvoina kuivalle, sekä 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle megajouleina kilogrammaa kohden (MJ/kg). Osasta näytteitä analysoitiin rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LECO SC- 132-rikkianalysaattorilla. Pistekohtaisissa keskiarvoissa ylimmät ja alimmat näytteet eivät ole mukana. AINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEN ESITYS Laskelmat Turvemäärät, maatuneisuudet ja turvelajien sekä turvetekijöiden osuudet on saatu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, ym. 1983). Syvyysvyöhykkeellä tarkoitetaan kahden syvyyskäyrän välissä olevaa aluetta. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä on laskettu erikseen turvemäärä ja näin saadut turvemäärät yhdistämällä saadaan kokonaisturvemäärä. Erikseen on laskettu heikosti maatuneen (H 1-3 ja H 4 ) rahkavaltaisen pintaturpeen osuudet. Maatuneisuudet sekä eri turvelajien ja -tekijöiden osuudet on laskettu turvemäärillä painottaen. Turvemäärät on ilmoitettu miljoonina suokuutiometreinä (milj. suo-m 3 ). Keskisyvyydet eri syvyysalueille ja koko suolle on saatu jakamalla turvemäärä vastaavalla pinta-alalla. Käyttökelpoinen turvemäärä (milj. suo-m 3 ) on saatu kertomalla pinta-ala yli 1,5 m syvyisen alueen keskisyvyydellä, josta on vähennetty hävikkinä 0,5 m:n turvekerros pinnan muokkauksesta sekä pohjan lohkareisuudesta ja epätasaisuudesta johtuen. Turpeen kuiva-ainemäärä (massa, t) on saatu kertomalla suokuutioiden määrä yhden suokuution sisältämällä kuiva-ainemäärällä. Energiasisältö on laskettu kuivalle sekä 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle. Kuivan turpeen energiasisältö saadaan kaavasta 1 ja kostean turpeen kaavasta E = N 3 suo-m. d. H u 2. E = N 3 suo-m. d. [100/(100 - K)]. H u, 11

13 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro jossa E = energiasisältö, N suo-m 3 = suokuutioiden lukumäärä, d = suokuution sisältämä kuiva-ainemäärä (kg/suo-m 3 ), H u = kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo (MJ/kg), H u = kosteudessa K olevan turpeen tehollinen lämpöarvo (MJ/kg), K = turpeen kosteus (%). Laskettu energiasisältö on milj. gigajoulea (milj. GJ), joka on muutettu myös megawattitunneiksi (MWh) kertoimella 0,278. Edellä lasketuista arvoista saadaan laskentaohjelman mukaisesti myös yhden suo-m 3 :n energiasisältö 50 %:n käyttökosteudessa (MWh/suo-m 3 ). Turvelajit on jaettu pääryhmittäin rahka-, sara- ja ruskosammalvaltaisiin. Ne ovat kerrostuneet joko sellaisenaan, mutta yleensä muodostavat toistensa kanssa sekaturpeita. Suhteelliset turvelajijakaumat on ilmoitettu prosentteina. Suotyyppimääritysten perusteella laskettiin soittain suotyyppijakaumat, jotka on saatu suon havaintopisteistä. Linjaverkostosta johtuen soiden keskustojen suotyypit painottuvat reunaosien suotyyppejä enemmän. Kuitenkin saadut tulokset kuvastavat sangen hyvin eri suotyyppien suhteita ja antavat kuvan esimerkiksi ojituksen laajuudesta tutkimusajankohtana. Samoin on laskettu tutkimuspisteistä muitakin suhteellisia osuuksia, kuten puustojakaumaa, pohjamaalajeja ja liejukerrostumien esiintymistä. Tuotantokelpoisuus ja arviointiperusteet Soiden eri käyttömahdollisuuksia ovat turvetuotanto joko energia- tai ympäristöturpeeksi, metsittäminen tai raivaaminen pelloksi, rauhoittaminen suojelusuoksi tai käyttö sellaisenaan marjastukseen, virkistykseen ja pohjoisessa porolaitumina. Turvetuotantoon vaikuttavat tekijät ovat muuttuvia. Sellaisia ovat mm. energian hinta, tuotantotekniikan kehittyminen, alueellinen tarve turpeen hyödyntämiseen ja turvetuotannon erilaiset ympäristövaikutukset. Tuotantomenetelmiin tai tuotannon taloudellisiin riippuvuuksiin, kuten lunastus- ja kuljetuskysymyksiin ei arvioinnissa puututtu. Turvetuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on noin 1,5 m. Kun suo on ojitettu ja pohja on suhteellisen tasainen ja vähälohkareinen, voidaan tuotantoon ottaa turvepaksuudeltaan ohuempiakin alueita. Vaaitustuloksista saatujen suonpinnan ja -pohjan korkeustietojen perusteella on arvioitu suon kuivatusmahdollisuuksia. Tuotantomenetelmiä ovat jyrsinturvetuotanto ja palaturvetuotanto. Edellinen on yleensä suurimittaista turvetuotantoa, joka vaatii laajan tuotantokentän, mutta ei ole niinkään riippuvainen turvelajista ja maatuneisuudesta. Jälkimmäinen edellyttää turvepalan koossapysymisen kannalta turpeelta vähintään H4 -maatuneisuutta. Tätä heikommin maatuneen turpeen joukossa on hyvä olla sitovana aineena myös paremmin maatunutta turvetta tai kuituisuutta. Energiaturpeeksi soveltuu H5 10 -maatunut rahkaturve sekä kaikki saraturpeet. Käytännössä myös H4 -maatunut rahkavaltainen turve, ns. väliturve voidaan käyttää energiaturpeena. Heikosti maatunut rahkainen pintaturve (taulukoissa H 1-3 S-t) voidaan tuottaa ympäristöturpeena, jos sitä on yli 0,6 m:n kerros. Ympäristöturvetta käytetään esim. karjatiloilla kuivikkeena, kompostoinnissa, maanparannuksessa, kasvualustoina tai imeytysturpeena. Ohut heikosti maatunut rahkainen pintaturvekerros sekoittuu muokkauksessa alla olevaan maatuneempaan turpeeseen ja käytetään energiaturpeena. Samoin voidaan tehdä, jos heikosti maatunut rahkainen pintakerros on pienialainen. Jyrsinturvetuotantoon soveltuvan alueen vähimmäiskokona pidetään yleensä ha. Pienemmätkin alueet soveltuvat, mikäli ne ovat lähekkäin tai jonkin isomman tuotantoalueen vieressä. Pienet alueet, esimerkiksi vanhat suopellot, soveltuvat myös tilakohtaiseen palaturvetuotantoon. Raportin soille on määritetty luonnontilaisuusluokka (0 5), joka perustuu valtioneuvoston soita ja turvemaiden käyttöä koskevaan periaatepäätökseen ( ). Päätös koskee kaikkea valtion ja kuntien viranomaistyötä. Siinä kielletään ojittamattomien soiden muuttaminen. Luonnontilaisuusluokat 5 ja 4 ovat ehdottomia, ja luonnontilaisuusluokka 3 on todennäköinen este suon saamiseksi turvetuotantoon. Tässä raportissa esitetty luonnontilaisuusluokitus on alustava, ja se perustuu lähinnä ojitukseen ja sen vaikutukseen suon vesitaloudessa. Turpeiden käyttökelpoisuutta selvitettäessä on nojauduttu pääpiirteissään Energiaturpeen laatuohjeeseen (2006). Energiasisältöjä laskettaessa on käytetty jyrsinturpeen lämpöarvoa 50 %:n käyttökosteudessa (M50). Mikäli turpeen tuhka- ja rikkipitoisuus täyttävät laatuohjeen vaatimukset, sitä on pidetty käyttökelpoisena energiaturpeena. Korkeatuhkaiset ja -rikkiset alueet on mainittu ja yleensä rajattu pois energiakäyttöön kelpaamattomina. 12

14 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 Tulosten esitys Jokaisesta suosta on GTK:n turvearkistossa yksityiskohtainen suoseloste, jossa on käsitelty tarkemmin kunkin suon ympäristöä, sijaintia vesistöalueisiin nähden ja kulkuyhteyksiä. Suotyypeistä on mainittu yleisimmät ja kerrottu ojitustilanteesta sekä suon kuivatusmahdollisuuksista. Turvemäärät koko suolle, yli 1 m:n, yli 1,5 m:n ja yli 2 m:n syvyysalueille ovat taulukkomuodossa, jossa jako on turpeen maatuneisuuden mukaan; rahkavaltaiset H 1-3 S-t (vaalea rahkaturve) ja H 4 S-t (väliturve), sekä rahkavaltaiset H 5-10 S-t että saravaltaiset H 1-10 C-t (tumma turve). Suoselostuksissa on mainittu yleisimmät turvelajit, lisäksi tupasvillan kuituja, varpuja ja puuainesta sisältävät turpeet, jos niiden osuus ylittää 10 % kokonaisturvemäärästä. Keskimaatuneisuus on laskettu koko suolle sekä suon tuotantokelpoiselle osalle. Yleisimmät pohjamaalajit ja mahdolliset liejukerrostumat paksuuksineen on myös mainittu. Laboratoriotulokset on esitetty taulukkoina ja tuloksia on käsitelty lyhyesti. Suon käyttökelpoisista turvevaroista on laskelmat ympäristöturpeena tai energiaturpeena energiasisältöineen. Myös haitalliset ominaisuudet, kuten korkea tuhka- ja rikkipitoisuus on huomioitu. Suokartoissa on pisteittäin turvekerrostuman keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen (H 1-4 S-t) rahkavaltaisen pintaturvekerroksen / koko turvekerroksen paksuus dm:nä. Myös hajapistein tehdyt tutkimukset ja kaikki syvyystiedot on merkitty. Suokarttaan on syvyystietojen perusteella piirretty syvyyskäyrät: 1 m, 1,5 m, 2 m, 3 m, jne. metrin välein. Suokartat ja suoprofiilit, joissa kuvataan turvekerrostuman rakenne, turvelajit lisätekijöineen, maatuneisuus, pohjamaalajit sekä suon pinnan ja pohjan korkeudet saadaan turvetietokannasta esimerkkikuvien mukaisina tulosteina (kuvat 2 ja 3). Profiileissa käytettyjen merkkien selostukset ovat liitteessä 1. 13

15 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro Kuva 2. Malli suokartasta. 14

16 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 Kuva 3. Esimerkkiprofiilit suon turvekerrostumasta (3a, ylempi) ja maatuneisuudesta (3b, alempi); leikkaukset A-selkälinjalta. Käytetyt merkinnät ovat liitteessä 1. 15

17 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro TUTKITUT SUOT 90. Pöytälamminjänkkä Pöytälamminjänkkä (kl , x=7370,3, y=3406,1) sijaitsee Ylitornion ja Rovaniemen rajalla noin 55 km kunnan keskustasta itään (kuva 4). Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin ja on lounaisosaa ja kaakkoispäätä lukuun ottamatta Mustiaavan Kaattasjärven Natura-aluetta, jonka soidensuojeluohjelma on lähes kokonaan toteutettu. Suolla on 102 tutkimuspistettä (5,4/10 ha) ja 178 syvyyspistettä (9,5/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Muodoltaan pitkä ja epäyhtenäinen suo viettää etelään, joskin saarekkeiden väliset avosuoalueet ovat rimpisiä ja lähes tasaisia. Valtaosa suosta kuuluu Ristijoen valuma-alueeseen (65.155). Pöytälamminjänkkä on Ylitornion puolella ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 5. Taulukko 1. Pöytälamminjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 186 0,1 0,1 0,8 1,0 0,10 0,22 1,45 1,77 Yli 1,0 m 72 0,1 0,1 1,3 1,5 0,06 0,11 0,95 1,12 Yli 1,5 m 39 0,1 0,2 1,7 2,0 0,02 0,06 0,64 0,72 Yli 2,0 m 12 0,0 0,1 2,2 2,3 0,01 0,01 0,27 0,29 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,1 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 60 %, savi 22 % ja hiekka 8 %. Liejupohjaisia pisteitä on 12 %. Paksuin liejukerrostuma 1,3 m on suon lounaisosassa. Pöytälamminjänkän suotyypeistä on rämeellä 58 %, avosuolla 35 % ja korvessa 7 %. Kaakkoispäätä lukuun ottamatta suo on ojittamaton. Yleisimmät suotyypit ovat ruohoinen sararäme, rimpineva ja tupasvillaräme. Yhteensä näitä on kolmasosa kaikista suotyyppihavainnoista. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaisia ja kehitysluokaltaan vajaatuottoisia. Pöytälamminjänkän turpeista on rahkavaltaisia 66 %, saravaltaisia 30 % ja ruskosammalvaltaisia 4 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 45 %, rahkasaraturve (SC) 23 %, rahkaturve (S) 18 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,8 ja energiaturpeen H5,2. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (44 kpl) neljältä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,5 % kuivapainosta, ph-arvo 4,7, vesipitoisuus märkäpainosta 89,1 % ja kuiva-ainemäärä 107,3 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,5 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Pöytälamminjänkästä suurin osa kuuluu Naturaan ja on näiltä osin suojeltu. 16

18 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pöytälamminjänkkä Kuva 4. Pöytälamminjänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alueet (punaisella).

19 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 91. Matalanjärvenvuoma Matalanjärvenvuoma (kl , x=7361,9, y=3394,3) sijaitsee Kilsiaavan Ristivuoman soidensuojelualueen länsipuolella noin 43 km Ylitornion keskustasta itään (kuva 5). Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin. Suolla on 165 tutkimuspistettä (5,0/10 ha) ja 268 syvyyspistettä (8,2/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Rikkonaisen suon läpi virtaa Haukkariivinoja luoteeseen. Saarekkeiden väliset avosuoalueet ovat rimpisiä. Matalanjärvenvuoma on suurimmaksi osaksi ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 4. Vain länsiosan matala alue Haukkariivinojan varressa on ojitettu. Suo kuuluu Kuijasjoen latvaosan valuma-alueeseen (67.992). Taulukko 2. Matalanjärvenvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 325 0,1 0,1 0,6 0,8 0,23 0,43 2,07 2,73 Yli 1,0 m 95 0,1 0,2 1,2 1,5 0,08 0,14 1,17 1,39 Yli 1,5 m 44 0,1 0,2 1,5 1,8 0,04 0,09 0,68 0,81 Yli 2,0 m 11 0,1 0,1 2,2 2,4 0,01 0,01 0,24 0,26 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus 3,5 m on suon koillisosassa. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 72 % ja hiekka 24 %. Liejupohjaisia tutkimuspisteitä on 5 %. Paksuin liejukerrostuma 0,7 m on koillisosan syvällä alueella. Matalanjärvenvuoman suotyypeistä on rämeellä 61 %, avosuolla 30 % ja korvessa 9 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme ja tupasvillaräme. Avosuot ovat enimmäkseen rimpinevaa ja ruohoista saranevaa. Puustoisilla alueilla mäntyvaltainen sekapuusto on keskinkertaisen tiheää ja vajaatuottoista. Matalanjärvenvuoman turpeista on rahkavaltaisia 66 % ja saravaltaisia 34 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 42 %, rahkasaraturve (SC) 32 % ja rahkaturve (S) 24 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 12 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 12 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7 ja energiaturpeen H5,4. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (39 kpl) neljältä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 8,7 % kuivapainosta, ph-arvo 4,6, vesipitoisuus märkäpainosta 86,7 % ja kuiva-ainemäärä 134,9 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,0 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,8 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Rikkonaisen suon syvät alueet ovat pieniä ja ne sijaitsevat suon eri osissa. Koillisosan syvät alueet ovat ojittamattomia ja enimmäkseen rimpinevoja. Turvetuotantoon suo ei sovellu. 18

20 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Matalanjärvenvuoma Kuva 5. Matalanjärvenvuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

21 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 92. Näätävuoma Näätävuoma ( kl ja11, x=7382,2, y=3402,0) sijaitsee noin 55 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 6). Laaja suoalue rajoittuu lännessä Pitkänharjunvuomaan ja idässä Sikiömaanvuomaan. Eteläpuolella on metsäautotie. Lisäksi useita talvitienpohjia tulee laajan suon keskiosiin. Suolla on 190 tutkimuspistettä (3,2/10 ha) ja 464 syvyyspistettä (8,0/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on lounaaseen. Suo on kokonaan ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 0. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pohjoisosa kuuluu Säkkiojan valuma-alueeseen (67.986) ja suurempi eteläosa Ison Meltosjärven valuma-alueeseen (67.982) Taulukko 3. Näätävuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 579 0,0 0,1 1,1 1,2 0,21 0,48 6,08 6,77 Yli 1,0 m 290 0,0 0,1 1,7 1,8 0,09 0,18 4,82 5,09 Yli 1,5 m 165 0,0 0,1 2,1 2,2 0,05 0,11 3,48 3,64 Yli 2,0 m 94 0,0 0,0 2,5 2,5 0,01 0,04 2,39 2,44 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,9 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (52 %), hieta (19 %) ja hiekka (17 %). Pohjaliejua on vain muutamalla pisteellä alle 0,3 m. Näätävuoman suotyypeistä on turvekankaalla 50 %, rämeellä 41 %, korvessa 6 % ja avosuolla 3 %. Yleisimmät suotyypit ovat karhunsammalmuuttuma, jota on yli kolmasosa kaikista havainnoista, isovarpuinen rämemuuttuma ja ruohoinen sararämemuuttuma. Puustoiset alueet ovat enimmäkseen mäntyvaltaista sekapuustoa, seassa runsaasti koivua. Puusto on keskinkertaisen tiheää ja harvennusvaiheessa. Näätävuoman turpeista on saravaltaisia 65 % ja rahkavaltaisia 35 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 60 %, sararahkaturve (CS) 24 % ja rahkaturve (S) 11 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 26 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 10 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,8 ja energiaturpeen H5,0. Tilavuustarkat turvenäytteet (108 kpl) otettiin 12 pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,6 % kuivapainosta, ph-arvo 4,8, vesipitoisuus märkäpainosta 87,9 % ja kuiva-ainemäärä 118,6 kg/ suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,2 MJ/ kg. Kolmelta pisteeltä määritetty rikkipitoisuus (20 näytettä) on keskimäärin 0,16 %. Suon yli 1,5 m syvistä alueista kaksi suurinta, kooltaan 133 ha ja 21 ha, yhteensä 154 ha, on arvioitu soveltuvaksi energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoista turvetta on 2,60 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,31 milj. t ja kuivan turpeen energiasisältö 6,42 milj. GJ eli 1,78 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 5,66 milj. GJ eli 1,57 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,60 MWh. 20

22 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Näätävuoma Kuva 6. Näätävuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

23 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 93. Lukkarinjärvenjänkkä Lukkarinjärvenjänkkä (kl , x=7384,6, y=3407,2) sijaitsee Ylitornion itäosassa noin 60 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 7). Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin ja mataliin vaaroihin. Kaakkoisosassa on pieni Lukkarinjärvi (+170,8 m) ja luoteisosassa nimetön lampi (+173 m). Metsäautotiet tulevat suon eteläpuolelle Hirvaalta ja Kaitajärveltä. Suolla on 109 tutkimuspistettä (4,2/10 ha) ja 196 syvyyspistettä (7,6/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunnat ovat itään ja pohjoiseen. Lukkarinjärvenjänkkä on järvien ympäristöjä lukuun ottamatta ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Kuivatusmahdollisuudet eivät ole hyvät järvien läheisyydestä ja vähäisestä vietosta johtuen. Lukkarinjärvestä alkava oja, Lukkarinoja, laskee pohjoiseen. Suon länsiosassa on vedenjakaja, jonka länsipuoli kuuluu Piernojan valuma-alueeseen (67.979) ja suurempi itäpuoli Iso-Airin valuma-alueeseen (67.976). Taulukko 4. Lukkarinjärvenjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 257 0,0 0,2 0,6 0,8 0,11 0,41 1,60 2,12 Yli 1,0 m 81 0,1 0,1 1,4 1,6 0,07 0,12 1,11 1,30 Yli 1,5 m 43 0,1 0,2 1,7 2,0 0,06 0,08 0,74 0,88 Yli 2,0 m 20 0,1 0,3 2,0 2,4 0,03 0,06 0,40 0,49 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,7 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka 63 %, moreeni 25 % ja hiesu 10 %. Liejupohjaisia pisteitä on 7 %. Paksuimmillaan liejua on 1,6 m suon koillisosassa. Lukkarinjärvenjänkän suotyypeistä on rämeellä 74 %, avosuolla 19 %, korvessa 5 % ja turvekankaalla 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillarämeojikko, jota on lähinnä suon keski- ja kaakkoisosassa, rimpinevamuuttuma Lukkarinjärven itäpuolella, sekä isovarpuinen rämeojikko ohutturpeisilla reuna-alueilla. Puustoiset alueet ovat enimmäkseen mäntyvaltaista sekapuustoa, joka on vajaatuottoista. Lukkarinjärvenjänkän turpeista on rahkavaltaisia 66 % ja saravaltaisia 34 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 38 %, rahkaturve (S) 29 % ja rahkasaraturve (SC) 29 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 26 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,8 ja energiaturpeen H5,2. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (32 kpl) kolmelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,9 % kuivapainosta, ph-arvo 4,0, vesipitoisuus märkäpainosta 90,8 % ja kuiva-ainemäärä 89,1 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,0 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,2 MJ/kg. Rikkipitoisuus (6 näytettä yhdeltä pisteeltä) on keskimäärin 0,18 %. Suon syvästä koillisosasta on arvioitu soveltuvaksi turvetuotantoon 18 ha. Alue on Lukkarinjärven pohjoispuolella, ja Lukkarinoja virtaa alueen läpi. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,27 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,02 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,46 milj. GJ eli 0,13 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,41 milj. GJ eli 0,11 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty tuotantokelpoiseksi arvioidun alueen yhden näytepisteen keskiarvoja: kuiva-ainemäärä 79 kg/suo-m 3, kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 21,4 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,42 MWh. Haittana on pinnan vähäisestä vietosta johtuvat mahdolliset kuivatusvaikeudet ja paksu pohjaliejukerrostuma. 22

24 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Lukkarinjärvenjänkkä Kuva 7. Lukkarinjärvenjänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

25 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 94. Pulkkajänkkä Pulkkajänkkä (kl , x=7385,1, y=3390,1) sijaitsee noin 46 km Ylitornion keskustasta koilliseen (kuva 8). Pitkänomainen suo rajoittuu eteläpuolella Aavasaksan Raanujärven tiehen ja moreenisaarekkeisiin. Pohjoispuolella on Alainenjoki. Keski- ja itäosassa on kolme lampea Pulkkalammit (+87,2 m) ja Lampelanjärvi (+85,6 m). Suolla on 118 tutkimuspistettä (3,9/10) ja 184 syvyyspistettä (6,1/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunnat ovat suon eri osissa joko kohti lampia, tai pohjoiseen kohti Alaisenjokea. Pulkkajänkästä lähes puolet on ojitettu. Eteläosa ja lampien ympäristöt ovat ojittamattomia. Suon luonnontilaisuusluokka on 2. Suo ympäristöineen kuuluu Alaisenjoen valumaalueeseen (67.981). Taulukko 5. Pulkkajänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 301 0,2 0,2 0,5 0,9 0,46 0,60 1,65 2,71 Yli 1,0 m 107 0,3 0,2 1,1 1,6 0,37 0,19 1,22 1,78 Yli 1,5 m 58 0,4 0,2 1,5 2,1 0,21 0,14 0,85 1,20 Yli 2,0 m 26 0,4 0,3 1,8 2,5 0,11 0,07 0,48 0,66 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 4,0 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 41 %, hiesu 23 %, hiekka 20 %, savi 12 % ja hieta 4 %. Liejupohjaisia pisteitä on 7 %. Liejua on lampien läheisyydessä paksuimmillaan 1,4 m. Pulkkajänkän suotyypeistä on rämeellä 56 %, avosuolla 32 %, korvessa 9 % ja turvekankaalla 3 %. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaneva ja lyhytkortinen neva, joita ovat suon syvät keskialueet ja lampien ympäristöt. Ohutturpeinen keskiosa on pallosararämettä, joka tutkimusten jälkeen on ojitettu. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaisia ja enimmäkseen vajaatuottoisia. Pulkkajänkän turpeista on rahkavaltaisia 67 % ja saravaltaisia 33 %. Yleisimmät turvelajit ovat sara- rahkaturve (CS) 42 %, rahkasaraturve (SC) 33 % ja rahkaturve (S) 25 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 22 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,3. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (20 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,9 % kuivapainosta, ph-arvo 4,0, vesipitoisuus märkäpainosta 88,3 % ja kuiva-ainemäärä 111,8 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,3 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Turvetuotantoon suo ei sovellu, sillä Pulkkajänkän syvä alue on pitkä, kapea ja epäyhtenäinen. Lisäksi lammet estävät kuivatuksen. 24

26 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pulkkajänkkä Kuva 8. Pulkkajänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

27 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 95. Peuravuoma Peuravuoma (kl , x=7386,7, y=3390,8) sijaitsee noin 46 km Ylitornion keskustasta koilliseen (kuva 9). Suo rajoittuu pohjoisessa viereiseen Kiettimenvuomaan, koillisessa Kuusivaaraan ja muualla loivaan moreenimaastoon. Kaakkois- ja luoteisosassa on vanhoja peltoja. Luoteispuolelle Ripsansaajoon tulee metsäautotie. Muut kulkuyhteydet ovat heikkokuntoisia talvitienpohjia. Suolla on 58 tutkimuspistettä (3,7/10 ha) ja 96 syvyyspistettä (6,1/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on lounaaseen kohti Alaisenjokea. Pieni Peuraoja virtaa suon luoteisosan läpi laskien Alaisenjokeen. Peuravuoma on vanhojen peltojen ympäristöä lukuun ottamatta ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 3. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon keskellä oleva vedenjakaja jakaa alueen. Kaakkoisosa kuuluu Alaisenjoen valuma-alueeseen (67.981) ja luoteisosa Peuraojan valuma-alueeseen (67.985). Taulukko 6. Peuravuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 156 0,1 0,1 1,1 1,3 0,10 0,21 1,73 2,04 Yli 1,0 m 100 0,1 0,1 1,5 1,7 0,08 0,15 1,46 1,69 Yli 1,5 m 64 0,1 0,1 1,8 2,0 0,04 0,07 1,12 1,23 Yli 2,0 m 24 0,0 0,1 2,2 2,3 0,01 0,02 0,52 0,55 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,7 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 50 %, savi 25 % ja hiesu 12 %. Liejupohjaisia pisteitä on 21 %. Liejukerrostumien sekä liejuisten hiesu- ja savikerrostumien paksuus suon keskellä on paksuimmillaan 1,7 m. Peuravuoman suotyypeistä on rämeellä 47 %, turvekankaalla 26 %, avosuolla 19 % ja korvessa 7 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme, kytöheitto ja niiden ympäristössä karhunsammalmuuttuma. Keskiosan avosuot ovat enimmäkseen varsinaista saranevaa ja rimpinevaa. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaista sekapuustoa, joka on vajaatuottoista ja riukuasteella. Peuravuoman turpeista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 46 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 46 %, sararahkaturve (CS) 38 % ja rahkaturve (S) 16 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 22 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7 ja energiaturpeen H5,0. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (16 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,6 % kuivapainosta, ph-arvo 4,4, vesipitoisuus märkäpainosta 86,8 % ja kuiva-ainemäärä 131,8 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,7 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (10 näytettä) on 0,24 %. Suon keskiosasta on arvioitu soveltuvaksi energiaturvetuotantoon 65 ha. Alueen molemmissa päissä on vanhoja peltoja. Keskiosa on suurelta osaltaan ojittamatonta avosuota. Peuraoja virtaa luoteisosan läpi etelään. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,94 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,12 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 2,56 milj. GJ eli 0,71 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,25 milj. GJ eli 0,63 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on näytteiden perusteella hyvä, keskimäärin 0,67 MWh. Mahdollisissa tuotantosuunnitelmissa on huomioitava paksu, heikosti kantava lieju- ja savipohja sekä luonnontilaisuusluokka (3). 26

28 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Peuravuoma Kuva 9. Peuravuoman tutkimuslinjasto sekä valuma-alueet (punaisella).

29 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 96. Niskavuoma Niskavuoma (kl , x=7346,5, y=3357,9) sijaitsee noin 18 km Ylitornion keskustasta eteläkaakkoon (kuva 10). Suo on Kolarin rautatien ja valtatie 21:n välissä. Suon luoteisosa rajoittuu Rovakankaaseen. Ohutturpeinen keskiosa on peltoa. Suolla on 27 tutkimuspistettä (2,0/10 ha) ja 126 syvyyspistettä (9,4/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on kaakkoon. Niskavuoma on kokonaan ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 0. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo ympäristöineen kuuluu Kainuunkylän valuma-alueeseen (67.131). Taulukko 7. Niskavuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 134 0,0 0,1 1,0 1,1 0,00 0,10 1,35 1,45 Yli 1,0 m 63 0,0 0,1 1,5 1,6 0,00 0,07 0,97 1,04 Yli 1,5 m 40 0,0 0,1 1,7 1,8 0,00 0,05 0,71 0,76 Yli 2,0 m 13 0,0 0,3 1,8 2,1 0,00 0,04 0,24 0,28 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi 38 %, hiesu 31 % ja hiekka 26 %. Liejupohjaisia pisteitä on 5 %. Liejukerrostumat ovat paksuudeltaan alle 0,3 m. Niskavuoman suotyyppihavainnoista on rämeellä 44 %, avosuolla 33 %, korvessa 13 %, turvekankaalla 8 % ja pellolla 2 %. Viljeltyjä peltoja ei varsinaisesti tutkittu. Niskavuomasta valtaosa on ojitettu. Yleisimmät suotyypit ovat ruohoinen- ja varsinainen saranevamuuttuma, sekä ruohoinen sararämemuuttuma. Puustoiset alueet ovat koivuvaltaista sekapuustoa, joka on enimmäkseen riukuasteella ja keskinkertaisen tiheää. Niskavuoman turpeista on rahkasaraturvetta (SC) 73 % ja sararahkaturvetta (CS) 27 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5 ja energiaturpeen H4,6. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (21 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,0 % kuivapainosta, ph-arvo 4,3, vesipitoisuus märkäpainosta 90,0 % ja kuiva-ainemäärä 98,2 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,1 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,8 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (5 näytettä) on 0,21 %. Suon syvästä luoteisosasta on arvioitu soveltuvaksi energiaturvetuotantoon 39 ha:n alue. Se on lähes kokonaan ruohoista- ja varsinaista saranevamuuttumaa, sekä varsinaista saranevaojikkoa. Kaakkoisosa rajautuu viljeltyihin peltoihin. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,54 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,05 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 1,06 milj. GJ eli 0,30 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,93 milj. GJ eli 0,26 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty näytteiden yllä olevia keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,48 MWh. 28

30 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 29 Kuva 10. Niskavuoman tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella) Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Niskavuoma

31 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 97. Kiettimenvuoma Kiettimenvuoma (kl , x=7387,9, y=3390,2) sijaitsee noin 47 km Ylitornion keskustasta koilliseen (kuva 11). Suo rajoittuu etelässä Ripsansaajoon ja Peuravuomaan, kaakossa Kuusivaaraan. Pohjoispuoli on ohutturpeista, osittain soistunutta moreenimaastoa. Luoteispäässä on Kiettelän talon vanhat pellot. Kulkuyhteydet ovat pohjoisesta Kiettelän talon tai etelästä Ripsansaajoon tulevan metsäautotien kautta. Suolla on 118 tutkimuspistettä (3,3/10 ha) ja 234 syvyyspistettä (6,6/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on loivasti etelään. Kiettimenvuomasta suurin osa on ojitettu. Vain rimpinen keskiosa ja eteläosa ovat ojittamatta. Suo kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Keskellä oleva vedenjakaja jakaa suon läntiseen Tuomiojan valuma-alueeseen (67.984) ja itäiseen Peuraojan valuma-alueeseen (67.985). Kuivatusmahdollisuudet ovat syvää keskiallasta lukuun ottamatta kohtalaisen hyvät. Taulukko 8. Kiettimenvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 350 0,1 0,1 2,1 2,3 0,19 0,28 7,36 7,83 Yli 1,0 m 270 0,0 0,1 2,6 2,7 0,13 0,14 7,10 7,37 Yli 1,5 m 231 0,0 0,0 2,9 2,9 0,10 0,11 6,69 6,90 Yli 2,0 m 197 0,0 0,0 3,2 3,2 0,06 0,05 6,22 6,33 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 5,1 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 33 %, savi 30 % ja hiekka 14 %. Liejupohjaisia pisteitä on 23 %. Paksuimmillaan liejua, liejuista savea ja -hiesua on noin kaksi metriä laajalti suon syvällä keskialueella. Kiettimenvuoman suotyypeistä on turvekankaalla 40 %, avosuolla 31 %, rämeellä 25 % ja korvessa 4 %. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan rimpineva ja muualla karhunsammalmuuttuma. Kiettimenvuoman turpeista on saravaltaisia 70 % ja rahkavaltaisia 30 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 68 % ja sararahkaturve (CS) 23 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 34 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,2 ja energiaturpeen H4,3. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (112 kpl) kahdeksalta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,1 % kuivapainosta, ph-arvo 4,6, vesipitoisuus märkäpainosta 90,5 % ja kuiva-ainemäärä 92,5 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,1 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,8 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (22 näytettä kolmelta pisteeltä) on 0,21 %. Energiaturvetuotantoon soveltuvan alueen pintaalaksi on arvioitu 224 ha. Suon syvä keskiosa on enimmäkseen ojittamatonta rimpinevaa. Tämä on vedenjakaja-aluetta, joten kuivatusongelmat ovat todennäköisiä. Muilta osin suo on ojitettu. Luoteisosassa on vanhoja peltoja. Käyttökelpoista energiaturvetta on 5,00 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,46 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 9,30 milj. GJ eli 2,58 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 8,14 milj. GJ eli 2,26 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,45 MWh. 30

32 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Kiettimenvuoma Kuva 11. Kiettimenvuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

33 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 98. Pöytämaanvuoma Pöytämaanvuoma (kl , x=7380,9, y=3404,5) sijaitsee noin 54 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 12). Suo rajoittuu idässä Pöytämaahan ja osittain myös Kaitajärveltä tulevaan paikallistiehen. Suolla on 54 tutkimuspistettä (4,3/10 ha) ja 90 syvyyspistettä (7,2/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on kohtalaisen jyrkästi lounaaseen. Pöytämaanvuoman turvekerrostuma on ohut. Suo on kokonaan ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 0. Suo ympäristöineen kuuluu Ison Meltosjärven valuma-alueeseen (67.982). Taulukko 9. Pöytämaanvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 125 0,1 0,1 0,4 0,6 0,14 0,10 0,48 0,72 Yli 1,0 m 11 0,2 0,2 0,9 1,3 0,02 0,02 0,10 0,14 Yli 1,5 m 2 0,2 0,1 1,5 1,8 0,00 0,00 0,03 0,03 Yli 2,0 m 0 0,0 0,3 1,9 2,2 0,00 0,00 0,01 0,01 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 68 % ja hiekka 23 %. Pohjaliejua ei ole. Pöytämaanvuoman suotyypeistä on turvekankaalla 54 %, rämeellä 23 %, korvessa 22 % ja avosuolla 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat mustikkaturvekangas, kangaskorpimuuttuma ja puolukkaturvekangas. Yhteensä näitä on puolet kaikista havainnoista. Puusto on mäntyvaltaista sekapuustoa, joka on enimmäkseen keskinkertaisen tiheää ja harvennushakkuuvaiheessa. Pöytämaanvuoman turpeista on rahkavaltaisia 81 % ja saravaltaisia 19 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (S) 51 %, sararahkaturve (CS) 30 % ja rahkasaraturve (SC) 18 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 24 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 13 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (9 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,6 % kuivapainosta, ph-arvo 5,0, vesipitoisuus märkäpainosta 86,4 % ja kuiva-ainemäärä 133,0 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,7 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Pöytämaanvuoma on ohutturpeinen suo, eikä tämän takia sovellu turvetuotantoon. 32

34 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pöytämaanvuoma Kuva 12. Pöytämaanvuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

35 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 99. Ojanlatvavuoma Ojanlatvavuoma (kl , x=7381,3, y=3405,7) sijaitsee noin 58 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 13). Lännessä suo rajoittuu etelästä tulevaan paikallistiehen. Muualla ohutturpeinen suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin. Itäpuolella on Mustiaavan Kaattasjärven Natura-alue soidensuojelualueineen. Suolla on 39 tutkimuspistettä (3,2/10 ha) ja 80 syvyyspistettä (6,7/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on länteen. Pohjois- ja länsiosaa on ojitettu, mutta enimmäkseen Ojanlatvavuoma on ojittamaton kuuluen luonnontilaisuusluokkaan 3. Suo ympäristöineen kuuluu Ison Meltosjärven valumaalueeseen (67.982). Taulukko 10. Ojanlatvavuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 119 0,0 0,1 0,3 0,4 0,04 0,09 0,31 0,44 Yli 1,0 m 2 0,0 0,0 1,0 1,0 0,00 0,00 0,02 0,02 Yli 1,5 m 2 0,0 0,0 1,0 1,0 0,00 0,00 0,02 0,02 Yli 2,0 m 2 0,0 0,0 1,0 1,0 0,00 0,00 0,02 0,02 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 1,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 62 %, hiekka 22 % ja hieta 11 %. Ojanlatvavuoman suotyypeistä on rämeellä 61 %, avosuolla 32 % ja korvessa 7 %. Yleisimmät suotyypit ovat rimpineva, jota suon länsiosa on lähes kokonaan, kangasräme ja varsinainen sararäme. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaisia ja enimmäkseen vajaatuottoisia. Ojanlatvavuoman turpeista on rahkavaltaisia 59 % ja saravaltaisia 41 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 41 %, sararahkaturve (CS) 40 % ja rahkaturve (S) 19 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,6. Turvenäytteitä suolta ei otettu. Ojanlatvavuoma on ohutturpeinen suo eikä sovellu turvetuotantoon. 34

36 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Ojanlatvavuoma Kuva 13. Ojanlatvavuoman tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

37 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 100. Sikiömaanvuoma Sikiömaanvuoma (kl , x=7383,1, y=3403,8) sijaitsee noin 57 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 14). Suo rajoittuu koillisessa Sikiömaahan, idässä Pöytämaahan ja muualla soistuneeseen moreenimaastoon. Suolla on 89 tutkimuspistettä (4,0/10 ha) ja 172 syvyyspistettä (7,8/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on lounaaseen kohti Pöytämaanojaa. Sikiömaanvuoma on ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 0. Suo ympäristöineen kuuluu Ison Meltosjärven valuma-alueeseen (67.982). Taulukko 11. Sikiömaanvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 219 0,1 0,1 0,5 0,7 0,17 0,21 1,07 1,45 Yli 1,0 m 48 0,1 0,1 1,0 1,2 0,03 0,07 0,50 0,60 Yli 1,5 m 10 0,1 0,2 1,3 1,6 0,01 0,02 0,14 0,17 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,0 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 73 % ja hiekka 23 %. Pohjaliejuja ei todettu. Sikiömaanvuoman suotyypeistä on turvekankaalla 53 %, rämeellä 37 %, korvessa 5 % ja avosuolla 5 %. Yleisimmät suotyypit ovat ruohoturvekangas, karhunsammalmuuttuma ja varputurvekangas. Mäntyvaltainen puusto on keskinkertaisen tiheää ja paikoitellen harvennushakkuuvaiheessa. Sikiömaanvuoman turpeista on rahkavaltaisia 66 % ja saravaltaisia 34 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (S) 35 %, sararahkaturve (CS) 30 % ja rahkasaraturve (SC) 29 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,9. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (20 kpl) kolmelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,1 % kuivapainosta, ph-arvo 4,8, vesipitoisuus märkäpainosta 85,9 % ja kuiva-ainemäärä 135,6 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,3 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Sikiömaanvuoma on ohutturpeinen suo, jonka yli 1,5 m syvät alueet ovat kolmessa kaukana toisistaan olevassa altaassa. Teolliseen turvetuotantoon alueet ovat liian pieniä, mutta tilakohtainen turvetuotanto on mahdollista. 36

38 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Sikiömaanvuoma Kuva 14. Sikiömaanvuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

39 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 101. Männikkömaanvuoma Männikkömaanvuoma (kl , x=7385,8, y=3404,4) sijaitsee noin 58 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 15). Suo rajoittuu moreenimaastoon, joka itä- ja koillispuolella kohoaa vaaroiksi. Suolla on 23 tutkimuspistettä (4,0/10 ha) ja 42 syvyyspistettä (7,3/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on pohjoiseen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Männikkömaanvuoma on pientä eteläosaa lukuun ottamatta kokonaan ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Suo ympäristöineen kuuluu Rompaanojan valuma-alueeseen (67.988). Taulukko 12. Männikkömaanvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 57 0,0 0,1 0,6 0,7 0,00 0,06 0,35 0,41 Yli 1,0 m 12 0,0 0,0 1,3 1,3 0,00 0,00 0,16 0,16 Yli 1,5 m 3 0,0 0,1 1,8 1,9 0,00 0,00 0,05 0,05 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,0 m. Pohjamaalajit ovat moreeni 73 %, hiekka 20 % ja hiesu 7 %. Liejuja ei ole. Männikkömaanvuoman suotyypeistä on avosuolla 33 %, rämeellä 30 %, korvessa 21 % ja turvekankaalla 16 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen saranevamuuttuma, karhunsammalmuuttuma ja rimpinevamuuttuma. Yhteensä näitä on noin puolet kaikista suotyyppihavainnoista. Mäntyvaltainen sekapuusto on enimmäkseen harvaa ja vajaatuottoista. Männikkömaanvuoman turpeista on rahkasaraturvetta (SC) 58 % ja sararahkaturvetta (CS) 42 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 16 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (8 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,2 % kuivapainosta, ph-arvo 3,9, vesipitoisuus märkäpainosta 89,1 % ja kuiva-ainemäärä 106,2 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,5 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Männikkömaanvuoma on ohutturpeinen suo, joka ei sovellu teolliseen turvetuotantoon. Tilakohtainen turvetuotanto on mahdollista. 38

40 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Männikkömaanvuoma Kuva 15. Männikkömaanvuoman tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

41 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 102. Juurakkojärvenvuoma Juurakkojärvenvuoma (kl , x=7386,1, y=3402,1) sijaitsee noin 57 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 16). Suon eteläosassa on Juurakkojärvi (+142,8 m). Muualla suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin ja mataliin vaaroihin. Lähin metsäautotie on 1 km:n päässä suon pohjoispuolella. Suolla on 56 tutkimuspistettä (3,6/10 ha) ja 122 syvyyspistettä (8,0/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on kaakkoon. Juurakkojärvenvuoma on itäpään rimpialuetta lukuun ottamatta ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Kuivatusmahdollisuudet ovat muuten hyvät, mutta Juurakkojärven vaikutus tulee huomioida. Suon länsiosa kuuluu Säkkiojan valuma-alueeseen (67.986), jonka vedet laskevat Juurakkojärven kautta. Itäosa kuuluu Vietosenojan valuma-alueeseen (67.968). Taulukko 13. Juurakkojärvenvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 152 0,1 0,1 1,1 1,3 0,13 0,08 1,70 1,91 Yli 1,0 m 86 0,1 0,0 1,7 1,8 0,06 0,04 1,46 1,56 Yli 1,5 m 60 0,1 0,0 2,0 2,1 0,03 0,02 1,20 1,25 Yli 2,0 m 35 0,1 0,0 2,3 2,4 0,02 0,01 0,80 0,83 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,7 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 69 % ja hiekka 19 %. Liejupohjaisia pisteitä on 18 %. Paksuimmillaan liejua on 2 3 m suon itäosan altaassa sekä Juurakkojärven ympäristössä. Juurakkojärvenvuoman suotyypeistä on rämeellä 35 %, turvekankaalla 33 % ja avosuolla 32 %. Yleisin suotyyppi on karhunsammalmuuttuma, jota suon ojitettu keskiosa on enimmäkseen. Itäosassa on rimpinevaa ja Juurakkojärven ympäristössä rimpinevamuuttumaa. Yhteensä näitä on puolet kaikista suotyyppihavainnoista. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaista sekapuustoa, joka on enimmäkseen harvaa ja vajaatuottoista. Juurakkojärvenvuoman turpeista on saravaltaisia 67 %, rahkavaltaisia 32 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 58 %, rahkaturve (S) 17 % ja sararahkaturve (CS) 15 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 18 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7 ja energiaturpeen H4,9. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (38 kpl) neljältä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,9 % kuivapainosta, ph-arvo 5,2, vesipitoisuus märkäpainosta 88,2 % ja kuiva-ainemäärä 118,8 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,2 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (9 näytettä kahdelta pisteeltä) on 0,22 %. Suon yli 1,5 m syvistä alueista kaksi on arvioitu soveltuvan turvetuotantoon. Suuremman länsiosan pinta-ala on 25 ha ja pienemmän itäosan 13 ha. Länsiosan kuivatukseen ja tuotantokelpoisen alueen rajaukseen vaikuttaa Juurakkojärvi. Lisäksi kuivatukseen vaikuttavat eri valuma-alueet ja itäosan vähäinen vietto. On myös huomioitava paksut pohjaliejukerrostumat. Turvetuotantoon soveltuvien alueiden yhteinen pinta-ala on 38 ha. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,61 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,07 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 1,58 milj. GJ eli 0,44 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,42 milj. GJ eli 0,39 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty kolmen näytepisteen keskiarvoja: suokuution sisältämä kuiva-aineen määrä 120 kg, kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 21,6 MJ/kg ja 50 % kostean turpeen lämpöarvo 9,6 MJ/kg. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,64 MWh. 40

42 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Juurakkojärvenvuoma Kuva 16. Juurakkojärvenvuoman tutkimuslinjasto sekä valuma-alueet (punaisella).

43 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 103. Riipisenvuoma Riipisenvuoma (kl , x=7381,9, y=3394,4) sijaitsee Pysäjoen suistossa, Vähän Meltosjärven (+84,2 m) eteläpuolella noin 46 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 17). Suon keskellä on laskettu ja lähes umpeutunut Riipisenjärvi. Etelässä suo rajoittuu Karsikkovaaraan. Lähin kulkuyhteys suolle on kaakkoisreunassa sijaitsevan Jokelan tilan kautta. Suolla on 52 tutkimuspistettä (2,9/10 ha) ja 102 syvyyspistettä (5,8/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Pinta viettää loivasti koilliseen. Riipisenvuoman keskiosaa on kuivatettu muutamalla ojalla. Ohutturpeinen eteläosa on ojitettu kokonaan. Suo kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Kuivatusmahdollisuudet syvällä keskiosalla ovat huonot. Riipisenjärven pohjoispuolella on vedenjakaja, jonka pohjoispuoli kuuluu Ison Meltosjärven valuma-alueeseen (67.982) ja eteläpuoli Pysäjärven valuma-alueeseen (67.989). Taulukko 14. Riipisenvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 174 0,0 0,2 0,7 0,9 0,02 0,27 1,29 1,58 Yli 1,0 m 72 0,0 0,1 1,4 1,5 0,01 0,09 1,00 1,10 Yli 1,5 m 37 0,0 0,1 1,8 1,9 0,00 0,04 0,66 0,70 Yli 2,0 m 12 0,0 0,0 2,3 2,3 0,00 0,00 0,29 0,29 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu 44 %, hiekka 24 %, hieta 14 % ja savi 13 %. Liejupohjaisia pisteitä on 37 %. Liejukerrostumien paksuus on enimmäkseen alle 1 m, mutta Riipisenjärven ja Riipisenojan läheisyydessä liejua on 1 1,5 m. Riipisenvuoman suotyypeistä on rämeellä 80 % ja korvessa 20 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme, jota on Riipisenjärven ympäristössä, sekä ruohoinen sararäme, nevakorpi ja nevakorpiojikko Riipisenjärven eteläpuolella. Mäntyvaltainen sekapuusto, joka sisältää runsaasti koivua, on enimmäkseen vajaatuottoista ja keskinkertaisen tiheää. Riipisenvuoman turpeista on rahkavaltaisia 57 % ja saravaltaisia 43 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 51 % ja rahkasaraturve (SC) 43 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5 ja energiaturpeen H4,8. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (27 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,8 % kuivapainosta, ph-arvo 4,8, vesipitoisuus märkäpainosta 90,6 % ja kuiva-ainemäärä 93,6 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,2 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,9 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (13 näytettä) on 0,17 %. Suon yli 1,5 m syvät alueet ovat umpeutuneen Riipisenjärven pohjois- ja eteläpuolella. Kuivatusvaikeuksien vuoksi vain järven eteläpuolelta on arvioitu turvetuotantoon soveltuvaksi 15 ha:n alue. Tälläkin alueella vähäisen kaltevuuden takia kuivatusvaikeudet ovat mahdollisia. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,20 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,02 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,49 milj. GJ eli 0,14 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,43 milj. GJ eli 0,12 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty tämän alueen yhden näytepisteen keskiarvoja: suokuution sisältämä kuiva-aineen määrä 113 kg, kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 21 MJ/kg ja 50 % kostean turpeen lämpöarvo 9,3 MJ/ kg. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,58 MWh. 42

44 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Riipisenvuoma Kuva 17. Riipisenvuoman tutkimuslinjasto sekä valuma-alueet (punaisella).

45 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 104. Pitkänperänvuoma Pitkänperänvuoma (kl , x=7383,0, y=3396,4) sijaitsee Vähän Meltosjärven Pitkänperänlahden eteläpuolella noin 49 km Ylitornion keskustasta itäkoilliseen (kuva 18). Suo on myös Pysäjoen suistossa rajoittuen etelä- ja länsiosiltaan jokeen ja sitä reunustaviin hiekkasaarekkeisiin. Itäpuolella on Lylymaa. Kulkuyhteys on itäpuolitse kiertävän paikallistien kautta. Suolla on 91 tutkimuspistettä (3,6/10 ha) ja 196 syvyyspistettä (7,9/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on loivasti länteen kohti Pitkänperänlahtea. Suo on suurimmaksi osaksi ojittamaton, sillä ojitusta on vain Pysäjokeen rajoittuvassa eteläreunassa. Pitkänperänvuoma kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 3. Kuivatusmahdollisuudet ovat huonot johtuen pinnan loivasta kaltevuudesta ja pienestä korkeuserosta Pysäjokeen ja Pitkänperänlahteen. Suo kuuluu Ison Meltosjärven valuma-alueeseen (67.982). Taulukko 15. Pitkänperänvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 247 0,1 0,1 1,3 1,5 0,23 0,21 3,11 3,55 Yli 1,0 m 163 0,1 0,1 1,7 1,9 0,18 0,11 2,80 3,09 Yli 1,5 m 130 0,1 0,1 1,9 2,1 0,15 0,08 2,46 2,69 Yli 2,0 m 73 0,2 0,0 2,1 2,3 0,12 0,03 1,55 1,70 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,8 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi 60 %, hiesu 23 % ja hiekka 10 %. Liejupohjaisia pisteitä on 41 %. Liejukerrostumien paksuus on noin 0,5 m, mutta Pitkänperän läheisyydessä liejua on paksuimmillaan 2 m. Pitkänperänvuoman suotyypeistä on rämeellä 67 %, avosuolla 23 %, korvessa 9 % ja turvekankaalla 1 %. Yleisin suotyyppi ovat varsinainen sararäme. Seuraavina ovat tupasvillaräme ja nevakorpi, joita on varsinkin suon länsiosassa. Yhteensä näiden osuus on lähes puolet kaikista suotyyppihavainnoista. Mäntyvaltainen sekapuusto on enimmäkseen vajaatuottoista ja keskinkertaisen tiheää. Pitkänperänvuoman turpeista on saravaltaisia 66 %, rahkavaltaisia 29 % ja ruskosammalvaltaisia 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 56, sararahkaturve (CS) 18 %, rahkaturve (S) 11 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 10 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,3 ja energiaturpeen H4,5. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (45 kpl) viideltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,5 % kuivapainosta, ph-arvo 4,7, vesipitoisuus märkäpainosta 89,2 % ja kuiva-ainemäärä 106,1 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,4 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,0 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (17 näytettä kolmelta pisteeltä) on 0,17 %. Järven läheisyydestä johtuvien kuivatusvaikeuksien vuoksi vain suon itäisimmästä osasta on arvioitu turvetuotantoon soveltuvaksi alueeksi 67 ha. Lyhin etäisyys järveen on 400 m. Yleisin suotyyppi tällä alueella on varsinainen sararäme. Itäosa on avosuota kuten varsinaista lettoa, rimpinevaa, varsinaista saranevaa ja lyhytkortista nevaa. Suurin osa alueesta on ojittamatonta (luonnontilaisuusluokka 3), mikä tulee huomioida suon tuotantosuunnitelmissa. Ojitusta on vain tämän alueen eteläosassa. Käyttökelpoista energiaturvetta on 1,05 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,11 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 2,26 milj. GJ eli 0,63 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,99 milj. GJ eli 0,55 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,53 MWh. 44

46 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pitkänperänvuoma Kuva 18. Pitkänperänvuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

47 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 105. Mäntyjänkkä Mäntyjänkkä (kl , x=7354,8, y=3365,6) sijaitsee noin 16 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 19). Pohjoispuolella suo rajoittuu Hirvijänkkään, muualla moreenimaastoon. Suon eteläosassa on Mäntyjärvi (+79 m). Suolla on 22 tutkimuspistettä (5,6/10 ha) ja 38 syvyyspistettä (9,7/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Vedet kertyvät Mäntyjärveen, josta alkava oja laskee länteen Heinäjänkänojaan. Mäntyjänkkä on ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 5. Suo ympäristöineen kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Taulukko 16. Mäntyjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 39 0,1 0,2 1,3 1,6 0,05 0,08 0,49 0,62 Yli 1,0 m 21 0,2 0,3 2,0 2,5 0,05 0,06 0,42 0,53 Yli 1,5 m 18 0,2 0,3 2,1 2,6 0,05 0,06 0,39 0,50 Yli 2,0 m 15 0,3 0,3 2,3 2,9 0,05 0,05 0,34 0,44 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 4,0 m. Pohjamaalaji on moreenia. Liejupohjaisia pisteitä on 18 %. Paksuin todettu liejukerrostuma 1,1 m on Mäntyjärven läheisyydessä. Mäntyjänkän suotyypeistä on rämeellä 54 %, avosuolla 39 % ja korvessa 7 %. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme, varsinainen saraneva ja rimpineva 17 %. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaista sekapuustoa, joka on enimmäkseen harvaa ja vajaatuottoista. Mäntyjänkän turpeista on saravaltaisia 56 %, rahkavaltaisia 41 % ja ruskosammalvaltaisia 3 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 52 % ja sararahkaturve (CS) 32 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,4. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (13 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,5 % kuivapainosta, ph-arvo 4,4, vesipitoisuus märkäpainosta 89,5 % ja kuiva-ainemäärä 105,3 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,7 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,6 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Mäntyjänkkä on ojittamaton suo eikä sovellu turvetuotantoon valtioneuvoston periaatepäätöksen (2012) mukaan. 46

48 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Mäntyjänkkä Kuva 19. Mäntyjänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

49 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 106. Pieni Mikkolanjänkkä Pieni Mikkolanjänkkä (kl , x=7362,9, y=3368,0) sijaitsee noin 16 km Ylitornion keskustasta itään (kuva 20). Ohutturpeinen suo on moreenisaarekkeiden ja -kankaiden ympäröimä. Suolla on 28 tutkimuspistettä (5,0/10 ha) ja 36 syvyyspistettä (6,4/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on kaakkoon. Suon reunat ja länsiosa on ojitettu, joten luonnontilaisuusluokka on 2. Suo ympäristöineen kuuluu Kallijoen valuma-alueeseen (67.918). Taulukko 17. Pienen Mikkolanjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 56 0,0 0,1 0,4 0,5 0,00 0,07 0,22 0,29 Yli 1,0 m 0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,00 0,00 0,00 0,00 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 1,2 m. Pohjamaalaji on moreenia. Pienen Mikkolanjänkän suotyypeistä on rämeellä 56 % ja avosuolla 44 %. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan rimpineva ja reunaosien kangasräme. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaisia, jotka ovat harvoja ja riukuasteella. Pienen Mikkolanjänkän turve on rahkavaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 74 % ja rahkaturve (S) 26 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H5,9. Turvenäytteitä suolta ei otettu. Pieni Mikkolanjänkkä on ohutturpeinen suo eikä sovellu turvetuotantoon. 48

50 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pieni Mikkolanjänkkä Kuva 20. Pienen Mikkolanjänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

51 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 106. hirvijänkkä Hirvijänkkä (kl , x=7355,6, y=3365,8) sijaitsee Mäntyjänkän pohjoispuolella noin 16 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 21). Suo rajoittuu sekä Mäntyjänkkään että ympäröivään moreenimaastoon. Suolla on 36 tutkimuspistettä (5,1/10 ha) ja 67 syvyyspistettä (9,5/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Suon keskellä on vedenjakaja, jonka ojittamaton länsipuoli viettää länteen ja kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Ojitettu itäpuoli viettää itään ja kuuluu Keijastenjoen valuma-alueeseen (67.145). Suon luonnontilaisuusluokka on 2. Taulukko 18. Hirvijänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 70 0,1 0,1 0,4 0,6 0,11 0,08 0,30 0,49 Yli 1,0 m 12 0,3 0,2 1,2 1,7 0,04 0,02 0,15 0,21 Yli 1,5 m 7 0,2 0,1 1,7 2,0 0,02 0,01 0,11 0,14 Yli 2,0 m 3 0,1 0,1 2,1 2,3 0,00 0,00 0,07 0,07 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,1 m. Pohjamaalaji on moreenia. Hirvijänkän suotyypeistä on rämeellä 82 %, avosuolla 12 % ja korvessa 6 %. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme, ruohoinen sararäme rimpineva ja lyhytkortinen nevaräme. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaisia ja vajaatuottoisia. Hirvijänkän turpeista on rahkavaltaisia 76 % ja saravaltaisia 24 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (S) 53 %, rahkasaraturve (SC) 24 % ja sararahkaturve (CS) 23 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 54 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,4. Turvenäytteitä suolta ei otettu. Hirvijänkän ojitettu itäpuoli on ohutturpeinen. Länsipuolen pieni syvä alue on ojittamaton. Turvetuotantoon suo ei sovellu. 50

52 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Hirvijänkkä Kuva 21. Hirvijänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

53 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 108. heinäjänkänojanjänkkä Heinäjänkänojanjänkkä (kl , x=7354,7, y=3364,4) sijaitsee noin 15 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 22). Suo rajoittuu moreenimaastoon. Eteläpuolella on Kainuunkylän Väystäjän tie. Pohjoispuolella on Vähä-Mustajärvi (+81 m), jonka laskuoja, Heinäjänkänoja, virtaa suon läpi etelään. Suolla on 27 tutkimuspistettä (4,3/10 ha) ja 42 syvyyspistettä (6,7/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on noin m (ei vaaittu). Viettosuunta on etelään. Suo on muuten ojittamaton, mutta Heinäjänkänoja on kaivettu suon kohdalla uuteen uomaan, joka on vaikuttanut suon luonnontilaisuuteen. Suon luonnontilaisuusluokka on 2. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo ympäristöineen kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Taulukko 19. Heinäjänkänojanjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 62 0,0 0,0 1,2 1,2 0,01 0,02 0,71 0,74 Yli 1,0 m 29 0,0 0,0 1,8 1,8 0,00 0,01 0,54 0,55 Yli 1,5 m 21 0,0 0,0 2,1 2,1 0,00 0,01 0,43 0,44 Yli 2,0 m 13 0,0 0,0 2,3 2,3 0,00 0,01 0,31 0,32 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,8 m. Pohjamaalaji on moreenia. Liejupohjaisia pisteitä on 41 %. Paksuimmat liejukerrostumat suon eteläosassa ovat yli 2 m. Heinäjänkänojanjänkän suotyypeistä on avosuolla 54 %, rämeellä 39 % ja korvessa 7 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen saraneva, jota on lähinnä suon keskiosassa, ja varsinainen sararäme. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaisia ja vajaatuottoisia. Heinäjänkänojanjänkän turpeista on saravaltaisia 52 % ja rahkavaltaisia 48 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 52 % ja sararahkaturve (CS) 45 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,6 ja energiaturpeen H4,7. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (21 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,2 % kuivapainosta, ph-arvo 4,9, vesipitoisuus märkäpainosta 90,9 % ja kuiva-ainemäärä 95,0 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,0 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,8 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (5 näytettä yhdeltä pisteeltä) on 0,52 %. Suon eteläosassa sijaitsee yli 1,5 m syvä alue, jonka läpi Heinäjänkänoja virtaa. Energiaturvetuotantoon soveltuvalla 19 ha:n alueella on käyttökelpoista turvetta 0,31 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,03 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,59 milj. GJ eli 0,16 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,52 milj. GJ eli 0,14 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,46 MWh. Rikkipitoisuus määritettiin vain toiselta pisteeltä. Sen keskimääräinen pitoisuus ylittää ilmoitusrajan 0,3 %. Rikkipitoisuuden lisäksi on syytä huomioida myös paksu heikosti kantava pohjaliejukerrostuma. 52

54 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Heinäjänkänojanjänkkä Kuva 22. Heinäjänkänojanjänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

55 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 109. Pahtajänkkä Pahtajänkkä (kl , x=7356,7, y=3364,4) sijaitsee noin 14 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 23). Suo on Niipajärven (+81,2 m) ja Vähän Mustajärven (+81,0 m) välissä rajoittuen niihin. Pohjoispuolella kohoaa Pahtavaara. Suolla on 50 tutkimuspistettä (4,4/10 ha) ja 95 syvyyspistettä (8,4/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Suon keskellä on vedenjakaja, jonka länsipuolella vedet laskevat Vähään Mustajärveen. Itäosa viettää itään, ja vedet laskevat Niipajärveen. Pahtajänkkä on lähes ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 4. Suon länsipuoli kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Itäpuoli kuuluu Kokkojoen valuma-alueeseen (67.146). Taulukko 20. Pahtajänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 113 0,0 0,1 0,8 0,9 0,01 0,06 0,90 0,97 Yli 1,0 m 40 0,0 0,0 1,4 1,4 0,01 0,00 0,57 0,58 Yli 1,5 m 20 0,0 0,0 1,7 1,7 0,00 0,00 0,34 0,34 Yli 2,0 m 1 0,2 0,4 1,6 2,2 0,00 0,00 0,02 0,02 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,3 m. Pohjamaalaji on moreenia. Liejupohjaisia pisteitä on 17 %. Paksuimmat liejukerrostumat Vähän Mustajärven läheisyydessä ovat noin 2 m. Pahtajänkän suotyypeistä on avosuolla 50 %, rämeellä 42 % ja korvessa 8 %. Yleisimmät suotyypit ovat rimpineva, jota on eniten suon itäosassa, sekä varsinainen saraneva suon länsiosassa. Puustoiset reuna-alueet ovat mäntyvaltaisia ja vajaatuottoisia. Pahtajänkän turpeista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 46 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 52 % ja rahkasaraturve (SC) 46 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,6. Turvenäytteitä suolta ei otettu. Pahtajänkkä on epäyhtenäinen ja lähes ojittamaton suo, joka tulee valtioneuvoston periaatepäätöksen (2012) mukaan säilyttää muuttamattomana. 54

56 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pahtajänkkä Kuva 23. Pahtajänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

57 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 110. Pahtavaaranjänkkä Pahtavaaranjänkkä (kl , x=7358,4, y=3365,2) sijaitsee noin 15 km Ylitornion keskustasta itäkaakkoon (kuva 24). Muodoltaan pitkä ja kapea suo rajoittuu kaakossa Niipajärveen (+81,2 m) ja lounaassa Pahtavaaraan. Suolla on 46 tutkimuspistettä (4,1/10 ha) ja 83 syvyyspistettä (7,4/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on kaakkoon kohti Niipajärveä. Suon ohutturpeista pohjoisosaa on ojitettu, mutta suurimmaksi osaksi Pahtavaaranjänkkä on ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 3. Suo ympäristöineen kuuluu laajaan Keijastenjoen valuma-alueeseen (67.145). Taulukko 21. Pahtavaaranjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 111 0,0 0,1 0,6 0,7 0,00 0,12 0,63 0,75 Yli 1,0 m 19 0,0 0,1 1,4 1,5 0,00 0,02 0,27 0,29 Yli 1,5 m 9 0,0 0,1 1,8 1,9 0,00 0,01 0,16 0,17 Yli 2,0 m 3 0,0 0,0 2,2 2,2 0,00 0,00 0,07 0,07 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,5 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Liejupohjaisia pisteitä on 3 %. Paksuimmillaan liejua on 0,9 m Niipajärven läheisyydessä. Pahtavaaranjänkän suotyypeistä on rämeellä 49 %, avosuolla 47 % ja korvessa 4 %. Yleisin suotyyppi on rimpineva, jota suon keskiosat enimmäkseen ovat. Matalat reuna-alueet ovat varsinaista sararämettä, joiden mäntyvaltainen puusto on harvaa ja vajaatuottoista. Pahtavaaranjänkän turpeista on rahkavaltaisia 64 % ja saravaltaisia 36 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 58 % ja rahkasaraturve (SC) 36 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,9. Turvenäytteitä suolta ei otettu. Pahtavaaranjänkkä on rikkonainen ja enimmäkseen ohutturpeinen suo, jonka pienet syvät alueet ovat ojittamattomia. Turvetuotantoon se ei sovellu. 56

58 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pahtavaaranjänkkä Kuva 24. Pahtavaaranjänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

59 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 111. heinäjänkkä Heinäjänkkä (kl , x=7353,8, y=3364,1) sijaitsee noin 15 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 25). Ohutturpeinen suo rajoittuu moreenimaastoon. Suolla on 47 tutkimuspistettä (2,4/10 ha) ja 134 syvyyspistettä (6,8/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on noin m (ei vaaittu). Viettosuunta on etelään. Pohjoisesta laskeva Heinäjänkänoja virtaa itäosan läpi. Heinäjänkkä on keskustaa lukuun ottamatta ojitettu harvalla ojituksella ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Suo ympäristöineen kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Taulukko 22. Heinäjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 195 0,0 0,1 0,5 0,6 0,04 0,26 0,87 1,17 Yli 1,0 m 34 0,1 0,0 1,1 1,2 0,03 0,01 0,38 0,42 Yli 1,5 m 3 0,1 0,1 1,5 1,7 0,00 0,00 0,05 0,05 Vain pienellä alueella itäosassa turvetta on paksuimmillaan 1,5 1,8 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Liejuja ei todettu. Heinäjänkän suotyypeistä on rämeellä 57 %, korvessa 23 % ja avosuolla 20 %. Yleisin suotyyppi on rimpineva, jota on suon keskellä. Seuraavaksi yleisimpiä ovat varsinainen sararämeojikko ja isovarpuinen rämeojikko. Puustoiset alueet ovat mäntyvaltaista sekapuustoa, joka on enimmäkseen riukuasteella. Heinäjänkän turpeista on rahkavaltaisia 69 % ja saravaltaisia 31 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 59 % ja rahkasaraturve (SC) 31. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7. Turvenäytteitä suolta ei otettu. Heinäjänkkä on ohutturpeinen suo eikä sovellu turvetuotantoon. 58

60 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Heinäjänkkä Kuva 25. Heinäjänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

61 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 112. Pitkäjänkkä-Rytijänkkä Pitkäjänkkä-Rytijänkkä (kl , x=7354,7, y=3363,0) sijaitsee noin 14 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 26). Suo kuuluu Naturaan (soidensuojeluohjelma ja yksityismaiden suojelualue). Etelässä suo rajoittuu Kainuunkylän Väystäjän tiehen, muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suolla on 26 tutkimuspistettä (6,0/10 ha) ja 43 syvyyspistettä (10,0/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on noin m (ei vaaittu). Keskellä suota on vedenjakaja, josta on viettoa länteen ja itään. Länsipuoli kuuluu Luomajoen valuma-alueeseen (67.144) ja itäpuoli Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Pitkäjänkkä-Rytijänkkä on muutamaa reunaojaa ja tietä lukuun ottamatta ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 4. Taulukko 23. Pitkäjänkkä-Rytijänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 43 0,0 0,1 1,0 1,1 0,00 0,03 0,45 0,48 Yli 1,0 m 23 0,0 0,1 1,7 1,8 0,00 0,01 0,38 0,39 Yli 1,5 m 14 0,0 0,1 2,0 2,1 0,00 0,01 0,27 0,28 Yli 2,0 m 6 0,0 0,1 2,4 2,5 0,00 0,00 0,16 0,16 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus 3,8 m on lounaisosassa lähellä tietä. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Hiesua on vain syvimmillä alueilla. Liejupohjaisia pisteitä on 25 %. Paksuimmillaan liejua on 1 m. Pitkäjänkkä-Rytijänkän suotyypeistä on avosuolla 49 %, rämeellä 47 % ja korvessa 4 %. Yleisimmät suotyypit ovat keskialueilla rimpineva ja varsinainen saraneva, reunoilla ruohoinen sararäme. Reunarämeiden mäntyvaltainen puusto on enimmäkseen vajaatuottoista. Pitkäjänkkä-Rytijänkän turpeista on saravaltaisia 58 % ja rahkavaltaisia 42 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 58 % ja sararahkaturve (CS) 36 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (29 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,4 % kuivapainosta, ph-arvo 5,1, vesipitoisuus märkäpainosta 92,1 % ja kuiva-ainemäärä 79,6 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,7 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (9 näytettä yhdeltä pisteeltä) on 1,10 %, mikä on hyvin korkea lukema. Suo on Natura-aluetta, ja sille on tyypillistä runsas järviruokokasvusto. 60

62 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Pitkäjänkkä-Rytijänkkä 1 km Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 26. Pitkäjänkkä-Rytijänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella)

63 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 113. Navettajänkkä Navettajänkkä (kl , x=7351,4, y=3359,4) sijaitsee noin 14 km Ylitornion keskustasta eteläkaakkoon (kuva 27). Suo rajoittuu lännessä Pitkärovaan. Itäreunassa on Pekanpään Tolpin paikallistie ja Luomajoki. Suolla on 75 tutkimuspistettä (5,0/10 ha) ja 136 syvyyspistettä (9,0/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on kaakkoon. Suo on kokonaan ojitettu ja osittain raivattu pelloiksi. Pohjoisosassa ojitus on harvempaa kuin eteläosassa. Navettajänkkä kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurin osa suosta kuuluu Luomajoen valuma-alueeseen (67.144). Pieni eteläosa kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Taulukko 24. Navettajänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 150 0,2 0,3 0,7 1,2 0,30 0,38 1,08 1,76 Yli 1,0 m 100 0,3 0,3 0,9 1,5 0,25 0,30 0,91 1,46 Yli 1,5 m 50 0,3 0,4 1,0 1,7 0,15 0,20 0,51 0,86 Yli 2,0 m 5 0,3 0,3 1,5 2,1 0,02 0,02 0,08 0,12 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,3 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu 43 %, savi 35 % ja moreeni 11 %. Liejupohjaisia pisteitä on 6 %. Liejukerrostumat ovat paksuudeltaan alle 0,1 m. Navettajänkän suotyypeistä on rämeellä 62 %, korvessa 31 %, turvekankaalla 6 % ja avosuolla 1 %. Viljeltyjä peltoja ei tutkittu. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme, rahkarämeojikko ja isovarpuinen rämeojikko, jotka ovat enimmäkseen suon pohjoisosassa. Mäntyvaltainen sekapuusto, seassa runsaasti koivua, on harvaa ja vajaatuottoista. Navettajänkän turpeista on rahkavaltaisia 95 % ja saravaltaisia 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 48 % ja rahkaturve (S) 47 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 43 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita 11 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5 ja energiaturpeen H5,4. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (27 kpl) kolmelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,5 % kuivapainosta, ph-arvo 4,8, vesipitoisuus märkäpainosta 87,1 % ja kuiva-ainemäärä 128,9 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,2 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (5 näytettä yhdeltä pisteeltä) on 0,31 %. Suon syvästä pohjoisosasta on arvioitu soveltuvaksi turvetuotantoon 44 ha. Alue on suurelta osaltaan harvaan ojitettua rahkarämettä. Sen eteläosassa on pitkä ja kapea pelto, joka on viljelty. Turve on rahkavaltaista, mutta heikosti maatunutta vaaleaa rahkaturvetta (H1-3) on vain muutamalla pisteellä 0,5 m:n paksuinen pintakerros. Energiaturvetuotantoon soveltuvalla alueella on käyttökelpoista turvetta 0,54 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,07 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 1,46 milj. GJ eli 0,41 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,29 milj. GJ eli 0,36 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,66 MWh. 62

64 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Navettajänkkä Kuva 27. Navettajänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

65 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 114. Leväjänkkä Leväjänkkä (kl , x=7352,6, y=3362,4) sijaitsee noin 15 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 28). Suo on Kontiovaaran eteläpuolella rajoittuen moreenimaastoon. Suolla on 16 tutkimuspistettä (3,8/10 ha) ja 31 syvyyspistettä (7,3/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Leväjänkkä on reuna-alueita lukuun ottamatta ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 3. Rimpisen suon keskellä on vedenjakaja, joka jakaa suon läntiseen Luomajoen valuma-alueeseen (67.144) ja itäiseen Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Taulukko 25. Leväjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 42 0,0 0,1 0,7 0,8 0,00 0,05 0,29 0,34 Yli 1,0 m 11 0,0 0,0 1,8 1,8 0,00 0,00 0,20 0,20 Yli 1,5 m 7 0,0 0,0 2,1 2,1 0,00 0,00 0,16 0,16 Yli 2,0 m 5 0,0 0,0 2,4 2,4 0,00 0,00 0,11 0,11 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,9 m. Pohjamaalaji on moreenia. Liejupohjaisia pisteitä on 13 %. Liejukerrostumat ovat paksuudeltaan alle 0,2 m. Leväjänkän suotyypeistä on avosuolla 52 %, rämeellä 41 % ja korvessa 7 %. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan rimpineva ja reunojen pallosararämeojikko. Reuna-alueiden mäntyvaltainen puusto on enimmäkseen riukuasteella ja keskinkertaisen tiheää. Leväjänkän turpeista on saravaltaisia 51 % ja rahkavaltaisia 49 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 50 % ja sararahkaturve (CS) 39 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,8. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (9 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 6,4 % kuivapainosta, ph-arvo 5,5, vesipitoisuus märkäpainosta 90,2 % ja kuiva-ainemäärä 99,6 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,2 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,9 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Suo on pieni, rimpinen ja suurelta osaltaan ojittamaton. Turvetuotantoon se ei sovellu. 64

66 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Leväjänkkä 0.5 km Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 28. Leväjänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella)

67 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 115. Pitkänrovanjänkkä Pitkänrovanjänkkä (kl , x=7351,0, y=3356,8) sijaitsee noin 13 km Ylitornion keskustasta eteläkaakkoon (kuva 29). Muodoltaan rikkonainen suo on moreenivaarojen ympäröimä. Pohjoisosa rajoittuu Kainuunkylän Väystäjän tiehen. Länsipuolella on uusi metsäautotie ja rautatie. Suolla on 80 tutkimuspistettä (5,7/10 ha) ja 122 syvyyspistettä (8,8/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Pitkänrovanjänkkä on kokonaan ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, vaikka suo jakautuu eri altaisiin ja valuma-alueisiin. Suon pääallas eli länsiosa viettää etelään ja kuuluu Martimojoen alaosan valuma-alueeseen (67.141). Matala itäosa viettää kaakkoon ja kuuluu Luomajoen valuma-alueeseen (67.144). Taulukko 26. Pitkänrovanjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 138 0,1 0,1 0,6 0,8 0,10 0,15 0,77 1,02 Yli 1,0 m 33 0,0 0,2 1,4 1,6 0,01 0,07 0,47 0,55 Yli 1,5 m 18 0,0 0,2 1,8 2,0 0,01 0,04 0,32 0,37 Yli 2,0 m 8 0,0 0,2 2,2 2,4 0,00 0,02 0,18 0,20 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,9 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 63 %, hiekka 18 % ja hiesu 8 %. Liejupohjaisia pisteitä on 4 %. Liejukerrostumien paksuus on alle 0,2 m. Pitkänrovanjänkän suotyypeistä on rämeellä 54 %, korvessa 24 %, avosuolla 14 % ja turvekankaalla 7 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen saranevamuuttuma, jota on suon länsiosassa syvällä alueella, sekä kangaskorpiojikko ja pallosararäme reunoilla. Mäntyvaltaisesta sekapuustosta kolmasosa on vajaatuottoista ja kolmasosa harvennusvaiheessa. Pitkänrovanjänkän turpeista on rahkavaltaisia 80 % ja saravaltaisia 20 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 50 %, rahkaturve (S) 31 % ja rahkasaraturve (SC) 20 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä on 23 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7 ja energiaturpeen H5,3. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (13 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,6 % kuivapainosta, ph-arvo 4,8, vesipitoisuus märkäpainosta 91,0 % ja kuiva-ainemäärä 91 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,4 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,0 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (5 näytettä) on 0,28 %. Suon länsiosan syvästä yhtenäisestä alueesta on arvioitu soveltuvaksi turvetuotantoon 12 ha. Alue on suuremmaksi osaksi varsinaista saranevamuuttumaa. Harvaan ojitettu eteläosa on rahkarämettä, isovarpurämettä ja kytöheittoa. Turve on rahkavaltaista, mutta pinnan heikosti maatunut (H1-3) vaaleaa rahkaturvekerros on ohut, ja yhdessä väliturpeen (H4) kanssa alle 0,5 m. Energiaturvetuotantoon soveltuvalla alueella on käyttökelpoista turvetta 0,18 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,02 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,34 milj. GJ eli 0,09 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,30 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,46 MWh. 66

68 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pitkänrovanjänkkä Kuva 29. Pitkänrovanjänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alueet (punaisella).

69 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 116. Alustajänkkä Alustajänkkä (kl , x=7352,9, y=3368,3) sijaitsee noin 19 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 30). Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin ja -kankaisiin. Lännessä suo jatkuu ohutturpeisena ja ojitettuna. Suolla on 17 tutkimuspistettä (3,0/10 ha) ja 45 syvyyspistettä (8,1/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on lounaaseen. Alustajänkän länsiosa on ojitettu, ja suo kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Suo ympäristöineen kuuluu Keijastenjoen valumaalueeseen (67.145). Taulukko 27. Alustajänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 55 0,2 0,1 0,4 0,7 0,09 0,08 0,23 0,40 Yli 1,0 m 12 0,2 0,1 1,0 1,3 0,02 0,02 0,13 0,17 Yli 1,5 m 5 0,2 0,1 1,4 1,7 0,01 0,00 0,07 0,08 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 1,9 m. Pohjamaalajit ovat hiesu 86 % ja moreeni 14 %. Liejukerrostumia ei todettu. Alustajänkän suotyypeistä on rämeellä 84 %, korvessa 10 % ja avosuolla 6 %. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme, jota ojittamattomat alueet enimmäkseen ovat, sekä isovarpuinen rämeojikko. Rämeiden mäntyvaltainen puusto on harvaa ja vajaatuottoista. Alustajänkän turpeista on rahkavaltaisia 98 % ja saravaltaisia 2 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,3. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (8 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 8,7 % kuivapainosta, ph-arvo 4,4, vesipitoisuus märkäpainosta 85,2 % ja kuiva-ainemäärä 149,5 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,0 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Teolliseen turvetuotantoon suo on liian pieni, mutta tilakohtainen turvetuotanto on muutaman hehtaarin alalla mahdollista. 68

70 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Alustajänkkä 0.5 km Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 30. Alustajänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella). 69

71 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 117. Kotojänkkä Kotojänkkä (kl , x=7354,5, y=3369,9) sijaitsee noin 20 km Ylitornion keskustasta itäkaakkoon (kuva 31). Suo rajoittuu pohjoispuolella Vähä-Väystäjään sekä eteläpuolella Pikku- ja Isoon Pahkamaahan. Luoteisosan pelloista osa on viljeltyjä. Kulkuyhteys on suon eteläpuolitse Pakkaslehtoon menevän tien kautta. Suolla on 20 tutkimuspistettä (3,2/10 ha) ja 38 syvyyspistettä (6,1/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on luoteeseen. Kotojänkällä on harva ojitus ja suo kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo ympäristöineen kuuluu Keijastenjoen valuma-alueeseen (67.145) Taulukko 28. Kotojänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 62 0,2 0,0 1,5 1,7 0,10 0,01 0,94 1,05 Yli 1,0 m 45 0,1 0,0 1,9 2,0 0,06 0,01 0,88 0,95 Yli 1,5 m 34 0,2 0,0 2,2 2,4 0,06 0,01 0,73 0,80 Yli 2,0 m 23 0,2 0,0 2,5 2,7 0,04 0,01 0,57 0,62 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 4,0 m. Pohjamaalajit ovat hiesu 82 %, hieta 12 % ja moreeni 6 %. Liejupohjaisia pisteitä on 20 %. Paksuimmillaan liejua on suon syvällä keskialueella 0,7 m. Kotojänkän suotyypeistä on rämeellä 64 %, turvekankaalla 17 %, avosuolla 12 %, korvessa 5 % ja pellolla 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat kytöheitto, jota on suon pohjois- ja luoteisosassa, rahkarämeojikko keskiosassa ja rahkaräme kaakkoisosassa. Mäntyvaltainen sekapuusto on enimmäkseen harvaa ja vajaatuottoista. Kotojänkän turpeista on saravaltaisia 53 % ja rahkavaltaisia 47 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 53 %, sararahkaturve (CS) 27 % ja rahkaturve (S) 20 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 20 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5 ja energiaturpeen H4,8. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (27 kpl) kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,9 % kuivapainosta, ph-arvo 5,2, vesipitoisuus märkäpainosta 90,7 % ja kuiva-ainemäärä 92,4 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,5 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,5 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (9 näytettä yhdeltä pisteeltä) on 0,27 %. Suon syvästä yhtenäisestä alueesta on arvioitu soveltuvaksi turvetuotantoon 30 ha. Alueen pohjoisosa on raivattu pelloiksi, joista osa on viljeltyä. Muutoin alue on erilaista rämeojikkoa ja -muuttumaa. Harvaan ojitetuilla keskialueella on rahkarämettä ja varsinaista saramettä, jonka rahkavaltaisen, heikosti maatuneen (H1-3) pintaturpeen paksuus on muutamalla pisteellä 0,6 0,8 m. Pintaturve voidaan sekoittaa syvemmällä olevaan energiaturpeeseen. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,56 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,06 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 1,09 milj. GJ eli 0,30 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,95 milj. GJ eli 0,27 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,48 MWh. 70

72 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Kotojänkkä Kuva 31. Alustajänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

73 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 118. Palojänkkä Palojänkkä (kl , x=7353,8, y=3369,1) sijaitsee noin 20 km Ylitornion keskustasta itäkaakkoon (kuva 32). Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin. Suolla on 29 tutkimuspistettä (2,8/10 ha) ja 103 syvyyspistettä (10,3/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on muualla etelään, paitsi luoteisosasta, joka viettää länteen. Luoteis- ja itäosaa lukuun ottamatta suo suurimmaksi osaksi ojittamaton ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 3. Suo ympäristöineen kuuluu Keijastenjoen valuma-alueeseen (67.145). Taulukko 29. Palojänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 100 0,1 0,2 0,5 0,8 0,07 0,18 0,47 0,72 Yli 1,0 m 21 0,3 0,3 0,7 1,3 0,07 0,07 0,15 0,29 Yli 1,5 m 7 0,4 0,3 1,1 1,8 0,03 0,02 0,08 0,13 Yli 2,0 m 1 0,3 0,3 1,7 2,3 0,00 0,00 0,01 0,01 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,4 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 75 % ja hiesu 24 %. Liejuja ei todettu. Palojänkän suotyypeistä on rämeellä 77 %, avosuolla 15 % ja korvessa 8 %. Yleisimmät suotyypit syvällä keskialueella ovat rahkaneva ja rahkaräme, matalilla alueilla ja reunoilla varsinainen sararäme ja sen ojikko. Rämeiden mäntyvaltainen puusto on enimmäkseen vajaatuottoista ja keskinkertaisen tiheää. Palojänkän turpeista on rahkavaltaisia 64 % ja saravaltaisia 36 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 41 %, rahkasaraturve (SC) 36 % ja rah- katurve (S) 23 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 28 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,4. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (8 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,3 % kuivapainosta, ph-arvo 4,3, vesipitoisuus märkäpainosta 86,2 % ja kuiva-ainemäärä 139,4 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,7 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,6 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Ohutturpeisena suo ei sovellu turvetuotantoon. Lisäksi pieni syvä keskiosa on ojittamaton. 72

74 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Palojänkkä Kuva 32. Palojänkän tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

75 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 119. Vähä-Väystäjänjänkkä Vähä-Väystäjänjänkkä (kl , x=7355,5, y=3370,2) sijaitsee noin 20 km Ylitornion keskustasta itäkaakkoon (kuva 33). Suo rajoittuu moreenimaastoon sekä etelä- ja itäpuolen mataliin vaaroihin. Pohjoisreunassa on Kainuunkylän Väystäjän Kivilompolon tie. Suolla on 15 tutkimuspistettä (3,7/10 ha) ja 36 syvyyspistettä (9,0/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on länteen. Vähä-Väystäjänjänkkä on ojitettu, ja se kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo ympäristöineen kuuluu Keijastenjoen valuma-alueeseen (67.145). Taulukko 30. Vähä-Väystäjänjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 40 0,0 0,1 0,9 1,0 0,00 0,06 0,34 0,40 Yli 1,0 m 16 0,0 0,2 1,3 1,5 0,00 0,04 0,20 0,24 Yli 1,5 m 8 0,0 0,1 1,8 1,9 0,00 0,01 0,14 0,15 Yli 2,0 m 3 0,0 0,3 2,0 2,3 0,00 0,01 0,05 0,06 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,5 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu 71 % ja moreeni 29 %. Liejuja ei todettu. Vähä-Väystäjänjänkän suotyypeistä on turvekankaalla 34 %, rämeellä 31 %, korvessa 31 % ja avosuolla 4 %. Yleisin suotyyppi on ruohoturvekangas, jota suon syvä keskialue on lähes kokonaan. Matalat reuna-alueet ovat enimmäkseen korpia. Koivuvaltainen sekapuusto on vajaatuottoista. Vähä-Väystäjänjänkän turpeista on saravaltaisia 58 % ja rahkavaltaisia 42 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC) 58 % ja sararahkaturve (CS) 42 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,7 ja energiaturpeen H4,8. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (9 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhka- pitoisuus on 11,2 % kuivapainosta, ph-arvo 5,3, vesipitoisuus märkäpainosta 86,5 % ja kuiva-ainemäärä 134,8 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 18,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,2 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Suon syvästä yhtenäisestä alueesta, joka sijaitsee itäosassa, on arvioitu soveltuvaksi turvetuotantoon 6 ha. Ojitettu alue sijaitsee lähellä tietä, turve on suhteellisen hyvin maatunutta ja sen kuiva-ainesisältö on hyvä. Tuhkapitoisuus on kuitenkin korkea. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,09 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,01 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,22 milj. GJ eli 0,06 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,19 milj. GJ eli 0,05 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,61 MWh. 74

76 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Vähä-Väystäjänjänkkä Kuva 33. Vähä-Väystäjänjänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella).

77 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 120. Keijastenjoenjänkkä Keijastenjoenjänkkä (kl , x=7354,9, y=3368,6) sijaitsee noin 20 km Ylitornion keskustasta itäkaakkoon (kuva 34). Suo rajoittuu ympäröiviin saajoihin; idässä Kalkkisaajoon, etelässä Palosaajoon ja lännessä Myllysaajoon. Pohjoispuolella on viereinen Keijastenvuoma, joka on samaa suota. Kulkuyhteydet ovat Kalkkisaajoon tulevan yksityistien tai eteläpuolen paikallistien kautta. Suolla on 14 tutkimuspistettä (3,1/10 ha) ja 43 syvyyspistettä (9,5/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunta on luoteeseen kohti Keijastenjokea. Suo on ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 1. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo ympäristöineen kuuluu Keijastenjoen valuma-alueeseen (67.145). Taulukko 31. Keijastenjoenjänkän eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 45 0,1 0,1 0,7 0,9 0,05 0,03 0,30 0,38 Yli 1,0 m 15 0,2 0,1 1,4 1,7 0,02 0,02 0,20 0,24 Yli 1,5 m 9 0,2 0,2 1,5 1,9 0,02 0,02 0,15 0,19 Yli 2,0 m 3 0,3 0,0 2,1 2,4 0,01 0,00 0,07 0,08 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,4 m. Pohjamaalajit ovat moreeni 71 %, savi 25 % ja hiesu 4 %. Pohjaliejua todettiin vain yhdellä pisteellä itäosassa 0,8 m. Keijastenjoenjänkkä on kokonaan rämettä. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararämeojikko, rahkarämeojikko ja tupasvillarämeojikko. Yhteensä näitä on yli puolet kaikista suotyyppihavainnoista, ja ne sijaitsevat alueen syvässä itäosassa. Mäntyvaltainen puusto on vajaatuottoista ja keskinkertaisen tiheää. Keijastenjoenjänkän turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 34 %, rahkasaraturve (SC) 34 % ja rahkaturve (S) 22 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 17 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5 ja energiaturpeen H4,9. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (8 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhka- pitoisuus on 7,1 % kuivapainosta, ph-arvo 5,4, vesipitoisuus märkäpainosta 85 % ja kuiva-ainemäärä 149,8 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,1 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,3 MJ/kg. Rikkipitoisuutta ei määritetty. Suon syvästä yhtenäisestä alueesta, joka sijaitsee itäosassa, on arvioitu soveltuvaksi turvetuotantoon 8 ha. Ojitetun suon kuiva-ainesisältö on hyvä. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,12 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,02 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,34 milj. GJ eli 0,10 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,30 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,69 MWh. Suon syvä alue jatkuu välittömästi pohjoispuolella olevalle Keijastenvuomalle. Tuotantoon soveltuva alue lisääntyy samalla 13 hehtaaria, eli molemmat alueet yhdistettynä 21 hehtaariin (Ylitornion turvetutkimusraportti, Osa 2). 76

78 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Keijastenojanjänkkä 0.6 km Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 34. Keijastenojanjänkän tutkimuslinjasto sekä valuma-alue (punaisella). 77

79 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 121. Saarimaan Ylinenvuoma Saarimaan Ylinenvuoma (kl , x=7357,6, y=3359,5) sijaitsee noin 10 km Ylitornion keskustasta kaakkoon (kuva 35). Suo rajoittuu lännessä Perävaaraan, etelässä ja pohjoisessa peltoihin, sekä idässä viereisiin soihin ja moreenisaarekkeisiin. Suon halki virtaa Luomajoki etelään. Kulkuyhteydet ovat hyvät länsipuolen paikallistien ja pelloille tulevien viljelyteiden johdosta. Suolla on 116 tutkimuspistettä (3,5/10 ha) ja 236 syvyyspistettä (7,2/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on m. Viettosuunnat ovat reunoilta kohti keskustan halki virtaavaa Luomajokea. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Saarimaan Ylinenvuoma on ojitettu lähes kokonaan, tosin paikoitellen ojitus on harvaa, ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Suo ympäristöineen kuuluu Luomajoen valuma-alueeseen (67.144). Taulukko 32. Saarimaan Ylisenvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 325 0,0 0,2 0,8 1,0 0,13 0,66 2,69 3,48 Yli 1,0 m 146 0,0 0,3 1,5 1,8 0,07 0,44 2,17 2,68 Yli 1,5 m 103 0,0 0,3 1,8 2,1 0,05 0,27 1,81 2,13 Yli 2,0 m 52 0,0 0,3 2,1 2,4 0,02 0,14 1,11 1,27 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 3,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu 52 %, hieta 20 % ja savi 15 %. Liejupohjaisia pisteitä on 25 %. Liejukerrostumat ovat paksuudeltaan yleensä alle 0,5 m, mutta Luomajoen läheisyydessä liejua on paikoitellen 0,9 m. Saarimaan Ylisenvuoman suotyypeistä on korvessa 63 %, rämeellä 19 %, avosuolla 11 %, turvekankaalla 6 % ja pellolla 1 %. Yleisin suotyyppi on nevakorpi, jota on kolmasosa kaikista havainnoista. Eniten nevakorpea on suon pohjois- ja kaakkoisosassa. Puustoiset alueet ovat koivuvaltaista sekapuustoa, joka on keskinkertaisen tiheää ja vajaatuottoista. Turpeista on rahkavaltaisia 55 % ja saravaltaisia 45 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 44 %, rahkasaraturve (SC) 39 % ja rahkaturve (S) 10 %. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 45 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,3 ja energiaturpeen H4,6. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (84 kpl) kahdeksalta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 7,2 % kuivapainosta, ph-arvo 5,2, vesipitoisuus märkäpainosta 88,8 % ja kuiva-ainemäärä 109,3 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,8 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,7 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (26 näytettä neljältä pisteeltä) on 0,36 %. Suolla on turvetuotantoon soveltuvia alueita kolmessa osassa yhteensä 94 ha. Suurin alue Luomajoen länsipuolella on kooltaan 67 ha. Kaksi pienempää aluetta Luomajoen itäpuolella ovat kooltaan 17 ha ja 10 ha. Pohjois- ja eteläpäässä on viljeltyjä suopeltoja. Niitä ei tutkittu, eivätkä ne sisälly em. pintaaloihin. Käyttökelpoista energiaturvetta on yhteensä 1,48 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,16 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 3,19 milj. GJ eli 0,89 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,80 milj. GJ eli 0,78 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,53 MWh. 78

80 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Saarimaan Ylinenvuoma Kuva 35. Saarimaan Ylisenvuoman tutkimuslinjastot sekä valuma-alue (punaisella).

81 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 122. Pirttimaanvuoma Pirttimaanvuoma (kl , x=7372,6, y=3389,9) sijaitsee noin 40 km Ylitornion keskustasta itään (kuva 36). Epäyhtenäinen suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin. Itäreunassa virtaa Lylyjoki etelään ja pohjoisreunassa Jänkkäjoki luoteeseen. Kulkuyhteydet ovat huonot, sillä lähimmät metsäautotiet itäpuolella ovat yli kilometrin päässä. Suolla on 40 tutkimus- pistettä (1,5/10 ha) ja 198 syvyyspistettä (7,5/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on noin m (ei vaaittu). Viettosuunta on kaakkoon kohti Lylyjokea, jonka valuma-alueeseen (67.996) suo ympäristöineen kuuluu. Pirttimaanvuoma on ojitettu ja kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 0. Taulukko 33. Pirttimaanvuoman eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 262 0,0 0,0 0,4 0,4 0,10 0,12 0,99 1,21 Yli 1,0 m 29 0,0 0,1 1,4 1,5 0,01 0,04 0,39 0,44 Yli 1,5 m 14 0,1 0,0 1,8 1,9 0,01 0,00 0,25 0,26 Yli 2,0 m 4 0,1 0,0 2,1 2,2 0,00 0,00 0,09 0,09 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus on 2,6 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni 64 % ja hieta 20 %. Liejuja ei todettu. Pirttimaanvuoman suotyypeistä on turvekankaalla 39 %, rämeellä 36 %, korvessa 13 % ja avosuolla 12 %. Yleisimmät suotyypit ovat ruohoinen sararämemuuttuma, ruohoturvekangas ja soistuva turvekangas. Yhteensä näitä on yli kolmannes tutkimuspisteistä. Sekapuusto on enimmäkseen harvennusvaiheessa. Pirttimaanvuoman turpeista on rahkavaltaisia 62 % ja saravaltaisia 38 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 51 %, rahkasaraturve (SC) 31 % ja rahkaturve (S) 11 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 15 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H5,1 ja energiaturpeen H5,6. Tilavuustarkat turvenäytteet (13 kpl) on otettu yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 8,0 % kuivapainosta, vesipitoisuus märkäpainosta 87,5 % ja kuiva-ainemäärä 120 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,3 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 8,9 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (4 näytettä) on 0,27 %. Suon kahdesta syvästä alueesta vain suuremmalla, joka sijaitsee suon keskellä, on arvioitu olevan turvetuotantoon soveltuvaa aluetta 10 ha. Se on suotyypeiltään varsinaista saranevaojikkoa ja karhunsammalmuuttumaa. Käyttökelpoista energiaturvetta on 0,14 milj. suo-m 3, jonka massa kuivana on 0,02 milj. t. Kuivan turpeen energiasisältö on 0,34 milj. GJ eli 0,10 milj. MWh. Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,28 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty yllä olevia näytteiden keskiarvoja. Yhden suokuution energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,57 MWh. 80

82 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 81 Kota Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Pirttimaanvuoma Kuva 36. Pirttimaanvuoman tutkimus- ja syvyyspisteet sekä valuma-alue (punaisella).

83 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 122. Tommanen Tommanen (kl , x=7371,1, y=3390,8) sijaitsee noin 39 km Ylitornion keskustasta itään (kuva 37). Suo rajoittuu lännessä Lylyjokeen, idässä Tommasenvaaraan ja kaakossa osittain Mellajoen soidensuojelualueeseen. Suolla on 45 tutkimuspistettä (2,3/10 ha) ja 101 syvyyspistettä (5,2/10 ha). Suonpinnan korkeus merenpinnasta on noin m (ei vaaittu). Viettosuunta on lounaaseen kohti Lylyjokea, jonka valuma-alueeseen (67.996) suo suurimmaksi osaksi kuuluu. Itäosa kuuluu Mellajoen latvaosan valuma-alueeseen (67.995). Tommasen syvä keskiosa on ojitettu. Suo kuuluu luonnontilaisuusluokkaan 2. Taulukko 34. Tommasen eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta-ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue (ha) Pintakerros H 1 10 C-t Yht. Pintakerros H 1 10 C-t Yht. H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 H 1 3 S-t H 4 S-t H 5 10 S-t H 1 10 Koko suo 194 0,1 0,1 0,4 0,6 0,25 0,22 0,72 1,19 Yli 1,0 m 28 0,1 0,1 1,3 1,5 0,02 0,04 0,36 0,42 Yli 1,5 m 13 0,1 0,1 1,7 1,9 0,01 0,02 0,21 0,24 Yli 2,0 m 4 0,2 0,0 2,0 2,2 0,01 0,00 0,09 0,10 Suurin mitattu turvekerroksen paksuus 3,4 m on suon itäosassa. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu 32 %, moreeni 30 % ja hieta 23 %. Liejupohjaisia pisteitä on 8 %. Paksuimmat liejukerrostumat ovat suon länsiosassa, missä liejua on yli 2 m. Tommasen suotyypeistä on rämeellä 50 %, korvessa 27 %, avosuolla 22 % ja turvekankaalla 1 %. Yleisimmät suotyypit ovat rääseikkö ja pallosararäme, joita on lähinnä ohutturpeisilla reuna-alueilla, sekä ruohoinen saranevamuuttuma ojitetulla keskialueella. Mäntyvaltainen sekapuusto on enimmäkseen harvaa ja vajaatuottoista. Tommasen turpeista on rahkavaltaisia 69 % ja saravaltaisia 31 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS) 41 %, rahkaturve (S) 28 %, rahkasaraturve (SC) 25. Varpujen jäännöksiä (N) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 23 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 13 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on H4,5. Suolta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet (10 kpl) yhdeltä pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,6 % kuivapainosta, vesipitoisuus märkäpainosta 87,6 % ja kuiva-ainemäärä 119,4 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,5 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus (3 näytettä) on 0,23 %. Suon kaksi syvää aluetta ovat pieniä ja ne sijaitsevat noin 700 m etäisyydellä toisistaan. Kumpaakaan niistä ei suositella turvetuotantoon soidensuojelualueen läheisyyden, hankalien kulkuyhteyksien ja paksun liejupohjan takia. 82

84 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ km Tommanen Kuva 37. Tommasen tutkimus- ja syvyyspisteet sekä valuma-alueet (punaisella).

85 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro ALUEEN SOIEN KEhITYKSESTÄ Tutkimusalue kuuluu Peräpohjolan aapasoiden suokasvillisuusvyöhykkeeseen. Suot ovat suurimmaksi osaksi minerotrofisia. Suotyyppien muodostumisen määräävät kasvutekijät, kuten ilmasto ja ravinteet. Valuma-alueiden ominaisuudet ja keväiset tulvat, sekä vesien mukana kulkeutuvat ravinteet ovat merkittäviä tekijöitä soiden kehityksessä. Primäärisesti soiden ravinnetaso riippuu alueen kallioperästä ja paikallisista maalajeista. Ravinteikkaimmat suotyypit ovat ruohoisia tai lettoisia, ja turpeessa on ruskosammalten jäänteitä. Karuimpiin kasvuympäristöihin on syntynyt rämeitä joko alun perin ympäristön niukkaravinteisuudesta tai kasvuympäristön muutoksista johtuen, esimerkiksi vesien virtausten muuttuessa. Jos suon kehitys on alkanut vesistön umpeenkasvusta, on suon pohjalla liejua tai järvimutaa, jonka päällä on joko ruskosammal- tai saraturvetta. Kehitys on voinut jatkua rahkasaraturvetta muodostavana aapasuona, tai muuttua karumpaan ja rahkaisempaan suuntaan erilaisiksi nevoiksi tai rämeiksi. Mikäli suo on syntynyt metsämaan soistumana, on pohjalla yleensä kohtalaisesti tai hyvin maatunut, puunjäänteitä sisältävä rahkavaltainen kerros. Itämeren kehityksessä Ancylusjärven rannat ovat tutkimusalueella korkeimmillaan noin 200 m:ssä. Maanpinnan nopeasti kohotessa ja paljastaessa uutta maata, alkoivat soistumisherkät alueet kasvaa suokasvillisuutta. Ylitornion vanhimmat turvekerrostumat ovat lähes 9000 vuotta vanhoja. Esimerkiksi Kalliovaaranvuoman (ei rap.) pohjaturpeesta määritetty 14 C-ikä on 8700 vuotta (Mäkilä ja Muurinen 2008). Raporttiin kuuluvat suot ovat laajalla alueella kunnan eri puolilla. Alimmat suot sijaitsevat m:n korkeudessa kunnan länsiosassa. Ne ovat iältään nuorimpia ja syntyneet maanpinnan kohottua Litorinamerivaiheen aikana noin 4000 vuotta sitten kurouduttuaan ensin järvialtaiksi (Saarnisto 1973). Ylimmät suot sijaitsevat kunnan itäosassa yli 180 m nykyisestä merenpinnasta. Muinaisiin merenlahtiin ja niistä kuroutuneisiin järvialtaisiin syntyneiden soiden pohjalla voi olla useita metrejä savea, liejuista savea ja järvimutaa. TULOSTEN TARKASTELU Ylitorniolla vuosina ja 2012 tutkituista soista sisältyy tähän neljänteen osaraporttiin 34 suota, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha. Tästä suoalasta on ojitettua tai ojituksen vaikutuksen alaista 50 %. Rämeitä on 49 %, avosoita 20 %, korpia 14 % sekä turvekankaita ja peltoja yhteensä 17 %. Suurimpia soita ovat nro 92, Näätävuoma (579 ha), nro 97, Kiettimenvuoma (350 ha) ja nro 121, Saarimaan Ylinenvuoma (325 ha). Pienin tutkittu suo on nro 105, Mäntyjänkkä (39 ha). Tutkittujen soiden keskimääräinen koko on 161 ha. Turvekerrostumien keskipaksuus on 1,0 m. Yli metrin syvyisiä alueita on ha (38 % tutkitusta suoalasta, keskipaksuus 1,8 m), yli 1,5 m:n alueita on ha (23 %, keskipaksuus 2,2 m) ja yli kahden metrin alueita 670 ha (12 %, keskipaksuus 2,7 m). Paksuin todettu turvekerrostuma 5,1 m on Kiettimenvuomalla (nro 97). Kolmella muulla suolla turvetta on yli 4 m. Turpeista on rahkavaltaisia 51 %, saravaltaisia 48 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (45 %), sararahkaturve (35 %) ja rahkaturve (16 %). Lisätekijöitä sisältävistä turpeista tavallisimpia ovat varpujen jäänteitä sisältävät turpeet (19 %), tupasvillan jäänteitä sisältävät turpeet (7 %) ja puuainesta sisältävät turpeet (6 %). Turpeeseen hautautuneita liekopuita soissa on erittäin vähän. Turpeiden keskimaatuneisuus on H4,6. Energiaturpeeksi soveltuvien turpeiden keskimaatuneisuus on H4,9. Soiden yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (49 %), hiesu (15 %) ja hiekka (15 %). Vesistön umpeenkasvun seurauksena syntyneitä lieju- tai mutapohjia on 11 % tutkitusta suoalasta. Liejukerrostumat ovat paksuimmillaan yli 2 m. Useimmilta soilta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet. Yhteensä näytteitä otettiin 818 kpl. Niistä määritettiin turpeen fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia. Turpeiden ph oli keskimäärin 4,7, tuhkapitoisuus 5,6 % kuivapainosta ja vesipitoisuus 89,6 % märkäpainosta. Turvetuotantoon soveltuviksi arvioitujen alueiden näytteissä on kuiva-ainetta keskimäärin 113 kg suo-m 3 :ssä. Niiden tehollinen lämpöarvo on kuivana 20,4 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,0 MJ/kg. Rikkipitoisuus määritettiin 168 näytteestä. Se on keskimäärin 0,31 paino-% kuiva-aineesta. Soiden tuotantokelpoisuusarvioinneissa ja laskelmissa on huomioitu turvetuotannon kannalta keskeisiä seikkoja, kuten suokuvioiden rikkonaisuus, syvien alueiden koko ja niiden keskinäinen sijainti, tai läheisestä vesistöstä johtuvat rajoitukset ja kuivatusvaikeudet. Soiden sijainti Natura-alueella tai niiden välittömässä läheisyydessä on lähtökohtaisesti este jatkokäytölle. Myös Soiden ja turvemaiden kansallista strategiaa on tämän raportin arvioinneissa sovellettu. Soiden omistussuhteita tai muita mahdollisia tur- 84

86 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 vetuotannon esteitä ei tässä ole tarkasteltu. Energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita on arvioitu olevan 16 suolla yhteensä 843 ha. Ympäristöturpeeksi paremmin soveltuvat, paksut ja heikosti maatuneet (H 1-3 S-t) rahkavaltaiset pintaturvekerrostumat ovat yksittäisiä ja pienialaisia, joten sellaiset alueet on laskettu energiaturpeeksi muihin turpeisiin sekoitettuna. Turvetuotantoon soveltuvien soiden käyttökelpoinen energiaturvemäärä on 14,6 milj. suo-m 3 ja tätä vastaava kuiva-ainemäärä on 1,6 milj. t. Turpeen tehollinen energiasisältö kuivana on 8,8 milj. MWh ja 50 %:n käyttökosteudessa 7,7 milj. MWh. Yhdessä suo-m 3 :ssä on energiaa keskimäärin 0,55 MWh 50 %:n käyttökosteudelle laskettuna. Taulukko 32. Suot (nro ja nimi), joilla on käyttökelpoisia turvevaroja: 1 = käyttökelpoinen pinta-ala (ha), 2 = käyttökelpoinen energiaturvemäärä (milj. suo-m 3 ), 3 = vastaava kuiva-ainemassa (milj. t), 4 = kuivan turpeen energiasisältö (milj. MWh), 5 = 50 %:n kosteudessa olevan turpeen energiasisältö (milj. MWh ), 6 = energiamäärä (MWh / suo-m 3 :n turvesisältö) 50 %:n kosteudessa. Nro ja nimi Näätävuoma 154 2,603 0,307 1,784 1,571 0, Lukkarinjärvenjänkkä 18 0,274 0,022 0,129 0,114 0, Peuravuoma 65 0,936 0,124 0,711 0,625 0, Niskavuoma 39 0,538 0,053 0,295 0,258 0, Kiettimenvuoma 224 4,995 0,462 2,582 2,261 0, Juurakkojärvenvuoma 38 0,608 0,073 0,440 0,391 0, Riipisenvuoma 15 0,204 0,023 0,135 0,119 0, Pitkänperänvuoma 67 1,045 0,111 0,628 0,554 0, Heinäjänkänojanjänkkä 19 0,310 0,030 0,164 0,144 0, Navettajänkkä 44 0,541 0,070 0,406 0,357 0, Pitkänrovanjänkkä 12 0,180 0,016 0,093 0,082 0, Kotojänkkä 30 0,555 0,056 0,304 0,265 0, Vähä-Väystäjänjänkkä 6 0,085 0,011 0,060 0,052 0, Keijasteojanjänkkä 8 0,120 0,018 0,095 0,083 0, Saarimaan Ylinenvuoma 94 1,476 0,161 0,885 0,778 0, Pirttimaanvuoma 10 0,140 0,017 0,095 0,079 0,57 Yhteensä/keskiarvo* ,630 1,554 8,806 7,733 0,5 5* 85

87 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro Taulukko 33. Soiden kokonaispinta-ala, turvekerrostumien keskipaksuudet maatuneisuuksien (H) mukaan (S1-3, S4 ja S C1-10), pinta- ja pohjaturpeen keskimaatuneisuus, sekä turvemäärät suokuutioina maatuneisuuksien mukaan. Suon nro ja nimi P- ala H- keskipaksuus (m) Keskimaatuneisuus (H) Turvemäärä milj.m3 (ha) S1-3 S4 S5-10, Yht S1-4 S5-10, Yht S1-3 S4 S5-10, Yht C1-10 C1-10 C Pöytälamminjänkkä Matalanjärvenvuoma Näätävuoma Lukkarinjärvenjänkkä Pulkkajänkkä Peuravuoma Niskavuoma Kiettimenvuoma Pöytämaanvuoma Ojanlatvavuoma Sikiömaanvuoma Männikkömaanvuoma Juurakkojärvenvuoma Riipisenvuoma Pitkänperänvuoma Mäntyjänkkä Pieni Mikkolanjänkkä Hirvijänkkä Heinäjänkänojanjänkkä Pahtajänkkä Pahtavaaranjänkkä Heinäjänkkä Pitkäjänkkä- Rytijänkkä Navettajänkkä Leväjänkkä Pitkänrovanjänkkä Alustajänkkä Kotojänkkä Palojänkkä Vähä- Väystäjänjänkkä Keijastenojanjänkkä Saarimaan Ylinenvuoma Pirttimaanvuoma Tommanen Yhteensä/keskiarvo* * 0.12* 0.82* 1.00* 3.1* 4.9* 4.6*

88 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 KIITOKSET Tämän raportin maastotutkimukset on tehty kahta viimeistä suota lukuun ottamatta vuosina geologi Matti Maunun johdolla ja Timo Hirvasniemen ollessa ylityönjohtajana. Kesäisin he olivat itse maastossa tutkijoina. Turvenäytteiden muut laboratorioanalyysit paitsi rikkimääritykset on tehnyt laborantti Maija Ylijääskö GTK:n Rovaniemen turvelaboratoriossa. Rikkipitoisuudet määritettiin GTK:n Kuopion laboratoriossa. Kesällä 2012 tukimusassistentti Ilkka Aro teki täydentäviä tutkimuksia kahdella suolla. Niiden laboratoriopalvelut tilattiin Labtium Oy:stä. Raportin käsikirjoituksen on tarkastanut geologi Timo Suomi. Tekijät kiittävät kaikkia eri työvaiheisiin osallistuneita. KIRJALLISUUSLUETTELO Ekholm, M Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallitus. Painatuskeskus Oy. Energiaturpeen laatuohje Polttoaineluokitus ja laadunmääritys, näytteenotto ja määritys. Nordic Innovation Centre Nordtest, NT ENVIR 009. Method. 23s. ominaisuuksien hänninen, P., Toivonen, T. & Grundström, A Turvetutkimustietojen laskentamenetelmät. Geologinen tutkimuslaitos, maaperäosasto, raportti P 13.4/83/131. Kansallinen suo- ja turvemaastrategiatyöryhmä Valtioneuvoston soiden ja turvemaiden kestävää ja vastuullista käyttöä koskevan periaatepäätöksen ( ) taustaraportti: Ehdotus soiden ja turvemaiden kestävän ja vastuullisen käytön ja suojelun kansalliseksi strategiaksi. Työryhmämuistio, MMM 2011:1. Lappalainen, E., häikiö, J. & heiskanen, P Suomen suovarat. Geologinen tutkimuslaitos, Maaperäosasto, Raportti P 13,4/80/34. Lappalainen, E., Stén, C.-G. & häikiö, J Turvetutkimusten maasto-opas. Geologian tutkimuskeskus, Opas N:o 12. Muurinen, T. & Aro, I Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 1. Turvetutkimusraportti 410. Muurinen, T. & Aro, I Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 2. Turvetutkimusraportti 425. Muurinen, T. & Aro, I Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 3. Turvetutkimusraportti 431. Mäkilä, M. & Muurinen, T Kuinka vanhoja ovat Pohjois-Suomen suot? Suomen Geologinen Seura. Geologi 6: s Saarnisto, M Holocene emergence history and stratigraphy in the area north of the Gulf of Bothnia. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Series A III. Geologica Geographica 130. Virtanen, K., hänninen, P., Kallinen, R-L., Vartiainen, S., herranen, T. & Jokisaari, R Suomen turvevarat 2000, Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti

89 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro LIITE 1 (1) LEIKKAUSPROFIILEISSA KÄYTETYT MERKINNÄT JA LYhENTEET TURVEPROFIILIT: SUOTYYPIT Letot Rämeet WAL Warnstorfii -letto RHSR Ruohoinen sararäme CAL Campylium -letto VSR Varsinainen sararäme SRIL Scorpidium -rimpiletto LKNR Lyhytkorsinevaräme RIL Revolvens -rimpiletto TR Tupasvillaräme CRIL Calliergon richardsonii -rimpiletto PSR Pallosararäme KOL Koivuletto KR Korpiräme LUL Luhtaletto KGR Kangasräme LASU Lähdesuo IR Isovarpuinen räme VKR Vaivaiskoivuräme Nevat RR Rahkaräme (vanh.) LUN Luhtaneva KARR Kanervarahkaräme RHSN Ruohoinen saraneva VARR Variksenmarjarahkaräme VSN Varsinainen saraneva TURR Tupasvillarahkaräme ORIN Oligotrofinen rimpineva MURR Muurainrahkaräme MRIN Mesotrofinen rimpineva KER Keidasräme OLKN Ombrotrofinen lyhytkortinen neva KANR Kalvakkanevaräme MLKN Minerotrofinen lyhytkortinen neva RINR Rimpinevaräme OKN Oligotrofinen kalvakkaneva LR Lettoräme MKN Mesotrofinen kalvakkaneva SIN Silmäkeneva Korvet RN Rahkaneva (vanh.) VK Varsinainen korpi (vanh.) KARN Kanervarahkaneva VLK Varsinainen lettokorpi VARN Variksenmarja rahkaneva KOLK Koivulettokorpi TURN Tupasvilla rahkaneva LHK Lehtokorpi MURN Muurainrahkaneva RHK Ruoho- ja heinäkorpi TIHP Tihkupinnat KGK Kangaskorpi KUN Kuljuneva VTEK Varsinainen tervaleppakorpi RTEK Ruohoinen tervaleppäkorpi Muuttumat MSK Mustikkakorpi SOTK Soistuva turvekangas MRK Muurainkorpi KSMU Karhunsammalmuuttuma MKK Metsäkortekorpi RHTK Ruohoturvekangas KUK Kurjenpolvikorpi MTK Mustikkaturvekangas SAK Saniaiskorpi PTK Puolukkaturvekangas NK Nevakorpi VATK Varputurvekangas PAVI Pajuviita JATK Jäkäläturvekangas RAK Rääseikkö KH Kytöheitto PE Pelto (turvepohjainen) Lisämerkinnät TA Tuotantoalue LU Luonnontilainen YHJA Yhdyskuntajäte alue OJ Ojikko MU Muuttuma TK Turvekangas UK Uusiokäyttö

90 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4 Turvelajit Värikoodi S Rahka (Sphagnum) Vihreä CS Carex-Sphagnum (sara-rahka) Vihreä BS Bryales-Sphagnum (ruskosammal-rahka) Vihreä C Sara (Carex) Oranssi SC Sphagnum-Carex (rahka-sara) Oranssi BC Bryales-Carex (ruskosammal-sara) Oranssi B Ruskosammal (Bryales) Violetti CB Carex-Bryales (sara-ruskosammal) Violetti SB Sphagnum-Bryales (rahka-ruskosammal) Violetti Turpeen lisätekijät ER Tupasvilla (Eriophorum) L Puuaines (Lignidi) N Varpuaines (Nanolignidi) EQ Korte (Equisetum) PR Järviruoko (Phragmites) SH Suoleväkkö (Scheuchzeria) TR Tupasluikka (Trichophorum) MN Raate (Menyanthes) ML Siniheinä (Molinia) SP Järvikaisla (Scirpus) SUON POhJALLA Liejut Mineraalimaalajeja JAMU Järvimuta SA Savi HLJ Hieno detrituslieju HS Hiesu KLJ Karkea detrituslieju HT Hieta SALJ Savilieju HK Hiekka HSLJ Hiesuinen lieju SR Sora MR Moreeni KI Kivikko LO Lohkareikko Kemiallisia saostumia (välikerroksina tai pinnassa/pohjalla) SISS Rautakarbonaatti (Sideriitti) LISS Suomalmi (Limoniitti) RASS Keltamulta (Rautaokra) VISS Sinimaa (Ferrofosfaatti, Vivianiitti) ALSS Aluna OSS oppleriitti LIITE 1 (2) MAATUNEISUUSPROFIILIT Maatuneisuus Värikoodi H1-3 Heikosti maatuneet pintaturpeet Tumman vihreä H4 Väliturpeet Keltainen H5-6 Kohtalaisen hyvin maatuneet turpeet Punainen H7- Hyvin maatuneet turpeet Vaalean ruskea

91 Tapio Muurinen ja Ilkka Aro 90

92 Ylitorniolla tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa 4