VEHKALAHDEN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUU S

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, MAAPERÄOSAST O TURVERAPORTTI 18 6 Markku Mäkilä j a Ale Grundström VEHKALAHDEN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUU S Abstract : The peat resources of Vehkalahti municipality an d their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation Espoo 1986

Mäkilä, Markku ja Grundström, Ale 1986. Vehkalanden turvevarat ja niide n käyttökelpoisuus. Abstract : The peat resources of Vehkalahti municipality and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Pea t Investigation. Geological Survey of Finland investigated the quantity and quality of th e industrially exploitable peatlands in the municipality of Vehkalahti, southeastern Finland, during 1984. Altogether 3 502 hectares of peatlan d were studied. This area cowers 5.3 % of the municipalitys land area. The total peatland area suitable for fuel peat production is 57 0 hectares. Useful peat resources are 13.49 million m3 in situ. The energy content equals to 4.35 million MWh as calculated for 50 % moistur e content. The area suitable for horticultural peat production is 72 0 hectares, containing about 9.00 million m 3 of peat in situ. The average depth of peat deposits is 2.19 m, including 1.05 m of slightly humified surfical layer. The total amount of peat of the studie d peatlands is 76.7 million m3. Area deeper than 2 m contains 60.4 millio n m 3 or 78.7 % of the total reserves including 30.3 million m 3 of better humified peat. 55 % of the peat layers are Sphagnum predominant and res t of the peat is Carex predominant. The average net calorific value of dry peat is 20.5 MJ/kg and 9.1 MJ/k g when calculated for 50 % moisture content. The average bulk density o f the samples is 69.4 kg/m3 in situ, moisture content 92.7 % of wet weight, ph-value 4.3, ash content 2.7 % on dry bases and sulphure content 0.19 %. Rajasuo (22) belongs to The National Mire Preservation Programme. Key words : bog, peat, inventory, fuel peat production, horticultura l peat, Vehkalahti. Markku Mäkilä and Ale Grundström Geological Survey of Finland Kivimiehentie 1 SF-02150 ESPOO FINLAND ISBN 951-690-228-6 ISSN 0782-8527

SISÄLTÖ Sivu 1 JOHDANTO 5 1.1 Tutkimuksen tarkoitus 5 1.2 Tutkimusmenetelmät ja aineisto 5 1.3 Turpeen tuotantoon vaikuttavia tekijöitä 1 1 2 ALUEEN LUONNONOLOT 1 4 2.1 Maa- ja kallioperä 1 4 2.2 Maanpinnan topografia 1 5 2.3 Soiden yleinen kuvaus 1 5 3 TUTKITUT SUOT 1 8 Sivu Sivu Siv u 1. Muurassuo 18 20. Riitasuo Lelunsuo 77 39. Takasuo 13 1 2. Ruokosuo 19 21. Tursanmetsä 79 40. Lintusuo 13 3 3. Ruotsinsuo 21 22. Rajasuo 81 41. Tervahaudansuo 13 8 4. Tolppasuo 25 23. Mäyränsuo 86 42. Hepo ojansuo 14 0 5. Kajasuo 29 24. Ormussuo 87 43. Vehkalamminsuo 14 5 6. Ymmyriäissuo 36 25. Teerisuo 92 44. Lehmänsillansuo 14 6 7. Lotmusa 37 26. Karhussuo 93 45. Papukorvensuo 14 8 8. Ihakkasuo 39 27. Suurisuo 96 46. Kärpänsuo 14 5 9. Karattava 46 28. Korkuussuo 103 47. Liisansuo 15 4 10. Pahanlamminsuo 47 29. Homeperseensuo 107 48. Teirisuo 15 7 11. Ruokosuo Huosiossuo 50 30. Veteläsuo Niittysuo 109 49. Saunasuo 15 0 12. Viitasuo 53 31. Paskolamminsuo 111 50. Suurenlähteensuo 16 2 13. Summansuo 56 32. Rajasuo Hautaussuo 113 51. Lamminsuo 16 4 14. Heinäsuo 60 33. Riissuo 117 52. Ratasuo 16 6 15. Kynssuo 66 34. Kuttusuo 119 53. Mustajärvi 16 7 16. Kurjensuo 68 35. Hepolampi 122 54. Pitkänsillansuo 16 9 17. Suurisuo (Mäntlahti) 72 36. Uudissiltasensuo 124 55. Vehkaojankorpi 17 3 18. Rajasuo (Mäntlahti) 74 37. Lähdesuo 12 6 19. Lähdesuo (Mäntlahti) 76 38. Palosuo 130

4 TULOSTEN TARKASTELU 17 6 4.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä 17 6 4.2 Suotyypit 17 6 4.3 Turvelajit ja turvetekijät 186 4.4 Maatuneisuus 186 4.5 Liekoisuus 18 6 4.6 Pohjamaalajit ja liejut 18 6 4.7 Happamuus ` 190 ' 4.8 Tuhkapitoisuus 19 0 4.9 Vesipitoisuus 19 0 4.10 Kuivatilavuuspaino 19 0 4.11 Lämpöarvo 19 1 4.12 Rikkipitoisuus 19 1 5 YHTEENVETO : 19 2 KIRJALLISUUTTA

- 5-1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen tarkoitu s Geologian tutkimuskeskus teki vuonna 1984 turveraaka-aineen teollist a soveltuvuutta selvittäviä tutkimuksia Vehkalandella. Tutkimuksessa pää - paino asetettiin nykyisillä tuotantomenetelmillä hyödynnettävissä oleva n turvemäärän ja turvetuotantoon soveltuvien alueiden selvittämiseen. Tutkittujen soiden sijainti näkyy kuvassa 1. 1.2 Tutkimusmenetelmät ja aineisto t Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittavalle suolle laadittii n linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkä - linjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan olevista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten, Häikiö, 1984). Poikkilinjojen väli on 400 m. Näin laaditull a linjastolla tutkimuspisteiden väli on 100 m. Linjojen päissä käytettii n tiheämpää pisteväliä. Osa soista tutkittiin hajapistein. Tutkimuslinjat o n vaaittu ja korkeudet on pyritty mandollisuuksien mukaan sitomaan valta - kunnalliseen kiintopisteverkkoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-astei - kolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen) sekä mättäiden pelt - tävyysprosentti ja mättäisyyden keskimääräinen korkeus. Edelleen huomioitiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka ja mandolliset hakkuut. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin turvelaji sekä siinä olevie n lisätekijöiden määrä (6-asteikolla). Turpeen maatuneisuus määritettiin von Postin maastotöihin soveltuvalla menetelmällä (10-asteikko). Mit ä maatuneempaa turve on, sitä enemmän siitä puristettaessa pursuaa sormie n välistä. Lisäksi määritettiin kosteus (5-asteikolla) sekä kuituisuus (0-6-asteikolla). Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseks i kunkin tutkimuspisteen ympäristö luodattiin kanden metrin syvyyteen ast i kymmenessä eri kohdassa. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 m :n ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosenttein a turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan,

1. Nuurassuo 20. Riitasuo Lelunsuo 39. Takasu o 2. Ruokosuo 21. Tursanmetsä 40. Lintusu o 3. Ruotsinsuo 22. Rajasuo 41. Tervahaudansu o 4. Tolppasuo 23. Näyränsuo 42. Hepo ojansu o 5. Kajasuo 24. Ormussuo 43. Vehkalamminsu o 6. Ymmyriäissuo 25. Teerisuo 44. Lehmänsillansu o 7. Lotmusa 26. Karhussuo 45. Papukorvensu o 8. Ihakkasuo 27. Suurisuo 46. Kärpänsu o 9. Karattava 28. Korkuussuo 47. Liisansu o 10. Pahanlamminsuo 29. Homeperseensuo 48. Teirisu o 11. Ruokosuo Huosiossuo 30. Veteläsuo Niittysuo 49. Saunasu o 12. Viitasuo 31. Paskolamminsuo 50. Suurenlähteensu o 13. Summansuo 32. Rajasuo Hautaussuo 51. Lamminsu o 14. Heinäsuo 33. Riissuo 52. Ratasu o 15. Kynssuo 34. Kuttusuo 53. Nustajärv i 16. Kurjensuo 35. Hepolampi 54. Pitkänsillansu o 17. Suurisuo (Näntlahti) 36. Uudissiltasensuo 55. Vehkaojankorp i 18. Rajasuo (Näntlahti) 37. Lähdesu o 19. Lähdesuo (Näntlahti) 38. Palosuo

- 7 - jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on hyvi n vähän (alle 1 %), vähän (1-2 %), kohtalaisesti (2-3 %), runsaasti (3-4 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Eräiltä soilta otettiin pinna sta pohjaan ulottuva näytesarja laboratorio - tutkimuksia varten. Näytteenottopaikka valittiin siten, että se edusta a mandollisimman hyvin suon turvekerrostumia. Tilavuustarkoista näytteist ä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), kuivatilavuuspaino (kg/suo-m3 ), tuhkapitoisuus prosentteina kuivapainosta (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) sekä lämpöarvo Lec o AC 200 -kalorimetrillä. Lämpöarvo on laskettu erikseen kuivalle turpeell e sekä 50 % :n käyttökosteudessa olevalle turpeelle. Osasta näytteitä o n määritetty lisäksi rikkipitoisuus. Niiden soiden osalta, joilta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on käytetty Vehkalanden kunnasta otettujen näytteiden keskiarvoja. Tutkittujen soiden polttoturve- sekä kuivike- ja kasvuturvemääristä o n kerätty tiedot soveltuvuustaulukkoon. Turvetuotantoon soveltuvina aluein a on pidetty suon yli 2 tai 3 m syvää osaa. Laskettaessa käyttökelpoisia polttoturvevaroja on alueen turvemääräst ä vähennetty suon pohjalle jäävä keskimäärin 50 cm :n paksuinen runsastuhkainen turvekerros, jota ei käytännössä voi hyödyntää. Muita teknillis-taloudellisia tekijöitä ei ole huomioitu. Useimmilla tutkituilla soilla polttoturvetuotannon estää käytännössä paks u heikosti maatunut rahkaturvekerros. Kajasuolla (5), Ihakkasuolla (8), Heinäsuolla (14), Lähdesuolla (37) ja Kärpänsuolla (46) on laskett u erikseen kasvu- ja polttoturvemäärät. Soveltuvuustaulukossa ilmoitett u energiasisältö on tällöin pohjaturpeen sisältämä energiamäärä. Suo - selostuksen yhteydessä on ilmoitettu tällöin myös suon koko turvemäärän energiasisältö. Kasvu- ja kuiviketurpeeksi on laskettu heikosti maatunut H1 - H4 rahkaturve, joka ei sisällä saraturvetta.

- 8 - Tutkimuspisteiden syvyyden aritmeettinen keskiarvo voi antaa suon turve - varoista virheellisen kuvan. Tässä tutkimuksessa onkin käytetty turve - määrien laskussa syvyysvyöhykkeittäin pinta-alaan painotettuja keskisyvyyksiä, jolloin saadaan luotettavampi kuva suon todellisista turve - varoista. Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen ja profiilie n avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto, tutkimuspisteittäin keskimääräinen maatuneisuus sekä heikosti maatuneen (Hl - H4) pinta - turpeen ja koko kerrostuman paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpee n paksuutta 1 m :n välein esittävät syvyyskäyrät sekä suon pinnan korkeus - käyrät. Maatuneisuusprofiileissa on turpeet jaettu maatuneisuuden mukaan kolmee n ryhmään : H1 - H3, H4 ja H5 - H10. Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m :n syvyys - kerroksen osumat / 1-2 m :n syvyyskerroksen osumat). Turvelajit on esitetty symbolein (kuva 2). Lisäksi on ilmoitettu kunkin kairauspistee n pohjamaan laatu. Osasta soita on laadittu kolmiulotteinen profiili, joss a on selkälinjan lisäksi poikkilinjat kuvaamassa suon pinnan ja pohja n muotoja. Muu tutkimusaineisto on arkistoitu Geologian tutkimuskeskuksen turve - arkistoon.

- 9 -

- 10 - Suntvvnni pn cpkä turn ppn lvh pnt ppt nvat cpuraavat! I Avosuot II Rämee t 1. Varsinainen letto VL 2. Rimpiletto RI L 3. Ruohoinen saraneva RHS N 4. Varsinainen saraneva VS N 5. Rimpineva RI N 6. Lyhytkortinen neva LKN 7. Kalvakkaneva KN 8. Silmäkeneva SIN 9. Rahkaneva RN 10. Luhtaneva LU N 1. Lettoräme LR 2. Ruohoinen sararäme RHS R 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Lyhytkorsinevaräme LKN R 5. Tupasvillaräme TR 6. Pallosararäme PS R 7. Korpiräme KR 8. Kangasräme KG R 9. Isovarpuräme I R 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KE R III Korve t 1. Lettokorpi LK 2. Koivuletto KO L 3. Lehtokorpi LHK 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 5. Kangaskorpi KGK 6. Varsinainen korpi V K 7. Nevakorpi NK 8. Rääseikkö RAK IV Muuttuneetsuotyypi t 1. Ojikko OJ 2. Muuttuma MU 3. Karhunsamnalmuuttuma KSMU 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Varputurvekangas VATK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelaji t 1. Rahkaturve S 2. Sararahkaturve CS 3. Ruskosamnalrahkaturve BS 4. Saraturve C 5. Rahkasaraturve SC 6. Ruskosammalsaraturve BC 7. Ruskosamnalturve B 8. Rahkaruskosanmalturve SB 9. Sararuskosammalturve CB Lisätekijä t 1. Tupasvilla (Eriophorum) ER 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Varpuaines (NanoZignidi) N 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Siniheinä (MoZinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus) S P

- 11-1.3 Tuotantoon vaikuttavia tekijöitä Turpeen pääasiallisia lämmönlä hteitä ovat hiili ja vety. Maatumisen edistyessä kasviainek sen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Maatuminen vaikuttaa turpeen lämpöarvoon myös siten, että maatumisen kasvaess a kuivatilavuuspaino suurenee ja lämpöarvo tilavuusyksikköä kohden kasvaa. Merkitys tuntuu mm. kuljetuskustannusten alenemisena. Myös itse turvelaji vaikuttaa turpeen käyttökelpoisuuteen siten, että saraturve soveltu u polttoturpeeksi heikommin maatuneena kuin rahkaturve. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Sen lisäksi, että tuhka alentaa lämpöarvoa, se sintraantumalla kattiloihi n hankaloittaa polttoa ja aiheuttaa polttokattiloiden mekaanista kulumista. Happamien turpeiden on puolestaan todettu aiheuttavan enemmän korroosiot a kuin vähemmän happamien. Turpeen ph-asteella on tässä mielessä merkitystä. Rikki on vähemmän toivottava aine polttoturpeessa, koska se aiheuttaa lämmityskattiloiden syöpymistä ja ympäristön saastekuormituksen lisääntymistä. Tärkeä laatutekijä on myös puuaineksen osuus turpeessa. Arvioitaess a turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliito n laadunmääritysohjeisiin (taulukko 1). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mainittuje n turvetekijöiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeimpiä ovat suo n sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tieyhteydet. Myös kantoisuus ja liekoisuus ovat taloudellisesti merkittäviä tekijöitä. Muita tuotanto - kustannuksiin vaikuttavia seikkoja ovat mm. turvekerrostumien paksuus, pohjamaan laatu, suon koko ja muoto, kuivatusmandollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Polttoturpeella tarkoitetaan energiahuollossa lämmön ja sähkön tuotantoo n käytettävää turvetta (Polttoturvekomitean mietintö 142-1973). Nostotekniikan perusteella voidaan puhua joko pala- tai jyrsinturpeesta. Palaturvemenetelmässä suosta nostettu turve sekoitetaan ja muokataan sek ä puristetaan lopuksi suuttimen läpi tuotantokentän pinnalle kuivumaan. Palaturpeen valmistusmenetelmien kehittyminen ja palakoon pienentämine n ovat tehneet siitä varteenotettavan vaihtoehdon jyrsinturpeelle. Polttokattilateknologian kehityksen myötä näyttää siltä, että halvempien käyttö - kulujen ansiosta palaturve on jyrsinturvetta edullisempaa polttoainetta

- 12 - Taulukko 1. Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeet. PALATURPEEN LWKI'US 198 2 POS.* OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU P10 LAATU P12 LAATU P1 3 3 Kosteus, toimituserä % 30-50 30-45 20-38 4.4 Tehollinen länpöarvo saa- M7/kg3 10 12 1 3 pumistilassa, vähintään PUh/m 1,0 1,2 1, 3 5.1 Tuhka kuiva-aineessa, max - kuukausikeskiarvo 8 10 10 7 - toimituserä (tarvittaessa) % 15 15 1 0 6 Tuhkan sulamiskäyttäytyminen* * 8 Kappalekoko, max mitat mn 1S0x200x 150x200x 100xlOOx 300 300 20 0 10 Morskan määrä, alle 20 mm, % 20 15 5 ma x 11 Rikkipitoisuus, ilmoitetaan % 0,3 0,3 0, 3 jos yl i * Positionumerot viittaavat turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeeseen ** Ilmoitetaan, jos puolipallopiste on alle 1120 c (7urveteollisuus 3-1982 ) JYRSINIURPfXN LtDKITUS 197 6 P06. OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU J9 LAATU J11 LAATU J11 S 3 Kosteus % 40-55 40-55 40-5 5 4.4 Tehollinen lämpöarvo Hu M7/kg yli 8 11 1 2 11! 2 M7/m yli 2500 yli 3000 yli 300 0 5.1 Tuhka, kuukausikeskiarvc,sax % 10 8 8 yksittäinen näyte,sax % 14 12 1 2 5.2 Tuhkan sulamiskäyttäytyminen x x x 5.3 Tuhkan kemiallinen koostumus x x x 6 Kuljetustilavuuspaino liki- kg/m3 250-450 250-450 250-45 0 main 7 Karkeus, ritilän mitat mm 100 x 200 100 x 200 40 x 4 0 9 Puun määrä, max. 8 8 8 8 11 Rikkipitoisuus 8 y y y Tuotanto-, käsittely- ja kul - jetustapa ym. lisätiedot x x x HUOM. : Turpeen tulisi olla olosuhteisiin nähden mandollisimman vapaa lumest a ja jäästä. X - ilmoitetaan tarvittaessa y - ilmoitetaan, jos on yli 0,3 % Eo. standardiluokituksen ohella voidaan kaupassa tarvittaessa yksittäista - pauksissa soveltaa poikkeavia laatuvaatimuksia. Pos.-numerot viittaavat Turveteollisuusliiton laadunmäärittely hjeeseen (TUrveteollisuus 3-1976)

- 13 - vielä ainakin 10 MWh :n laitoksissa (Kotimaisten polttoaineiden käytt ö kiinteistö- ja aluekohtaisissa lämpökeskuksissa 1979). Polttoturpeen käytön yleistyminen pienissä yksiköissä, kuten maatiloilla, pientaloissa ja kuntien aluelämpökeskuksissa, heijastuu tuotantojärjestelmään pientuottajia suosivasti. Uusimmat maataloustraktorin perään kilnnitettävät palaturvekoneet mandollistavat yhä pienempien, käytännössä jop a alle 10 ha :n suuruisten tuotantokenttien käyttöönoton. Siten mm. monet hylätyt turvepellot soveltuvat palaturvetuotantoon. Polttotekniikan kehittyessä voidaan käytettävän turpeen laatuvaatimuksia muuttaa. Jyrsinturpeella tarkoitetaan ohuina kerroksina suon pinnalta jyrsimäll ä irrotettua turvejauhoa. Jyrsinturvetuotanto vaatii laajoja tuotantokentti ä ja kalliita koneinvestointeja. Lisäksi jyrsinturpeen laatu vaihtelee tuntuvasti aiheuttaen vaikeuksia polton säädössä. Turpeen tilavuuspaino o n alhainen, mikä lisää kuljetus- ja varastointikustannuksia. Kuljetuksen osuus on nyt lähes kolmannes jyrsinturpeen kuluttajahinnasta ja tule e edelleen kasvamaan. Edellä mainitut tekijät tekevät jyrsinturpeen jalostamisen ajankohtaiseksi. Eräs jyrsinturpeesta saatava jaloste on turvepelletti. Tehdyt tutkimukset ja kokeet (Suoninen 1979) osoittavat jyrsinturpeen pelletöinni n mandolliseksi verraten laajalla laatu- ja kosteusalueella. Koska myös heikkolaatuinen jyrsinturve on pelletöitävissä, sattaa menetelmä tarjot a tähänastista edullisemman ratkaisun laadultaan heikkojen turvekerrosten hyväksikäyttöön. Turpeen keskeinen käyttömuoto on myös käyttö kasvuturpeena. Parasta kasvu - turvetta on heikosti (H1 - H3) maatunut rahkaturve, ennen kaikkea Sphagnum fuseum -turve, jolla on korkea ravinteiden pidätys- ja luovutuskyky. Kasvuturpeen tuotantoa harjoitettaessa laajassa mittakaavassa edellytetään, että suossa on vähintään 1 m :n paksuinen kerros kunnollist a raaka-ainetta. Tuotantoon suunniteltavan alueen tulisi olla mieluimmi n avosuota tai vähäpuustoista.

- 14 -. Kuiviketurpeeksi soveltuu heikosti (H1 - H4) maatunut rahkaturve. Kuiviketurve näyttää olevan taloudellisesti varsin järkevä keino edistää karja - talouden jätehuoltoa pienillä tiloilla. Turpeeseen sidottuna pienenee lannan ravinnehävikki sitä varastoitaessa ja levitettäessä pelloille. Kuiviketurpeen nosto mandollistaa myös isäntälinjan polttoturvetuotannon var - sinkin pienehköillä soilla, koska tällöin heikosti maatunut pintaturv e poistetaan ennen tuotantoa. 2 ALUEEN LUONNONOLO T 2.1 Maa- ja kallioperä Vehkalanden kallioperä on pääasiassa rapakivigraniittia, joka sisämaa n korkeimmilla alueilla on voimakkaasti rapautunutta. Rapakivialueill e ominaiset jyrkät rinteet antavat maaston pienille piirteille vaihtelua j a tekevät alueen mäkiseksi ja kumpuilevaksi. Kalliopaljastumia on alueell a suhteellisen runsaasti. Erityisen selvä kallioisuus on saaristossa, joll e ovat luonteenomaisia luode-kaakkosuuntaiset saarimuodostumat. Rapakivikumpujen väliset notkelmat ovat rantakerrostumien tai savimaalajien peitossa. Laajimmat savikot sijoittuvat suurimpien järvie n liepeille Metsäkylään, Kannusjärvelle, Pyhättöön ja Onkamaalle. Moreeni n osuus maa-alasta on pieni. Sitä esiintyy vain korkeimpien kalliomäkie n kupeilla. Vaikkakaan Vehkalandella ei ole jyrkkärinteisiä harjumuodostumia, esiinty y paikoin laajoja sora- ja hiekkamuodostumia. Näistä tärkeimmät ovat Neuvottoman kylän kankaat, Summan ja Salmenkylän välillä sijaitsev a Laakamalminkangas, Mäntlanden ja Lelun välinen tasoittunut harjujakso sek ä lähes luonnontilaisena säilynyt Vilniemenkangas. Alueen harjuihin liittyy usein hieta hiekka-alueita, joita rantavoimat ovat kerrostanee t uudelleen.

- 15-2.2 Maanpinnan topografi a Aluetta luonnehtii maaston loivahko nousu Suomenlanden rannikolta koht i sisämaata. Rannikkoviivaa pirstoo joukko sisämaahan työntyviä lahtia. Tasaisimmat alueet sijoittuvat Summanjoen ja Vehkajoen laaksoihin. Varsinkin kunnan pohjoisosat ovat pienpiirteissään vaihtelevaa mäki - maastoa, jonka korkeimmat huiput ovat yli 90 metriä merenpinnan ylä - puolella. 2.3 Soiden yleinen kuvau s Kaikkiaan tutkittiin 3 502 ha :n suoalueet, joista Vehkalanden kunnan alueelle sijoittuu 3 292 ha (5,3 % maa-alasta). Tolppasuo (4), Kajasu o (5), Suurisuo, Mäntlahti (17), Rajasuo, Mäntlahti (18), Hepo-ojansuo (42 ) ja Vehkaojankorpi (55) ovat osaksi muiden kuntien alueilla. Täss ä tutkimuksessa ovat mukana Vehkalanden yli 20 ha :n suot sekä 4 alle 20 ha : n suota. Laajimmat suoalueet ovat sijoittuneet kunnan länsi- ja kaakkoisosiin. Muualla ovat suot vaihtelevan topografian vuoksi jääneet suhteellise n pienialaisiksi (kuva 3). Suurin osa kunnan soista on ojitettu. Laajimmat luonnontilaiset aluee t ovat Kajasuolla (5) ja soidensuojelun perusohjelmaan kuuluvalla Rajasuoll a (22). Pääosa Vehkalanden soista kuuluu Rannikko-Suomen kermikeidassuovyöhykkeesen. Eteläisimmät, rannikon tuntumassa olevat suot ovat Saaristo-Suome n keidassuovyöhykkeellä. Soiden keskisyvyys on 2,2 m, josta heikosti maatunutta, yleensä rahkavaltaista pintaturvetta on keskimäärin 1,1 m. Avosuota on tutkittujen soiden pinta-alasta 21 %. Päätyypeittäin suotyyppijakauma on seuraava : nevoja 21 %, rämeitä 56 %, korpia 6 % j a turvekankaita 10 %. Loput 7 % ovat turpeennostoalueita ja turvepeltoja.

- 17 - Yleisimmät suotyypit ovat isovarpu-, tupasvilla- ja rahkaräme. Nevoist a yleisin on lyhytkorsineva. Ravinteisilla reunaosilla on korpia, turve - kankaita sekä sararämeitä. Taulukko 2. Tutkittujen soiden pinta-ala (ha) ja lukumäärä kokoluokittai n Vehkalandella. I Tutkittujen soiden I I I I I I I I pinta-ala (ha) I < 50 I 51 I 101 I 201 I 301 I > 500 I I ja 1km. (kpl) I I 100 I 200 I 300 I 500 I I I I I I I I I I 3 502 * I 914 11 257 I 589 I 287 I 455 I - I I 55 I 29 I 19 I 5 I 1 I 1 I - I * Pinta-alassa on mukana kuusi suota, jotka sijoittuvat osaksi muide n kuntien alueille.

- 18-3 TUTKITUT SUO T 1. Muurassuo (kl. 3042 01, x = 6716,0, y = 3503,8) sijaitsee noin 9 k m Haminan keskustasta länteen Neuvottoman kylässä. Suon itäreunaa sivua a autotie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 5-7 m, ja pinta viettä ä länteen. Suo rajoittuu idässä hiekkakankaaseen ja muualla peltoihin. Suolla on 7 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,9/10 ha(kuva 4). Muurassuon yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja tupasvillaräme. Suo n keskiosasta on nostettu kuiviketurvetta. Puusto on riukuasteella ja harva a tai keskitiheää. Muurassuo on reunaosistaan ojitettu. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,7. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,3 ja hyvin maatuneen pääasiass a saravaltaisen pohjakerroksen 6,1. Suurin turpeen paksuus, 2,40 m, on tavattu pisteessä P 4. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Liejua on suon keskiosan pohjalla noin metrin paksuine n kerros.

- 19 - Taulukko 3. Muurassuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät alueittain. syvyy s I Syvyys-I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj.suo-m 3 ) I I alue ala I pinta-i pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I (ha) I H1-4 I H5-10I H1-10I H1-4 I H5-10I H1-10 I % I (Koko suot 18 I 0,53 I 0,54 I 1,07 I 0,10 I 0,09 I 0,19 1100 I IYli 1 m I 8 I 1,19 I 0,67 I 1,86 I 0,09 I 0,06 I 0,15 I 78,9 I IYli 2 mi 3 I 1,60I 0,65I 2,25I 0,05I 0,02I 0,07I 36,8I Muurassuon turpeista on rahkavaltaisia 89 % ja saravaltaisia 11 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 66 %, CS 23 %, C 4 % ja SC 7 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 15 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 21 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 78 %, C 12 %, ER 2 %, SH 3 %, L 3 % ja PR 2 %. Käyttökelpoisuus Polttoturvetuotannon estää paksu heikosti maatunut pintaturvekerros sek ä suon pieni koko. Suolta on nostettu kuiviketurvetta. 2.Ruokosuo (kl. 3042 01, x = 6719,1, y = 3503,3) sijaitsee noin 10 k m Haminan keskustasta länteen Neuvottoman kylässä. Suolle johtaa autotie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 29-30 m. Pinta viettää eteläosass a etelään ja pohjoisosassa pohjoiseen. Suo rajoittuu pohjoisessa kaato - paikkaan ja muualla runsaslohkareiseen kallio- ja hiekkamaastoon. Suoll a on 12 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,6/10 ha (kuva 5). Ruokosuon yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa lyhytkorsi- ja saraneva. Reunemmalla suo vaihettuu sararämeojikoksi ja -muuttumaksi. Eteläosista o n nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 7 % j a mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on rämealueilla kitukasvuista tai riukuasteella ja harvaa. Ruokosuo on pohjoisosistaan ojitettu. Turpeen keskimaatuneisuus on 3,9. Heikosti maatuneen pintakerrokse n maatuneisuus on 3,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,7. Suurin turpeen paksuus, 4,40 m, on tavattu pisteessä P 2. Yleisimmät pohjamaalajit ova t hiekka, hieta ja savi.

-20 - Taulukko4. Ruokosuon pinta-alat, keskisyvyydetja turvemäärät syvyys - alueittain

- 21 - Ruokosuon turpeista on rahkavaltaisia 26 % ja saravaltaisia 74 %. Pääturvel a jei ttai n jakaantuma on S 20 %, CS 5 %, C 25 % ja SC 50 %. Tupas - villaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 4 % ja puun jäännöksiä sisaltäviä turpeita 30 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 32 %, C 55 %, L 6 % ja PR 5 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Käyttökelpoisuu s Suo ei sovellu turvetuotantoon rikkonaisuutensa vuoksi. Suolla on lukuisi a saarekkeita ja lohkareita, jotka ulottuvat suon pinnalle. Suon pohjois - osassa on kaatopaikka. 3.Ruotsinsuo (kl. 3042 02, x = 6723,0, y = 3501,0) sijaitsee noin 20 k m Haminan keskustasta luoteeseen. Suolle johtaa metsäautotie. Suon pinna n korkeus merenpinnasta on 24-27 m, ja pinta viettää pohjoiseen (kuva 6). Suo rajoittuu pohjoisessa savipeltoon ja muualla louhikkoiseen moreeni- j a hiekkamaastoon. Suolla on 19 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 1 300 m (kuva 7). Ruotsinsuon yleisimmät suotyypit ovat länsiosassa isovarpuräme ja itä - osassa rahkaneva. Keskiosassa on rahka- ja keidasrämettä. Reunoill a vallitsevat kangaskorpi sekä erilaiset turvekankaat. Suon keski- ja itä - osista on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys o n 4 % ja mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on länsiosissa pinotavara- tai tukkipuuasteella ja keskitiheää. Itäosat ovat puutonta nevaa tai kitukasvuista rämealuetta. Ruotsinsuo on länsiosistaan ojitettu. Taulukko 5. Ruotsinsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Syvyys-( Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj.suo-m 3 ) I 1 alue I ala I pinta-i pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I I (ha) 1 H1-4 I H5-10I H1-10 I H1-4 I H5-10I H1-10 I % I (Koko suot 42 I 1,90 1 1,09 ( 2,99 I 0,80 1 0,46 I 1,26 1 100 1 IYli 1 m I 39 I 2,03 I 1,15 I 3,18 1 0,79 I 0,45 I 1,24 I 98,4 I (Yli 2m( 33 I 2,32 I 1,15 I 3,47 I 0,771 0,38I 1,15I 91,3I

-22 - Turpeen keskimaatuneisuus on 4,2. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,3. Suurin turpeen paksuus, 5,10 m, on tavatt u pisteessä A 400. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja hiekka. Liejua o n suon luoteisosan pohjalla paksu kerros (kuva 8). Ruotsinsuon turpeista on rahkavaltaisia 50 % ja saravaltaisia 50 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 34 %CS 16 %, C 3 % ja SC 47 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 17 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 26 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 53 %, C 30 % ER 3 %, L 7 % ja N 6 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %.

- 23 - Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Polttoturvetuotannon estää paks u heikosti maatunut pintaturvekerros. Heikosti maatunut rahkapintaturve soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yli 3m syvän 24 ha alueen keskimääri n 1,42m paksusta pintakerroksesta 0,34 milj. suo-m3.

-25-4.Tolppasuo (kl. 3024 11, x = 6726,2, y = 3496,2) sijaitsee noin 22 k m Haminan keskustasta luoteeseen. Suolle johtaa metsäautotie. Suo on osaks i myös Kotkan ja Anjalankosken alueilla. Suon pinnan korkeus merenpinnast a on 30-33 m, ja pinta viettää etelään(kuva 10). Suo rajoittuu kallioisee n moreenimaastoon. Eteläpuolella on kallioiden välisissä painanteissa myö s hiekkaisia alueita. Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,4/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 2 100 m (kuva 9).

-27 - Tolppasuon yleisimmät suotyypit ovat keskiosissa rahka- ja isovarpurämeojikko. Pohjoisosissa on yleisesti sararämemuuttumaa ja eteläosie n reunoilla korpirämettä. Suon keskiosista on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 15 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pääosin taimikko- tai riukuasteella ja keskitiheää. Tolppasuo on keskiosia lukuunottamatta ojitettu. Taulukko 6. Tolppasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Syvyys-I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj.suo-m 3 ) I alue I ala I pinta-i pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I I (ha) I H1-4 I H5-10 I H1-10I H1-4 I H5-10I H1-10 I % I (Koko suot 52 I 1,21 I 0,79 I 2,00 I 0,63 I 0,41 I 1,04 1100 I IYli 1 m I 37 I 1,63 I 1,04 I 2,67 I 0,60 I 0,39 I 0,99 I 95,2 I Yli 2 mi 30 I 1,86 I 1,07 I 2,93I 0,56I 0,32I 0,88I 84,6I Turpeen keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,3. Suurin turpeen paksuus, 3,70 m, on tavatt u pisteessä A 400 + 100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi, hiesu ja hiekk a (kuva 11). Tolppasuon turpeista on rahkavaltaisia 67 % ja' saravaltaisia 33 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 54 %, CS 13 %, C 10 % ja SC 23 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 16 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 19 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 65 %, C 27 %, ER 3 % ja L 5 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 600 o n 1,6 % (vaihteluväli 0,9-3,8) kuivapainosta, ph-arvo 3,7 (3,4-4,4), vesipitoisuus märkäpainosta 91,2 % (89,0-93,3), vesipitoisuus tilavuudesta 84,2 % (71,9-90,5) ja kuivatilavuuspaino 81 kg/m3 (63-111). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,6 MJ/kg (17, 6-22,2) ja 50 % :n kosteudessa 8,6 MJ/kg (taulukko 7).