Turvetutkimusraportti 391

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Pyhäntä, Northern Ostrobothnia Part 2 Teuvo Herranen

2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 391 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 391 Teuvo Herranen PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Pyhäntä, Northern Ostrobothnia, Part 2 Espoo 2009

3 Herranen, Teuvo Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turve varat, Osa 2. Geologian tutkimus keskus, Turve tutkimus raportti 391, 115 sivua, 52 kuvaa, 3 tauluk koa ja 5 liitettä. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Pyhännän turvevaroja vuosina , 1988, ja Tutkittu kokonaissuoala on ha, mikä on noin 85 % yli 20 ha:n laajuisten soiden pinta-alasta. Aiemmin on ilmestynyt Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 1 (Toivonen & Herranen 2008). Tähän osaraporttiin on koottu Siikajoen vesistön Lamujoen valuma-alueen ja Pyhäjoen vesistöalueen suot (47 kpl), joiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha. Myöhemmin julkaistavassa Pyhännän turvetutkimusten kolmannessa osassa on yhteenveto koko kunnan soista. Tutki tuissa soissa on turvetta yhteensä 118,4 milj. suo-m3. Soiden keskisyvyys on 0,8 m, josta heikosti maatu neen rahka valtaisen pintaturvekerroksen osuus on 0,2 m. Turpeen keski maatu neisuus on 4,9. Yli 1,5 m syvän alueen pinta-ala on ha (13 % koko pinta-alasta) ja turve määrä 32 % turpeen kokonaismäärästä (38,2 milj. suo-m3). Turpeista on rahka valtaisia 56 % ja loput 44 % sara valtaisia. Tutkituista turpeista on tupasvillapitoisia 29 %, puuainespitoisia 16 % ja varpupitoisia 5 %. Soille on tyypillistä ohuehko heikosti maatunut rahka valtainen pintaturvekerros, jonka alla on maatu neempaa sararahka- ja rahkasaraturvetta. Suoalasta on ojitettu 65 %. Yleisimpiä suo tyyppejä ovat tupasvillaräme, isovarpuinen räme, rimpineva, varsinainen sararäme, rahkaräme ja lyhytkortinen neva. Tähän raporttiin tutkituista soista 13 suota on ollut kokonaan ojitettu tutkimusajankohtana. Suotyypeistä 60 % on ollut rämeitä, 28 % nevoja, 1 %, korpia, 10 % turvekankaita sekä 1 % peltoja ja turvetuotantoalueita. Ojitusvaiheessa olevien suotyyppien osuus on ollut 17 % ja muuttumavaiheessa olevien 37 %. Tutkitut suot ovat yleensä ohutturpeisia. Turpeen keski määräinen tuhka pitoisuus on 3,8 % kuiva painosta, vesipitoisuus märkä painosta 90,0 %, kuiva-aineen määrä eli tiheys 102 kg/suo-m3 ja rikkipitoisuus 0,17 % kuiva painosta. Kuivan turpeen teholli nen lämpö arvo on keski määrin 21,6 MJ/kg. Tutkituista soista 26 soveltuu turve tuotantoon. Niistä 9 suota soveltuu aluksi kasvu- tai ympäristö turve tuotantoon ja sen jälkeen energia turve tuotantoon ja loput 16 energia turve tuotantoon. Turve tuotantoon sovel tuvien alueiden kokonais pinta-ala on ha. Tuotanto kelpoiset energia turve varat ovat 23,39 milj. suo-m 3 ja energia sisältö 50 %:n kosteu dessa 12,74 milj. MWh. Kasvuja ympäristö turpeen tuotantoon soveltuvien alueiden pinta-ala on 648 ha ja tuotanto kelpoinen turve määrä 4,04 milj. suo-m 3. Raporttiin tutkitusta suoalasta ( ha) noin 11 % soveltuu turvetuotantoon. Avainsanat: suo, turve, inventointi, energiaturve, kasvuturve, Pyhäntä Teuvo Herranen Geologian tutkimuskeskus PL Kokkola Sähköposti: [email protected] ISBN ISSN

4 Herranen, Teuvo Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2. The peatlands and peat reserves of Pyhäntä, northern Ostrobothnia, Part 2. Geologian tutkimus keskus, Turve tutkimus raportti 391. Geological Survey of Finland, Peat Researches, Report of Peat Investigation 391, 115 pages, 52 figures, 3 tables and 5 appendices. The Geological Survey of Finland has studied the peatlands and peat reserves of Pyhäntä municipality. The field studies took place in , 1988, and The total area of studied peatlands is ha, which covers about 85 % of the geological peatlands (> 20 ha) of Pyhäntä. Previously, there has been one published report regarding the peatlands and peat reserves of Pyhäntä (Toivonen & Herranen 2008). This report includes 47 peatlands situated within the upper drainage basin of the Siikajoki River, Lamujoki catchment and Pyhäjoki drainage basin. The total studied peatland area is ha. There will be a future third publication, which includes a summary of the peatlands of the Pyhäntä municipality. The studied peatlands contain a total of million m 3 of peat in situ. The mean depth of the peatlands is 0.8 m, including the poorly humified Sphagnum sur face layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 4.9. The area deeper than 1.5 m covers ha (13 % of the whole peatland area) and contains 32 % of the total peat quantity (38.2 million m 3 ). Fifty-six percent of the peat is predominantly Sphagnum, and 44 % Carex. A total of 29 % of the peat deposits include cottongrass, 16 % have wood remains and 5 % twig remains. The majority of the peatlands are drained. The most common peatland types are cottongrass pine bogs, dwarf-shrub pine bogs, flark fens, tall-sedge pine fens, Sphagnum fuscum pine bogs and low-sedge fens. During the field work, thirteen of the peatlands were completely drained. Sixty percent of peatland types were pine bogs, 28 % fens, 1% spruce mires, 10 % drained peatland forest types and 1 % agricultural peat soils and peat production areas. The peatlands of Pyhäntä area are commonly shallow. The average ash content of the peat is 3.8 % of dry weight, the water content 90.0 % of the wet weight, the dry bulk density 102 kg per m 3 in situ and the sulphur content 0.17 % of the dry weight. The average effective calorific value of the dry peat is 21.6 MJ/kg. Twenty-six of the peatlands were evaluated to be suitable for peat production; 9 of them are suitable for horticultural peat production before fuel peat production, and 16 for fuel peat production only. The total area suitable for peat production is ha, of which 648 ha is suitable for horticultural and environmental peat harvesting. The available amount of fuel peat is million m 3 in situ and the energy content at 50 % moisture content is million MWh. For horticultural and environmental uses, the feasible amount of peat is 4.04 million m 3 in situ. A total of 11 % of the investigated area ( ha) is suitable for peat production. Key words: raised bog, peatland, mire, peat, inventory, fuel peat, horticultural peat, Pyhäntä Teuvo Herranen Geological Survey of Finland P.O. Box 97 FI Kokkola Finland [email protected]

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Laboratoriomääritykset Aineiston käsittely ja tulosteet SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT Kivineva Yrkönneva Liejuneva Kenkäsaarenneva Kotineva Niemelä Rimminneva Oulaistenneva Syrjäkangas Hirvenneva Rujanneva Tölpänneva Iso Hangasneva Luotakkoneva Soidinmaa Jokineva Ruunakorpi Varisneva Joutensuo Puronneva Koivikonneva Veteläsuo Kotakankaansuo Leppikankaansuo Huhmarkangas Lähdeneva Kurkineva Kerosenkangas Heinäneva Hangasneva Haaraneva Talvineva Pihlajaneva Ruuhikankaansuo Sotapuronniitty Muurainsuo Pahaneva Kokkosuo Vyöahonneva Lassinahonkangas Tattarineva Pienenmäenneva... 84

6 97. Siltaräme Kuohuneva Patasuo Isolehdonsuo Kärppineva TULOSTEN TARKASTELUA Soiden levinneisyys ja soistuminen Suoyhdistymät ja suotyypit Turvekerrostumat Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotantoon Soidensuojelu Kiitokset KIRJALLISUUS LIITTEET

7 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 JOHDANTO Pyhäntä sijaitsee Oulun läänin eteläosassa, kolmen maakunnan, Kainuun, Pohjois- Savon ja Pohjois-Pohjanmaan yhtymäkohdassa. Pyhännän turvetutkimukset liittyvät osana Geologian tutkimuskeskuksen tekemään valtakunnalliseen turvevarojen kokonaisinventointiin. Turvetutkimusten tarkoituksena on etsiä energia- ja kasvuturvetuotantoon soveltuvia soita. Tutkimuksissa huomioidaan myös turpeen ja soiden muut käyttömahdollisuudet. Tutkimustulokset palvelevat turvetuottajia ja turpeen käyttäjiä antamalla tietoa soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi energia- tai kasvuturvetuotantoon, maa- ja metsätalouskäyttöön soiden suojelu- ja virkistysarvojakaan unohtamatta. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Pyhännän turvevaroja vuosina , 1988, ja Tutkimukset julkaistaan kolmena raporttina. Tähän raporttiin on koottu Siikajoen vesistöalueen Lamujoen valuma-alueen ja Pyhäjoen vesistöalueen suot (47 kpl), joiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha (kuva 1). Suot on ryhmitelty vesistöalueittain (Ekholm 1993). Tutkittu kokonaissuoala Pyhännällä on ha. Pyhännän kunnan maapinta-alasta yli 20 hehtaarin kokoisia soita on ha (Virtanen et al. 2003), joten tutkittu suoala on noin 85 % yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Kunnan metsätieteellinen suoala on ha (Tomppo et al. 1998), eli kunnan maa-alasta on soita 62 %. Alueen suurin energiaturpeen käyttäjä on Kanteleen Voima Oy:n Haapaveden lauhdevoimala, jonka vuotuinen turpeen käyttö on yli 3 milj. m 3. Turvetta käyttäviin Kajaanin ja Iisalmen sähkö- ja lämpölaitoksiin on Pyhännältä selvästi alle 100 km:n kuljetusmatka. Pyhännän suot ovat Oulun suurten voimalaitosten (noin 120 km:n kuljetusmatka), Kokkolan biopolttoaineita käyttävän lämpölaitoksen (noin 160 km:n kuljetusmatka), Kuopion turvevoimalan (noin 160 km:n kuljetusmatka), samoin kuin Pietarsaaren suurvoimalan (noin 200 km:n kuljetusmatka), turpeen hankinta-alueella. Pyhännän ympäristössä on lisäksi monia energiaturvetta käyttäviä kunnallisia lämpölaitoksia. Tämän raportin soiden turvetutkimuksista ovat vastanneet erikoistutkija Kimmo Virtanen ja erikoistutkija Markku Mäkilä. Tutkimuksia ovat maastossa tehneet edellä mainittujen lisäksi geologi Matti Maunu, geologi Teuvo Herranen, fil.yo Vesa Turkia, fil.yo Jari Savolainen ja työnjohtaja Reijo Rantapelkonen. Tässä raportissa julkaistaan yleiskuvaus jokaisesta tutkitusta suosta, turvemääristä ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Geologian tutkimuskeskuksen turveinventoinnin kehittäminen ja maksullisuus -raportin (KTM, Energiaosasto 1990) mukaisesti yksityiskohtaisia tutkimustuloksia ei julkaista, vaan niitä voi tilata GTK:n Länsi-Suomen yksiköstä Kokkolasta. Yksityiskohtaiset suoselosteet sisältävät mm. erilaisia suokarttoja, turvekerrostuman poikkileikkauskuvia sekä tarkempia tietoja turpeen laadusta, määrästä ja laboratorioanalyysien tuloksista. Tutkimustuloksia on mahdollista tilata kiinteistöittäin, soittain, kunnittain, maakunnittain tai vesistöalueittain. Tietoja voi tilata myös sähköisinä tiedostoina. 7

8 Teuvo Herranen Kuva 1. Pyhännällä Siikajoen vesistön Lamujoen valuma-alueella ja Pyhäjoen vesistön alueella tutkitut suot sekä suojelu- ja valuma-aluerajaukset. 57. SIIKAJOEN VESISTÖALUE Lamujoen valuma-alue Kortteisen alue 55. Kivineva 56. Yrkönneva 57. Liejuneva 58.Kenkäsaarenneva 59. Kotineva 60. Niemelä 61. Rimminneva 62. Oulaistenneva 63. Syrjäkangas 64. Hirvenneva Ison Lamujärven alue 65. Rujanneva 66. Tölpänneva 67. Iso Hangasneva 68. Luotakkoneva 69. Soidinmaa 70. Jokineva 71. Ruunakorpi 72. Varisneva 73. Joutensuo 74. Puronneva 8

9 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Koivikonneva 76. Veteläsuo 77. Kotakankaansuo 78. Leppikankaansuo Huhmarpuron valuma-alue 79. Huhmarkangas 80. Lähdeneva 81. Kurkineva I 82. Kerosenkangas 83. Heinäneva 84. Hangasneva 85. Haaraneva 86. Talvineva 87. Pihlajaneva 88. Ruuhikankaansuo 89. Sotapuronniitty 90. Muurainsuo 91. Pahaneva 92. Kokkosuo 93. Vyöahonneva 94. Lassinahonkangas 95. Tattarineva 54. PYHÄJOEN VESISTÖALUE Kärsämäenjoen valuma-alue Luomajoen alue 96. Pienenmäenneva 97. Siltaräme 98. Kuohuneva 99. Patasuo Kokkopuron valuma-alue 100. Isolehdonsuo 101. Kärppineva 9

10 Teuvo Herranen Kuva 2. Esimerkki suokartasta. Tutkimuspisteen yläpuolella oleva luku ilmoittaa keski maatuneisuuden ja alapuolella olevat heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuuden ja koko turvekerroksen paksuuden desimetreinä. 10

11 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. Merkkien selitykset ovat liitteissä 2 ja 3. TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa on noudatettu Geologian tutkimuskeskuksen Turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lap palainen et al. 1984). Tutkittavien soiden valinnassa käytettiin apuna GTK:n lentomittausaineistosta tulostettuja gammakarttoja (Virtanen 1997). Isot, yhtenäiset suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki on vedetty selkälinja ja sitä vastaan kohtisuoraan poikkilinjoja yleensä 200 metrin välein. Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 tai 200 metrin välein, ja ne on merkitty maastoon paaluin. Tutkimuslinjoilla tutkimuspisteiden välisiltä pisteiltä on turvekerrostuman paksuus kairattu 50 metrin välein. Lisäksi soille on tehty pelkkiä syvyysmittauslinjoja, joilta turvekerrostuman paksuus on kairattu 50 metrin välein. Pienet ja rikkonaiset suot on tutkittu hajapistemenetelmällä. Selkälinjan pliktaustietojen ja gammakarttojen perusteella ohutturpeisilla soilla on linjaverkostoa harvennettu. Soilla on tutkimuspisteitä keskimäärin 2,2 kpl/10 ha (0,1 4,8 kpl/10 ha) ja syvyyspisteitä keskimäärin 3,4 kpl/10 ha (0,8 7,4 kpl/10 ha). Suon pinnan korkeuden ja laskusuhteiden selvittämiseksi tutkimuslinjoista syvyyksiltään, pituudeltaan ja tutkimustiheydeltään edustavimmat on vaaittu, ja korkeudet on yhdistetty valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys (5-asteikko) ja mättäisyys (peittävyys -% ja korkeus). Puustosta havainnoitiin puulajisuhteet prosenttiosuuksina sekä kehitys- ja tiheysluokka. Kairauksin selvitettiin turvekerrosten paksuus, pääturvelajit ja turpeen lisätekijät (6-asteik- 11

12 Teuvo Herranen ko), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko), kosteus (5-asteikko), tupasvillakuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%-osuus). Lisäksi kairauksissa havainnoitiin soiden liejukerrostumat sekä suon pohjan mineraalimaalajit. Kasvu- ja ympäristöturpeen (vaalean rahkaturpeen) tuotantoon soveltuvista soista määritettiin rahkavaltaisen pintaturvekerroksen rahkasammallaji turpeen laadun määrittämiseksi. Turpeet jaettiin rahkasammallajikoostumuksen ja muiden turvetekijöiden perusteella eri luokkiin (Heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitus, Toivonen 1997). Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella valittiin pisteet, joiden turpeet edustivat mahdollisimman hyvin suon käyttökelpoista turvekerrostumaa ja niiltä otettiin tilavuustarkalla mäntäkairalla laboratorionäytteet (Korpijaakko 1981). Turvenäytteistä määritettiin Geologian tutkimuskeskuksen turvelaboratoriossa Kuopiossa happamuus, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino ja tuhkapitoisuus. Osasta näytteitä määritettiin myös lämpöarvo ja rikkipitoisuus. Soiden heikosti maatuneista rahkavaltaisista pintaturpeista on tehty kasvuturvemäärityksiä. Vesipitoisuus ilmoitetaan pro sentteina märkäpainosta ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivan tur peen painosta 815±25 C:ssa hehkutettuna. Kui- vatilavuuspaino ilmoittaa suossa ole van turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suom 3 ). Lämpöarvot on mitattu jauhetuista, homogenisoiduista ja pilleriksi puristetuista turvenäytteistä LECO AC-300 kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina läm pöarvoina kuivalle turpeelle ja 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle (MJ/kg). Turpeen rikkipitoisuus on analysoitu LECO SC-32 -rikkianalysaattorilla. Osasta turvenäytteitä on analysoitu hiili-typpianalysaattorilla hiili- ja typpipitoisuus (menetelmä 820L) sekä ICP-AES tekniikalla (menetelmä 503P) alkuainepitoisuuksia, kuten raskasmetalleja ja hivenalkuaineita. Aineiston käsittely ja tulosteet Tutkimusaineistot on tallennettu atk:lle numeeriseen muotoon. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen et al. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän - tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät on laskettu turvemäärillä painottaen. Maastossa havaitut lieko-osumat on muunnettu tilastollisesti kantopitoisuusprosenteiksi turvemäärästä erikseen 0 1 ja 1 2 metrin syvyyskerroksissa. Jokaisesta tutkitusta suosta on GTK:n turvearkistoon arkistoitu suoseloste ja piirretty suokartta. Suoselosteissa on tietoja suon sijainnista, ympäristöstä, laskusuhteista, pinta-aloista, syvyyksistä, suotyypeistä, ojitustilanteesta, turvelajeista ja turpeen maatuneisuudesta. Turvenäytteiden laboratoriomääritystulokset on esitetty taulukkomuodossa ja tuloksista on laadittu lyhyt yhteenveto. Suon käyttökelpoisuudesta on tehty arvio, jossa on pyritty huomioimaan tärkeimmät tuotantoon vaikuttavat tekijät. Suokartasta (kuva 2) ilmenee tutkimuslinjojen ja pisteiden sijainti, tutkimuspisteiden syvyydet, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus ja turpeen keskimaatuneisuus. Kartalle on piirretty myös turpeen syvyyskäyrät. Soiden syvimmistä tutkimuslinjoista on piirretty poikkileikkausprofiileja (kuva 3), joista nähdään turvekerrostuman rakenne, turvelajit, maatuneisuus, pohjamaalajit ja suon pinnan sekä pohjan korkeus. Edellä mainittujen perustulostusten lisäksi GTK:n turvetutkimusaineistosta on saatavissa atk-tulosteita tasokarttoina ja listauksina esim. suotyypeistä, liekoisuudesta, suon pinnan ja pohjan korkeudesta, liejuista ja pohjamaalajeista. Yksityiskohtaisia suoselosteita, laboratoriotuloksia, erilaisia suokarttoja ja turvekerrostuman poikkileikkausprofiileja voi tilata Geologian tutkimuskeskuksen Kokkolan yksiköstä. 12

13 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa kolme tuotantomuotoa: valtakunnallinen, PKtuotanto ja kotitarveturvetuotanto. Valtakunnallinen ja PK-turvetuotanto ovat laajamittaista jyrsin- tai palaturvetuotantoa. Kotitarveturvetuotanto on pienialaista palaturvetuotantoa. Valtakunnallisilla tuottajilla on tuhansia hehtaareja turvetuotannossa. PKtuotannolla tarkoitetaan turvetuotantoa, jossa tuottaja saa pääasiallisen toimeentulonsa turvetuotannosta, ja turve markkinoidaan muualle esimerkiksi voimalaitoskäyttöön. Kotitarvetuotannolla tarkoitetaan turvetuotantoa, jossa tuotettu turve käytetään omalla tai lähitiloilla. Kun turvetta käytetään kauppatavarana, turpeen laatuominaisuuksien suhteen sopimuksissa noudatetaan soveltaen Energiateollisuus ry:n, Metsäteollisuus ry:n, Turveteollisuusliitto ry:n ja Suomen turvetuottajat ry:n hyväksymää Energiaturpeen laatuohjetta 2006 (Turvetuotantoalueiden hankintaopas PK-turvetuottajille, Virtanen & Hirvasniemi 2007). Jyrsin- ja palaturpeen laatuluokat on liitteenä (liite 4) Kotitarvetuotantoon soveltuvien soiden syvyydelle, turpeiden tuhka- ja rikkipitoisuudelle, turvelajille ja tilavuuspainolle ei ole asetettu niin tiukkoja laatuvaatimuksia kuin PK- tai valtakunnalliseen tuotantoon soveltuvien soiden turpeille. PK- ja valtakunnallisen tason turvetuotannon yksittäisen tuotantoalueen vähimmäispinta-alana on pidetty 5 ha:n suuruista aluetta, joka voi koostua useasta lähekkäin olevasta lohkosta. Kotitarvetuotannolle ei ole asetettu pinta-alarajaa. Kotitarveturvetuotannossa kulkuyhteys suolle olisi oltava valmiina jo ennen tuotannon aloittamista alkukustannusten pienentämiseksi. Esim. turvepohjaiset pellot ovat usein helposti otettavissa turvetuotantoon. Suopeltojen ongelmana on kuitenkin usein ohutturpeisuus ja turpeen huono laatu. Peltojen turpeessa on usein korkea tuhkapitoisuus ja epäedulliset tuhkan sulamisominaisuudet pellolle vietyjen maa-ainesten ja lannoitteiden johdosta. Energiaturpeen tuhkan muodonmuutoslämpötila on ilmoitettava käyttäjälle, jos lämpötila on alle 1100 C (Energiaturpeen laatuohje 2006) Puuston ei katsota nykyisin olevan ongelma valtakunnallista tai PK-turvetuotantoa suunniteltaessa, mutta kotitarvetuotannossa se on kustannuksia lisäävän vaikutuksensa vuoksi tuotannon aloittamista vaikeuttava tekijä. Toisaalta metsäojitettujen soiden puustosta voidaan saada tarvepuuta ja myyntituloja tuotannon alkuvaiheessa. Suon muoto, suon pohjan topografia ja kuivatusmahdollisuudet on myös otettava huomioon turvetuotantoa suunniteltaessa. Turvetuotantoaluetta suunniteltaessa on huomioitava, että sarkaojien kaltevuuden on vesiensuojelusyistä oltava alle 1,5 m/ km. Suon luontoarvot määräävät nykyisin yhä enemmän, voidaanko suo ottaa turvetuotantoon. Merkittäviä luontoarvoja ovat harvinaiset eliölajit ja ns. avainbiotoopit, jotka on kuvattu metsälaissa (Savolainen 1997b) ja luonnonsuojelulaissa (Savolainen 1997a). Nykyisin turvetuotantoon otettavat suot ovat yleensä metsäojitettuja soita. Luonnontilaisia soita otetaan nykyisin turvetuotantoon erittäin vähän. Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa. Jos turvetuotantoalue on yli 10 hehtaaria, suon ojittamiselle tai turvetuotannolle on oltava ympäristölupa. Sen myöntää ympäristölupavirasto (Ranta 2007). Luvassa lupaviranomainen ottaa kantaa hankkeen toteutukseen, vesienkäsittelyyn ja ympäristövaikutuksiin. Ympäristöluvassa määrätään mm. sallituista päästöistä suoja-alueista ja puhdistuslaitteista, sekä velvoitetarkkailusta ja mahdollisista korvausvelvoitteista. Mikäli turvetuotantoalue on yli 150 ha, alueelle pitää tehdä YVA -lain (Ranta 2007) mukaiset selvitykset ennen tuotannon aloittamista. Uusille turvetuotantoon otettaville alueille tehdään luontoselvitys, jossa selvitetään mm. suon kasvillisuus, linnusto, pöly- ja meluvaikutukset, maiseman muutokset, sekä vaikutukset terveyteen ja yleiseen viihtyvyyteen (Turveteollisuusliitto 2002). Turvekerrostuman paksuus, maatuneisuus ja turvelaji sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta poltto aineeksi on nojauduttu energia turpeen uusiin laatu ohjeisiin (Energia turpeen laatuohje 2006). Soista, joista on otettu näytteitä laboratoriomäärityksiä varten, ja jotka soveltuvat energia turvetuotantoon, on ilmoitettu jyrsin turpeen laatu luokka energia turpeen laatu ohjeessa olevan taulukon 6 mukaisesti. Oletuksena on ollut, että turpeen kosteus vastaa M50-kosteusarvoa. Palaturpeen laatuluokat ovat taulukossa 5 (liite 4). Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen maatuneisuuteen, rahkasammaltyyppiin ja kerrostuman paksuuteen. Arvioinnissa on noudatettu Toivosen (1997) esittämää heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitusta (liite 3). Heikosti maatunutta rahkaturvetta käytetään ympäristö- ja kasvualustakäytössä. Ympäristöturpeella tarkoitetaan viherrakentamiseen, maatalouskäyttöön, nesteiden, kaasujen, ravinteiden ja raskasmetallien sitomiseen sekä erilaisten jätteiden kompostointiin ja biologiseen hajotukseen soveltuvia tur- 13

14 Teuvo Herranen peita. Heikosti maatunut rahkaturve soveltuu hyvin karjan ja turkiseläinten kuivikkeeksi. Turpeen etuina ovat hyvä nesteen- ja hajun pidätyskyky sekä kompostoitavuus. Yhdyskuntien ja teollisuuden jätehuollossa turve soveltuu erilaisten orgaanisten jätteiden, kuten jätevesilietteiden ja elintarviketeollisuuden jätteiden, kompostointiin. Heikosti maatunutta rahkaturvetta käytetään myös jonkin verran öljyntorjunnassa ja suodatinaineena sekä ilman että jäteveden puhdistuksessa. Teollisuudessa ja jätevesien puhdistuksessa turve toimii paitsi ravinteiden pidättäjänä, myös tehokkaana raskasmetallien sitojana. Vaaleaa rahkaturvetta käytetään lisäksi maataloudessa maanparannusaineena lisäämässä maaperän kuohkeutta ja orgaanisen aineksen määrää. Kasvualustakäytössä vaalea rahkaturve on, kasvien lasinalaisviljelyn tuotantomenetelmien uudistumisen myötä, menettämässä aiempaa valta-asemaansa tummille turvelaaduille. Heikosti maatuneiden vaaleiden rahkaturpeiden käyttö kasvuturpeina perustuu rahkasammalten veden- ja ravinteiden pidätyskykyyn, sekä suureen huokostilavuuteen, joilla ei ole nykyisessä lasinalaisviljelytekniikassa niin suurta merkitystä, kuin aikaisemmin. Lasinalaisviljelyssä, kuten vihannesten ja kukkien kasvattamisessa, ollaan siirtymässä maatuneen kasvuturpeen käyttöön. Nykyisin kasvuturpeet koostuvat usein eri maatumisasteella olevien turvelaatujen ja muiden materiaalien sekoituksista. Määriteltäessä suon soveltuvuutta energia- ja kasvuturvetuotantoon on käytetty seuraavia maatuneisuus-, turvelaji- ja syvyysarvoja: Energiaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on saravaltaista (H 1 10) tai maatunutta rahkavaltaista (yli H 4) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisten turvepeltojen ja ojitusalueiden syvyys on yli 1m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Vaalean rahkaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on heikosti maatunutta (H 1 3) ja sisältää yli 90 % rahkasammaljäänteitä * luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 m, josta vaalean rahkaturpeen osuus on vähintään 0,8 m * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Tuotanto kelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keski syvyydestä vähennetty pohjan epä tasaisuu desta riippuen 0,3 0,5 m, mikä vastaa suon pohjalle jäävää, yleensä vaikeasti hyödyn nettävää, usein runsastuhkaista kerrosta. Suo kohtaisissa selos tuksissa on ilmoitettu turve tuotantoon soveltuvaksi määritelty pinta-ala ja alueen tuotanto kelpoinen turvemäärä. Nämä suot ovat mukana turve tuotantoon sovel tuvien alueiden kokonais määrässä. Energiaturpeen tuotantoon palaturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turpeen maatuneisuus on yli H 4 * turve ei ole puhdasta saraturvetta (palat murenevat) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisen turvepellon ja ojitusalueen syvyys on yli 1 m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu 14

15 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT 55. Kivineva Kivineva (kl , x = 7112,8, y = 3461,3) sijaitsee noin 13 km Pyhännän keskustasta länsiluoteeseen. Se rajoittuu pääosin moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsi- ja itäpuolelle johtaa metsäautotiet. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 10 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 1,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,0/10 ha (kuva 4). Suon pinta viettää länteen noin 4 m/km. Kivineva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta veto-ojia länteen Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 75 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,4 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Kivinevan suotyypeistä on rämeellä 31 %, avosuolla 8 % ja turvekankaalla 61 %. Vallitsevana suotyyppinä on karhunsammalmuuttuma. Keskimääräi- nen pinnan mättäisyys on 27 % ja mättäiden korkeus 1,9 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tukkipuutai pinotavara-asteen koivua ja mäntyä. Kivinevan turpeista on rahkavaltaisia 31 % ja saravaltaisia 69 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 21 % ja rahkasaraturve (SC) 68 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 8 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 20 % kokonaisturvemäärästä. Suon pinnassa on ohut heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros. Muu osa turvekerrostumasta on yleensä paremmin maatunutta saravaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä pintaturvekerroksessa, kortteen ja puun jäännökset ovat yleisiä pohjaturvekerroksessa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuudestaan johtuen Kivineva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 4. Kivinevan tutkimuspisteet. 15

16 Teuvo Herranen 56. Yrkönneva Yrkönneva (kl , x = 7116,1, y = 3463,2) sijaitsee noin 6 km Pyhännän keskustasta luoteeseen. Se rajoittuu lännessä ja etelässä jyrkkäpiirteiseen Kivijärvenkankaan harjumuodostumaan, muualla osittain soistuneisiin loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Lounaassa Kivijärvenkangas erottaa Yrkönnevan Kivijärven Natura-alueesta. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolella on Iisalmi-Pulkkila autotie, länsi- ja itäpuolella metsäautotiet. Suolla on 63 tutkimuspistettä ja 55 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,8/10 ha ja syvyyspisteitä 2,4/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,2/10 ha (kuva 5). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 3 8 m/ km. Yrkönneva on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Kiviojan ja Oulaistenojan kautta Kortteisen tekojärveen ja edelleen Lamujokea Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 225 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 59 ha, yli 1,5 metrin 32 ha ja yli 2 metrin 11 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,7 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (94 %) ja hiesu (4 %). Liejua on suon pohjalla muutamalla pisteellä cm. Yrkönnevan suotyypeistä on rämeellä 79 % ja turvekankaalla 21 %. Vallitsevana suotyyppinä on muuttunut tupasvillaräme. Yleisiä ovat myös muuttuneet isovarpuräme ja varsinainen sararäme sekä ruohoturvekangas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 31 % ja mättäiden korkeus 3,2 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tai tiheää pinotavara- ja tukkipuustoa. Yrkönnevan turpeista on rahkavaltaisia 90 % ja saravaltaisia 10 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 25 %, sararahkaturve (CS) 65 % ja rahkasaraturve (SC) 10 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 52 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Suon länsi- ja itäosan altaissa on yleisesti 0,5 0,8 m paksu heikosti (H1 4) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Acutifolia ja Cuspidata -ryhmien rahkasammalien jäännöksis- tä. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on paksuhko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta, jonka lisätekijänä on yleisesti puu. Suon keskiosa on hyvin ohutturpeinen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,02 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,03 %. Yrkönnevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,2 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,5 16,8), ph-arvo 4,5 (3,2 5,7), vesipitoisuus märkäpainosta 87,7 % (83,0 92,9) ja kuiva-ainemäärä 116,6 kg/suo-m 3 (69,2 155,0). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,1 MJ/kg (19,3 23,6) ja 50 %:n kosteudessa 9,8 MJ/kg (8,4 10,6). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,31 % kuivapainosta (0,14 0,88). Yrkönnevan länsiosan yli 1,5 metrin syvyisen alueen (21 ha) heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon ja pohjalla oleva turvekerros energiaturvetuotantoon. Suon itäosan yli 1,5 m:n syvyinen alue ei sovellu turvetuotantoon alueen läpi virtaavan Kiviojan aiheuttamista pohjaturvekerroksen korkeista tuhka- ja rikkipitoisuuksista johtuen. Suon keskiosa ei hyvin ohutturpeisena sovellu turvetuotantoon. Käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on noin 0,11 milj. suo-m 3. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 0,24 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,024 milj. tn (98,1 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,51 milj. GJ eli 0,14 milj. MWh (21,7 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,45 milj. GJ eli 0,13 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,54 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q8.0,S

17 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 5. Yrkönnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 17

18 Teuvo Herranen 57. Liejuneva Liejuneva (kl , x = 7114,0, y = 3462,3) sijaitsee noin 6 km Pyhännän keskustasta luoteeseen. Suo muodostuu kahdesta altaasta, joita erottaa toisistaan turvepelto. Se rajoittuu pohjoisessa Kivijärven Natura alueeseen ja muualla kumpumoreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon keskiosaan ulottuu tilustie ja eteläpuolelle metsäautotie. Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 57 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,3/10 ha ja syvyyspisteitä 6,7/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 10,0/10 ha (kuva 6). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 2,5 m/ km. Liejuneva on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten pohjoiseen Kivijärveen, josta Kivijärvenojaa Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 85 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 30 ha, yli 1,5 metrin 18 ha ja yli 2 metrin 5 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,5 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajit ovat moreeni (48 %), hiekka (33 %) ja hieta (19 %). Liejua on suon pohjalla paikoin cm. Liejunevan suotyypeistä on rämeellä 75 % ja turvekankaalla 25 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat eriasteiset rahkarämeet, muuttunut tai luonnontilainen isovarpuräme ja puolukkaturvekangas. Suon koillisosassa on turvepehkun nostokuoppia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 39 % ja mättäiden korkeus 2,9 dm. Suopuusto on pääosin harvasta tiheään pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Liejunevan turpeista on rahkavaltaisia 76 % ja saravaltaisia 24 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 37 %, sararahkaturve (CS) 39 % ja rahkasaraturve (SC) 24 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 53 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 13 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on yleensä ohut (20 70 cm) heikosti (H1 4) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla ja varpu ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on kerros hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta, jonka yleisimmät lisätekijät ovat puu ja korte. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,8. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 2,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 3,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,8 %. Liejunevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,7 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,6 5,8), ph-arvo 3,9 (3,3 4,6), vesipitoisuus märkäpainosta 87,2 % (81,6 91,5) ja kuiva-ainemäärä 123 kg/suo-m 3 (83 154). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,8 MJ/kg (20,9 24,1) ja 50 %:n kosteudessa 10,2 MJ/kg (9,2 10,8). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % kuivapainosta (0,12 0,26). Liejunevasta soveltuu energiaturvetuotantoon suon pohjoisosan kaksi yli 1,5 metrin syvyistä aluetta, joiden yhteispinta-ala on 18 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,25 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,031 milj. tn (122,6 kg/ m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,70 milj. GJ eli 0,19 milj. MWh (22,8 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,63 milj. GJ eli 0,17 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,68 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S0.20. Liejunevan vedet laskevat Kivijärven valtakunnallisesti arvokkaalle lintuvesialueelle, joka on myös Natura alue. Siten suo joudutaan todennäköisesti jättämään turvetuotannon ulkopuolelle. 18

19 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 6. Liejunevan tutkimus- ja syvyyspisteet 19

20 Teuvo Herranen 58. Kenkäsaarenneva Kenkäsaarenneva (kl , x = 7112,0, y = 3462,5) sijaitsee noin 11 km Pyhännän keskustasta länteen. Se rajoittuu pääosin loivapiirteiseen moreenimaastoon, luoteessa osittain Kivinevaan ja kaakossa Lautakankaansuohon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon lounaispuolella on paikallistie, länsi- ja pohjoispuolelle sekä suon eteläosaan johtaa metsäautotiet. Suolla on 33 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,6/10 ha ja syvyyspisteitä 2,7/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,3/10 ha (kuva 7). Suon pinta viettää luoteeseen noin 4 8 m/km. Kenkäsaarenneva on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten luoteeseen Kivinevalle, josta Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 125 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,3 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (96 %) ja moreeni (4 %). Liejua ei ole tavattu. Kenkäsaarennevan suotyypeistä on rämeellä 45 %, avosuolla 21 % ja turvekankaalla 33 %. Val- litsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet rimpineva, varsinainen sara- ja isovarpuräme sekä ruohoturvekangas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 29 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä ja koivua. Kenkäsaarennevan turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 5 %, sararahkaturve (CS) 51 % ja rahkasaraturve (SC) 44 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 4 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 37 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 7 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on cm paksu heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla, varpu, siniheinä ja tupasluikka ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta yleensä saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,1. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuudestaan johtuen Kenkäsaarenneva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 7. Kenkäsaarennevan tutkimus- ja syvyyspisteet 20

21 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Kotineva Kotineva (kl , x = 7113,9, y = 3464,3) sijaitsee noin 3 km Pyhännän keskustasta luoteeseen. Se rajoittuu pääosin topografialtaan loivapiirteiseen hiekkakangasmaastoon, pohjoisessa osaksi peltoihin ja Iisalmi-Pulkkila autotiehen sekä kaakossa peltoihin ja kytöheittoihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon kaakkoisosan läpi johtaa tie talotehtaalle. Suolla on 42 tutkimuspistettä ja 82 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,0/10 ha (kuva 8). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 2,5 3 m/ km. Kotineva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon länsiosan keskellä ei juuri ole ojitusta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suolta on laskuoja pohjoiseen Kiviojaan, mistä Oulaistenojan kautta Kortteisen tekojärveen ja edelleen Lamujokea Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 250 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 140 ha, yli 1,5 metrin 95 ha ja yli 2 metrin 55 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 4,5 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajit ovat hieta (50 %), hiekka (45 %) ja moreeni (5 %). Liejua on suon pohjalla paikoin 5 40 cm. Kotinevan suotyypeistä on rämeellä 88 % turvekankaalla 5 % ja pellolla 7 %. Suo on pääasiassa ojitettua tai luonnontilaista isovarpurämettä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 58 % ja mättäiden korkeus 3,5 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää riuku- ja pinotavara-asteen mäntyä. Kotinevan turpeista on rahkavaltaisia 57 % ja saravaltaisia 43 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 15 %, sararahkaturve (CS) 42 %, rahkasaraturve (SC) 42 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 24 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 8 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 13 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on cm paksu heikosti (H1 4) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Pohjaturvekerros on paremmin maatunutta saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 4,7. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Kotinevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,9 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,7 14,7) ja ph-arvo 4,0 (3,3 4,5). Näytteistä on määritetty vain turvelaji, maatuneisuus, ph ja tuhkapitoisuus. Kotinevan pintaosa soveltuu kasvuturvetuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Suon 95 ha:n laajuisella, yli 1,5 m syvällä alueella on 0,62 milj. suo-m 3 kasvu-, kuivike- ja imeytysturvetuotantoon soveltuvaa H1 4 -maatunutta turvetta, joka kuuluu laatuluokkiin 2 ja 3. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 1,43 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,146 milj. tn (102 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 3,15 milj. GJ eli 0,88 milj. MWh (21,6 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,80 milj. GJ eli 0,78 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,55 MWh. Suon pinta- ja pohjaturvenäytteissä on tavattu korkeita tuhkapitoisuuksia. 21

22 Teuvo Herranen Kuva 8. Kotinevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 22

23 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Niemelä Niemelä (kl , x = 7109,0, y = 3462,0) sijaitsee noin 7 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu pohjoisessa Soidinkallion moreeni- ja kallioalueeseen sekä peltoihin, lännessä Soidinkankaaseen ja paikallistiehen, idässä Lamujokeen ja etelässä hiekkamaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolella on Kokkola-Kajaani -autotie. Suolla on 21 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,8/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,9/10 ha (kuva 9). Suon pinta viettää itään noin 6 25 m/km. Niemelä on ojitettu kokonaan. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia pitkin Lamujokeen, joka laskee Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 55 ha. Yli metrin syvyistä aluetta ei havaittu. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 0,8 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (56 %) ja moreeni (44 %). Liejua ei ole tavattu. Niemelän suotyypeistä on rämeellä 76 %, avosuolla 19 % ja turvekankaalla 5 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet isovarpuräme ja lyhytkortinen neva. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 29 % ja mättäiden korkeus 3,0 dm. Suopuusto on pääosin harvasta tiheään pinotavara-asteen mäntyä. Suon turpeet ovat rahkavaltaisia. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 25 % ja sararahkaturve (CS) 75 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 54 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 9. Niemelän tutkimus- ja syvyyspisteet. 23

24 Teuvo Herranen 61. Rimminneva Rimminneva (kl , x = 7109,1, y = 3464,6) sijaitsee noin 4 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu etelässä Kokkola-Kajaani autotiehen, lännessä paikallistiehen, muualla hiekkasaarekkeisiin ja peltoihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon koillisosaan ulottuu metsäautotie. Suolla on 136 tutkimuspistettä ja 250 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,1/10 ha ja syvyyspisteitä 3,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,9/10 ha (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länsiosassa luoteeseen ja itäosassa koilliseen noin 4 m/km. Rimminnevan keskiosa on ojittamatta ja reunaosat yleensä tiheään ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Suon länsiosan vedet laskevat ojia myöten Lamujokeen, jota Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon itäosan vedet valuvat ojia myöten Pyhännänjärveen, josta Pyhännänjokea Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 650 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 140 ha, yli 1,5 metrin 60 ha ja yli 2 metrin 35 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,9 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (57 %), moreeni (27 %) ja hieta (15 %). Liejua on suon pohjalla vain muutamilla pisteillä suon eteläosassa 5 20 cm. Rimminnevan suotyypeistä on rämeellä 52 %, avosuolla 44 %, korvessa 1 % ja turvekankaalla 3 %. Suon keskiosa on pääasiassa luonnontilaista rimpinevaa. Paikoin on rahka- ja lyhytkorsinevaa, jotka ovat osaksi ojitettuja. Reunoilla on vallitsevana pääosin ojitettu isovarpuräme. Yleinen on myös pääosin muuttunut rahkaräme. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 53 % ja mättäiden korkeus 3,3 dm. Suopuusto on pääosin melkein aukeasta keskitiheään taimi- tai riukuasteen ja vajaatuottoista mäntyä. Rimminnevan turpeista on rahkavaltaisia 45 % ja saravaltaisia 55 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 34 % ja rahkasaraturve (SC) 54 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 35 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 2 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota suon pinnassa on heikosti maatunut rahka- tai saravaltainen turve. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on yleensä kerros paremmin maatunutta saravaltaista turvetta. Korte on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Liekoja ei ole tavattu. Rimminnevalta on otettu näytteet pisteiltä A , A ja A Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,3 % kuivapainosta (vaihteluväli 2,2 7,0), ph-arvo 4,2 (3,3 4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 89,2 % (84,9 93,2) ja kuiva-ainemäärä 110,4 kg/suo-m 3 (66,6 149,6). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,3 MJ/kg (20,6 23,6) ja 50 %:n kosteudessa 9,9 MJ/kg (9,1 10,6). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % kuivapainosta (0,13 0,22). Rimminnevan eteläosan yli 1,5 metrin syvyinen yhtenäinen alue (54 ha) soveltuu energiaturvetuotantoon. Alueella on noin 0,86 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,095 milj. tn (110,4 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 2,11 milj. GJ eli 0,59 milj. MWh (22,3 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,87 milj. GJ eli 0,52 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,60 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S

25 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 10. Rimminnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 25

26 Teuvo Herranen 62. Oulaistenneva Oulaistenneva (kl , x = 7115,3, y = 3466,9) sijaitsee noin 3 km Pyhännän keskustasta pohjoisluoteeseen. Se rajoittuu moreenimaastoon ja hiekkakankaisiin. Suon pohjoisosassa ovat Iso-Oulainen järvi ja Pikku-Oulainen lampi. Koillisessa suo rajoittuu metsäautotien välityksellä Ruostenevaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä myös suon luoteis- ja eteläpuolelle johtaa metsäautotiet. Lisäksi suon lounaispuolella on Iisalmi-Pulkkila autotie ja itäpuolella Pyhäntä-Kestilä autotie. Suolla on 73 tutkimuspistettä ja 129 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,1/10 ha ja syvyyspisteitä 3,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,9/10 ha (kuva 11). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää Iso-Oulaiseen noin 2 3 m/ km. Oulaistenneva on ojitettu Iso-Oulaisen ympäristöä ja suon itäosaa lukuun ottamatta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta Iso-Oulainen järven kautta Oulaistenojaan, josta edelleen Kortteisen tekojärven läpi Lamujokeen. Tästä vedet valuvat Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 340 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 125 ha, yli 1,5 metrin 70 ha ja yli 2 metrin 20 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,9 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (66 %), hiesu (13 %) ja moreeni (10 %). Liejua on suon pohjalla vain muutamilla pisteillä 10 cm:n kerros. Oulaistennevan suotyypeistä on rämeellä 63 %, avosuolla 34 % ja turvekankaalla 3 %. Vallitsevina suotyyppeinä suon länsiosassa ovat lyhytkortinen neva, varsinainen saraneva ja rahkaneva. Suon itäosassa ovat vallitsevina tupasvilla- ja rahkaräme, jotka ovat osittain ojitettuja sekä lyhytkorsinevaräme. Iso-Oulaisen reunoilla on myös luhtanevaa. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 48 % ja mättäiden korkeus 2,1 dm. Puusto on pääosin melkein aukeasta keskitiheään vajaatuottoista mäntyä. Oulaistennevan turpeista on rahkavaltaisia 74 % ja saravaltaisia 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 37 %, sararahkaturve (CS) 38 % ja rahkasaraturve (SC) 25 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 43 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 22 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on yleensä ohut heikosti (H1 3) maatu- nut pintarahkakerros. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Pohjalla on kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,6. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Oulaistennevalta on otettu näytteet viideltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,7 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,4 10,3), ph-arvo 4,4 (3,3 5,6), vesipitoisuus märkäpainosta 87,3 % (81,4 95,5) ja kuiva-ainemäärä 138,6 kg/suo-m 3 (97,2 189,7). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 23,2 MJ/kg (20,3 25,2) ja 50 %:n kosteudessa 10,4 MJ/kg (8,9 11,4). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,22 % kuivapainosta (0,15 0,57). Oulaistennevasta soveltuu energiaturvetuotantoon suon itäosan isompi yli 1,5 m syvä alue (31 ha). Alueella on noin 0,50 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros, ja lammen ympärille jätetty 100 metrin syojavyöhyke). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,069 milj. tn (138,6 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,61 milj. GJ eli 0,45 milj. MWh (23,2 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,45 milj. GJ eli 0,40 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,81 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S0.25. Iso-Oulainen on hyvä kalajärvi, ja suon yli 1,5 metrin syvyisten alueiden pohjaturvekerros on suurelta osin järven tai lammen pinnan alapuolella. Siten kuivatusvaikeudet ovat todennäköisiä. Suojavyöhykkeen (100 m) vähennyksen jälkeen suon länsiosaan ei juuri jäisi tuotantokelpoista aluetta. Lisäksi suon pinnassa oleva heikosti maatunut rahkavaltainen kerros on paikoin haitallisen paksu. Suon pohjaturvekerroksesta on yleisesti tavattu korkeita rikkipitoisuuksia. 26

27 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 11. Oulaistennevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 27

28 Teuvo Herranen 63. Syrjäkangas Syrjäkangas (kl , x = 7106,8, y = 3461,5) sijaitsee noin 7 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu pohjoisessa Kokkola-Kajaani -autotiehen ja muualla kallioiseen ja mäkiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolelle ulottuu metsäautotie. Suolla on 11 tutkimuspistettä ja 39 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 0,9/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 4,2/10 ha (kuva 12). Suon pinta viettää etelälounaaseen noin 3 m/ km. Syrjäkangas on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten kaakkoon Heinänevalle, jolta ojia myöten Ylipäänojaan. Tästä vedet valuvat Vähän Lamujärven ja Vähäjoen kautta Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 120 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 13 ha, yli 1,5 metrin 3 ha ja yli 2 metrin 1 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,1 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Syrjäkankaan suotyypit ovat rämeellä (100 %). Suon länsiosa on pohjoisosiltaan muuttunutta rah- karämettä ja eteläosiltaan muuttunutta tupasvillarämettä. Vallitsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet tupasvilla- ja rahkaräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 47 % ja mättäiden korkeus 4,4 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää riuku- ja pinotavara-asteen mäntyä. Syrjäkankaan turpeista on rahkavaltaisia 88 % ja saravaltaisia 12 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 44 %, sararahkaturve (CS) 43 % ja rahkasaraturve (SC) 13 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 46 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 24 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on paksuhko heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohut kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Puu on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,7. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuutensa vuoksi suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 12. Syrjäkankaan tutkimus- ja syvyyspisteet. 28

29 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Hirvenneva Hirvenneva (kl , x = 7116,1, y = 3460,5) sijaitsee noin 8 km Pyhännän keskustasta länsiluoteeseen. Se rajoittuu koillisessa Iisalmi-Pulkkila autotiehen ja Kivijärvenkankaan harjuun, etelässä hiekkakaartoihin ja Ojankylän paikallistiehen. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 26 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,0/10 ha ja syvyyspisteitä 1,9/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,9/10 ha (kuva 13). Suon pinta viettää lounaaseen noin 5 m/km. Vedet laskevat suolta lounaaseen Kivijärvenojaan, josta Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Hirvennevan itäosa on ojitettu ja länsiosa lähes ojittamaton. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 140 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 18 ha ja yli 1,5 metrin 4 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,8 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Hirvennevan suotyypeistä on rämeellä 61 %, avosuolla 36 % ja turvekankaalla 3 %. Vallitsevina suo- tyyppeinä ovat suon itäosassa lyhytkortinen neva, länsiosassa lyhytkorsinevaräme ja muuttunut tupasvillaräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 42 % ja mättäiden korkeus 3,9 dm. Suopuusto on pääosin melkein aukeasta keskitiheään riuku- ja pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Hirvennevan turpeista on rahkavaltaisia 92 % ja saravaltaisia 8 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 44 %, sararahkaturve (CS) 48 % ja rahkasaraturve (SC) 8 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 32 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 2 %. Suolla on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Liekoja on erittäin vähän. Ohutturpeisuudestaan johtuen Hirvenneva ei sovellu turvetuotantoon, eikä näytteitä otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 13. Hirvennevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 29

30 Teuvo Herranen 65. Rujanneva Rujanneva (kl , x = 7106,7, y = 3462,8) sijaitsee noin 6 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu lännessä Soidinkankaaseen ja Hautalankankaaseen, pohjoisessa Kajaani-Kokkola autotiehen ja hiekkakankaisiin, idässä Lamujokeen ja hiekkakankaisiin, kaakossa Isoon Lamujärveen sekä etelässä Tölpännevaan ja hiekkakankaaseen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsi- ja etelälaidalle johtaa metsäautotie. Suolla on 31 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,8/10 ha ja syvyyspisteitä 2,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,8/10 ha (kuva 14). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää itään noin 4 6 m/km. Rujannevan pohjoisosa on suurimmaksi osaksi ojitettu, vain Lamujoen varressa on pieni ojittamaton alue. Suon eteläosa on lähes ojittamaton. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pohjoisosan ojitus johtaa vedet Lamujokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 170 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 48 ha, yli 1,5 metrin 38 ha ja yli 2 metrin 29 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,5 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajeina ovat hiekka (81 %), hieta (15 %) ja moreeni (4 %). Liejua on suon pohjalla paikoin cm:n paksuinen kerros. Rujannevan suotyypeistä on rämeellä 94 % ja avosuolla 6 %. Vallitsevana suotyyppinä on pääosin luonnontilainen tai ojitettu tupasvillaräme. Yleinen on myös luonnontilainen rahkaräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 36 % ja mättäiden korkeus 3,0 dm. Suopuusto on pääosin harvasta tiheään riuku- ja pinotavara-asteen mäntyä. Rujannevan turpeista on rahkavaltaisia 53 % ja saravaltaisia 47 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 31 %, sararahkaturve (CS) 22 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 46 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 35 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suon eteläosan syvänteessä on paksuhko heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Acutifolia ja Cuspidata -ryhmien rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on vaihteleva kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,7. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Rujannevalta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,6 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,5 5,1), ph-arvo 4,0 (3,1 5,0), vesipitoisuus märkäpainosta 90,4 % (87,2 92,9) ja kuiva-ainemäärä 106,2 kg/suo-m 3 (87,2 128,4). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 23,7 MJ/kg (22,8 24,8) ja 50 %:n kosteudessa 10,6 MJ/kg (10,2 11,2). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,12 % kuivapainosta (0,09 0,14). Rujannevan eteläosan yli 1,5 metrin syvyisen alueen (32 ha) pintaosa soveltuu kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Isoa Lamujärveä vasten on jätetty 100 metrin suojavyöhyke. Käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on noin 0,21 milj. suo-m 3. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 0,49 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,052 milj. tn (106,2 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,23 milj. GJ eli 0,34 milj. MWh (23,7 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,10 milj. GJ eli 0,31 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,63 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S0.15. Ison Lamujärven ja kesämökkiasutuksen läheisyys voi vaikeuttaa turvetuotantoluvan saantia. 30

31 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 14. Rujannevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 31

32 Teuvo Herranen 66. Tölpänneva Tölpänneva (kl , x = 7105,1, y = 3462,2) sijaitsee noin 10 km Pyhännän keskustasta lounaaseen. Se rajoittuu pääosin hiekkakankaaseen. Idässä ja etelässä suo rajoittuu Isoon Lamujärveen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon keskiosan halki johtaa tie Ison Lamujärven uimapaikalle. Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 55 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,0/10 ha (kuva 15). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon itäosassa itään Isoon Lamujärveen ja länsiosassa länteen noin 6 m/km. Suon keski- ja eteläosa on vedenjakajalla, ja näillä alueilla selvää viettosuuntaa ei voida havaita. Tölpänneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Vedet laskevat suon itäosasta Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon länsiosan vedet valuvat länteen Pienelle Hangasnevalle, jonka eteläosasta vedet laskevat Hangasojan kaut ta Vuohtosuolle ja Vuoh tojokeen, josta Kärsämäenjoen kautta Pyhäjokeen. Suon pohjoispään vedet valuvat Ylipäänojaa Vähään Lamujärveen, josta Vähäjokea Lamujokeen ja edel leen Kort teisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 165 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 13 ha, yli 1,5 metrin 7 ha ja yli 2 metrin 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,4 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Tölpännevan suotyypeistä on rämeellä 96 % ja avosuolla 4 %. Vallitsevana suotyyppinä on ojitettu kangasräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 50 % ja mättäiden korkeus 3,5 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Tölpännevan turpeista on rahkavaltaisia 99 % ja saravaltaisia 1 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 56 %, sararahkaturve (CS) 43 % ja rahkasaraturve (SC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 57 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 24 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 17 % kokonaisturvemäärästä. Suon eteläosassa on 0,3 0,7 m paksu heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Acutifolia ja Cuspidata -ryhmien rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta, jossa puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Muissa osissa suota turvekerros on hyvin ohut. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 1,8 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,4. Liekoja on erittäin vähän. Tölpänneva ei sovellu turvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyisen alueen pienialaisuudesta, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuudesta, suon pinnan tasaisuudesta ja Ison Lamujärven läheisyydestä johtuen. Suolta ei ole otettu näytteitä. 32

33 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 15. Tölpännevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 33

34 Teuvo Herranen 67. Iso Hangasneva Iso Hangasneva (kl , x = 7099,8, y = 3461,3) sijaitsee noin 17 km Pyhännän keskustasta lounaaseen. Se rajoittuu lännessä pääosin hiekkakankaisiin ja muualla moreenimaastoon. Luoteessa suo rajoittuu metsäautotien ja saarekkeiden välityksellä Pieneen Hangasnevaan, ja itäkoillisessa Isoon Lamujärveen. Suon länsipuolella on Lusikkakankaan soranottoalue. Suon ympäristön topografia on yleensä loivapiirteinen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpäähän, luoteiskulmaan ja itäosaan johtaa metsäautoteitä. Suolla on 128 tutkimuspistettä ja 294 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,0/10 ha ja syvyyspisteitä 4,5/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,5/10 ha (kuva 16). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon eteläosassa etelään noin 5 m/km. Suon pohjoisosassa selvää viettosuuntaa ei ole. Iso Hangasneva on suurimmaksi osaksi ojittamaton. Vain suon laiteita on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Suon pohjoisosan vedet laskevat itään Isoon Lamujärveen, josta vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon eteläosan vedet laskevat etelään Luomajokeen, jonka vedet virtaavat Kärsämäenjoen kautta Pyhäjokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 566 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 257 ha, yli 1,5 metrin 171 ha ja yli 2 metrin 100 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 4,3 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (68 %) ja moreeni (29 %). Hangaslammen ympärillä on järvimutaa turvekerroksen alla. Ison Hangasnevan suotyypeistä on rämeellä 51 %, avosuolla 45 %, korvessa 2 % ja turvekankaalla 2 %. Suo on pääasiassa keidassuota, jossa keidasräme, lyhytkortinen neva ja silmäkeneva vaihettuvat toisikseen. Suon pohjoisosassa on rahkaneva ja -rämealue. Suon eteläosassa on pieni koivulettokorpialue, jolla esiintyy mm. maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata). Alueen pintavesissä ja turvekerrostumassa on tavattu rautasaostumaa. Suon laiteilla on myös ojitettua saranevaa ja tupasvillarämettä. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 34 % ja mättäiden korkeus 2,7 dm. Suopuusto on pääosin melkein avointa vajaatuottoista mäntyä, ja kelopuuta on yleisesti (kuva 17). Kuva 17. Ison Hangasnevan keskiosan keidasrämealuetta. 34

35 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Ison Hangasnevan turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 31 %, sararahkaturve (CS) 27 %, rahkasaraturve (SC) 40 %, ruskosammalsaraturve (BC) 1 % ja saraturve (C) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 28 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Cuspidata -ryhmän rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla ja suoleväkkö ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on paksuhko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta, jonka yleisin lisätekijä on korte. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,4. Liekoja on erittäin vähän. Isolta Hangasnevalta on otettu näytteet pisteiltä A , B ja B Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,5 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,4 5,8), ph-arvo 4,6 (3,5 5,7), vesipitoisuus märkäpainosta 91,0 % (86,7 97,8) ja kuiva-ainemäärä 100,3 kg/suo-m 3 (46,6 135,9). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,7 MJ/kg (17,4 23,1) ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg (7,5 10,3). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,14 % kuivapainosta (0,07 0,22). Ison Hangasnevan pintaosa soveltuu kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Suon lähes yhtenäisestä 171 ha:n laajuisesta, yli 1,5 m syvästä alueesta soveltuu noin 160 ha kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon. Käyttökelpoinen turvemäärä on noin 0,99 milj. suo-m 3. Pääosin heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 1,97 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros) 171 hehtaarin alueella. Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,198 milj. tn (100,3 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 4,09 milj. GJ eli 1,14 milj. MWh (20,7 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 3,60 milj. GJ eli 1,00 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,51 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S0.15. Suon pohjoisosan pinnan tasaisuudesta johtuen alueen kuivattaminen ei ole helppoa. Asiaa vaikeuttaa myös Hangaslampi, jonka pinnan korkeus on jokseenkin suon pinnan tasalla. Suon rajoittuminen osittain Isoon Lamujärveen aiheuttaa myös ongelmia mahdolliselle turvetuotannolle. Lisäksi suolla on myös luontoarvoja. Suon keski- ja pohjoisosassa on paikoin korkeita mättäitä, ja suon pohjoisosan rahkaneva- ja rahkarämealueella on hillaa. Suon eteläpään koivulettokorvessa on tavattu mm. maariankämmekkää Dactylorhiza maculata. 35

36 Teuvo Herranen 36 Kuva 16. Ison Hangasnevan tutkimus- ja syvyyspisteet.

37 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Luotakkoneva Luotakkoneva (kl , x = 7105,5, y = 3465,5) sijaitsee noin 7 km Pyhännän keskustasta etelälounaaseen. Se rajoittuu etelässä ja lännessä suurelta osin Isoon Lamujärveen, muualla loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon itäreunaan ulottuu Pyhäntä-Kiuruvesi autotie ja suon keski- ja pohjoisosaan johtaa tilusteitä. Suolla on 239 tutkimuspistettä ja 224 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,6/10 ha ja syvyyspisteitä 2,4/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,0/10 ha (kuva 18). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m. Vedenjakaja on suon keskiosassa, eikä selvää viettosuuntaa siten voida suolla havaita. Luotakkonevan keski- ja kaakkoisosassa on luonnontilaista aluetta, muuten suo on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Suon eteläosan vedet laskevat ojia myöten etelälounaaseen Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Korteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon luoteisosan vedet laskevat ojia myöten Lamujokeen ja suon pohjoispään vedet ojia myöten Tammapuroon, josta Pyhännänjärven ja Pyhännänjoen kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 930 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 140 ha, yli 1,5 metrin 60 ha ja yli 2 metrin 16 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on yli 3,2 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (89 %) ja moreeni (9 %). Luotakkonevan suotyypeistä on rämeellä 61 %, avosuolla 29 %, pellolla 5 ja turvekankaalla 5 %. Suon keskiosassa on vallitsevana eri ojitusasteilla oleva varsinainen sararäme. Ojitettu tai muuttunut isovarpuräme on lähes yhtä yleinen suotyyppi suolla. Yleisiä ovat myös pääosin muuttuma-asteella olevat tupasvillaräme ja rimpineva. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 34 % ja mättäiden korkeus 3,1 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään riuku- tai pinotavara-asteen mäntyä. Luotakkonevan turpeista on rahkavaltaisia 53 % ja saravaltaisia 47 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 12 %, sararahkaturve (CS) 41 % ja rahkasaraturve (SC) 47 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 22 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 14 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on yleisin lisätekijä. Pohjalla on vaihtelevan paksuinen kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,6. Liekoja on erittäin vähän. Luotakkonevalta on otettu näytteet kahdeksalta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,1 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,8 19,8), ph-arvo 4,2 (3,1 5,3), vesipitoisuus märkäpainosta 86,6 % (61,1 98,2) ja kuiva-ainemäärä 119,7 kg/suo-m 3 (69,7 154,2). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,5 MJ/kg (18,5 24,8) ja 50 %:n kosteudessa 10,0 MJ/kg (8,0 11,2). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 % kuivapainosta (0,16 0,22). Luotakkonevan etelä- ja keskiosan yhtenäinen yli 1,5 metrin syvyinen alue soveltuu energiaturvetuotantoon. Isoa Lamujärveä vasten on jätettävä 100 metrin suojavyöhyke. Tuotantokelpoinen alue on kooltaan noin 45 ha ja energiaturvemäärä noin 0,68 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,081 milj. tn (119,7 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,83 milj. GJ eli 0,51 milj. MWh (22,5 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,63 milj. GJ eli 0,45 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,66 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q10.0,S

38 Teuvo Herranen Kuva 18. Luotakkonevan tutkimus- ja syvyyspisteet (mittakaava 1:30 000). 38

39 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Soidinmaa Soidinmaa (kl , x = 7097,3, y = 3465,6) sijaitsee noin 21 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu pääosin moreenimaastoon. Suon pohjoispuolella on Iso Lamujärvi. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsipuolelle johtaa metsäautoteitä. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 29 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 4,0/10 ha ja syvyyspisteitä 5,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9,8/10 ha (kuva 19). Suon pinta viettää pohjoiseen noin 6 m/km. Soidinmaa on kokonaan ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia pitkin Kruununojan kautta Isoon Lamujärveen, josta edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 50 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 5 ha ja yli 1,5 metrin 1 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,7 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (79 %) ja moreeni (21 %). Liejua ei ole tavattu. Soidinmaan suotyypeistä on rämeellä 65 %, avosuolla 10 %, korvessa 5 % ja turvekankaalla 20 %. Vallitsevana suotyyppinä on muuttunut isovarpuräme. Suon pohjoisosassa on vallitsevana muuttunut pallosararäme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 30 % ja mättäiden korkeus 3,5 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä ja koivua. Soidinmaan turpeista on rahkavaltaisia 69 % ja saravaltaisia 31 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 12 %, sararahkaturve (CS) 57 % ja rahkasaraturve (SC) 31 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 34 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 24 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Varpu on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 1,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,7. Liekoja on erittäin vähän. Soidinmaa ei ohutturpeisuutensa vuoksi sovellu turvetuotantoon, eikä näytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 19. Soidinmaan tutkimus- ja syvyyspisteet. 39

40 Teuvo Herranen 70. Jokineva Jokineva (kl ja , x = 7100,4, y = 3467,7) sijaitsee noin 10 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu lännessä Isoon Lamujärveen, etelässä peltoihin ja Kylmäpuroon, pohjoisessa Huhmarpuroon ja peltoihin. Idässä suo rajoittuu Pyhäntä-Kiuruvesi autotiehen. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 22 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,3/10 ha ja syvyyspisteitä 2,9/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,3/10 ha (kuva 20). Suon pinta viettää länteen noin 4 5 m/km. Jokineva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon eteläosan halki virtaa Tuposoja ja keskiosan halki Siltapuro. Vedet laskevat suolta ojia myöten länteen Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 75 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 21 ha ja yli 1,5 metrin 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,7 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Jokinevan suotyypeistä on rämeellä 36 % ja turvekankaalla 64 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat pohjoisemman altaan reunoilla varpu-, ruoho- ja puolukkaturvekangas ja keskellä muuttunut isovarpuräme, eteläisemmässä altaassa ruoho- ja varputurvekangas. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 28 % ja mättäiden korkeus 2,9 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tai tiheää pinotavara- tai tukkipuuasteen koivua ja mäntyä. Jokinevan turpeista on rahkavaltaisia 23 % ja saravaltaisia 77 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 8 %, sararahkaturve (CS) 15 % ja rahkasaraturve (SC) 77 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 56 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 9 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on yleensä hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Varpu on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,8. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuutensa vuoksi Jokineva ei sovellu turvetuotantoon, eikä näytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. 40

41 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 20. Jokinevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 41

42 Teuvo Herranen 71. Ruunakorpi Ruunakorpi (kl , x = 7096,3, y = 3467,5) sijaitsee noin 14 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu moreenimaastoon. Etelässä suo rajoittuu osittain Miilurannan paikallistien välityksellä Puronnevaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 23 tutkimuspistettä ja 53 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,1/10 ha ja syvyyspisteitä 2,7/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,8/10 ha (kuva 21). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen noin 4 6 m/km (suon lounaisosassa jopa 17 m/km). Ruunakorpi on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia ja Kruununojaa myöten luoteeseen Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 200 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 44 ha, yli 1,5 metrin 18 ha ja yli 2 metrin 6 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,0 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisin pohjamaalaji on hiekka (97 %). Liejua on suon pohjalla paikoin cm. Ruunakorven suotyypeistä on rämeellä 48 %, pellolla 4 % ja turvekankaalla 48 %. Vallitsevana suotyyppinä on ruohoturvekangas. Yleisiä ovat myös muuttunut varsinainen sararäme, muuttunut tai ojitettu rahkaräme, muuttunut tupasvillaräme ja puolukkaturvekangas. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 29 % ja mättäiden korkeus 2,7 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tai tiheää pinotavara-asteen mäntyä ja koivua. Ruunakorven turpeista on rahkavaltaisia 12 % ja saravaltaisia 88 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 8 %, sararahkaturve (CS) 4 %, rahkasaraturve (SC) 86 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 2 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 5 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 13 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Varpu on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Puu on yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,0 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,8. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 1,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,5 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,4 %. Ruunakorvesta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,0 % kuivapainosta (vaihteluväli 3,1 4,3), ph-arvo 4,3 (4,0 4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 83,5 % (74,2 89,4) ja kuiva-ainemäärä 116,4 kg/suo-m 3 (86,0 146,6). Lämpöarvo- ja rikkimääritykset puuttuvat suolta. Ruunakorvesta soveltuu energiaturvetuotantoon suon lounaisosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (16 ha). Tuotantokelpoinen turvemäärä on noin 0,26 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,030 milj. tn (116,4 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,65 milj. GJ eli 0,18 milj. MWh (21,6 MJ/ kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,58 milj. GJ eli 0,16 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,62 MWh. 42

43 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 21. Ruunakorven tutkimus- ja syvyyspisteet. 43

44 Teuvo Herranen 72. Varisneva Varisneva (kl , x = 7099,3, y = 3468,5) sijaitsee noin 12 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu lännessä Pyhäntä-Kiuruvesi autotiehen ja muualla loivapiirteisiin soistuneisiin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 27 tutkimuspistettä ja 41 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,1/10 ha ja syvyyspisteitä 1,7/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 2,8/10 ha (kuva 22). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen noin 5 m/km. Varisneva on lähes kokonaan ojitettu. Vain suon pohjoisosassa on pieni ojittamaton alue. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat ojia myöten suon pohjoisosasta Siltapuron kautta ja eteläosasta Tuposojan kautta Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 240 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 11 ha ja yli 1,5 metrin 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,0 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Varisnevan suotyypeistä on rämeellä 63 % ja turvekankaalla 37 %. Vallitsevana suotyyppinä suon eteläosassa on karhunsammalmuuttuma, keski- ja pohjoisosassa muuttunut varsinainen sararäme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tai tiheää riuku- ja pinotavara-asteen koivua ja mäntyä. Varisnevan turpeista on rahkavaltaisia 12 % ja saravaltaisia 88 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 5 %, sararahkaturve (CS) 7 % ja rahkasaraturve (SC) 88 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 29 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 15 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Varpu on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros melko heikosti maatunutta saravaltaista turvetta. Puu on yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,0. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,5 %. Varisneva ei sovellu turvetuotantoon ohutturpeisuutensa ja turpeen heikon maatuneisuuden vuoksi. Suolta ei ole otettu turvenäytteitä. 44

45 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 22. Varisnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 45

46 Teuvo Herranen 73. Joutensuo Joutensuo (kl , x = 7097,0, y = 3469,5) sijaitsee noin 16 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu idässä jyrkkäpiirteiseen moreenimaastoon ja muualla loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon lounais- ja eteläreunaa kiertää Pyhäntä-Kiuruvesi autotie. Suolla on 86 tutkimuspistettä ja 163 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,8/10 ha ja syvyyspisteitä 3,5/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 5,3/10 ha (kuva 23). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen noin 6 13 m/km. Joutensuo on kokonaan ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon eteläosasta ojia myöten Kylmäpuroon ja pohjoisosasta osaksi Haarapuron kautta Kylmäpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 400 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 95 ha, yli 1,5 metrin 64 ha ja yli 2 metrin 28 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,6 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Joutensuon suotyypeistä on rämeellä 80 %, avosuolla 5 % ja turvekankaalla 15 %. Vallitsevina suotyyppeinä suon keski- ja pohjoisosassa ovat muuttuneet tupasvilla- ja isovarpuräme. Yleisiä ovat myös pääosin muuttuneet varsinainen sararäme ja rahkaräme. Suon eteläosassa ruohoturvekangas on yleisin. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 44 % ja mättäiden korkeus 2,9 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara- tai tukkipuuasteen mäntyä. Joutensuon turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 19 %, sararahkaturve (CS) 37 % ja rahkasaraturve (SC) 44 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 36 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 6 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on vaihteleva kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Korte ja puu ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,4. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Joutensuolta on otettu näytteet pisteiltä A ja A Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,0 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,0 3,7), ph-arvo 4,2 (3,4 5,0), vesipitoisuus märkäpainosta 89,8 % (72,9 93,1) ja kuiva-ainemäärä 97,1 kg/suo-m 3 (95,9 131,1). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg (17,8 22,9) ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg (7,7 10,2). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % kuivapainosta (0,12 0,25). Joutensuon yli 1,5 metrin syvyinen alue (64 ha) soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 0,96 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,093 milj. tn (97,1 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 2,00 milj. GJ eli 0,56 milj. MWh (21,5 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,77 milj. GJ eli 0,49 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,51 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A2.0,Q8.0,S

47 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 23. Joutensuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 47

48 Teuvo Herranen 74. Puronneva Puronneva (kl , x = 7095,0, y = 3468,5) sijaitsee noin 16 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu lännessä ja etelässä moreenimaastoon, idässä Kylmäpuroon ja pohjoisessa Miilurannan paikallistiehen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon itäpuolella on Pyhäntä Kiuruvesi autotie. Suolla on 37 tutkimuspistettä ja 71 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,4/10 ha ja syvyyspisteitä 6,4/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 9,8/10 ha (kuva 24). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää koilliseen noin 5 8 m/ km. Puronneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Kylmäpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 110 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 50 ha, yli 1,5 metrin 28 ha ja yli 2 metrin 15 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,8 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua on suon itäosan pohjalla monin paikoin cm. Puronnevan suotyypeistä on rämeellä 35 % ja turvekankaalla 65 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat ruohoturvekangas, muuttunut tupasvillaräme ja varputurvekangas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä ja koivua. Puronnevan turpeista on rahkavaltaisia 37 % ja saravaltaisia 63 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 9 %, sararahkaturve (CS) 29 % ja rahkasaraturve (SC) 62 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijä- nä sisältäviä turpeita on 24 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 26 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 15 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on yleensä vaihteleva kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Puu on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,9. Liekoja on erittäin vähän. Puronnevalta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,3 % kuivapainosta (vaihteluväli 2,5 8,5), ph-arvo 4,3 (3,6 4,9), vesipitoisuus märkäpainosta 89,1 % (86,2 91,9) ja kuiva-ainemäärä 105,4 kg/suo-m 3 (81,7 133,0). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg (19,2 23,4) ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg (8,4 10,5). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % kuivapainosta (0,16 0,18). Puronnevan yli 1,5 metrin syvyinen alue (28 ha) soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen turvemäärä on noin 0,45 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,047 milj. tn (105,4 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,02 milj. GJ eli 0,28 milj. MWh (21,5 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,90 milj. GJ eli 0,25 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,56 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q8.0,S

49 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 24. Puronnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 49

50 Teuvo Herranen 75. Koivikkoneva Koivikkoneva (kl , x = 7094,2, y = 3470,5) sijaitsee noin 18 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu idässä jyrkkäpiirteiseen moreenimaastoon, muualla loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon pohjoisreunalla ja itäpuolella on Pyhäntä-Kiuruvesi -autotie. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 26 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 3,5/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,2/10 ha (kuva 25). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länsiluoteeseen noin 6 10 m/ km. Koivikkoneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Kurkisuon pohjoispään läpi Kylmäpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 75 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 5 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,5 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Koivikkonevan suotyypeistä on rämeellä 46 % ja turvekankaalla 54 %. Suon pohjoisosassa on vallitsevana suotyyppinä muuttunut isovarpuräme, keski- ja eteläosassa ruohoturvekangas. Myös muuttunut varsinainen sararäme on yleinen. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 32 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tai tiheää tukkipuu- ja pinotavara-asteen mäntyä ja koivua. Koivikkonevan turpeista on rahkavaltaisia 52 % ja saravaltaisia 48 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 10 %, sararahkaturve (CS) 42 % ja rahkasaraturve (SC) 48 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 83 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Puu on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta, jossa on yleisesti puuta ja kortetta lisätekijänä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,1 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,5. Liekoja on erittäin vähän. Eniten liekoja on yli metrin syvyisellä alueella 0 1 m:n syvyydessä (keskimäärin 0,5 %). Ohutturpeisuutensa vuoksi Koivikkoneva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Kuva 25. Koivikkonevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 50

51 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Veteläsuo Veteläsuo (kl , x = 7092,5, y = 3470,5) sijaitsee noin 22 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu etelässä ja lännessä soraiseen hiekkakankaaseen, kaakossa metsäautotien välityksellä Lautasaarennevaan, pohjoisessa hiekkamaastoon ja koillisessa moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 17 tutkimuspistettä ja 30 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,3/10 ha ja syvyyspisteitä 2,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,6/10 ha (kuva 26). Suon pinta viettää luoteeseen noin 2,5 4 m/km. Veteläsuo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten pohjoiseen, Kurkisuon läpi Kylmäpuroon, josta Isoon Lamujärveen. Tästä vedet laskevat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 130 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 9 ha, yli 1,5 metrin 2 ha ja yli 2 metrin 1 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,2 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Veteläsuon suotyypeistä on rämeellä 76 %, avosuolla 6 % ja turvekankaalla 18 %. Vallitsevina suo- tyyppeinä ovat muuttunut tai ojitettu rahkaräme, ojitettu isovarpuräme ja varpututrvekangas. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 52 % ja mättäiden korkeus 2,8 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Veteläsuon turpeista on rahkavaltaisia 80 % ja saravaltaisia 20 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 29 %, sararahkaturve (CS) 51 % ja rahkasaraturve (SC) 20 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 52 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 1 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 7 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla ja varpu ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on yleensä ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahkavaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,5. Liekoja on erittäin vähän. Ohutturpeisuutensa vuoksi Veteläsuo ei sovellu turvetuotantoon, eikä näytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 26. Veteläsuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 51

52 Teuvo Herranen 77. Kotakankaansuo Kotakankaansuo (kl , x = 7098,2, y = 3471,1) sijaitsee noin 22 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu etelässä turvetuotantoalueen tien välityksellä Konnunsuon turvetuotantoalueeseen, lännessä jyrkkäpiirteiseen moreenimaastoon, muualla loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 12 tutkimuspistettä ja 10 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,0/10 ha ja syvyyspisteitä 0,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 1,8/10 ha (kuva 27). Suon pinta viettää luoteeseen noin 5 9 m/km. Kotakankaansuo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Vain suon kaakkoisosa on ojittamatta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten luoteeseen Siltapuroon, josta Isoon Lamujärveen. Tästä vedet virtaavat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 125 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 1 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,3 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Kotakankaansuon suotyypeistä on rämeellä 75 % ja turvekankaalla 25 %. Vallitsevana suotyyppinä on muuttunut tupasvillaräme. Yleisiä ovat myös muuttunut isovarpuräme ja varputurvekangas. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 30 % ja mättäiden korkeus 3,2 dm. Suopuusto on pääosin harvaa tai keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä. Kotakankaansuon turpeista on rahkavaltaisia 78 % ja saravaltaisia 22 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 72 %, sararahkaturve (CS) 6 % ja rahkasaraturve (SC) 22 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 78 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 22 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä koko turvekerrostumassa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Liekoja on erittäin vähän. Ohutturpeisuutensa vuoksi Kotakankaansuo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 27. Kotakankaansuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 52

53 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Leppikankaansuo Leppikankaansuo (kl , x = 7107,9, y = 3463,5) sijaitsee noin 6 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu loivapiirteisiin hiekkakankaisiin muualla, paitsi lännessä Lamujokeen ja lounaassa Isoon Lamujärveen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon halki johtaa paikallistie. Suolla on 30 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,5/10 ha ja syvyyspisteitä 2,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 4,6/10 ha (kuva 28). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään noin 1 m/km. Leppikankaansuo on pohjoisosa on ojitettu, eteläosan lähes ojittamaton. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten länteen Lamujokeen, jota Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Ison Lamujärven alue. Suon kokonaispinta-ala on 120 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 22 ha, yli 1,5 metrin 11 ha ja yli 2 metrin 5 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,8 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajeina ovat hiekka (88 %), hieta (8 %) ja moreeni (4 %). Liejua on suon itäosan keskellä pohjalla paikoin cm. Leppikankaansuon suotyypeistä on rämeellä 64 %, avosuolla 33 % ja turvekankaalla 3 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat eri ojitusasteilla oleva isovarpuräme, luonnontilaiset lyhytkortinen neva ja rahkaneva sekä muuttunut kangasräme. Yleisiä ovat myös luonnontilainen tai ojitettu varsinainen sararäme ja ojitettu tai muuttunut tupasvillaräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 39 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Suopuusto on pääosin melkein avointa, keskitiheää tai tiheää taimikosta pinotavaraan tai vajaatuottoista mäntyä. Leppikankaansuon turpeista on rahkavaltaisia 82 % ja saravaltaisia 18 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 29 %, sararahkaturve (CS) 53 % ja rahkasaraturve (SC) 17 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 17 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 4 % kokonaisturvemäärästä. Suon itäosan yli 1,5 metrin syvyisellä alueella on paksu heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on paksu kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta, jossa korte on yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Liekoja ei ole tavattu. Leppikankaansuolta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,2 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,5 3,8), ph-arvo 3,7 (3,3 4,2), vesipitoisuus märkäpainosta 89,9 % (85,0 97,0) ja kuiva-ainemäärä 112,2 kg/suo-m 3 (51,4 154,5). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,0 MJ/kg (17,9 23,6) ja 50 %:n kosteudessa 9,3 MJ/kg (7,7 10,6). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,10 % kuivapainosta (0,07 0,15). Leppikankaansuon yli 1,5 metrin syvyinen alue (11 ha) soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen turvemäärä on noin 0,19 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,021 milj. tn (112,2 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,45 milj. GJ eli 0,12 milj. MWh (21,0 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,40 milj. GJ eli 0,11 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,58 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S0.15. Suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen heikosti maatunut rahkavaltainen turvekerros on monin paikoin haitallisen paksu palaturvetuotantoon. 53

54 Teuvo Herranen Kuva 28. Leppikankaansuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 54

55 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Huhmarkangas Huhmarkangas (kl , x = 7101,5, y = 3468,8) sijaitsee noin 10 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu pohjoisessa Huhmarpuroon ja Heinäpuroon, lännessä Pyhäntä-Kiuruvesi autotiehen, etelässä tien välityksellä Varisnevaan ja idässä Huhmarkankaaseen. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 5 tutkimuspistettä ja 26 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 0,4/10 ha ja syvyyspisteitä 2,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 2,4/10 ha (kuva 29). Suon pinta viettää länteen noin 2,5 8 m/km. Huhmarkangas on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Huhmarpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 130 ha. Yli metrin syvyistä aluetta ei havaittu. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 0,5 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Huhmarkankaan suotyypeistä on rämeellä 80 % ja korvessa 20 %. Yleisin suotyyppi on ojitettu isovarpuräme Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 24 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara- tai tukkipuuasteen mäntyä ja koivua. Huhmarkankaan turpeet ovat rahkavaltaisia (100 %). Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 87 % ja sararahkaturve (CS) 13 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 85 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 19 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Varpu on yleinen lisätekijä. Pohjaturvekerros puuttuu. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Ohutturpeisuutensa vuoksi suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 29. Huhmarkankaan tutkimus- ja syvyyspisteet. 55

56 Teuvo Herranen 80. Lähdeneva Lähdeneva (kl , x = 7107,1, y = 3471,5) sijaitsee noin 4 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu koillisessa ja idässä Pulkkila-Iisalmi autotiehen, etelässä rikkonaisiin hiekkasaarekkeisiin, kaakossa Lapinsalonkankaaseen ja metsäautotien välityksellä Kurkinevaan, lännessä Multikaartojen hiekkasärkkiin, hiekkakankaisiin ja saarekkeisiin sekä Tattarinevaan ja Aidanpäärämeeseen. Kulkuyhteydet ovat hyvät; suon kaakkoisreunaan johtaa Lapinsalonkankaan metsäautotie. Suolla on 334 tutkimuspistettä ja 346 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,3/10 ha ja syvyyspisteitä 2,3/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 4,6/10 ha (kuva 30). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon pohjoisosassa länsiluoteeseen ja eteläosassa lounaaseen noin 1,5 m/ km. Lähdenevan keskiosa on luonnontilainen ja reunaosat on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Vedet laskevat suon pohjoisosasta Ukonojan kautta Sammakkosuolle, josta Pyhännänjärveen ja edelleen Pyhännänjokea Siikajokeen. Suon eteläosan vedet valuvat Tattarinevan, Mellassalmenkanavan ja Korpilahdenkanavan kautta Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 1480 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 330 ha, yli 1,5 metrin 160 ha ja yli 2 metrin 70 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,2 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (58 %) ja moreeni (41 %). Lähdenevan suotyypeistä on rämeellä 57 %, avosuolla 38 %, korvessa 1 % ja turvekankaalla 4 %. Suon pohjoisosassa on laaja luonnontilainen rimpineva-alue, suon keskiosassa ovat vallitsevina pääosin luonnontilaiset lyhytkortinen neva ja keidasräme sekä lounaisosassa muuttunut varsinainen sararäme. Itä- ja keskiosassa on pääosin muuttunut rahkaräme yleinen. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 25 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään pinotavara- tai taimikkoasteen mäntyä. Lähdenevan turpeista on rahkavaltaisia 70 % ja saravaltaisia 30 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 40 %, sararahkaturve (CS) 29 %, saraturve (C) 6 %, ruskosammalsaraturve (BC) 1% ja rahkasaraturve (SC) 24 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 46 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 11 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 6 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on vaihtelevan paksuinen kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Tupasvilla, varpu ja suoleväkkö ovat melko yleisiä lisätekijöitä turvekerrostuman pinta- ja keskiosassa, puu ja korte pohjaturvekerroksessa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Liekoja on erittäin vähän. Eniten liekoja on yli 1,5 m:n syvyisellä alueella 0 1 m:n syvyydessä (keskimäärin 0,4 %). Lähdenevalta on otettu näytteet kahdeksalta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,3 % kuivapainosta (vaihteluväli 0,8 6,4), ph-arvo 4,0 (3,1 4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 90,5 % (84,8 97,5) ja kuiva-ainemäärä 102,3 kg/suo-m 3 (47,9 156,1). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,6 MJ/kg (17,5 24,3) ja 50 %:n kosteudessa 9,6 MJ/kg (7,5 10,9). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,15 % kuivapainosta (0,07 0,28). Lähdenevan itä- ja keskiosassa suon pinnassa on paksu heikosti maatunut rahkavaltainen turvekerros (0,5 1,0 m). Tämä paksun pintarahkan alue on jakaantunut kahteen osaan, josta itäisemmän pintaala on 40 ha ja suon keskiosassa olevan 26 ha. Näiden alueiden pintaosa soveltuu kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon. Tuotantokelpoinen kasvuturvemäärä on itäosassa 0,26 milj. suo-m 3 ja keskiosassa 0,17 milj. suo-m 3. Muu osa suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen (160 ha) turpeista soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 1,92 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,196 milj. tn (102,3 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 4,24 milj. GJ eli 1,18 milj. MWh (21,6 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 3,77 milj. GJ eli 1,05 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,55 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S

57 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 30. Lähdenevan tutkimus- ja syvyyspisteet (mittakaava 1:30 000). 57

58 Teuvo Herranen 81. Kurkineva 1 Kurkineva 1 (kl , x = 7105,3, y = 3473,5) sijaitsee noin 7 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon koillispuolella on Iisalmi-Pulkkila autotie, pohjois- ja eteläpuolelle johtaa metsäautotiet. Suolla on 240 tutkimuspistettä ja 387 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,3/10 ha ja syvyyspisteitä 5,5/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,8/10 ha (kuva 31). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen noin 4 5 m/km. Kurkinevan keskiosa on luonnontilainen, muuten suo on ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta suon eteläpuolella virtaavaan Huhmarpuroon, joka laskee Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 710 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 280 ha, yli 1,5 metrin 140 ha ja yli 2 metrin 55 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,0 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajit ovat hiekka (98 %) ja moreeni (2 %). Liejua ei ole tavattu. Kurkinevan suotyypeistä on rämeellä 56 %, avosuolla 35 %, korvessa 1 % ja turvekankaalla 8 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat eriasteiset isovarpuräme, rimpineva, tupasvillaräme, rahkaräme, rahkaneva ja lyhytkortinen neva. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 47 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää vajaatuottoista tai riukuasteen mäntyä. Kurkinevan turpeista on rahkavaltaisia 64 % ja saravaltaisia 36 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 29 %, sararahkaturve (CS) 35 % ja rahkasaraturve (SC) 36 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 48 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 4 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 1 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, jossa rahkasammal- ten lisäksi on yleensä vaihtelevia määriä tupasvillan ja sarojen jäänteitä. Tupasvilla on yleinen lisätekijä usein jopa koko turvekerrostumassa. Pohjalla on vaihtelevan paksuinen kerros kohtalaisesti maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Pohjaturvekerroksen lisätekijöinä tavataan usein myös puuta ja kortetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,7. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Kurkinevalta on otettu näytteet 12 pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,7 % kuivapainosta (vaihteluväli 0,7 7,4), ph-arvo 4,1 (3,0 5,0), vesipitoisuus märkäpainosta 89,8 % (83,7 96,3) ja kuiva-ainemäärä 103,9 kg/suo-m 3 (53,9 162,9). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,3 MJ/kg (19,3 24,5) ja 50 %:n kosteudessa 10,0 MJ/kg (8,4 11,1). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,16 % kuivapainosta (0,07 0,32). Kurkinevasta soveltuu energiaturvetuotantoon jyrsinturvemenetelmällä yli 1,5 metrin syvyiset alueet, joista itäisimmän koko on 94 ha, läntisimmän 25 ha ja pohjoisimman 21 ha. Käyttökelpoinen turvemäärä on vastaavasti noin 1,30 milj. suo-m 3, 0,44 milj. suo-m 3 ja 0,33 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,215 milj. tn (103,9 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 4,80 milj. GJ eli 1,33 milj. MWh (22,3 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 4,26 milj. GJ eli 1,18 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,57 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S

59 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 31. Kurkinevan tutkimus- ja syvyyspisteet (mittakaava 1:30 000). 59

60 Teuvo Herranen 82. Kerosenkangas Kerosenkangas (kl , x = 7104,8, y = 3475,0) sijaitsee noin 10 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu pohjoisessa Kurkinevaan, lännessä Kerosenkankaaseen, etelässä metsäautotiehen ja idässä Pulkkila-Iisalmi -autotiehen. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 9 tutkimuspistettä ja 20 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,8/10 ha ja syvyyspisteitä 4,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,8/10 ha (kuva 32). Suon pinta viettää etelään noin 2,5 m/km. Kerosenkangas on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten suon eteläpuolella olevaan Huhmarpuroon, joka virtaa Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 50 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,1 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Kerosenkankaan suotyypeistä on rämeellä 67 %, avosuolla 27 % ja korvessa 6 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat ojitettu tai muuttunut rahkaräme ja eri ojitusasteilla oleva rahkaneva. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 48 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Kerosenkankaan turpeet ovat rahkavaltaisia (100 %). Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 87 % ja sararahkaturve (CS) 13 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 85 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 19 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on ohuehko heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahkavaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,7. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuutensa vuoksi suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 32. Kerosenkankaan tutkimus- ja syvyyspisteet. 60

61 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Heinäneva Heinäneva (kl , x = 7101,8, y = 3470,4) sijaitsee noin 13 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu pohjoisessa Huhmarpuroon, lännessä Huhmarkankaaseen, etelässä Pihlajanevaan sekä idässä Hangasnevaan ja Hangaskankaaseen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon lounaisreunalla on metsäautotie. Suolla on 91 tutkimuspistettä ja 294 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,6/10 ha ja syvyyspisteitä 5,2/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,8/10 ha (kuva 33). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länsiluoteeseen noin 4 8 m/ km. Heinänevan itäosa on suurimmaksi osaksi ojitettu, suon länsiosassa on laaja ojittamaton alue. Reuna-alueet on ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia ja Heinäpuroa myöten Huhmarpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 570 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 65 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,6 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajeina ovat hiekka (91 %) ja hieta (9 %). Heinänevan suotyypeistä on rämeellä 51 %, avosuolla 42 %, korvessa 2 % ja turvekankaalla 5 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat pääosin luonnontilaiset ruohoinen sararäme, rimpineva ja ruohoinen saraneva. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 26 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään pinotavaraasteen tai vajaatuottoista mäntyä. Heinänevan turpeista on rahkavaltaisia 25 % ja saravaltaisia 75 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 9 %, sararahkaturve (CS) 16 % ja rahkasaraturve (SC) 75 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 17 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 10 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 5 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Korte on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Liekoja on erittäin vähän. Ohutturpeisuutensa vuoksi Heinäneva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. 61

62 Teuvo Herranen Kuva 33. Heinänevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 62

63 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Hangasneva Hangasneva (kl , x = 7102,5, y = 3474,5) sijaitsee noin 11 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu pohjoisessa huhmarpuroon, idässä Iisalmi-Pulkkila autotiehen, lännessä osaksi Heinänevaan ja muualla hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsiosassa olevalle Hangaskankaalle johtaa metsäautotie, samoin suon kaakkoispäähän. Konnunsuon turvetyömaan tie on suon eteläpuolella, samoin kuin Muurainsuo. Suolla on 252 tutkimuspistettä ja 339 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,4/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,7/10 ha (kuva 34). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen noin 4 17 m/ km. Hangasneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten luoteeseen Huhmarpuroon, joka laskee Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 1030 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 175 ha, yli 1,5 metrin 100 ha ja yli 2 metrin 40 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,0 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (93 %) ja moreeni (7 %). Liejua ei ole tavattu. Hangasnevan suotyypeistä on rämeellä 49 %, avosuolla 45 % ja turvekankaalla 6 %. Vallitsevana suotyyppinä erityisesti suon itä- ja pohjoisosassa on muuttunut rimpineva. Suon länsi- ja eteläosassa ovat yleisiä muuttuneet rahkaräme ja tupasvillaräme. Muuttunut varsinainen sararäme on yleinen suon eri osissa, ja muuttunut varsinainen saraneva suon itäosassa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 32 % ja mättäiden korkeus 2,7 dm. Suopuusto on pääosin harvaa tai keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä. Hangasnevan turpeista on rahkavaltaisia 45 % ja saravaltaisia 55 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 34 %, saraturve (C) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 54 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 22 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Osassa suota saravaltainen turve alkaa jo pinnasta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä pintarahka-alueilla, siniheinä ja korte rimpi- ja saraneva sekä sararämealueilla. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta, jossa puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,4 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,9. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Hangasnevalta on otettu näytteet seitsemältä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,5 % kuivapainosta (vaihteluväli 0,9 33,7), ph-arvo 4,6 (3,0 6,5), vesipitoisuus märkäpainosta 90,6 % (83,1 93,9) ja kuiva-ainemäärä 88,6 kg/suo-m 3 (46,5 136,1). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,4 MJ/kg (17,8 23,5) ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg (7,7 10,5). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 % kuivapainosta (0,06 0,45). Suon syvimmältä alueelta otetuissa näytteissä on tavattu korkeita tuhkapitoisuuksia, jotka lienevät alueen halki virranneen luonnonpuron aiheuttamia. Nykyisin puro on osittain kuivunut. Hangasnevasta soveltuu energiaturvetuotantoon suon länsiosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (93 ha). Käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 1,49 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,132 milj. tn (88,6 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 2,83 milj. GJ eli 0,79 milj. MWh (21,4 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,51 milj. GJ eli 0,70 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,47 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q8.0,S0.20. Turvetuotantoa vaikeuttava tekijä on paikoin korkea tuhkapitoisuus etenkin pintaosassa. 63

64 Teuvo Herranen Kuva 34. Hangasnevan tutkimus- ja syvyyspisteet (mittakaava 1:30 000). 64

65 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Haaraneva Haaraneva (kl , x = 7104,2, y = 3476,2) sijaitsee noin 9 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu pohjoisessa Pitkäkankaan harjumuodostumaan. Idässä ja etelässä suo rajoittuu pääosin Huhmarpuron ja Kivipuron välityksellä Talvinevaan, etelässä osaksi myös moreenisaarekkeisiin ja Kivinevaan. Lännessä suo rajoittuu Pulkkila-Iisalmi autotiehen ja moreenisaarekkeisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, Pitkäkankaalla suon pohjoispuolella on metsäautotie. Suolla on 83 tutkimuspistettä ja 159 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,4/10 ha ja syvyyspisteitä 4,5/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,9/10 ha (kuva 35). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää Huhmarpuron pohjoispuolella etelään ja eteläpuolella luoteeseen noin 5 8 m/ km. Haaraneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon itäosassa on pienialaisia ojittamattomia alueita. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia ja Kivipuroa myöten Huhmarpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 350 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 105 ha, yli 1,5 metrin 65 ha ja yli 2 metrin 11 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,5 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisin pohjamaalaji on hiekka (99 %). Liejua ei ole tavattu Haaranevan suotyypeistä on rämeellä 77 %, avosuolla 7 %, korvessa 3 % ja turvekankaalla 13 %. Suon pohjoisosassa ovat vallitsevina muuttuma-asteella olevat rahkaräme, tupasvillaräme ja rimpineva, suon eteläosassa ojitetut lyhytkorsinevaräme, isovarpuräme, tupasvillaräme ja rahkaräme. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 37 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Haaranevan turpeista on rahkavaltaisia 65 % ja saravaltaisia 35 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 34 %, sararahkaturve (CS) 31 % ja rahkasaraturve (SC) 35 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 15 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta, jossa korte on yleisin lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Haaranevalta on otettu näytteet kuudelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,0 % kuivapainosta (vaihteluväli 0,9 6,5), ph-arvo 4,1 (2,6 5,5), vesipitoisuus märkäpainosta 86,5 % (75,9 91,8) ja kuiva-ainemäärä 115,0 kg/suo-m 3 (68,6 156,8). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 23,4 MJ/kg (19,7 24,9) ja 50 %:n kosteudessa 10,5 MJ/kg (8,6 11,2). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,31 % kuivapainosta (0,08 1,05). Huhmarpuron varrelta (pisteeltä A ) otettujen näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 23 %, kun se muualla suolla on keskimäärin 3,0. Vastaavasti kuivatilavuuspainot ovat 197 kg/suo-m 3 ja 115 kg/ suo-m 3. Pisteen arvot on jätetty pois laskelmista, koska ne poikkeavat selvästi muiden pisteiden arvoista. Haaranevan keskiosan yli 1,5 metrin syvyinen alue Huhmarpuron lievealuetta lukuun ottamatta soveltuu energiaturvetuotantoon. Tuotantokelpoinen alue on noin 63 ha ja käyttökelpoinen turvemäärä noin 0,95 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,109 milj. tn (115 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 2,56 milj. GJ eli 0,71 milj. MWh (20,5 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,29 milj. GJ eli 0,64 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,67 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S0.35. Pohjaturvekerroksen korkea rikkipitoisuus monin paikoin voi tuottaa ongelmia mahdolliselle turvetuotannolle. 65

66 Teuvo Herranen Kuva 35. Haaranevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 66

67 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Talvineva Talvineva (kl , x = 7103,7, y = 3477,9) sijaitsee noin 13 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu pohjoisessa ja idässä Kokkomäen harjumuodostumaan. Luoteessa suo rajoittuu Huhmarpuroon ja lännessä Kivipuroon, joiden toisella puolen on Haaraneva. Kivipuro erottaa suon lounaassa Kivinevasta ja etelässä Korpiennevasta. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon koillis- ja itäpuolelle johtaa metsäautotiet. Suolla on 4 tutkimuspistettä ja 78 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 0,1/10 ha ja syvyyspisteitä 2,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 2,9/10 ha (kuva 36). Suon pinta viettää länteen noin 6 10 m/km. Talvineva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon itäosassa on pieni lähes ojittamaton alue. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Kivipuron kautta Huhmarpuroon, josta Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Talvinevan kokonaispinta-ala on 280 ha. Yli metrin syvyistä aluetta ei ole havaittu. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 0,8 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Talvinevan suotyypeistä on rämeellä 75 % ja turvekankaalla 25 %. Vallitsevana suotyyppinä on muuttunut tupasvillaräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 25 % ja mättäiden korkeus 2,7 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä ja koivua. Talvinevan turpeet ovat rahkavaltaisia (100 %). Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 21 % ja sararahkaturve (CS) 79 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 29 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on hyvin ohut kerros hyvin maatunutta rahkavaltaista turvetta, jossa puu on yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 7,2. Ohutturpeisuudestaan johtuen Talvineva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. 67

68 Teuvo Herranen Kuva 36. Talvinevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 68

69 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Pihlajaneva Pihlajaneva (kl , x = 7099,5, y = 3472,5) sijaitsee noin 15 km Pyhännän keskustasta eteläkaakkoon. Se rajoittuu lännessä moreenimaastoon, muualla hiekkasaarekkeisiin. Pohjoisessa suo rajoittuu osittain Heinänevaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsi-, etelä- ja itäpuolelle johtaa metsäautotiet. Suolla on 41 tutkimuspistettä ja 157 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 0,8/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 4,1/10 ha (kuva 37). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon pohjoisosassa länteen noin 5 8 m/km ja eteläosassa luoteeseen noin 4 6 m/km. Pihlajaneva on melkein kokonaan ojitettu. Vain suon keskiosassa on pieni ojittamaton alue. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta pohjoiseen Heinänevalle, josta ojia ja Heinäpuroa myöten Huhmarpuroon. Tästä vedet valuvat Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 480 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 43 ha ja yli 1,5 metrin 12 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,9 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajeina ovat hiekka (97 %) ja moreeni (3 %). Liejua on suon pohjalla paikoin cm. Pihlajanevan suotyypeistä on rämeellä 68 %, avosuolla 12 %, korvessa 3 % ja turvekankaalla 17 %. Suon keskiosa on pääasiassa ruohoturvekangasta, itäosa muuttuneita isovarpu- ja tupasvillarämeitä, länsiosa muuttuneita pallosara- ja isovarpurämeitä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 31 % ja mättäiden korkeus 3,1 dm. Suopuusto on pääosin mel- kein avoimesta tiheään pinotavara-asteen mäntyä. Pihlajanevan turpeista on rahkavaltaisia 74 %, saravaltaisia 25 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 39 %, sararahkaturve (CS) 35 %, ruskosammalturve (B) 1 % ja rahkasaraturve (SC) 25 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 48 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 20 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 16 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on yleensä ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Liekoja ei ole tavattu. Suolta ei ole otettu turvenäytteitä. Pihlajanevasta soveltuu pienimuotoiseen energiaturvetuotantoon suon keskiosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (8 ha) ja suon pohjoisosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (4 ha). Alueiden tuotantokelpoinen turvemäärä on noin 0,10 milj. suo-m 3 ja 0,05 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Näiden alueiden välisellä alueella on turvetta 1,0 1,6 m. Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,015 milj. tn (102 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,33 milj. GJ eli 0,09 milj. MWh (21,6 MJ/ kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,29 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,53 MWh. 69

70 Teuvo Herranen Kuva 37. Pihlajanevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 70

71 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Ruuhikankaansuo Ruuhikankaansuo (kl , x = 7098,3, y = 3474,2) sijaitsee noin 18 km Pyhännän keskustasta eteläkaakkoon. Se rajoittuu loivapiirteisiin hiekkakankaisiin, etelä- ja itäpuolella osittain soistuneeseen Muurainkaartoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon luoteisreunaan ulottuu metsäautotie. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 12 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,2/10 ha ja syvyyspisteitä 2,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 4,2/10 ha (kuva 38). Suo on vedenjakajalla, joten selvää viettosuuntaa ei voida havaita. Ruuhikankaansuon reunaosat on ojitettu ja keskiosa ojittamaton. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Vedet laskevat suolta ojia myöten pohjoisosasta pohjoiseen Pihlajanevalle ja eteläosasta lounaaseen Sotapuronniitylle, josta Pihlajanevalle. Vedet valuvat Pihlajanevalta pohjoiseen Heinänevalle, josta ojia ja Heinäpuroa myöten Huhmarpuroon. Tästä vedet valuvat Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 60 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 6 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,5 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajeina ovat hiekka (91 %) ja moreeni (9 %). Liejua ei ole tavattu. Ruuhikankaansuon suotyypeistä on rämeellä 38 % ja avosuolla 62 %. Suon itä- ja keskiosa on pääasiassa lyhytkortista nevaa, länsiosassa ovat vallitsevana muuttuneet isovarpu-, rahka- ja tupasvillaräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 32 % ja mättäiden korkeus 3,8 dm. Suopuusto on pääosin melkein avointa tai keskitiheää taimikko- ja pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Ruuhikankaansuon turpeista on rahkavaltaisia 85 % ja saravaltaisia 15 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 36 %, sararahkaturve (CS) 49 % ja rahkasaraturve (SC) 15 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 35 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 7 %. Suolla on ohuehko heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,6. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 38. Ruuhikankaansuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 71

72 Teuvo Herranen 89. Sotapuronniitty Sotapuronniitty (kl , x = 7097,7, y = 3473,7) sijaitsee noin 18 km Pyhännän keskustasta eteläkaakkoon. Se rajoittuu osaksi loivapiirteisiin hiekkakankaisiin, lännessä ja etelässä Konnunsuon turvetuotantosuohon, idässä Ruuhikankaansuohon ja pohjoisessa turvetuotantoalueen tiehen. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 1,6/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,3/10 ha (kuva 39). Suon pinta viettää luoteeseen noin 1 m/km. Sotapuronniitty on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon länsiosassa on ojittamaton alue. Kuivatus mahdollisuudet ovat kohtalaiset. Vedet laskevat suolta ojia myöten luoteeseen Pihlajanevalle. Sen vedet valuvat pohjoiseen Heinänevalle, josta ojia ja Heinäpuroa myöten Huhmarpuroon. Tästä vedet valuvat Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 95 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 5 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,2 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Sotapuronniityn suotyypeistä on rämeellä 81 % ja turvekankaalla 19 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet isovarpuräme ja ruohoinen sararäme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 38 % ja mättäiden korkeus 3,0 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara- tai tukkipuuasteen mäntyä ja koivua. Sotapuronniityn turpeista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 46 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 17 %, sararahkaturve (CS) 37 % ja rahkasaraturve (SC) 46 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 54 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 4 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 1,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 7,1. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turveturvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 39. Sotapuronniityn tutkimus- ja syvyyspisteet. 72

73 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Muurainsuo Muurainsuo (kl , x = 7098,7, y = 3475,3) sijaitsee Pyhännän Ahokylän länsipuolella noin 16 km keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon pohjois- ja länsipuolelle johtaa metsäautotie. Suolla on 38 tutkimuspistettä ja 144 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,3/10 ha ja syvyyspisteitä 5,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,3/10 ha (kuva 40). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon pohjoisosassa länteen ja muualla lounaaseen noin 5 m/km. Muurainsuo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Vain suon lounaisosassa on ojittamatonta aluetta. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Suon pohjoisosan vedet laskevat ojia myöten suon pohjoispuoliselle laajalle Hangasnevan-Pihlajanevan-Heinänevan suoalueelle. Sieltä vedet laskevat pohjoispuolella virtaavaan Huhmarpuroon, joka laskee Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon eteläosan vedet valuvat lounaaseen Konnunsuolle, josta Vehkapuron kautta Rikkajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 290 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 80 ha, yli 1,5 metrin 43 ha ja yli 2 metrin 5 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,2 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua on suon pohjalla paikoin cm. Muurainsuon suotyypeistä on rämeellä 63 %, avosuolla 13 % ja turvekankaalla 24 %. Suon pohjoisosa on varsinaista sararämettä. Reunoilla on ruohoturvekangasta. Suon eteläosassa on rimpinevaa ja rahkarämettä. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 30 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään pinotavaraasteen tai vajaatuottoista mäntyä. Muurainsuon turpeista on rahkavaltaisia 44 % ja saravaltaisia 56 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 10 %, sararahkaturve (CS) 34 % ja rahkasaraturve (SC) 56 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 13 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 22 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 7 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Osalla suota pintaturvekerroskin on saravaltainen. Pohjalla on kerros kohtalaisesti maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Eniten liekoja on yli 1,5 m:n syvyisellä alueella 0 1 m:n syvyydessä (keskimäärin 0,6 %). Muurainsuolta on otettu näytteet pisteeltä A700. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,2 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,3 4,4), ph-arvo 4,1 (3,2 4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 89,6 % (88,1 91,4) ja kuiva-ainemäärä 107,0 kg/suo-m 3 (95,9 119,3). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg (17,4 23,1) ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg (7,5 10,3). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,12 % kuivapainosta (0,06 0,17). Muurainsuosta soveltuu energiaturvetuotantoon suon keskiosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (41 ha). Alueella on noin 0,53 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,074 milj. tn (107 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,17 milj. GJ eli 0,32 milj. MWh (20,6 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,03 milj. GJ eli 0,29 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,55 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S

74 Teuvo Herranen Kuva 40. Muurainsuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 74

75 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Pahaneva Pahaneva (kl , x = 7106,0, y = 3477,9) sijaitsee noin 12 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu lännessä harjuselänteeseen, etelässä ja osin myös pohjoisessa ja idässä hiekka- ja sorakankaisiin. Pohjoisessa ja idässä suo rajoittuu osaksi kalliopaljastumiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät; suon länsi-, etelä- ja itäpuolella on metsäautoteitä. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 22 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,3/10 ha ja syvyyspisteitä 1,2/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 2,5/10 ha (kuva 41). Suon itäosan pinta viettää länsilounaaseen noin 5 10 m/km ja länsiosan pinta etelään noin 2 m/ km. Pahanevan länsi- ja keskiosa on lähes ojittamaton, pohjois- ja itäosa on suurimmaksi osaksi ojitettu. Eteläosassa on ojituksia vain reuna-alueella. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Huhmarpuron kautta Isoon Lamujärveen, josta Lamujokea Korteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 190 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 33 ha, yli 1,5 metrin 11 ha ja yli 2 metrin 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,6 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (91 %) ja hieta (9 %). Liejua ei ole tavattu. Pahanevan suotyypeistä on rämeellä 40 %, avosuolla 56 % ja turvekankaalla 4 %. Vallitsevina suotyyppeinä suon itäosassa ovat ojitettu tupasvillaräme ja eri ojitusasteilla oleva lyhytkorsinevaräme. Suon itäosassa on vallitsevana luonnontilainen tai ojitettu rimpineva Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 25 % ja mättäiden korkeus 2,1 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään pinotavaraasteen tai vajaatuottoista mäntyä ja koivua. Pahanevan turpeista on rahkavaltaisia 73 % ja saravaltaisia 27 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 16 %, sararahkaturve (CS) 57 % ja rahkasaraturve (SC) 27 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 11 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 2 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 7 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on ohut tai olematon heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on vaihtelevan paksuinen kerros heikosti tai kohtalaisesti maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Suon länsipäässä on hyvä hillapaikka, ja suon rimpialueella kasvaa runsaasti valkeaa piirtoheinää Ryncospora alba. Rimmissä kasvaa jopa lumme. Yleisiä ovat myös siniheinä Molinia caerulea ja monitähkävilla Eriophorum angustifolium. Suolla on nähty koppelopoikue. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Liekoja on erittäin vähän. Eniten liekoja on yli 1,5 m:n syvyisellä alueella 0 1 m:n syvyydessä (keskimäärin 0,3 %). Pahanevalta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 6,8 % kuivapainosta (vaihteluväli 3,6 9,5), ph-arvo 4,8 (4,4 5,1), vesipitoisuus märkäpainosta 91,5 % (89,8 93,0) ja kuiva-ainemäärä 84,2 kg/suo-m 3 (68,8 101,5). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,4 MJ/kg (19,7 21,3) ja 50 %:n kosteudessa 9,0 MJ/kg (8,6 9,4). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,26 % kuivapainosta (0,18 0,30). Pahanevan keskiosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (8 ha) soveltuu energiaturvetuotantoon. Tuotantokelpoinen turvemäärä on noin 0,12 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,010 milj. tn (84,2 kg/ m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,21 milj. GJ eli 0,06 milj. MWh (20,4 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,18 milj. GJ eli 0,05 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,42 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A8.0,Q8.0,S0.30. Suon pääosan ohutturpeisuuden, turpeen korkeiden tuhkapitoisuuksien, suon pinnasta tavattujen rautasaostumien, turpeen heikon maatuneisuuden sekä suon hilla- ja luontoarvojen vuoksi muu osa suosta ei sovellu turvetuotantoon. 75

76 Teuvo Herranen Kuva 41. Pahanevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 76

77 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Kokkosuo Kokkosuo (kl , x = 7103,3, y = 3479,5) sijaitsee noin 15 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu pohjois-, länsi- ja itäpuolella Kokkomäen harjudeltaan ja eteläpuolella loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon pohjois-, itä- ja länsipuolelle johtaa metsäautoteitä. Ahokylä-Tavastkenkä autotie on suon kaakkoispuolella. Suon itäpuolella olevan metsäautotien päässä on pohjavedenpumppaamo. Suolla on 40 tutkimuspistettä ja 38 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,6/10 ha ja syvyyspisteitä 3,5/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 7,1/10 ha (kuva 42). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää koilliseen noin 1 2 m/km. Kokkosuo on suurimmaksi osaksi ojittamaton. Ojitusta on lähinnä suon länsi- ja eteläosassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta itään Vyöahonnevalle, jolta vedet valuvat suon pohjoispuolella virtaavaan Huhmarpuroon, joka laskee Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 110 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 43 ha, yli 1,5 metrin 30 ha ja yli 2 metrin 16 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,8 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (70 %), moreeni (7 %) ja hieta (17 %). Suon pohjoisosan pohjamaa on hiekkaa, eteläosan moreenia. Kokkosuon suotyypeistä on rämeellä 40 % ja avosuolla 60 %. Suon pohjoisosa on vetistä rimpinevaa, kalvakkanevaa ja lyhytkortista nevaa. Suon eteläosa on pääasiassa rahkanevaa, joka on kehittymässä keidasrämeeksi. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 33 % ja mättäiden korkeus 2,7 dm. Suopuusto on pääosin melkein avointa mäntytaimikkoa. Kokkosuon turpeista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 46 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 24 %, sararahkaturve (CS) 30 % ja rahkasaraturve (SC) 46 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 6 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Osassa suota on cm paksu heikos- ti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Palustria ja Acutifolia -ryhmien rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Osassa suota pintarahkakerros on hyvin ohut. Pohjalla on vaihteleva kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,1. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,0 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,0 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,0 %. Kokkosuolta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,3 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,1 5,1), ph-arvo 4,0 (3,7 4,3), vesipitoisuus märkäpainosta 92,2 % (89,5 93,7) ja kuiva-ainemäärä 79,6 kg/suo-m 3 (68,7 113,8). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,8 MJ/kg (20,7 22,5) ja 50 %:n kosteudessa 9,7 MJ/kg (9,1 10,0). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,14 % kuivapainosta (0,12 0,18). Kokkosuon pohjoisosasta soveltuu noin 19 ha:n alueelta heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros kasvu- tai ympäristöturvetuotantoon. Suon käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on noin 0,11 milj. suo-m 3. Muu osa suon pohjoisosan yli 1,5 metrin syvyisen alueen (24 ha) turpeista soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 0,39 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,031milj. tn (79,6 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,68 milj. GJ eli 0,19 milj. MWh (21,8 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,60 milj. GJ eli 0,17 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,44 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S0.15. Kokkomäen harjudeltan ja pohjavedenpumppaamon läheisyys voi vaikuttaa turvetuotantoluvan saantiin. 77

78 Teuvo Herranen Kuva 42. Kokkosuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 78

79 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Vyöahonneva Vyöahonneva (kl , x = 7104,4, y = 3480,3) sijaitsee noin 14 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Suon eteläpuolella on Kokkomäen harjudelta. Muuten suo rajoittuu moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon pohjoisosaan sekä länsi- ja eteläpuolelle johtaa metsäautotiet. Suolla on 74 tutkimuspistettä ja 125 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,0/10 ha ja syvyyspisteitä 5,0/10 ha. Tutkimusja syvyyspisteitä on yhteensä 8,0/10 ha (kuva 43). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 5 6 m/km. Suon kaakkoispäässä vietto on 8 10 m/km. Vyöahonnevan itä- ja eteläosa on osaksi luonnontilaista aluetta, muuten suolla on kattava ojitus. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon pohjoispuolella virtaavaan Huhmarpuroon, joka laskee Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon eteläpuolella on pohjaveden pumppaamo. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 250 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 139 ha, yli 1,5 metrin 94 ha ja yli 2 metrin 58 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 3,1 m, on pisteellä B Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (86 %), hieta (8 %) ja moreeni (6 %). Liejua on suon pohjalla paikoin 2 20 cm. Vyöahonnevan suotyypeistä on rämeellä 65 %, avosuolla 18 %, korvessa 5 % ja turvekankaalla 12 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat muuttunut tai ojitettu tupasvillaräme ja pääosin muuttunut isovarpuräme. Suon itäosan luonnontilainen neva-alue on lähinnä rimpinevaa, jossa on lettoisuuttakin. Kasveista on tavattu mm. äimäsara C.dioica, lumme Nymphaea alba, rimpivesiherne Utricularia intermedia, siniheinä Molinia caerulea, lettovilla Eriophorum latifolium, kataja Juniperus communis, punakämmekkä Dactylorhiza incarnata, paatsama Rhamnus frangula, villapääluikka Trichophorum alpinum ja vaalea sara C. Livida. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 24 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Vyöahonnevan turpeista on rahkavaltaisia 45 %, saravaltaisia 54 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 33 %, saraturve (2 %), rahkasaraturve (SC) 52 %, ruskosammalsaraturve (1 %) ja ruskosammalturve (1 %). Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 23 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 13 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 6 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Cuspidata -ryhmän rahkasammalien jäännöksistä. Tupasvilla (ER) on hyvin yleinen lisätekijä. Myös saran osuus on huomattava. Pohjalla on paksu kerros heikosti tai kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta, jonka yleisimpiä lisätekijöitä ovat puu (L), korte (EQ) ja tupasvilla. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,5. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Vyöahonnevalta on otettu näytteet kolmelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,4 % kuivapainosta (vaihteluväli 0,7 15,6), ph-arvo 4,2 (3,1 6,1), vesipitoisuus märkäpainosta 90,0 % (84,3 92,8) ja kuiva-ainemäärä 99,7 kg/suo-m 3 (72,2 158,1). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,9 MJ/kg (20,6 22,6) ja 50 %:n kosteudessa 9,7 MJ/kg (9,1 10,1). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,15 % kuivapainosta (0,07 0,26). Vyöahonneva soveltuu hyvin energiaturvetuotantoon jyrsinturvemenetelmällä. Koska suon pinnassa on monin paikoin paksu heikosti maatunut turvekerros, niin palojen koossapysymisessä on ongelmia palaturvetuotannossa, vaikka tupasvillan ja saran osuus turpeessa on huomattava. Suosta voidaan ottaa turvetuotantoon noin 90 ha:n yhtenäinen yli 1,5 m syvä alue, jolla on noin 1,53 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,153 milj. tn (99,7 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 3,34 milj. GJ eli 0,93 milj. MWh (21,9 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,99 milj. GJ eli 0,83 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,54 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q8.0,S0.15. Turvetuotantoon sopiva alue rajoittuu Kokkomäen harjuun, jonka itäpuolella on pohjaveden pumppaamo. Suon kuivattaminen voisi laskea pohjaveden pintaa harjussa. Harjun rakenne tulisi selvittää pohjaveden pinnan laskuriskin ja tarvittavan suojavyöhykkeen arvioimiseksi. 79

80 Teuvo Herranen Kuva 43. Vyöahonnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 80

81 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Lassinahonkangas Lassinahonkangas (kl ja , x = 7100,7, y = 3476,7) sijaitsee noin 15 km Pyhännän keskustasta kaakkoon. Se rajoittuu pohjoisessa Konnunsuon turvetuotantoalueen tiehen ja muualla hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon itäpuolella on Pulkkila-Iisalmi -autotie. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 12 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 1,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,0/10 ha (kuva 44). Suon pinta viettää pohjoiseen noin 8 10 m/km. Lassinahonkangas on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten pohjoiseen Hangasnevalle, josta Huhmarpuroon. Tämän vedet virtaavat Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 95 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 6 ha ja yli 1,5 metrin 2 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,7 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Lassinahonkankaan suotyypeistä on rämeellä 6 % ja turvekankaalla 94 %. Vallitsevina suotyyp- peinä ovat ruoho-, mustikka-, puolukka- ja varputurvekangas. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää mänty- ja koivutukkia. Suon turpeista on rahkavaltaisia 52 % ja saravaltaisia 48 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 3 %, sararahkaturve (CS) 48 % ja rahkasaraturve (SC) 49 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 3 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 59 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 1 % kokonaisturvemäärästä. Suolla ei ole heikosti (H1 3) maatunutta pintarahkakerrosta. Suurimmalla osalla suota on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Puu on yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,8 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 %. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 44. Lassinahonkankaan tutkimus- ja syvyyspisteet. 81

82 Teuvo Herranen 95. Tattarineva Tattarineva (kl , x = 7106,1, y = 3468,4) sijaitsee noin 2 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu mataliin hiekkakankaisiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsireunaa seurailee paikallistie. Suolla on 280 tutkimuspistettä ja 288 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,9/10 ha ja syvyyspisteitä 3,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,9/10 ha (kuva 45). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoisosassa luoteeseen noin 1,5 m/km ja eteläosassa etelään noin 2 m/km. Tattarinevan keskiosa on luonnontilainen, ja reunaosat on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pohjoisosasta vedet laskevat luoteeseen Lammasojan kautta Pyhännänjärveen, josta Pyhännänjoen kautta Siikajokeen. Suon eteläosassa on vedenjakaja, ja eteläosan vedet laskevat etelään Huhmarpuroon, joka laskee Isoon Lamujärveen. Tästä vedet valuvat Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Huhmarpuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 960 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 270 ha, yli 1,5 metrin 85 ha ja yli 2 metrin 9 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,1 m. Suon pohja on melko tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (84 %) ja moreeni (16 %). Liejua ei ole tavattu. Tattarinevan suotyypeistä on rämeellä 35 %, avosuolla 62 %, korvessa 1 % ja turvekankaalla 2 %. Suon keski- ja eteläosassa on laaja neva-alue, jossa on vallitsevana suotyyppinä rimpineva. Yleisiä ovat myös varsinainen saraneva, lyhytkortinen neva ja luhtaneva. Suon keskiosan länsipuoliskolla on rahkaneva- ja keidasrämealue. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta keskitiheään taimikko- ja riukuasteen tai vajaatuottoista mäntyä ja koivua. Suon keski- ja eteläosassa on paljon keloja. Tattarinevan turpeista on rahkavaltaisia 49 % ja saravaltaisia 51 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 10 %, sararahkaturve (CS) 39 %, rahkasaraturve (SC) 50 % ja ruskosammalsaraturve 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 3 %. Suokasveista on suon pohjoisosassa tavattu runsas esiintymä luhtakuusiota Pedicularis palustris. Suolla on myös katajaa Juniperus communis, siniheinää Molinia caerulea, villapääluikkaa Trichophorum alpinum, valkopiirtoheinää Rhyncospora alba, rimpi- vesihernettä Utricularia intermedia, suoputkea Peucedanum palustre ja suo-orvokkia Viola palustris. Suon itäosassa on paikoin runsaasti raatetta Menyanthes trifoliata. Isokarpaloa Vaccinium oxycoccos on yleisesti. Rahkaneva-, rahkaräme- ja keidasrämealueilla on hillaa Rubus chamaemorus. Linnuista on tavattu mm. tuulihaukkoja Falco tinnunculus. Osa Tattarinevasta kuuluu Metsähallituksen pienriistan metsästysalueisiin. Suon keskiosan länsipuoliskolla on paksu heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Acutifolia- ja Cuspidata -ryhmien rahkasammalien ja paikoin myös sarojen jäännöksistä. Muualla pintarahkakerros on yleensä ohut. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on paksuudeltaan vaihteleva kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,3. Liekoja on erittäin vähän. Tattarinevalta on otettu näytteet neljältä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,8 % kuivapainosta (vaihteluväli 2,1 7,4), ph-arvo 4,6 (3,7 5,9), vesipitoisuus märkäpainosta 90,1 % (83,6 98,5) ja kuiva-ainemäärä 114,4 kg/suo-m 3 (33,9 166,6). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,8 MJ/kg (17,9 24,8) ja 50 %:n kosteudessa 9,7 MJ/kg (7,7 11,2). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 % kuivapainosta (0,10 0,27). Tattarinevan keskiosan länsipuoliskon yli 1,5 metrin syvyisen alueen (62 ha) pintaosa soveltuu kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Muut yli 1,5 metrin syvyiset alueet ovat hajallaan ja pienialaisia, joten ne eivät sovellu turvetuotantoon. Kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon soveltuvaa turvetta on alueella noin 0,36 milj. suo-m 3. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 0,53 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,066 milj. tn (125,2 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,49 milj. GJ eli 0,42 milj. MWh (22,5 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,33 milj. GJ eli 0,37 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,70 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S

83 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 45. Tattarinevan tutkimus- ja syvyyspisteet (mittakaava 1:30 000). 83

84 Teuvo Herranen 96. Pienenmäenneva Pienenmäenneva (kl x = 7093,8, y = 3464,8) sijaitsee noin 20 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu lännessä jyrkkäpiirteiseen moreenimaastoon, muualla mataliin hiekkakankaisiin. Pohjoisessa Miilurannan paikallistie erottaa suon Patasuosta. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsipuolelle Pienimäkeen johtaa metsäautotie. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 19 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,5/10 ha ja syvyyspisteitä 1,2/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 2,6/10 ha (kuva 46). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon keskiosassa kohti suon keskustaa noin 3 4 m/km ja pohjoisosassa pohjoiseen noin 5 8 m/km. Suon eteläosassa viettoa ei ole havaittavissa. Pienenmäenneva on suurimmaksi osaksi ojittamaton, vain suon pohjois-, itä- ja eteläreunat on ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat kohtalaiset. Suon itä-, länsi- ja pohjoisosasta vedet laskevat Viitapuroon ja edelleen Luomajokea Kärsämäenjokeen. Eteläosasta vedet laskevat Kuohunevan kautta Hirvipuroon, joka virtaa Luomajokeen. Kärsämäenjoen vedet valuvat Pyhäjokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Luomajoen alue. Suon kokonaispinta-ala on 165 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 45 ha, yli 1,5 metrin 12 ha ja yli 2 metrin 2 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,3 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (85 %) ja moreeni (15 %). Liejua ei ole tavattu. Pienenmäennevan suotyypeistä on rämeellä 80 %, avosuolla 8 %, korvessa 8 ja turvekankaalla 4 %. Suon länsiosa on pääasiassa lyhytkorsinevarämettä. Suon keskiosassa ovat vallitsevina muuttunut isovarpuräme ja luonnontilainen tai muuttunut varsinainen sararäme. Yleinen on myös lyhytkortinen neva. Suon itäosassa lehtokorpi on yleisin. Keskimääräinen pin- nan rahkamättäisyys on 42 % ja mättäiden korkeus 3,1 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Pienenmäennevan turpeista on rahkavaltaisia 62 % ja saravaltaisia 38 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 25 %, sararahkaturve (CS) 37 % ja rahkasaraturve (SC) 38 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 20 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 34 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 1 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on vaihtelevan paksuinen heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on vaihtelevan paksuinen kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä turvekerrostuman keskiosassa ja puu pohjalla olevassa turvekerroksessa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Liekoja on erittäin vähän. Pienenmäennevalta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,2 % kuivapainosta (vaihteluväli 0,9 1,7), ph-arvo 3,6 (3,5 3,9), vesipitoisuus märkäpainosta 90,3 % (86,3 94,8) ja kuiva-ainemäärä 104,7 kg/suo-m 3 (76,8 140,7). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg (18,7 23,7) ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg (8,1 10,6). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,10 % kuivapainosta (0,08 0,13). Pienenmäennevan yli 1,5 metrin syvyinen alue on liian pieni ja hajanainen teolliseen jyrsinturvetuotantoon. Suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros tekee puolestaan pienimuotoisen palaturvetuotannon kannattamattomaksi. 84

85 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 46. Pienenmäennevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 85

86 Teuvo Herranen 97. Siltaräme Siltaräme (kl , x = 7094,9, y = 3466,3) sijaitsee noin 17 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon pohjoispuolella on Maaralanperä-Sydänmaankylä -autotie. Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 26 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,3/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,4/10 ha (kuva 47). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon itäosassa koilliseen ja länsiosassa länteen noin m/km. Siltaräme on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat ojia myöten suon itäosasta koilliseen Ruunakorvelle, josta Kruununojaa Isoon Lamujärveen ja edelleen Lamujokea Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon länsiosan vedet laskevat ojia myöten länsiluoteeseen Viitapuroon ja edelleen Hirvipuron kautta Luomajokeen, josta Kärsämäenjokea Pyhäjokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen Luomajoen alue. Suon kokonaispinta-ala on 85 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 7 ha, yli 1,5 metrin 4 ha ja yli 2 metrin 2 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,2 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (82 %) ja moreeni (18 %). Liejua ei ole tavattu. Siltarämeen suotyypeistä on rämeellä 82 %, korvessa 4 % ja turvekankaalla 14 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat pääosin ojitettu tai muuttunut rahkaräme ja muuttunut isovarpuräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 46 % ja mättäiden korkeus 3,4 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä. Siltarämeen turpeista on rahkavaltaisia 94 % ja saravaltaisia 6 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 52 %, sararahkaturve (CS) 42 % ja rahkasaraturve (SC) 6 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 38 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 31 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 9 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohuehko heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Varpu on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Puu, tupasvilla ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,7. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,4 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,5 % ja 1 2 m:n syvyydessä 2,0 %. Siltaräme ei sovellu turvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyisen alueen pienialaisuuden, hajanaisuuden ja paksuhkon heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen vuoksi. Suolta ei ole otettu turvenäytteitä. Kuva 47. Siltarämeen tutkimus- ja syvyyspisteet. 86

87 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Kuohuneva Kuohuneva (kl , x = 7091,5, y = 3465,3) sijaitsee noin 24 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu pääasiassa topografialtaan vaihtelevaan saarekkeiseen moreenimaastoon. Etelässä suo rajoittuu Pilpannevaan ja lännessä osittain metsäautotien ja saarekkeiden välityksellä Isolehdonsuohon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsireunaan ulottuu metsäautotie ja myös suon itäpuolelle johtaa metsäautoteitä. Suolla on 124 tutkimuspistettä ja 249 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,0/10 ha ja syvyyspisteitä 6,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9,1/10 ha (kuva 48). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää länteen noin 2,5 6 m/km. Kuohuneva on suurimmaksi osaksi ojittamaton, vain reunaosia on ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta länteen Isolehdonsuolle, josta Hirvipuroa Luomajokeen ja edelleen Kärsämäenjokea Pyhäjokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Luomajoen alue. Suon kokonaispinta-ala on 410 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 245 ha, yli 1,5 metrin 198 ha ja yli 2 metrin 88 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,9 m, on pisteellä C Suon pohja on hyvin vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (65 %) ja moreeni (31 %). Liejua on suon pohjalla paikoin 5 20 cm. Kuohunevan suotyypeistä on rämeellä 60 %, avosuolla 34 %, korvessa 2 % ja turvekankaalla 4 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat pääosin luonnontilaiset tupasvillaräme ja lyhytkortinen neva. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 36 % ja mättäiden korkeus 2,4 dm. Suopuusto on pääosin melkein avointa tai keskitiheää vajaatuottoista mäntyä. Kuohunevan turpeista on rahkavaltaisia 50 % ja saravaltaisia 50 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 23 %, sararahkaturve (CS) 27 % ja rahkasaraturve (SC) 50 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 35 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 10 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on yli 0,5 m paksu heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on paksu kerros kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta. Puu, korte ja suoleväkkö ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,3. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,3 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,3 %. Kuohunevalta on otettu näytteet viideltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,3 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,4 4,5), ph-arvo 3,8 (3,0 4,3), vesipitoisuus märkäpainosta 91,4 % (87,2 95,9) ja kuiva-ainemäärä 98,1 kg/suo-m 3 (56,4 144,3). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg (17,9 23,9) ja 50 %:n kosteudessa 9,5 MJ/kg (7,7 10,7). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,15 % kuivapainosta (0,09 0,22). Kuohunevan yli 1,5 metrin syvyisen alueesta (198 ha) noin 190 hehtaarin alueella heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon. Muu osa suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen turpeista soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on noin 1,14 milj. suo-m 3 ja energiaturvemäärä noin 1,63 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,160 milj. tn (98,1 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 3,44 milj. GJ eli 0,96 milj. MWh (21,5 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 3,04 milj. GJ eli 0,84 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,52 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S0.15. Kuohuneva on ehdollinen soidensuojelualue Pohjois-Pohjanmaan seutukaavassa (luonnonsäästiö). Pohjois-Pohjanmaan maakuntakaavassa suon turvetuotantoalueet jätettiin vahvistamatta luonnonsuojelulain sekä luonnon monimuotoisuutta koskevien valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden perusteella. Siksi mahdollisuudet turvetuotantoon suolla ovat selvästi vaikeutuneet. 87

88 Teuvo Herranen Kuva 48. Kuohunevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 88

89 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Patasuo Patasuo (kl , x = 7095,6, y = 3465,0) sijaitsee noin 19 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu idässä jyrkkäpiirteiseen moreenimaastoon, muualla loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Tutkitun Patasuon kaakkoisosan luoteispuolella on käytöstä poistunut Patasuon turvetuotantoalue, joka on istutettu metsälle. Suon itäpuolella olevalla Rannankukkulalla on iso avokallioalue ja 2 lähdettä. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon läpi johtaa Maarala-Sydänmaankylä -autotie. Suolla on 21 tutkimuspistettä ja 82 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,3/10 ha ja syvyyspisteitä 5,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,4/10 ha (kuva 49). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää luoteeseen noin 6 m/km. Patasuosta on ojitettu lähinnä reuna-alueet. Suon itäosa on suurimmaksi osaksi ojittamaton. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta Viitapuroon, jota Patasuon entisen turvetuotantoalueen kautta Hirvipuroon ja edelleen Luomajokea Kärsämäenjokeen ja lopulta Pyhäjokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen Luomajoen alue. Suon kokonaispinta-ala on 160 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 32 ha, yli 1,5 metrin 17 ha ja yli 2 metrin 4 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,4 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu Patasuon suotyypeistä on rämeellä 71 %, avosuolla 5 %, korvessa 5 % ja turvekankaalla 19 %. Suon keskiosa on pääasiassa rahkarämettä. Reuna-alueilla muuttunut rahkaräme ja varputurvekangas ovat vallitsevina. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 51 % ja mättäiden korkeus 3,4 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Patasuon turpeista on rahkavaltaisia 85 % ja saravaltaisia 15 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 35 %, sararahkaturve (CS) 50 % ja rahkasaraturve (SC) 15 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 30 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 42 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on vaihtelevan paksuinen kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä turvekerrostuman keskiosassa ja puu turvekerrostuman pohjalla. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,6. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,3 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 %. Patasuolta on otettu näytteet pisteeltä A Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,7 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,0 3,6), ph-arvo 3,5 (3,2 3,8), vesipitoisuus märkäpainosta 89,1 % (87,4 92,8) ja kuiva-ainemäärä 110,6 kg/suo-m 3 (72,6 229,8). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,8 MJ/kg (18,5 21,8) ja 50 %:n kosteudessa 8,7 MJ/kg (8,0 9,7). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 % kuivapainosta (0,12 0,28). Patasuon yli 1,5 metrin syvyisestä alueesta (17 ha) soveltuu noin 10 hehtaarin alueelta heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros kasvuja ympäristöturpeen tuotantoon. Muu osa suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen turpeista soveltuu energiaturvetuotantoon. Käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on noin 0,07 milj. suo-m 3 ja energiaturvemäärä noin 0,19 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,021 milj. tn (110,6 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,42 milj. GJ eli 0,12 milj. MWh (19,8 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,37 milj. GJ eli 0,10 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,53 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A2.0,Q8.0,S

90 Teuvo Herranen Kuva 49. Patasuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 90

91 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Isolehdonsuo Isolehdonsuo (kl , x = 7092,5, y = 3463,5) sijaitsee noin 25 km Pyhännän keskustasta etelään. Suon erottaa lännessä Koivusalmensuosta kapea harjuselänne, muualla suo rajoittuu moreenimaastoon. Etelässä suolla on yhteys Kärsämäenjärvien Naturaalueeseen. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsi- ja itäreunaan ulottuu metsäautotiet. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 37 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 4,8/10 ha ja syvyyspisteitä 7,4/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 12,2/10 ha (kuva 50). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää lounaaseen noin 5 7 m/ km. Isolehdonsuo on suurimmaksi osaksi ojittamaton. Ojitusta on lähinnä suon länsiosassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta länteen Hirvipuroon, jota pitkin Luomajokeen ja edelleen Kärsämäenjokea Pyhäjokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Luomajoen alue. Suon kokonaispinta-ala on 50 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 25 ha, yli 1,5 metrin 17 ha ja yli 2 metrin 12 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 4,2 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (89 %) ja moreeni (11 %). Liejua ei ole tavattu. Isolehdonsuon suotyypeistä on rämeellä 67 %, avosuolla 21 % ja turvekankaalla 12 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet tai luonnontilaiset varsinaiset sararäme ja neva. Yleinen on myös luonnontilainen isovarpuräme. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 26 % ja mättäiden korkeus 2,8 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tukkipuuasteen tai vajaatuottoista mäntyä. Isolehdonsuon turpeista on rahkavaltaisia 62 % ja saravaltaisia 38 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 7 %, sararahkaturve (CS) 55 % ja rahkasaraturve (SC) 38 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 20 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on ohut heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Pohjalla on vaihteleva kerros kohtalaisen hyvin maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Tupasvilla ja puu ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 1,2 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Isolehdonsuolta on otettu näytteet yhdeltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,8 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,6 8,6), ph-arvo 4,3 (3,9 4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 91,5 % (90,1 94,4) ja kuiva-ainemäärä 87,4 kg/suo-m 3 (76,1 98,4). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,8 MJ/kg (16,9 22,3) ja 50 %:n kosteudessa 8,7 MJ/kg (7,2 9,9). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,22 % kuivapainosta (0,12 0,38). Isolehdonsuosta soveltuu energiaturvetuotantoon suon itä- ja koillisosan yli 1,5 metrin syvyinen alue (15 ha). Käyttökelpoinen turvemäärä on noin 0,29 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,025 milj. tn (87,4 kg/ m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,50 milj. GJ eli 0,14 milj. MWh (19,8 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,44 milj. GJ eli 0,12 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,41 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S0.25. Turvekerrostuman keskiosassa on tavattu korkea rikkipitoisuus (0,38 %). 91

92 Teuvo Herranen Kuva 50. Isolehdonsuon tutkimus- ja syvyyspisteet. 92

93 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Kärppineva Kärppineva (kl , x = 7087,7, y = 3463,7) sijaitsee noin 27 km Pyhännän keskustasta etelään. Se rajoittuu pääosin loivapiirteisiin hiekkamaihin. Luoteessa suo rajoittuu Kärsämäenjärvien Naturaalueeseen ja etelässä osin Sammakkonevaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon itä-, länsi- ja eteläpuolelle johtaa metsäautoteitä. Suolla on 127 tutkimuspistettä ja 291 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,1/10 ha ja syvyyspisteitä 4,9/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 7,0/10 ha (kuva 51). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää suon pohjois- ja keskiosassa luoteeseen noin 1,5 2 m/km, suon eteläosassa etelään noin 3 m/km. Kärppinevan itäosa on suurimmaksi osaksi ojitettu ja länsiosa reunoja lukuun ottamatta lähes ojittamaton. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon pohjois- ja keskiosasta luoteeseen Kärsämäenjärvien Natura-alueelle, josta Kokkopuron kautta Kärsämäenjokeen ja edelleen Pyhäjokeen. Suon eteläosan vedet valuvat Sammakkonevan ja Sammakkopuron kautta Lahnaseen. Suo kuuluu vesistöalueeseen , Kokkopuron valuma-alue. Suon kokonaispinta-ala on 595 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 246 ha, yli 1,5 metrin 165 ha ja yli 2 metrin 109 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 5,0 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajit ovat hiekka (95 %) ja moreeni (5 %). Liejua ei ole tavattu. Kärppinevan suotyypeistä on rämeellä 54 %, avosuolla 33 %, korvessa 3 % ja turvekankaalla 10 %. Suon keskiosan länsipuoli on pääasiassa rimpinevaa. Muuten suo on pääasiassa ojitettua tai muuttunutta varsinaista tai ruohoista saranevaa ja rämettä. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 25 % ja mättäiden korkeus 2,7 dm. Suopuusto on pääosin melkein avoimesta tiheään eri kehitysasteilla olevaa mäntyä. Suolta on havaittu mm. punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata), suokurjenjalka (Potentilla palustre) ja vehka (Calla palustris). Kärppinevan turpeista on rahkavaltaisia 29 % ja saravaltaisia 71 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 3 %, sararahkaturve (CS) 26 % ja rahkasaraturve (SC) 71 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 10 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 32 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 8 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota on hyvin ohut heikosti (H1 3) maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros. Suon itäosassa tupasluikka ja tupasvilla ovat yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on paksu kerros kohtalaisesti maatunutta sara- tai rahkavaltaista turvetta. Yleisimmät lisätekijät ovat puu ja korte. Yleisiä ovat myös varpu, järviruoko ja raate. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Kärppinevalta on otettu näytteet kuudelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,9 % kuivapainosta (vaihteluväli 3,3 22,5), ph-arvo 4,9 (3,8 6,0), vesipitoisuus märkäpainosta 91,3 % (86,0 98,5) ja kuiva-ainemäärä 92,0 kg/suo-m 3 (73,3 145,8). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,7 MJ/kg (17,6 22,5) ja 50 %:n kosteudessa 9,1 MJ/kg (7,6 10,0). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,20 % kuivapainosta (0,10 0,39). Kärppinevasta soveltuisi energiaturvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyiset alueet Kärsämäenjärvien Natura-alueelle tai sen välittömään läheisyyteen jääviä alueita lukuun ottamatta. Suurin alueista (99 ha) on suon suon länsi- ja eteläosassa. Suon pohjoisosassa olevan alueen pinta-ala on 19 ha ja itäosassa olevan 17 ha. Tuotantokelpoinen turvemäärä on vastaavasti on noin 2,68 milj. suo-m 3, 0,38 milj. suo-m 3 ja 0,26 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä suolla on noin 0,305 milj. tn (92,0 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 6,32 milj. GJ eli 1,76 milj. MWh (20,7 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 5,56 milj. GJ eli 1,55 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,47 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q8.0,S0.20. Suon keskiosassa lähinnä pinnassa olevassa turvekerroksessa turpeen tuhkapitoisuus on korkea. Pääosa suon vesistä laskee Kärsämäenjärvien Naturaalueelle. Lisäksi valtaosa Kärppinevasta on hankittu suojelutarkoituksiin, ja Kärppineva aiotaan liittää virallisestikin suojelualueeseen. Siten mahdollisuudet turvetuotantoon suolla ovat lähinnä teoreettiset. 93

94 Teuvo Herranen Kuva 51. Kärppinevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 94

95 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 TULOSTEN TARKASTELUA Soiden levinneisyys ja soistuminen Lähes koko kunnan alue on muinaista meren pohjaa. Soistuminen Pyhännällä on voinut alkaa vasta alueen kohottua merenpinnan yläpuolelle. Pyhännän alueella Litorinameren ylin ranta on noin 100 m meren pinnan yläpuolella. Korkeimman rannan taso on Viitamäessä noin 180 m meren pinnan yläpuolella ja Ahokylässä noin m mpy. Pyhännän rajan länsipuolelta Piippolan Pienen Hangasnevan ja Pellikaisennevan turpeista tehdyt radiohiiliajoitukset osoittavat soistumisen alkaneen alueella n vuotta sitten. Pyhännän kaakkoispuolelta Kiuruveden Kolisevansuolta tehty radiohiiliajoitus taas on 9150 ± 90 B.P. ja korjattu ikä noin B.P. Ancylusjärven raja on siten noin vuotta sitten, joten kunnan kaakkoisosan (Ahokylän itäpuolella) ylimmän rannan yläpuolisilla alueilla soistuminen on voinut alkaa näihin aikoihin tai jo hieman tätä ennen alueen vapauduttua mannerjäästä. Pyhännän Tavastkengän Kurkelanjärvestä otettujen ajoitusnäytteiden ja läheisen Oulujärven jääpeitteestä vapautumisajan (Koutaniemi & Keränen 1983) perusteella on arveltu mannerjään vetäytyneen Tavastkengän alueelta noin BP (Koutaniemi & Keränen 1983, Ikonen & Lappalainen 1976). Ikä on korjattu ikä. Raportissa esitettyjen Pyhännän soiden yleisin pohjamaalaji on hiekka, jota on 84 % (pinta-alalla painotettu keskiarvo). Moreenia on 12 %, hietaa 3 % sekä hiesua ja savea yhteensä 1 %. Suon pohjalla olevia liejukerrostumia havaittiin noin 3 %:lla tutkituista pisteistä. Yleisin Pyhännän soiden soistumistapa on metsämaan soistuminen. Tämä voidaan päätellä soiden pohjalla tavattavista puupitoisista turvekerroksista. Alueella on kuitenkin paljon myös primäärisesti soistuneita altaita ja jossain määrin myös lampien umpeenkasvun tuloksena syntyneitä soistumia. Useimmat tutkitut suot ovat muodoltaan rikkonaisia, niillä on useita mineraalimaasaarekkeita, ja ne liittyvät osin toisiinsa muodostaen verkkomaisen kuvion. Suoyhdistymät ja suotyypit Suoyhdistymällä tarkoitetaan soiden kasviyhdyskuntien samankaltaisuutta, joka on syntynyt eri soiden samanlaisen hydrologian ja kasvien ravinteiden saannin seurauksena. Pyhäntä on suoyhdistymiltään vaihettumisvyöhykkeessä. Suot kuuluvat pääosin Pohjanmaan aapasoiden alaryhmään Suomenselän aapasuot (saraaavat) ja osaksi Pohjanmaan vietto- ja rahkakeitaisiin (Vasander 1998). Suoyhdistymätyypit muodostavat alueella vaihtelevan, mosaiikkimaisen kuvioituksen, sillä suot kehittyvät paikallisten hydrologisten olosuhteiden määrääminä. Tutkimusalueella suoyhdistymät vaihettuvat toisikseen leveässä vyöhykkeessä, eikä eri suoyhdistymien välillä ole mitään selvää rajaa. Useat Pyhännän suot ovat osittain minerotrofista aapasuota, osittain ombrotrofista keidassuota. Suomenselän aapasoille tyypillisiä piirteitä ovat kuivahkot välipintakasvustot, jotka ovat pääosin Sphagnum papillosum -nevoja ja usein niihin liittyy Carex lasiocarpa -välipintajänteitä. Näiden nevojen rimpisyys ja jänteisyys ovat heikosti kehittyneitä. Suon reunoilla esiintyy yleensä tupasvilla-, pallosara- ja nevarämeitä (Ruuhijärvi 1988). Pohjanmaan kermikeitaille on tyypillistä, että ne ovat usein viettäviä eli eksentrisiä, jolloin kuljuissa vallitsevat tavallisesti Scheuchzeria - Sphagnum balticum - kasvustot ja kermeillä yleisiä ovat Sphagnum fuscum ja Empetrun nigrum. Erityisen tyypillisiä tälle suoyhdistymätyypille ovat Sphagnum fuscum -keidassuot (Ruuhijärvi 1988). Pyhännällä suot ovat ojitustoiminnan seurauksena osittain rahkoittuneet, mikä on lisännyt keidassuotyyppisten niukkaravinteisten soiden määrää kunnassa. Tähän raporttiin tutkituista soista yleisimpiä suotyyppejä ovat erilaiset rämeet, joita on 60 % pintaalasta. Rämetyypeistä yleisimpiä ovat tupasvillaräme, isovarpuinen räme, varsinainen sararäme ja rahkaräme. Avosoita eli nevoja on 28 % pinta-alasta. Rimpineva ja lyhytkortinen neva ovat useimmin esiintyvät nevatyypit varsinkin luonnontilaisilla alueilla. Ojikkovaiheessa olevaa suota on 17 % tutkitusta suopinta-alasta ja muuttumavaiheessa on 37 %. Luonnontilaisen suon osuus on 35 %. Turvekankaiden ja turvepeltojen osuus on yhteensä 11 %. Ojituksen vaikutuksen alaista suota on havainnoista kaikkiaan 65 %. 95

96 Teuvo Herranen Turvekerrostumat Pyhännän suot ovat yleensä ohutturpeisia, sillä tähän raporttiin tutkittujen soiden keskisyvyys on vain 0,8 m, kun koko Suomen tutkittujen soiden keskisyvyys on 1,4 m (Virtanen ym. 2003). Tuotantokelpoisen suon syvyyden alarajana yleisesti pidettyä yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on vain 13 % tutkitusta alasta. Taulukossa 1 on luokiteltu tutkittujen soiden turvemäärät pääturvelajin ja maatuneisuuden mukaan. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen (S) pintaturpeen (H1-4) osuus on 28 % koko turvemäärästä. Yli 1,5 m syvällä alueella sen osuus on 21 %. Koko turvemäärästä 32 % on yli 1,5 m syvällä alueella. Taulukko 1. Tutkittujen soiden turvemäärät eri syvyysalueilla Syvyysalue Pinta-ala Vaalea rahka (S) milj. suo-m 3 Tumma turve S H5-10 Yhteensä milj. ha H1 3 H4 C H1-10 milj. suo-m 3 suo-m 3 Kokonaissuoala ,57 19,70 85,17 118,44 Yli 1 m syvä alue ,47 7,77 43,83 57,07 Yli 1,5 m syvä alue ,38 4,68 30,11 38,17 Yli 2 m syvä alue 814 1,46 2,08 17,32 20,86 Tutkittujen soiden turpeista rahkavaltaisia on 56 % ja saravaltaisia 44 %. Tutkituista turpeista on tupasvillapitoisia 29 %, puuainespitoisia 16 % ja varpupitoisia 5 %. Yleensä ravinteikkaita saraturpeita tavataan soiden pohjalla, ja tupasvillaa sisältävät rahkaturpeet muodostavat suon pintakerroksen. Tällainen kerrosjärjestys on merkkinä turpeen paksuuskasvun kiihtymisestä ja suon pinnan kuivumisesta joko luonnollisesti suon kehityksen tai ojitustoiminnan seurauksena (Virtanen et al. 2003). Soiden kuivuminen ja rahkoittuminen on aiheuttanut soiden pintakerroksissa turpeen ph:n laskua. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,9 (von Postin kymmenasteikko). Heikosti (H1-4) maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 2,6 ja pohjaturvekerroksen 5,8. Pyhännän Siikajoen vesistön Lamujoen valumaalueen ja Pyhäjoen vesistön soiden turvekerrostumien turvemäärällä painotettu tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,8 %. Turpeen kuiva-ainepitoisuus on vastaavasti keskimäärin 102 kg/suo-m 3, vesipitoisuus 90,0 % märkäpainosta ja tehollinen lämpöarvo 21,6 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % turpeen kuivapainosta. Yhdellä suolla (Pahaneva 91.) on turvekerrostumasta tavattu rautasaostumia, mikä heikentää oleellisesti turpeen käyttökelpoisuutta turvetuotantoon. Rautasaostumiin liittyen myös turpeen tuhka- ja rikkipitoisuudet ovat yleensä korkeita. Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotantoon Pyhännän soilta tuotettu energiaturve käytetään pääasiassa Haapaveden lauhdevoimalassa sekä Kajaanin, Oulun, Kuopion, Ylivieskan ja Kokkolan lämpövoimalaitoksissa. Myös kunnallisissa aluelämpölaitoksissa käytetään Pyhännällä tuotettua turvetta. Tiedot Pyhännän Siikajoen yläosan alueen tuotantoon soveltuvista soista, niiden käyttökelpoisista turvevaroista ja energiasisällöstä on koottu taulukkoon 2. Myöhemmin julkaistavassa Pyhännän turvetutkimusten kolmannessa osassa on yhteenveto turvetuotantoon soveltuvista soista koko kunnan alueelta. Pyhännällä tutkituista soista turvetuotannossa ovat Konnunsuo ja Lamminneva. Tämän raportin 47 suosta energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita löytyi 26 suolta yhteensä ha (kuva 52) sekä ympäristö- ja kasvuturvetuotantoon soveltuvia alueita 9 suolta yhteensä 648 ha. Tämä pinta-ala sisältyy energiatuotannon alaan, koska samalta suolta voidaan tuottaa energiaturvetta ympäristö- ja kasvuturvetuotannon jälkeen. Raporttiin tutkitusta suoalasta ( ha) noin 11 % soveltuu turvetuotantoon. Teolliseen turvetuotantoon soveltuu raportin soista 23 kpl. Suurimpia turvetuotantoon soveltuvia alueita on Kuohunevalla (98) 198 ha, Isolla Hangasnevalla (67) 171 ha, Lähdenevalla (80) 160 ha, Kurkineva 1:llä (81) 139 ha, Kärppinevalla (101) 135 ha, Kotinevalla (59) 95 ha, Hangasnevalla (84) 96

97 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 93 ha ja Vyöahonnevalla (93) 90 ha. Osa soista soveltuu turvetuotantoon yksinään, mutta osa soista on pieniä ja ne voidaan ottaa teolliseen turvetuotantoon vain jonkin toisen suon lisäalueena. Loput soveltuvista soista ovat kooltaan niin pieniä, että ne soveltuvat vain kotitarve- tai pienimuotoiseen turvetuotantoon. Muutamissa soissa on tavattu korkeita tuhka- ja rikkipitoisuuksia, mikä alentaa tuotettavan turpeen laatua. Myös pintarahka on paikoin haitallisen paksu energiaturvetuotantoon. Kuva 52. Pyhännällä Siikajoen vesistön Lamujoen valuma-alueella ja Pyhäjoen vesistön alueella turvetuotantoon soveltuvat suot sekä suojelu- ja valuma-aluerajaukset. 97

98 Teuvo Herranen Taulukko 2. Turvetuotantoon soveltuvat suot. Energiaturve Kasvu- ja ympäristöturve Nro Suon nimi Tuotantokelp. pintaala ha Tuotantokelp. turvemäärä milj. suo-m 3 Energiasis. 50 %:n kosteudessa milj. MWh Tuotantokelp. pintaala ha Tuotantokelp. turvemäärä milj. suo-m 3 55 Yrkönneva ** 21 0,24 0, ,11 57 Liejuneva 18 0,25 0,17 59 Kotineva * 95 1,43 0, ,62 61 Rimminneva 54 0,86 0,52 62 Oulaistenneva 31 0,50 0,40 65 Rujanneva 32 0,49 0, ,21 67 Iso Hangasneva 171 1,97 1, ,99 68 Luotakkoneva 45 0,68 0,45 71 Ruunakorpi * 16 0,26 0,16 73 Joutensuo 64 0,96 0,49 74 Puronneva 28 0,45 0,25 78 Leppikankaansuo 11 0,19 0,11 80 Lähdeneva 160 1,92 1, ,43 81 Kurkineva ,07 1,18 84 Hangasneva 93 1,49 0,70 85 Haaraneva 63 0,95 0,64 87 Pihlajaneva * 12 0,15 0,08 90 Muurainsuo 41 0,53 0,29 91 Pahaneva 8 0,12 0,05 92 Kokkosuo 24 0,39 0, ,11 93 Vyöahonneva 90 1,53 0,83 95 Tattarineva ** 62 0,53 0, ,36 98 Kuohuneva 198 1,63 0, ,14 99 Patasuo 17 0,15 0, , Isolehdonsuo 15 0,29 0, Kärppineva 135 3,32 1,55 Yhteensä ,39 12, ,04 * = energiasisältö laskettu näytteiden puuttuessa kunnan keskiarvoja hyväksi käyttäen. ** = tuotantokelpoisen alueen keskiarvot (tuotantoon soveltuvan alueen ulkopuoliset arvot jätetty pois) 98

99 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Taulukko 3. Pyhännän Siikajoen vesistöalueen Lamujoen valuma-alueen ja Pyhäjoen vesistöalueen tutkittujen soiden pinta-ala, heikosti maatuneen pintaturvekerroksen paksuus, keskisyvyys, keskimaatuneisuus ja kokonaisturvemäärä. Nro Suon nimi Karttalehti Pinta Keski- Turvemäärä Pinta-ala Keskisyvyys m kerros maatu- neisuus suo-m 3 milj. ha H1-4S m 55 KIVINEVA ,1 0,7 4,7 0,52 56 YRKÖNNEVA ,3 0,8 5,0 1,85 57 LIEJUNEVA ,2 1,0 5,9 0,82 58 KENKÄSAARENNEVA ,1 0,6 5, KOTINEVA ,6 1,4 4,1 3,54 60 NIEMELÄ ,2 0,6 5, RIMMINNEVA ,2 0,8 4,6 5,14 62 OULAISTENNEVA ,4 1,0 4,8 3,31 63 SYRJÄKANGAS ,4 0,6 4,0 0,78 64 HIRVENNEVA ,3 0,6 4,4 0,89 65 RUJANNNEVA ,3 1,1 4,8 1,79 66 TÖLPÄNNEVA ,2 0,5 4,8 0,86 67 ISO HANGASNEVA ,5 1,2 4,1 6,74 68 LUOTAKKONEVA ,2 0,7 4,8 6,77 69 SOIDINMAA ,1 0,6 5,5 0,28 70 JOKINEVA ,1 0,8 5,5 0,59 71 RUUNAKORPI ,1 0,8 5,4 1,65 72 VARISNEVA ,0 0,7 4,8 1,57 73 JOUTENSUO ,2 0,8 5,8 3,29 74 PURONNEVA ,2 1,1 6,3 1,18 75 KOIVIKONNEVA ,1 0,6 5,9 0,43 76 VETELÄSUO ,1 0,7 5,6 0,91 77 KOTAKANKAANSUO ,2 0,7 4,9 0,84 78 LEPPIKANKAANSUO ,3 0,7 5,0 0,87 79 HUHMARKANGAS ,2 3,7 0,27 80 LÄHDENEVA ,2 0,8 5,0 11,68 81 KURKINEVA I ,3 1,0 4,7 6,90 82 KEROSENKANGAS ,3 0,5 3,7 0,27 83 HEINÄNEVA ,1 0,7 4,7 3,90 84 HANGASNEVA ,2 0,8 5,2 7,88 85 HAARANEVA ,2 0,9 5,4 3,07 86 TALVINEVA ,2 0,5 5,6 1,36 87 PIHLAJANEVA ,1 0,6 5,3 3,05 88 RUUHIKANKAANSUO ,4 0,8 4,5 0,46 89 SOTAPURONNIITTY ,2 0,6 5,9 0,59 90 MUURAINSUO ,1 0,8 5,8 2,41 91 PAHANEVA ,3 0,7 4,4 1,26 92 KOKKOSUO ,3 1,1 4,3 1,24 93 VYÖAHONNNEVA ,3 1,3 5,0 3,27 94 LASSINAHONKANGAS ,0 0,6 6,2 0,54 95 TATTARINEVA ,3 0,8 4,5 7,98 96 PIENENMÄENNEVA ,3 0,8 4,8 1,34 97 SILTARÄME ,2 0,7 5,0 0,62 98 KUOHUNEVA ,5 1,4 4,3 5,54 99 PATASUO ,2 0,8 5,6 1, ISOLEHDONSUO ,1 1,4 5,9 0, KÄRPPINEVA ,1 1,2 4,9 7,24 YHTEENSÄ/KESKIMÄÄRIN ,2 0,8 4,9 118,44 99

100 Teuvo Herranen Pyhännän Siikajoen vesistön Lamujoen valumaalueen ja Pyhäjoen vesistön tutkittujen soiden yhteenlaskettu käyttökelpoinen energiaturvemäärä on ollut soiden tutkimusaikaisen tilanteen perusteella arvioituna noin 23,39 milj. suo-m 3 eli n tonnia. Soiden energiasisältö on ollut vastaavasti noin 45,8 milj. GJ eli 12,7 Twh (50 %:n käyttökosteudessa). Raportin soissa on vaaleaa rahkaturvetta kaikkiaan noin 648 hehtaarin alueella yhteensä n. 4,04 milj. suo-m 3 eli keskimäärin 0,6 metrin kerros tuotantokelpoisella alueella. Useimmiten Pyhännällä on kerros kasvuturpeen raaka-ainetta energiakäyttöön sopivan turpeen päällä. Pyhännän kasvuturpeet ovat vaaleita rahkaturvelajeja. Soidensuojelu Pyhännällä on useita osittain tai kokonaan Natura ohjelmaan kuuluvia soita. Tähän raporttiin tutkituista soista Liejuneva (57) rajoittuu pohjoisessa Kivijärven Natura-alueeseen ja Kärppinevan (101) luoteisosa on Natura alueella. Myös osa Kärppinevan länsiosasta on lunastettu suojelutarkoituksiin. Kiitokset Tämän raportin soiden turvetutkimuksista ovat vastanneet erikoistutkija Kimmo Virtanen ja erikoistutkija Markku Mäkilä. Tutkimuksia ovat maastossa tehneet edellä mainittujen lisäksi geologi Matti Maunu, geologi Teuvo Herranen, fil.yo Vesa Turkia, fil.yo Jari Savolainen ja työnjohtaja Reijo Rantapelkonen. Linjoitus-, syvyyspliktaus-, vaaitus-, näytteenotto- ja kairaustyöstä on viimeksi mainitun lisäksi vastannut tutkimustyöntekijä Paavo Lippo. Pistekartat on tehnyt tutkija Onerva Valo, indeksikartat geologi Tuija Vähäkuopus ja esimerkkisuokartan tutkimusavustaja Heikki Kujala. Laboratorio näytteet analysoivat laboratoriomestari Seija Parviainen sekä laborantit Anne Backman ja Arja Salpakari GTK:n Kuopion turvelaboratoriossa. Profiili kuvien ja suokarttojen piirtämisestä ovat vastanneet kartan piirt jät Ritva Jokisaari ja Riitta Turunen. Raportin on tarkas tanut geologi Matti Laatikainen ja taittanut Edita Prima Oy. Tekij esitt ä parhaat kiitoksensa kaikille raportin eri vaiheisiin osallistuneille 100

101 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 KIRJALLISUUS Ekholm, M Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja - sarja A s. Energiaturpeen laatuohje Polttoaineluokitus ja laadunmääritys, näytteenotto ja ominaisuuksien määritys. Nordic Innovation Centre Nordtest, NT ENVIR 009. Method. 23 s. Hänninen, P., Toivonen, T. & Grundström, A Turvetutkimustietojen laskentamenetelmät. Geologinen tutkimuslaitos, maaperäosasto, raportti P 13,4/83/ s. Ikonen, L. & Lappalainen, E Pyhäntä, Tavastkenkä, Kurkelanjärvi sarja. Ajoitusnäytteiden selostusteksti. Geologian tutkimuskeskus. Korpijaakko, M Uusi kairatyyppi tilavuustarkkojen turvenäytteiden ottamiseen. Suo 32 (1), 7-8. Koutaniemi, L. & Keränen, R Lake Oulujärvi, main Holocene developmental phases and associated geomorphic events. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Series A. III. Geologica - Geographica 135. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. 48 p. KTM, Energiaosasto Geologian tutkimuskeskuksen turveinventoinnin kehittäminen ja maksullisuus. Työryhmän raportti. Lappalainen, E., Sten, C.-G.,Häikiö, J Turvetutkimus ten maasto-opas. Geologian tutkimuskeskus. Opas n:o 12, 62 s. Ranta, H. (toim.) Ympäristölainsäädäntö Talentum. Helsinki s. ISBN: Ruuhijärvi, R Suomen kasvillisuuden pääpiirteet: Suokas villisuus. Suomen kartasto. Vihko 141 Kasvillisuus ja kasvisto Savolainen, J. (toim.) 1997a. Luonnonsuojelulaki perusteluineen. Edita. Helsinki. 95 s. ISBN: Savolainen, J. (toim.) 1997b. Metsälaki perusteluineen. Edita. Helsinki. 53 [13] s. ISBN: Toivonen, T Heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitus. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti s. Toivonen, T. & Herranen, T Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 1. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 381. Espoo. ISBN , ISSN Tomppo, E.; Katila, M.; Moilanen, J.; Mäkelä, H.; Peräsaari, J Kunnittaiset metsävaratiedot Metsätieteen aikakauskirja ; 4B (1998):, 839 s. ISSN Turveteollisuusliitto Turvetuotannon ympäristövaikutusten arviointi. Ohjeita turvetuotannon luonto- ja naapuruussuhdevaikutusten arvioimiseksi. 66 s. Vasander, H.(toim.) Suomen suot. Suoseura ry, 168 s. Virtanen, K Lentomittausten gamma-aineisto - Menetelmä arvioida turvekerrostumien paksuutta. Suo ja tur ve 3/97. s liitteet. Virtanen, K., Kallinen, R-L. & Herranen, T Alavieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 345. Virtanen, K., Hänninen, P., Kallinen, R-L., Vartiainen, S., Herranen, T. & Jokisaari, R Suomen turvevarat Geologian tutkimuskeskus, tutkimusraportti s., 7 liitettä. Virtanen, K. & Hirvasniemi, T Turvetuotantoalueiden hankintaopas PK-turvetuottajille. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 379, 45 s. 101

102 PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT LIITE 1 (1) Suon nimi KL Raportti Ahmonsuo III Aidanpääräme I Haaposuo I Haaraneva II Hangasneva II Harakkaneva III Havukkaneva III Heinäneva II Heinäneva I Hirvineva I Hirvenneva II Hoikkaneva I Huhmarkangas II Hyvösenneva I Iso Hangasneva Isolehdonsuo II Iso Mätässuo III Isonkivenneva I Isoräme I Isoräme I Istuinkivenräme III Jokineva II Joutensuo II Jälsneva III Kallioneva I Kansanneva I Suon nimi KL Raportti Kansanojansuo I Karjuneva I Karjunneva I Karkusaarenneva III Karmitunneva I Katajaneva I Kenkäsaarenneva II Kerosenkangas II Kinkerisaarenneva I Kirjavaneva I Kirjavaneva I Kivenneva III Kivineva I Kivineva II Koivikonneva II Kokkosuo II Konnunsuo III Kontioneva I Koppeloneva I Kotakankaansuo II Kotineva I Kotineva I Kotineva II Kuljunneva I Kuohuneva II Kurkineva II

103 PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT LIITE 1 (2) Suon nimi KL Raportti Kurkineva I Kurkisuo III Suon nimi KL Raportti Nimettömänneva III Nikuneva I Kuuraräme I Nurmilamminneva I Kärppineva II Lamminneva III Lassinahonkangas II Lautasaarenneva III Lehdonneva III Leppikankaansuo II Leppineva III Leskistenneva I Liejuneva II Lumihyvyys I Lummeneva I Lummeneva III Lummeräme I Luotakkoneva II Lähdeneva II Löytönevat I Maaselänneva I Maaselänsuo III Marronneva I Muurainsuo II Myllyneva I Omenasaarenneva III Orsiniemenneva I Oulaistenneva II Pahaneva II Pahanpuronräme III Pajusuo III Paloneva I Patasuo II Peurasuo I Pienenmäenneva II Pieni Mätässuo III Pihlajaneva II Pilpanneva III Pilpansuo III Pohjoisräme I Porrasräme I Puronneva II Ranisuo III Rikkaneva III Rimminneva II Rujanneva II Mölkänräme III Ruoholamminneva I Niemelä II Ruosteneva I

104 PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT LIITE 1 (3) Suon nimi KL Raportti Ruuhikankaansuo II Ruunakorpi II Rytisalmi I Saarineva I Sammakkoneva III Sammakkosuo I Sauvasuo I Siltaräme II Soidinmaa II Sotapuronniitty II Suurisuo I Syrjäkangas II Talasneva I Talvineva II Tattarineva II Suon nimi KL Raportti Teerisuo III Teerisuo III Teerisuo III Teeripuronsuo III Tynnyrisuo III Tölpänneva II Varisneva II Varisneva I Vesikkosuo I Veteläsuo II Vorninneva I Vyöahonneva II Väliräme III Yrityksenneva I Yrkönneva II

105 LIITE 2

106 Geologian tutkimuskeskus LIITE 3 Suotyyppien sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat: I Avosuot II Rämeet 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme LR 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKNR 5. Rimpineva RIN 5. Tupavillaräme TR 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme PSR 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KGR 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme IR 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER III Korvet IV Muuttuneet suotyypit 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko OJ 2. Koivuletto KOL 2. Muuttuma MU 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VATK 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11.Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit Lisätekijät 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) ER 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosammalrahkaturve BS 3. Varpuaines (Nanolignidi) N 4. Saraturve C 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) MN 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

107 LAATULUOKAT PALATURPEELLE LIITE 4 (1)

108 LAATULUOKAT JYRSINTURPEELLE LIITE 4 (2)

109 HEIKOSTI MAATUNEEN RAHKATURPEEN LAATULUOKITUS GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Tapio Toivonen LIITE 5 Peruslähtökohta käyttökelpoiselle suolle: Vähintään 5 ha:n laajuinen yhtenäinen alue. jossa on yli 0.6 m paksu pintaker ros heikosti maa tunutta rahkatur vetta, jonka keskimaa tuneisuus on kor keintaan laatuluokka eli viljelyturve Heikosti maatunutta (H1-3) turvetta. jossa on vähintään 90 % rah kasammalien jään nöksiä. Näistä yli 80 % täytyy kuulua Acutifo lia-ryhmään. Acutifolia-turvetekijää on oltava koko turvemääräs tä yli 72 %. Turveinven toinnissa heikosti maatunut rahkaturve jaetaan kolmeen ryhmään (A. Q. P). Lisätekijöinä saa paikallisesti olla tupasvillan. tupas luikan ja varpujen jään nöksiä. Tupasvillaturvetekijän määrä ei saisi ylittää 6 % eikä varputurve tekijän määrä 3 %. Muutamia ohuita maa tuneem pia rahka valtaisia lins sejä saa olla. Laa tuluok kaan 1 kuuluvaa turvetta on pääasias sa keidassuo alu een soissa. joiden val litsevia suotyyppe jä ovat rah kaneva. rahkarä me. kei das rä me sekä näiden ojik ko- ja muuttuma muodot. Mättäi syys on runsasta. Mikäli suolla on sarapi toisia alueita. on ne rajat tava käyttö kelpoisen alueen ulkopuo lelle. Vaihtoka pasiteettimää rityk sissä näyttei den kes kiarvon tulee olla yli 100 mek/100 g. Mikäli turve koostuu lähes puhtaasta H1-3 maatuneesta Acutifo lia-turvetekijästä. eikä siinä ole juuri lainkaan havaittavissa varpujen jäännöksiä. ja turvekerros on vähintään 1 m paksu. voidaan puhua EKSTRA-laatuluo kan viljelyturpeesta. Tällaiset turvealueet ovat harvinaisia. 1-laatuluokkaan sijoittuva suo ja turve soveltuu viljelyturpeen. vaalean kasvuturpeen sekä kuivike- ja imeytysturpeen raaka-aineeksi. 2-laatuluokka Heikosti maatunutta (H1 4) turvetta. jossa on vähintään 80 % rahkasammalien jäännöksiä. Keskimaa tunei suus on korkeintaan H4. Maatuneempia cm paksuja rahkavaltaisia linssejä saa olla. Turvetekijöiden kokonaismää rästä tulee yli 50 % kuulua Acutifolia- tai Palustria-ryhmään. Lisätekijöiden kokonaismäärä ei saa ylittää 20 %. Tyypillisiä suotyyppe jä. joiden alueella on 2-laatuluokan turvetta. ovat 1-laatuluokan kohdalla mainittujen suotyyppien lisäksi isovarpuräme. lyhytkorsinevaräme ja silmä kene va sekä näiden ojikko- ja muuttu ma muodot. Mättäisyys on yleensä runsasta. Tämä laatuluok ka voidaan jakaa maatu misasteen perusteella kahteen alaluokkaan: 2a-laatuluokka Maatumisaste on H1-3. 2b-laatuluokka Maatumisaste on keskimäärin H4. 2-laatuluokkaan sijoittuva suo ja turve soveltuu osin vaalean kasvuturpeen (2a). osin tumman kasvuturpeen (2b) sekä kuivike- ja imeytysturpeen raaka-aineeksi. 3-laatuluokka Tähän ryhmään kuuluu kaikki muu heikosti maatunut (H1 4) rahkavaltainen pintatur ve. jossa on vähintään 80 % rahkasammalien jäännöksiä. Eli ryhmään kuuluu mm. lähes kaikki heikosti maatunut (H1 4). selvästi Cuspidata-valtainen rahkaturve. Tyypillisiä suo tyyppejä. joiden alueella on 3-laatuluo kan turvetta. ovat lyhytkor sineva. kalvak kaneva. lyhytkorsinevaräme ja tupasvilla räme sekä näiden ojikko- ja muuttuma muodot. Mättäisyys on ojittamatto malla alueella vähäistä. Tämä laatuluokka voidaan jakaa maatumisasteen perusteella kahteen alaluokkaan: 3a-laatuluokka Maatumisaste on H1-3. 3b-laatuluokka Maatumisaste on keskimäärin H4. Määrittelemätön rahkaturve sijoittuu aina 3-luokkaan. Raja 1- ja 2-luo kan välillä on helppo. Se on suoraan luettavissa lannoitelaissa. 2- ja 3-luokan välistä rajaa ei ole missään määritelty. mutta käytännössä paksun heikosti maatuneen. selvästi Cuspidata-valtaisen pintaturpeen omaavat suot ovat jääneet yleensä hyödyntämättä. Edellä kuvatun luokituksen lisäksi voidaan suot esimerkiksi kunta- tai kuntainliit tokohtaisessa tarkastelussa asettaa heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen sisältämien turvetekijöi den osuuksi en perusteella parem muus järjes tykseen. jolloin on entistä helpompi valita kiinnostavimmat suot lähemmän tarkastelun kohteeksi.

110 VUOSIEN AIKANA ILMESTYNEET TURVETUTKIMUSRAPORTIT 1. Erkki Raikamo (1980). Sysmän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 55 s. 3. Erkki Raikamo (1980). Hollolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 71 s. 5. Markku Mäkilä (1980). Tutkimus Toholammin soiden käyttökelpoisuudesta ja turpeen eri ominaisuuksien riippuvuuksis ta. 149 s. 6. Erkki Raikamo (1980). Kärkölän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 65 s. 7. Erkki Raikamo (1980). Koski HL:n turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 40 s. 8. Erkki Raikamo (1980). Hartolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 128 s. 10. Jukka Leino (1980). Rantasalmen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 81 s. 13. Erkki Raikamo (1980). Asikkalan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 63 s. 14. Erkki Raikamo (1980). Orimattilan ja Artjärven turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 70 s. 15. Erkki Raikamo (1980). Nastolan ja Lahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 57 s. 16. Erkki Raikamo (1980). Heinolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 64 s. 17. Erkki Raikamo (1980). Padasjoen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 76 s. 20. Eino Lappalainen ja Hannu Pajunen (1980). Lapin turvevarat, yhteenveto vuosina Lapissa tehdyistä turvetutki muksista. 229 s. 23. Erkki Raikamo (1980). Päijät-Hämeen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 110 s. 55. Carl-Göran Stén ja Timo Varila (1981). Raportti Punkalaitumen turvevaroista ja niiden käyttömahdollisuuksista. 67 s. 60. Helmer Tuittila (1981). Laitilan turvevarat. 150 s. 61. Jukka Leino (1981). Karttulassa tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 59 s. 62. Jukka Leino (1981). Pielavedellä tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 61 s. 63. Markku Mäkilä ja Tapio Toivonen (1981). Pyhäjärven (01.) turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 215 s. 64. Jukka Häikiö ja Hannu Pajunen (1981). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 58 s. 91. Helmer Tuittila (1982). Mynämäen turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 175 s. 98. Tapio Toivonen (1982). Pihtiputaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osaraportti Pihtiputaan soiden turvevarojen koko naisinventoinnista. 73 s. 99. Jukka Häikiö, Jouko Saarelainen ja Pirjo Löytynoja (1982). Sotkamon kunnassa inventoidut turvevarat ja niiden soveltu vuuspolttoturvetuotantoon. 84 s Ari Luukkanen (1982). Väliraportti Pielavedellä 1981 tutkittujen soiden turvevaroista ja niiden käyttökelpoisuudesta. 137 s Jukka Häikiö (1982). Tutkimus Kiimingin soista ja turvevaroista. 73 s Jukka Leino (1982). Joroisten turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 145 s Jukka Leino ja Juha Saarinen (1982). Tuupovaaran turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 283 s Carl-Göran Stén, Riitta Korhonen ja Lasse Svahnbäck. Petäjäveden karttalehden (2234) itäosan suot. Väliraportti Petäjävedellä, Korpilahdella, Jyväskylän mlk:ssa ja Jämsänkoskella tehdyistä turvetutkimuksista. 119 s Jukka Häikiö, Jouko Saarelainen ja Pirjo Löytynoja (1982). Kuhmon kunnassa tutkitut turvevarat ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. 141 s Erkki Raikamo ja Jouko Kokko (1982). Isojoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 287 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1982). Kauhajoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. Loppuraportti Kauhajoen turvevarojen kokonaisinventoinnista. 311 s Timo Varila (1982). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa ll. 116 s Pauli Hänninen (1983). Pudasjärven inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 229 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1983). Luumäen ja lähikuntien eräiden soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 83 s Helmer Tuittila (1983). Pöytyän turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 97 s Tapio Toivonen (1983). Jaalan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 88 s Kimmo Virtanen (1983). Tyrnävällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 45 s Kimmo Virtanen ja Olli Ristaniemi (1983). Kuivaniemellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 169 s Jukka Leino (1983). Virtasalmen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 119 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1990). Miehikkälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Uusittu ja täydennetty painos. 109 s Juha Saarinen (1983). Jäppilän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 65 s Ari Luukkanen (1983). Pielavedellä 1981 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 196 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1983). Karijoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 84 s Erkki Raikamo, Jouko Kokko ja Riitta Lappalainen (1983). Teuvan suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 179 s Jukka Leino (1983). Kerimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 85 s Kimmo Virtanen (1983). Pihtiputaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa II. Osaraportti Pihtiputaan soiden turvevarojen kokonaisselvityksestä. 94 s.

111 134. Jouko Kokko (1983). Karttalehdillä 2222 (Seinäjoki) ja 2311 (Lapua) v tutkitut suot ja niiden turvevarat. 111 s Jouko Kokko (1983). Ylihärmän suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 35 s Pauli Hänninen (1983). Pudasjärven inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa II. 138 s Jukka Häikiö, Hannu Pajunen ja Kimmo Virtanen (1983). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 100 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1983). Jämijärven suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. 68 s Helmer Tuittila (1983). Yläneen turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 144 s Ari Luukkanen (1983). Juankosken turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 114 s Eino Lappalainen ja Tapio Toivonen (1984). Laskelmat Suomen turvevaroista. 104 s Matti Maunu (1983). Tervolassa vuonna 1982 tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s Jouko Saarelainen (1984). Sonkajärven suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 254 s Matti Maunu (1984). Simossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Jukka Leino (1984). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Olli Ristaniemi (1984). Petäjäveden kunnan länsiosan turvevarat. 108 s Olli Ristaniemi ja Carl-Göran Sten (1984). Petäjäveden kunnassa suoritetut turvetutkimukset. 12 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1984). Ristijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Hannu Pajunen (1984). Yli-Iissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 100 s Jukka Leino ja Juha Saarinen (1984). Haukivuorella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Anne Nokela (1984). Kittilässä vuosina tutkittujen soiden turvevarat ja niiden tuotantokel poisuus. 441 s Pauli Hänninen (1984). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 95 s Eino Lappalainen, Pauli Hänninen, Pekka Hänninen, Leevi Koponen, Jukka Leino, Heikki Rainio ja Raimo Sutinen (1984). Geofysikaalisten mittausmenetelmien soveltuvuus maaperätutkimuksiin. 36 s Tapio Toivonen (1984). Valkealan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 331 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1984). Anjalankosken turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 280 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1984). Elimäen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 53 s Markku Mäkilä, Kari Lehmuskoski ja Ale Grundström (1984). Savitaipaleen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 114 s Ari Luukkanen (1984). Pielavedellä 1982 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 85 s Juha Saarinen ja Riitta Lappalainen (1984). Jurvan suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 171 s Hannu Pajunen ja Timo Varila (1984). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa III. 167 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1984). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 110 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1984). Sievissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 288 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1984). Vihannissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 169 s Ari Luukkanen (1985). Kaavilla 1982 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 66 s Jukka Leino (1985). Kuopiossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 95 s Eino Lappalainen ja Pauli Hänninen (1985). Maatutkaluotaimen ja suosondin soveltuvuus turvetutkimuksiin. 24 s Jouko Saarelainen (1985). Sonkajärven suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa s Jukka Häikiö, Pirjo Löytynoja ja Heimo Porkka (1985). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 178 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1985). Kankaanpään itäosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. 115s Pauli Hänninen (1985). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 113 s Jukka Häikiö, Pirjo Löytynoja ja Heimo Porkka (1985). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 142 s Kimmo Virtanen (1985). Pattijoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 163 s Matti Maunu (1985). Ranualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 234 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1985). Virolahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 90 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1985). Kristiinan kaupungin suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 203 s Ari Luukkanen (1986). Pielavedellä 1983 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 174 s Riitta Korhonen (1986). Jämsässä ja Jämsänkoskella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 160 s Hannu Pajunen (1986). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 135 s Jouko Saarelainen (1986). Vieremän suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 208 s Jukka Leino ja Jouko Kokko (1986). Lieksan suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa I. 212 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1986). Haapajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 179 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1986). Vehkalahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 195 s Tapio Muurinen (1986). Rovaniemen alueen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa I. 185 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1986). Vihannissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 207 s Hannu Pajunen (1986). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 98 s.

112 190. Jukka Häikiö (1986). Pulkkilassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 98 s Tapio Toivonen (1986). Virtain turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 225 s Pauli Hänninen (1986). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 121 s Jukka Leino (1987). Kerimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 191 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1987). Haapavedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 131 s Jouko Saarelainen (1987). Vieremän suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa II. 221 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1987). Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 77 s Ari Luukkanen (1987). Siilinjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat sekä turpeiden soveltuvuus jätevesilietteen käsittelyyn ja polttoturvetuotantoon. 57 s Tapio Muurinen (1987). Turvevarojen inventointi Kittilässä vuonna s Tapio Toivonen (1987). Mäntyharjun turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 217 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1987). Kotkan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 99 s Tapio Muurinen (1987). Rovaniemen alueen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa II. 73 s Pauli Hänninen ja Eino Lappalainen (1987). Maatutkan ja suosondin soveltuvuus turvevarojen määrän ja laadun selvittämi seen. 31 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1987). Ruukissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 163 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1987). Pyhtään turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 88 s Sirkka Lojander (1987). SPSSX-tilasto-ohjelmiston käyttö turvetutkimuksissa. 51 s Hannu Pajunen (1987). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 83 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1987). Vuolijoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 192 s Tapio Toivonen (1988). Närpiön turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 275 s Jukka Leino (1988). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1988). Ruukissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 158 s Tapio Muurinen (1988). Turvetutkimukset Tervolassa vuonna s Pauli Hänninen (1988). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 136 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1988). Kuusankoskella ja Kouvolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 56 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1988). Haapajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1988). Kankaanpään länsiosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. 93 s Jouko Saarelainen (1988). Juuan kunnassa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 242 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1988). Iitin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 102 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1988). Oulaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 239 s Jukka Leino ja Pertti Silén (1988). Suonenjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 270 s Pekka Hänninen (1988). Atk:n hyväksikäyttö turveinventoinnin ja tutkimuksen apuna. 37 s Riitta Korhonen (1988). Keuruulla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1988). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 168 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1989). Lestijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Jukka Leino (1989). Jäppilässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 ja yhteenveto. 116 s Tapio Toivonen (1989). Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Jouko Saarelainen (1989). Ilomantsin kunnassa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1989). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VII. 324 s Timo Suomi (1989). Isokyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 69 s Hannu Pajunen (1989). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 137 s Tapio Muurinen (1989). Simossa vuosina tutkitut suot ja niiden turvevarat. 213 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1989). Ylämaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 142 s Jukka Leino (1989). Hankasalmella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1989). Reisjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 96 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1989). Parkanon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Ari Luukkanen (1989). Nilsiässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 109 s Carl-Göran Stén ja Tapio Toivonen (1990). Kihniössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 151 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1990). Limingassa, Lumijoella ja Temmeksellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 148 s Jukka Leino ja Jouko Saarelainen (1990). Outokummussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen (1990). Simon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa II. 238 s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1990). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VIII. 403 s Hannu Pajunen (1990). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 141 s Tapio Toivonen (1990). Kuortaneen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 212 s.

113 243. Timo Suomi (1991). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa II. 150 s Martti Korpijaakko (1991). Kannonkoskella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 58 s Tapio Toivonen (1991). Töysässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 107 s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1991). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IX. 129 s Tapio Toivonen (1991). Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Jukka Leino (1992). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1992). Mäntsälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 50 s Hannu Pajunen (1992). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 22 s Jukka Leino (1992). Pieksämäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 19 s Pauli Hänninen ja Satu Jokinen (1992). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa X. 20 s Tapio Toivonen (1992). Alavudella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 48 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1992). Tuuloksen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 36 s Carl-Göran Stén (1992). Valkeakosken suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 38 s Riitta Korhonen (1992). Leivonmäellä tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. 34 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1992). Haapavedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (1993). Nurmossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 50 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1993). Lammin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 58 s Timo Suomi (1993). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa III. 24 s Jukka Häikiö, Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Paltamossa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoi suus. 39 s Timo Suomi (1993). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa IV. 25 s Tapio Muurinen (1993). Kuivaniemen soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa II. 95 s Riitta Korhonen (1993). Peräseinäjoella tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Ristijärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen ja Pertti Silén (1993). Kurikassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Tapio Toivonen (1993). Seinäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s 269. Hannu Pajunen (1993). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 27 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1993). Karkkilan suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 44 s Jukka Häikiö (1993). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XI. 27 s Riitta Korhonen (1993). Multialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1994). Hyrynsalmella tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. 55 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1994). Humppilan ja Jokioisten suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 41 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1994). Pyhäsalmella tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa II.18 s Jukka Häikiö ja Heikki Sutinen (1994). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XII. 37 s Jukka Leino ja Heimo Porkka (1994). Uuraisten kunnassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (1994). Lapualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 49 s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1994). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XIII, 43 s Hannu Pajunen (1994). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Timo Suomi (1994). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa V. 41 s Hannu Pajunen ja Heikki Sutinen (1994). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VII. 30 s Tapio Toivonen (1994). Eurassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 33 s Carl-Göran Stén & Markku Moisanen (1994). Tammisaaren suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Hannu Pajunen ja Heikki Sutinen (1995). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VIII. 44 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1995). Kärsämäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 88 s Carl-Göran Stén & Markku Moisanen (1995). Karvian suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Riitta Korhonen (1995). Lehtimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Tapio Toivonen (1995). Ilmajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 41 s Hannu Pajunen (1995). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IX. 28 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1995). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 83 s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1995). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XIV. 33 s Tapio Toivonen (1995). Ylistarossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 36 s Martti Korpijaakko (1995). Perhossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 32 s Hannu Pajunen (1996). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1996). Kurussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 23 s.

114 297. Tapio Toivonen (1996). Isossakyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1996). Lappi Tl:n suot ja niiden turvevarat. 26 s Timo Suomi (1996). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa VI. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1996). Nurmeksessa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1996). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XV. 29 s Riitta Korhonen (1996). Jalasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (1997). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 33 s Tapio Toivonen (1997). Laihialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 37 s Tapio Muurinen (1997). Yli-Iin soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1997). Inkoon, Siuntion ja Kirkkonummen tutkitut suot sekä turpeen käyttökelpoisuus. 61 s Martti Korpijaakko (1997). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 19 s Tapio Toivonen (1997). Heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitus. 38 s Carl-Göran Stén (1997). Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus. 41 s Jukka Häikiö, Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1997). Sotkamossa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa II. 48 s Hannu Pajunen (1998). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 43 s Martti Korpijaakko (1998). Kyyjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 23 s Markku Mäkilä ja Tapio Toivonen (1998). Turvetutkimusten ja johtavuusluotausten käyttömahdollisuudet suoalueen ympäristötutkimuksissa: esimerkkinä Lapuan Löyhinkinevan jätevesialue. 25 s Carl-Göran Stén (1998). Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s Jukka Leino ja Heimo Porkka (1998). Kangasniemellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 62 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1998). Sonkajärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Heikki Sutinen (1999). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XVI. 30 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1999). Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s 319. Tapio Toivonen (1999). Maalahdessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 42 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1999). Forssan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1999). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Martti Korpijaakko (2000). Vetelissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 57 s Tapio Muurinen (2000). Iin soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 44 s Martti Korpijaakko (2000). Evijärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2000). Kaustisen kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (2000). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s 327. Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2000). Espoon ja Kauniaisten suot. 59 s Hannu Pajunen (2001). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2001). Evijärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2001). Kortesjärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 49 s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2001). Sallassa tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s Heikki Sutinen (2001). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XVII. 31 s 333. Ari Luukkanen (2001). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2001). Porvoossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 29 s Martti Korpijaakko ja Pertti Silén (2002). Halsualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Jukka Leino (2002). Mikkelin kunnassa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 106 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2002). Hämeenlinnan suot. 34 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2002). Rengon suot ja niiden turvevarat. 53 s Tapio Toivonen (2002). Alajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2002). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2002). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2002). Tutkimus Haukiputaan soista ja turvevarojen käyttökelpoisuudesta. 58 s Riitta Korhonen ja Timo Suomi (2003). Jalasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (2003). Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s.

115 345. Kimmo Virtanen, Riitta-Liisa Kallinen ja Teuvo Herranen (2003). Alavieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 47 s Ari Luukkanen (2003). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2003). Honkajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 40 s Ari Luukkanen (2003). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö ja Teuvo Herranen (2004). Merijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Riitta-Liisa Kallinen (2004). Kaavilla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2004). Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen (2004). Multialla tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen (2004). Pernajassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s Ari Luukkanen (2004). Lapinlahdella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s 355. Jukka Leino (2004). Tohmajärven kunnassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2004). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Timo Suomi ja Riitta Korhonen (2004). Karviassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2004). Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s.

116 Carl-Göran Stén ja Tapio Toivonen (2005). Kokemäen suot ja niiden turvevarat. 44 s Jukka Turunen ja Teuvo Herranen (2005). Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö ja Teuvo Herranen (2005). Merijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2005). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2005). Siikaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 64 s Tapio Toivonen ja Timo Suomi (2006). Merikarvialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 48 s Riitta Liisa Kallinen (2006). Lestijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2006). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niden turvevarat. Osa s Jukka Turunen (2006). Kalajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2006). Iisalmessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2006). Noormarkussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 50 s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2006). Hämeenkyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 52 s Carl-Göran Stén (2006). Ahvenanmaan tutkitut suot. 65 s Timo Suomi ja Kari Lehmuskoski (2006). Kalvolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 59 s Hannu Pajunen (2007). Oulun turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2007). Kolarissa tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2007). Kauhavalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 98 s Ari Luukkanen (2007). Lapinlahdella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Turunen ja Matti Laatikainen (2007). Pyhäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2007). Alahärmässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 80 s Kimmo Virtanen ja Timo Hirvasniemi (2007). Turvetuotantoalueiden hankintaopas PK-turvetuottajille. 44 s Tapio Toivonen ja Samu Valpola (2007). Pomarkussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 82 s Tapio Toivonen ja Teuvo Herranen (2008). Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Riitta-Liisa Kallinen (2008). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö (2008). Vaalassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2008). Iisalmessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2008). Ikaalisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 106 s Matti Maunu, Jukka Räisänen ja Timo Hirvasniemi (2008). Kemijärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. 47 s Jukka Turunen (2008). Pyhäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2008). Kankaanpäässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen (2008). Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2008). Limingassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Teuvo Herranen (2009). Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s. Tutustu turvepaikkaan: Julkaisun myynti: Geologian tutkimuskeskus / Kirjasto PL 1237, Kuopio Puh tai Fax s-posti: [email protected] EDITA PRIMA OY Helsinki 2009 ISBN ISSN