KARKKILAN SUOT JA TURVEVAROJEN KÄYTTÖKELPOISUUS

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS TURVETUTKIMUSRAPORTTI 270 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen KARKKILAN SUOT JA TURVEVAROJEN KÄYTTÖKELPOISUUS Abstract : The mires and the potential use of the peat reserves in Southern Finland Karkkila, Espoo 1993

2 St6n, Carl-Göran ja Moisanen, Markku Karkkilan suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti sivua, 6 kuvaa ja 3 liitettä. Karkkilan kaupungin alueella on Geologian tutkimuskeskus vuonna 1986 tutkinut 17 suota, joiden pinta-ala on ha. Soiden sisältämä turvemäärä on yhteensä 28,58 milj. suo-m3 Soiden keskisyvyys on 2,6 m, josta heikosti maatuneen pintakerroksen osuus on 0,8 m. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,3. Yli kahden metrin syvyisen alueen pinta-ala on 583 ha ja turvemäärä 23,2 milj. suo-m3. Turpeista on saravaltaisia 53 %, rahkavaltaisia 46 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Suurin osa eli 89 % suoalasta on ojitettu lähinnä metsänkasvatusta varten. Yleisimmät suotyypit ovat rämeet (51 %) ja korvet (16 %). Turvekankaita on 25 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on 21,4 MJ/kg ja 50 % :n kosteudessa 9,5 MJ/kg. Keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 94 kg/suo-d, vesipitoisuus 90,3 % märkäpainosta, ph-arvo 4,5, tuhkapitoisuus 2,2 ja rikkipitoisuus 0,14 % kuivapainosta. Karkkilan tutkitusta suoalasta soveltuu turvetuotantoon yhteensä 506 ha. Kasvuturpeen raaka-aineeksi, turvepehkuksi, kompostiturpeeksi tai turvemullaksi soveltuvaa turvetta on kuudessa suossa 296 ha :n alalla, ja turvemäärä on 7,05 milj. suo-m3. Energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita löydettiin kymmeneltä suolta yhteensä 501 ha. Tämän alueen käyttökelpoiset energiaturvevarat ovat 9,69 milj. suo-m3, ja turpeen energiasisältö on 18,84 milj. GJ eli 6,26 milj. MWh. Soidensuojeluun varattujen alueiden yhteinen pinta-ala on noin 110 ha. Avainsanat : energiaturve, kasvuturve, suo, turvevarat, Karkkila. Carl-Göran St6n ja Markku Moisanen Geologian tutkimuskeskus, Betonimiehenkuja ESPOO FINLAND

3 Sten, Carl-Göran and Moisanen, Markku1993. Karkkilan suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus - The mires and the potential use of the peat reserves in Karkkila, southern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimukset - Geological Survey of Finland, Peat Researches, Turvetutkimusraportti - Report of Peat Investigation pages, 6 figures and 3 appendices. Peatland inventories were made in the town of Karkkila, which is situated about 60 km NW of Helsinki in southern Finland. Seventeen mires covering a total area of hectares were studied containing million cubic meters of peat in situ. The average depth of the peat layers is 2.6 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.8 m in thickness. The average degree of humification is 5.3. The areas deeper than 2 m cover 583 ha and contain 23.2 million cubic meters of peat, which is 81 % of the total peat quantity. Of the total amount of peat 53 % is Carex and 47 % Sphagnum predominant. The majority of the peatland areas (89 %) have been drained. The average ash content of peat is 2.2 % of dry weight. The ph-value of the peat is as low as 4.5. The water content is 90.3 % of wet weight, and the dry bulk density 94 kg per m3 in situ. The net heating value of the dry peat is 21.4 MJ/kg. Altogether 506 hectares on ten peatlands was found suitable for peat mining. Six peatlands, altogether 296 hectares, are good for production of horticultural peat having 7.05 million ffi 3 of mineable peat in situ. Ten peatlands, altogether 501 hectares, are suitable for energy peat production. The amount of mineable energy peat is 9.69 million m3 in situ with the energy content of about 6.3 TWh. Key words : energy peat, horticultural peat, mire, peat inventory, southern Finland. Karkkila, Carl-Göran St6n and Markku Moisanen Geological Survey of Finland, Betonimiehenkuja 4 SF ESPOO FINLAND

4 SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 7 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Laboratoriotutkimukset 10 3 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimusaineiston tulosteet 11 4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Käyränsuo Hosioissuo Toivike Asemansuo Alestalonsuo Majavansuo - Puntikkaansuo Kotosuo Jankkarinsuo Lautatiensuo Ahmoolamminsuo Välikorpi Mikkolansuo Kyröinsuo - Vähäsuo Santamäensuo Kolahuhdansuo Keihässuo Sorttasuo 33 5 TUTKIMUSTULOSTEN TARKASTELU Pinta-ala 5.2 Suotyypit ja ojitus 5.3 Turvelajit ja liekoisuus. 5.4 Turpeen maatuneisuus Keskisyvyys ja turvemäärä Turpeen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet Pohjamaalajit YHTEENVETO 42 KIRJALLISUUS 43 LIITTEET

5 7 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt turvetutkimuksia Karkkilan kaupungin alueella vuonna Turvevarojen inventoinnin ensisijaisena tarkoituksena on palvella turpeen teollisen hyötykäytön suunnittelua. Myös turpeen pientuotantomahdollisuuksia on selvitetty. Erityisesti huomiota on kiinnitetty energiaturpeeksi soveltuvien turpeiden ja niiden hyödyntämiseen kelpaavien alueiden etsimiseen. Lisäksi on pyritty selvittämään turpeen soveltuvuus kasvuturpeeksi. Suoritetut tutkimukset liittyvät GTK :n 1 : mittakaavaiseen maaperäkartoitukseen karttalehden Karkkila 2042 alueella, sekä GTK :n ja maanmittaushallituksen kanssa yhteistyössä suoritettavaan maaperäkartoitukseen mittakaavassa 1 : Karkkilan karttalehden n :o 2042 alueella. Karkkilan kaupungin alueelta GTK ja maanmittaushallitus ovat julkaisseet seuraavat 7 maaperäkarttaa mittakaavassa 1 : : karttalehdet n :o , , ja Kartat ovat saatavissa myös numeerisina. Geologian tutkimuskeskus on lisäksi julkaissut Karkkilan alueelta kolme maaperäkarttaa mittakaavassa 1 : : 2024 Somero (Haavisto 1974), 2042 (Virkkala 1966) ja 2041 Lohja (Virkkala 1964). Someron kartta-alueelta on lisäksi julkaistu maaperäkarttaselitys (Haavisto et al. 1980). Turvetutkimuksia on tehty 17 suolla (kuva 1). Tutkimuksissa on selvitetty soiden turvemäärät ja turpeen laatu. Tähän tutkimustuloksia esittelevään turvetutkimusraporttiin sisältyvät lyhyet suoselostukset tutkituista soista ja niiden käyttökelpoisuudesta sekä tutkimusten yhteenveto. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät tutkitut, mutta pääosin Nummi - Pusulassa sijaitsevat Löyttynsuo ja Kainalosuo-Mustakorpi sekä Tammelassa sijaitseva Tervalamminsuo, jotka ulottuvat myös Karkkilan kunnan luoteisosaan. Tarkemmat selostukset, jotka sisältävät suokartan, poikkileikkauskuvat ja laboratorioanalyysien tulokset, säilytetään arkistoraporttina GTK :n turvearkistossa. Tutkimusaineistosta on tilattavissa suokohtaisia tulosteita, GTK :n Etelä-Suomen aluetoimistosta.

6 8 IaP.o loam Oulon loam I "I 'I'M is, Ian Ke%k silo,, laan. oroi I ono aan. Aho. mn h Nom Iaan. odnn KnoP,or Llan, MOMm barn Yin 'n I'm.. Pohjois Kwplm laan. vo kr~a W 0 KARKKILA Kuva 1. Karkkilassa tutkitut suot. Fig. 1. Peatlands investigated in Karkkila. 1. Käyränsuo 2. Hosioissuo 3. Toivike 4. Asemansuo 5. Alestalonsuo 6. Majavansuo-Puntikkaansuo 7. Kotosuo 8. Jankkarinsuo 9. Lautatiensuo 10. Ahmoolamminsuo 11. Välikorpi 12. Mikkolansuo 13. Kyröinsuo-Vähäsuo 14. Santamäensuo 15. Kolahuhdansuo 16. Keihässuo 17. Sorttasuo

7 9 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 2.1 Kenttätutkimukset Kenttätutkimusten aluksi tutkittavalle suolle laadittiin linjaverkosto, joka koostui suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen, St6n ja Häikiö, 1984). Merkittävimmät suot tutkittiin käyttäen linjaverkostoa, jonka poikkilinjojen väli oli 400 m. Kairauspisteiden väli oli 100 m ja pliktauspisteiden 50 m. Pienet suot tutkittiin hajapistein. Tutkimuksessa pyrittiin 2-10 pisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohti. Tutkimuslinjat on vaaittu vähintäin 50 metrin välein ja linjojen päissä tiheämminkin. Korkeudet sidottiin valtakunnallisen kiintopisteverkon N60-korkeustasoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina, puuston tiheys- ja kehitysluokat ja mahdolliset hakkuut. Kairaukset tehtiin 50 cm :n kannulla varustetulla suokairalla. Kairauksin turvekerrostumista määritettiin desimetrin tarkkuudella pääturvelajit lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (10-asteikolla), kosteus (5- asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikolla). Lahoamattoman puuaineksen osuus (liekoisuus) määritettiin siten, että tutkimuspisteen ympärillä pliktattiin 10 kertaa kahden metrin syvyyteen. Todetut lieko-osumat ilmoitetaan suon yli 2 metrin syvyiseltä osalta 0-1 metrin sekä 1-2 metrin välisestä syvyyskerroksesta kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Lisäksi määritettiin suon pohjamaalajit. Turvelajit ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty liitteissä 1 ja 2. Osasta soista on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Näytesarjat on usein otettu alueilta, jotka esitutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat joko poltto- tai kasvuturvetuotantoon. Näytteenotossa on käytetty tilavuustarkkaa mäntäkairaa, joka on halkaisijaltaan 80 mm (Lappalainen, St6n ja Häikiö 1984). Näytesarjoista on laskettu suokohtaisia keskiarvoja heikosti maatuneelle pintarahkaturpeelle ja paremmin maatuneeelle rahka- ja saraturpeelle, jotka on esitetty suokohtaisissa yhteenvedoissa. Nämä keskiarvot eivät siis aina edusta koko suon turvearvoja. Näytteet on otettu suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana, jolloin kaikki näytteet on otettu laskuihin mukaan, alinta usein mineraalimaata sisältäviä näytteitä lukuun ottamatta.

8 Laboratoriotutkimukset Laboratorionäytteistä määritettiin heti näytteenottohetkellä turvelaji ja maatuneisuus. Laboratoriossa määritettiin happamuus (ph-aste), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (105 C :ssa kuivattuna), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg/suo-m 3 ), tuhkapitoisuus prosentteina kuiva-aineesta (815 ± 25 C :ssa poltettuna) sekä lämpöarvo LECO AC kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tehollinen lämpöarvo on laskettu sekä kuivalle turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 50. Osasta näytteistä on määritetty rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LECO SC-39 - rikkianalysaattorilla. Turpeiden kasvuturveominaisuuksien selvittämiseksi on tehty myös vaihtokapasiteettimäärityksiä bariumasetaattimenetelmää käyttäen. Vaihtokapasiteettitulokset (CEC) ilmoitetaan milliekvivalentteina/100 g (me/100 g) kahden määrityksen keskiarvona (Puustjärvi 1973). 3 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET 3.1 Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimuspisteiden perusteella suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin. Syvyysvyöhykkeiden rajat ovat 0.3, 1.0, 1.5, 2.0, 3.0, ja 6.0 m. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemääriin painottaen. Turve jaetaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseen kasvuturpeeseen (St H 1 _ 3 ), väliturpeeseen (St H 4 ) ja energiaturpeeseen (St H5.10, Ct ja Bt H 1. 10). Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus ja turvemäärät, sekä kokonaismaatuneisuus. Turve on potentiaalista kasvuturvetta, jos sen maatuneisuus on H1_3 ja siitä on rahkaturvetta (St) vähintään 5/6. Muuna turvetekijänä saa olla ainoastaan tupasvilla (Er), jota voi olla korkeintaan 1/6, eli alle 17 %. Väliturpeisiin kuuluvat S-valtaiset turpeet, joiden keskimaatuneisuus on korkeintaan H4 ja jotka eivät kuulu edellä määriteltyihin potentiaalisiin kasvuturpeisiin. Potentiaalinen kasvuturve saa sisältää väliturvetta korkeintaan 20 cm :n kerroksina. Jos väliturvetta on yli 20 cm, sen alla oleva potentiaalinen kasvuturve katsotaan kuuluvaksi väliturpeeseen.

9 1 1 Energiaturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (St Hs_10) sekä kaikki sara- ja ruskosammalturpeet (Ct ja Bt H1_10). Turvekerrostuma tutkitaan pinnasta pohjaan. Jos pisteellä havaitaan sara- tai ruskosammalvaltainen turvekerros, katsotaan energiaturpeen alkavan ensimmäisestä ko. kerroksesta. Potentiaalinen kasvuturvekerros on yleensä suon päällimmäisin osa, jonka alla ovat mahdolliset väli- ja energiaturpeet. Määrittelystä johtuen osa väliturpeesta saattaa olla potentiaalista kasvuturvetta. Myöskään saraturvekerroksen alla olevaa rahkaturvetta ei enää tutkita turpeen käyttökelpoisuuden mukaan. Kriteeri on siis tiukin kasvuturpeen kohdalla, mutta itse rahkaturvetta ei ole käsittelyssä jaoteltu tarkemmin sektioihin. 3.2 Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat (1 :10 000). Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen pintakerroksen ja koko turvekerroksen paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m jne.). Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa v. Postin 10-asteikko on jaettu kolmeen eri luokkaan : heikosti maatunut (H 1 _3 ), keskinkertaisesti maatunut (H 4) sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H5.10). Turvelajiprofiileissa esitetään kairauspisteen yläpuolella suotyyppi, luonnontilaisena tai muuttuneena. Liekoisuus on esitetty niin, että osoittajassa ovat 0-1 m :n syvyydessä olevat osumat ja nimittäjässä 1-2 m :n syvyydessä olevat osumat. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Edellä kuvatut suokartat ja -profiilit ovat olleet apuna selvitettäessä teolliseen tuotantoon soveltuvien kasvu- ja energiaturpeiden määrää ja niiden esiintymisen laajuutta. Kartoista ja profiileista ovat esimerkit kuvissa 2 ja 3.

10 1 2 KESKIMARTUN. S'H1-4/KOKO PAKSUUS 6.OAO 7, A m L /6'. 8 ~ r `~ 0/ > 7.1/0/17 6~9 0/12 0/ / / A 520 m 010Dj5\, 8,1 _4\ 0/lo ~" //p S A m zäkosv 0 \ S00 M OEOLOOIRN TUTKIMUSKESKUS MRRPERROSRSTO 1986 Kuva 2. Esimerkki suokartasta, jossa tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Fig. 2. An example of a mire map including the peat investigation points, degree of humification and depth of peat layer. WSW M MPO 111. _ 11D.- log. - too log _ MARTUNEISUUS "%Meow I'/ ENE M MPY III -110 _ _ M MPY SUOTYYPPI.LIEKOISUUS.TURVELAJIT JA POHJRMRRLRJIT M MPY _ A520m AO Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. Merkkien selite liitteissä 1-2. Fig. 3. Humification and peat types in cross-sections of a raised bog. For key symbols and abbreviations, see appendices 1-2.

11 1 3 4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 4.1 Käyränsuo Käyränsuo (kl ) sijaitsee noin 7,5 km Karkkilan keskustasta luoteeseen. Suon pinta on n m mpy ja viettää etelään, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu miltei kauttaaltaan sora-, hiekka- ja hietakerrostumiin, mm. pohjoisessa Muslamminnummeen (Haavisto ja Sten 1988b). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaisen hyvät. Käyränsuon pinta-ala on 23 ha. Tutkimuspisteitä suolla on 17 kpl ja tutkimuspistetiheys 7,4/10 ha (kuva 2). Käyränsuon yleisimpiä suotyyppejä ovat korpiräme (57 %) ja varsinainen korpi (14 %). Turvekankaita on 11 %. Puuston kehitys on pääosin pinotavara- ja kasvatusmetsikköasteella. Puusto on lähinnä kuusi- ja koivuvaltaista sekä keskitiheää (41 %) ja tiheää (35 %). Suo on harvakseltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Heikosti maatunutta pintakerrosta suossa on hyvin vähän, ja turpeen keskimaatuneisuus on tämän vuoksi huomattavan korkea, 7,4. Suurin turvepaksuus, 2,0 m, on mitattu suon keskipaikkeilta (kuva 3). Käyränsuossa on eniten saravaltaisia turpeita (98 %). Rahkavaltaisia turpeita on vain nimeksi suon pintaosassa, n. 2 % kokonaisturvemäärästä. Saravaltaisten turpeiden yleisin lisätekijä on puuaines. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on peräti 94 % Käyränsuon turvekerrostumasta. Pääturvelajit ovat rahkasara (SC), 74 %, sara (C), 22 % ja ruskosammalsara (BC), n. 2 % turvemäärästä. Liekoja on suon yli 1 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä kohtalaisesti (2,4 %), 1-2 m :n syvyydessä liekoja ei ole tavattu. Käyränsuon yleisin pohjamaalaji on hieta, jota on 67 % :ssa tutkimuspisteistä. Hiesun osuus on 21 % ja hiekan 12 %. Liejua ei ole tavattu suon pohjalta. Käyränsuo ei sovellu pienen kokonsa ja mataluutensa vuoksi kuin korkeintaan tilakohtaiseen energiaturvetuotantoon. Lisäksi kohtalaisen suuri liekoisuus suon pintaosassa haittaa turvetuotantoa. 4.2 Hosioissuo Hosioissuo (kl ) sijaitsee noin 7 km Karkkilan keskustasta pohjoisluoteeseen. Suon pinta on n ,5 m mpy ja viettää itään ja lounaaseen. Suo ra-

12 1 4 joittuu länsi- ja eteläreunan moreenialueita lukuunottamatta lähes kauttaaltaan sora-, hiekka- ja hietakerrostumiin, mm. Ritanummeen etelässä, kaakossa ja idässä (Haavisto ja Sten 1988b). Kulkuyhteydet Hosioissuolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 26 ha, tutkimuspisteitä on 21 ja tutkimuspistetiheys 8,1/10 ha. Hosioissuon yleisimpiä suotyyppejä ovat isovarpuräme (24 %), korpiräme (24 %) ja varsinainen korpi (18 %). Turvekankaita on 6 % ja turvetuotantoalueita (PTA) samoin 6 %. Puusto on pääosin taimikko-, pinotavara- ja kasvatusmetsikköasteella. Puusto on mänty- ja kuusivaltaista sekä kohtalaisen tiheää, hakkuiden vuoksi paikoin myös harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Suolla on ojitusta vain vähän, joskin sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Heikosti maatuneen, vain paikoin yli metrin paksuisen pintakerroksen maatuneisuus on 3-4 sekä kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Suurin turvepaksuus, 2,8 m, on mitattu suon eteläosan vanhalta turpeennostoalueelta. Hosioissuossa on saravaltaisia turpeita 72 % ja suon pintaosien rahkavaltaisia turpeita 28 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 57 % ja tupasvillarahkaturpeita n. 5 % Hosioissuon kokonaisturvemäärästä. Saravaltaisten turpeiden yleisin lisätekijä on puuaines. Pääturvelajeja ovat sara (C), 41 %, rahkasara (SC), 30 % ja rahka (S), 22 % turvemäärästä. Liekoja on suon yli 1 m :n syvyisellä alueella 0-1,0 m :n syvyydessä vähän (1,2 %), samoin syvyydessä 1,0-2,0 m (1,1 %). Hosioissuon yleisin pohjamaalaji on moreeni, suon reunoilla paikoin myös sora ja hiekka. Hosioissuo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon. Suo soveltuu välttävästi pienimuotoiseen, tilakohtaiseen energiaturvetuotantoon eteläosaa lukuunottamatta, jossa on heikosti maatunutta rahkaturvetta kasvuturpeen raaka-aineeksi noin 10 ha :n aluella. 4.3 Toivike Toivike (kl ) sijaitsee Karkkilan keskustasta n. 3 km koilliseen. Suo rajoittuu lounaassa, etelässä, idässä ja osittain myös lännessä sora- ja hiekkamuodostumiin, jotka kuuluvat toiseen Salpausselkävyöhykkeeseen (Haavisto ja St6n 1988c). Pohjoisessa, koillisessa sekä osin kaakossa ja lännessä on moreenia. Kulkuyhteydet ovat hyvät suon itäosaan ja kohtalaiset eteläosaan. Toivikkeen pinta-ala on 183 ha, tutkimuspisteitä suolla on 88 ja tutkimuspistetiheys 4,8/10 ha.

13 1 5 Toivikkeen pinta on m mpy ja viettää luoteeseen sekä pohjoiseen, jopa n. 5 m/km. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat pohjoiseen Kyrönojaan, joka virtaa länteen ja yhtyy Saavajokeen. Saavajoki laskee Karkkilan Pyhäjärveen, josta on yhteys Karjaanjoen, Vanjoen, Hiidenveden, Lohjanjärven ja Mustionjoen kautta Suomenlahden Pohjanlahteen. Toivikkeen suotyypeistä on rämeitä 44 %. Karuista rämeistä yleisimmät ovat rahkaräme (9 %), isovarpuräme ja korpiräme (kumpiakin 7 %) sekä keidasräme (6 %), rehevistä rämeistä yleisin on varsinainen sararäme (10 %). Korpia on 26 %, mistä varsinaisen korven osuus on 15 %. Turvekankaita on 9 % ja turpeennostoalueita (PTA) 13 %. Puusto on pääosin mänty- ja koivuvaltaista, joskin kuusta esiintyy myös kohtalaisen runsaasti. Taimikko-, riuku- ja pinotavara-asteen puusto on enimmäkseen harvaa ja keskitiheää. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 24 % ja mättäiden korkeus 2-3 dm. Harva ojaverkosto kattaa suon miltei kauttaaltaan, ainoastaan pohjois- ja eteläpuoliskon keskiosat sekä kaistale länsireunaa ovat ojittamattomia. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,1 ja koko turvekerrostuman 5,1. Heikosti maatunut rahkaturvekerros on paikoin jopa 4-5 m :n paksuinen. Suurin turvepaksuus, 8,3 m, on mitattu suon eteläosan allikkoalueelta. Turpeesta on 53,6 % rahka-, 46,3 % sara- ja 0,1 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 31 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 20 % ja varpuainesta sisältävien 4 % suon kokonaisturvemäärästä. Yleisimmät pääturvelajit ovat rahka (S), 44 % ja rahkasara (SC), 40 % turvemäärästä. Liekoja on hyvin vähän, 1,0 %. Runsaimmin liekoja esiintyy syvyysvälillä 0,6-1,0 m (1,1 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (51 %), moreeni (22 %) ja hieta (21 %). Liejua on ohuena, alle 1 m :n kerroksena altaiden pohjalla, mutta ei kovin yleisesti ; liejuhavaintoja on 11 % :ssa tutkimuspisteistä. Toivikkeessa on teolliseen turvetuotantoon sopivaa yli 2 metrin syvyistä aluetta n. 133 ha. Suon pohjois- ja keskiosassa turve soveltuu lähinnä energiaturpeeksi ja eteläosassa kasvuturpeen raaka-aineeksi. Suon eteläosasta on nostettu rahkaturvetta kuivikkeeksi, pohjoisosasta puolestaan energiaturvetta sodan aikana Karkkilan Högforsin tehtaiden tarpeisiin. Nykyisin suon eteläosa on lähes kauttaaltaan raivattu turvetuotantoalueeksi. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkaturvetta on 60 ha :n alueella. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta Toivikkeessa on yli 2 m syvällä 133 hain alueella. Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tarkkatilavuuksiset näytteet.

14 Asemansuo Asemansuo (kl ) sijaitsee noin 0,7 km Karkkilan keskustasta luoteeseen. Suon pinta on n m mpy ja viettää suota lännessä rajoittavaan Karkkilan Pyhäjärveen, johon myös laskee suon halki virtaava Saavajoki. Etelässä suo rajoittuu entiseen rautatieasemaan ja täytemaahan, muualla lähinnä savi- ja hiesupohjaisiin peltoihin (Haavisto ja Stdn 1988c). Asemansuon pinta-ala on 20 ha, tutkimuspisteitä on 7 ja tutkimuspistetiheys 3,5/10 ha. Asemansuon yleisimmät suotyypit ovat ruoho- ja heinäkorpi, turpeennostoalue sekä Saavajoen ja Pyhäjärven rannoilla luhtaneva. Turpeennostoalueita luonnehtivat turpeennosto- eli mutakuopat Saavajoen molemmin puolin. Puusto on lehtipuu- ja koivuvaltaista. Tiheän ja keskitiheän puuston kehitys on pääosin taimikko- ja riuku- sekä pinotavara-asteella. Kohtalaisesti maatuneen turvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,0. Suurin turvepaksuus, 1,5 m, on mitattu pisteestä P 1, suon eteläreunalta. Asemansuosta on tavattu yksinomaan saravaltaisia turpeita. Pääturvelajit ovat sara (C), 79 % ja rahkasara (SC), 21 % turvemäärästä. Lisäturvetekijänä on hiukan kortetta, n. 1 % turpeen kokonaismäärästä. Asemansuon yleisin pohjamaalaji on hiesu, jota on 57 %. Savea on 29 % ja hietaa 14 %. Liejua on suoaltaan syvimmissä kohdissa cm :n kerrostumina melko yleisesti, 43 % : ssa tutkimuspisteistä. Asemansuo ei sovellu pienen kokonsa ja mataluutensa vuoksi turvetuotantoon. Suosta on nostettu energiaturvetta ja maanparannusturvetta. Asemansuolla on rikas linnusto (Uudenmaan seutukaavaliitto 1981). 4.5 Alestalonsuo Alestalonsuo (kl ) sijaitsee noin 5,5 km Karkkilan keskustasta kaakkoon. Suon pinta on n m mpy ja viettää pohjoiseen. Suon vedet purkautuvat pohjoiskolkasta lähtevää laskuojaa myöten Rapaojaan ja Maijanojaan, jotka yhtyvät Karkkilan Pyhäjärvestä lähtevään Karjaanjokeen. Suo rajoittuu etelässä ja idässä melko jyrkkäpiirteiseen kallio- ja moreenimaastoon, muualla turve- ja hietapohjaisiin peltoihin (Haavisto ja Sten 1988c). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Alestalonsuon pinta-ala on 17 ha, tutkimuspisteitä on 17 ja tutkimuspistetiheys 10/10 ha.

15 17 Alestalonsuon yleisimpiä suotyyppejä ovat rämeet (62 %). Karuista rämeistä isovarpurämettä ja rahkarämettä on kumpaakin 13 %. Hieman rehevämmän korpirämeen osuus on 27 % ja rehevän varsinaisen sararämeen 7 %. Korpityyppejä on 21 %. Näiden edustajia Alestalonsuolla ovat varsinainen korpi (13 %) sekä ruoho- ja heinäkorpi (7 %). Turvekankaita on 3 % ja turpeennostoalueita 10 %. Puusto on pääosin mänty- ja kuusivaltaista, jonkin verran koivua sisältävää, keskitiheää pinotavara- tai varttunutta kasvatusmetsikköä. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 14 % ja mättäiden korkeus n. 2 dm. Suo on harvakseltaan ojitettu, joskin sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,9 ja koko turvekerrostuman, johon kuuluu myös vain paikoin metrin syvyyteen ulottuva, heikosti maatunut ja rahkavaltainen pintaturvekerros, 5,6. Suurin turvepaksuus, 3,4 m, on mitattu suon keskipaikkeilta. Alestalonsuossa on eniten saravaltaisia turpeita (84 %). Rahkavaltaisia turpeita on 12 % ja ruskosammalvaltaisia 4 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 52 % suon kokonaisturvemäärästä. Pääturvelajeista on saraa (C) 68 %, rahkasaraa (SC) 16 % ja rahkaa (S) 11 %. Turpeen lisätekijöitä puuaineksen ohella ovat korte, n. 2 % ja järviruoko, n. 1 % kokonaisturvemäärästä. Liekoja esiintyy suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1,0 m :n syvyydessä vähän (1,2 %) ja 1,0-2,0 m :n syvyydessä vielä vähemmän (n. 1,0 %). Yleisin pohjamaalaji on savi, jota on 65 % havaintojen lukumäärästä. Hiesua on 27 % ja hietaa 8 %. Alestalonsuo ei sovellu pienen kokonsa vuoksi teolliseen turvetuotantoon. Lähinnä tila-kohtaiseen energiaturvetuotantoon soveltuvaa yli 2 m syvää aluetta on 11 ha. Suon keskiosista on aikaisemmin nostettu pintaturvetta kuivikkeeksi. Pohjoispäähän 1980-luvun puolivälissä raivatulla alueella harjoitetaan pienimuotoista energiaturvetuotantoa. 4.6 Majavansuo - Puntikkaansuo Majavansuo - Puntikkaansuo (kl ) sijaitsee noin 6 km Karkkilan keskustasta kaakkoon. Suon pinta on n ,5 m mpy ja viettää etelään ja luoteeseen. Eteläpuoliskon vedet purkautuvat suon eteläosasta muutaman kilometrin päässä suon lounaispuolella sijaitsevaan Vanjärveen. Pohjoispuoliskon vedet päätyvät luoteiskolkasta lähtevää ojaa myöten Karjaanjokeen, joka niinikään laskee Vanjärveen.

16 1 8 Majavansuo - Puntikkaansuo on miltei kauttaaltaan jyrkähköjen kallio- ja moreenimäkien ympäröimä. Mäkien välisissä painanteissa länsireunalla, luoteessa, itäreunalla ja etelässä suota rajoittavat myös hietakerrostumat (Haavisto ja Sten 1988c). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset. Majavansuo - Puntikkaansuon pinta-ala on 33 ha, tutkimuspisteitä on 30 ja tutkimuspistetiheys 9,1/10 ha. Majavansuo - Puntikkaansuon yleisimpiä suotyyppejä ovat rämeet (53 %). Karuista rämeistä tavallisimmat ovat isovarpuräme (18 %) ja rahkaräme (16 %). Hieman rehevämpiä rämeitä edustaa korpiräme (10 %), reheviä varsinainen sararäme (6 %). Korpityyppejä ovat varsinainen korpi (14 %) sekä ruoho- ja heinäkorpi (4 %). Turvekankaita on 4 % ja turpeennostoalueita 22 %. Puusto on suon keskiosissa mäntyvaltaista, laitaosissa kuusi ja koivu ovat usein enemmistönä. Kehitysluokaltaan keskitiheä ja harva, vain paikoin tiheä puusto on pääosin taimikko- ja pinotavara-asteella. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 26 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Ojia on suon keskiosassa vähän, luoteeseen pistävän pohjoisosan samoin kuin suon eteläosankin ojitus sitävastoin on kohtalaisen tiheää. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen maatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman, joka paikoin sisältää jopa 3,7 m :n paksuudelta rahkavaltaista, heikosti maatunutta pintaturvetta, 5,2. Suurin turvepaksuus, 5,8 m, on mitattu suon keskiosasta. Majavansuo - Puntikkaansuossa on rahkavaltaisia turpeita 54 % ja saravaltaisia 46 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on n. 42 % ja tupasvillarahkaturpeita 11 % Majavansuo - Puntikkaansuon kokonaisturvemäärästä. Pääturvelajijakauma on : rahka (S) 44 %, sararahka (CS) 10 %, rahkasara (SC) 24 % ja sara (C) 22 %. Saraturpeissa on puuaineksen ohella lisätekijänä myös hiukan järviruokoa ; kaikkiaan järviruo'on osuus koko turvemäärästä on n. 2 %. Liekoja esiintyy suon yli 1 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä vähän (1,1 %) ja 1-2 m :n syvyydessä erittäin vähän (0,6 %). Tavallisimmat pohjamaalajit ovat hiesu (44 %) ja savi (39 %). Reunaosissa moreenin (10 %) ohella tavataan vielä hietaa (5 %) ja hiekkaa (2 %). Liejua on yleisesti suoaltaan keskiosissa ; havaintoja tehtiin kaikkiaan 78 % :ssa tutkimuspisteistä. Paksuimmat liejukerrostumat, cm, keskittyvät suon luoteeseen pistävälle lahdekkeelle. Täältä löytyi myös vesipähkinän (Trapa natans), nykyisin Suomesta sukupuuttoon kuolleen vesikasvin hedelmiä liejusta vähän yli neljän metrin syvyydestä.

17 19 Majavansuo - Puntikkaansuossa on yli kahden metrin syvyistä aluetta 24 ha, jossa on heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta pohjaturvetta. Pienimuotoiseen, tilakohtaiseen kasvu- tai energiaturpeen tuotantoon suo soveltuu verrattain hyvin. Aikaisemminkin Majavansuo - Puntikkaansuo on ollut turvetuotannossa. Etelä- ja luoteisosaa lukuunottamatta miltei koko suon alueella on vanhoja turvehautoja, joista on nostettu turvepehkua kuivikkeeksi. 4.7 Kotosuo Kotosuo (kl ) sijaitsee noin 4 km Karkkilan keskustasta itäkaakkoon. Suon pinta on n. 93,5-97,5 m mpy ja viettää länteen. Ojitusjärjestelmän keräämät vedet purkautuvat suon länsireunalta pohjoisesta tulevaan ja etelään virtaavaan Ahmoolamminojaan ja päätyvät lopulta Karkkilan Pyhäjärvestä lähtevään Karjaanjokeen. Kotosuo rajoittuu länsi- ja lähes koko eteläreunaltaan turve- ja hietapohjaisiin peltoihin ; lounaassa, pohjoisessa ja koillisessa rajana on kalliopaljastumien leimaama moreenimaasto. Idässä ja kaakossa suota rajoittavat hiedan ohella hiekka- ja soramuodostumat (sorakuopat) (Haavisto ja Sten 1988c). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, varsinkin sen kaakkoisosaan. Kotosuon pinta-ala on 27 ha, tutkimuspisteitä on 24 ja tutkimuspistetiheys 8,9/10 ha. Kotosuon yleisimpiä suotyyppejä ovat rehevät rämeet. Lettorämeen (33 %) ja varsinaisen sararämeen (17 %) runsaus johtuu ennen kaikkea suon lähteisyydestä (kolme lähdettä suoaltaan itäpuoliskolla). Karuja rämeitä edustavat rahkaräme (9 %) ja tupasvillaräme (5 %). Kohtalaisen rehevän korpirämeen osuus on 7 %. Yhteensä rämetyyppejä Kotosuossa on 70 %. Korpityyppejä on 14 %, joista yleisimmät ovat varsinainen lettokorpi (7 %) sekä ruoho- ja heinäkorpi (4 %). Turvekankaita on 14 % ja turpeennostoalueita 2 %. Puusto on pääosin mänty- ja koivuvaltaista, mutta paikoin suon laidoilla myös kuusi ja eri lehtipuulajit, mm. harmaaleppä ovat yleisiä. Suo on kauttaaltaan ojitettu melko tiheästi, etenkin pohjoispuoliskoltaan, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon yleensä vain kohtalaisesti maatuneen pohjakerroksen keskimaatuneisuus on 5,1 ja koko turvekerrostumankeskimaatuneisuus 4,7. Heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta on vain paikoin hieman yli metrin paksuudelta. Suurin turvepaksuus, 2,4 m, on mitattu suon kaakkoisreunalta.

18 20 Kotosuon koko turvemööröstö on saravaltaisia turpeita 79 % ja rahkavaltaisia 21 %. Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on yhteensö 36 % ja tupasvillarahkaturpeita n. 10 %. Pööturvelajijakauma on : rahkasara (SC) 73 %, sararahka (CS) 12 %, rahka (S) 10 % ja sara (C) 5 %. Puu- ja varpuaineksen ohella on saravaltaisissa turpeissa lisötekijäinö vielö jörviruokoa ja kortetta. Jörviruo'on osuus koko turvemööröstö on 5 % ja kortteen n. 2 %. Maatumatonta puuainesta, ns. liekoja on suon yli 1 m :n syvyisellö alueella 0-1 m :n syvyydessö vöhön (1,4 %) ja 1-2 m :n syvyydessö erittöin vöhön (0,2 %). Kotosuon yleisimmöt pohjamaalajit ovat hiesu (47 % havainnoista), hieta (29 %), savi (11 %) sekö löhinnö suon laitaosissa moreeni (13 %). Liejua on havaittu 71 % :ssa tutkimuspisteistö. Liejukerrostumia on vöhiten suon itö- ja kaakkoisosissa, muualla ne ovat paikoin huomattavan paksuja, 3-3,4 m. Kotosuo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon. Suossa on energiaturvetta pienimuotoiseen, tilakohtaiseen turvetuotantoon noin 3 ha :n alueella. Turvekerrostumat ovat melko ohuita ja turpeen keskimaatuneisuus jöö alhaiseksi. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta on vain vöhön suon keskiosissa, mistö on aikaisemmin nostettu jonkin verran turvetta kuivikkeeksi. Suon lounaisosasta on nostettu turvetta löhinnö maanparannusaineeksi. 4.8 Jankkarinsuo Jankkarinsuo (kl ) sijaitsee noin 5 km Karkkilan keskustasta itöön. Suon pinta on n m mpy ja viettöö sekö lönsiluoteeseen ettö itöön. Nöihin ilmansuuntien laskevat myäs suon ojitusjörjestelmön keröömöt vedet ; idössö laskuojaa myäten Parsilanjörveen, lönnessö suon luoteisreunaa sivuavaan Ahmoolamminojaan, jonka kautta vedet lopulta pöötyvöt Karkkilan Pyhöjörvestö löhtevöön Karjaanjokeen. Jankkarinsuo rajoittuu itö- ja luoteisreunaltaan turve- ja hietapohjaisiin peltoihin. Pohjoisessa suota rajoittaa hieta, samoin löhes koko etelöreunalla kapeana kaistaleena, lönnessö ja lounaassa kallioinen moreenimaasto (Haavisto ja Sten 1988c). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset ; esimerkiksi suota idössö rajoittavalle pellolle johtaa metsötie. Jankkarinsuon pinta-ala on 41 ha, tutkimuspisteitö on kuusi ja tutkimuspistetiheys 1,5/10 ha. Römeitten (55 %) ohella Jankkarinsuon yleisimmöt suotyypit ovat turvekankaat (36 %) ja suolle raivattu rahkaturvepelto (9 % havainnoista). Römeet ovat suurimmaksi osaksi karuja : rahkarömettö on 27 % ja isovarpurömettö 9 %. Hieman rehevömpiö römei-

19 2 1 tä edustaa korpiräme (18 %). Puusto on miltei koko suon alueella mäntyvaltaista sekametsää, jossa kuusen ja koivun osuus on paikoin huomattava. Tiheä, joskus myös harva puusto on kehitysluokaltaan lähinnä pinotavara-asteella. Varttuneita kasvatusmetsiköitä, vajaatuottoisia metsiköitä sekä taimikoita ja riukuasteen puustoa tavataan niinikään. Suo on pohjoiseen pistävää lahdeketta lukuunottamatta tiheästi ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Jankkarinsuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 7,5. Heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta suossa on vain nimeksi, joten koko turvekerroksenkin keskimaatuneisuus on verrattain korkea, 7,3. Suurin turvepaksuus, 2,2 m, on mitattu suon itäosasta. Jankkarinsuossa on saravaltaisia turpeita 85 % ja rahkavaltaisia 15 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on n. 77 % ja tupasvillarahkaturpeita n. 13 % suon koko turvemäärästä. Puuaines onkin Jankkarinsuon saravaltaisten turpeiden tärkein ja lähes ainoa lisätekijä. Pääturvelajit ovat rahkasara (SC), 73 %, sara (C), 12 % ja rahka (S), 15 % turvemäärästä. Liekoja eli maatumatonta puuainesta suossa on yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä vähän (1,4 %) ja 1-2 m :n syvyydessä erittäin vähän (0,8 %). Jankkarinsuon yleisin pohjamaalaji on hieta, jota on 91 % havainnoista. Jankkarinsuo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon pienen kokonsa ja mataluutensa takia. Pienimuotoinen, tilakohtainen energiaturvetuotanto olisi mahdollista korkeintaan suon keski- ja itäosissa noin 5 ha :n alueella, missä hyvin maatunut turvekerros on paksuimmillaan. Muilta osiltaan suo soveltuu parhaiten metsänkasvatukseen. 4.9 Lautatiensuo Lautatiensuo (kl ) sijaitsee noin 7,5 km Karkkilan keskustasta koilliseen. Suon pinta on n m mpy ja viettää lounaaseen ja länteen, kohti tutkitun suoalueen etelä- ja lounaisreunalla virtaavaa Vaskijokea, johon myös ojitusjärjestelmän keräämät vedet laskevat. Vaskijoki yhtyy parin kilometrin päässä luoteessa Hunsalanjokeen, joka puolestaan virtaa lounaaseen ja etelään sekä laskee Saavajoki -nimisenä Karkkilan Pyhäjärveen. Suo rajoittuu lännessä, pohjoisessa, koillisessa ja kaakossa hietaja turvepohjaisiin peltoihin ; luoteessa ja pohjoisessa vielä osittain moreeniin ja hietaan sekä koillisessa ja idässä hietaan (Haavisto ja Sten 1988c). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät ; keskiosan vanhoille turvehaudoille johtaa ajoväylä, ja suon luoteiskolkkaa sivuaa

20 2 2 kylätie. Lautatiensuon pinta-ala on 56 ha, tutkimuspisteitä on 25 ja tutkimuspistetiheys 4,5/10 ha. Lautatiensuon yleisimpiä suotyyppejä ovat rämeet (67 %). Kohtalaisen rehevien korpirämeen (41 %) ja pallosararämeen (11 %) ohella tavataan myös kangasrämettä (4 %) ja tupasvillarämettä (11 %), jotka molemmat kuuluvat karuihin rämeisiin. Varsinaista korpea on 4 %, turvekankaita 16 % ja turpeennostoalueita 13 % suotyyppihavainnoista. Puusto on pääosin pinotavara-asteen keskitiheää, mäntyvaltaista metsikköä, jossa on sekapuina yleisesti kuusta ja koivua ; paikoin kuusi ja koivu ovat jopa valtapuina. Taimikko- ja riukuasteen puustoa sekä avohakkuualueita on suolla myös melko yleisesti, samoin tiheiköitäkin silloin tällöin. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Lautatiensuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,8. Heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta suossa on vain vähän, cm :n kerrostumina suoaltaan keskiosissa. Koko turvekerroksen keskimaatuneisuus on siten lähellä pohjaturpeen arvoa, eli 6,6. Suurin turvepaksuus, 3,3 m, on mitattu suoaltaan keskikohdasta. Lautatiensuossa on saravaltaisia turpeita 86 % ja rahkavaltaisia 14 %. Puuainespitoisia turpeita on 50 %. Yleisimmän lisäturvetekijän, puuaineksen osuus suon koko turvemäärästä on n. 14 %. Muita lisäturvetekijöitä ovat saravaltaisissa turpeissa tavattavat korte ja järviruoko, joiden osuus turvemäärästä on yhteensä 3 %. Pääturvelajit ovat : rahka (S) 3 %, sararahka (CS) 11 %, sara (C) 38 % ja rahkasara (SC) 47 %. Ruskosammalsaraturvetta (BC) on prosentin verran. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä kohtalaisen runsaasti (2,0 %) ja 1-2 m:n syvyydessä erittäin vähän (0,5 %). Lautatiensuon pohjamaalajihavainnoista on hietaa 60 %, hiekkaa 22 % ja hiesua 18 %. Liejukerrostumat, joita on tavattu suoaltaan keskiosista 18 % :sta tutkimuspisteistä, ovat alle 40 cm :n paksuisia ja yleensä hyvin mineraaliainespitoisia. Lautatiensuon keskiosissa ja vähän etelämpänä, lähellä Vaskijokea on vanhoja turvehautoja, joista on nostettu turvetta polttoaineeksi Karkkilan Högforsin tehtaille. Pienimuotoinen turvetuotanto soveltuu verraten hyvin Vaskijoen pohjoispuolisen suon osan käyttömuodoksi. Vaskijoen eteläpuoliset suon osat sopivat parhaiten metsänkasvatukseen. Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tarkkatilavuuksiset näytteet. Energiaturpeeksi soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta Lautatiensuossa on yli kahden metrin syvyisellä 27 ha :n alueella. Parhaiten turve kuitenkin soveltuu maanparannusaineeksi mineraaliaines- ja multamaasekoituksena.

21 Ahmoolamminsuo Ahmoolamminsuo (kl ) sijaitsee noin 6,5 km Karkkilan keskustasta itäkoilliseen. Suon pinta on n. 118,5-124 m mpy ja viettää lounaaseen, kohden Ahmoolammia, johon suon ojien keräämät vedet päätyvät ja johon suo myös lounaisreunaltaan rajoittuu. Pohjoisessa, koillisessa ja idässä suota rajoittaa moreeni ; lännessä, luoteessa sekä osittain pohjoisessa ja kaakossa rajana ovat hiekkamuodostumat, etelässä ja osin vielä kaakossakin hieta (Haavisto ja Sten 1988c). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät Ahmoolammin rannalle rakennettujen kesämökkien ansiosta. Ahmoolamminsuon pinta-ala on 22 ha, tutkimuspisteitä on 3 ja tutkimuspistetiheys 1,4/10 ha. Lisäksi tutkimusta täydennettiin kuudella syvyyspisteellä, jolloin otettiin selville vain turpeen paksuus ja pohjamaalajin laatu. Ahmoolamminsuon yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme (56 %) ja rahkaräme (22 %), jotka kumpikin edustavat karuimpia rämetyyppejä, sekä turpeennostoalue (PTA, 22 %). Puusto on taimikko- ja riuku-, melko usein myös pinotavara-asteen keskitiheää, paikoin harvaa mäntymetsikköä. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 40 ja mättäiden korkeus 2 dm. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu, joskin sen kuivatusmahdollisuuksia kaventaa Ahmoolammin läheisyys : turvekerrostuma saadaan kuivatetuksi ainoastaan vedenpinnan tasoon saakka. Ahmoolamminsuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,7. Suon syvimmällä alueella heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta on jopa kolmen metrin paksuudelta ; yleensä kuitenkin rahkapatjan paksuus on puolentoista metrin paikkeilla. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuudesta tulee näin ollen melko alhainen, 4,8. Suurin turvepaksuus, 5,8 m, on mitattu noin sadan metrin päästä suon eteläreunasta. Ahmoolamminsuossa on rahkavaltaisia turpeita 76 % ja saravaltaisia 24 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on n. 17 % ja tupasvillarahkaturpeita n. 36 % Ahmoolamminsuon koko turvemäärästä. Yleisin lisäturvetekijä tupasvillan (n. 10 kokonaisturvemäärästä) sekä puu- ja varpuaineksen (n. 4 %) ohella on saravaltaisissa turpeissa tavattava järviruoko, jota on lähes 2 % turvemäärästä. Pääturvelajit ovat : rahka (S) 75 %, rahkasara (SC) 13 %, sara (C) 11 % ja sararahka (CS) 1 %. Liekoja eli maatumatonta puuainesta ei suon yli 1 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä ole tavattu ollenkaan. Samalla alueella 1-2 m :n syvyydessä liekoja on erittäin vähän (0,3 %). Ahmoolamminsuon yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni.

22 24 Ahmoolamminsuo soveltuu pienimuotoiseen kasvu- ja energiaturvetuotantoon. Aikaisemminkin suon eteläreunalta on nostettu turvetta käytettäväksi ns. turvepehkuna kuivikkeeksi. Suon karuus, pieni koko, kuivatusvaikeudet sekä ennen kaikkea suon Ahmoolammin puoleiselle reunalle syntynyt kesämökkiasutus rajannevat suon käyttömuodoiksi kuitenkin virkistyksen ja metsänkasvatuksen Välikorpi Välikorpi (kl ) sijaitsee noin 10,5 km Karkkilan keskustasta koilliseen. Suon pinta on n m mpy ja viettää etelään, josta vedet virtaavat Karkkilan Pyhäjärveen. Koilliskolkastaan Välikorpi rajoittuu turve- ja hietapohjaiseen peltoon, kaakkoisreunaltaan sekä osittain itä- ja eteläreunaltaan hiekkamuodostumaan. Muualta suota rajoittaa hieta, länsi- ja eteläreunalla paikoin vain kapeana kaistaleena suon ja moreenin välissä (Haavisto ja Sten 1988d). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset ; tiet miltei sivuavat suota sekä etelässä että pohjoisessa. Välikorven pinta-ala on 28 ha, tutkimuspisteitä on 5 ja tutkimuspistetiheys 1,8/10 ha. Tutkimusta täydennettiin vielä seitsemällä syvyyspisteellä, jolloin selvitettiin ainoastaan turpeen paksuus ja pohjamaalaji. Välikorven yleisin suotyyppi on kohtalaisen rehevä korpiräme, jota on 50 % suotyyppihavainnoista. Varsinaista korpea on 17 %, turvekankaita 25 % ja turpeennostoalueita 8 %. Puusto on männyn, kuusen ja koivun muodostamaa pinotavara-asteen keskitiheää sekametsää, jossa mänty useimmiten on valtapuuna. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Välikorven kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 7,4. Koska heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta on vain paikoin parinkymmenen cm :n paksuudelta, on suon koko turvekerroksen keskimaatuneisuus miltei sama, eli 7,3. Suurin turvepaksuus, 3,5 m, on mitattu läheltä suon itäreunaa. Välikorvessa on saravaltaisia turpeita 83 % ja rahkavaltaisia 17 %. Puu- ja varpuainesta sisältäviä turpeita on yhteensä 73 % ja tupasvillarahkaturpeita 13 % koko turvemäärästä. Tärkeintä lisäturvetekijää, puuainesta, on kaikkiaan n. 20 % suon turvemäärästä. Tupasvillan osuus on runsaat 4 %. Pääturvelajit ovat : rahkasara (SC) 63 %, sara (C) 20 %, rahka (S) 10 % ja sararahka (CS) 7 %.

23 25 Maatumatonta puuainesta, ns. liekoja, on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä vähän (1,3 %) ja 1-2 m :n syvyydessä kohtalaisesti (2,1 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, 59 % ja hiekka, 33 % havainnoista. Hiedan osuus on n. 8 %. Välikorpi ei sovellu teolliseen turvetuotantoon pienen kokonsa johdosta, mutta kylläkin pienimuotoiseen tilakohtaiseen energiaturvetuotantoon. Suossa on lähinnä palaturvetuotantoon soveltuvaa energiaturvetta yli 2 m :n syvyisellä noin 7 ha :n alueella. Parhaiten suo kuitenkin soveltuu metsänkasvatukseen. Suon eteläosasta on aikoinaan nostettu pieneltä alalta turvetta kuivikkeeksi tai maanparannusaineeksi Mikkolansuo Mikkolansuo (kl ) sijaitsee noin 12 km Karkkilan keskustasta itään. Suon pinta on n. 103,5-111 m mpy ja viettää pohjoiseen ja luoteeseen. Vedet laskevat suon itä- ja pohjoispuoliskon halki luoteeseen virtaavaan Kuonjokeen, ja edelleen laskee Ali- Kärrinjokea myöten parin kilometrin päässä suon koillispuolella sijaitsevaan Ylimmäinen -järveen. Eteläreunaltaan suo rajoittuu suureksi osaksi hietaan, mutta myös turvepohjaisiin peltoihin ja moreeniin. Hieta rajoittaa suota vielä koillisessa ja idässä sekä hiekan ohella luoteessa. Turvepohjaiset pellot pohjoisessa, kaakossa ja vähäisin määrin lounaassa sekä moreeni lounaassa, lännessä ja kaakossa rajaavat suota niinikään (Haavisto ja Sten 1988e). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset ; kylätiet miltei sivuavat suota etelässä, pohjoisessa ja luoteisreunalla. Mikkolansuon pinta-ala on 56 ha, tutkimuspisteitä on neljä ja tutkimuspistetiheys 0,7/10 ha. Mikkolansuon yleisin suotyyppi on kohtalaisen rehevä korpiräme, jota on 75 % havainnoista. Tupasvillarämeen osuus on 25 %. Reunoilla on erilaisia korpityyppejä, mm. kangaskorpi, varsinainen korpi sekä ruoho- ja heinäkorpi. Suon eteläreunalla on lähteisyyttä. Puusto on pääosin männyn, kuusen ja koivun muodostamaa sekametsää, jossa mänty on tavallisesti valtapuuna. Kehitysluokaltaan puusto on lähinnä varttunutta kasvatusmetsikköä, joskin pinotavara- sekä taimikko- ja riukuasteen puita tavataan myös yleisesti. Metsä on enimmäkseen keskitiheää, paikoin harvaa ja jopa tiheääkin. Suon pinnan rahkamättäisyys on n. 28 % ja mättäiden korkeus keskimäärin 2 %. Mikkolansuo on likipitäen kauttaaltaan tiheästi ojitettu ; vähäisintä ojitus on suon itä- ja kaakkoisosissa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät.

24 26 Suon hyvin maatuneen pohjakerroksen keskimaatuneisuus on 5,0. Luku edustaa samalla koko turvekerrostuman keskimaatuneisuutta. Suurin turvepaksuus, 5,7 m, on mitattu suon lounaisosasta. Mikkolansuon kokonaisturvemäärästä saravaltaisten turpeiden osuus on 96 % ja rahkavaltaisten 4 %. Puuainespitoisia turpeita on yhteensä 15 % ja tupasvillarahkaturpeita noin 1 %. Saravaltaisten turpeiden yleisimmän lisätekijän, puuaineksen, osuus koko turvemäärästä on runsaat 2 %. Pääturvelajit ovat : sara (C) 56 %, rahkasara (SC) 28 %, ruskosammalsara (BC) 12 % ja sararahka (CS) 4 %. Liekoja eli maatumatonta puuainesta on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä erittäin vähän (0,1 %) ja 1-2 m:n syvyydessä samoin erittäin vähän (0,4 %). Mikkolansuon yleisin pohjamaalaji on hiesu, jota tavattiin kaikissa tutkimuspisteissä. Suon reunoilla on myös hietaa ja moreenia. Mikkolansuo soveltuu kokonsa ja turvemääränsä puolesta teolliseen energiaturvetuotantoon. Energiaturvetta on yli 2 m :n syvyisellä 42 ha :n alueella Kyröinsuo - Vähäsuo Kyröinsuo - Vähäsuo (kl ) sijaitsee noin 11 km Karkkilan keskustasta itään. Suon pinta on n. 102,5-112,5 m mpy ja viettää itään. Suon ojitusjärjestelmän lasku-uomana on itäreunalla luoteeseen virtaava Kuonjoki, joka laskee runsaan kahden kilometrin päässä Ali-Kärrinjoki -nimisenä Ylimmäinen -järveen. Kyröinsuo - Vähäsuo rajoittuu lähes kauttaaltaan moreeniin. Kaakossa ja koilliskolkassa suota rajoittavat turvepohjaiset pellot, eteläreunalla paikoin pienehköt hieta-alueet (Haavisto ja Sten 1988e). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät ; miltei suon keskikohdan halki kulkee pohjoisetelä -suunnassa kylätie. Suoalueen pinta-ala on 54 ha. Tutkimuspisteitä on 14 ja tutkimuspistetiheys 2,6/10 ha. Tutkimusta täydennettiin vielä 10 syvyyspisteellä, jolloin selvitettiin turpeen paksuus, liejukerrostumat ja pohjamaalajit. Kyröinsuo - Vähäsuon suotyyppejä luonnehtii huomattava rehevyys. Karuinta lajia edustaa korpiräme, jota on 12 % suotyyppihavainnoista. Yleisimpiä ovat lettoräme (30 %) sekä ravinteikkaista suotyypeistä ojituksen seurauksena muodostuneet turvekankaat (37 %). Korpia, mm. varsinainen korpi ja varsinainen lettokorpi, on yhteensä 13 %. Saraturvepeltoa on 8 % suotyyppihavainnoista. Suokompleksin läntisintä osaa, lilammin ympärillä sijaitsevaa Vähäsuota on kuvattu Etelä-Suomen merkittävimmäksi lettosuoksi erilaisine lettotyyppeineen ja sekä kasvillisuudeltaan että kasvistoltaan ainut-

25 27 laatuisen arvokkaaksi luontokohteeksi (Valtakunnallinen soidensuojelun perusohjelma 1981 ; Karkkilan seutukaava, Länsi-Uudenmaan seutukaavaliitto, 1981). Vähäsuon kasviharvinaisuuksista mainittakoon mm. suoneidonvaippa, punakämmekkä, soikkokaksikko ja hetesara ; lisäksi lilammin ranta on matosammaleen (Scorpidium trifarium) ainoa esiintymispaikka Etelä- Suomessa. lilammin letolta on kuvattu erittäin harvinainen lettosataheltta -niminen sienilaji (Melanoleuca brachyspora), (Harmaja 1978). Alue on Helsingin yliopiston kasvitieteen laitoksen tutkimus- ja opetuskohde. Puusto on enimmäkseen keskitiheää ja harvaa sekametsää, jossa kuusi ja koivu, paikoin myös mänty vuorottelevat valtapuun asemassa. Suon keski- ja itäosien hakkuiden vuoksi puusto on pääosin taimikko - ja riukuasteella, mutta myös pinotavara-asteen ja jopa järeämpääkin puustoa tavataan. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on vain 8 %, ja mättäiden korkeus noin 3 dm. Suo on länsiosan arvokasta Vähäsuon aluetta lukuunottamatta kauttaaltaan tiheästi ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kyröinsuo - Vähäsuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintaturvekerroksen niukkuuden vuoksi luku edustaa samalla suon koko turvekerrostuman keskimaatuneisuutta. Suurin turvepaksuus, 5,8 m, on mitattu suon länsipäästä, lilammin rannasta länteen. Kyröinsuo - Vähäsuon kokonaisturvemäärästä on saravaltaisia turpeita 90 %, rahkavaltaisia 5 % ja ruskosammalvaltaisia 5 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus koko turvemäärästä on 59 %. Tärkein lisäturvetekijä, puuaines muodostaa yksinään n. 19 % turvemassasta, toiseksi yleisin eli järviruoko puolestaan 9 %. Pääturvelajit ovat : rahkasara (SC) 57 %, sara (C) 31 %, sararuskosammal (CB) 5 %, sararahka (CS) 4 %, ruskosammalsara (BC) 2 % ja rahka (S) 1 %. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on suon yli yhden metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä kohtalaisesti (2.0 %) ja 1-2 m :n syvyydessä erittäin vähän (0,8 %) Kyröinsuo - Vähäsuon yleisin pohjamaalaji on savi, jota on 50 % havainnoista. Hiesua on 21 %, hietaa 17 % ja moreenia 12 %. Liejua on tavattu 50 % :sta tutkimuspisteistä. Liejukerrostumia, jotka ovat enintään 30 cm :n paksuisia, on suokompleksin itäja keskiosissa, Kyröinsuolla. Kyröinsuo - Vähäsuo soveltuisi kokonsa ja turvemääriensä perusteella kohtalaisesti pienimuotoiseen energiaturvetuotantoon. Suosta 15 ha sisältyy valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan (1981) nimellä litalammensuot. Koska suon länsiosan eli Vähäsuon luonnonsuojelullinen arvo on erityisen suuri, ei suon hyvin ojitetuille keski- ja itäosillekaan, Kyröinsuolle, voitane ajatella käyttömuodoksi juuri muuta kuin metsänkasvatusta.