Turvetutkimusraportti 389

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Keuruu Part 2 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen

2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 389 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 389 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen KEURUUN TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT OSA 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Keuruu Espoo 2008

3 Suomi, T., Lehmuskoski, K., Moisanen, M. ja Korhonen, R Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 389, 132 sivua, 57 kuvaa, 3 taulukkoa ja 1 liite. Keuruulla tutkittiin vuosina suota. Soiden yhteenlaskettu pinta-ala on 4315 ha, mikä on 41 % kunnan suoalasta. Tutkittujen soiden kokonaisturvemäärä on 65,93 milj. suo-m 3. Soiden keskisyvyys on 1,5 m, josta heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen osuus on 0,2 m. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,8. Tutkitusta suoalasta on yli 1,5 m syvää aluetta 1825 ha (42 %) ja sen turvemäärä 47,07 milj. suo-m 3. Rahkavaltaisten turpeiden osuus on 42 % ja saravaltaisten 58 %. Vallitsevia suotyyppejä ovat erilaiset rämeet. Luonnontilaisten suotyyppien osuus on 18 % suotyyppihavainnoista. Tarkkatilavuuksisia näytteitä otettiin laboratoriomäärityksiä varten yhteensä 367 kpl. Turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,6 % ja rikkipitoisuus 0,23 % kuivapainosta. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,4 MJ/kg ja kuiva-ainemäärä 92,4 kg/suo-m 3. Energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita on 46 suolla. Tuotantoon soveltuvan alueen pinta-ala on 1763 ha ja sen käyttökelpoinen turvemäärä 39,60 milj. suo-m 3. Tuotantokelpoisessa turpeessa on kuiva-ainetta 3,42 milj. tn, ja kun turpeen kosteus on 50 %, on sen energiasisältö 17,70 milj. MWh. Kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon soveltuvien alueiden pinta-ala on 90 ha ja käyttökelpoinen turvemäärä 0,63 milj. suo-m 3. Avainsanat: suo, turve, energiaturve, ympäristöturve, Keuruu. Timo Suomi Kari Lehmuskoski Geologian tutkimuskeskus Geologian tutkimuskeskus PL 96 PL ESPOO ESPOO Sähköposti: [email protected] Sähköposti: [email protected] ISBN ISSN

4 Suomi, T., Lehmuskoski, K., Moisanen, M. ja Korhonen, R Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2. The peatlands and peat reserves of Keuruu. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Peat Researches, Report of Peat Investigation 389, 132 pages, 57 figures, 3 tables and 1 appendice. In the municipality of Keuruu 53 mires covering 4315 hectares were surveyed in The mires studied contain a total of million m 3 of peat in situ. The mean thickness of peat is 1.5 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of peat is 5.8. The area deeper than 1.5 m covers 1825 hectares (42%) and contains million m 3 peat in situ. Forty two per cent of the peat is Sphagnum predominant and 58% Carex predominant. The most common site types are pine bogs. Pristine peatland covers 18% of the total peatland area. Altogether 367 peat samples were analysed in the laboratory. The average ash content of peat is 3.6% and the sulphur content 0.23% of dry weight. The average effective calorific value of the dry peat is 21.4 MJ/kg and the dry bulk density 92.4 kg per m 3 in situ. Forty six of the investigated mires are suitable for fuel peat production. The total area suitable for fuel peat production is 1763 hectares. The available amount of peat is million m 3 in situ and the energy content at 50% moisture content million MWh. The area suitable for environmental peat production is 90 ha and the available amount of peat is 0.63 milj. m 3 in situ. Key words: mire, peat, fuel peat, horticultural peat, Keuruu Geological Survey of Finland Geological Survey of Finland P.O. Box 96 P.O. Box 96 FIN ESPOO FIN ESPOO FINLAND FINLAND [email protected] [email protected]

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriomääritykset... 7 AINEISTON KÄSITTELY... 8 ARVIOINTIPERUSTEET... 8 TUTKIMUSAINEISTON TULOSTEET... 8 TUTKITUT SUOT Pitkänlamminneva Haleansuo Männikkösuo Innonjärvensuo Kankisuo Isosuo (länt.) Lehtosuo-Ojaneva Raatosuo (länt.) Lähdeneva Löytöneva Pannuneva Letonneva Kuikkaneva Isoneva Niinineva-Kurostenneva Niinineva Salmensuo Teerineva Ranta-ahonsuo Kivisuo Rahkasuo Jouhtineva Isoneva-Aittolampi Raatosuo (itäinen) Rajasuo Kivisuo Kuolemaisensuo Kalmonsuo Juurikassuo Siltasuo Mustassuo Isoniitty Konisuo Vehkasuo Ruinunneva Isosuo (itäinen) Amalianneva Lampisuo Savisuo... 88

6 40. Sikolamminsuo Kirveslamminsuo Lahdenperänsuo Hirvisuo Vihvilässuo Kortesuo Kivisuo Eteläneva Alaneva Lahkosuo Ropposneva Löyttylampi Riihisuo-Korpisensuo Olkitaipaleenneva TULOSTEN TARKASTELU Tutkitut suot ja niiden turvekerrostumat Laboratoriomääritysten tulokset Luonnonsuojelualueet Soiden soveltuvuus turvetuotantoon KIRJALLISUUTTA LIITTEET

7 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt maaperän ja turvevarojen kartoitukseen liittyviä turvetutkimuksia Keuruulla jo vuosina 1945 ja Vuosina tutkittiin 40 suota (2164 ha), joiden tulokset on julkaistu turveraportissa: Keuruulla tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 1 (Korhonen 1988). Nyt julkaistavaan turveraporttiin on koottu vuosina tutkitun 53 suon perustiedot päivittämättöminä eli sellaisina, kuin ne olivat tutkimusajankohtana. Tutkitut suot sijaitsevat Keuruun pohjoisosassa ja niiden yhteispinta-ala on 4315 ha. Tutkimusten päätarkoituksena on osoittaa ympäristö- ja energiaturvetuotantoon soveltuvat suoalueet huomioiden myös soiden luontoarvot. Turvetuotannon lisäksi tutkimustietoja voidaan käyttää myös suojelu- ja virkistysalueiden suunnittelussa sekä ojituksen, metsänkasvatuksen, maatalouden ja rakentamisen suunnittelussa. Yksityiskohtaiset suoselostukset, jotka sisältävät mm. suokartan ja laboratorioanalyysien tulokset, ovat tilattavissa GTK:n Etelä-Suomen yksiköstä. Esimerkki suokartasta on kuvassa 2 ja suon poikkileikkauskuvasta kuvassa 3. Tutkittujen soiden sijainti on esitetty kartassa (kuva 1), johon on merkitty myös suojelualueet. Raportin lopussa on tulosten tarkasteluosa, jossa on yhteenveto mm. tutkituista turvekerrostumista, suojelualueista, laboratoriomääritysten tuloksista ja turvetuotantoon soveltuvista soista (kuva 57). TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Suurimmat suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki vedettyä selkälinjaa vastaan on kohtisuoraan sijoittuvia poikkilinjoja (Lappalainen, Stén & Häikiö 1984). Osa tutkimuslinjoista on vaaittu. Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 metrin välein. Pienet ja saarekkeiset suot tutkittiin hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi ja mättäisyys. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheys- ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin turvelajit lisätekijöineen, turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko) ja kosteus (5-asteikko). Myös liejukerrokset ja pohjamaalajit määritettiin. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrää arvioitiin luotaamalla tutkimuspisteillä kymmenessä eri kohdassa kahden metrin syvyyteen. Laboratoriomääritykset Laboratoriomäärityksiä varten otettiin 31 suolta 33 näytepisteeltä yhteensä 367 tarkkatilavuuksista turvenäytettä, joista tutkittiin maastossa turvelajit ja maatuneisuus. Laboratoriossa määritettiin ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C:ssa kuivaamalla), kuiva-aineen määrä (kg/suo-m 3 ) ja tuhkapi- toisuus prosentteina kuivapainosta (815 ± 25 C:ssa hehkutettuna). Valikoiduista näytteistä määritettiin myös lämpöarvo Leco AC-200-kalorimetrillä sekä rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta Leco SC rikkianalysaattorilla (taulukko 1). 7

8 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen AINEISTON KÄSITTELY Turvemäärät, maatuneisuudet ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä syvyyskäyrien väliset alueet ovat vyöhykkeitä, joilta kultakin lasketaan erikseen turvemäärät. Nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Erikseen on laskettu heikosti maatuneen (H 1 3 ja H4) rahkavaltaisen pintaturpeen osuus kokonaisturvemäärästä. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu jyrsinturpeen käyttökosteudessa (50%) olevalle turpeelle (taulukko 2). Mikäli tuotantoon soveltuvalta suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisältöä ja kuiva-ainemäärää laskettaessa käytetty menetelmää, joka perustuu maastossa määritettyihin kosteus- ja maatuneisuusarvoihin (Mäkilä 1994). ARVIOINTIPERUSTEET Soiden käyttökelpoisuuden määräävät turpeen laatu ja määrä. Tässä raportissa tuotantokelpoisena pidetään yleensä yli 1,5 m syvää, noin 10 ha:n suuruista aluetta. Mikäli turvekerros on hyvin tiivistynyt (turvekankaat, pellot yms.) voidaan tuotantokelpoinen alue ulottaa metrin syvyyskäyrälle asti. Käyttökelpoista turvemäärää laskettaessa on vähennetty suon pohjalle jääväksi oletettu, keskimäärin 30 cm paksu, yleensä vaikeasti hyödynnettävä ja runsastuhkainen kerros. Energiaturvetuotantoon soveltuvia ovat saravaltaiset turpeet ja kohtalaisesti sekä hyvin (H 5 10) maatuneet rahkavaltaiset turpeet. Mikäli heikosti maatunut (H 1 4) rahkavaltainen pintaturvekerros on ohut, on se laskettu mukaan energiaturpeen kokonaismäärään. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta energiaturpeena on nojauduttu polttoturpeen laatuohjeisiin (liite 1). Tässä raportissa ympäristöturpeella tarkoitetaan kaikkea heikosti maatunutta (H 1 4) rahkavaltais- Tässä raportissa olevan suppean suoselostuksen lisäksi jokaisesta tutkitusta suosta on tehty laajempi tutkimusselostus, jossa on tarkat tiedot myös laboratoriomääritysten tuloksista ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Yksityiskohtaiseen tutkimusselostukseen liittyvässä suokartassa on tutkimuspisteittäin turvekerroksen keskimääräinen maatuneisuus sekä heikosti maatuneen (H 1 4) rahkavaltaisen pintaturvekerroksen ja koko turvekerrostuman paksuus. Suokartoissa on myös turvekerroksen paksuutta osoittavat syta turvetta, jota käytetään mm. viherrakentamiseen ja maatalouskäyttöön. Heikosti maatunutta turvetta käytetään myös öljyntorjunnassa ja jätevesien puhdistuksessa. Hyvän pidätyskykynsä ansiosta heikosti maatunut rahkaturve soveltuu erityisen hyvin karjanlannan ja jätevesien imeyttämiseen. Vaaleaa rahkaturvetta käytetään lisäksi maanparannusaineena lisäämässä maaperän kuohkeutta ja orgaanisen aineen määrää. Lasinalaisviljelyn tuotantomenetelmien uudistumisen myötä vaalea rahkaturve on menettämässä valta-asemaansa tummille turvelaaduille. Vihannesten kasvattamisessa ollaankin usein siirtymässä maatuneen kasvuturpeen käyttöön. Uudet kasvuturpeet usein koostuvat eri maatumisasteilla olevien turpeiden ja muiden materiaalien sekoituksista. Mikäli heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen osuus turvekerrostumasta on suhteellisen vähäinen, on koko suon turvemäärää ehdotettu paitsi energiaturpeeksi myös turvemullan raaka-aineeksi. TUTKIMUSAINEISTON TULOSTEET vyyskäyrät (kuva 2). Soiden turvekerrostumista voidaan laatia erilaisia poikkileikkauskuvia esim. maatuneisuuksista ja turvelajeista (kuva 3). Näiden perustulosteiden lisäksi voidaan tulostaa erilaisia tasokarttoja, joilla havainnollistetaan suon ominaisuuksia, kuten suotyyppejä, liekoisuutta, suon pinnan korkeutta, pohjamaalajeja, liejukerroksia sekä tietoja puustosta, mättäisyydestä ja vetisyydestä. Samaan karttaan voidaan yhdelle tutkimuspisteelle merkitä kaksi edellä mainituista tiedoista kerrallaan. 8

9 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 1. Tutkittujen soiden sijainti. 1. Pitkänlamminneva 28. Kalmonsuo 2. Haleansuo 29. Juurikassuo 3. Männikkösuo 30. Siltasuo 4. Innonjärvensuo 31. Mustassuo 5. Kankisuo 32. Isoniitty 6. Isosuo (länt.) 33. Konisuo 7. Lehtosuo-Ojaneva 34. Vehkasuo 8. Raatosuo (länt.) 35. Ruinunneva 9. Lähdeneva 36. Isosuo (it.) 10. Löytöneva 37. Amalianneva 11. Pannuneva 38. Lampisuo 12. Letonneva 39. Savisuo 13. Kuikkaneva 40. Sikolamminsuo 14. Isoneva 41. Kirveslamminsuo 15. Niinineva-Kurostenneva 42. Lahdenperänsuo 16. Niinineva 43. Hirvisuo 17. Salmensuo 44. Vihvilässuo 18. Teerineva 45. Kortesuo 19. Ranta-ahonsuo 46. Kivisuo 20. Kivisuo 47. Eteläneva 21. Rahkasuo 48. Alaneva 22. Jouhtineva 49. Lahkosuo 23. Isoneva-Aittolampi 50. Ropposneva 24. Raatosuo (it.) 51. Löyttylampi 25. Rajasuo 52. Riihisuo-Korpisensuo 26. Kivisuo 53. Olkitaipaleenneva 27. Kuolemaisensuo 9

10 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen Kuva 2. Esimerkki turvekerroksen paksuutta osoittavasta suokartasta. Tutkimuspisteen yläpuolella on turpeen keskimaatuneisuus ja alapuolella heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus/koko turvekerrostuman paksuus desimetreinä. 10

11 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Suotyypit: RHTK= Ruohoturvekangas, VATK= Varputurvekangas, IRMU= Isovarpurämemuuttuma, TRMU= Tupasvillarämemuuttuma, RRMU= Rahkarämemuuttuma, RROJ= Rahkarämeojikko Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. 11

12 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen TUTKITUT SUOT 1. Pitkänlamminneva Pitkänlamminneva (kl , x =6924,2, y =3348,7) sijaitsee noin 36 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin sekä eteläpäästään Pitkälampeen. Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset, lammen itäpuolella on metsäautotie (kuva 4). Tutkitun alueen pinta-ala on 36 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta on 18 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 13 ha ja yli 2 m:n syvyistä 10 ha. Suolla on 3 tutkimuspistettä, tutkimuspistetiheys on 0,8 /10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 5 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet laskevat Pitkälammin kautta Koninpuroa myöten Kuusijärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden reitin Hietasenpuron valuma-alueeseen (35.486). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 2,6 m, on pisteellä P 2. Suon pohja on epätasainen, pohjamaalajina on moreeni. Pitkänlamminneva on suotyypiltään rahkarämemuuttumaa. Puustona suolla on harvahko taimi- ja riukuvaiheen männikkö. Pitkänlamminnevan turve on rahkavaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 47 % ja sararahkaturve (CS), 53 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 47 %. Koko turvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja muun osan 6,9. Liekoja suolla on erittäin vähän, 0,8 % kokonaisturvemäärästä. Pitkänlamminnevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 13 ha. Turvetta tällä alueella on 0,30 milj. suo-m 3. Tämä on kaikki energiaturpeeksi soveltuvaa. Pinnassa oleva heikosti maatunut rahkaturvekerros on ohut, ja tämän alla on hyvin maatunutta sararahkaturvetta. Hankalan muodon ja pienen kokonsa vuoksi ei Pitkänlamminneva kuitenkaan sovellu turvetuotantoon. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 4. Tutkimuspisteiden sijainti Pitkänlamminnevalla. 12

13 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 2. Haleansuo Haleansuo (kl , x = 6924,4, y = 3351,2) sijaitsee noin 34 km Keuruun keskustasta luoteeseen. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, suon itäpuolella on metsäautotie (kuva 5). Tutkitun alueen pinta-ala on 55 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 40 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 28 ha ja yli 2 m:n syvyistä 21 ha. Suolla on 32 tutkimuspistettä ja 21 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9,8 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 9 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet laskevat eteläpäästä ojia myöten Vihtamonpuroa pitkin Kuusijärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueeseen (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,1 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen; pohjamaalajina on moreeni. Haleansuon suotyypit ovat erilaisia rämeitä. Eniten on tupasvillarämemuuttumaa ja isovarpurämemuuttumaa, keskustassa myös jonkin verran rahkarämemuuttumaa. Mättäät peittävät keskimäärin 21 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, reunoilla on myös jonkin verran kuusta. Haleansuon turpeesta on rahkavaltaista 65 % ja saravaltaista 35 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 31 %, sararahkaturve (CS), 29 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 6 %, saraturve (C), 9 % ja rahkasaraturve (SC), 25 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 32 %, puuainesta (L) sisältävää 3 % ja varpuainesta (N) sisältävää 9 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 4,0 ja muun osan 7,0. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Haleansuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 28 ha. Turvetta tällä alueella on 0,61 milj.suo-m3. Heikosti maatunut pintarahkaturvekerros on niin ohut, että koko turvekerros, joka on melko hyvin maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta, voidaan käyttää energiaturpeena. Haleansuo soveltuukin energiaturvetuotantoon. Suolta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 5. Tutkimuspisteiden sijainti Haleansuolla. 13

14 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 3. Männikkösuo Männikkösuo (kl , x = 6924,2, y = 3352,0) sijaitsee noin 33 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon vieressä on metsäautotie (kuva 6). Tutkitun alueen pinta-ala on 50 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta 25 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 9 ha ja yli 2 m:n syvyistä 4 ha. Suolla on 44 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 14 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää voimakkaasti kaakkoon, 10 m/ km. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Suon vedet laskevat ojaa myöten Hautajokeen ja sitä pitkin Kuusijärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueella (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 2,6 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen: pohjamaana on moreeni. Männikkösuon suotyypeistä on rämeitä 91 %, korpia 2 % ja turvekankaita 7 %.Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillarämemuuttuma ja korpirämemuuttuma. Mättäät peittävät keskimäärin 19 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, jonka joukossa on jonkin verran kuusta ja hieman koivua. Männikkösuon turpeesta on rahkavaltaista 77 % ja saravaltaista 23 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 33 %, sararahkaturve (CS), 37 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 7 %, saraturve (C), 3 % ja rahkasaraturve (SC), 20 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 37 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 9 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 4,0 ja muun osan 6,9. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 3,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,8 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Männikkösuossa on yli 1,5 m:n syvää aluetta 9 ha. Turvetta tällä alueella on 0,18 milj. suo-m 3. Turve on valtaosin hyvin maatunutta rahka- ja sararahkaturvetta, missä tupasvilla ja puuaines ovat yleisiä lisätekijöitä. Männikkösuon turve soveltuu energiaturpeeksi, mutta tuotantoon suo on pieni. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/ Kuva 6. Tutkimuspisteiden sijainti Männikkösuolla.

15 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 4. Innonjärvensuo Innonjärvensuo (kl , x= 6925,1, y = 3353,6) sijaitsee noin 32 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suo sijaitsee maantien vieressä (kuva 7). Tutkitun alueen pinta-ala on 26 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 8 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 5 ha ja yli 2 m:n syvyistä 3 ha. Suolla on 3 tutkimuspistettä, tutkimuspistetiheys on 1,1 kpl/10 ha. Suon korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 3 m/km. Suon pohjoisosa on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet laskevat Kankijokea myöten Kuusijärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueella (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 2,3 m, on pisteellä P 2. Suon pohjana on epätasainen moreeni. Innonjärvensuo on suotyypeiltään pohjoisosastaan rahkarämeojikkoa ja eteläosastaan varsinaista saranevaa. Mättäät peittävät keskimäärin 20 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on pohjoisosassa riukuvaiheen mäntyä, eteläosa on puuton. Innonjärvensuon turpeesta on rahkavaltaista 81 % ja saravaltaista 19 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturvetta (S) 10 %, sararahkaturvetta (CS) 71 %, saraturvetta 3 % ja rahkasaraturvetta (SC) 16 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 10 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja muun osan 6,6. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 2,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 2,2 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Innonjärvensuosssa on yli 1,5 m syvää aluetta 5 ha. Turvetta tällä alueella on 0,10 milj. m3. Pienen kokonsa vuoksi Innonjärvensuo ei sovellu turvetuotantoon. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 7. Tutkimuspisteiden sijainti Innonjärvensuolla. 15

16 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 5. Kankisuo Kankisuo (kl , x = 6927,4, y = 3353,6) sijaitsee noin 34 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreeniin paitsi pohjoispäästään, jossa se rajoittuu Tervakangas -nimiseen hiekkamuodostumaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolella on Ähtäriin johtava maantie (kuva 8). Tutkitun alueen pinta-ala on 79 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta on 52 ha, yli 1,5 syvyistä 37 ha ja yli 2 m:n syvyistä 21 ha. Suolla on 36 tutkimuspistettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 7,2 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 175 m, ja se viettää hyvin loivasti kaakkoon päin kohti Kankijokea. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet virtaavat Kankijokea pitkin Kuusijärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueella (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,0 m, on pisteellä A 200. Suon pohja on melko epätasainen, yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (73 %) ja hiesu (13 %), jonkin verran on moreenia. Liejua esiintyy suon eteläosassa runsaan puolen metrin paksuudelta. Kankisuon suotyypeistä on rämeitä 85 %, avosuota 3 %, korpia 9 % ja turvekankaita 3 %. Suon keskiosa on varsinaista sararämettä sekä tupasvillarämettä ojikkoina ja muuttumina. Jonkin verran on myös keidasräme- ja isovarpurämeojikkoa. Reunoilla on kangaskorpiojikkoa. Mättäät peittävät keskimäärin 28 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, jonka seassa on myös jonkin verran kuusta ja koivua. Kankisuon turpeesta on rahkavaltaista 37 %, saravaltaista 61 % ja ruskosammalvaltaista 2 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 24 %, sararahkaturve (CS), 12 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 3 %, saraturve (C), 6 %, rahkasaraturve (SC), 51 (%), ruskosammalsaraturve (BC), 2 % sekä sararuskosammalturve (CB), 2 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 32 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 6 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää turvetta 22 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja muun osan 6,6. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 2,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,4 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Kankisuossa on yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 37 ha. Turvetta tällä alueella on 0,88 milj. suo-m 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta 0,18 milj. suo-m3 ja energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta 0,70 milj. suo-m 3. Turve on valtaosin rahkasara- ja sararahkaturvetta, jossa on melko paljon tupasvillaa ja varpuainesta lisätekijöinä. Kankisuon etelä- ja keskiosa soveltuvat energiaturvetuotantoon, pohjoisosa on turvetuotantoon liian matalaa. Kankisuolta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A

17 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 8. Tutkimuspisteiden sijainti Kankisuolla. 17

18 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 6. Isosuo (länt.) Isosuo (länt.) (kl , x = 6929,5, y = 3353,8) sijaitsee 35 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin sekä eteläosastaan Tervakangas -nimiseen hiekkamuodostumaan. Suon itäreunalla on Keskinen Pirttijärvi. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsireunan lähelle tulee tilustie (kuva 9). Tutkitun alueen pinta-ala on 88 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 57 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 40 ha ja yli 2 m:n syvyistä 29 ha. Suolla on 38 tutkimuspistettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää kohti suon läpi virtaavaa Sahinpuroa. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, vedet virtaavat Sahinpuroa myöten Pirttijärviin sekä edelleen Kankijokea pitkin etelään Kuusijärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueeseen (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5,1 m, on pisteellä A Suon pohja on hyvin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (65 %) ja hiesu (18 %). Suon pohjan painanteissa on liejua keskimäärin noin metrin paksuudelta. Isosuon suotyypeistä on rämeitä 85 %, korpia 10 %, avosuota 2 % ja peltoa 3 %. Suurin osa suosta on tupasvillaräme- sekä korpirämeojikkoa ja -muuttumaa, mutta myös isovarpurämemuuttumaa on paljon. Reunoilla on korpimuuttumia. Rahkamättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 29 %, ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on taimi- ja riukuvaiheen sekä pinotavaravaiheen mäntyä, kuusta ja koivua on seassa jonkin verran. Isosuon turpeesta on rahkavaltaista 42 % ja saravaltaista 58 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 27 %, sararahkaturve (CS), 15 %, saraturve (C), 5 %, rahkasaraturve (SC), 52 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 38 %, puuainesta (L) sisältävää 20 % ja varpuainesta (N) sisältävää 15 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuusaste on 3,4 ja muun osan 7,0. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,9 % ja yli 1 m:n syvyydessä 1,6 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Turvekerrostuma on pääasiassa melko hyvin maatunutta rahkasaraturvetta, jossa puuta ja tupasvillaa on melko runsaasti lisätekijänä. Heikosti maatunut pintaturvekerros on hyvin ohut. Isosuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 40 ha. Turvetta tällä alueella on 1,0 milj. suo-m3. Tästä on energiaturpeeksi soveltuvaa 0,95 milj. suo-m3. Isosuo soveltuu energiaturvetuotantoon, mutta tuotantoalat jäävät melko pieniksi Sahinpuron molemmilla puolilla. Sahinpuron idänpuoleiselta alueelta on mahdollista tuottaa pieneltä alalta ympäristöturvetta ennen energiaturpeen tuottamista. Suolta on otettu näytteet laboratoriotutkimuksia varten pisteeltä A

19 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 9. Tutkimuspisteiden sijainti Isosuolla. 19

20 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 7. Lehtosuo-Ojaneva Lehtosuo-Ojaneva (kl , x = 6925,7, y = 3359,6) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kallioiseen ja mäkiseen moreenimaastoon sekä itäreunaltaan hiekkamäkiin. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät: suon läpi kulkee metsäautotie (kuva 10). Tutkitun alueen pinta-ala on 154 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 64 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 47 ha ja yli 2 m:n syvyistä 38 ha. Suolla on 62 tutkimuspistettä ja 39 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,6 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 7 m/km. Kauttaaltaan ojitetun suon vedet laskevat ojia myöten Pihlajaveteen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Pihlajaveden alueella (35.483), ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5 m, on pisteessä A 300. Suon pohja on epätasainen, yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (36 %), hiesu (27 %) ja moreeni (14 %). Liejua on suo pohjan syvimmissä painanteissa keskimäärin puolen metrin kerroksena. Lehtosuo-Ojanevan suotyypeistä on rämeitä 83 %, korpia 8 % ja turvekankaita 9 %. Suon pohjoisosa on pääasiassa varsinaista sararämeojikkoa ja -muuttumaa, eteläosa rahkarämeojikkoa sekä reunat isovarpu- ja korpirämemuuttumaa. Suon läntinen osa, Ojanevan alue, on varsinaista korpimuuttumaa. Mättäät peittävät keskimäärin 23 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on pinotavaravaiheen mäntyä, jonka joukossa on jonkin verran koivua ja kuusta. Ojanevan alueella on mänty-koivu-kuusi -sekametsää, jossa on melko runsaasti tukkipuuta. Lehtosuo-Ojanevan turpeesta on 23 % rahkavaltaista ja 77 % saravaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 12 %, sararahkaturve (CS), 11 %, saraturve (S), 31 % ja rahkasaraturve (SC), 46 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 12 %, puuainesta (L) sisältävää samoin 12 % ja varpuainesta (N) sisältävää 21 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja muun osan 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Lehtosuo-Ojanevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 47 ha. Turvetta tällä alueella on 1,26 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta on 0,08 milj. suo-m3 ja energiaturpeeksi soveltuvaa saraturvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkaturvetta 1,18 milj. suo-m3. Lehtosuo-Ojaneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Eteläosan heikosti maatunut pintarahkaturvekerros heikentää turpeen laatua energiaturpeena, mutta tämä kerros on melko pienialainen. Tuotantoon soveltuvaa aluetta on lähinnä suon kaakkoisosassa, myös suon pohjoisosassa on pieni erillinen tuotantoon soveltuva alue. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

21 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Lehtosuo-Ojanevalla. 21

22 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 8. Raatosuo (länt.) Raatosuo (länt.) (kl , x = 6926,4, y = 3359,9) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu hiekkamäkiin sekä itäreunan Pitkäharjuun. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon itäreunalla on maantie (kuva 11). Tutkitun alueen pinta-ala on 109 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 60 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 36 ha ja yli 2 m:n syvyistä 25 ha. Suolla on 44 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,3 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää kaakkoon noin 4 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat Raatopuroa myöten Pihlajaveteen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Pihlajaveden alueella (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5,0 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (38 %), savi (25 %) ja hiesu (22 %). Liejua on monin paikoin suon pohjan painanteissa noin puolen metrin vahvuudelta. Raatosuon suotyypeistä on rämeitä 78 %, korpia 16 %, avosuota 1 %, turvekankaita 3 % ja peltoa 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpurämemuuttuma ja tupasvillarämemuuttuma. Reunoilla on pallosararämemuuttumaa ja korpimuuttumia. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 29 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää taimi- ja pinotavaravaiheen mäntyä. Raatosuon turpeesta on saravaltaista 68 % ja rahkavaltaista 32 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 20 %, sararahkaturve (CS), 12 %, saraturve (C), 19 %, rahkasaraturve (SC), 47 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 2 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 17 %, puunjäännöksiä (L) sisältävää turvetta 7 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 21 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja muun osan 6,3. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Raatosuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 36 ha. Turvetta tällä alueella on 0,94 milj. suo- m3. Tämä on suurimmaksi osaksi kohtalaisesti ja hyvin maatunutta energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta. Suon pohjan epätasaisuuden vuoksi vain suon keskiosalta on mahdollista tuottaa turvetta. Suolta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A

23 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 11. Tutkimuspisteiden sijainti Raatosuolla. 23

24 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 9. Lähdeneva Lähdeneva (kl , x = 6926,8, y = 3357,6) sijaitsee noin 30 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon vieressä on maantie (kuva 12). Tutkitun alueen pinta-ala 27 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 20 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 18 ha ja yli 2 m:n syvyistä 16 ha. Suolla on 17 tutkimuspistettä ja 7 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää jyrkästi lounaaseen. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja vedet laskevat laskuojaa myöten Isoon Korpijärveen. Lähdeneva sijaitsee Pihlajaveden reitin Iso-Korpijärven valuma-alueella (35.488). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 6,8 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen: yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (43 %) ja hiekka (33 %). Lähdenevan suotyypeistä on rämeitä 54 %, korpia 8 % ja turvekankaita 38 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararämemuuttuma sekä tupasvillarämemuuttuma, melko paljon on myös varputurvekangasta. Keskimäärin suon pinnasta on 23 % rahkamättäiden peitossa, ja mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on pinotavaravaiheen mäntyä ja koivua, jonkin verran seassa on myös tukkipuuta. Lähdenevan turpeesta on 80 % saravaltaista ja 20 % rahkavaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 8 %, sararahkaturve (CS), 11 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 1 %, saraturve (C), 25 %, rahkasaraturve (SC), 50 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 5 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) ja puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta on kumpaakin 7 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 15 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,8 ja muun osan 6,0. Liekoja on erittäin vähän, yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,7 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Lähdenevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 18 ha. Turvetta tällä alueella on 0,58 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,06 milj. suo-m 3. Turve soveltuu energiaturpeeksi, mutta suo on tuotantoon pieni. 24

25 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 12. Tutkimuspisteiden sijainti Lähdenevalla. 25

26 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 10. Löytöneva Löytöneva (kl , x = 6927,6, y = 3359,4) sijaitsee noin 29 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kallioisiin moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon eteläpuolitse kulkee maantie (kuva 13). Tutkitun alueen pinta-ala on 36 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 19 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 15 ha ja yli 2 m:n syvyistä 11 ha. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 11 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 6 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat Raatopuroa myöten Raatosuon kautta Pihlajaveteen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turpeen paksuus, 3,1 m, on pisteellä A 200. Suon pohja on epätasainen, ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (38 %) ja hiesu (35 %). Löytönevan suotyypeistä on rämeitä 97 % ja korpia 3 %. Suon keskusta on varsinaista sararämemuuttumaa ja tupasvillarämemuuttumaa, reunemmalla on isovarpuräme- ja korpirämemuuttumaa. Mättäitä suolla ei ole. Puusto on varttunutta, kasvatusvaiheen mäntyä. Löytönevan turpeesta on 96 % saravaltaista ja 4 % rahkavaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 2 %, sararahkaturve (CS), 2 %, saraturve (C), 37 % ja rahkasaraturve (SC), 59 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 14 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää turvetta 31 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatunutta pintaturvekerrosta ei ole lainkaan. Liekoja suolla on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 1,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Löytönevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 15 ha. Turvetta tällä alueella on 0,34 milj. suo-m 3. Tämä on kaikki energiaturpeeksi soveltuvaa, kohtalaisesti maatunutta saraturvetta. Suo soveltuukin energiaturvetuotantoon.. 26

27 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 13. Tutkimuspisteiden sijainti Löytönevalla 27

28 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 11. Pannuneva Pannuneva (kl , x = 6925,0, y = 3362,0) sijaitsee noin 25 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon ja eteläja itäpuolella hiekkamaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset: suon pohjoispään läheltä kulkee maantie (kuva 14). Tutkitun alueen pinta-ala on 102 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 64 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 53 ha ja yli 2 m:n syvyistä 46 ha. Suolla on 52 tutkimuspistettä ja 35 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 2 m/km. Suon pohjoisosa on ojitettu, eteläosa luonnontilainen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet virtaavat suon pohjoisosan kautta kulkevaan puroon, jota myöten ne johtuvat Pihlajaveteen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5,2 m, on pisteellä A 750. Suon pohja on epätasainen, ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (41 %), hiekka (23 %) ja moreeni (18 %). Liejua on suon pohjan painanteissa paksuimmillaan noin metrin paksuinen kerros. Pannunevan suotyypeistä on rämeitä 66 %, avosuota 30 % ja korpia 4 %. Suon eteläosa on pääasiassa varsinaista sararämettä, keskiosa kalvakkanevaa. Pohjoisosa on pääasiassa rahkarämettä. Lisäksi on tupasvillarämettä ja reunoilla korpirämettä sekä kangaskorpea. Keskimäärin 21 % suon pinnasta on rahkamättäiden peitossa, ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pinotavaravaiheen mäntyä, mutta joukossa on myös hieman tukkipuuta ja taimikkoa. Pannunevan turpeesta on rahkavaltaista 55 % ja saravaltaista 45 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 13 %, sararahkaturve (CS), 42 %, saraturve(c), 20 % ja rahkasaraturve (SC), 25 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 17 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 8 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 24 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja muun osan 5,6. Liekoja suolla on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä suon osalla on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Pannunevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 53 ha. Turvetta tällä alueella on 1,6 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,25 milj. suo-m 3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta ja kohtalaisesti ja hyvin maatunutta rahkaturvetta on 1,35 milj. suo-m3. Pannuneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Eteläosasta suota on mahdollista saada ympäristöturvetta ennen energiaturpeen tuottamista. Suolta on otettu laboratorionäytteet kahdelta pisteeltä, A ja A

29 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 14. Tutkimuspisteiden sijainti Pannunevalla. 29

30 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 12. Letonneva Letonneva (kl , x = 6925,3, y = 3362,5) sijaitsee noin 25 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon sekä eteläosastaan hiekkaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon pohjoisosan vieritse kulkee maantie (kuva 15). Tutkitun alueen pinta-ala on 123 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 43 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 30 ha ja yli 2 m:n syvyistä 19 ha. Suolla on 49 tutkimuspistettä ja 28 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 7 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja suon pinta viettää kaakkoon noin 4 m/km. Koko suo on harvakseltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon kaakkoispäähän rajoittuvan Valkeajärven kautta sekä pohjoispäästä Kuikkapuroa myöten Pihlajaveteen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,5 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (43 %), moreeni (22 %) ja savi (16 %). Liejua on suon pohjan painanteissa paksuimmillaan noin puolen metrin kerros. Letonnevan suotyypeistä on rämeitä 87 %, korpia 10 % ja turvekankaita 3 %. Suon keskiosat ovat tupasvillarämettä ja keidasrämettä sekä näiden ojikkoa ja muuttumaa. Eteläosassa on jonkin verran varsinaisen sararämeen muuttumaa. Suon reunat ovat varsinaisen korven muuttumaa ja kangaskorpimuuttumaa. Suon pinnasta on rahkamättäiden peitossa keskimäärin 22 %, ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, mutta joukossa on myös hieman kuusta ja koivua. Letonnevan turpeesta on rahkavaltaista 38 % ja saravaltaista 62 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 15 %, sararahkaturve (CS), 23 %, saraturve (C), 5 % ja rahkasaraturve (SC), 57 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 17 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 8 % ja varpuainesta (N) sisältävää 32 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja muun osan 6,0. Liekoja on erittäin vähän. Letonnevalla on 1,5 m syvää aluetta 30 ha. Turvetta tällä alueella on 0,69 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on 0,60 milj. suo-m3. Turve on valtaosin kohtalaisesti maatunutta rahkasara- ja sararahkaturvetta, missä tupasvilla ja varpuaines ovat yleisiä lisätekijöitä. Letonnevassa on kaksi erillistä aluetta, joissa on energiaturvetuotantoon soveltuvaa turvetta, mutta alueet ovat hyvin pieniä. Letonnevalta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A

31 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Letonnevalla. 31

32 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 13. Kuikkaneva Kuikkaneva (kl , x = 6926,6, y = 3363,2) sijaitsee noin 26 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreeniin sekä länsiosasta hiekkaan ja hietaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon vierellä on maantie (kuva 16). Tutkitun alueen pinta-ala on 128 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 68 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 49 ha ja yli 2 m:n syvyistä 26 ha. Suolla on 76 tutkimuspistettä ja 48 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 4 m/km. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko suo on ojitettu, ja vedet laskevat eteläpäästä Kuikkapuroa myöten Valkeajärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 3,9 m, on pisteellä B 150. Suon pohja on lievästi epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (42 %) ja hiesu (38 %). Liejua on suon pohjan painanteissa muutamin paikoin runsaan puolen metrin kerros. Kuikkanevan suotyypeistä on 76 % rämeitä, 5 % korpia ja 19 % turvekankaita. Suon itäisen osan keskialue on varsinaisen sararämeen muuttumaa ja lyhytkorsinevamuuttumaa, reunat ovat turvekangasta ja kangaskorpea. Läntinen osa on varsinaisen sararämeen muuttumaa sekä turvekangasta ja karhunsammalmuuttumaa. Rahkamättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 22 %, ja mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on suon keskiosassa riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä. Reunoilla ja ohuen turvekerrostuman alueilla on varttunutta mäntymetsää, jossa joukossa on tukkipuita. Jonkin verran on sekapuuna koivua. Kuikkanevan turpeesta on rahkavaltaista 57 % ja saravaltaista 43 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 14 %, sararahkaturve (CS), 43 %, saraturve (C), 4 % ja rahkasaraturve (SC), 39 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 20 %, puuainesta (L) sisältävää turvetta 21 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 28 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,7. Heikosti maatunutta rahkavaltaista pintaturvekerrosta ei Kuikkanevalla ole. Liekoja suolla on erittäin vähän. Kuikkanevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 49 ha. Turvetta tällä alueella on 1,10 milj. suo-m 3. Tämä kaikki on energiaturpeeksi soveltuvaa, valtaosin kohtalaisesti ja hyvin maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta. Suon itäosa soveltuu energiaturvetuotantoon, länsiosan riittävän syvät alueet ovat liian pieniä tähän tarkoitukseen. Kuikkanevalta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

33 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 16. Tutkimuspisteiden sijainti Kuikkanevalla 33

34 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 14. Isoneva Isoneva (kl , x = 6927,3, y = 3361,8) sijaitsee noin 27 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu hiekkakankaisiin ja -saarekkeisiin, joita on myös suon keskellä. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon eteläpuolella on maantie melko lähellä (kuva 17). Tutkitun alueen pinta-ala on 41 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 13 ha ja yli 2 m:n syvyistä 5 ha. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,3 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja suon pinta viettää loivasti suon läpi virtaavaa Haukipuroa kohti, jota myöten vedet laskevat Pihlajaveteen. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 2,5 m, on pisteellä A 150. Suon pohja on tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (74 %) ja hiekka (26 %). Liejua suon pohjalla on vain muutamin paikoin 10 cm:n paksuudelta. Isonevan suotyypeistä on rämeitä 88 %, korpia 6 % ja turvekankaita 6 %. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 53 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista, yleensä pinotavara- vaiheen männikköä, jossa on joukossa jonkin verran koivua. Isonevan turpeesta on rahkavaltaista 30 % ja saravaltaista 70 % kokonaisturvemäärästä. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 19 %, sararahkaturve (CS), 11 %, saraturve (C), 15 %, rahkasaraturve (SC), 54 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 24 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 21 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 24 % tästä määrästä. Suon turvekerrostuma on enimmäkseen melko hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Vain eteläosassa on pieni rahkaturvealue, joka sekin on melko hyvin maatunutta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja energiaturpeen 7,1. Liekoja on hyvin vähän, 0,4 % turvemäärästä. Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,1 0,5 m, jossa liekoisuusprosentti on 1,3. Isoneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Suon yli 1,5 m:n syvällä 13 ha:n alueella on 0,23 milj. suo-m3 energiaturvetta. Turve on melko maatunutta saravaltaista turvetta, mutta kerrostuman paksuus ei ole kovin suuri eikä tuotantoalakaan olisi suuri. 34

35 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 17. Tutkimuspisteiden sijainti Isonevalla. 35

36 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 15. Niinineva-Kurostenneva Niinineva-Kurostenneva ( kl , x = 6929,1, y = 3361,3) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu hiekkakankaisiin ja moreenimaastoon, esimerkiksi koillisessa moreenimuodostumaan eli drumliiniin (Niinikangas). Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon länsilaidan lähellä on maantie (kuva 18). Tutkitun alueen pinta-ala on 195 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 98 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 59 ha ja yli 2 m:n syvyistä 38 ha. Suolla on 93 tutkimuspistettä ja 64 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,1 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on ,5 m. Itäisen osan (Niinineva) pinta viettää keskustasta kohti suon läpi virtaavaa Haukipuroa sekä etelään noin 3 m/km. Suon läntinen osa (Kurostenneva) viettää kohti Haukipuroa, jota myöten suon vedet laskevat Pihlajaveteen. Suo sijaitsee Pihlajaveden alueella (35.483). Suo on kauttaaltaan ojitettu, mutta suon itäosa, Niinineva, on ojitettu vain harvalla ojaverkostolla. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurin tavattu turvekerroksen paksuus (5,7 m) on pisteellä A Suon pohja on melko tasainen, mutta yleisimmät pohjamaalajit, hiekka ja moreeni, aiheuttavat kuitenkin jonkin verran epätasaisuutta. Moreenin (35 %) ja hiekan (37 %) ohella suon tavallisena pohjamaalajina on myös hiesua (27 %). Liejua on suon pohjalla pohjoisosassa noin 30 cm:n, paikoin metrinkin paksuisena kerroksena. Niinineva-Kurostennevan suotyypeistä on rämeitä 81 %, avosuota 6 %, korpia 8 % ja turvekankaita 5 %. Suon luoteislahdeke on varsinaisen korven ojikkoa, joka keskustaan päin vaihettuu isovarpurämemuuttuman kautta keidasrämeeksi ja rahkarämeeksi. Kaakkoinen lahdeke on isovarpuräme- sekä tupasvillarämemuuttumaa. Suon keskiosan reunoilla on varsinaisen sararämeen muuttuumaa, muualla reunat ovat kangaskorpi- ja kangasrämemuuttumaa sekä turvekangasta. Suon läntinen osa on lyhytkorsinevaräme- sekä tupasvillarämemuuttumaa ja eteläisin lahdeke pallosararämemuuttumaa. Keskimäärin 26 % suon pinnasta on noin desimetrin korkuisten mättäiden peitossa. Puusto on keskiti- heää taimi- ja kasvatusvaiheen männikköä, jossa on kuusta ja koivua noin viidesosan verran puustosta. Paikoin on joukossa myös tukkipuita. Niinineva-Kurostennevan turpeesta on rahkavaltaista 61 %, saravaltaista 38 % ja ruskosammalvaltaista 1 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 36 %, sararahkaturve (CS), 24 %, saraturve (C), 11 %, rahkasaraturve (SC), 27 %, ruskosammalsaraturve (BC), 1 % ja sararuskosammalturve (CB), 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 37 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 16 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 15 % tästä määrästä. Niinineva-Kurostennevan pohjoisosassa on melko laaja keidasräme-rahkarämealue, jossa on paksuimmillaan 3 m heikosti maatunutta rahkaturvetta. Lisätekijänä tässä on tupasvillaa, eikä turpeen rahkasammallajikoostumusta ole selvitetty. Kerroksen sisällä on myös paksuhkoja hyvin maatuneita linssejä. Tämän kerroksen alla on kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta, jossa on lisätekijänä runsaasti järvikortetta. Muu osa suosta on kohtalaisesti maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja energiaturpeen 5,6. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,8 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Niinineva-Kurostennevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 59 ha. Turvetta tällä alueella on 1,48 milj. suo-m3, josta 0,23 milj. suo-m3 on heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on 1,25 milj. suo-m3. Niinineva-Kurostenneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Suon itäosan paksu, heikosti maatunut pintarahkaturvekerros tosin heikentää turpeen laatua, mikäli suon turvekerrostuma kokonaisuudessaan nostetaan energiaturpeeksi. Heikosti maatunut pintaturve voidaan käyttää myös ympäristöturpeena. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

37 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 18. Tutkimuspisteiden sijainti Niinineva-Kurostennevalla. 37

38 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 16. Niinineva Niinineva (kl , x = 6929,6, y = 3362,3) sijaitsee noin 29 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu länsipuoleltaan Niinikankaan hiekkamuodostumaan, itäpuoleltaan osin hiekka-, osin moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon länsipuolella on tilustie Niinikankaalle, suon itäpuolitse kulkee Seinäjoen junarata (kuva 19). Tutkitun alueen pinta-ala on 87 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 41 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 12 ha ja yli 2 m:n syvyistä 9 ha. Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 19 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,2 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on ,5 m, ja pinta viettää voimakkaasti itään, noin 5 m/600 m. Suo on kokonaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet laskevat pohjoisosasta ojia myöten Salmelansuon kautta Vähään Suojärveen, eteläosasta Suojärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 3,5 m, on pisteellä A Suon pohja on melko tasainen, vain lievästi aaltoileva. Yleisimpänä pohjamaalajina on hiekka (93 %), vain paikoin on moreenia ja hiesua. Niininevan suotyypeistä on rämeitä 89 %, korpia 7 % ja turvekankaita 4 %. Suon keskiosa on keidasräme- ja tupasvillarämemuuttumaa, pohjoisosa enimmäkseen tupasvillarämemuuttumaa ja eteläosa korpirämemuuttumaa. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 17 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää taimi- ja riukuvaiheen männikköä, jossa on myös koivua. Niininevan turpeesta on rahkavaltaista 67 % ja saravaltaista 33 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 46 %, sararahkaturve (CS), 21 %, saraturve (C), 4 % ja rahkasaraturve (SC) 29 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 38 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 11 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 36 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja energiaturpeen 5,4. Liekoja on hyvin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,3 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Niininevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 12 ha. Turvetta tällä alueella on 0,29 milj. suo-m3, josta energiaturpeeksi soveltuvaa on 0,22 milj.suo-m3. Niininevan pohjoisosa soveltuu välttävästi energiaturvetuotantoon. Turpeen alhaisen maatuneisuusasteen takia ei turpeen laatu ole kovin hyvä. 38

39 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 19. Tutkimuspisteiden sijainti Niininevalla. 39

40 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 17. Salmensuo Salmensuo (kl , x = 6929,4, y = 3363,2) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu lohkareiseen moreenimaastoon ja koillispäästään Vähään Suojärveen. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät: metsäautotiet melkein kiertävät suon (kuva 20). Tutkitun alueen pinta-ala on 42 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 30 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 26 ha ja yli 2 m:n syvyistä 23 ha. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on 9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen n. 5 m/700 m. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon koillispäähän rajoittuvaan Vähään Suojärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden alueella (35.483). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 5,0 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi (41 %) ja hiesu (27 %). Jonkin verran on pohjalla moreeniin kuuluvia lohkareita. Suon pohjoisosassa on turpeen alla liejukerros, joka paksuimmillaan on 1,5 m:n, mutta enimmäkseen vain muutaman kymmenen cm:n vahvuinen. Salmensuon suotyypeistä on rämeitä 92 %, avosuota 5 % ja korpia 3 %. Yleisin suotyyppi on varsinaisen sararämeen muuttuma, jonkin verran on tupasvillarämemuuttumaa sekä reunoilla korpirämemuuttumaa. Keskimäärin 16 % suon pinnasta on noin desimetrin korkuisten mättäiden peitossa. Puusto on keskitiheää taimi- ja pinotavaravaiheen männikköä, jossa on mukana koivua noin 15 % sekä jonkin verran kuusta. Seassa on myös joitakin tukkipuita. Salmensuon turpeesta on rahkavaltaista 7 % ja saravaltaista 93 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 4 %, sararahkaturve (CS), 3 %, saraturve (C), 53 %, rahkasaraturve (SC), 38 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 2 % kokonaisturvemäärästä. Tästä määrästä on tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta 7 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 14 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 33 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja muun osan 5,8. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m syvällä suoalueella on 0 1 m:n syvyydessä liekoja keskimäärin 1,8 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Salmensuossa on yli 1,5 m syvää aluetta 26 ha. Tällä alueella on turvetta 0,76 milj. suo-m3, joka kaikki on energiaturpeeksi soveltuvaa. Turvekerrostuma on lähes pinnasta pohjaan kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta. Salmensuo soveltuu energiaturvetuotantoon. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

41 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 20. Tutkimuspisteiden sijainti Salmensuolla. 41

42 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 18. Teerineva Teerineva (kl , x = 6931,0, y = 3355,6) sijaitsee noin 35 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu itäpuoleltaan osittain Teerijärveen ja Vääräjärveen, muuten se rajoittuu moreenimuodostumiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, metsäautotiet kiertävät suota melkein joka puolelta (kuva 21). Tutkitun alueen pinta-ala on 53 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 33 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 24 ha ja yli 2 m:n syvyistä 15 ha. Suolla on 33 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on ,5 m, ja pinta viettää etelään noin 5 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet virtaavat Peurapuroa pitkin etelään Pirttijärviin ja edelleen Kankijokea ja Hautajokea pitkin Kuusijärveen. Suon pohjoisosan vedet laskevat pohjoiseen, Nuolijärven kautta Hankaveteen. Suon eteläosa kuuluu Vihtamonpuron valuma-alueeseen (35.487), pohjoisosa Hankaveden- Väliveden alueeseen (35.432). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 4,3, m on pisteellä A Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (34 %) ja hiekka (55 %). Liejua on suon pohjan syvimmissä painanteissa paksuimmillaan noin 70 cm. Teerinevan suotyypeistä on rämeitä 90 %, avosuota 2 % ja korpia 8 %. Suurin osa suosta on tupasvillarämeojikkoa ja -muuttumaa, joka reunoja kohden vaihettuu isovarpurämemuuttuman kautta pallosararäme-, kangasräme- ja kangaskorpimuuttumaksi. Suon keskustassa on pieni, heikosti kehittynyt keidasrämealue. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 25 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää pinotavaravaiheen männikköä, jossa varsinkin reunoilla on myös tukkipuita. Mäntyjen seassa on jonkin verran koivua. Teerinevan turpeesta on rahkavaltaista 53 % ja saravaltaista 47 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 28 %, sararahkaturve (CS), 25 %, saraturve (C), 6 % ja rahkasaraturve (SC), 41 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 45 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 22 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja muun osan 6,9. Liekoja on melko vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,96 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Teerinevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 24 ha. Turvetta tällä alueella on 0,57 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkaturvetta on 0,43 milj. suo-m3. Teerineva soveltuu energiaturvetuotantoon. Suon keskiosan heikosti maatunut pintarahkaturve, jonka paksuus on 0,5 1,1 m, voidaan käyttää kuivike- tai imeytysturpeena. Teerinevalta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

43 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 21. Tutkimuspisteiden sijainti Teerinevalla. 43

44 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 19. Ranta-ahonsuo Ranta-ahonsuo (kl , x = 6932,4, y = 3364,2) sijaitsee noin 15 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä eri puolille suota tulee metsäautoteitä (kuva 22). Tutkitun alueen pinta-ala on 122 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 68 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 46 ha ja yli 2 m:n syvyistä 29 ha. Suolla on 64 tutkimuspistettä ja 37 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,3 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään n. 5 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat ojia ja Kortepuroa myöten Vähään Suojärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus (4,9 m) on pisteellä B Suon pohjamaana on epätasainen moreeni. Ranta-ahonsuon suotyypeistä on rämeitä 83 %, avosuota 7 %, korpia 1 % ja turvekankaita 9 %. Suon länsiosa on keskeltä enimmäkseen ruohoisen sararämeen ja saranevan muuttumaa, reunoilta isovarpurämemuuttumaa sekä korpirämemuuttumaa. Myös eteläinen lahdeke on isovarpu- ja korpirämemuuttumaa. Itäosa suosta on keskiosaltaan lyhytkorsinevarämemuuttumaa sekä ruohoisen sararämeen muuttumaa, reunoilla on isovarpu- ja korpirämemuuttumaa. Mättäät, joiden korkeus on noin 2 dm, peittävät keskimäärin 21 % suon pinnasta. Puusto on harvahkoa taimi- ja pinotavaravaiheen männikköä, jossa on myös hieman kuusta ja koivua. Ranta-ahonsuon turpeesta on rahkavaltaista 28 % ja saravaltaista 72 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 4 %, sararahkaturve (CS), 16 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 9 %, saraturve (C), 50 %, rahkasaraturve (SC), 20 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 8 %, puun jäännöksiä(l) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 11 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4. Liekoja on hyvin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1m:n syvyydessä 0,6 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Turvekerrostuma on pääosin kohtalaisesti maatunutta sara- ja rahkasaraturvetta, eikä heikosti maatunutta pintaturvekerrosta ole lainkaan. Yli 1,5 m syvää aluetta on 46 ha. Turvetta tällä alueella on 1,11 milj. suo-m3. Ranta-ahonsuo soveltuu energiaturvetuotantoon, mutta suon syvät alueet muodostuvat kolmesta eri altaasta. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä B 400. Näytepisteen rikkipitoisuus on osassa kerrostumaa korkeahko (0,30 0,46 %). 44

45 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 22. Tutkimuspisteiden sijainti Ranta-ahonsuolla. 45

46 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 20. Kivisuo Kivisuo (kl , x = 6934,4, y = 3363,7) sijaitsee noin 32 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin ja kaakkoisosastaan peltoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon itäpuolella on maantie (kuva 23). Tutkitun alueen pinta-ala on 76 ha, josta yli metrin syvyistä on 45 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 25 ha ja yli 2 m:n syvyistä 15 ha. Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 12 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää kaakkoon noin 5 m/km. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu, vain länsiosassa on reunoja lukuun ottamatta luonnontilaista aluetta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet laskevat aivan pohjoisimmasta päästä Kaijanpuroon sekä eteläosasta Kaijanpuroa myöten ja Ranta-ahonsuon kautta Kortepuroon ja edelleen Vähään Suojärveen. Suo sijaitsee sekä Pihlajaveden alueella (35.483) että Kaijanpuron valuma-alueella (35.489). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 4,1 m, on pisteellä A Suon pohja on suhteellisen tasainen, pohjamaana on moreeni. Kivisuon suotyypeistä on rämeitä 58 %, avosuota 31 %, korpia 3 % ja turvekankaita 8 %. Suon keskiosassa on lyhytkorsineva- sekä tupasvillarämemuuttumaa, reunoilla isovarpurämemuuttumaa. Noin 2 dm korkeat mättäät peittävät keskimäärin 17 % suon pinnasta. Puusto on harvahkoa taimi- ja riukuvaiheen männikköä, jossa on seassa jonkin verran kuusta ja koivua. Osa puustosta on varttunut pinotavaravaiheeseen. Kivisuon turpeesta on rahkavaltaista 39 % ja saravaltaista 61 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 19 %, sararahkaturve (CS), 16 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 4 %, saraturve (C), 25 %, rahkasaraturve (SC), 35 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 19 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 4 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 3 %. Kivisuon turvekerrostuma on koko paksuudeltaan kohtalaisesti maatunutta sara-, rahkasara- ja sararahkaturvetta. Heikosti maatunutta rahkaturvekerrosta suon pinnalla ei juurikaan ole. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,8. Liekoja suossa on erittäin vähän, yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Kivisuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 25 ha. Turvetta tällä alueella on 0,55 milj. suo-m3. Koko turvekerrostuma on kelvollista energiaturvetta, mutta suon hankala muoto vaikeuttaisi huomattavasti turvetuotantoa. 46

47 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 23. Tutkimuspisteiden sijainti Kivisuolla. 47

48 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 21. Rahkasuo Rahkasuo (kl , x = 6934,8, y = 3364,9) sijaitsee noin 16 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: Keuruu Ähtäri -maantieltä lähtevät tilustiet kiertävät suota (kuva 24). Tutkitun alueen pinta-ala on 35 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 27 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 24 ha ja yli 2 m:n syvyistä 21 ha. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 7,1/10 ha ja syvyyspisteitä 4,3/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 11,4 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää keskustasta hyvin loivasti pohjoiseen ja etelään. Yli puolet suosta on ojitettu. Luonnontilaista aluetta on eteläosassa sekä itä- ja koillisreunalla, pohjoispää on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet virtaavat pohjoispäästä Kotalammen ja Kuolemaisenpuron kautta Liesjärveen. Eteläpäästä osa vesistä virtaa ojia myöten Kortepuroon ja edelleen Vähään Suojärveen. Suo sijaitsee sekä Pihlajaveden alueella (35.483) että Liesjärven valuma-alueella (35.484). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 4,9 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen, pohjamaana on moreeni. Rahkasuon suotyypit ovat erilaisia rämeitä. Keskiosa on keidasrämettä ja rahkarämettä sekä näiden muuttumaa, reunoilla on isovarpuräme- ja korpirämemuuttumaa. Keskimäärin 21 % suon pinnasta on noin 2 dm korkeiden mättäiden peitossa. Puusto on enimmäkseen kitukasvuista mäntyä, vain suon reunaosilla on parempikasvuista riukuasteen mäntyä ja kuusta sekä koivua. Rahkasuon turpeesta on rahkavaltaista 64 % ja saravaltaista 36 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 46 %, sararahkaturve (CS), 14 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 3 %, saraturve (C), 7 %, rahkasaraturve (SC), 29 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 31 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 1 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 4 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 6,9. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella niitä on 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Rahkasuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 24 ha. Turvetta tällä alueella on 0,66 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 3) rahkaturvetta on 0,01 milj. suo- m3 ja heikohkosti maatunutta (H 4) 0,07 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on 0,58 milj. suo- m3. Rahkasuo soveltuu energiaturvetuotantoon. Suon pinnan heikosti maatunut turvekerros on ohut, paksuimmillaankin vain noin puoli metriä. Tämä turve voidaan käyttää ympäristöturpeena ennen energiaturpeen tuotantoa tai sekoittaa alla olevaan energiaturpeeseen. Rahkasuolta on otettu tarkkatilavuuksiset näytteet pisteeltä A

49 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 24. Tutkimuspisteiden sijainti Rahkasuolla. 49

50 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 22. Jouhtineva Jouhtineva (kl , x = 6922,9, y = 3368,8) sijaitsee melko korkeiden moreeniselänteiden välisessä painanteessa (Brander 1934, Mölder 1953), noin 19,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Kapea salmi yhdistää suon pohjoisluoteessa Raatosuohon ja eteläkaakossa Kaikusuohon, muutoin se rajoittuu moreeniin, paitsi vähäisin osin lounaassa ja kaakossa kalliopaljastumiin. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: suon pohjoisosan ylittää viljelemättömien suopeltojen eli kytöheittojen kohdalla maantie, josta suon länsipuolella erkanee metsätie kaakkoon. Se ylittää suota Kaikusuohon yhdistävän salmen toimien samalla näiden soiden välisenä rajana (kuva 25). Suon tutkittu pinta-ala on 60 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 48 ha, yli puolentoista metrin aluetta 44 ha ja yli kahden metrin syvyistä 40 ha. Suolla on 27 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 4,5/10 ha ja syvyyspisteitä 2,8/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 157,5 167,5 m, ja pinta viettää pohjoisluoteeseen. Ojitusta on vain suon pohjoisosassa sekä länsi- ja itäreunalla, mutta reunoilla ei juuri suon keskikohtaa etelämpänä, lukuun ottamatta suon eteläisintä kolkkaa, josta lähtee oja Kaikusuolle. Se seurailee Kaikusuon pohjoisreunaa ja laskee luoteeseen virtaavaan Kapuskapuroon. Tämä puro saapuu suolle suurin piirtein itäreunan keskivaiheilla, ja virratessaan edelleen suon luoteisreunalta pohjoisluoteeseen vie mennessään Jouhtinevan ojaverkoston keräämät vedet. Vedet päätyvät Kapuskapuron, Kuolemainenlammen ja tämän laskupuron kautta lopulta Martinjärveen vähän yli kolme kilometriä Jouhtinevasta luoteeseen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: korkeusero eteläkaakkoisen ja pohjoisluoteisen reunan välillä on kymmenisen metriä puolentoista kilometrin matkalla. Laskusuhteittensa puolesta suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (6,9 m) on mitattu suon eteläpuoliskon keskustasta, pisteestä A Suon pohja on hiesua ja moreenia, joista jälkimmäistä usein peittää lajittunut maalaji, tavallisimmin hiekka, mutta myös hiesu ohuina kerroksina. Liejua on suon pohjalla vain nimeksi luoteisreunan lähellä Kapuskapuron tuntumassa. Jouhtinevan tutkituista suotyypeistä on rämeitä 84 %, avosuota 7 %, korpia 7 % ja turvekankaita 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa ja laitamillakin tavattavat, useimmiten luonnontilaiset tupasvillaräme ja lyhytkorsinevaräme sekä varsinainen sararäme, joka tosin pohjoisosassa on ojituksen muuttama. Eteläosassa on luonnontilaisena lähinnä keskustassa varsinaista saranevaa, reunoilla ja laitamilla suon muissakin osissa varsinaista korpea, korpirämettä ja kangasrämettä. Ojitetuilla alueilla on isovarpurämettä laitamilla ja keskemmälläkin, ruoho- ja heinäkorpea puolestaan reunoilla. Ojituksen aiheuttamaa rehevän suotyypin äärimmäistä muuttumavaihetta edustaa suon länsireunan mustikkaturvekangas, täällä sijaitsevan vanhan turvehaudan tuntumassa. Suon pohjoisosassa on vielä muutama hehtaari viljelemättä jätettyä turvepeltoa, kytöheittoa, mutta tälle suotyypille ei osunut yhtään tutkimuspistettä. Mättäät peittävät Jouhtinevan pinnasta keskimäärin 20 %, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Pääosin mäntyvaltainen puusto on suon keskiosan huomattavan luonnontilaisuuden vuoksi usein vajaatuottoista, ja aukeaa puutonta nevaakin löytyy eteläosasta. Puusto on kuitenkin koko suota tarkasteltaessa enimmäkseen keskitiheää, vain paikoin harvaa tai, kuten joskus laitamilla, tiheätä. Taimikko- ja riukuvaiheen runkojen ja näitä järeämpien propsien ohella suolla tapaa varsin usein lähestulkoon tukkipuita. Pohjoisosan kytöheitotkin ovat metsittyneet. Koivua ja kuusta on mäntyjen joukossa sekapuina etenkin laitamien ja reunojen metsiköissä, koivua joskus jopa keskustassakin. Koivu- ja kuusivaltaisia metsiköitä on sitä vastoin vain suon reunamilla. Rahkavaltaista turvetta on 5 %, ruskosammalvaltaista 1 % ja saravaltaista valtaosa eli 94 % Jouhtinevan turpeen kokonaismäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 5 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 6 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 17 %. Yleisimmän lisätekijän, kortteen (EQ), osuus yksistään on runsaat kuusi prosenttia, varpujen kolmisen prosenttia sekä puun jäännösten ja tupasvillan kummankin noin prosentti, samoin raatteen (MN). Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 3 %, sararahkaturve (CS), 2 %, saraturve (C), 68 %, rahkasaraturve (SC), 24 %, ruskosammalsaraturve (BC), 2 % ja sararuskosammalturve (CB), yksi prosentti Jouhtinevan turpeesta. Suon melkoisen paksu turvekerrostuma koostuu lähes kokonaan saravaltaisesta turpeesta, joka enimmäkseen vielä on kohtalaisesti tai jopa hyvin maatunutta. Turvepatja muuttuu heikosti maatuneeksi yleensä vasta lähellä pintaa, ja paikoin saraturve ulottuu, reunaosissa joskus hyvin maatuneenakin, aivan pintaan saakka. Hieman aukkoisena ja yleensä varsin ohuena, cm:n paksuisena, heikosti maatunut, rahkavaltainen turvekerros peittää koko turvepatjaa. Tässä rahkaturpeessakin on tupasvillan ohella silloin tällöin lisätekijänä saraa, ja saraturpeessa puolestaan kauttaaltaan varsin yleisesti kortetta. 50

51 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 5,8. Liekoja, maatumatonta puuta on Jouhtinevan yli metrin syvyisellä alueella erittäin vähän, vain 0,5 % kyseisen alueen turvemäärästä. Yli puolentoista metrin alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,8 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Jouhtinevassa on turvetta yli puolentoista metrin syvyisellä 44 ha:n alueella kaikkiaan noin 1,74 milj. suo-m3. Heikosti maatunutta ja rahkavaltaista pintaturvetta suossa on kokonaisuutena ottaen niin vähän, että suon koko turvekerrostumaa voidaan pitää energiaturpeena. Se kelpaisi hyvin myös turvemullan raaka-aineeksi. Turvekerrostuma on paksu ja yhtenäinen, ja muotonsa puolesta lähes koko suo soveltuisi turvekentäksi. Energiaturpeeksi turvepatjan keskimaatuneisuus on tosin melko alhainen (5,7), ja turvekerrostuma sisältää paikoin runsaasti kortetta, joka piitä sisältävine varsineen lisää turpeen tuhkapitoisuutta. Pohjoisosan kytöheittojen turve pintaosansa sisältämän mineraaliaineksen vuoksi olisi niin ikään tavallista tuhkapitoisempaa. Näillä rajoitteilla ei kylläkään ole juuri merkitystä, mikäli turve nostettaisiin mullan raaka-aineeksi. Turvekenttien suunnittelussa olisi otettava huomioon suon pohjoisosan ylittävä maantie, ehkä kuitenkin suotuisana, kuljetusyhteyksiä parantavana tekijänä. Jouhtinevalta on otettu tarkkatilavuuksiset näytteet laboratorioanalyysejä varten suon syvältä alueelta läheltä keskustaa, pisteestä A m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 25. Tutkimuspisteiden sijainti Jouhtinevalla. 51

52 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 23. Isoneva-Aittolampi Isoneva-Aittolampi (kl , x = 6924,7, y = 3367,4) sijaitsee Martinjärven itäpuolella moreenimaaston ympäröimänä (Mölder 1953), noin 21,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suon länsiosassa sijaitsee umpeenkasvanut Aittolampi, ja luoteessa sen yhdistää pohjoispuoleiseen Kuolemaisensuohon matala salmi, jossa virtaa kaakosta tuleva Kapuskapuro. Isonevalla on kapea salmiyhteys Kuolemaisensuohon myös pohjoiskoillisessa. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon etelä- ja pohjoispuolella kulkevia maanteitä yhdistää metsätie, joka sivuaa suon lounaisreunaa ja kulkee Aittolammen ja Martinjärven välitse pohjoisluoteeseen. Tästä metsätiestä haarautuu suon eteläpuolella toinen metsätie, joka puolestaan suon kaakkois- ja itäreunaa myötäiltyään ulottuu pohjoisessa Kaakkolammin ja Kuolemaisensuon väliselle Kaakkolamminkankaalle (kuva 26). Suon tutkittu pinta-ala on 126 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 86 ha, yli puolentoista metrin aluetta 70 ha ja yli kahden metrin syvyistä 57 ha. Suolla on 56 tutkimuspistettä ja 38 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 4,4/10 ha ja syvyyspisteitä 3,0/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää kokonaisuutena ottaen luoteeseen, paikallisesti myös länteen, kohden Aittolampea sekä lounaaseen, pohjoiseen ja koilliseenkin, kohden itäreunalla sekä pohjois- ja luoteisosassa luoteeseen virtaavaa Kapuskapuroa. Suon keskiosassa on laajoja ojittamattomia alueita ja muutenkin ojaverkosto on, lukuun ottamatta Kapuskapuron ympäristöä idässä, pohjoisessa ja luoteessa sekä Aittolammen ympäristöä lännessä ja lounaassa, melko harva. Ojaverkoston keräämät vedet purkautuvat joko Aittolammin laskuojan kautta Kuolemainenlammen vesijätölle tai sitten Kapuskapuron viemänä suoraan tähän suon luoteispuolella sijaitsevaan lähes umpeenkasvaneeseen lampeen. Lammesta lähtevä puro laskee Martinjärveen noin kilometri suon luoteisreunalta länsiluoteeseen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: viettoa on suon kaakkoisreunalta luoteisosan Kapuskapuroon kymmenisen metriä puolentoista kilometrin matkalla, keskustasta länteen Aittolampeen lähes neljä metriä noin kuudensadan metrin matkalla. Isoneva-Aittolampi kuuluu laskusuhteittensa puolesta Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (6,9 m) on mitattu pisteestä A , suon keskustan itäosasta. Suon pohja on moreenia, jota tavallisesti kuitenkin peittävät lajittuneet maalajit, yleisimmin hiesu (55 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hiekka ja hieta ohuehkoina kerrostumina. Kalliopohjastakin on havaintoja, joskin pelkästään suon eteläpuoliskolla sijaitsevan saarekkeen reunoilta. Liejua on suon pohjalla mainittavasti lähinnä vain Aittolammen rantamilla, josta on löydetty cm:n kerrostumia. Suon syvimmillä keskustan alueilla liejua esiintyy satunnaisesti 3 30 cm:n kerroksina. Isoneva-Aittolammen suotyypeistä on rämeitä 69 %, avosuota 23 %, korpia 7 % ja vielä turvekangastakin noin prosentin verran. Yleisimpiä suotyyppejä ovat yhtä hyvin reunoilla kuin keskiosassakin ja usein myös luonnontilaisina tavattavat lyhytkorsinevaräme ja varsinainen sararäme sekä keskiosan lyhytkorsineva ynnä lähinnä eteläpuoliskolle kuuluva, luonnontilainen kalvakkaneva. Korpiräme, isovarpuräme ja rahkaräme esiintyvät melko tavanomaisesti suoaltaan laitamilla ja ovat siksi edellisiä suotyyppejä yleisemmin ojituksen muuttamia. Umpeenkasvaneen Aittolammen luonnontilaisen luhtanevan ohella suon nevatyyppeihin kuuluvat vielä eteläosan varsinainen saraneva ja suoaltaan keskiosassa harvoin tavattu rahkaneva, molemmat yleensä ojitettuina. Suon reunojen suotyypeistä mainittakoon pallosararäme, kangasräme, kangaskorpi, varsinainen korpi ja itäreunan ruoho- ja heinäkorpi sekä vielä länsiosan mustikkaturvekangas, viimeisin esimerkkinä ojitusvaikutuksen lopputuloksesta rehevähköllä suotyypillä. Mättäät peittävät keskimäärin noin 20 % Isoneva- Aittolammen pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on suon huomattavan luonnontilaisuuden takia keskiosassa varsin usein vajaatuottoista ja aukkoistakin puuttomien nevojen vuoksi. Keskustan lähes puhtaasti mäntyvaltainen puusto on muutoin lähinnä vain taimikko- ja riukuvaiheessa eivätkä rungot harvoissa ja joskus keskitiheissä metsiköissä juuri ole kasvaneet propseja järeämmiksi. Keskitiheissä, paikoin harvoissa ja jopa tiheissäkin reunametsiköissä, jotka tavallisesti ovat sekametsiä, koivu ja kuusi ovat säännönmukaisesti sekapuina, ja etenkin kuusi voi silloin tällöin olla myös valtapuun asemassa. Rungot ovat täälläkin taimia, rankoja ja propseja, mutta etenkin ojitetuilla alueilla ne ovat monesti varttuneet järeiksi, lähestulkoon tukkipuiksi. Isoneva-Aittolammen kokonaisturvemäärästä on 19 % rahkavaltaista ja 81 % saravaltaista turvetta. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 16 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 9 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 20 %. Yleisimmän lisätekijän, kortteen (EQ), osuus yksistään on noin viisi prosenttia, varpuaineksen ja tupasvillan kummankin runsaat kolme prosenttia ja puun jäännösten puolisentoista prosenttia. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 5 %, sararah- 52

53 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 katurve (CS), 14 %, saraturve (C), 37 %, rahkasaraturve (SC), 41 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 3 % Isoneva-Aittolammen turvemäärästä. Suurin osa suon turvekerrostumasta koostuu kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta, saravaltaisesta turpeesta, jonka päällä, tosin ei aivan yhtenäisesti, on cm:n kerros heikosti maatunutta, rahkavaltaista turvetta. Suurimman paksuutensa tämä rahkaturvekerros saavuttaa vain joissakin kohdissa suon syvimmillä alueilla, ja se sisältää useinkin lisätekijänään saraa. Suon päällimmäisenä turpeena on silloin tällöin paitsi saraturvetta, myös kohtalaisesti maatunutta rahkaa. Itse suon pääturpeessa eli saraturpeessa on varsin säännöllisesti lisätekijänä kortetta. Suon itäreunalla, lähellä kohtaa, jossa Kapuskapuro saapuu suolle, on turvekerrostumassa välillä cm hiekkakerros, joka on ilmeisesti puron aikoinaan suolle kerrostamaa tulvahiekkaa. Muinaisista metsäpaloista todistavia hiilikerroksiakin on turvekerrostumassa jonkin verran, joskin ne esiintyvät melko satunnaisesti. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja energiaturpeen noin 6,0. Liekoja eli maatumatonta puuta on erittäin vähän, ainoastaan 0,7 % Isoneva-Aittolammen yli metrin syvyisen alueen turpeen kokonaismäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,3 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Suon yli puolentoista metrin syvyisellä 70 ha:n alueella on turvetta kaikkiaan noin 2,20 milj. suo-m3. Heikosti maatunut ja rahkavaltainen, mutta useinkin saraa lisätekijänään sisältävä pintaturvekerros muodostaa vain vähäisen osan suon turvemäärästä. Suon turvetta voidaan siten kokonaisuudessaan pitää joko energiaturpeena tai myös turvemullan raaka-aineena. Valtaosa suosta, länsiosaa eli Aittolampea ympäristöineen sekä Kapuskapuron lähiympäristöä lukuun ottamatta, soveltuu hyvin turvetuotantoalueeksi. Turvekerrostuma on kohtalaisen paksu ja suon pohja melko tasainen. Turpeen keskimaatuneisuus on tosin varsin alhainen (5,8), ja saraturpeessa on paikoin runsaasti kortetta piitä sisältävine ja tuhkapitoisuutta lisäävine varsineen. Isoneva-Aittolammesta on otettu tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A , suon luonnontilaisesta keskiosasta. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 26. Tutkimuspisteiden sijainti Isoneva-Aittolammella. 53

54 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 24. Raatosuo (itäinen) Raatosuo (kl , x = 6924,7, y = 3368,3) sijaitsee Ison Kivijärven ja Martinjärven puolivälissä, noin 21,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Pohjoisessa suo liittyy kapeitten salmien välityksellä Juurikassuohon ja Kuolemaisensuohon, Kuolemaisensuohon vielä luoteessakin. Itäreunalta puolestaan on salmiyhteys Rajasuohon ja etelässä Jouhtinevaan. Muutoin suo rajoittuu moreeniselänteisiin (Brander 1934, Mölder 1953). Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: lähellä suon eteläreunaa kulkevasta maantiestä erkanee metsätie, joka seurailee suon länsireunaa ylittäen molemmat suota Kuolemaisensuohon yhdistävät salmet. Tästä metsätiestä haarautuu toinen metsätie, joka puolestaan ylittää suoaltaan suurin piirtein sen keskiosasta (kuva 27). Suon tutkittu pinta-ala on 61 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 44 ha, yli puolentoista metrin aluetta 32 ha ja yli kahden metrin syvyistä 24 ha. Suolla on 45 tutkimuspistettä ja 26 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 7,4/10 ha ja syvyyspisteitä 4,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 154,5 159,0 m, ja pinta kallistuu länsilounaaseen ja lounaaseen. Paikallisesti eli suon eteläisimmän osan reunoilla pinta viettää joko pohjoisluoteeseen tai kohden eteläosan länsireunalla pohjoisluoteeseen virtaavaa, kaakosta tulevaa Kapuskapuroa. Suon pohjoispuoliskon reunoilla pinta viettää etelään ja eteläkaakkoon, paitsi luoteisella lahdekkeella sekä pohjoisimmassa osassa luoteeseen ja pohjoisluoteeseen. Suon pohjoisimman osan vedet päätyvät Kaakkolamminpuroon ja tämän kautta Kuolemainen-lampeen, mutta käytännössä tähän lampeen kulkeutuvat lähes kaikki tiheästi ojitetun Raatosuon vedet suon länsireunan keskikohdalta luoteeseen virtaavan Kapuskapuron myötä. Lammesta lähtevä puro laskee Martinjärveen runsaan kahden kilometrin päässä Raatosuosta länsiluoteeseen. Pitkänomaisen ja kapean suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: viettoa länsireunan Kapuskapuron sekä tähän luoteesta laskevan reunaojan ja suon itäreunan välillä on kolmisen metriä muutaman sadan metrin matkalla. Suon länsireunan, Kapuskapuron niskan, ja Kuolemaisen pinnan välinen korkeusero on noin kahdeksan metriä. Laskusuhteittensa puolesta suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (5,5 m), on mitattu suon pohjoisosan keskustasta, pisteestä A Suon pohja on moreenia jonka päällä melko usein on lajittuneita maalajeja, yleensä hiekkaa (25 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hietaa ja hiesua vaihtelevan paksuisina kerroksina. Liejua on vain satunnaisesti suon keskiosassa ja tällöinkin vain noin kymmenen sentin kerroksena pohjamaan päällä. Raatosuon suotyypeistä on rämeitä 80 %, korpia ja turvekankaita kumpiakin 8 % ja avosuota 4 %. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme, varsinainen sararäme ja keidasräme. Nämä ovat lähes aina ojituksen muuttamia, ja niitä tavataan niin suon keskustassa kuin laidoillakin. Laitamille ja reunoille kuuluvat kangasräme, lyhytkorsinevaräme, korpiräme sekä suon harvalukuiset korvet, varsinainen korpi, kangaskorpi sekä länsireunan ruoho- ja heinäkorpi. Erikoisuutena mainittakoon länsireunalla satunnaisesti tavattu rehevä varsinainen lettokorpi. Turvekankaat varputurvekangas, puolukkaturvekangas ja ruohoturvekangas esiintyvät myös reunamilla edustaen ojituksen aiheuttamien suotyyppimuutosten lopullista vaihetta. Nevojakin suolta löytyy: niitä edustavat pohjoisosan varsinainen saraneva ja lyhytkorsineva, ojitettuina, mutta vielä avosoiksi luettavina. Mättäät peittävät keskimäärin 25 % Raatosuon pinnasta, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on mäntyvaltaista säännöllisesti, paitsi reunojen ja laitamien rehevissä suotyypeissä, kuten korvissa, joissa koivu ja kuusikin voi olla metsikön valtapuuna. Sekapuina niitä on paikoin koko suon alueella. Karujen suotyyppien yleisyyden vuoksi vajaatuottoisuutta esiintyy puustossa melko usein ojituksesta huolimatta, toisaalta lähes tukkipuuvaiheeseen ennättäneitä runkoja taimien, rankojen ja propsien ohella löytyy hyvinkin usein, ja myös silloin tällöin suoaltaan keskustassa. Varsinaiset tukit ovat kylläkin harvinaisia, ja niitä on vain laitamilla. Puusto on yleensä harvaa, mutta jokseenkin yleisiä ovat lisäksi keskitiheät metsiköt, jopa aukeita alojakin tavataan satunnaisesti, vaikka tiheä ojitus kattaa lähes koko suon. Rahkavaltaista ja saravaltaista turvetta on kumpaakin suunnilleen yhtä paljon eli 50 % Raatosuon kokonaisturvemäärästä. Tästä määrästä on tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta 13 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 16 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 32 %. Yleisimmän lisätekijän, varpuaineksen osuus yksistään on reilut viisi prosenttia ja kortteen (EQ) lähes yhtä paljon. Puuainesta on kolmisen prosenttia, tupasvillaa runsaat kaksi prosenttia ja raatetta (MN) puolisentoista prosenttia turvemäärästä. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 14 %, sararahkaturve (CS), 36 %, saraturve (C), 12 % ja rahkasaraturve (SC), 38 % Raatosuon turpeen määrästä. Joitakin rahkavaltaisia reuna-alueita lukuun ottamatta suon turvekerrostuman alin osa koostuu koko suoaltaassa kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta saravaltaisesta turpeesta. Pintaa kohti turve muuttuu rahkavaltaiseksi, mutta säilyttää maatuneisuutensa vä- 54

55 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 hintäänkin saravaltaista turvetta vastaavana tai jopa sitä suurempana muutamin paikoin aina pintaan saakka. Mainittujen reuna-alueidenkin pohjasta lähtien rahkavaltainen turvekerrostuma käyttäytyy maatuneisuuteensa nähden samalla tavalla. Turvepatjaa peittää yleisesti vaikkakaan ei siis aivan yhtenäisenä heikosti maatunut rahkavaltainen turvekerros, tosin vain cm:n paksuisena. Tässäkin rahkaturpeessa on lisätekijänä melko usein myös saraa tupasvillan ja vielä useammin puu- ja varpuaineksen ohella. Saraturpeessa esiintyy lisätekijänä yleisesti kortetta. Turvekerrostumasta on silloin tällöin havaittu ohuita hiilikerroksia. Ne ovat todisteina muinaisista, suollakin raivonneista metsäpaloista. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen, ohuen ja rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,8 ja energiaturpeen 6,1. Liekoja eli maatumatonta puuainesta Raatosuossa on vähän, noin 1,1 % suon yli metrin syvyisen alueen kokonaisturvemäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,8 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,3 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Itäisen Raatosuon yli puolentoista metrin syvyisellä 32 ha:n alueella on turvetta kaikkiaan noin 0,83 milj. suo-m3. Turvekerrostumaa on rahkavaltaisen ja heikosti maatuneen pintakerroksen niukkuuden vuoksi pidettävä kokonaisuudessaan joko energiaturpeena tai vaihtoehtoisesti myös turvemullan raaka-aineena. Jälkimmäiseen tarkoitukseen Raatosuon turve soveltuu hyvin, energiaturpeeksikin kohtalaisesti, joskin turvepatjan alaosassa on huomattavan runsaasti lisätekijänä kortetta, joka piitä sisältävine varsineen kohottaa turpeen tuhkapitoisuutta. Pitkänomainen Raatosuo, kapeudestaan huolimatta, soveltuu hyvin turvetuotantoon: suon syvä alue on yhtenäinen ja moreenipohjaltaan jokseenkin tasainen, eikä kuivatusvaikeuksia ole. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 27. Tutkimuspisteiden sijainti itäisellä Raatosuolla. 55

56 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 25. Rajasuo Rajasuo (kl , x = 6925,2, y = 3368,8) sijaitsee Ison Kivijärven ja Martinjärven puolivälissä noin 21,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo liittyy kapein salmiyhteyksin lounaassa itäiseen Raatosuohon, luoteessa Juurikassuohon ja idässä Kivisuohon, mutta muutoin se on moreenimaaston ympäröimä (Brander 1934, Mölder 1953). Kulkuyhteydet ovat hyvät suota kaakossa ja idässä sivuavan metsätien ansiosta (kuva 28). Suon tutkittu pinta-ala on 28 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 15 ha, yli puolentoista metrin aluetta 8 ha ja yli kahden metrin syvyistä 4 ha. Suo tutkittiin kuudella tutkimuspisteellä, joten tutkimuspistetiheydeksi tuli 2,1/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen ja pohjois-luoteeseen, paikallisesti myös pohjoiseen, länteen ja lounaaseen. Tiheästi ojitetun suon ojaverkosto purkaa vedet suon luoteispuolella sijaitsevaan Kaakkolampeen (154,1 m mpy). Tästä lähtevää Kaakkolamminpuroa myöten vedet joutuvat Kuolemainen-lampeen, jonka laskupuro päätyy Martinjärveen noin kaksi ja puoli kilometriä Rajasuon luoteisreunalta länteen. Suo kuuluu laskusuhteidensa puolesta Pihlajaveden alueeseen (35.483), ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: kaakkois- ja luoteisreunan välillä on viettoa kahdeksisen metriä noin kilometrin matkalla. Suurin turvekerroksen paksuus (2,3 m) on mitattu pisteestä P 4 suon pohjoisosasta. Suon pohja on moreenia, jota useimmiten peittää ohut kerros hiekkaa. Rajasuon suotyypeistä on rämeitä 17 % ja, nyt ojituksen vuoksi tosin jo metsittynyttä, avosuota 83 %. Yleisimmät suotyypit ovat lähes koko suon keskiosan kattava lyhytkorsineva, varsinainen saraneva ja suon lounaisen lahdekkeen rahkaräme. Reunoilla on tavattu myös lyhytkorsinevarämettä. Mättäät peittävät Rajasuon pinnasta noin 27 %, ja niiden korkeus on keskimäärin 3 dm. Puusto on mäntyvaltaista, joskus koivunsekaista ja miltei koivuvaltaistakin, harvaa taimikkoa, mutta ojituksen vuoksi rungot ovat nevoillakin usein jo saavuttaneet vähintään rankapuuvaiheen. Rajasuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista 21 % ja saravaltaista 79 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 2 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 14 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 33 %. Yleisimmän lisätekijän, varpuaineksen osuus yksistään on vajaat kuusi prosenttia, puun jäännösten kolmisen prosenttia ja kortteen (EQ) noin kaksi prosenttia. Pääturvelajeittain jakauma on: sararahkaturve (CS), 21 %, saraturve (C), 15 % ja rahkasaraturve (SC), 64 % Rajasuon turvemäärästä. Suurin osa suon turvekerrostumasta koostuu kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta saravaltaisesta turpeesta, jonka päällä on ohut, cm:n kerros heikosti maatunutta, joko sara- tai rahkavaltaista turvetta. Suon rahkoittuminen ei ole edennyt kovin pitkälle, sillä lyhytkorsinevoillakin saraturve on lähellä pintaa ja rahkaisessa pintaturpeessa on usein vielä lisätekijänä hiukan saraa. Turvekerrostuman pohjalla on siellä täällä muinaisista metsäpaloista todistavia hiilikerroksia ja saraturpeessa lisätekijänä jonkin verran kortetta, joka piipitoisine varsineen aina runsain määrin esiintyessään kohottaa turpeen tuhkapitoisuutta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,4 ja energiaturpeen 6,1. Maatumatonta puuta eli liekoja Rajasuossa on vähän, 1,6 % suon yli metrin syvyisen alueen turvemäärästä. Tällä suoalueella liekoisuusprosentti 0 1 m:n syvyydessä on keskimäärin 3,2, mutta syvemmältä liekoja ei ole havaittu lainkaan. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,3 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä, syvemmältä niitä ei löytynyt. Rajasuossa liekopuita esiintyy siis lähinnä vain pintakerroksessa, jossa niitä saattaa olla kohtalaisesti, jopa runsaasti. Rajasuon yli puolentoista metrin syvyisellä 8 ha:n alueella on turvetta kaikkiaan noin 0,16 milj. suo- m3. Turvekerrostumaa on kokonaisuudessaan pidettävä joko energiaturpeena tai turvemullan raaka-aineena. Vaikka suoallas muotonsa ja helpon kuivatettavuutensa vuoksi sopisikin hyvin tuotantoalueeksi, sen vähäinen hyötypinta-ala kuitenkin jättänee sen tuotantokaavailujen ulkopuolelle. Vain hyvin pienimuotoinen, turvemullan raaka-aineen nosto suolta ehkä puolustaisi paikkaansa, jolloin esimerkiksi kortteen runsaus turpeessa ei olisi haitaksi. Ainoaksi hyödyntämismuodoksi kohtalaisen ravinteikkaalla Rajasuolla jäänee silti metsänkasvatus. 56

57 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 28. Tutkimuspisteiden sijainti Rajasuolla. 57

58 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 26. Kivisuo Kivisuo ( kl , x = 6925,9, y = 3369,6) sijaitsee Ison Kivijärven länsi- ja luoteisrannan tuntumassa noin 21,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Kapeiden salmien yli kulkeva metsätie erottaa suon lounaassa Rajasuosta ja luoteessa Juurikassuosta, ja ainoastaan suon itään pistävä lahdeke ulottuu suoraan Isoon Kivijärveen (Antinlahteen). Pitkänomainen suo on muutoin kauttaaltaan moreenimaaston ympäröimä, lukuun ottamatta pohjoisinta lahdeketta, joka osin rajoittuu kaakosta tulevan, katkonaisen, mutta Ison Kivijärven luoteispuolella jälleen esiintyvän harjujakson hiekkakerrostumiin (Loilonkangas) (Brander 1934, Mölder 1953) ja joihinkin peltotilkkuihin (mm. Loilo, Näsilamminkytö). Kulkuyhteydet ovat hyvät. Lähellä suon eteläreunaa kulkevasta maantiestä erkanee Ison Kivijärven rannalla sijaitseville kesämökeille johtavia teitä, joista toinen sivuaa Kivisuon kaakkoisen lahdekkeen kaakkoisreunaa, toinen ylittää tämän lahdekkeen siihen kuuluvan Kivilammen kaakkoispuolelta. Lisäksi maantiestä erkanee metsätie, joka kulkee suon länsipuolitse pohjoiseen muutamin paikoin sitä sivutenkin. Metsätiestä haarautuu Loilonkankaan kohdalla tie kaakkoon, Ison Kivijärven rannalla sijaitseville asumuksille, ja tämä tie ylittää suon pohjoisen lahdekkeen (kuva 29). Suon tutkittu pinta-ala on 195 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 140 ha, yli 1,5 m:n aluetta 108 ha ja yli kahden metrin syvyistä 85 ha. Suolla on 95 tutkimuspistettä ja 58 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 4,9/10 ha ja syvyyspisteitä 3,0/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 154,5 171,5 m, ja pinta viettää pohjoiseen, pohjoiskoilliseen sekä koilliseen ja itään, paikallisesti Lehmilammen ympäristössä luoteessa sekä Loilonpuron varrella pohjoisessa ja Ison Kivijärven rannalla myös kaakkoon ja lounaaseen: luoteessa kohden Lehmilampea ja tämän laskuojaa ja pohjoisessa kohden Isoon Kivijärveen laskevaa Loilonpuroa. Suon keskiosassa pinta viettää hyvin loivasti vielä länteen ja länsiluoteeseenkin, mutta kuitenkin kohden Lehmilammen syvännettä. Eteläkolkasta suon keskustaan on viettoa noin 10,5 m kahden kilometrin matkalla. Suon keskustan ja Ison Kivijärven pinnan välinen korkeusero on noin 6,5 m, ja etäisyyttä keskustasta järveen suota myöten lyhimmillään noin kilometri. Isoon Kivijärveen päätyvät paitsi Loilonpuro myös Lehmilammen ja Kivilammen laskuojat ja samalla suurin osa suon vesistä. Ojitus on tiheää vain suon eteläisimmässä osassa, luoteessa ja pohjoisessa sekä lähellä Ison Kivijärven rantaa, kun taas suoaltaan keskustassa on laajojakin alueita ojittamatta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, sillä suon lähes koko turvekerrostuma on Ison Kivijärven vedenpinnan tason yläpuolella. Suon kahdesta lammesta matalimmalla sijaitsee luoteisosan Lehmilampi, ja senkin veden pinta on 2,5 metriä järvenpintaa ylempänä. Kivisuo sijaitsee Ison Kivijärven valuma-alueella (35.663), joskin eteläisimmän osan ojaverkosto purkaa vetensä viereisen Rajasuon kautta Kaakkolampeen ja siten Pihlajaveden reitin vesistöalueeseen kuuluvaan Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (6,0 m) on mitattu suon keskeltä, läheltä Kivilammen luoteisrantaa pisteestä B 300. Suon pohja on moreenia, jota useimmiten peittää ohuena kerroksena lajittunut maalaji, tavallisesti hiekka (47 %:ssa tutkimuspisteistä) tai hiesu, joskus hieta, jopa savikin. Liejua on pohjamaan päällä lähinnä suon keski- ja luoteisosassa, syvimmillä alueilla sekä Lehmilammen ja Kivilammen ympäristössä ja paikoin vielä kapealla, pohjoiseen pistävällä suon osalla. Liejukerrostumat ovat yleensä ohuita, niiden paksuus vaihtelee tosin muutamasta sentistä aina 220 senttiin, mutta paksuimmat kerrokset keskittyvät vain suppeille alueille suon syvimpään keskustaan ja lampien rannoille ( cm:n paksuisia liejukerroksia) sekä pohjoiselle lahdekkeelle, mm. Loilonpuron rannalle, missä liejua on cm:n paksuudelta. Kivisuon suotyypeistä on rämeitä 72 %, avosuota 24 %, korpia 3 % ja turvekangasta noin prosentin verran. Yleisimmät suotyypit, suoaltaan keskiosassa ja reunamillakin tavattavat lyhytkorsinevaräme, varsinainen sararäme ja tupasvillaräme sekä etelälounaaseen pistävälle pitkälle lahdekkeelle erityisen tyypillinen varsinainen saraneva ovat hyvin usein luonnontilaisia samoin kuin etenkin etelälounaisella lahdekkeella ja suon pohjoisosassa paikoin esiintyvä lyhytkorsinevakin. Suon laitamille ja reunoille kuuluvia suotyyppejä ovat isovarpuräme, korpiräme, kangasräme, kangaskorpi ja pallosararäme. Rahkaräme, keidasräme, varputurvekangas sekä eteläisen lahdekkeen ruohoinen sararäme, ruohoinen saraneva ja vielä rahkanevakin ovat Kivisuolla lähinnä satunnaisia, niin myös pohjoislahdekkeen luhtaneva lähellä Loilonpuroa. Mättäät peittävät Kivisuon pinnasta keskimäärin 20 %, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista ja suoaltaan laitamilla sekä keskustassa yleensä harvaa tai keskitiheää, joskin täällä tavattavien luonnontilaisten avosuotyyppien vuoksi puutonta alaa on myös jonkin verran. Sekapuuna on koivua, mutta harvoin ja kuusta vielä harvemmin, ja puusto on kehitykseltään taimikko- ja riuku- sekä pinotavaravaiheessa. Vajaatuottoista puustoa löytyy melkoisen luonnontilaisuuden vuoksi huomattavan 58

59 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 runsaasti. Reunoilla ja suon kapeilla lahdekkeilla puusto on järeämpää jopa tukkipuuvaiheeseen saakka, ja yleensä mäntyvaltaisissa sekametsissä rungot ovat tiheämmässä. Harvoja ja kuusivaltaisiakin metsiköitä löytyy niin ikään. Kivisuon turpeesta on saravaltaista 70 %, rahkavaltaista 29 % ja ruskosammalvaltaista yksi prosentti. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 23 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 10 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 24 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmän lisätekijän, tupasvillan osuus tästä on yksinään noin 5 %, varpuaineksen ja kortteen (EQ) kummankin nelisen prosenttia ja puun jäännösten lähes kaksi prosenttia. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 14 %, sararahkaturve (CS), 15 %, saraturve (C), 29 %, rahkasaraturve (SC), 38 %, ruskosammalsaraturve (BC), 3 % ja sararuskosammalturve (CB), noin prosentti Kivisuon turpeen kokonaismäärästä. Kivisuon etupäässä saravaltaista ja kohtalaisesti sekä hyvin maatunutta turvekerrostumaa peittää heikosti maatunut, rahkavaltainen turvekerros yleisesti, joskaan ei aivan yhtenäisesti ja vain paikoin, esimerkiksi luoteisosassa ja suon reunalla Kivilammen pohjoispuolella sekä eteläisimmällä kaakkoon pistävistä lahdekkeista jopa cm:n paksuisena. Rahkainen pintakerros ulottuu tavallisesti korkeintaan 50 cm:n syvyyteen, ja silloin tällöin ylimpänä turvepatjassa on niin ikään heikosti maatunutta, mutta saravaltaista turvetta. Turvekerrostumassa on melko usein kortteiden jäännöksiä, ja melko usein siinä on myös nähtävissä muinaisista metsäpaloista todistavia, ohuita hiilikerroksia. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,2 ja energiaturpeen 5,7. Liekoja eli maatumatonta puuainesta Kivisuossa on vähän, noin 1,0 % suon yli metrin syvyisen alueen kokonaisturvemäärästä. Yli 1,5 m:n alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Kivisuossa on turvetta yli puolentoista metrin syvyisellä 108 ha:n alueella kaikkiaan 3,02 milj. suo- m3. Rahkavaltaista, heikosti maatunutta pintakerrosta on kokonaisuutena ottaen varsin niukasti, se on paikoin aukkoista ja sisältää usein lisätekijänä saraa. Kasvuturpeen raaka-ainetta ei suossa siten ole tuotantokelpoisia määriä, joten koko turvekerrostumaa on pidettävä energiaturpeena tai vaihtoehtoisesti turvemullan raaka-aineena. Muotonsa puolesta suurin osa suosta soveltuu turvetuotantoon, lähinnä keski- ja luoteisosaltaan ja etelälounaaseen pistävältä lahdekkeeltaan. Turvekenttien suunnittelua ja turvekerrostuman kuivatusta vaikeuttavat jossain määrin suon molemmat lammet. Lisäksi koko turvekerrostuman käyttökelpoisuutta energiaturpeeksi heikentävät sen verrattain alhainen keskimaatuneisuus (5,3) sekä paikoin kohtalaisen runsaana lisätekijänä esiintyvä korte, mikä lisää turpeen tuhkapitoisuutta. Turvemullaksi Kivisuon turve sitä vastoin soveltuu hyvin. Kivisuosta on otettu tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten suon keskiosasta (A ) ja etelälounaaseen pistävältä lahdekkeelta (B ). Kummatkin näytepisteet edustavat suon syviä osia ja altaan keskustaa, edellinen vielä yleisintä suotyyppiä, jossain määrin rahkaista lyhytkorsinevarämettä ja jälkimmäinen puhdasta sarasuotyyppiä, varsinaista saranevaa. 59

60 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 29. Tutkimuspisteiden sijainti Kivisuolla. 60

61 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Kuolemaisensuo Kuolemaisensuo (kl , x = 6926,0, y = 3367,1) sijaitsee Martinjärven itä- ja koillispuolella noin 23 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Kapeat salmet yhdistävät suon kaakossa ja eteläkaakossa Raatosuohon, edelleen eteläkaakossa ja vielä etelälounaassa eteläpuoliseen Isonevaan sekä lännessä Kalmonsuohon, mutta muutoin suo on kauttaaltaan moreenimaaston ympäröimä (Brander 1934, Mölder 1953). Suon lounaisosassa sijaitsee Kuolemainen-lampi ja länsireunalla noin puolen kilometrin päässä pohjoisempana Pikku-Kuolemainen. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Metsätie kulkee suon kaakkois- ja itäreunalla ylittäen molemmat suon Raatosuohon yhdistävät salmet. Suon länsireunan tuntumaan ulottuva metsätie puolestaan ylittää läntisen lahdekkeen (kuva 30). Suon tutkittu pinta-ala on 140 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 83 ha, yli puolentoista metrin aluetta 63 ha ja yli kahden metrin syvyistä 34 ha. Tutkimuspisteitä on 61 ja syvyyspisteitä 43 eli tutkimuspisteitä on siten 4,4/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 147,5 155,5 m. Suon pohjoisosan halkaisee koillinen lounassuuntainen, viereisen Juurikassuon vesien lasku-uoma, joka päätyy Pikku-Kuolemaiseen. Tämän yhdistää puro lounaisosan Kuolemaiseen, johon laskee myös kaakosta tuleva Isonevan lasku-uoma, Kapuskapuro. Kuolemaisesta lähtevä puro puolestaan laskee Martinjärveen vähän yli puolen kilometrin päässä lännessä. Näitä lasku-uomia, lampia ja puroja kohti suon pinta paikallisesti kallistuu: pohjoisessa eteläkaakkoon, etelään ja lounaaseen, lännessä myös kaakkoon ja itään, etelälounaassa vielä lounaaseen ja luoteeseen. Etelä- ja itäreunalla ojat johtavat vesiä mm. luoteeseen ja pohjoiseen. Kokonaisuutena ottaen suon pinta kallistuu kuitenkin lounaaseen ja länteen kohti Kuolemaista ja tämän leveähköä vesijättöä. Lammen vedenpinta myös määrää tason, johon saakka suurin osa suon turvekerrostumaa saadaan suuremmitta vaikeuksitta kuivaksi. Kuolemaisen ja suon itäreunan välinen korkeusero noin kilometrin matkalla on viitisen metriä. Suon pohjois- ja länsiosa, Kapuskapuron ympäristö sekä reunat yleensäkin ovat tiheästi ojitetut, altaan keskiosassa on sitä vastoin laajoja ojittamattomia alueita. Kuivatusmahdollisuudet ovat edellä mainituin varauksin hyvät. Laskusuhteittensa puolesta Kuolemaisensuo sijaitsee Pihlajaveden alueella (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (3,7 m) on mitattu suurin piirtein suon keskeltä, pisteestä A Suon pohja on moreenia, jota usein peittää lajittunut maalaji, yleensä hiesu (27 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hiekka, hieta ja savikin vaihtelevan paksuisina kerrostumina. Liejua on havaittu pohjamaan päältä suon länsiosassa Pikku-Kuolemaisen tuntumassa satunnaisesti (40 cm:n kerros) sekä yhtenäisinä cm:n kerrostumina Kuolemaisen vesijätön reunalta lammen pohjoispuolelta. Itse Kuolemaisen vesijätöllä ja luoksepääsemättömällä rannalla liejukerrostuma lienee huomattavasti paksumpi. Kuolemaisensuon suotyypeistä on rämeitä 72 %, avosuota 22 %, korpia 3 %, turvekangasta 2 % ja viljelemättä jätettyä turvepeltoa, kytöheittoa, suon pohjoisreunalla prosentin verran. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosalle ja laitamillekin ominaiset lyhytkorsinevaräme sekä keidasräme, molemmat monesti vielä luonnontilaisina. Lounaisosan Kuolemaisen ympäristölle on tyypillinen useimmiten ylipääsemätön luhtaneva. Lyhytkorsinevaa samoin kuin tupasvillarämettäkin tavataan suoaltaan keskiosassa ja enimmäkseen luonnontilaisena, varsinaista sararämettä ja isovarpurämettä myös laitamilla ja pääasiassa ojituksen muuttamina. Laitamille ja aivan reunoille ovat keskittyneet korpiräme, kangasräme, pallosararäme ja rahkaräme sekä vielä varsinainen saraneva ja suon ainoa havaittu korpityyppi, kangaskorpi. Lisäksi on tavattu satunnaisesti keskiosassa rahkanevaa, länsireunalla ruohoista sararämettä ja pohjoisosassa ojituksen tuottamaa varputurvekangasta. Mättäät peittävät keskimäärin 30 % Kuolemaisensuon pinnasta, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Puusto on usein mäntyvaltaista, mutta joukossa on etenkin reunoilla ja laitamilla, joskus keskiosassakin, sekapuina koivua ja kuusta; nämä voivat reunojen sekametsissä olla myös valtapuiden asemassa. Luonnontilaisten nevojen vuoksi aukeat, puuttomat alat ovat Kuolemaisensuolla tavallisia, ja karujen, luonnontilaisten rämeiden vuoksi puuston vajaatuottoisuus on niin ikään yleistä. Ojituksen kuivattamilla suotyypeillä puiden kehitys vaihtelee taimista ja rankapuista aina reunojen ja laitamien tukkeihin saakka, tosin yleisimpiä suolla vajaatuottoisten mäntyjen jälkeen ovat kuitenkin kuitupuut, propsit. Metsiköt ovat yleensä harvoja tai keskitiheitä, tiheikköjä on vain satunnaisesti reunoilla. Rahkavaltaista turvetta on 57 % ja saravaltaista loput 43 % Kuolemaisensuon kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 36 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 15 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 26 %. Yleisimmän lisätekijän, tupasvillan, osuus yksistään on runsaat 7 % ja varpuaineksen vähän yli 4 %. Puun jäännöksiä on kolmisen prosenttia turpeesta ja kortettakin (EQ) noin prosentti. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 23 %, sa- 61

62 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen rarahkaturve (CS), 34 %, saraturve (C), 10 %, rahkasaraturve (SC), 32 % ja ruskosammalsaraturve (BC), noin prosentti suon koko-naisturvemäärästä. Suon turvekerrostumasta on hieman yli puolet rahkavaltaista turvetta. Yleensä suon pohjaa peittää kohtalaisesti ja hyvin maatunut saravaltainen turve, joskin paikoin koko turvekerrostuma pohjaan saakka on rahkavaltaista. Tällöinkään se ei alaosastaan silti maatuneisuutensa puolesta juuri eroa saravaltaisesta turpeesta. Näin ollen maatuneisuudeltaan Kuolemaisensuon turvekerrostuma on melko yhtenäinen. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, jolloin hyvin maatunut turve ulottuu pintaan saakka, on päällimmäisenä kerroksena heikosti maatunutta ja tavallisesti rahkavaltaista turvetta cm:n paksuudelta. Paikoin tässäkin on lisätekijänä saraa, mutta keski- ja eteläosan karuilla suotyypeillä lähinnä vain tupasvillaa. Turvepatjasta usein havaitut ohuet hiilikerrokset osoittavat metsäpalojenkin aika ajoin vaikuttaneen suon kehitykseen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja energiaturpeen 6,1. Liekoja eli maatumatonta puuta on kokonaisuutena ottaen vähän, noin 1,5 % Kuolemaisensuon yli metrin syvyisen alueen turvemäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,5 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Suossa on näin ollen liekoja yli puolentoista metrin syvyisen alueen pintakerroksessa kohtalaisen runsaasti. Kuolemaisensuon yli 1,5 metrin syvyisellä 63 ha:n alueella on turvetta kaikkiaan noin 1,36 milj. suo-m3. Suon keskiosassa ja eteläkaakkoon pistävällä lahdekkeella on noin 17 ha:n yhtenäisellä ja tuotantokelpoisella alalla heikosti maatunutta, ympäristöturpeeksi soveltuvaa rahkaturvetta keskimäärin 0,6 m:n paksuudelta kaikkiaan noin 0,10 milj. suo- m3. Suon energiaturpeen määrä on siten noin 1,26 milj. suo-m3. Mikäli suon matalat lahdekkeet ja erityisesti Kuolemaisen hallitsema lounainen lahdeke sekä Pikku-Kuolemaisen ympäristö länsireunalla jätetään ottamatta lukuun, soveltuu Kuolemaisensuo hyvin sekä ympäristö- että energiaturvetuotantoon. Turvekerrostuma kokonaisuudessaan soveltuu hyvin myös turvemullan raaka-aineeksi. Tuotantoa suon pohjois- ja keskiosalla sekä eteläkaakkoon pistävällä lahdekkeella haittaavat paikoin suon moreenipohjan epätasaisuus ja siten turvekerrostuman vaihteleva paksuus. Syvimmät alueet tosin osuvat suon parhaalle tuotantoalueelle keskustaan, mistä on otettu myös tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A

63 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 30. Tutkimuspisteiden sijainti Kuolemaisensuolla. 63

64 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 28. Kalmonsuo Kalmonsuo (kl , x = 6927,5, y = 3365,1) sijaitsee hieman Martinjärvestä pohjoiseen, Suojärven kaakkoisrannan tuntumassa, noin 24 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Tutkittu Kalmonsuo käsittää eteläisen, turvetuotannon ulkopuolelle jääneen lahdekkeen alkuperäisestä, laajasta Kalmonsuosta, jonka turvekenttään se rajoittuu koko pohjoiselta reunaltaan. Kaakossa tämä suoalue on matalan salmen kautta yhteydessä Kuolemaisensuohon, mutta muualta sitä rajoittavat moreenimäet (Mölder 1953). Näistä suon itä- ja koillispuolella sijaitseva Rajamäki reunustaa suota myös kalliopaljastumin. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: suota sivuaa lännessä maantie, josta erkanee tie turvetuotantoalueelle, ja suurin piirtein keskeltä suon halkaisee lounas koillinen -suuntainen maantie. Viimeksi mainittuun tiehen on yhteydessä suon eteläistä lahdeketta miltei sivuava metsätie (kuva 31). Kalmonsuon tutkitun osan pinta-ala on 56 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 40 ha, yli puolentoista metrin aluetta 35 ha ja yli kahden metrin syvyistä 30 ha. Tutkimuspisteitä on 26 ja syvyyspisteitä 18 eli tutkimuspisteitä on 4,6/10 ha ja syvyyspisteitä 3,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 151,5 154 m, ja pinta viettää pohjoisosassa kohden Kallio- Kuolemainen -lampea ja tämän laskuojaa, lähinnä kaakkoon, etelään ja koilliseen. Koko suon pääasiallisin viettosuunta on kuitenkin länsi, mihin mainittu laskuoja virtaa ja purkaa keräämänsä suon pohjoispuoliskon vedet Suojärven ja Martinjärven välisen Ryönänkosken luusuaan parin sadan metrin päässä länsireunasta. Viettoa on suon korkeimman keskiosan ja länsireunan välillä noin kuudensadan metrin matkalla vähän alle kolme metriä. Suon keskiosassa sekä koillis- ja lounaisreunalla on yhtenäinen, vähän yli puolet suon pinta-alasta käsittävä ojittamaton alue. Etelä- ja kaakkoisreunalla on jälleen ojitusta, ja tämä ojaverkosto purkaa vetensä kaakkoon Pikku-Kuolemaisesta Kuolemainen-lampeen laskevaan puroon. Kuolemaisen laskupuro päätyy puolestaan Martinjärveen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vain pieni osa suon turvekerrostumasta on Suojärven vedenpinnan tason alapuolella, ja suon koillisosassa sijaitsevan Kallio-Kuolemaisen ja Suojärven vedenpintojen välinen korkeusero on vähän yli viisi metriä. Kalmonsuo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (6,2 m) on mitattu suon koillisosan pisteestä A , läheltä Kallio-Kuolemaisen lounaisrantaa. Suon pohja koostuu lajittuneista maalajeista, enimmäkseen hiekasta (61 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hiesusta, jotka vaihtelevan paksuisina kerrostumina peittävät suon reunoilla jo esille tulevaa moreenia. Liejua on suon pohjalla vain paikoin etelä- ja keskiosassa sekä koillisessa Kallio-Kuolemaisen tuntumassa ja tällöinkin paksuimmillaan ainoastaan 20 cm:n kerrostumana. Kalmonsuon suotyypeistä on rämeitä 56 %, avosuota 35 %, korpia 2 % ja turvekangasta 7 %. Yleisin suotyyppi, lähes aina luonnontilainen lyhytkorsineva on erityisen tyypillinen suon keskiosalle sekä lounais- ja koillisreunamille. Laitamien, mm. Kallio- Kuolemaisen ympäristön isovarpuräme, niin ikään laitamien, mutta myös keskemmällä tavattavat rahkaräme ja lyhytkorsinevaräme sekä pohjoisosan varsinainen sararäme, muutamin poikkeuksin ojituksen muuttamina, ovat yleisimmät rämetyypit. Turvekankaanomaista karhunsammalmuuttumaa on löydetty länsiosasta, edelleen suon reunoilta sekä näiden lähistöltä paikoin vielä kalvakkanevaa, rahkanevaa, pallosararämettä, korpirämettä sekä suon ainoaa havaittua korpityyppiä, kangaskorpea. Mättäät peittävät Kalmonsuon pinnasta keskimäärin 22 %, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Luonnontilaisen lyhytkorsinevan yleisyyden vuoksi aukeita, puuttomia aloja on huomattavan runsaasti. Metsäisillä suotyypeillä puusto on lähes aina mäntyvaltaista sisältäen vain niukasti koivua ja kuusta, tosin suon reunoilla on satunnaisesti myös kuusivaltaista puustoa. Reunoilla ja laitaosissa puut ovat tavallisesti taimikko- ja riuku- sekä pinotavaravaiheessa. Melko usein ne ovat kasvaneet lähestulkoon tukkipuiksi, joskin laitojen paikoittainen luonnontilaisuus heijastuu myös vajaatuottoisuutena. Reunojen ja laitamien metsiköt ovat useimmiten keskitiheitä; tiheitä ja harvakseltaan kasvavia puustoja on niukemmin. Keskustan keskitiheissä ja väliin harvoissakin, usein puhtaissa männiköissä ovat puut lähinnä taimikko-, riuku- ja pinotavaravaiheessa. Kalmonsuon turpeesta suurin piirtein puolet on rahkavaltaista ja puolet saravaltaista. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 45 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 6 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 7 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmän lisätekijän, tupasvillan, osuus tästä on yksistään noin 9 %, puu- ja varpuaineksen kummankin noin prosentti, samoin kuin myös kortteen (EQ). Vetisille nevoille ominaista suoleväkköä (SH) on puolisen prosenttia turpeesta. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 29 %, sararahkaturve (CS), 21 %, rahkasaraturve (SC), 28 % ja saraturve (C), 22 % Kalmonsuon kokonaisturvemäärästä. Kohtalaisesti tai hyvin maatunut saravaltainen turve peittää suon pohjaa lähes koko altaassa, ja sen 64

65 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 päällä monin paikoin on maatuneisuudeltaan vastaavanlainen, mutta rahkavaltainen turve. Turvepatjan maatuneisuus useimmiten vähenee pintaa kohti, ja koko kerrostumaa peittää, joskaan ei aivan yhtenäisesti, heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros. Pinnalla on paikoin myös heikosti maatunutta saraturvetta, eikä heikosti maatunut rahkaturvekaan ulotu kuin satunnaisesti cm:n syvyyteen: yleensä sen paksuus on muutamia kymmeniä senttimetrejä (10 70 cm). Joskus pintarahkaturve, esimerkiksi siellä, missä se on paksuimmillaan, on hyvinkin vetistä, ja joskus siihen kuuluu tupasvillan ja saran ohella lisätekijänä myös suoleväkköä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,2 ja energiaturpeen 6,4. Maatumatonta puuainesta eli liekoja Kalmonsuossa on erittäin vähän, vain 0,4 % suon yli metrin syvyisen alueen kokonaisturvemäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 % näiden syvyysvyöhykkeiden turvemäärästä. Kalmonsuossa on turvetta yli 1,5 m:n syvyisellä 35 ha:n alueella kaikkiaan noin 1,03 milj. suo-m3. Turvepatjan ylintä kerrosta, heikosti maatunutta rahkaturvetta, huolimatta sen satunnaisesti jopa yli puolentoista metrin paksuudesta, ei kokonaisuutena ottaen ole riittävästi kasvuturvetuotantoon. Rahkaturve sisältää lisätekijöinään paitsi runsaasti tupasvillaa, varsin usein myös saraa ja suoleväkköä ja olisi siis kasvuturpeena lisäksi heikkolaatuista. Kalmonsuon turvetta on pidettävä kokonaisuudessaan energiaturpeena tai vaihtoehtoisesti turvemullan raakaaineena. Edelliseen tarkoitukseen keskimaatuneisuudeltaan hieman alhainen (5,8) turve kelpaa kohtalaisesti, jälkimmäiseen sitä vastoin hyvin. Muotonsa puolesta Kalmonsuo soveltuu turvetuotantoon. Suota pohjoisessa rajoittavaa turvekenttää voidaan laajentaa etelämmäksi, joskin tätä laajentamista saattavat vaikeuttaa Kallio-Kuolemainen ja sen aiheuttamat mahdolliset kuivatusongelmat sekä suon yli kulkeva, sinänsä kulkuyhteyksiä parantava maantie. Kalmonsuosta on otettu tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A 400, suon keskustan ojitetulta lyhytkorsinevalta, läheltä maantietä. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 31. Tutkimuspisteiden sijainti Kalmonsuolla. 65

66 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 29. Juurikassuo Juurikassuo (kl , x = 6927,2, y = 3368,1) sijaitsee Liesjärven eteläpuolella noin 23,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo on kapeiden salmien kautta yhteydessä pohjoisessa Siltasuohon, luoteessa Kalmonsuohon, kaakossa Kivisuohon sekä etelässä Raatosuohon ja Rajasuohon, mutta muuten se länsireunan pientä peltotilkkua lukuun ottamatta rajoittuu kauttaaltaan moreenimaastoon (Brander 1934, Mölder 1953). Suon pohjoispäässä sijaitsee pieni lammenkokoinen Lammasjärvi ja eteläpäässä Kaakkolampi. Kulkuyhteydet Juurikassuolle ovat erinomaiset. Suon pohjoisosan ylittää hieman Lammasjärven eteläpuolelta lounas-koillinen -suuntainen maantie, josta erkanee suon länsipuolella metsätien pätkä pohjoiseen ylittäen Juurikassuon ja Kalmonsuon välisen salmen ja kylätie etelään, joka maantien suuntaisena ylittää suon lähes kilometrin verran etelämpänä. Lisäksi metsätie lähes sivuaa suon reunaa Kaakkolammen länsipuolella etelässä ja toinen metsätie sivuaa suon kaakkois- ja itäreunaa kulkien samalla suota Kivisuohon yhdistävän salmen ylitse (kuva 32). Suon tutkittu pinta-ala on 225 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 124 ha, yli puolentoista metrin aluetta 69 ha ja yli kahden metrin syvyistä 18 ha. Suolla on 87 tutkimuspistettä ja 57 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 3,9/10 ha ja syvyyspisteitä 2,5/10 ha. Juurikassuon pinnan korkeus merenpinnasta on m. Suon pohjoisosan Lammasjärvestä etelään virtaava Lammaspuro ja eteläosan Kaakkolammesta luoteeseen virtaava Kaakkolamminpuro yhtyvät suon itäreunalta tulevan laskuojan kanssa länsireunan tuntumassa suon vesien yhteiseksi ja pääasialliseksi lasku-uomaksi. Tämä virrattuaan Kuolemaisensuohon kuuluvien lampien, Pikku-Kuolemaisen ja Kuolemaisen läpi laskee vähän yli kahden kilometrin päässä lounaassa Martinjärveen. Pieni osa suon vesistä purkautuu vielä luoteisreunalta Kalmonsuon kautta lopulta Suojärven ja Martinjärven välisen Ryönänkosken luusuaan parin kilometrin päässä luoteisreunalta lounaaseen. Juurikassuon lammet, niistä lähtevät purot sekä mainittu itäreunalta tuleva laskuoja suurin piirtein määräävät ne ilmansuunnat, joihin suon pinta viettää. Lähinnä se siis viettää etelään, kaakkoon ja lounaaseen, etelässä lisäksi myös luoteeseen. Suon alin kohta on lasku-uomien yhtymäkohdan lähellä, ja tämän sekä Lammasjärven pinnan välinen korkeusero runsaan puolentoista kilometrin matkalla on kahdeksan metriä, kun taas vähän yli puolen kilometrin päässä kaakossa sijaitseva Kaakkolampi (154,1 m mpy) on yhtymäkohtaan nähden lähes samalla tasolla. Alimmasta kohdasta suon itäreunalle on matkaa kilometrin verran ja korkeuseroa seitsemisen metriä. Mikäli otetaan huomioon suon itäinen, matala lahdeke, on matka joitakin satoja metrejä pitempi, ja korkeusero suurimmillaan jopa 16 m. Tiheästi ojitetun Juurikassuon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät lukuun ottamatta Lammasjärven välitöntä ympäristöä ja eritoten Kaakkolammen ja Kaakkolamminpuron hallitsemaa suon eteläisintä osaa. Laskusuhteidensa puolesta Juurikassuo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Paksuin turvekerros (3,2 m) on mitattu pisteestä P 8, Lammasjärven luoteispuolelta. Suon pohja on moreenia, jota useimmiten peittävät vaihtelevan paksuisina kerrostumina lajittuneet maalajit, lähinnä hiekka (55 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hiesu ja hieta, joskin harvemmin. Liejua on ainoastaan muutamin paikoin, lähinnä satunnaisesti suoaltaan pohjalla, mm. pohjois- ja keskiosassa ja silloinkin vain 5 10 cm:n kerroksena. Yhtenäisemmät ja paksuimmat, cm:n liejukerrokset on löydetty Kaakkolammin ja Kaakkolamminpuron tuntumasta. Juurikassuon suotyypeistä on rämeitä 64 %, avosuota 14 %, korpia 6 % ja turvekankaita 16 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat varsinainen sararäme ja lyhytkorsinevaräme sekä karummanpuoleiset isovarpuräme ja varputurvekangas, joita kaikkia tavataan niin suoaltaan reunamilla kuin keskemmälläkin. Melko yleisiä ovat varsinainen saraneva ja rahkaneva, edellinen esiintyen lähinnä suon keskiosassa, jälkimmäinen myös reunamilla ja mm. itäisellä lahdekkeella. Suon matalien reunamien sekä lahdekkeiden suotyyppivalikoimaan kuuluvat kangasräme, pallosararäme, korpiräme, tupasvillaräme sekä jokseenkin harvoin havaitut kangaskorpi ja varsinainen korpi. Rahkarämettäkin on jonkin verran suoaltaan keskiosassa ja erityisesti Kaakkolammen rannalla. Kaakkolamminpuron rantaan sitä vastoin keskittyvät havainnot ravinteikkaasta nevakorvesta. Muista Juurikassuon suotyypeistä mainittakoon pohjoisen lahdekkeen keidasräme sekä satunnaisesti tavatut lyhytkorsineva, mustikkaturvekangas ja turvekankaanomainen karhunsammalmuuttuma. Tiheä ojitus on voimakkaasti kuivattanut ja muuttanut alkuperäisiä suotyyppejä aina turvekankaiksikin saakka, joten luonnontilaisina niitä ei juurikaan ole nähtävissä. Mättäät peittävät Juurikassuon pinnasta keskimäärin 24 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on yleensä mäntyvaltaista; koivuvaltaista se on paikoin reunoilla ja laitamilla, esimerkiksi Kaakkolamminpuron rannalla, missä on lähes puhtaitakin koivikoita, kuusivaltaista sitä vastoin harvoin ja vain reunoilla. Sekapuina koivua ja kuusta on reunoilla ja laitamilla; keskustassa mäntyjen seassa on ainoastaan 66

67 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 koivua, ja sitäkin melko harvoin. Tavallisesti keskitiheän, mutta usein myös harvan, joskus tiheänkin puuston kehitysvaihe vaihtelee taimista ja rankapuista miltei tukkipuihin saakka, ja näitä kaikkia tavataan koko suon alueella. Tiheän ojituksen vuoksi keskustan alun perin avoimet nevatkin ovat taimettuneet ja metsittymässä, eikä vajaatuottoisuutta ole havaittavissa juuri missään. Juurikassuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 37 % ja saravaltaista 63 %. Tästä määrästä on tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta 25 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 15 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 29 %. Yleisimpien lisätekijäin eli tupasvillan ja varpuaineksen osuus on kummankin noin 5 %, puun jäännösten puolestaan 3 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 14 %, sararahkaturve (CS), 23 %, saraturve (C), 23 %, rahkasaraturve (SC), 39 % ja ruskosammalsaraturve (BC), noin prosentti kokonaisturvemäärästä. Juurikassuon melko ohut turvekerrostuma koostuu suureksi osaksi saravaltaisesta, kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta turpeesta. Turvepatja on lähellä suon pintaa yleensä jo heikosti maatunutta, ja usein saravaltainen turve ulottuu pintaan saakka. Heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintakerrosta suossa on niukasti, ja se on yleensä muutaman kymmenen senttimetrin paksuista ja aukkoista, vaikkakin paikallisesti ulottuu cm:n syvyyteen. Lisäksi siinä on lisätekijänä usein tupasvillaa ja joskus saraa, jopa suoleväkköäkin. Turvekerrostuman pohjalla on varsin säännöllisesti hiilikerrostumia, osoituksena siitä, että soistumisen alkuun ja suon varhaiskehitykseen metsäpaloillakin on ollut oma osuutensa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja energiaturpeen 5,9. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on Juurikassuossa vähän, noin 1,2 % suon yli metrin syvyisen alueen turvemäärästä. Yli puolentoista metrin alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,7 % näiden vyöhykkeiden kokonaisturvemäärästä Juurikassuossa on turvetta yli puolentoista metrin syvyisellä 69 ha:n alueella kaikkiaan 1,25 milj. suom3. Suon koko turvekerrostumaa on heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen vähäisyyden vuoksi pidettävä kokonaisuudessaan joko energiaturpeena tai vaihtoehtoisesti myös turvemullan raaka-aineena. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on energiaturpeeksi tosin melko alhainen, ja itse turvekerrostuma on jokseenkin ohut, mutta ainakin suon keskiosalla on riittävät edellytykset turvetuotantoon. Täällä on laajin yhtenäinen yli puolentoista metrin syvyinen alue, jonka turvekerrostuman kuivattaminen tuotantokuntoon olisi myös toteutettavissa ilman suuria vaikeuksia. Suon sinänsä melko laajat, mutta matalat lahdekkeet sekä pohjois- ja eteläosat suon syvimpine mutta lampiin rajoittuvine ja pienialaisine turvekerroksineen eivät sovellu tuotantoon. Suosta on otettu tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A 1200, suon turvetuotantoon soveltuvalta keskiosalta. 67

68 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 32. Tutkimuspisteiden sijainti Juurikassuolla. 68

69 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Siltasuo Siltasuo (kl , x = 6928,6, y = 3368,2) sijaitsee Liesjärven eteläkaakkoon pistävän kapean lahden eteläpuolella maanteiden risteyksessä, noin 24,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo on etelälounaassa kapean salmen kautta yhteydessä eteläpuoleiseen Juurikassuohon, koillisessa sen erottaa itä- ja koillispuoleisista suokuvioista näihin liittyvän kapean salmen ylittävä maantie. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon, paitsi pohjois- ja osin luoteisreunaltaankin, jossa sitä rajoittavat Hongikkokankaan liepeen hiekkakerrostumat (Mölder 1953). Kauimpana etelälounaassa kapean salmen itäreunalla on kalliopaljastumia. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: suo sijaitsee maanteiden T-risteyksessä, jossa toinen maantie reunustaa suon koillisreunaa, ja siihen liittyvä lounas koillinen -suuntainen maantie kulkee suon halki (kuva 33). Siltasuon tutkittu pinta-ala on 30 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 17 ha, yli puolentoista metrin aluetta 9 ha ja yli kahden metrin syvyistä 7 ha. Suo tutkittiin neljällä tutkimuspisteellä, joten tutkimuspisteitä on 1,3/10. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m, ja pinta viettää pohjoisluoteeseen, luoteeseen ja koilliseen lukuun ottamatta lounaisosaa, jossa vietto on lounaaseen ja etelään kohden Juurikassuota. Suo sijaitsee vesistöalueiden rajalla, joten tiheä ojaverkosto purkaa vetensä kahtaalle. Lounaisosasta vedet joutuvat Juurikassuon ojaverkoston kautta Lammaspuroon ja lopulta Martinjärveen noin kolme ja puoli kilometriä Siltasuon etelälounaispäästä lounaaseen. Tänne päätyvät myös suon läntisestä osasta lähtevän ja viereiseen Lammasjärveen laskevan ojan viemät vedet. Suurin osa suon vesistä laskee kuitenkin maantien suuntaisen ojaverkoston yhteistä laskuojaa myöten koilliseen, Liesjärven kapeaan Kutinlahteen. Siltasuon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: viettoa on suon etelälounaiselta reunalta, läheltä täällä sijaitsevaa lähdettä, koillisreunalle viitisen metriä noin kahdeksansadan metrin matkalla. Laskusuhteittensa puolesta Siltasuo kuuluu läntiseltä ja lounaiselta osaltaan Pihlajaveden alueeseen (35.483), keski- ja koillisosaltaan Liesjärven valuma-alueeseen (35.484). Suurin turvekerroksen paksuus (3,2 m) on mitattu pisteestä P 3, suon eteläiseltä lahdekkeelta, maantien eteläpuolelta. Suon pohja on moreenia, jota useimmiten peittää vaihtelevan paksuinen hiekkakerros. Liejua on pohjamaan päällä suon keski-, etelä- ja lounaisosassa, mutta vain nimeksi, noin 10 cm:n paksuisena kerroksena. Siltasuon suotyypeistä on rämeitä 75 % ja turvekankaita 25 %. Keskiosassa on varsinaista sararä- mettä, etelä- ja lounaisosassa lähinnä karuja rämeitä: rahkarämettä ja isovarpurämettä. Rämeet ovat ojituksen voimakkaasti muuttamia, ja koillisosan entiset rämeet ovat kuivumiskehityksessään saavuttaneet erään ääripäänsä, puolukkaturvekankaan. Mättäät peittävät Siltasuon pinnasta keskimäärin 15 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on hyötynyt ojituksesta: koillisosan puolukkaturvekankaan männyn- ja kuusensekaisessa, keskitiheässä koivikossa rungot ovat monesti jo kuitupuita järeämpiä, muualla puusto on yleisesti ja lähes puhtaasti mäntyvaltaista, keskitiheää, jopa tiheääkin, ja metsiköt yleensä kuitupuu-, harvemmin enää taimikko- ja rankapuuvaiheessa. Siltasuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 62 % ja saravaltaista 38 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 6 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 7 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 34 %. Yleisimmän lisätekijän eli varpuaineksen osuus on kuutisen prosenttia, puun jäännösten ja tupasvillan kummankin runsas prosentti. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 8 %, sararahkaturve (CS), 54 % ja rahkasaraturve (SC), 38 % Siltasuon turvemäärästä. Suon turvekerrostuma koostuu kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta rahka- ja saravaltaisesta turpeesta, joista ensiksi mainittu ulottuu paikoin melko syvälle, jopa pohjaan saakka, mutta tavallisesti pohjimmainen turve on kuitenkin saravaltaista, ja rahkaturvekin sisältää lähes aina lisätekijänä myös saraa. Turvepatjan pinnalla on heikosti maatunutta, rahkavaltaista turvetta yleensä ainoastaan ohuena kerroksena, ja vain paikoin tämä rahkaturve ulottuu 80 cm:n syvyyteen, kuten esimerkiksi eteläosan rahkarämeellä. Eteläosan turvekerrostuman pohjalta on havainto muinaiseen metsäpaloon viittaavasta hiilikerroksesta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja energiaturpeen 6,3. Liekoja eli maatumatonta puuta on Siltasuon yli metrin syvyisellä alueella erittäin vähän, vain noin 0,5 % tämän alueen turpeen kokonaismäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä suon osalla liekoja on vain 0 1 m:n syvyydessä, noin 1,4 % kyseisen vyöhykkeen turvemäärästä Siltasuon yli puolentoista metrin syvyisellä yhdeksän hehtaarin alueella on kaikkiaan 0,21 milj. suo-m3 turvetta. Heikosti maatunutta ja rahkavaltaista pintaturvetta on kyseisellä suoalueella niukasti, joten myös se voidaan laskea mukaan suon energiaturvemäärään. Koko turvekerrostuma sopii myös turvemullan raaka-aineeksi. Suo soveltuu vain pieni- 69

70 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen muotoiseen tuotantoon ja siten ehkä vain turvemullan tuottamiseen. Turvekentästä tulisi varsin pieni, ja sitä edelleen supistaisi suon syvän alueen halkaiseva maantie, joka toisaalta helpottaisi turpeen kuljetus- ta. Metsänkasvatus on tiheästi ojitetulla ja paikoin ravinteikkaalla Siltasuolla hyvinkin huomion arvoinen käyttömuoto. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 33. Tutkimuspisteiden sijainti Siltasuolla. 70

71 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Mustassuo Mustassuo (kl , x = 6923,3, y = 3373,2) sijaitsee moreenimäkien välisessä painanteessa (Brander 1934) Ison Kivijärven kaakkoispuolella sekä Vähä Kivijärvestä ja Kupanjärvestä kuutisensataa metriä itään noin 17 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo liittyy kapein salmiyhteyksin pohjoisessa pieneen Salonnevaan ja pohjoisluoteessa Isoniittyyn sekä luoteessa Vähä Kivijärven itäpuoleiseen pienehköön ja hieman rikkinäiseen suokuvioon. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: pohjoisluoteessa maantie erottaa suon Isoniitystä, ja tästä maantiestä erkanee etelään metsätie, joka suon luoteis- ja länsireunaa sivuten ja ylittäen luoteisen kapean salmen ulottuu suon eteläosasta länteen suuntautuvan lahdekkeen reunalle. Metsäteitä ulottuu myös etelä-, kaakkois- ja itäreunan tuntumaan. (kuva 34). Mustassuon tutkittu pinta-ala on 85 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 56 ha, yli puolentoista metrin aluetta 45 ha ja yli kahden metrin syvyistä 28 ha. Suolla on 47 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 5,5/10 ha ja syvyyspisteitä 3,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 164,5 176,5 m, ja pinta viettää etelään ja eteläkaakkoon. Paikallisesti, luoteisella lahdekkeella pinta viettää luoteeseen kohden Isoniittyä ja suon eteläosassa lounaaseen ja länteen sekä itään, kohden täällä sijaitsevaa Kaakkolampea (164,5 m mpy) ja siihen laskevia ojia ja siitä lähtevää laskupuroa. Suon tiheän ojaverkoston keräämät vedet purkautuvat pääasiassa Kaakkolampeen ja tämän laskupuroon, joka laskee noin kilometrin päässä eteläkaakossa sijaitsevaan Kypärälampeen. Tästä lähtee etelään Kypäräpuro, jota pitkin suon vedet päätyvät lopulta muutaman kilometrin päässä etelässä Kupanjokeen. Kupanjoki saa alkunsa suon länsipuolella sijaitsevasta Kupanjärvestä johon osa suon vesistä laskee joko suoraan eteläosan länteen pistävältä lahdekkeelta tai suon luoteiselta lahdekkeelta Isoniityn ojaverkoston, Ison Kivijärven ja Vähä Kivijärven kautta. Mustassuon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: viettoa suon pohjoisreunan ja Kaakkolammen välillä on 12 metriä noin puolentoista kilometrin matkalla. Kaakkolammen kohdalla suon itäreunan ja lammen välimatka on reilut kolme sataa metriä ja korkeuseroa peräti 10 metriä. Laskusuhteidensa puolesta suurin osa suosta kuuluu Kupanjoen yläosan alueeseen (35.662), luoteinen lahdeke lähes kokonaisuudessaan Ison Kivijärven valuma-alueeseen (35.663). Suurin turvekerroksen paksuus (4,7 m) on mitattu pisteestä A suon keskiosasta, itäreunan tuntumasta. Suon pohja on moreenia, jota melko usein peittää yleensä ohut hiekkakerros, joskus myös ohuelti hieta tai jopa savikin. Tosin suon pohjoisosassa, pari sataa metriä täällä sijaitsevista suurehkoista saarekkeista etelään hiekkakerros saavuttaa cm:n paksuuden. Liejua on suon pohjalla jonkin verran suon keskiosassa, lähinnä syvimmillä alueilla ja Kaakkolammin tuntumassa, mutta vain cm:n kerrostumina. Mustassuon suotyypeistä on rämeitä 50 %, avosuota 3 %, korpia 7 % ja turvekankaita 40 %. Suon suhteellisen suureen ravinteikkuuteen viittaa sen yleisin suotyyppi, sekä reunoilla että suoaltaan keskiosassa esiintyvä varsinainen sararäme. Ojituksen voimakkaaseen vaikutukseen puolestaan viittaavat suolla yleiset turvekankaat, laitamilla ja keskustassa tavattavat mustikka-, puolukka- ja varputurvekangas, sekä edelleen ruohoturvekangas ja turvekankaanomainen karhunsammalmuuttuma, jotka kuuluvat lähinnä reunoille, mutta eivät tosin ole sielläkään kovin tavallisia. Melko yleisiä rämetyyppejä ovat keskiosan lyhytkorsinevaräme sekä laitamillakin havaittu rehevä ruohoinen sararäme ja reunoille tyypillinen ohutturpeinen kangasräme. Korpiräme samoin kuin karut isovarpuräme ja luoteisen lahdekkeen tupasvillaräme ovat Mustassuolla jokseenkin harvinaisia. Korpia edustavat reunamien kangaskorpi sekä eteläosassa suhteellisen yleinen varsinainen korpi. Käytännössä kaikki Mustassuon suotyypit ovat ojituksen muuttamia, niin myös suon harvalukuiset nevat, pohjoisen lahdekkeen varsinainen saraneva ja luoteisen lahdekkeen lyhytkorsineva. Mättäät peittävät Mustassuon pinnasta keskimäärin vain viitisen prosenttia, ja niiden korkeus on noin 1,5 dm. Puusto on yleisimmin mäntyvaltaista, mutta voi olla koivuvaltaistakin koko suon alueella, kuusivaltaista sitä vastoin vain reunoilla ja laitamilla. Sekapuuna kuusikin voi esiintyä koko suoaltaassa. Ojitus on saanut aikaan paitsi nevatyyppien metsittymisen: niillä kasvaa harvakseltaan vähintään taimikkoa ja rankapuita, myös sen, ettei vajaatuottoista puustoa ole suolla lainkaan. Keskitiheissä, harvoissa ja usein tiheissäkin metsiköissä rungot ovat tavallisimmin propseja tai lähes tukkipuita, joskin taimikot ja rankametsät ovat nekin yleisiä. Rahkavaltaista turvetta on 22 % ja saravaltaista 78 % Mustassuon turpeen kokonaismäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 6 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 25 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 37 %. Yleisimmän lisätekijän eli varpuaineksen osuus yksistään on runsaat kuusi prosenttia, puun jäännösten vähän yli viisi prosenttia, kortteen (EQ) kaksi prosenttia ja tupasvillan noin prosentti. Pääturvelajeittain jakauma on: rahka- 71

72 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen turve (S), 4 %, sararahkaturve (CS), 18 %, saraturve (C), 20 % ja rahkasaraturve (SC), 58 % suon turvemäärästä. Valtaosa suon turvekerrostumasta on joitakin suoaltaan keskiosan alueita lukuun ottamatta pohjasta saakka kohtalaisesti ja hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Mainituilla alueilla suon pohjalla on vähäisin määrin heikosti maatunutta ja rahkavaltaista, mutta silti vahvasti saraa lisätekijänä sisältävää turvetta. Turvekerrostumaa peittää heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros varsin aukkoisesti: usein saraturvekin kohtalaisesti maatuneena ulottuu pintaan saakka. Rahkavaltainen pintakerros on ohut, yleensä cm:n paksuinen. Vain paikoin suon luoteeseen työntyvällä, kapealla lahdekkeella heikosti maatunutta tupasvillarahkaturvetta on pinnasta lähtien jopa cm:n paksuudelta. Pintarahkaturpeessa on paitsi tupasvillaa, melko usein lisätekijänä myös saraa. Saraturpeessa on puolestaan lisätekijänä kortetta jokseenkin säännöllisesti, mutta ei kovin suuria määriä. Turvekerrostumasta, jopa pohjamoreenin päällä olevasta hiekastakin (suon itäreunan tuntumasta) on tehty joitain hajanaisia havaintoja muinaisiin metsäpaloihin viittaavista hiilikerroksista. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja energiaturpeen 5,9. Liekoja eli maatumatonta puuta on Mustassuossa erittäin vähän, vain noin 0,9 % suon yli metrin syvyisen alueen turvemäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on 0 1m:n syvyydessä 1,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,7 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Mustassuon yli puolentoista metrin syvyisellä 45 ha:n alueella on kaikkiaan 1,12 milj. suo-m3 pääasiassa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Koska heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen määrä on kokonaisuutena ottaen varsin vähäinen ja sen laatu jokseenkin heikkoa kasvuturpeeksi, on suon koko turvekerrostumaa pidettävä joko energiaturpeena tai vaihtoehtoisesti myös turvemullan raaka-aineena. Pitkänomainen suo soveltuu turvetuotantoon Kaakkolammen välitöntä ympäristöä lukuun ottamatta suuremmitta vaikeuksitta, jopa kapean luoteisen lahdekkeensakin osalta. Suon eteläosan syvimmän alueen pohja on tosin hieman epätasainen, ja suon koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus (5,7) energiaturpeeksi verrattain alhainen. 72

73 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 34. Tutkimuspisteiden sijainti Mustassuolla. 73

74 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 32. Isoniitty Isoniitty ( kl , x = 6925,1, y = 3372,1) sijaitsee Ison Kivijärven itä- ja kaakkoisrannan tuntumassa noin 19 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu Isoon Kivijärveen vain vähäisin osin lounaassa ja luoteessa, pohjoisessa se on kapeiden salmien kautta yhteydessä Konisuohon ja kaakossa puolestaan maantie erottaa sen Mustassuosta. Muualla suota ympäröi moreeni, lukuun ottamatta kaistaletta suon etelälounaisreunasta, jonne ulottuvat eteläkaakosta tulevan katkonaisen harjujakson hiekkakerrostumat (Brander 1934). Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: kaakossa ja etelässä reunan tuntumassa kulkee, kerran jopa suon eteläisen lahdekkeen ylittäenkin, maantie, josta erkanee suon halki moreenisaarekkeiden kautta aina pohjoisreunalle saakka yltävä ja täällä haarautuva metsätie (kuva 35). Tutkitun suoalueen pinta-ala on 97 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 44 ha, yli puolentoista metrin aluetta 31 ha ja yli kahden metrin syvyistä 21 ha. Tutkimuspisteitä on 46 ja syvyyspisteitä 28, joten suolla on tutkimuspisteitä 4,7/10 ha ja syvyyspisteitä 2,9/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 154,5 172 m, ja pinta viettää kokonaisuudessaan länteen kohden Isoa Kivijärveä, johon suon tiheä ojaverkosto lopulta purkaa vetensä. Paikallisesti suon pinta viettää myös lähinnä lounaaseen ja luoteeseen. Korkeuseroa on suon itäreunan ja Ison Kivijärven välillä noin 7 m 1600 m:n matkalla. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät Ison Kivijärven vedenpinnan tasoon (154,3 m) saakka. Isoniitty kuuluu Ison Kivijärven valuma-alueeseen (35.663). Suurin turvekerroksen paksuus (4,6 m) on mitattu pisteestä A 200, suon kaakkoisesta syvänteestä. Suon pohja on moreenia, jota useimmiten peittää ohut kerros lajittunutta maalajia, yleisimmin hiekkaa (46 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hietaa ja paikoin hiesuakin. Aivan suon etelälounaisella reunalla pohjamaalajina on kaakosta tulevaan harjujaksoon kuuluvaa hiekkaa. Liejua on pohjamaan päällä melko suppeilla alueilla suon syvimmissä osissa lounaassa, etelässä ja kaakossa, mutta vain ohuena, 1 40 cm:n paksuisena kerroksena. Isoniityn suotyypeistä on rämeitä 81 %, avosuota 15 %, korpia 3 % sekä turvekangasta noin prosentti. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsinevaräme ja varsinainen sararäme, joita on erityisesti kaakkoisja lounaisosassa, sekä laidoilla että keskemmälläkin. Kaakossa ja lounaassa esiintyvät yleisimmin myös rahkaräme ja isovarpuräme, samoin kuin varsinainen saraneva ja lyhytkorsinevakin. Kaikki suotyypit ovat ojituksen voimakkaasti muuttamia, mikä selvimmin näkyy nevatyyppien metsittymisenä. Reunoilla tavataan silloin tällöin pallosararämettä, korpirämettä, kangasrämettä sekä suon, havaintojen mukaan, ainoaa korpityyppiä, kangaskorpea. Lähinnä satunnaisia suotyyppejä Isoniityllä ovat rahkaneva, keidasräme, jäkäläturvekangas sekä järven rannan luhtaneva. Mättäät peittävät Isoniityn pinnasta keskimäärin 29 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Yleensä puusto on taimikko- ja riukuvaiheen sekä pinotavaravaiheen keskitiheää tai harvaa männikköä, jossa sekapuuna on paikoin koivua, joskus kuustakin. Vain laitamilla voivat koivu, jopa kuusikin olla valtapuita ja rungot järeämpiä ja tiheämmässä. Vajaatuottoisuus on tehokkaan ojituksen vuoksi harvinaista, ja aukeat alat ovat lähes tyystin hävinneet. Isoniityn turpeista on 38 % rahkavaltaista ja 62 % saravaltaista. Kokonaisturvemäärästä on tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta ja puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta kumpaakin 16 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 40 %. Yleisimmän lisätekijän eli varpuaineksen osuus yksinään on noin seitsemän prosenttia, kortteen nelisen prosenttia sekä tupasvillan ja puun jäännösten kummankin kolme prosenttia. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkasaraturve (SC), 47 %, sararahkaturve (CS), 26 %, saraturve (C), 13 %, rahkaturve (S), 12 % sekä ruskosammalsaraturve (BC), 2 % Isoniityn turpeen kokonaismäärästä. Suon heikosti maatunut, rahkavaltainen pintakerros on yleensä vain muutaman kymmenen senttimetrin paksuinen, eikä se esiinny yhtenäisenä koko suon alueella. Paksuimmillaan (70 cm) pintakerros on kapealla kaistaleella aivan suon kaakkoisreunalla, mutta pääasiassa turvekerrostuma koostuu kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta saravaltaisesta turpeesta, jossa on lisätekijänä melko säännöllisesti kortetta. Turpeessa on vielä koko suon alueella paikka paikoin, mutta ei kovin yleisesti, metsäpaloista todistavia hiilikerroksia. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 6,0. Maatumatonta puuta eli liekoja on vähän, noin 1,3 % Isoniityn yli metrin syvyisen alueen kokonaisturvemäärästä. Yli 1,5 m:n alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Isoniityssä on turvetta yli 1,5 m:n syvyisellä 31 ha:n alueella kaikkiaan 0,85 milj. suo-m3. Koko turvekerrostumaa voidaan pitää heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintaturpeen niukkuuden vuoksi käyttökelpoisena energiaturpeena. Suon kaakkoisosa soveltuu muotonsa, korkeusolojensa ja pohjatopogra- 74

75 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 fiansakin puolesta erityisen hyvin pienimuotoiseen turvetuotantoon, lounaisosassa tuotantopinta-alaa on niukemmin ja täällä turvekerrostuma saadaan vaivattomasti kuivaksi vain Ison Kivijärven vedenpinnan tasoon saakka. Turpeen keskimaatuneisuus on tosin kaikkialla melko alhainen, ja turve sisältää pai- koin runsaastikin kortetta, joka lisää turpeen tuhkapitoisuutta. Turvemullan raaka-aineeksi kerrostuma soveltuu kokonaisuudessaan hyvin. Isoniityltä on otettu tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A 500, suon kaakkoiselta ja parhaalta mahdolliselta tuotantoalueelta. Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/ m Kuva 35. Tutkimuspisteiden sijainti Isoniityllä. 75

76 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 33. Konisuo Konisuo (kl , x = 6926,6, y = 3372,4) sijaitsee noin km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Lounaisreunaltaan suo on kapeiden salmien kautta yhteydessä eteläpuoliseen Isoniitty-suohon, länsireunaltaan puolestaan kapealta kaistaleelta (Ruinunpuron suu) Isoon Kivijärveen. Muualta suota ympäröi loivasti kumpuileva moreenimaasto, mm. Terva-ahonkangas eteläkaakossa (Brander 1934). Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon itä- ja eteläpuolella kulkevista maanteistä erkanee pari metsätietä, jotka ulottuvat suon lounaisja eteläreunalle sekä kaakkoisreunalle, Terva-ahonkankaalle. Viimeksi mainittu ylittää suon kaakkoon pistävän lahdekkeen, ja sen toinen, suon pohjoispuolitse kiertävä ja lähelle Ison Kivijärven pohjoisreunaa päättyvä haara sivuaa suon itä- ja koillisreunaa (kuva 36). Tutkitun alueen pinta-ala on 135 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 80 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 55 ha ja yli kahden metrin syvyistä 35 ha. Suolla on 56 tutkimuspistettä ja 43 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 4,1/10 ha ja syvyyspisteitä 3,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 154,5 174 m, ja pinta viettää suon kaakkoispuoliskolla pääasiassa luoteeseen, pohjoiseen ja lounaaseen. Viettoa täällä on lähtien kaakkoisreunalta suon keskustaan noin 15 m 1800 metrin matkalla. Luoteispuoliskolla suon pinta viettää lähinnä lounaaseen, paikoin myös luoteeseen ja kaakkoon, mutta joka tapauksessa kohden Isoa Kivijärveä ja tähän laskevaa Ruinunpuroa, joihin tiheästi ojitetun suon ojaverkosto lopulta purkaa vetensä. Luoteispuoliskolla viettoa on pohjoiskoillisreunalta Isoon Kivijärveen noin 5 metriä kilometriä kohden. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät aina Ison Kivijärven vedenpinnan tasoon saakka. Konisuo sijaitsee Ison Kivijärven valuma-alueella (35.663). Suurin turvekerroksen paksuus (4,4 m) on mitattu pisteestä A 450, suon kaakkoisen lahdekkeen moreenipohjan pienialaisesta painaumasta. Suon pohja on moreenia, jonka päällä usein on ohuena kerroksena lajittuneita maalajeja, enimmäkseen hiekkaa (47 %:ssa tutkimuspisteistä), mutta myös hietaa ja hiesua, jopa satunnaisesti saveakin. Liejua on pohjamaan päällä melko yleisesti suon luoteis- ja kaakkoispuoliskolla, yleensä näiden syvimmillä alueilla, 5 90 cm:n paksuisina kerrostumina. Konisuon suotyypeistä on rämeitä 70 %, avosuota 13 %, korpia 3 % ja turvekankaita 14 %. Yleisimmät suotyypit ovat suoaltaan keskiosaan ja laitamillekin kuuluvat isovarpuräme, varsinainen sararäme, varsinainen saraneva ja rehevistä suotyypeistä muodostunut turvekankaanomainen karhunsammalmuuttuma. Kaikki suotyypit ovat ojituksen vahvasti muuttamia, mikä näkyy mm. Konisuon nevojen, niin varsinaisen saranevan kuin satunnaisesti tavattavien lyhytkorsi-, rahka- ja kalvakkanevankin metsittymisenä. Suon vähälukuiset korvet, nevakorpi ja kangaskorpi kuuluvat suon laidoille, samoin mustikkaturvekangas ja silloin tällöin esiintyvät lyhykorsinevaräme, kangasräme, pallosararäme ja rehevä ruohoinen sararäme. Suoaltaan keskiosasta löytyy vielä tupasvillarämettä ja varputurvekangasta. Mättäät peittävät suon pinnasta 35 %, ja niiden keskimääräinen korkeus on noin 1 dm. Puusto on yleensä mäntyvaltaista. Suoaltaan keskiosassa voi sekapuuna olla silloin tällöin koivua, mutta vain satunnaisesti kuusta, ja harva, keskitiheä, joskus myös tiheä puusto on lähinnä taimikko- ja riuku- sekä pinotavaravaiheessa. Laitamilla puusto on tiheämpää ja järeämpää, aina tukkipuuvaiheeseen saakka, ja koivu ja kuusikin voivat olla valtapuina, esimerkiksi Ruinunpuron varrella. Tiheän ojituksen vuoksi puuston vajaatuottoisuus on harvinaista, ja aukeat alatkin ovat katoamassa nevojen metsittymisen myötä. Konisuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 41 % ja saravaltaista 59 %. Tästä määrästä on tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta 16 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 10 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 27 %. Yleisimmän lisätekijän, varpuaineksen, osuus on runsas 4 %, tupasvillan ja kortteen (EQ) kummankin noin 3 % ja puuaineksen parisen prosenttia. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 7 %, sararahkaturve (CS), 33 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 1 %, saraturve (C), 9 %, rahkasaraturve (SC), 39 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 11 % turpeen kokonaismäärästä. Paksuimmat turvekerrostumat sijaitsevat suoaltaan luoteis- ja kaakkoispuoliskolla, näiden keskiosassa. Varsinkin luoteispuoliskolle ovat tyypillisiä melko laajat laitamat, joilla turvepaksuus jää alle metrin. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros, joka suoaltaan syvimmissä kohdissa ulottuu enimmillään ja vain paikallisesti 40 cm:n syvyyteen, ei missään kata laajoja alueita. Useimmiten se puuttuu kokonaan. Suon yleistä kerrosjärjestystä luonnehtivat saravaltaisuus ja vähintään kohtalainen maatuneisuus. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen ja aukkoisen pintakerroksen maatumisaste on 3,4 ja energiaturpeen 5,9. Maatumatonta puuta eli liekoja on vähän, noin 1,8 % Konisuon yli metrin syvyisen alueen turpeen kokonaismäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,3 % ja 76

77 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m:n syvyydessä 0,7 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Konisuossa on turvetta yli 1,5 m:n syvyisellä 55 ha:n alalla kaikkiaan 1,32 milj. suo-m3. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintaturvekerroksen niukkuuden ja aukkoisuuden vuoksi koko turvekerrostuma tällä syvyysalueella soveltuu energiaturpeeksi. Turvekerrostuma jakaantuu hieman epätasaisesti suon luoteis- ja kaakkoispuoliskolle, joihin kumpaankin on mahdollista laatia pienehköt turve- kentät. Käyttökelpoisen turpeen keskimaatuneisuus on kuitenkin melko alhainen, ja kaakkoispuoliskon turvetuotannolle asettaa moreenipohjan epätasaisuus omat rajoituksensa, samoin suon halki kaakosta luoteeseen kulkeva sähkölinja. Pienimuotoiseen turvetuotantoon ja erityisesti turvemullan raaka-aineen tuottamiseen Konisuo soveltuu hyvin. Konisuosta on otettu tarkkatilavuuksiset turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A 700, suon kaakkoispuoliskon keskeltä. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 36. Tutkimuspisteiden sijainti Konisuolla. 77

78 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 34. Vehkasuo Vehkasuo (kl , x = 6927,1, y = 3374,8) sijaitsee hiukan vajaa kilometri Uuranjärvestä etelään noin 20 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo on mäkisen ja varsinkin lounaassa ja luoteessa soistuvan moreenimaaston ympäröimä (Brander 1934). Kulkuyhteydet ovat erinomaiset: suon kaakkoisosan ympäri reunoja miltei sivuten kulkee maantie, ja suon länsipuolella kulkevasta maantiestä erkanee kaksi metsätietä, joista toinen ulottuu suon lounaisreunalle, ja toinen, pohjoisempi, suon luoteis- ja pohjoisreunan tuntumaan. Pohjoisempi metsätie vielä yhdistää länsipuoleisen maantien suon kaakkoisosan kiertävään tiehen, ja sen eräs haara vie suon luoteisosaan (kuva 37). Vehkasuon tutkittu pinta-ala on 61 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 27 ha, yli puolentoista metrin aluetta 18 ha ja yli kahden metrin syvyistä 14 ha. Suolla on 35 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 5,7/10 ha ja syvyyspisteitä 2,8/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, joten korkeuseroa on siis peräti 16 m korkeimman kohdan, suon kaakkoisreunan ja matalimman, lounaisen lahdekkeen reunan välillä. Suon pinta viettää paitsi luoteeseen, myös lounaaseen, etelään ja eteläkaakkoon kohden kaakosta tulevaa, suon kaakkois- ja eteläreunalla virtaavaa ja lopulta länteen suuntautuvaa valtaojaa. Tähän valtaojaan päätyy suurin osa Vehkasuon jokseenkin tiheän ojaverkoston keräämistä vesistä. Valtaoja lähtee suon lounaisreunalta, virtaa länsipuoleisten Puturasuon ja Tervahaudannevan kautta länsiluoteeseen, kääntyy sitten länteen ja laskee Kortepurona Ruinunnevan eteläreunalla Ruinunpuroon. Tämä puolestaan laskee Isoon Kivijärveen runsaan kahden ja puolen kilometrin päässä Vehkasuon lounaisreunalta länsilounaaseen. Suon luoteisosasta ojia myöten luoteeseen laskevat vedet päätyvät nekin luoteispuoleisen Isonevan ojaverkoston kautta lopulta Kortepuroon. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: viettoa kaakkoisreunalta suon syvimpien alueiden halki luoteeseen noin 900 metrin matkalla on lähes kymmenen metriä ja suon syvän kaakkoisosan halki sen koillisreunalta puolen kilometrin päähän lounaaseen, valtaojaan, vajaat kaksi metriä. Laskusuhteidensa puolesta Vehkasuo kuuluu Ison Kivijärven valuma-alueeseen (35.663). Suurin turvekerroksen paksuus (6,7 m) on mitattu pisteestä A , suon kaakkoisosan pienialaisesta syvänteestä. Suon pohja on moreenia, jota usein peittää lajittunut maalaji, tavallisimmin hiekka (45 %:ssa tutkimuspisteistä), joskus myös hieta, vaihtelevan paksuisina kerroksina. Liejua on pohja- maan päällä paikoin suon keskiosassa, mutta täällä vain nimeksi, noin kymmenen senttimetrin kerroksena, hieman yhtenäisemmin suon kaakkoisosan syvällä alueella, mutta ei täälläkään kuin cm:n paksuisena kerrostumana. Vehkasuon suotyypeistä on rämeitä 81 %, korpia 17 % ja turvekangasta 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat rehevät rämeet, varsinainen sararäme, jota tavataan yleisesti kaikkialla suoaltaassa sekä enimmäkseen reunaosiin kuuluva ruohoinen sararäme, molemmat ojituksen voimakkaasti muuttamina. Karuimpia, joskin varsin harvalukuisia rämeitä ovat kaakkoisosan keskustan tupasvillaräme ja lyhytkorsinevaräme, sekä näitä hieman yleisempi, myös reunamilla esiintyvä isovarpuräme. Korpirämekin kuuluu reunamille, mistä enimmäkseen löytyvät suon korpityypit, varsinainen korpi ja nevakorpi sekä rehevimpinä ruoho- ja heinäkorpi ynnä mm. eteläreunalla havaittu lehtokorpi. Ojitus on muuttanut kaikkia suotyyppejä, joskin kuivumiskehityksen ääripäitä eli turvekankaita edustaa suolla vain harvoin tavattu turvekankaanomainen karhunsammalmuuttuma. Mättäät peittävät Vehkasuon pinnasta keskimäärin vain 4 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Yleisilmeeltään rehevän suon puusto on hyötynyt ojituksesta: vajaatuottoisuutta ei ole ja rungot ovat keskiosan taimia ja rankapuita lukuun ottamatta kehitykseltään vähintään propseja, useimmiten näitä järeämpiä ja paikoin reunamilla myös tukkipuita. Suon metsiköt ovat tavallisesti sekametsiä, mänty on yleinen valtapuu, ja suon keski- ja kaakkoisosassa altaan keskellä on puhtaita männiköitäkin. Männiköissä ja erityisesti reunojen koivikoissa ja kuusikoissa on useimmiten kuitenkin aina mukana kahta muutakin puulajia. Harvakasvuisia metsiköitä suolla on vähiten: puusto on yleensä keskitiheää ja melko usein myös tiheää. Vehkasuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 48 % ja saravaltaista turvetta 52 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä prosentin verran, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 21 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 42 %. Yleisimmän lisätekijän eli varpujen jäännösten osuus yksistään on 7 % ja puun jäännösten viitisen prosenttia. Kortetta (EQ) on noin kolme prosenttia turpeesta. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 4 %, sararahkaturve (CS), 44 %, saraturve (C), 1 % ja rahkasaraturve (SC), 51 % Vehkasuon turpeen määrästä. Vaikka Vehkasuon monin paikoin pintaan saakka kohtalaisesti ja hyvin maatunut turvekerrostuma kokonaisuudessaan on vain niukasti saravaltainen, suossa on usein pohjallakin rahkavaltaista turvetta, 78

79 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 on suon rahkavaltaisessa turpeessa sara vahvasti mukana lisätekijänä lähes aina. Heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta suossa on hyvin vähän ja aukkoisesti, cm:n kerroksena, ja paikoin sekin on lisätekijäsaran leimaamaa. Hyvin maatuneessa turvepatjassa, rahka- tai saravaltaisessa, on lisätekijänä varsin säännöllisesti kortetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on noin 3,9 ja energiaturpeen 5,8. Liekoja eli maatumatonta puuta on Vehkasuon yli metrin syvyisellä suoalueella vähän, noin 1,6 % tämän suoalueen turpeen kokonaismäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,1 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Vehkasuon yli puolentoista metrin syvyisellä 18 ha:n alueella on kaikkiaan noin 0,51 milj. suom3 turvetta. Heikosti maatuneen pintarahkaturpeen niukkuuden ja aukkoisuuden vuoksi turvekerrostuma on kokonaisuudessaan selkeästi luokiteltavissa energiatupeeksi, samalla myös turvemullan raakaaineeksi. Suo soveltuu turvetuotantoon kohtalaisen hyvin, vaikkakin sille on mahdollista laatia vain pienehköt turvekentät ja vain toisistaan erilliselle, kahdelle alueelle, suon syvien turvekerrostumien epätasaisen jakautumisen vuoksi. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on energiaturpeeksi alhainen (5,7), ja turve sisältää kohtalaisen runsaasti kortetta, joka piitä sisältävine varsineen lisää turpeen tuhkapitoisuutta. Turvemullaksi turve kelpaa varauksetta, ja pienimuotoisen tuotannon tarpeisiin sitä on riittävästi. Etenkin Vehkasuon matalissa osissa ja muuallakin suoaltaassa metsänkasvatus on hyvin varteen otettava käyttömuoto. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 37. Tutkimuspisteiden sijainti Vehkasuolla 79

80 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 35. Ruinunneva Ruinunneva (kl , x = 6927,6, y = 3371,6) sijaitsee hieman Isosta Kivijärvestä pohjoiskoilliseen noin 22 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Ruinunneva on lounaaseen työntyvän lahdekkeensa kautta yhteydessä Isoon Kivijärveen, mutta muuten se rajoittuu moreeniin, joka suon reunoilla yleensäkin ja etenkin etelässä, luoteessa, pohjoisessa, koillisessa ja kaakossa on lähinnä soistuvaa moreenikangasta. Etelälounaassa ja lännessä suota rajoittavat selväpiirteiset moreenimäet, joista jälkimmäisessä (Näsinmäki) on myös kalliopaljastumia (Brander 1934). Suon reunalla pohjoisessa on noin neljän hehtaarin viljelemättä jätetty pelto, kytöheitto ja parin hehtaarin kytöheitto kaakossakin. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon ympäri idässä ja pohjoisessa kulkevasta maantiestä erkanee metsäteitä, joista toinen sivuaa suon reunaa kaakossa ja ylitettyään suon lounaisen lahdekkeen päättyy tämän reunalle, toinen ulottuu suon länsireunan tuntumaan, Näsinmäelle (kuva 38). Suon tutkittu pinta-ala on 62 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 29 ha, yli puolentoista metrin aluetta 18 ha ja yli kahden metrin syvyistä 12 ha. Suolla on 34 tutkimuspistettä ja 22 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 5,5/10 ha ja syvyyspisteitä 3,5/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on lähtien lounaisosan lahdekkeesta eli lähestulkoon Ison Kivijärven pinnan korkeudesta 154,5 162,5 m, ja pinta viettää, paitsi lounaisella lahdekkeella lounaaseen kohti järveä, kohden suon keskellä etelään virtaavaa Ruinunpuroa eli itäkoilliseen ja kaakkoon sekä puron itäpuolella lähinnä lounaaseen. Suon syvän osan turvekerrostuman kuivattaminen saattaa tuottaa vaikeuksia, sillä vaikka viettoa suon koillisosasta Ruinunpuroon on puolen kilometrin matkalla kolmisen metriä, on jonkin verran suon kaakkois- ja eteläosan turvekerrostumasta Ison Kivijärven vedenpinnan alapuolella. Suon tiheä ojaverkosto purkaa vetensä suurimmaksi osaksi suoraan Ruinunpuroon, vain osan vesistä vie Ruinunpuroon suon kaakkoislahdekkeen yli virtaava Kortepuro. Ruinunpuro laskee Isoon Kivijärveen noin kilometrin päässä suon eteläreunalta etelään. Suon lounaista lahdeketta kuivattaa sen keskellä Isoon Kivijärveen virtaava oja. Laskusuhteittensa puolesta Ruinunneva kuuluu Ison Kivijärven valuma-alueeseen (35.663). Suurin turvekerroksen paksuus (4,1 m) on mitattu pisteestä A , suon eteläosasta. Suon pohjan moreeni tulee esiin ainoastaan reunoilla ja pohjoisosassa, joten sitä peittävät näin ollen lähes kauttaaltaan vaihtelevan paksuisin kerrostumin lajittuneet maalajit, Ruinunnevan tapauksessa lähinnä savi (36 %:ssa tutkimuspisteistä), hiekka ja hieta ( edellinen 32 %:ssa ja jälkimmäinen 20 %:ssa tutkimuspisteistä) sekä harvemmin hiesu. Liejua on suon syvimmällä alueella keski-, etelä- ja kaakkoisosassa, missä liejukerroksen paksuus on cm. Paksuimmat, cm:n liejukerrokset, löytyvät suon kaakkoisosasta, Kortepuron tuntumasta. Ruinunnevan suotyypeistä on rämeitä 78 %, korpia 11 %, turvekankaita 9 % ja avosuota 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat suoaltaan reunamilla ja keskiosassa tavattavat varsinainen sararäme ja lyhytkorsinevaräme sekä lähinnä keskiosaan kuuluva isovarpuräme. Tupasvillarämettä on jonkin verran keskiosassa, korpirämettä reunoilla ja rehevää ruohoista sararämettä, samoin kuin suon ainoaa nevatyyppiäkin, luhtanevaa kaakkoisosassa, Kortepuron tuntumassa. Korpityypeistä ruoho- ja heinäkorpea sekä ohutturpeista kangaskorpea löytyy suon reunoilta, varsinaista korpea keskemmältäkin. Kaikki suotyypit ovat tavallisimmin ojituksen vahvasti muuttamia, joskin kuivumiskehityksen ääripäitä, turvekankaita, edustavat toistaiseksi vain niin keskiosasta kuin reunoiltakin löydetty varputurvekangas sekä itäreunan turvekankaanomainen karhunsammalmuuttuma. Mättäät peittävät Ruinunnevan pinnasta keskimäärin 13 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on voittopuolisesti mäntyvaltaista: usein suolla tavataan lähes puhtaita männiköitä, joissa on vain niukasti, tuskin nimeksi koivua ja kuusta sekapuina. Sellaisina niitä on runsaimmin reunoilla ja laitamilla, joissa on myös koivu- ja joskus kuusivaltaisiakin metsiköitä. Ojituksen vuoksi vajaatuottoisuutta on hyvin vähän, vaikka toisaalta keskitiheissä, joskus harvoissa ja tiheissäkin metsiköissä puut ovat tavallisesti taimia, rankoja ja propseja, eivät juuri viimeksi mainittuja järeämpiä. Ruinunnevan kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 67 % ja saravaltaista 33 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 2 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 10 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 42 %. Yleisimmän lisätekijän eli varpujen jäännösten osuus yksistään on runsaat seitsemän prosenttia, puuainesta ja kortetta (EQ) on kumpaakin noin kaksi prosenttia turpeesta. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 6 %, sararahkaturve (CS), 61 %, rahkasaraturve (SC), 30 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 3 % Ruinunnevan turpeen määrästä. Ruinunnevan lähes koko turvekerrostuma on kohtalaisesti tai hyvin maatunutta. Heikosti maatunut ja rahkavaltainen pintaturvekerros on aukkoinen ja hyvin ohut, cm:n paksuinen ja sisältää silloin tällöin lisätekijänä saraa. Saraturve ja hyvin maa- 80

81 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 tunut rahkavaltainen turve ulottuukin usein pintaan saakka. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneessa turvepatjassa rahkavaltaista turvetta on tavanomaisesti paitsi lähellä pintaa, myös paikoin turvekerrostuman pohjalla, mutta siinä on aina mukana vahvasti saraa lisätekijänä, kortetta sitä vastoin niin kuin saraturpeessakin vain kohtuullisesti. Turvekerrostumassa on yleisesti niin pohjalla kuin muuallakin muinaisiin metsäpaloihin viittaavia hiilikerroksia, ja suon kaakkoisosassa on turpeen päällä paikallisesti, lähellä Kortepuroa, kymmenen senttimetriä paksu kerros tulvahietaa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja energiaturpeen 6,2. Liekoja eli maatumatonta puuta on Ruinunnevan yli metrin syvyisellä alueella erittäin vähän, ainoastaan 0,3 % tämän alueen kokonaisturvemäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on vain 0 1 m:n syvyydessä, noin 0,5 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Ruinunnevan yli puolentoista metrin syvyisellä 18 ha:n alueella on turvetta kaikkiaan 0,41 milj. suo- m3. Koko turvemäärää voidaan pitää energiaturpeena tai vaihtoehtoisesti myös turvemullan raaka-aineena: heikosti maatunutta pintarahkaturvetta suossa on hyödyntämiskelpoisella alueella hyvin niukasti. Suo sopii tietyin varauksin turvetuotantoon. Turve on varsin kelvollista sekä polttoturpeeksi että turvemullaksi, ja suolle voidaan laatia yhtenäinen, vaikkakin pienehkö turvekenttä, mutta turpeen hyödyntämistä suunniteltaessa on otettava huomioon tietyt kuivatusvaikeudet, joita aiheuttavat itse Ruinunpuro lähiympäristöineen ja se seikka, että osa suon kaakkoisosan turvekerrostumasta on Ison Kivijärven veden pinnan tason alapuolella. Lisäksi suon syvimmän alueen halki kulkee luode-kaakko -suuntainen sähkölinja, jota suolle laadittu päätutkimuslinjakin noudattaa. Tähän sähkölinjaan liittyy eteläreunan tuntumassa vielä itäkoillisesta tuleva sähkölinja. Kohtalaisen ravinteikas ja tiheästi ojitettu suo sopii hyvin metsänkasvatukseen. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 38. Tutkimuspisteiden sijainti Ruinunnevalla. 81

82 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 36. Isosuo (itäinen) Isosuo ( kl , x = 6928,4, y = 3373,3) sijaitsee Uuranjärven lounaispuolella noin 22 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu länsi- ja pohjoisreunaltaan vähäisin osin peltotilkkuihin, ja sen jakaa suurin piirtein keskeltä kahtia suon yli ulottuva pelto. Etelä- ja kaakkoisreunaa rajoittanut pelto sitä vastoin on sittemmin jätetty kytöheitoksi. Luoteisreunalta suo on vielä kapean salmen kautta yhteydessä luoteispuoleiseen Amaliannevaan, mutta muuten suoallasta kauttaaltaan ympäröi moreenimaasto (Brander 1934). Kulkuyhteydet ovat varsin hyvät: suon länsi- ja lounaispuolella kulkevasta maantiestä erkanee tie suoaltaan keskiosan pelloille sekä suon eteläosan ylittävä tie Uuranjärven rannan kesämökeille. Viimeksi mainitusta haarautuu vielä metsäteitä sekä kaakkoon että luoteeseen. Luoteinen metsätie ylittää suon kaakkoon pistävän lahdekkeen ja ulottuu pitkälle suon ja Uuranjärven väliseen maastoon (kuva 39). Suon tutkittu pinta-ala on 115 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 72 ha, yli 1,5 m:n 51 ha ja yli 2 m:n syvyistä 35 ha. Suolla on 38 tutkimuspistettä ja 21 syvyyspistettä eli tutkimuspisteitä on 3,3/10 ha ja syvyyspisteitä 1,8/10 ha. Isosuon pinnan korkeus merenpinnasta on m. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Tiheän ojaverkoston keräämiä vesiä vie lounaaseen laskuoja, joka lähtee suon lounaisreunalta ja sittemmin Kortepurona laskee suosta lounaaseen sijaitsevan Ruinunnevan halki virtaavaan Ruinunpuroon. Suon pinta viettää kohden tätä laskuojaa lähinnä etelään ja lounaaseen ja aivan eteläosassa länsilounaaseen ja luoteeseen. Viettoa on puolentoista kilometrin matkalla pohjoisreunalta alkaen noin yksitoista metriä ja kaakkoisreunalta lähtien puolestaan noin 14 m yhden kilometrin matkalla. Jonkin verran suon vesiä purkautuu myös luoteispuoleisen Amaliannevan kaakkoisreunalta lähtevään laskuojaan, joka niin ikään päätyy Ruinunpuroon. Ruinunpuro laskee lopulta Isoon Kivijärveen kaksi ja puoli kilometriä Isosuosta lounaaseen. Suo kuuluu Ison Kivijärven valuma-alueeseen (35.663). Suurin turvekerroksen paksuus (5,1 m) on mitattu pisteestä B 250 suon pohjoispuoliskolta. Piste on osunut suolla poikkeuksellisen syvään, mutta hyvin suppea-alaiseen suopohjan painaumaan. Suon pohja on moreenia, jonka päällä usein on ohuena kerroksena lajittunutta maalajia, tavallisimman eli hiekan (55 %:ssa tutkimuspisteistä) lisäksi myös hiesua ja hietaa. Liejua on pohjamaan päällä monin kohdin suoallasta, esim. keskiosassa, mutta vain 5 50 cm:n paksuisena kerrostumana. Paikoin liejua on cm:n välikerroksenakin turpeessa. Isosuon suotyypeistä on rämeitä 58 %, avosuota 10 %, korpia 7 % ja erilaisia turvekankaita 25 %. Yleisimmät suotyypit ovat suoaltaan keskustalle tyypillinen isovarpuräme sekä erityisesti suon halkaisevan saraturvepellon ympäristöön ja yleensäkin laitamiin kuuluvat varsinainen sararäme, karhunsammalmuuttuma ja turvekankaat, mm. puolukkaturvekangas ja varputurvekangas sekä mustikkaturvekangas. Suotyypit ovat kaikki ojituksen voimakkaasti muuttamia, kuten esimerkiksi pellon pohjoispuolella tavattavat nevat varsinainen saraneva, lyhytkorsineva ja rahkaneva, jotka ovat jo metsittyneet. Laitaosien suotyyppejä ovat vielä ruoho- ja heinäkorpi, kangaskorpi ja nevakorpi ynnä rämeistä kangasräme ja korpiräme. Tupasvillarämettä, lyhytkorsinevarämettä ja rahkarämettä on niitäkin suoaltaassa paikka paikoin. Mättäät peittävät suon pinnasta 35 %, ja niiden keskimääräinen korkeus on noin 1 dm. Suon keskiosan taimikko- ja riuku- sekä kuitupuuvaiheen puusto on suureksi osaksi mäntyvaltaista ja keskitiheää. Sekapuina, joskaan ei aina, on jonkin verran koivua ja kuusta. Ne ovat laitamilla useimmiten myös vallitsevia puulajeja. Reunamilla, samoin kuin turvepellon ympäristössä puusto on tiheämpää ja järeämpää, aina tukkipuuvaiheeseen saakka. Vajaatuottoista ja harvaa puusto on tiheän ojituksen vuoksi korkeintaan satunnaisesti. Isosuon kokonaisturvemäärästä on saravaltaista turvetta 68 %, rahkavaltaista 28 % ja ruskosammalvaltaista 4 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 4 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 12 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 16 %. Yleisimmän lisätekijän eli kortteen (EQ) osuus yksistään on 6 %, puuaineksen ja varpujen kummankin noin 3 % turvemäärästä. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkasaraturve (SC), 43 %, saraturve (C), 19 %, ruskosammalsaraturve (BC), 6 %, sararahkaturve (CS), 21 %, rahkaturve (S), 5 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 2 % ja sararuskosammalturve (CB), 4 % turpeen kokonaismäärästä. Pääasiassa saravaltainen sekä kohtalaisesti maatunut turvekerrostuma on paksuhko ainoastaan suoaltaan keskiosassa. Turvekerrostuman yläosassa on vain ohuelti rahkavaltaista turvetta, joka on heikosti maatunutta korkeintaan noin parinkymmenen senttimetrin vahvuiselta, mutta tässä suhteessa ei edes yhtenäiseltä pintaosaltaan. Pinnalla on paikoin myös heikosti maatunutta saravaltaista turvetta, ja usein turve on vähintään kohtalaisesti maatunutta jo pintakerroksessa. Saraturpeessa on melko usein runsaastikin kortetta ja siellä täällä turvepatjassa muinaisista metsäpaloista todistavia hiilikerroksia sekä satunnaisesti jopa ohuita liejukerrostumia. 82

83 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen ja ohuen, yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,4 ja energiaturpeen 5,8. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on Isosuossa kohtalaisesti, 2,3 % suon yli metrin syvyisen alueen turpeen kokonaismäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 metrin syvyydessä 2,9 % ja 1 2 metrin syvyydessä 1,8 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Isosuossa on turvetta yli puolentoista metrin syvyisellä 51 hehtaarin alueella kaikkiaan 1,35 milj. suo-m3. Koko turvekerrostumaa voidaan pitää energiaturpeena heikosti maatuneen ja rahkavaltaisen pintaturvekerroksen niukkuuden ja aukkoisuuden vuoksi. Polttoturvetuotantoon Isosuo soveltuu muotonsa puolesta hyvin ja turvekerrostumiensa laadun puolesta ainakin kohtalaisesti: turpeen keskimaatuneisuus ei ole kovin korkea, ja paikoin kortteen suuri määrä omalta osaltaan heikentää jonkin verran saravaltaisen kerrostuman energiaturveominaisuuksia lisäämällä sen tuhkapitoisuutta. Peltojen kohdalla pintaturve on niin ikään tavallista tuhkapitoisempaa. Turvemullan raaka-aineeksi turve sen sijaan kelpaa hyvin. Isosuosta on otettu tarkkatilavuuksiset näytteet pisteestä B 100, suon keskiosasta. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 39. Tutkimuspisteiden sijainti Isosuolla. 83

84 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 37. Amalianneva Amalianneva ( kl , x = 6929,4, y = 3372,0) sijaitsee noin 23,5 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen Uuranjärven länsipuolella (kuva 1). Kaakossa suo on kapean salmen kautta yhteydessä Isosuohon, luoteessa niin ikään kapean salmen ynnä peltotilkun kautta Lampisuohon. Kaakkoisen salmen ylittää metsätie, luoteisen maantie, joka lisäksi hieman etelämpänä kulkee suon länteen pistävän lahdekkeen yli ja sittemmin muutamin kohdin sivuaa suon länsi- ja eteläreunaa. Pohjois- ja koillisreunan paria peltotilkkua lukuun ottamatta suo rajoittuu moreenimaastoon, jota luonnehtivat selväpiirteiset mäet suon ja Uuranjärven välissä idässä ja koillisessa (Kivikangas) (Brander 1934). Kulkuyhteydet ovat erinomaiset edellä mainitun maantien ja metsätien sekä suon keskikohdan ylittävän kylätien ansiosta (kuva 40). Suon tutkittu pinta-ala on 114 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 68 ha, yli puolentoista metrin 56 ha ja yli kahden metrin syvyistä 44 ha. Suolla on 60 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on siten 5,3/10 ha ja syvyyspisteitä 3,0/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon pohjoispuoliskolla loivasti etelään kohden suon länsireunalta, suurin piirtein sen keskikohdalta lounaaseen lähtevää Hallapuroa. Vietto on täällä noin 6 m/700 m. Suon eteläosassa pinta viettää lähinnä lounaaseen kohti suon laidalla virtaavaa ja luoteeseen, Hallapuroon päätyvää laskuojaa. Tiheästi ojitetun Amaliannevan ojaverkoston keräämät vedet purkautuvat Hallapuroa ja suon eteläosasta lähtevää kahta laskuojaa myöten lounaaseen, Ruinunpuroon. Ruinunpuro virtaa viereisen Ruinunnevan halki etelään ja laskee Isoon Kivijärveen noin kolme kilometriä suosta etelään. Ison Kivijärven valuma-alueella (35.663) sijaitsevan Amaliannevan kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurin turvekerroksen paksuus (4,8 m) on mitattu pisteestä A 700, suon eteläosasta. Suon pohja on epätasaista, useimmiten hiekan (57 %:ssa tutkimuspisteistä) paikoin hiesun ja hiedankin ohuelti peittämää moreenia. Liejua on pohjamaan päällä suppeilla alueilla suon keskiosassa sekä pohjoisosan itään työntyvällä lahdekkeella 5 70 cm:n paksuisena kerroksena. Amaliannevan suotyypeistä on rämeitä 67 %, avosuota 6 %, korpia 13 %, turvekankaita 12 % ja entistä peltoa eli kytöheittoa 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme, isovarpuräme ja tupasvillaräme. Nämä esiintyvät lähinnä suoaltaan keskiosassa, useimmiten ojituksen voimakkaasti muuttamina. Täällä tavataan myös varputurvekangasta. Laidoille tyypillisiä ovat kangaskorpi, kangasräme, varsinainen korpi sekä korpiräme. Joskus näistä suotyypeistä on ojituksen vaikutuksesta tullut rehevänpuoleisia turvekankaitakin. Lyhytkorsinevarämettä ja varsinaista sararämettä on satunnaisesti, mm. suon eteläosassa, samoin kuin avosuotyyppejä edustavia rahkanevaa ja jopa lyhytkortista nevaa. Nevat ovat tosin nekin ojituksen muuttamia ja metsittymässä. Kytöheittoa on suon keskikohdan länsireunalla. Mättäät peittävät suon pinnasta noin 30 %, ja niiden korkeus on keskimäärin 2 dm. Puusto on suoaltaan keskiosassa mäntyvaltaista ja kehitysvaiheeltaan taimikkoa ja riukua sekä pinotavaraa. Sekapuuna on yleensä ja vain niukasti koivua. Lähempänä reunaa tavataan tosin järeämpiäkin runkoja ja puuston seassa myös kuusta, sitä vastoin järeää puustoa tukkipuineen yleensä vain reunamilla ja täällä useimmiten kuusi- ja koivuvaltaisissa metsiköissä. Puusto on ojituksen ansiosta vajaatuottoista vain paikoin. Amaliannevassa on saravaltaista turvetta 63 %, rahkavaltaista 36 %, ja ruskosammalvaltaista runsas prosentti kokonaisturvemäärästä. Tästä määrästä on tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta 26 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 17 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 23 %. Pelkästään yleisimpien lisätekijöiden, tupasvillan ja kortteen (EQ) osuus on kummankin noin 5 %; varpuja on 4 % ja puuainesta kolmisen prosenttia turpeesta. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkasaraturve (SC), 31 %, saraturve (C), 28 %, rahkaturve (S), 22 %, sararahkaturve (CS), 14 %, ruskosammalsaraturve (BC), 4 % sekä sararuskosammalturve (CB), noin prosentti kokonaisturvemäärästä. Pohjimmainen ja suurin osa turvekerrostumasta koostuu saravaltaisesta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta turpeesta. Tätä peittää ohuehko, rahkavaltainen kerros, joka ainoastaan muutaman kymmenen senttimetrin, vain paikoin cm:n paksuiselta pintaosaltaan on heikosti maatunutta. Saraturpeessa on lähes koko suon alueella lisätekijänä melko runsaasti kortetta, ja koko turvepatjassa silloin tällöin ohuita hiilikerroksia. Hiilikerrokset osoittavat metsäpalojenkin aika ajoin puuttuneen suon kehitykseen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja energiaturpeen 6,2. Maatumatonta puuta, liekoja, on vähän eli 1,7 % Amaliannevan yli metrin syvyisen alueen turpeen kokonaismäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 3,0 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Yli metrin syvyisellä suoalueella turvepatja siis sisältää liekoja metrin syvyyteen saakka kohtalaisesti, jopa runsaasti. 84

85 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Amaliannevassa on turvetta yli puolentoista metrin syvyisellä 56 ha:n alalla kaikkiaan 1,58 milj. suom3. Heikosti maatuneen pintaturvekerroksen vähäisyyden vuoksi koko turvekerrostumaa voidaan pitää energiaturpeena. Suo soveltuu muotonsa puolesta hyvin ja turvekerrostumiensa puolesta vähintään kohtalaisesti polttoturvetuotantoon, vaikkakin yhtenäisten turvekenttien suunnitteluun erityisesti suoaltaan keskiosan epätasainen moreenipohja asettaa omat rajoituksensa. Turvepatjan pintaosassa on paikoin runsaastikin liekoja ja syvemmällä puolestaan lisätekijänä kortetta. Tuhkapitoisuutta lisäävä korte hieman heikentää näiltä osilta polttoturpeen laatua. Turvemullan raaka-aineeksi Amaliannevan turve sitä vastoin kaikin puolin soveltuu hyvin. Amaliannevasta on otettu tarkkatilavuuksiset näytteet suurin piirtein suon keskeltä, pisteestä A m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 40. Tutkimuspisteiden sijainti Amaliannevalla. 85

86 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 38. Lampisuo Lampisuo (kl , x = 6931,0, y = 3370,4) sijaitsee noin 25 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan moreenimäkiin (Brander 1934), vähäisin osin idässä ja etelässä myös maantiehen. Kulkuyhteydet suolle ovat sitä ympäröivien maanteiden sekä suon keskiosaan ja pohjoisreunalle ulottuvien metsäteiden ansiosta erinomaiset (kuva 41). Tutkitun alueen pinta-ala on 111 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 87 ha, yli 1,5 m:n 66 ha ja yli kahden metrin syvyistä 53 ha. Suolla on 69 tutkimuspistettä ja 45 syvyyspistettä eli tutkimuspisteitä on 6,2/10 ha ja syvyyspisteitä 4,1/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 172,5 185 m, ja pinta viettää kokonaisuutena ottaen melko jyrkästi, paikoin 7 10 m/km, kaakkoon ja eteläkaakkoon. Paikallisesti pinta viettää lounaaseen, koilliseen sekä itään ja itäkoilliseen, mm kohden suon halki eteläkaakkoon virtaavaa luonnonpuroa, Siltalanpuroa. Kauttaaltaan tiheästi ojitetun suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Ojaverkoston keräämät vedet laskevat Siltalanpuroa myöten Ruinunnevalle ja edelleen Siltalanpuron jatkeeseen, Ruinunpuroon. Tähän päätyvät lopulta myös Lampisuon itäreunalta viereisen Amaliannevan ojaverkostoon laskevat vedet. Ruinunpuro laskee Isoon Kivijärveen kolmisen kilometriä Lampisuosta eteläkaakkoon. Lampisuo kuuluu Ison Kivijärven valuma-alueeseen (35.663). Paksuin turvekerros, 5,0 m, on mitattu pisteessä A , suon pohjoisosassa. Suon pohja on jokseenkin epätasainen, ja pohjamaalajina on yksinomaan moreeni. Pohjaa peittää paikoin yli metrinkin paksuinen liejukerrostuma vain suon keskiosassa alueella, jossa on myös kolme pientä lampea. Lampisuon suotyypeistä on rämeitä 84 %, avosuota 2 %, korpia 11 % ja turvekankaita 3 %. Yleisimmät suotyypit ovat korpiräme, isovarpuräme ja rahkaräme sekä lähinnä reunamilla tavattava varsinainen korpi, kaikki useimmiten ojituksen vahvasti muuttamina. Avosuotyyppejä edustaa suon keskiosan lampirantojen ruohoinen saraneva, turvekankaita edustavat varputurvekangas, ruohoturvekangas sekä turvekankaanomainen karhunsammalmuuttuma. Mättäät peittävät keskimäärin 16 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Puusto on lähinnä taimikko- ja riukuvaiheen sekä pinotavaravaiheen, paikoin kuusen ja koivun sekaista männikköä. Laitamien kuusivaltainen puusto on väliin järeämpääkin. Lampisuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 32 % ja saravaltaista 68 %, tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta 5 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 9 %. Pääturvelajeittain jakauma on: ruskosammalsaraturve (BC), 3 %, rahkaturve (S), 6 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 10 %, sarahkaturve (CS), 16 %, saraturve (C), 24 % ja rahkasaraturve (SC), 41 % Lampisuon kokonaisturvemäärästä. Yleisimpien lisätekijöiden osuudet tästä ovat: kortteen (EQ) 11 % sekä varpuaineksen 2 % ja tupasvillan noin prosentti. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 4,0 ja energiaturpeen 6,4. Liekoja on erittäin vähän, 0,7 % Lampisuon yli metrin syvyisen alueen kokonaisturvemäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä noin prosentti ja 1 2 m:n syvyydessä 0,3 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Suon turvekerrostuma koostuu suurimmaksi osaksi kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta saravaltaisesta turpeesta, jonka päällä on useimmiten vain muutaman kymmenen senttimetrin paksuinen, heikosti maatunut ja rahkavaltainen turvekerros. Lampisuossa on turvetta yli 1,5 m:n syvyisellä 66 ha:n alueella kaikkiaan 1,84 milj. suo-m3. Turvekerrostuman voidaan katsoa kokonaisuudessaan kelpaavan energiaturpeeksi tai myös turvemullan raaka-aineeksi. Rikkonaisuudestaan huolimatta Lampisuo soveltuu kohtalaisesti turvetuotantoon, heikoimmin keskiosaltaan, missä sijaitsevat suon kolme lampea. Turpeen käyttökelpoisuutta energiaturpeeksi heikentää saravaltaisessa turpeessa lisätekijänä runsain määrin esiintyvä ja sen tuhkapitoisuutta lisäävä korte. Suosta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten suon keskiosasta, pisteestä A

87 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 41. Tutkimuspisteiden sijainti Lampisuolla. 87

88 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 39. Savisuo Savisuo (kl , x = 6931,7, y = 3365,6) sijaitsee Liesjärven länsirannan tuntumassa noin 28,5 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Länsireunalta suo on kapean salmen kautta yhteydessä länsipuoleisiin, melko laajoihin, mutta rikkinäisiin suokuvioihin. Muualta sitä rajoittaa moreeni, pohjoisluoteessa, luoteessa, koillisessa, idässä ja eteläreunalla monin paikoin soistuvana moreenikankaana. Kaakossa suo rajoittuu Liesjärven lounaisrannan hiekkakerrostumiin, joita täältä lähtevä ja länsilounaaseen virtaava Liesjoki on sittemmin kerrostanut laajemmallekin (Mölder 1953). Kaakossa ja itäkaakossa suo rajoittuu vielä pariin pieneen, viljelemättä jätettyyn peltotilkkuun eli kytöheittoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät: Liesjärven länsireunaa seurailevasta maantiestä erkanee metsätie lähelle suon pohjoisreunaa ja suon eteläpuolella kulkevasta maantiestä samoin metsätie, joka lähes sivuaa suon länsireunaa ja ylittää sitä lännenpuoleisiin suokuvioihin yhdistävän salmen (kuva 42). Savisuon tutkittu pinta-ala on 42 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 25 ha, yli puolentoista metrin aluetta 18 ha ja yli kahden metrin syvyistä 12 ha. Suolla on 29 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 6,9/10 ha ja syvyyspisteitä 4,0/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 154,5 160,5 m, ja pinta viettää eteläkaakkoon, etelään ja lounaaseen, kokonaisuutena kuitenkin kohden suon eteläpuolella virtaavaa Liesjokea, johon tiheästi ojitetun suon ojaverkosto lopulta purkaa vetensä. Liesjoki laskee Vähä Suojärveen noin kaksi kilometriä Savisuon eteläreunalta lounaaseen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät: viettoa suon pohjois- ja eteläreunan välillä on noin viisi metriä kilometrin matkalla. Laskusuhteittensa puolesta Savisuo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin turvekerroksen paksuus (4,4 m), on mitattu pisteestä A , suon lounaisosan pienialaisesta syvänteestä. Suon pohja on moreenia, jota lähes aina peittää vaihtelevan paksuinen kerros lajittunutta maalajia, joko hiekkaa (56 %:ssa tutkimuspisteistä) tai hiesua (38 %:ssa tutkimuspisteistä). Liejua on pohjamaan päällä suon syvimmässä osassa, lounaassa, mutta vain satunnaisesti ja korkeintaan kymmenen senttimetrin paksuisena kerrostumana. Savisuon suotyypeistä on rämeitä 72 %, korpia 9 % ja turvekankaita 19 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat keskiosan varsinainen sararäme sekä laitamillakin tavattavat tupasvillaräme ja isovarpuräme, kaikki ojituksen muuttamina. Rehevästä varsinaisesta sararämeestä lienee ojitus tuottanut keskiosassa niin ikään yleisen, turvekankaanomaisen karhunsammalmuuttuman. Itse turvekankaat, puolukka-, mustikka- ja ruohoturvekangas kuuluvat suoaltaan reunoille, kuten myös ohutturpeinen kangasräme ja suon ainoa korpityyppi, samaten ohutturpeinen kangaskorpi. Suoaltaan keskiosassa on vielä jonkin verran karun ja rehevän rämeen välimuotoa, lyhytkorsinevarämettä. Mättäät peittävät Savisuon pinnasta keskimäärin 18 %, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Puusto on yleisilmeeltään melko ravinteikkaalla suolla hyötynyt ojituksesta. Vajaatuottoisuutta on tuskin nimeksi, ja varsinkin keskitiheissä, joskus tiheissä mäntyja kuusivaltaisissa, koivunsekaisissa reunametsiköissä tapaa useimmiten järeitä runkoja aina tukkipuihin saakka. Keskemmällä suoallasta harva tai keskitiheä puusto on mäntyvaltaista kuusen esiintyessä koivun ohella vain sekapuuna, ja rungot ovat taimia, rankoja ja tavallisimmin propseja, mutta harvemmin näitä järeämpiä. Savisuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 26 % ja saravaltaista 74 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 26 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 14 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 27 %. Yleisimmän lisätekijän eli tupasvillan osuus yksistään on kuutisen prosenttia ja varpuaineksen runsaat neljä prosenttia. Kortetta (EQ) on 4 % ja puun jäännöksiä vähän alle kolme prosenttia turpeesta. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 10 %, sararahkaturve (CS), 14 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 2 %, saraturve (C), 34 % ja rahkasaraturve (SC), 40 % Savisuon turvemäärästä. Savisuon turvekerrostuma koostuu suurimmaksi osaksi saravaltaisesta, kohtalaisesti ja hyvin maatuneesta turpeesta. Usein saraturve ulottuu pintaan saakka, jolloin se yläosastaan on heikohkosti maatunutta. Heikosti maatunut ja rahkavaltainen pintakerros on Savisuossa hyvin aukkoinen ja tavallisesti ohut, alle puolen metrin paksuinen, joskin paikoin, esimerkiksi lounais- ja länsiosassa sekä koillisreunan tuntumassa se saattaa karuilla rämetyypeillä ulottua cm:n syvyyteen. Rahkaturpeessa on melko usein tupasvillan ohella lisätekijänä saraa. Varsinaisessa saraturpeessa puolestaan on lisätekijänä säännöllisesti kortetta. Turvekerrostuman pohjaosasta on suon syvimmältä alueelta keskeltä, lounaasta ja lännestä havaintoja muinaisiin metsäpaloihin viittaavista hiilikerroksista. Länsiosassa on vielä hiilikerrosten yläpuolisesta turpeesta löydetty viiden senttimetrin hiekkakerros, jonka sateet ovat ehkä aikoinaan huuhtoneet suolle länsireunan moreenista, jolta metsäpalo oli tuhonnut suojaavan kasvipeitteen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 88

89 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,8 ja energiaturpeen 6,1. Maatumatonta puuta eli liekoja on Savisuon yli metrin syvyisellä alueella erittäin vähän, ainoastaan 0,4 % tämän alueen kokonaisturvemäärästä. Yli puolentoista metrin syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Savisuossa on yli puolentoista metrin syvyisellä 18 ha:n alueella kaikkiaan noin 0,42 milj. suo-m3 turvetta. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintaturvekerroksen niukkuuden ja hajanaisen esiintymisen vuoksi suon turvekerrostumaa kokonaisuudes- saan on pidettävä joko energiaturpeena tai myös turvemullan raaka-aineena. Muotonsa puolesta Savisuo soveltuu hyvin turvetuotantoon; sen keskiosaan saa vaikeuksitta helposti kuivatettavan ja yhtenäisen, joskin pinta-alaltaan pienehkön turvekentän. Turpeen energiaominaisuuksia tosin hieman heikentävät sen alhainen keskimaatuneisuus (5,8) ja jonkin verran myös lisätekijänä säännöllisesti esiintyvä korte tuhkapitoisuutta lisäävine, piitä sisältävine varsineen. Turvemullan laatuun näillä seikoilla ei ole juuri merkitystä. Kohtalaisen ravinteikas ja tiheästi ojitettu Savisuo sopii hyvin myös metsänkasvatukseen. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 42. Tutkimuspisteiden sijainti Savisuolla. 89

90 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 40. Sikolamminsuo Sikolamminsuo (kl , x = 6930,9, y = 3374,7) sijaitsee Uuranjärveen pistävällä leveällä moreeniniemellä noin 24 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kaakossa ja luoteessa Uuranjärveen, muualla pitkänomaisiin moreeniselänteisiin (Brander 1934). Kaakossa ja luoteessa suo on vielä kapeiden salmien välityksellä yhteydessä viereiseen Kirveslamminsuohon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät suon luoteiset salmet ylittävän sekä sen länsireunaa sivuavan maantien ansiosta (kuva 43). Tutkitun alueen pinta-ala on 48 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 41 ha, yli 1,5 m:n 33 ha ja yli 2 m:n syvyistä 25 ha. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä eli tutkimuspisteitä on siten 5,2/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m. Korkeimmalta kohdaltaan, suon keskustasta pinta viettää loivasti kaakkoon, Uuranjärveen noin 4 m 700 m:n matkalla ja hieman jyrkemmin luoteeseen, niin ikään Uuranjärveen, nelisen metriä puolen kilometrin matkalla. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät ainakin järven pinnan tasoon saakka, sillä tiheä ojaverkosto purkaa vedet suoraan Uuranjärveen. Sikolamminsuo sijaitsee Uuranjärven valuma-alueella (35.635). Paksuin turvekerros (4,2 m) on mitattu pisteessä A , suon keskiosassa, lähellä täällä sijaitsevaa Sikolampea. Suon moreenipohja on paikoin epätasainen, erityisesti altaan keskellä ja luoteisosassa. Pohjaa peittää suon kaakkoisosassa Uuranjärven Pesälahden rantakaistaleella lieju, tavallisimmin cm:n kerrostumana. Sikolamminsuon suotyypeistä on rämeitä 95 %, avosuota 2 % ja korpia 3 %. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme, tupasvillaräme ja korpiräme. Avosuota edustaa, vieläpä luonnontilaisena, Pesälahden rannan varsinainen saraneva, korpia samoin luonnontilaisena suon reunojen varsinainen korpi. Mättäät peittävät keskimäärin 19 % suon pinnasta ja niiden korkeus on noin 2 dm. Puusto on pääasiassa taimikko- ja riukuvaiheen harvaa männikköä, jossa lähinnä laitamilla on sekapuina hieman koivua ja kuusta. Laidoilla puusto on paikoin taajempaa ja järeämpääkin ja myös kuusivaltaista. Sikolamminsuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 63 % ja saravaltaista 37 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 29 % ja varpujen jäännöksiä sisältävää turvetta 3 %. Pelkästään tupasvillan, yleisimmän lisätekijän, osuus on 6 %, kortteen (EQ) puolestaan noin 3 %. Pääturvelajeittain jakauma on: sararahkaturve (CS), 37 %, rahkasaraturve (SC), 33 %, rahkaturve (S), 24 %, saraturve (C), 2 % sekä ruskosammalrahkaturve (BS) ja ruskosammalsaraturve (BC) kumpikin käsittäen 2 % suon kokonaisturvemäärästä. Ohuen, vain parinkymmenen sentin paksuisen, heikosti maatuneen ja rahkavaltaisen pintakerroksen peittämä, kohtalaisesti ja hyvin maatunut turvekerrostuma koostuu lähes koko pohjaosastaan saravaltaisesta turpeesta. Pintaa kohti saran määrä vähenee ja turve muuttuu vähitellen täysin rahkavaltaiseksi, lähinnä tupasvillarahkaturpeeksi. Samalla myös maatumisaste pienenee. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 6,8. Liekoja eli maatumatonta puuainesta on vähän, noin 1,5 % Sikolamminsuon yli metrin syvyisen alueen turpeen kokonaismäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,9 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Sikolamminsuossa on turvetta yli 1,5 m:n syvyisellä 33 ha:n alueella kaikkiaan 0,75 milj. suo-m3. Niukan heikosti maatuneen pintakerroksen vuoksi koko turvekerrostumaa voidaan pitää energiaturpeena. Se soveltuu myös turvemullan raaka-aineeksi. Suon kaakkoisosan, mikä käsittää lähes puolet suoalasta, hyödyntämisessä on otettava huomioon, että turvekerrostuma saadaan vaivattomasti kuivaksi ainoastaan Uuranjärven vedenpinnan tasoon saakka. Keskiosassa puolestaan sijaitsee Sikolampi, joka tosin on pinta-alaltaan varsin pieni. Paikoin turvekerrostuman pohjalla on melko runsaasti kortetta, jonka piipitoiset varret lisäävät tuhkapitoisuutta ja samalla jonkin verran heikentävät näiltä osilta turpeen polttoturveominaisuuksia. 90

91 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 43. Tutkimuspisteiden sijainti Sikolamminsuolla. 91

92 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 41. Kirveslamminsuo Kirveslamminsuo (kl ja , x = 6931,4, y = 3375,1) sijaitsee Uuranjärven itärannalla noin 24 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Uuranjärvi rajoittaa suota kapealta kaistaleelta sekä etelässä (Pesälahti) että luoteessa (Kirveslahti). Näissä paikoissa suo kapeiden salmien kautta liittyy myös viereiseen Sikolamminsuohon, mistä sen lännessä muutoin erottaa pitkänomainen luodekaakko -suuntainen moreeniselänne. Pohjoisluoteeseen kapeana salmena jatkuvan suokuvion katkaisee maantie, mutta muualla suo rajoittuu moreenimäkiin (Brander 1934). Kulkuyhteydet ovat mainitun maantien ansiosta hyvät: tämä vielä sivuaa suon itäreunaa ja ylittää sen luoteisosan (kuva 44). Suon tutkittu pinta-ala on 54 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 25 ha, yli puolentoista metrin 13 ha ja yli kahden metrin syvyistä 6 ha. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä, joten tutkimuspisteitä on 4,4/10 ha ja syvyyspisteitä 2,6/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m. Suurin piirtein suoaltaan keskustassa sijaitsee kaksiosainen Kirveslampi, josta lähtee laskuoja sekä luoteeseen, Uuranjärven Kirveslahteen että kaakkoon, kohti suon etelä- ja kaakkoisreunalla aluksi pohjoiseen, sittemmin itään virtaavaa Pesäjokea. Näihin lasku-uomiin suon pinta viettää eli paikallisesti lounaaseen, koilliseen ja etelään. Suon luoteispuoliskon ojaverkoston keräämien vesien lasku-uoman yhdistämillä Kirveslammilla ja Uuranjärven Kirveslahdella on korkeuseroa 2,5 m. Kirveslammin luoteispuolella viettää suon pinta jyrkimmillään Kirveslahteen viitisen metriä puolen kilometrin matkalla. Kirveslammen kaakkoispuolella suon pinta viettää loivasti kohti Pesäjokea, joka on Uuranjärven laskujoki ja vie vedet lopulta Soutujokeen, noin viiden kilometrin päähän suosta itäkaakkoon. Kauttaaltaan tiheästi ojitetun suon kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät Kirveslammen ja Pesäjoen ympäristöä lukuun ottamatta. Kirveslamminsuo sijaitsee Uuranjärven valuma-alueella (35.635). Suurin turvepaksuus, 2,4 m, on mitattu muutamassa pisteessä suon luoteisosassa. Suon pohja on jokseenkin epätasaista moreenia. Liejua on suon pohjalla pienehköllä alueella Kirveslammen ympäristössä, tavallisesti cm:n kerrostumana ja jonkin verran myös Pesälahden rannalla. Kirveslamminsuon suotyypeistä on rämeitä 92 % ja avosuota 8 %. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme, isovarpuräme, rahkaräme sekä lähinnä laitamilla tavattava korpiräme, nämä kaikki useimmiten muuttumina. Suotyypit ovat luonnontilaisia vain paikoin, kuten esimerkiksi Kirveslammen ympäristössä avosoita edustavat lyhytkorsineva ja rahkaneva. Mättäät peittävät keskimäärin 22 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on harvaa taimikko- ja riukuvaiheen männikköä, jossa erityisesti laitamilla on sekapuuna koivua ja kuusta. Laidoilla koivu saattaa olla valtapuunakin, ja täällä, keskitiheissä metsiköissä, rungot ovat myös hiukan järeämpiä. Vajaatuottoista puusto on tiheän ojituksen vuoksi lähinnä satunnaisesti. Kirveslamminsuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaista turvetta 90 % ja saravaltaista 10 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 40 %, varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 10 % ja puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 7 %. Tupasvilla on myös turpeen yleisin lisätekijä, ja yksistään sen osuus on noin 7 %, varpuaineksen puolestaan parisen prosenttia ja puun runsas prosentti. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 46 %, sararahkaturve (CS), 42 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 1 % ja rahkasaraturve (SC), 11 % suon kokonaisturvemäärästä. Yhtenäistä saravaltaista pohjaturvekerrosta suossa ei ole. Joitakin pohjan pienialaisia saraturvekerrostumia lukuun ottamatta Kirveslamminsuon kokonaisuudessaan melko ohut turvepatja on rahkavaltaista sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta. Pinnan heikosti maatunut, yleensä vain muutaman kymmenen senttimetrin paksuinen rahkaturvekerros ulottuu ainoastaan Kirveslammen kohdalla suon keskiosassa vähän yli metrin syvyyteen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 4,0 ja energiaturpeen 6,0. Liekoja, maatumatonta puuainesta on vähän eli 1,2 % Kirveslamminsuon yli metrin syvyisen alueen kokonaisturvemäärästä. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,4 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Kirveslamminsuossa on turvetta yli 1,5 metrin syvyisellä 13 ha:n alueella kaikkiaan 0,26 milj. suo- m3. Heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta on vain muutaman kymmenen senttimetrin paksuudelta, joten turvekerrostumaa kokonaisuudessaan voidaan pitää energiaturpeena, varsinkin kun paksuin pintakerros on Kirveslammen ympäristössä, mikä alue todennäköisesti jäisi hyödyntämättä. Tällöin myös tuotantokelpoinen alue pienenisi muutamalla hehtaarilla. Kirveslamminsuo soveltuu siten vain pienimuotoiseen turvetuotantoon ja turvekerrostuma parhaiten turvemullan raaka-aineeksi. 92

93 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 44. Tutkimuspisteiden sijainti Kirveslamminsuolla. 93

94 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 42. Lahdenperänsuo Lahdenperänsuo ( kl , x = 6932,9, y = 3373,7) sijaitsee noin 26 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin sekä eteläpäästään Uuranjärveen. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, pohjoispuolella on Multialle vievä maantie ja länsi- ja kaakkoispuolelle ulottuu metsäautoteitä (kuva 45). Tutkitun alueen pinta-ala on 95 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 68 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 48 ha ja yli 2 m:n syvyistä 25 ha. Suolla on 57 tutkimuspistettä ja 35 syvyyspistettä. Tutkimus ja -syvyyspisteitä on yhteensä 9,7kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on ,5 m, ja pinta viettää voimakkaasti etelään, 10 m/ km. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pohjoisosassa suota hyvät, eteläosassa Uuranjärven takia huonot. Suon vedet laskevat ojia ja puroa myöten Uuranjärveen. Lahdenperänsuo sijaitsee Uuranjärven valuma-alueella (35.635). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 5,6 m, on pisteellä B Suon pohja on epätasainen; yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (53 %) ja hiekka (13 %). Liejua on suon pohjalla Uuranjärveen rajoittuvassa suon osassa enimmillään 3,5 m:n paksuudelta. Lahdenperänsuon suotyypeistä on rämeitä 82 %, avosuota 3 %, korpia 7 %, turvekankaita 5 % ja peltoja 3 %. Suon pohjoisosassa vaihtelevat lyhytkorsinevaräme- ja varsinaisen sararämeen muuttuma. Suon eteläosa on pääasiassa varsinaisen sekä ruohoisen sararämeen muuttumaa, paikoin on lyhytkorsinevamuuttumaa. Uuranjärven ranta on luhtanevaa ja varsinaista saranevaa. Mättäät peittävät keskimäärin 13 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on suon eteläosassa keskitiheää tukkipuuvaiheen männikköä, jossa on koivua noin %. Pohjoisosan puustossa on joukossa hieman koivua, ja männyn kehitysvaihe vaihtelee riukupuusta tukkipuuhun. Reunoilla puustossa on myös kuusta. Lahdenperänsuon turpeesta on rahkavaltaista 83 % ja saravaltaista 17 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 15 %, sararahkaturve (CS), 68 % ja rahkasaraturve (SC), 17 % turpeesta. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 24 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 21 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 23 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0 ja energiaturpeen 5,5. Liekoja on vähän; yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 1,7 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Lahdenperänsuossa on yli 1,5 m syvää aluetta 48 ha. Turvetta tällä alueella on 1,08 milj. suo-m3. Tämä on kaikki energiaturpeeksi soveltuvaa, kohtalaisesti maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta. Lahdenperänsuo soveltuu huonosti turvetuotantoon. Suuri osa eteläosan turpeesta sijaitsee Uuranjärven vedenpinnan tasoa alempana, joten siellä jouduttaisiin turvautumaan veden pumppaukseen tuotantoalueen kuivattamiseksi. Suon pohjoisosalla on mahdollista tuottaa energiaturvetta pieneltä alueelta. 94

95 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 45. Tutkimuspisteiden sijainti Lahdenperänsuolla. 95

96 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 43. Hirvisuo Hirvisuo (kl , x = 6935,0, y = 3373,6) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin sekä idässä Vesilahdensuohon. Kulkuyhteydet ovat hyvät; maantiet sivuavat suota etelä- ja länsipuolella (kuva 46). Tutkitun alueen pinta-ala on 93 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 60 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 41 ha ja yli 2 m:n syvyistä 32 ha. Suolla on 48 tutkimuspistettä ja 29 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on ,5 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 6 m/km. Suo on kokonaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon pohjoisosasta luonnonpuroa myöten Hirvijärveen ja edelleen Hirvijokea myöten Liesjärveen. Suo sijaitsee Liesjärven valuma-alueella (35.484). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 5,6 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen ja kivikkoinen: pohjalla oli moreenia 74 %:ssa, kivi 16 %:ssa ja hiesua 7 %:ssa tutkimuspisteistä. Liejua on suon pohjan syvimmissä painanteissa aivan ohut kerros. Hirvisuon suotyypeistä on rämeitä 96 %, korpia 1 % ja peltoa 3 %. Suon keskiosa sekä lounaislahdeke ovat keidasrämettä ja lyhytkorsinevarämettä ojikkoina ja muuttumina, suon pohjoispää ja kaakkoislahdeke ovat sarärämemuuttumaa. Suon reunat ovat enimmäkseen sararämemuuttumaa, jonkin verran on korpirämemuuttumaa. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 22 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on rahkaisten suotyyppien alueella riukuasteen männikköä, sarasuoalueilla osa männyistä on saavuttanut tukkipuuvaiheen. Hirvisuon turpeesta on rahkavaltaista 75 % ja saravaltaista 25 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 20 %, sararahkaturve (CS) 55 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 24 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 28 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 24 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 20 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen maatuneisuus on 3,6 ja muun osan 5,5. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 1 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Hirvisuossa on yli 1,5 m syvää aluetta 60 ha. Turvetta tällä alueella on 1,10 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,20 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on 0,90 milj. suo-m3. Hirvisuon lounaisosa ja keskiosa soveltuvat energiaturvetuotantoon. Osalla tätä aluetta on suon pinnalla runsaat toista metriä paksu rahkaturvekerros, joka voidaan käyttää ympäristöturpeena, ja tämän alla on riittävän paksu kerros kohtalaisesti maatunutta sararahka- sekä saraturvetta energiaturpeen tuottamiseksi. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

97 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 46. Tutkimuspisteiden sijainti Hirvisuolla. 97

98 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 44. Vihvilässuo Vihvilässuo (kl , x = 6936,5, y = 3373,3) sijaitsee noin 29 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon sekä pohjoisosastaan Kivisuohon ja eteläosastaan Vesilahdensuohon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset, noin 300 m:n päässä suon lounaispuolella on maantie, josta suolle tulee traktoriteitä (kuva 47). Tutkitun alueen pinta-ala on 129 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta on 85 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 53 ha ja yli 2 m:n syvyistä 35 ha. Suolla on 57 tutkimuspistettä ja 42 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 7,7 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja suon pinta viettää loivasti etelään päin, noin 2 m/km. Suo on kokonaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat ojia ja puroa myöten Hirvijärveen, joka laskee Liesjärveen. Vihvilässuo kuuluu Liesjärven valuma-alueeseen (35.484). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 3,7 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen; yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (53 %) ja hiekka (35 %). Liejua on suon pohjalla muutamin paikoin cm:n kerros. Vihvilässuon suotyypeistä on rämeitä 40 %, avosuota 17 %, korpia 29 %, turvekankaita 5 % ja peltoa 9 %. Suon keskusta on pohjoisosaltaan lyhytkorsinevamuuttumaa, eteläosaltaan varsinaisen sararämeen muuttumaa sekä lyhytkorsinevarämemuuttumaa. Suon keskiosassa matalan turpeen alueella on kytöheittoa. Suon eteläisimmän osan suotyyppejä ovat ruoho- ja heinäkorpi, varsinainen sararäme sekä lyhytkorsinevaräme, kaikki muuttumina. Suon reunaosat ovat kangaskorpi-, nevakorpi- sekä ruoho- ja heinäkorpimuuttumaa. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 5 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on riuku- ja kasvatusvaiheen mäntyä sekä koivua. Vihvilässuon turpeesta on rahkavaltaista 27 %, ruskosammalvaltaista 1 % ja saravaltaista 72 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 5 %, sararahkaturve (CS) 22 %, saraturve (C) 7 %, rahkasaraturve (SC) 59 %, ruskosammalsaraturve (BC) 6 % ja sararuskosammalturve (CB) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 3 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 36 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,4 ja energiaturpeen 5,7. Liekoja on vähän, yli 1,5 m:n syvyisellä alueella niitä on 0 1 m:n syvyydessä 1,3 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Vihvilässuolla on yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 53 ha. Turvetta tällä alueella on 1,24 milj. suo-m3. Tämä on kaikki energiaturpeeksi soveltuvaa, pääasiassa saravaltaista turvetta, sillä heikosti maatunutta pintarahkaturvetta ei ole juuri lainkaan. Vihvilässuo soveltuu energiaturvetuotantoon. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

99 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 47. Tutkimuspisteiden sijainti Vihvilässuolla. 99

100 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 45. Kortesuo Kortesuo (kl , x = 6937,7, y = 3372,0) sijaitsee noin 31 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon itäja pohjoispuolella on metsäautoteitä (kuva 48). Tutkitun alueen pinta-ala on 55 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 40 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 34 ha ja yli 2 m:n syvyistä 27 ha. Suolla on 33 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 6,0/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 9,1/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 2 3 m/km. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu, vain keskustan pohjoisosassa on noin 6 ha ojittamatonta alaa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet laskevat ojia myöten Hirvijärveen, joka laskee Liesjärveen. Suo sijaitsee Liesjärven valuma-alueella (35.484). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 3,9 m, on pisteellä A Suon pohja on loivasti epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (65 %) ja hiesu (23 %). Liejua on suon pohjois- ja eteläosan pohjan painanteissa enimmillään metrin paksuinen kerros. Kortesuon suotyypeistä on rämeitä 92 %, korpia 4 % ja turvekankaita 4 %. Suon pohjoisosa sekä aivan eteläisin osa sekä suon reunat ovat ruohoisen sararämeen muuttumaa, suon keskiosa on keidasrämeojikkoa- ja muuttumaa sekä lyhytkorsinevarämemuuttumaa. Muutamin paikoin on suon reunoilla varsinaisen korven muuttumaa. Rahkamättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 23 %, ja niiden korkeus on noin 2 dm. Puusto on pääasiassa riukuasteen männikköä. Luoteislahdekkeessa osa puustosta on saavuttanut tukkipuuvaiheen valtapuun ollessa paikoin koivu, paikoin mänty. Eteläisen suonosan keidasrämealueen puusto on vajaatuottoista mäntyä. Kortesuon turpeesta on rahkavaltaista 82 % ja saravaltaista 18 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 32 %, sararahkaturve (CS) 50 % ja rahkasaraturve (SC) 18 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 38 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 26 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 15 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 5,7. Liekoja on runsaasti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 3,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Kortesuossa on yli 1,5 m syvää aluetta 34 ha. Turvetta tällä alueella on 0,85 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,09 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saraturvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H5 10) rahkaturvetta on 0,76 milj. suo-m3. Kortesuo soveltuu energiaturvetuotantoon. Turve on suurimmaksi osaksi kohtalaisesti maatunutta rahkaturvetta, jossa on melko runsaasti tupasvillaa lisätekijänä. Suon pohjoisosan turve sekä pohjaturve koko suon alalla on kohtalaisesti maatunutta saraturvetta, jossa on lisätekijänä jonkin verran puuainesta. Tuotantoa haittaisi turvekerrostuman melko runsas lahoamattoman puuaineksen eli liekojen määrä. Kortesuolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

101 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 48. Tutkimuspisteiden sijainti Kortesuolla. 101

102 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 46. Kivisuo Kivisuo ( kl , x = 6937,9, y = 3372,9) sijaitsee noin 30 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen, suuntautuneeseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät maantien ja eri puolilla suota kulkevien metsäautoteiden ansiosta (kuva 49). Tutkitun alueen pinta-ala on 128 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 82 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 53 ha ja yli 2 m:n syvyistä 35 ha. Suolla on 69 tutkimuspistettä ja 36 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää voimakkaasti kaakkoon, suon pohjoislahdekkeessa noin 10 m/km, suon keskiosassa noin 5 m/km. Suon pohjois- ja etelälahdekkeet on ojitettu, muuten suo on luonnontilainen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet laskevat länsilaidalta ja kaakkoispäästä ojia ja puroja myöten Hirvijärveen, joka laskee Liesjärveen. Kivisuo sijaitsee Liesjärven valuma-alueella (35.484). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 5,0 m, on pisteellä A Suon pohja on loivasti epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (44 %) ja hiekka (41 %). Kivisuon suotyypeistä on rämeitä 59 %, avosuota 35 % ja korpia 6 %. Suo on suotyypeiltään etupäässä lyhytkorsinevaa ja lyhytkorsinevarämettä sekä näiden muuttumaa. Länsireunalla on varsinaisen sararämeen muuttumaa sekä hieman varsinaista saranevaa, muualla reunat ovat isovarpuräme- ja korpirämemuuttumaa sekä paikoin korpimuuttumaa. Keskimäärin 16 % suon pinnasta on noin 1 dm:n korkuisten mättäiden peitossa. Puusto on suon luonnontilaisella keskialueella harvaa mäntytaimikkoa, muualla mänty on varttunut riuku- ja harvennusvaiheeseen. Suon märin keskusosa on puuton. Kivisuon turpeesta on rahkavaltaista 65 % ja saravaltaista 35 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 23 %, sararahkaturve (CS) 40 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 2 %, saraturve (C) 1 %, rahkasaraturve (SC) 33 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 8 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 18 % kokonaisturvemäärästä. Suon syvällä alueella, sen länsiosassa, on turvekerros melkein pinnasta pohjaan kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta. Vain paikoin sen päällä on heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros. Suon pohjoislahdekkeessa on keskimäärin metrin paksuinen pintarahkakerros, jonka alla oleva kerrostuma on kohtalaisesti maatunutta sararahkaturvetta. Eteläosan turvekerrostuma on pääosin rahkasaraturvetta pinnasta pohjaan. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,2 ja muun osan 5,7. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 1,4 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Kivisuolla on yli 1,5m syvää aluetta 53 ha. Tällä alueella on turvetta 1,3 milj. suo-m3, josta energiaturpeeksi soveltuvaa on 1,13 milj. suo-m3. Kivisuon länsiosa soveltuu energiaturvetuotantoon. Turve on laadultaan energiaturpeeksi kelpaavaa, kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

103 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 49. Tutkimuspisteiden sijainti Kivisuolla. 103

104 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 47. Eteläneva Eteläneva (kl , x = 6922,3, y = 3375,1) sijaitsee noin 15 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä suon läpi kulkee Keuruu Myllymäki -maantie (kuva 50). Tutkitun alueen pinta-ala on 37 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 27 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 17 ha ja yli 2 m:n syvyistä 11 ha. Suolla on 22 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9,7/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää loivasti länteen. Suo on kokonaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat länsipäästä ojia myöten Kypärälammen kautta Kypäräpuroon sekä itäosan pohjoisreunasta kaivettua ojaa myöten Viinikanjärveen. Suo sijaitsee Kupanjoen yläosan alueella (35.662). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 3,1 m, on pisteellä A 350. Suon pohja on melko epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (71 %) ja hiesu (19 %). Etelänevan suotyypeistä on rämeitä 86 %, korpia 3 %, turvekankaita 6 % ja peltoa 5 %. Suo on keskiosastaan etupäässä lyhytkorsinevarämeen ja tupasvillarämeen muuttumaa, jotka reunoja kohden vaihettuvat isovarpurämemuuttuman kautta kangasrämemuuttumaksi. Eteläosan pellot ovat kytöheittona. Keskimäärin 34 % suon pinnasta on noin desimet- rin korkuisten mättäiden peitossa. Puusto on koivun sekaista, riukuvaiheen keskitiheää männikköä. Etelänevan turpeesta on rahkavaltaista 41 % ja saravaltaista 59 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 12 %, sararahkaturve (CS) 28 %, saraturve (C) 17 % ja rahkasaraturve (SC) 43 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 28 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 8 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja energiaturpeen 6,6. Liekoja on hyvin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä suoalueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,2 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Etelänevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 17 ha. Turvetta tällä alueella on 0,37 milj. suo-m3. Tästä on heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta 0,04 milj. suo-m3 sekä energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta ja kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkaturvetta 0,33 milj. suo-m3. Eteläneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Pinnan heikosti maatunut rahkaturvekerros on hyvin ohut, joten se voidaan tuotannossa sekoittaa muuhun turpeeseen. Etelänevalta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

105 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 50. Tutkimuspisteiden sijainti Etelänevalla. 105

106 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 48. Alaneva Alaneva (kl , x = 6922,8, y = 3375,9) sijaitsee noin 16 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon sekä luoteisreunastaan Viinikanjärveen. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon läpi kulkee tilustie sekä eteläpuolitse metsäautotie (kuva 51). Tutkitun alueen pinta-ala on 28 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 16 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 11 ha ja yli 2 m:n syvyistä 8 ha. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 9 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,9/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 180,8 184 m, ja pinta viettää kohti Viinikanjärveä. Suo on Viinikanjärven rantaosaa lukuun ottamatta kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat huonot, sillä vain suon itäosa on Viinikanjärven vedenpintaa korkeammalla. Suon vedet laskevat Viinikanjärven kautta sekä koillispäästään suoraan ojia myöten Suojokeen. Eteläosasta suon vedet laskevat Heposuon kautta Lavikkopuroon ja edelleen Suojokeen. Alaneva sijaitsee Keuruun reitin Suojoen valumaalueella (35.626). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 3,4 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (32 %), hiekka (23 %), hieta (14 %) ja moreeni (14 %). Suon luoteislahdekkeessa on Viinikanjärven entisen, nyt soistuneen lahden alueella liejua turpeen alla paksuimmillaan yli puolentoista metrin kerros. Alanevan suotyypeistä on rämeitä 84 %, avosuota 8 % ja korpia 8 %. Suon keskiosa on enimmäkseen tupasvillarämemuuttumaa sekä isovarpurämemuuttumaa. Viinikanjärven rannassa on varsinaista saranevaa. Lounaisreunalla on varsinaisen sararämeen muuttumaa, mutta muuten suon reunat ovat korpirämettä ja kangaskorpea, ojikkoina ja muuttumina. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 29 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on suon keskustassa taimi- ja riukuvaiheen mäntyä. Reunoilla rungot ovat varttuneet ainespuiksi, ja puustosta on kolmasosa koivua. Alanevan turpeesta on rahkavaltaista 48 %, ja saravaltaista 52 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 35 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 2 %, saraturve (C) 13 % ja rahkasaraturve (SC) 39 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 23 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 2 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 3 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,8 ja energiaturpeen 6,5. Liekoja Alanevalla on erittäin vähän. Alanevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 11 ha. Turvetta tällä alueella on 0,26 milj. suo-m3. Tämä on suurimmaksi osaksi melko hyvin maatunutta saravaltaista turvetta, vain koillislahdekkeessa turve on rahkavaltaista. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros on ohut, yleensä alle puoli metriä. Alaneva ei kokonaisuudessaan sovellu turvetuotantoon, sillä suurin osa suon länsiosan turvekerrostumasta on Viinikanjärven pinnan tason alapuolella. Suon keski- ja itäosasta olisi kuitenkin mahdollista tuottaa energiaturvetta, mutta tuotantoala jäisi pieneksi. 106

107 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 51. Tutkimuspisteiden sijainti Alanevalla. 107

108 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 49. Lahkosuo Lahkosuo (kl , x=6922,9, y=3377,9) sijaitsee noin 15 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon sekä pohjoisosastaan osittain Suojokeen. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suolle tulee useita metsäautoteitä (kuva 52). Tutkitun alueen pinta-ala on 38 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 15 ha ja yli 2 m:n syvyistä 11 ha. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen n. 5 m/km ja itään noin 8 m/500 m. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon itäpuolella virtaavaan Suojokeen; suo kuuluu Suojoen valuma-alueeseen (35.626). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 3,5 m, on pisteellä A 350. Suon pohja on loivasti epätasainen. Yleisin pohjamaalaji on hiekka (91 %). Lahkosuon suotyypeistä on rämeitä 91 % ja korpia 9 %. Yleisimmät suotyypit suon keskiosassa ovat tupasvillarämemuuttuma sekä lyhytkorsinevarämemuuttuma. Eteläosan halki kulkee varsinaisen sararämeen juotti. Suon reunaosat ovat varsinaista korpea sekä korpirämettä ja kangaskorpea. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 45 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on mäntyvaltaista ja kehitysvaiheeltaan riukupuuta. Puustosta on kuusta ja koivua noin kolmasosa, ja suon reunalla siinä on myös joitakin tukkipuita. Lahkosuon turpeesta on rahkavaltaista 68 % ja saravaltaista 32 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 22 %, sararahkaturve (CS) 34 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 4 %, saraturve (C) 5 % ja rahkasaraturve (SC) 35 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 30 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 9 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 11 % kokonaisturvemäärästä. Suon eteläosassa on melko paksu, paikoin lähes puolitoistametrinen heikosti maatunut (H1 4), rahkavaltainen pintaturvekerros, jossa on lisätekijänä kohtalaisen paljon tupasvillaa. Tämän kerroksen alla on saravaltainen, melko maatunut turvekerros, ja vielä tämän alla hyvin maatunutta rahkaturvetta. Suon pohjoisosan turve on melko hyvin maatunutta saraturvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 6,4. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % kyseisen vyöhykkeen turvemäärästä. Lahkosuolla on yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 15 ha. Turvetta tällä alueella on 0,34 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,09 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa, saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10), rahkavaltaista turvetta on yhteensä 0,25 milj. suo-m3. Lahkosuon eteläosa soveltuu turvetuotantoon. Pintaosan rahkaturve soveltuu ympäristöturpeeksi tai se voidaan sekoittaa sen alla olevaan energiaturpeeseen. 108

109 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 52. Tutkimuspisteiden sijainti Lahkosuolla. 109

110 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 50. Ropposneva Ropposneva (kl , x = 6925,6, y = 3376,0) sijaitsee noin 18 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon luoteisreunalla kulkee metsäautotie (kuva 53). Tutkitun alueen pinta-ala on 28 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 18 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 16 ha ja yli 2 m:n syvyistä 13 ha. Suolla on 22 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 11,8/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 196,5 202 m, ja pinta viettää lounaaseen noin 5 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat eteläpäästä ojia myöten Lepikkopuroon ja edelleen Suojokeen. Ropposneva sijaitsee Suojoen valuma-alueella (35.626). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 7,1 m, on pisteellä A Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta (36 %), hiesu (23 %) ja hiekka (23 %). Ropposnevan suotyypeistä on rämeitä 76 %, avosuota 6 %, korpia 15 % ja turvekankaita 3 %. Vallitsevia suotyyppejä ovat isovarpuräme- sekä tupasvillarämemuuttuma. Keskiosassa on pieni avosuoalue, joka on lyhytkorsinevamuuttumaa. Reunat ovat kangaskorpimuuttumaa. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 26 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen männikköä, jossa on sekapuuna koivua noin kolmasosa. Ropposnevan turpeesta on rahkavaltaista 69 % ja saravaltaista 31 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 16 %, sararahkaturve (CS) 56 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 1 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 26 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 26 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 8 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 7 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 6,9. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 1,3 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Ropposnevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 16 ha. Turvetta tällä alueella on 0,48 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkavaltaista turvetta on 0,08 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on yhteensä 0,40 milj. suo-m3. Ropposnevan turve soveltuu energiaturpeeksi, mutta tuotantoala jää suon hankalan muodon vuoksi pieneksi. Suon syvimmillä alueilla on melko paksu pintarahkaturvekerros, joka heikentää näiltä osilta turvekerrostuman polttoturveominaisuuksia. 110

111 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 53. Tutkimuspisteiden sijainti Ropposnevalla. 111

112 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 51. Löyttylampi Löyttylampi ( kl , x = 6926,1, y = 3375,6) sijaitsee noin 19 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1) loivapiirteisen moreenimaaston ympäröimänä. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä tiet kiertävät suota hyvin läheltä (kuva 54). Tutkitun alueen pinta-ala on 40 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 1 ha. Suolla on 7 tutkimuspistettä ja 2 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 2,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m, ja pinta viettää hyvin loivasti luoteeseen. Suon halki on kaivettu valtaoja sekä ojitusta täydennetty reunoja kiertävillä niskaojilla. Lisäksi eteläpäässä on jonkin verran sarka- ja johto-ojitusta. Kuivatusmahdollisuudet ovat vähäisen vieton vuoksi huonohkot. Suon vedet laskevat viemäriojaa myöten Vehkasuon kautta Kortepuroon ja sitä pitkin Isoon Kivijärveen. Suo sijaitsee Ison Kivijärven valumaalueella (35.663). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus (2,0 m) on pisteellä A 100. Suon pohja on hyvin tasainen. Poh- jamaalajeina ovat hiekka (34 %), hieta (33 %), hiesu (22 %) ja savi (11 %). Liejua on suon eteläpäässä pohjan painanteessa pienellä alueella noin kahden metrin paksuudelta. Löyttylampi on kuivattu lampi, jossa varsinaista suota on vain pienellä alueella eteläkärjessä. Tämä alue on ruoho- ja heinäkorpimuuttumaa sekä puolukkaturvekangasta. Muu osa Löyttylammesta on järvikuiviota, joka nykyisin on luhtanevamuuttumaa sekä lyhytkortista nevaa ja varsinaista saranevaa. Löyttylammen turpeesta on rahkavaltaista 79 % ja saravaltaista 21 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 19 %, sararahkaturve (CS) 60 %, saraturve (C) 7 % ja rahkasaraturve (SC) 14 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Liekoja on järvikuivion ulkopuolisella osalla suon eteläpäässä runsaasti, yli 1,5 m:n syvyisellä alueella 0 1 m:n syvyydessä 3,4 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Löyttylampi ei ohuen turvekerroksensa vuoksi sovellu turvetuotantoon. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 54. Tutkimuspisteiden sijainti Löyttylammella. 112

113 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Riihisuo-Korpisensuo Riihisuo-Korpisensuo (kl , x = 6927,7, y = 3376,3) sijaitsee noin 19 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon, joka eteläosassa on loivaa, pohjoisosassa jyrkkien mäkien leimaamaa. Kulkuyhteydet ovat hyvät: useita metsäautoteitä kulkee suon läpi, ja pohjoispuolella on maantie (kuva 55). Tutkitun alueen pinta-ala on 86 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 64 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 53 ha ja yli 2 m:n syvyistä 43 ha. Suolla on 49 tutkimuspistettä ja 29 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9,1/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on ,5 m, ja pinta viettää keskustasta sekä pohjoiseen että etelään, etelään noin 8 m/km ja pohjoiseen noin 5 m/km. Suo on kokonaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat pohjoispäästä Uuranjärveen ja eteläosasta ojia pitkin Lepikkopuroon ja edelleen Suojokeen. Suon pohjoisosa on Uuranjärven valuma-alueella (35.635) ja eteläosa Ison Kivijärven valuma-alueella (35.663). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 7,2 m, on pisteellä A Suon pohja on suhteellisen epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta (19 %) ja hiekka (39 %). Kivisen moreenin lohkareet olivat pohjalla 20 %:ssa tutkimuspisteistä. Riihisuo-Korpisensuon suotyypeistä on rämeitä 60 %, avosuota 4 %, korpia 6 %, turvekankaita 27 % ja peltoa 3 %. Suon pohjoisosassa on vallitsevana suotyyppinä tupasvillarämemuuttuma. Suon keskiosa on puolukkaturvekangasta ja tupasvillarämemuuttumaa, eteläosa on keskeltä tupasvillarämeja lyhytkorsinevamuuttumaa, reunemmalla korpirämemuuttumaa. Eteläosan itäreunan laide on varsinaisen sararämeen muuttumaa. Mättäät peittävät keskimäärin 23 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen sekapuustoa, josta runsas puolet on mäntyä, loput enimmäkseen koivua. Koivun lisäksi on myös jonkin verran kuusta. Suon reunaosissa sekä keskustan kapeikossa on osa puustosta saavuttanut tukkipuuvaiheen. Riihisuo-Korpisensuon turpeesta on rahkavaltaista 25 % ja saravaltaista 75 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 8 %, sararahkaturve (CS) 15 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 2 %, saraturve (C) 18 % ja rahkasaraturve (SC) 57 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 21 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 9 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,8 ja energiaturpeen 6,3. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,8 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Riihisuo-Korpisensuossa on yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 53 ha. Turvetta tällä alueella on 1,51 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,1 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on yhteensä 1,41 milj. suo-m3. Riihisuo-Korpisensuon turvetta voidaan kokonaisuudessaan pitää energiaturpeena, mutta suon muodon vuoksi tuotanto olisi mahdollista vain erillisillä, etelä- ja pohjoisosaan muodostettavilla turvekentillä. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A

114 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 55. Tutkimuspisteiden sijainti Riihisuo-Korpisensuolla. 114

115 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Olkitaipaleenneva Olkitaipaleenneva (kl , x = 6928,1, y = 3377,0) sijaitsee noin 21 km Keuruun keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1) loivapiirteisen moreenimaaston ympäröimänä. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon länsipuolitse kulkee metsäautotie (kuva 56). Tutkitun alueen pinta-ala on 49 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 38 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 33 ha ja yli 2 m:n syvyistä 27 ha. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itään noin 5 m/km. Suo on kokonaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat ojia ja puroja myöten Soutujokeen, joka puolestaan laskee Tarhapäänjärveen. Suo sijaitsee Uuranjärven valuma-alueella (35.635). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 5,6 m, on pisteellä A Suon pohja laskeutuu reunoilta tasaisesti 5 m syväksi altaaksi. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (51 %) ja savi (30 %). Liejua on suon keskustassa turpeen alla pienellä alueella noin cm:n kerros. Olkitaipaleennevan suotyypeistä on rämeitä 62 %, avosuota 3 %, korpia 10 % ja turvekankaita 25 %. Suon pohjoisosa on keskustastaan lyhytkorsinevaojikkoa sekä lyhytkorsinevarämeojikkoa, reunoiltaan isovarpuräme- ja korpirämeojikkoa sekä kangaskorpea. Eteläosa on isovarpurämemuuttumaa ja puolukkaturvekangasta. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 14 %, ja niiden korkeus on noin 1 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen sekapuustoa, josta puolet on mäntyä, puolet koivua ja kuusta. Olkitaipaleennevan turpeesta on rahkavaltaista 14 % ja saravaltaista 86 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S) 3 %, sararahkaturve (CS) 9 %, ruskosammalrahkaturve (BS) 2 %, saraturve (C) 31 % ja rahkasaraturve (SC) 55 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 8 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 3 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 5 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja energiaturpeen 6,4. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,5 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Olkitaipaleennevalla on yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 33 ha. Turvetta tällä alueella on 1,10 milj. suo-m3, josta energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on yhteensä 1,06 milj. suo-m3. Olkitaipaleenneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Suon keskustan pohjoisosassa on puolen metrin paksuinen, heikosti maatunut rahkaturvekerros, joka heikentää tältä osalta turvekerrostuman energiaturveominaisuuksia. Tämä alue on kuitenkin melko pieni. 115

116 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 55. Tutkimuspisteiden sijainti Olkitaipaleennevalla. 116

117 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 TULOSTEN TARKASTELU Tutkitut suot ja niiden turvekerrostumat Keuruun yli 20 ha:n suuruisten soiden yhteispintaala on ha (Virtanen ym. 2003), mikä on 8,4 % kunnan maapinta-alasta. Vuosina 1986 ja 1987 tutkittiin Keuruulla yhteensä 53 suota, yhteispinta-alaltaan 4315 ha. Tämä on 41 % kunnan suoalasta. Tässä raportissa on julkaistu näiden 53 suon tutkimustulokset. Tutkittujen soiden koko vaihtelee 26 hehtaarista 225 hehtaariin, keskikoon ollessa 81 ha. Suurin osa Keuruun soista on Pihlajaveden osa-alueella (35.483), joka kuuluu Pihlajaveden reitin valumaalueeseen (Ekholm 1993). Keuruun maasto on mäkistä, paikoin jyrkkäpiirteistäkin. Mäkiä, joiden laki on yli 200 m merenpinnan yläpuolella, on useita kymmeniä eri puolilla Keuruuta (mm. Niininmäki 233 m mpy), kun taas Keurusselän korkeus merenpinnasta on noin 105 m. Yleisin maalaji Keuruulla on moreeni. Lajittunutta ainesta on suhteellisen vähän, mutta paikoin sitä kuitenkin on järvien rantakerrostumina. Saukkomäen kohdalla alkava harjujakso muotoutuu pohjoisempana mataliksi selänteiksi. Keuruun moreeniesiintymille on luonteenomaista runsaanlainen savespitoisuus. Savea on paikoin syvien laaksojen pohjalla. Soiden pohjamaalajina on yleisimmin moreeni ja hiekka, paikoin myös hiesu. Savea on suon pohjalla vain muutamalla prosentilla tutkitusta pinta-alasta. Useimpien tutkittujen soiden (43 kpl) pohjalla on liejua, ja sen pinta-aloihin painotettu esiintymisprosentti on 16. Keuruun laajimmat suot sijaitsevat kunnan pohjoisosassa. Vähiten soita on eteläosassa. Keuruun suot kuuluvat viettokeitaiden alueeseen (Ruuhijärvi 1983). Viettokeitaat ovat eksentrisiä keidassoita, joilla sekä pohjamaa että suon pinta viettävät yhdensuuntaisesti. Ne syntyvät yleensä kaltevalle mineraalimaalle ja ovat yleisiä juuri Keski-Suomessa, missä topografia on mäkistä ja paikoin jyrkkäpiirteistäkin. Tutkituille soille on tyypillistä ohuehko, heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros. Soiden pohjakerrostumissa turve on yleensä saravaltaista. Vallitsevia suotyyppejä ovat erilaiset rämeet (74 %). Turvekankaita on 7 % ja korpia 7 %. Avosoiden eli nevojen osuus on 11 %. Luonnontilaisten suotyyppien osuus on 18 % suotyyppihavainnoista. Tutkittujen turvekerrostumien keskimääräinen paksuus on 1,5 m, josta heikosti maatuneen (H1 4) rahkavaltaisen pintaturvekerroksen osuus on 0,2 m. Yli 1,5 m syvän alueen pinta-ala on 1825 ha eli 42 % tutkittujen soiden kokonaispinta-alasta. Kokonaisturvemäärä tutkituissa soissa on 65,93 milj.suo-m 3, josta heikoimmin maatunutta (H 1 3) rahkavaltaista pintaturvetta on 1,89 milj.suo-m 3 ja heikohkosti maatunutta (H 4) 6,55 milj.suo-m 3. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,8. Rahkavaltaista turvetta on 42 % ja saravaltaista 58 % kokonaismäärästä. 117

118 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen Laboratoriomääritysten tulokset Laboratoriomäärityksiä varten otettiin turvenäytteitä 31 suolta, 33 näytepisteeltä yhteensä 367 kappaletta. Turpeiden keskimääräinen ph-arvo on 4,4 ja tuhkapitoisuus keskimäärin 3,6 % kuivapainosta. Vesipitoisuuteen ja sitä kautta kuiva-ainemäärään vaikuttaa rahkaturpeissa ennen kaikkea turpeen maatuneisuus. Heikosti maatuneiden rahkaturpeiden tiheys (kuiva-ainemäärä) on alhainen ja se lisääntyy jyrkästi maatuneisuuden kasvaessa. Saraturpeiden tiheys on yleensä aika suuri jo heikosti maatuneena. Turpeen kuiva-ainemäärä vaikuttaa eniten suon energiasisältöön. Näytteiden vesipitoisuus on keskimäärin 92,4 % märkäpainosta ja kuiva-ainemäärä 83,3 kg/ suo-m 3. Suokohtaiset kuiva-ainemäärät vaihtelevat 62 kg:sta 120 kg:aan suokuutiota kohden (taulukko 1). Myös turpeen lämpöarvo vaikuttaa merkittävästi energiasisältöön. Lämpöarvoon vaikuttavat ennen kaikkea maatuneisuus, vesipitoisuus, turvelaji ja tuhkapitoisuus. Heikosti maatuneella saraturpeella on selvästi korkeammat lämpöarvot kuin heikosti maatuneella rahkaturpeella. Tutkittujen soiden tehollinen lämpöarvo on kuivalle turpeelle laskettuna keskimäärin 21,4 MJ/kg. Korkein suokohtainen rikkipitoisuus (0,36 %) on läntisellä Isosuolla ja kolmella muulla suolla 0,30 %:n keskiarvo ylittyy niukasti. Näytteiden keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,23 %. 118

119 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Taulukko 1. Yhteenveto laboratoriomääritysten tuloksista (painotettu turpeen määrällä) N:o SUO H ph Vesipit. Kuiva-aine Tuhkapit. MJ/kg MJ/kg Rikkipit. % märkäp. kg/ m 3 % kuivap. kuiva 50 % % kuivap. 2 Haleansuo 6,3 4,3 91,3 81,9 3,0 21,5 9,5 0,23 5 Kankisuo 6,8 4,9 89,8 100,6 3,9 23,0 10,3 0,25 6 Isosuo (länt.) 5,5 4,7 92,3 75,2 3,2 20,4 9,0 0,36 7 Lehtosuo-Ojaneva 6,4 4,2 88,8 110,0 8,2 20,6 9,1 0,26 8 Raatosuo (länt.) 5,8 5,1 90,7 93,7 4,4 21,1 9,3 0,22 11 Pannuneva 4,6 4,6 93,1 68,2 4,1 21,1 9,3 0,21 12 Letonneva 4,8 4,3 92,1 78,6 3,0 21,5 9,5 0,16 13 Kuikkaneva 5,4 4,0 90,5 92,5 3,8 21,8 9,7 0,18 15 Niinineva-Kurostenneva 4,8 3,7 91,3 85,2 1,2 20,5 9,0 0,13 17 Salmensuo 5,4 4,5 91,8 79,9 3,7 21,1 9,3 0,18 18 Teerineva 5,9 3,7 92,1 80,8 1,3 20,2 8,9 0,11 19 Ranta-ahonsuo 5,7 4,8 91,4 80,9 7,5 20,4 9,0 0,31 21 Rahkasuo 6,4 3,8 91,5 90,8 1,5 21,3 9,4 0,14 22 Jouhtineva 5,3 4,2 92,8 70,7 3,0 21,5 9,5 0,26 23 Isoneva-Aittolampi 4,9 4,6 90,9 91,6 4,2 21,8 9,7 0,24 26 Kivisuo 4,4 4,3 90,3 66,8 3,4 20,9 9,2 0,24 27 Kuolemaisensuo 5,0 3,8 89,6 103,6 3,0 21,8 9,7 0,18 28 Kalmonsuo 5,5 3,7 92,5 71,3 2,2 20,5 9,0 0,12 29 Juurikassuo 5,0 4,2 91,8 76,5 2,9 21,9 9,7 0,21 32 Isoniitty 5,4 4,1 92,0 78,3 2,6 22,1 9,8 0,22 33 Konisuo 6,3 4,6 92,3 72,6 3,5 21,5 9,5 0,22 36 Isosuo (itäinen) 5,4 4,6 90,3 88,6 4,4 21,7 9,6 0,25 37 Amalianneva 6,0 3,9 87,9 119,5 4,1 21,6 9,6 0,31 38 Lampisuo 6,5 4,2 91,5 76,9 4,0 20,9 9,2 0,24 43 Hirvisuo 6,1 4,2 92,0 77,4 2,6 21,6 9,6 0,15 44 Vihvilässuo 5,2 5,0 90,7 89,0 5,8 20,7 9,1 0,31 45 Kortesuo 5,8 4,1 90,9 88,4 5,2 21,3 9,4 0,32 46 Kivisuo 5,0 4,0 92,7 76,6 2,3 21,0 9,3 0,18 47 Eteläneva 5,8 3,9 93,6 62,5 1,7 20,6 9,1 0,14 52 Riihisuo-Korpisensuo 5,8 4,2 93,1 65,4 2,0 20,3 8,9 0,14 53 Olkitaipaleenneva 6,0 4,3 92,5 72,3 2,6 20,5 9,0 0,14 Keskimäärin 5,5 4,4 92,4 83,3 3,6 21,4 9,4 0,23 119

120 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen Luonnonsuojelualueet Keuruun soita on suojeluohjelmissa niukasti. Multian ja Keuruun rajalla oleva Vesilahdensuo-Kurkisuo kuuluu Natura ohjelmaan. Keuruun puolella oleva Vesilahdensuo on vetinen aapasuo, josta suurin osa on avonevaa. Osa suon reunarämeistä on ojitettu. Tämän lisäksi laajalla (yli 20 km 2 ) Natura ohjelmaan kuuluvalla Pihlajaveden alueella on rantasoistumia ja soistuvia lampia suojelun piirissä. Tässä raportissa olevista soista yksikään ei ole suojelualueella. Soiden soveltuvuus turvetuotantoon Tutkitusta 4315 ha:n suoalasta turvetuotantoon soveltuvaa aluetta on yhteensä 1763 ha, mikä on 41 % tutkitusta suopinta-alasta. Tuotantoon soveltuvia soita on 46. Näistä 38 soveltuu vain energiaturvetuotantoon. Kahdeksalta suolta on mahdollista ensin tuottaa suon pintaosasta ympäristöturvetta ja pohjaosasta energiaturvetta. Ympäristöturpeen tuotantoon soveltuvaa aluetta on yhteensä 90 ha, ja turpeen määrä on 0,629 milj. suo-m 3 (taulukko 2). Energiaturpeen tuotantoon soveltuva suopinta-ala on 1763 ha. Turpeen määrä on yhteensä 39,603 milj. suo-m 3 ja kuiva-ainemäärä 3,42 milj. tonnia. Energiasisältö on jyrsinturpeen käyttökosteuteen (50 %) laskettuna 17,696 milj. MWh (taulukko 2). 120

121 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Taulukko 2. Turvetuotantoon soveltuvat suot Energiaturve Ympäristöturve Nro Suon nimi Käyttökelp. pinta-ala ha Käyttökelp. turvemäärä milj.suom 3 Energiasis. 50 %:n kosteudessa milj. MWh Käyttökelp. pinta-ala ha Käyttökelp. turvemäärä milj.suo- m 3 Huomautuksia 2 Haleansuo 28 0,532 0,230 5 Kankisuo 37 0,777 0,477 6 Isosuo (länt.) 40 0,845 0, ,035 7 Lehtosuo-Ojaneva 47 1,128 0,628 8 Raatosuo (länt.) 36 0,828 0,401 9 Lähdeneva 18 0,522 0,255 Paksu rahkavaltainen pintaturvekerros 10 Löytöneva 15 0,300 0, Pannuneva 53 1,285 0, , Letonneva 30 0,600 0, Kuikkaneva 49 0,931 0, Isoneva 13 0,208 0, Niinineva-Kurostenn. 59 1,205 0, , Niinineva 12 0,252 0, Salmensuo 26 0,676 0, Teerineva 24 0,443 0, , Ranta-ahonsuo 46 0,966 0,391 Korkeahko rikkipitoisuus 21 Rahkasuo 24 0,526 0, ,05 22 Jouhtineva 44 1,628 0, Isoneva-Aittolampi 70 1,890 0, Raatosuo (itäinen) 32 0,736 0, Kivisuo 108 2,700 0,923 Lammet 27 Kuolemaisensuo 63 1,095 0, ,102 Epätasainen moreenipohja 28 Kalmonsuo 35 0,910 0,325 Lampi, maantie 29 Juurikassuo 69 1,035 0, Siltasuo 9 0,189 0,097 Pieni koko, maantie 31 Mustassuo 45 0,990 0, Isoniitty 31 0,775 0, Konisuo 55 1,155 0, Vehkasuo 18 0,450 0,232 Epätasainen moreenipohja, sähkölinja 35 Ruinunneva 18 0,360 0,198 Kuivatusvaikeuksia, sähkölinja 36 Isosuo (itäinen) 51 1,224 0, Amalianneva 56 1,400 0,893 Epätasainen moreenipohja 38 Lampisuo 66 1,650 0,649 Lammet 39 Savisuo 18 0,360 0, Sikolamminsuo 33 0,660 0,362 Järven läheisyys, lampi 41 Kirveslamminsuo 13 0,221 0,114 Lampi 42 Lahdenperänsuo 48 0,912 0, Hirvisuo 41 0,882 0, , Vihvilässuo 53 1,060 0,477 Paikoin korkea rikkipitoisuus 45 Kortesuo 43 0,748 0,346 Runsas liekoisuus 46 Kivisuo 53 1,126 0, ,04 47 Eteläneva 17 0,323 0, Lahkosuo 15 0,300 0, Ropposneva 16 0,432 0, Riihisuo-Korpisensuo 53 1,378 0, Olkitaipaleenneva 33 0,990 0, suota ,603 17, ,629 Paikoin paksu rahkavaltainen pintaturvekerros 121

122 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen Kuva 57. Tutkittujen soiden sijainti ja turvetuotantoon soveltuvat suot. 2. Haleansuo 28. Kalmonsuo 5. Kankisuo 29. Juurikassuo 6. Isosuo (länt.) 30. Siltasuo 7. Lehtosuo-Ojaneva 31. Mustassuo 8. Raatosuo (länt.) 32. Isoniitty 9. Lähdeneva 33. Konisuo 10. Löytöneva 34. Vehkasuo 11. Pannuneva 35. Ruinunneva 12. Letonneva 36. Isosuo (it.) 13. Kuikkaneva 37. Amalianneva 14. Isoneva 38. Lampisuo 15. Niinineva-Kurostenneva 39. Savisuo 16. Niinineva 40. Sikolamminsuo 17. Salmensuo 41. Kirveslamminsuo 18. Teerineva 42. Lahdenperänsuo 19. Ranta-ahonsuo 43. Hirvisuo 21. Rahkasuo 44. Vihvilässuo 22. Jouhtineva 45. Kortesuo 23. Isoneva-Aittolampi 46. Kivisuo 24. Raatosuo (it.) 47. Eteläneva 26. Kivisuo 49. Lahkosuo 27. Kuolemaisensuo 50. Ropposneva 52. Riihisuo-Korpisensuo 53. Olkitaipaleenneva 122

123 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Taulukko 3. Suoryhmän turvekerrostiedot koko suon alueelta SUON NIMI KARTTA- PINTA- KESKISYVYYS m KESKIMAAT. TURVEMÄÄRÄ MILJ. M³ LEHTI ALA ha Kasvu Väli Poltto Yht Poltto Yht Kasvu Väli Poltto Yht. turve turve turve turve turve turve turve 01 PITKÄNLAMMINNEVA ,0 0,3 1,0 1,3 6,9 6,3 0,00 0,10 0,37 0,48 02 HALEANSUO ,0 0,2 1,3 1,5 7,0 6,6 0,00 0,11 0,71 0,82 03 MÄNNIKKÖSUO ,0 0,2 0,8 1,0 6,9 6,3 0,00 0,10 0,39 0,49 04 INNONJÄRVENSUO ,0 0,4 0,6 1,0 6,6 5,7 0,00 0,09 0,17 0,26 05 KANKISUO ,1 0,2 1,2 1,5 6,6 5,9 0,10 0,16 0,96 1,21 06 ISOSUO (länt.) ,1 0,2 1,3 1,6 7,0 6,4 0,07 0,16 1,16 1,39 07 LEHTOSUO-OJANEVA ,0 0,1 1,2 1,3 6,2 6,0 0,03 0,12 1,82 1,98 08 RAATOSUO (länt.) ,0 0,1 1,2 1,4 6,3 6,0 0,04 0,12 1,35 1,50 09 LÄHDENEVA ,0 0,2 2,2 2,4 6,0 5,8 0,01 0,05 0,59 0,65 10 LÖYTÖNEVA ,0 0,0 1,3 1,3 6,0 6,0 0,00 0,01 0,47 0,48 11 PANNUNEVA ,1 0,3 1,6 1,9 5,6 5,2 0,09 0,26 1,59 1,93 12 LETONNEVA ,0 0,1 1,0 1,1 6,0 5,7 0,05 0,12 1,17 1,34 13 KUIKKANEVA ,0 0,0 1,3 1,3 5,7 5,6 0,00 0,05 1,64 1,70 14 ISONEVA ,0 0,1 1,0 1,1 7,0 6,6 0,02 0,03 0,42 0,46 15 NIININEVA-KUROSTENNEVA ,1 0,1 1,1 1,3 6,2 5,7 0,15 0,23 2,08 2,47 16 NIININEVA ,2 0,2 0,6 1,0 5,5 4,6 0,14 0,18 0,54 0,85 17 SALMENSUO ,0 0,1 2,0 2,1 5,8 5,7 0,00 0,04 0,83 0,88 18 TEERINEVA ,1 0,2 1,2 1,5 6,9 6,2 0,07 0,10 0,63 0,80 19 RANTA-AHONSUO ,0 0,1 1,2 1,3 6,5 6,2 0,00 0,17 1,43 1,61 20 KIVISUO ,0 0,2 1,1 1,2 6,6 6,3 0,00 0,12 0,83 0,95 21 RAHKASUO ,0 0,3 1,8 2,1 6,8 6,4 0,01 0,10 0,62 0,73 22 JOUHTINEVA ,0 0,1 3,0 3,1 5,8 5,7 0,00 0,07 1,80 1,88 23 ISONEVA-AITTOLAMPI ,0 0,2 1,9 2,1 6,0 5,8 0,03 0,23 2,41 2,67 24 RAATOSUO (it.) ,0 0,2 1,5 1,8 6,1 5,8 0,01 0,13 0,93 1,07 25 RAJASUO ,0 0,1 1,1 1,2 6,1 5,9 0,00 0,02 0,30 0,32 26 KIVISUO ,1 0,2 1,6 1,9 5,7 5,3 0,15 0,44 3,08 3,67 27 KUOLEMAISENSUO ,1 0,2 1,1 1,4 6,1 5,5 0,16 0,26 1,51 1,93 28 KALMONSUO ,1 0,3 1,7 2,1 6,4 5,8 0,06 0,16 0,95 1,17 29 JUURIKASSUO ,0 0,2 0,9 1,1 5,8 5,4 0,06 0,36 2,09 2,51 30 SILTASUO ,1 0,2 1,1 1,3 6,3 5,7 0,03 0,05 0,32 0,40 31 MUSTASSUO ,0 0,1 1,6 1,7 5,9 5,7 0,01 0,07 1,37 1,46 32 ISONIITTY ,0 0,1 1,2 1,3 6,0 5,8 0,03 0,09 1,17 1,29 33 KONISUO ,0 0,1 1,4 1,4 5,9 5,8 0,01 0,08 1,84 1,93 34 VEHKASUO ,0 0,1 1,2 1,3 5,8 5,7 0,00 0,05 0,75 0,80 35 RUINUNNEVA ,0 0,1 1,0 1,1 6,3 6,0 0,02 0,04 0,64 0,70 36 ISOSUO (it.) ,0 0,1 1,6 1,7 5,8 5,7 0,02 0,06 1,84 1,92 37 AMALIANNEVA ,1 0,1 1,6 1,7 6,2 5,9 0,06 0,13 1,80 1,99 38 LAMPISUO ,0 0,2 1,8 2,0 6,4 6,2 0,00 0,22 2,01 2,23 39 SAVISUO ,0 0,2 1,3 1,4 6,2 5,8 0,00 0,07 0,53 0,60 40 SIKOLAMMINSUO ,0 0,2 1,6 1,8 6,8 6,5 0,00 0,09 0,79 0,88 41 KIRVESLAMMINSUO ,0 0,3 0,7 1,0 6,6 5,9 0,00 0,15 0,40 0,56 42 LAHDENPERÄNSUO ,0 0,2 1,3 1,6 5,4 5,2 0,02 0,20 1,25 1,48 43 HIRVISUO ,1 0,2 1,4 1,6 5,5 5,2 0,06 0,18 1,29 1,53 44 VIHVILÄSSUO ,0 0,1 1,3 1,4 5,7 5,5 0,03 0,10 1,73 1,86 45 KORTESUO ,1 0,1 1,6 1,8 5,7 5,5 0,05 0,06 0,90 1,01 46 KIVISUO ,1 0,2 1,1 1,5 5,7 5,1 0,16 0,29 1,46 1,91 47 ETELÄNEVA ,0 0,1 1,4 1,5 6,7 6,4 0,01 0,04 0,50 0,56 48 ALANEVA ,0 0,1 1,2 1,4 6,3 6,0 0,01 0,04 0,34 0,39 49 LAHKOSUO ,0 0,3 1,1 1,4 6,3 5,8 0,01 0,10 0,41 0,52 50 ROPPOSNEVA ,0 0,3 1,6 2,0 6,7 6,2 0,01 0,09 0,46 0,56 51 LÖYTTYLAMPI ,2 0,1 0,2 0,5 7,4 4,9 0,07 0,04 0,08 0,19 52 RIIHISUO-KORPISENSUO ,0 0,2 1,9 2,0 6,3 6,1 0,01 0,14 1,60 1,76 53 OLKITAIPALEENNEVA ,0 0,1 2,4 2,5 6,3 6,2 0,00 0,04 1,17 1,22 YHTEENSÄ/KESKIM ,0 0,2 1,3 1,5 6,1 5,8 1,89 6,55 57,49 65,93 123

124 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen KIRJALLISUUTTA Brander, G Suomen geologinen yleiskartta 1: : maalajikartta. Kuopio. Lehti C 3. Helsinki: Geologinen toimikunta. Frosterus, Benj Suomen geologinen yleiskartta 1: : maalajikartta. Mikkeli. Lehti C 2. Helsinki: Geologinen toimisto. Ekholm, M Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja. Sarja A s. Hänninen, P., Toivonen, T. ja Grundström, A Turvetutkimustietojen laskentamenetelmät. Geologinen tutkimuslaitos, maaperäosasto, raportti P 13.4/83/ s. Korhonen, Riitta, Keuruulla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 1. Geologian tutkimuskeskus, maaperäosasto. Turveraportti s. Lappalainen, E. ja Häikiö, J Suomen suovarat. Geologian tutkimuskeskus, maaperäosasto, raportti P 13.4/85/ s. Lappalainen, E., Stén, C.-G. ja Häikiö, J Turvetutkimusten maasto-opas. Opas n:o 12. Espoo: Geologian tutkimuskeskus. 62 s. Mölder, K Suomen geologinen yleiskartta 1: : maalajikartta. Vaasa. Lehti B 3. Helsinki: Geologinen tutkimuslaitos. Mäkilä, M Suon energiasisällön laskeminen turpeen ominaisuuksien avulla. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti s. Ruuhijärvi, R Peatland complex types. In: Finnish Peatlands and their Utilization. Finnish Peatland Society. s Sederholm, J. J Suomen geologinen yleiskartta 1: : maalajikartta. Tampere. Lehti B 2. Helsinki: Geologinen toimisto. Virtanen, K., Hänninen, P., Kallinen, R-L., Vartiainen, S., Herranen, T. ja Jokisaari, R Suomen turvevarat Geologian tutkimuskeskus, tutkimusraportti s. 7 liitettä. 124

125 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 125

126 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 126

127 VUOSIEN AIKANA ILMESTYNEET TURVETUTKIMUSRAPORTIT 1. Erkki Raikamo (1980). Sysmän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 55 s. 3. Erkki Raikamo (1980). Hollolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 71 s. 5. Markku Mäkilä (1980). Tutkimus Toholammin soiden käyttökelpoisuudesta ja turpeen eri ominaisuuksien riippuvuuksis ta. 149 s. 6. Erkki Raikamo (1980). Kärkölän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 65 s. 7. Erkki Raikamo (1980). Koski HL:n turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 40 s. 8. Erkki Raikamo (1980). Hartolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 128 s. 10. Jukka Leino (1980). Rantasalmen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 81 s. 13. Erkki Raikamo (1980). Asikkalan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 63 s. 14. Erkki Raikamo (1980). Orimattilan ja Artjärven turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 70 s. 15. Erkki Raikamo (1980). Nastolan ja Lahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 57 s. 16. Erkki Raikamo (1980). Heinolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 64 s. 17. Erkki Raikamo (1980). Padasjoen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 76 s. 20. Eino Lappalainen ja Hannu Pajunen (1980). Lapin turvevarat, yhteenveto vuosina Lapissa tehdyistä turvetutki muksista. 229 s. 23. Erkki Raikamo (1980). Päijät-Hämeen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 110 s. 55. Carl-Göran Stén ja Timo Varila (1981). Raportti Punkalaitumen turvevaroista ja niiden käyttömahdollisuuksista. 67 s. 60. Helmer Tuittila (1981). Laitilan turvevarat. 150 s. 61. Jukka Leino (1981). Karttulassa tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 59 s. 62. Jukka Leino (1981). Pielavedellä tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 61 s. 63. Markku Mäkilä ja Tapio Toivonen (1981). Pyhäjärven (01.) turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 215 s. 64. Jukka Häikiö ja Hannu Pajunen (1981). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 58 s. 91. Helmer Tuittila (1982). Mynämäen turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 175 s. 98. Tapio Toivonen (1982). Pihtiputaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osaraportti Pihtiputaan soiden turvevarojen koko naisinventoinnista. 73 s. 99. Jukka Häikiö, Jouko Saarelainen ja Pirjo Löytynoja (1982). Sotkamon kunnassa inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 84 s Ari Luukkanen (1982). Väliraportti Pielavedellä 1981 tutkittujen soiden turvevaroista ja niiden käyttökelpoisuudesta. 137 s Jukka Häikiö (1982). Tutkimus Kiimingin soista ja turvevaroista. 73 s Jukka Leino (1982). Joroisten turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 145 s Jukka Leino ja Juha Saarinen (1982). Tuupovaaran turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 283 s Carl-Göran Stén, Riitta Korhonen ja Lasse Svahnbäck. Petäjäveden karttalehden (2234) itäosan suot. Väliraportti Petäjävedellä, Korpilahdella, Jyväskylän mlk:ssa ja Jämsänkoskella tehdyistä turvetutkimuksista. 119 s Jukka Häikiö, Jouko Saarelainen ja Pirjo Löytynoja (1982). Kuhmon kunnassa tutkitut turvevarat ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. 141 s Erkki Raikamo ja Jouko Kokko (1982). Isojoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 287 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1982). Kauhajoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. Loppuraportti Kauhajoen turvevarojen kokonaisinventoinnista. 311 s Timo Varila (1982). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa ll. 116 s Pauli Hänninen (1983). Pudasjärven inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 229 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1983). Luumäen ja lähikuntien eräiden soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 83 s Helmer Tuittila (1983). Pöytyän turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 97 s Tapio Toivonen (1983). Jaalan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 88 s Kimmo Virtanen (1983). Tyrnävällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 45 s Kimmo Virtanen ja Olli Ristaniemi (1983). Kuivaniemellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 169 s Jukka Leino (1983). Virtasalmen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 119 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1990). Miehikkälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Uusittu ja täydennetty painos. 109 s Juha Saarinen (1983). Jäppilän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 65 s Ari Luukkanen (1983). Pielavedellä 1981 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 196 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1983). Karijoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 84 s Erkki Raikamo, Jouko Kokko ja Riitta Lappalainen (1983). Teuvan suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 179 s Jukka Leino (1983). Kerimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 85 s Kimmo Virtanen (1983). Pihtiputaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa II. Osaraportti Pihtiputaan soiden turvevarojen kokonaisselvityksestä. 94 s. 127

128 134. Jouko Kokko (1983). Karttalehdillä 2222 (Seinäjoki) ja 2311 (Lapua) v tutkitut suot ja niiden turvevarat. 111 s Jouko Kokko (1983). Ylihärmän suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 35 s Pauli Hänninen (1983). Pudasjärven inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa II. 138 s Jukka Häikiö, Hannu Pajunen ja Kimmo Virtanen (1983). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 100 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1983). Jämijärven suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. 68 s Helmer Tuittila (1983). Yläneen turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 144 s Ari Luukkanen (1983). Juankosken turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 114 s Eino Lappalainen ja Tapio Toivonen (1984). Laskelmat Suomen turvevaroista. 104 s Matti Maunu (1983). Tervolassa vuonna 1982 tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s Jouko Saarelainen (1984). Sonkajärven suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 254 s Matti Maunu (1984). Simossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Jukka Leino (1984). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Olli Ristaniemi (1984). Petäjäveden kunnan länsiosan turvevarat. 108 s Olli Ristaniemi ja Carl-Göran Sten (1984). Petäjäveden kunnassa suoritetut turvetutkimukset. 12 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1984). Ristijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Hannu Pajunen (1984). Yli-Iissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 100 s Jukka Leino ja Juha Saarinen (1984). Haukivuorella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Anne Nokela (1984). Kittilässä vuosina tutkittujen soiden turvevarat ja niiden tuotantokel poisuus. 441 s Pauli Hänninen (1984). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 95 s Eino Lappalainen, Pauli Hänninen, Pekka Hänninen, Leevi Koponen, Jukka Leino, Heikki Rainio ja Raimo Sutinen (1984). Geofysikaalisten mittausmenetelmien soveltuvuus maaperätutkimuksiin. 36 s Tapio Toivonen (1984). Valkealan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 331 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1984). Anjalankosken turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 280 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1984). Elimäen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 53 s Markku Mäkilä, Kari Lehmuskoski ja Ale Grundström (1984). Savitaipaleen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 114 s Ari Luukkanen (1984). Pielavedellä 1982 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 85 s Juha Saarinen ja Riitta Lappalainen (1984). Jurvan suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 171 s Hannu Pajunen ja Timo Varila (1984). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa III. 167 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1984). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 110 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1984). Sievissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 288 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1984). Vihannissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 169 s Ari Luukkanen (1985). Kaavilla 1982 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 66 s Jukka Leino (1985). Kuopiossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 95 s Eino Lappalainen ja Pauli Hänninen (1985). Maatutkaluotaimen ja suosondin soveltuvuus turvetutkimuksiin. 24 s Jouko Saarelainen (1985). Sonkajärven suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa s Jukka Häikiö, Pirjo Löytynoja ja Heimo Porkka (1985). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 178 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1985). Kankaanpään itäosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. 115s Pauli Hänninen (1985). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 113 s Jukka Häikiö, Pirjo Löytynoja ja Heimo Porkka (1985). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 142 s Kimmo Virtanen (1985). Pattijoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 163 s Matti Maunu (1985). Ranualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 234 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1985). Virolahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 90 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1985). Kristiinan kaupungin suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 203 s Ari Luukkanen (1986). Pielavedellä 1983 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 174 s Riitta Korhonen (1986). Jämsässä ja Jämsänkoskella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 160 s Hannu Pajunen (1986). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 135 s Jouko Saarelainen (1986). Vieremän suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 208 s Jukka Leino ja Jouko Kokko (1986). Lieksan suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa I. 212 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1986). Haapajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 179 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1986). Vehkalahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 195 s Tapio Muurinen (1986). Rovaniemen alueen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa I. 185 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1986). Vihannissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 207 s Hannu Pajunen (1986). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 98 s. 128

129 190. Jukka Häikiö (1986). Pulkkilassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 98 s Tapio Toivonen (1986). Virtain turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 225 s Pauli Hänninen (1986). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 121 s Jukka Leino (1987). Kerimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 191 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1987). Haapavedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 131 s Jouko Saarelainen (1987). Vieremän suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa II. 221 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1987). Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 77 s Ari Luukkanen (1987). Siilinjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat sekä turpeiden soveltuvuus jätevesilietteen käsittelyyn ja polttoturvetuotantoon. 57 s Tapio Muurinen (1987). Turvevarojen inventointi Kittilässä vuonna s Tapio Toivonen (1987). Mäntyharjun turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 217 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1987). Kotkan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 99 s Tapio Muurinen (1987). Rovaniemen alueen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa II. 73 s Pauli Hänninen ja Eino Lappalainen (1987). Maatutkan ja suosondin soveltuvuus turvevarojen määrän ja laadun selvittämi seen. 31 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1987). Ruukissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 163 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1987). Pyhtään turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 88 s Sirkka Lojander (1987). SPSSX-tilasto-ohjelmiston käyttö turvetutkimuksissa. 51 s Hannu Pajunen (1987). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 83 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1987). Vuolijoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 192 s Tapio Toivonen (1988). Närpiön turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 275 s Jukka Leino (1988). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1988). Ruukissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 158 s Tapio Muurinen (1988). Turvetutkimukset Tervolassa vuonna s Pauli Hänninen (1988). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 136 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1988). Kuusankoskella ja Kouvolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 56 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1988). Haapajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1988). Kankaanpään länsiosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. 93 s Jouko Saarelainen (1988). Juuan kunnassa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 242 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1988). Iitin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 102 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1988). Oulaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 239 s Jukka Leino ja Pertti Silén (1988). Suonenjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 270 s Pekka Hänninen (1988). Atk:n hyväksikäyttö turveinventoinnin ja tutkimuksen apuna. 37 s Riitta Korhonen (1988). Keuruulla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1988). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 168 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1989). Lestijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Jukka Leino (1989). Jäppilässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 ja yhteenveto. 116 s Tapio Toivonen (1989). Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Jouko Saarelainen (1989). Ilomantsin kunnassa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1989). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VII. 324 s Timo Suomi (1989). Isokyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 69 s Hannu Pajunen (1989). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 137 s Tapio Muurinen (1989). Simossa vuosina tutkitut suot ja niiden turvevarat. 213 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1989). Ylämaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 142 s Jukka Leino (1989). Hankasalmella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1989). Reisjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 96 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1989). Parkanon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Ari Luukkanen (1989). Nilsiässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 109 s Carl-Göran Stén ja Tapio Toivonen (1990). Kihniössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 151 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1990). Limingassa, Lumijoella ja Temmeksellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 148 s Jukka Leino ja Jouko Saarelainen (1990). Outokummussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen (1990). Simon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa II. 238 s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1990). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VIII. 403 s Hannu Pajunen (1990). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 141 s Tapio Toivonen (1990). Kuortaneen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 212 s. 129

130 243. Timo Suomi (1991). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa II. 150 s Martti Korpijaakko (1991). Kannonkoskella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 58 s Tapio Toivonen (1991). Töysässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 107 s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1991). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IX. 129 s Tapio Toivonen (1991). Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Jukka Leino (1992). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1992). Mäntsälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 50 s Hannu Pajunen (1992). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 22 s Jukka Leino (1992). Pieksämäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 19 s Pauli Hänninen ja Satu Jokinen (1992). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa X. 20 s Tapio Toivonen (1992). Alavudella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 48 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1992). Tuuloksen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 36 s Carl-Göran Stén (1992). Valkeakosken suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 38 s Riitta Korhonen (1992). Leivonmäellä tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. 34 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1992). Haapavedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (1993). Nurmossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 50 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1993). Lammin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 58 s Timo Suomi (1993). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa III. 24 s Jukka Häikiö, Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Paltamossa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoi suus. 39 s Timo Suomi (1993). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa IV. 25 s Tapio Muurinen (1993). Kuivaniemen soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa II. 95 s Riitta Korhonen (1993). Peräseinäjoella tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Ristijärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen ja Pertti Silén (1993). Kurikassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Tapio Toivonen (1993). Seinäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s 269. Hannu Pajunen (1993). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 27 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1993). Karkkilan suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 44 s Jukka Häikiö (1993). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XI. 27 s Riitta Korhonen (1993). Multialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1994). Hyrynsalmella tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. 55 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1994). Humppilan ja Jokioisten suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 41 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1994). Pyhäsalmella tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa II.18 s Jukka Häikiö ja Heikki Sutinen (1994). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XII. 37 s Jukka Leino ja Heimo Porkka (1994). Uuraisten kunnassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (1994). Lapualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 49 s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1994). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XIII, 43 s Hannu Pajunen (1994). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Timo Suomi (1994). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa V. 41 s Hannu Pajunen ja Heikki Sutinen (1994). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VII. 30 s Tapio Toivonen (1994). Eurassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 33 s Carl-Göran Stén & Markku Moisanen (1994). Tammisaaren suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Hannu Pajunen ja Heikki Sutinen (1995). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VIII. 44 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1995). Kärsämäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 88 s Carl-Göran Stén & Markku Moisanen (1995). Karvian suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Riitta Korhonen (1995). Lehtimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Tapio Toivonen (1995). Ilmajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 41 s Hannu Pajunen (1995). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IX. 28 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1995). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 83 s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1995). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XIV. 33 s Tapio Toivonen (1995). Ylistarossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 36 s Martti Korpijaakko (1995). Perhossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 32 s Hannu Pajunen (1996). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1996). Kurussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 23 s. 130

131 297. Tapio Toivonen (1996). Isossakyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1996). Lappi Tl:n suot ja niiden turvevarat. 26 s Timo Suomi (1996). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa VI. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1996). Nurmeksessa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1996). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XV. 29 s Riitta Korhonen (1996). Jalasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (1997). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 33 s Tapio Toivonen (1997). Laihialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 37 s Tapio Muurinen (1997). Yli-Iin soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1997). Inkoon, Siuntion ja Kirkkonummen tutkitut suot sekä turpeen käyttökelpoisuus. 61 s Martti Korpijaakko (1997). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 19 s Tapio Toivonen (1997). Heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitus. 38 s Carl-Göran Stén (1997). Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus. 41 s Jukka Häikiö, Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1997). Sotkamossa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa II. 48 s Hannu Pajunen (1998). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 43 s Martti Korpijaakko (1998). Kyyjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 23 s Markku Mäkilä ja Tapio Toivonen (1998). Turvetutkimusten ja johtavuusluotausten käyttömahdollisuudet suoalueen ympäristötutkimuksissa: esimerkkinä Lapuan Löyhinkinevan jätevesialue. 25 s Carl-Göran Stén (1998). Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s Jukka Leino ja Heimo Porkka (1998). Kangasniemellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 62 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1998). Sonkajärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Heikki Sutinen (1999). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XVI. 30 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1999). Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s 319. Tapio Toivonen (1999). Maalahdessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 42 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1999). Forssan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1999). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Martti Korpijaakko (2000). Vetelissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 57 s Tapio Muurinen (2000). Iin soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 44 s Martti Korpijaakko (2000). Evijärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2000). Kaustisen kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (2000). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s 327. Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2000). Espoon ja Kauniaisten suot. 59 s Hannu Pajunen (2001). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2001). Evijärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2001). Kortesjärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 49 s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2001). Sallassa tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s Heikki Sutinen (2001). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XVII. 31 s 333. Ari Luukkanen (2001). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2001). Porvoossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 29 s Martti Korpijaakko ja Pertti Silén (2002). Halsualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Jukka Leino (2002). Mikkelin kunnassa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 106 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2002). Hämeenlinnan suot. 34 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2002). Rengon suot ja niiden turvevarat. 53 s Tapio Toivonen (2002). Alajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2002). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2002). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2002). Tutkimus Haukiputaan soista ja turvevarojen käyttökelpoisuudesta. 58 s Riitta Korhonen ja Timo Suomi (2003). Jalasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (2003). Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. 131

132 345. Kimmo Virtanen, Riitta-Liisa Kallinen ja Teuvo Herranen (2003). Alavieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 47 s Ari Luukkanen (2003). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2003). Honkajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 40 s Ari Luukkanen (2003). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö ja Teuvo Herranen (2004). Merijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Riitta-Liisa Kallinen (2004). Kaavilla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2004). Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen (2004). Multialla tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen (2004). Pernajassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s Ari Luukkanen (2004). Lapinlahdella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s 355. Jukka Leino (2004). Tohmajärven kunnassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2004). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Timo Suomi ja Riitta Korhonen (2004). Karviassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2004). Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s. 132

133 Carl-Göran Stén ja Tapio Toivonen (2005). Kokemäen suot ja niiden turvevarat. 44 s Jukka Turunen ja Teuvo Herranen (2005). Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö ja Teuvo Herranen (2005). Merijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2005). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2005). Siikaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 64 s Tapio Toivonen ja Timo Suomi (2006). Merikarvialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 48 s Riitta Liisa Kallinen (2006). Lestijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2006). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niden turvevarat. Osa s Jukka Turunen (2006). Kalajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2006). Iisalmessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2006). Noormarkussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 50 s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2006). Hämeenkyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 52 s Carl-Göran Stén (2006). Ahvenanmaan tutkitut suot. 65 s Timo Suomi ja Kari Lehmuskoski (2006). Kalvolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 59 s Hannu Pajunen (2007). Oulun turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2007). Kolarissa tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2007). Kauhavalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 98 s Ari Luukkanen (2007). Lapinlahdella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Turunen ja Matti Laatikainen (2007). Pyhäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2007). Alahärmässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 80 s Kimmo Virtanen ja Timo Hirvasniemi (2007). Turvetuotantoalueiden hankintaopas PK-turvetuottajille. 44 s Tapio Toivonen ja Samu Valpola (2007). Pomarkussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 82 s Tapio Toivonen ja Teuvo Herranen (2008). Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Riitta-Liisa Kallinen (2008). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö (2008). Vaalassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2008). Iisalmessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2008). Ikaalisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 106 s Matti Maunu, Jukka Räisänen ja Timo Hirvasniemi (2008). Kemijärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. 47 s Jukka Turunen (2008). Pyhäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2008). Kankaanpäässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen (2008). Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tutustu turvepaikkaan: Julkaisun myynti: Geologian tutkimuskeskus / Kirjasto PL 1237, Kuopio Puh tai Fax s-posti: [email protected] EDITA PRIMA OY Helsinki 2009 ISBN ISSN ,!7IJ5C2-bhagjj!