YLIVIESKASSA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Osa 2

Transkriptio

1 Turvetutkimusraportti Report of Peat Investigation 360 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen YLIVIESKASSA TUTKITUT SUOT JA NIIEN TURVEVARAT Osa 2 Abstract: The peatlands and peat resources of Ylivieska, western Finland Part 2 Geologian tutkimuskeskus Espoo 2005

2 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 360 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAN Report of Peat Investigation 360 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen YLIVIESKASSA TUTKITUT SUOT JA NIIEN TURVEVARAT OSA 2 Abstract: The peatlands and peat resources of Ylivieska, western Finland Part 2 Kuopio

3 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen Turunen Jukka & Herranen Teuvo Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 360, 68 sivua, 47 kuvaa, 1 taulukko ja 4 liitettä. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut vuosina Ylivieskassa 39 suota, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 6071 ha. Ylivieskan maaalasta yli 20 hehtaarin kokoisia soita on ha, joten tässä raportissa tutkittu suoala on noin 53% kunnan yli 20 ha:n suuruisten soiden pintaalasta. Ylivieskan turvetutkimuksista on aikaisemmin julkaistu turvetutkimusraportti, Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat nro.196 (Korpijaakko & Koivisto 1987). Tutkimuspisteistä 44 % on rämeillä, 27 % avosoilla, 4 % korvessa ja loput turvekankailla ja pelloilla. Luonnontilaisten suotyyppien osuus on 29 % havainnoista. Tutkittujen soiden turpeista rahkavaltaisia on 48 % ja saravaltaisia 52 %. Turvekerrostumien keskimaatuneisuus on 4,5. Ylivieskan suot ovat pääosin ohutturpeisia. Tässä raportissa tutkittujen soiden keskisyvyys oli 0,9 m ja kokonaisturvemäärä 61.0 milj. suo-m 3. Tutkitusta suoalasta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 1360 ha, jonka kokonaisturvemäärä on noin 27 milj. suo-m 3. Ylivieskan turvekerrostumien kuiva-ainemäärällä painotettu tuhkapitoisuus on keskimäärin 4,0 %, turpeen kuiva-ainepitoisuus 106 kg/suo-m 3, tehollinen lämpöarvo 21 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,18 % turpeen kuivapainosta. Tutkituista soista energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita löytyi 29 suolta yhteensä 1310 ha. Tämä on viidesosa tutkitusta kokonaissuoalasta. Ylivieskan soiden yhteenlaskettu käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 13,0 milj. suo-m 3 eli tonnia kuiva-aineena. Soiden energiasisältö on (50 %:n käyttökosteudessa) vastaavasti 11,90 milj. GJ eli noin 6,6 TWh. Kasvuturvetuotantoon soveltuvia alueita löytyi 12 suolta yhteensä 760 ha, yhteensä noin 5,7 milj. suo-m 3. Tutkituista soista Iso Mällineva-Pieni Mällineva -alue kuuluu valtakunnalliseen soidensuojeluohjelmaan ja ehdotettuun Natura verkostoon. Avainsanat: suo, turve, energiaturve, kasvuturve, Ylivieska Jukka Turunen ja Teuvo Herranen Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO Sähköposti: jukka.turunen@gtk.fi ISBN X ISSN

4 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 Turunen Jukka & Herranen Teuvo Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2 - The peatlands and peat resources of Ylivieska, western Finland, Part 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of peat investigation 360, 68 pages, 47 figures, 1 table and 4 appendices. Abstract: The Geological Survey of Finland studied 39 peatlands in Ylivieska municipality in The total area of studied peatlands was 6071 hectares, which is about 53% of the total peatland area of Ylivieska municipality exceeding 20 hectares. The first report of peat investigation of Ylivieska area was published in 1987 (Korpijaakko & Koivisto 1987). The most common peatland types were pine bogs (44%), open fens (27%), spruce mires (4%) and the cultivated peat soils or drained peatland forest types (25%). The proportion of undrained peatlands was 29%. The distribution of Sphagnum and Carex dominated peat was 48% and 52 %, respectively. The mean degree of peat humification (H 1-10 ) was 4.5. The peatlands of Ylivieska area are relatively shallow. The mean depth of studied peatlands was 0.9 m and the total storage of peat approximately 61.0 million m 3. The studied area deeper than 1.5 m covers 1360 hectares and contains about 27 million m 3 of peat. The peatland area weighted average ash content of peat was 4.0 % of dry weight, the dry bulk density 106 kg/m 3, effective calorific value of dry peat 21 MJ/kg and the sulphur content 0.18 % of dry weight. Altogether, 29 mires covering 1310 hectares were evaluated to be suitable for fuel peat production. This is about one-fifth of the studied total peatland area. The available amount of fuel peat is about 13.0 million m 3 or tons of dry weight. The energy content is 11.9 million GJ or 6.6 TWh at 50 % moisture content. Twelve (12) peatlands were found suitable for horticultural peat production. The area and peat quantity of these areas is 760 hectares and 5.7 million m 3. Iso Mällineva-Pieni Mällineva area is part of the National Mire Protection Program and is also a candidate to the Natura 2000-network. Keywords: peatland, mire, peat, energy peat, horticultural peat, Ylivieska Jukka Turunen & Teuvo Herranen Geological Surveu of Finland P.O. Box 1237 FI KUOPIO FINLAN jukka.turunen@gtk.fi 3

5 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen 4

6 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 SISÄLLYSLUETTELO JOHANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriomääritykset... 9 Aineiston käsittely ja tulokset... 9 SOIEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON TUTKITUT SUOT Salonneva Hangassuo Paskalanneva Kauvastenneva Yrttineva Soukkaneva Sintuneva Mertuanjärvi Pohjanneva Paavonneva Liianneva Suonneva Mäntyneva Juurakonneva Isonkivenneva Paavonneva Kenkäneva Sydänneva Härkinräme Keinonräme Järvineva Koiraneva Niisineva Someronneva Vyörylänräme Varpuneva Kivineva Möyrynneva Leväneva Väliräme Rahkaräme Isoneva Teerineva Pohjanneva Pitkäkuru Löytynneva Kauhaneva Iso Mällineva Viidesneva TULOSTEN TARKASTELU Soiden levinneisyys ja soistuminen Suoyhdistymät ja suotyypit

7 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen Turvekerrostumat Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotantoon Soidensuojelu Kiitokset KIRJALLISUUS LIITTEET 6

8 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 JOHANTO Ylivieskan kaupunki sijaitsee Oulun läänin eteläosassa, Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa (Kuva 1). Ylivieskan turvetutkimukset liittyvät osana Geologian tutkimuskeskuksen tekemään valtakunnalliseen turvevarojen kokonaisinventointiin. Turvetutkimusten tarkoituksena on etsiä energia- ja kasvuturvetuotantoon soveltuvia soita. Tutkimuksissa huomioidaan myös turpeen ja soiden muut käyttömahdollisuudet. Tutkimustulokset palvelevat turvetuottajia ja turpeen käyttäjiä antamalla tietoa soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi energia- tai kasvuturvetuotantoon, maa- ja metsätalouskäyttöön sekä soiden suojeluja virkistyskäyttöön. Tähän raporttiin on koottu Ylivieskassa vuosina tutkitut 39 suota, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 6071 ha (Liite 1). Suot on ryhmitelty vesistöalueittain (Ekholm 1993). Ylivieskan kaupungin maa-alasta on soita 38 %, josta yli 20 hehtaarin kokoisia soita on ha (Lappalainen et al. 1980). Ylivieskassa on tutkittu soita yhteensä 8761 ha, joten tutkittu suoala on noin 76 % yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Kunnan metsätieteellinen suoala on ha (Tomppo et al. 1998). Ylivieskan turvetutkimuksista on aiemmin julkaistu turvetutkimusraportti nro.196 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat (Korpijaakko & Koivisto 1987). Alueen suurin energiaturpeen käyttäjä on Fortumin Haapaveden lauhdevoimala, jonka vuotuinen turpeen käyttö on yli 3 milj. m 3. Turvetta käyttäviin Kokkolan ja Ylivieskan sähkö- ja lämpölaitoksiin on Ylivieskan soilta alle 100 km:n kuljetusmatka. Ylivieskan suot ovat Oulun suuren turvevoimalan, samoin kuin Pietarsaaren suurvoimalan, turpeen hankinta-alueella. Ylivieskan ympäristössä on lisäksi monia energiaturvetta käyttäviä kunnallisia lämpölaitoksia. Tässä raportissa julkaistaan yleiskuvaus jokaisesta tutkitusta suosta, turvemääristä ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Geologian tutkimuskeskuksen turveinventoinnin kehittäminen ja maksullisuus -raportin (KTM, Energiaosasto 1990) mukaisesti yksityiskohtaisia tutkimustuloksia ei julkaista, vaan niitä voi tilata GTK:n Kuopion yksiköstä. Yksityiskohtaiset suoselosteet sisältävät mm. erilaisia suokarttoja, turvekerrostuman poikkileikkauskuvia sekä tarkempia tietoja turpeen laadusta, määrästä ja laboratorioanalyysien tuloksista. Tutkimustuloksia on mahdollista tilata kiinteistöittäin, soittain, kunnittain, maakunnittain tai vesistöalueittain. Tietoja voi tilata myös sähköisinä tiedostoina. TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Tutkittujen soiden valinnassa käytettiin apuna GTK:n lentomittausaineistosta tulostettuja gammakarttoja (Virtanen 1997). Kenttätutkimuksissa on noudatettu Geologian tutkimuskeskuksen Turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lappalainen et al. 1984). Isot, yhtenäiset suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki on vedetty selkälinja ja sitä vastaan kohtisuoraan poikkilinjoja yleensä 200 metrin välein. Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 tai 200 metrin välein, ja ne on merkitty maastoon paaluin. Tutkimuslinjoilla tutkimuspisteiden välisiltä pisteiltä on turvekerrostuman paksuus kairattu 50 metrin välein. Lisäksi soille on tehty pelkkiä syvyysmittauslinjoja, joilta turvekerrostuman paksuus on kairattu 50 metrin välein. Pienet ja rikkonaiset suot on tutkittu hajapistemenetelmällä. Soilla on tutkimuspisteitä yleensä 1,4 4,8 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 1,8 7,8 kpl/10 ha. Suopinnan korkeuden ja laskusuhteiden selvittämiseksi tutkimuslinjat on vaaittu, ja korkeudet yhdistetty valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi ja mättäisyys (peittävyys -% ja korkeus). Puustosta havainnoitiin puulajisuhteet prosenttiosuuksina sekä kehitys- ja tiheysluokka. Kairauksin selvitettiin turvekerrosten paksuus, pääturvelajit ja turpeen lisätekijät (6-asteikko), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko), tupasvillakuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%- osuus). Lisäksi kairauksissa tutkittiin soiden liejukerrostumat sekä suon pohjamaalaji. 7

9 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen Ylivieskassa vuosina tutkitut suot Ylivieska Ñ Tutkitut suot Tiet Rautatie Joet Järvet Pellot Suot 0 10km Kuva 1. Ylivieskassa tutkitut suot. 1. Salonneva 2. Hangassuo 3. Paskalanneva 4. Kauvastenneva 5. Yrttineva 6. Soukkaneva 7. Sintuneva 8. Mertuanjärvi 9. Pohjanneva 10. Paavonneva 11. Liianneva 12. Suonneva 13. Mäntyneva 14. Juurakonneva 15. Isonkivenneva 16. Paavonneva 17. Kenkäneva 18. Sydänneva 19. Härkinräme 20. Keinonräme 21. Järvineva 22. Koiraneva 23. Niisineva 24. Someronneva 25. Vyörylänräme 26. Varpuneva 27. Kivineva 28. Möyrynneva 29. Leväneva 30. Väliräme 31. Rahkaräme 32. Isoneva 33. Teerineva 34. Pohjanneva 35. Pitkäkuru 36. Löytynneva 37. Kauhaneva 38. Iso Mällineva 39. Viidesneva 8

10 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella valittiin pisteet, joiden turpeet edustivat mahdollisimman hyvin suon käyttökelpoista turvekerrostumaa ja niiltä otettiin tilavuustarkalla mäntäkairalla laboratorionäytteet (Korpijaakko 1981). Turvenäytteistä määritettiin Kuopion Geologian tutkimuskeskuksen turvelaboratoriossa happamuus, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino ja tuhkapitoisuus. Osasta näytteitä määritettiin myös lämpöarvo ja rikkipitoisuus. Vesipitoisuus ilmoitetaan prosentteina märkäpainosta ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivan turpeen painosta 815 ± 25ºC:ssa hehkutettuna. Kuivatilavuuspaino ilmoittaa suossa olevan turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suo-m 3 ). Lämpöarvot on mitattu jauhetuista, homogenisoiduista ja pilleriksi puristetuista turvenäytteistä LECO AC- 300 kalorimetrillä (ASTM 3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina lämpöarvoina kuivalle turpeelle ja 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle (MJ/kg). Turpeen rikkipitoisuus on analysoitu LECO SC-32 rikkianalysaattorilla (menetelmä 810L). Osa turvenäytteistä on analysoitu hiili- ja typpipitoisuus (menetelmä 820L) sekä alkuainepitoisuuksia, kuten raskasmetalleja ja hivenalkuaineita ICP-AES tekniikalla (menetelmä 503P). Polttoturpeen laatuohjeet ovat liitteessä 2. Turvenäytteitä otettiin myös kasvuturvetuotantoon soveltuvista soista kasvuturpeen laadun määrittämiseksi. Näytteet jaettiin rahkasammallajikoostumuksen ja muiden turvetekijöiden perusteella eri kasvuturveluokkiin (Kasvuturpeen laadunmääritysohje, Turveteollisuusliitto 2000 & Toivonen 1997, Liite 3). Näytteistä määritettiin maatuneisuus, ph, tuhkapitoisuus ja kationinvaihtokapasiteetti (CEC), osasta näytteitä myös turpeen rikkipitoisuus ja johtokyky. Kationinvaihtokapasiteetilla määritetään turpeen ravinteiden ja veden pidätyskyky. Hyvän vaihtokapasiteetin raja-arvona pidetään 100 me/100 g (Puustjärvi 1973). Aineiston käsittely ja tulokset Tutkimusaineistot on tallennettu numeeriseen muotoon. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja -tekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen et al. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän - tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja -tekijöiden määrät on laskettu turvemäärillä painottaen. Turpeessa havaitut lieko-osumat on muunnettu tilastollisesti kantopitoisuusprosenteiksi 0 1 ja 1 2 metrin syvyyskerroksille. Jokaisesta tutkitusta suosta on GTK:n turvearkistoon arkistoitu suoseloste ja piirretty suokartta. Suoselosteissa on tietoja suon sijainnista, ympäristöstä, laskusuhteista, pinta-aloista, syvyyksistä, suotyypeistä, ojitustilanteesta, turvelajeista ja turpeen maatuneisuudesta. Turvenäytteiden laboratoriomääritystulokset on esitetty taulukkomuodossa ja tuloksista on laadittu lyhyt yhteenveto. Suon käyttökelpoisuudesta on tehty arvio, jossa on pyritty huomioimaan tärkeimmät tuotantoon vaikuttavat tekijät. Suokartasta (Kuva 2) ilmenee tutkimuslinjojen ja pisteiden sijainti, tutkimuspisteiden syvyydet, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus ja turpeen keskimaatuneisuus. Kartalle on piirretty myös turpeen syvyyskäyrät. Soiden syvimmistä tutkimuslinjoista on piirretty poikkileikkausprofiileja (Kuva 3), joista nähdään turvekerrostuman rakenne, turvelajit, maatuneisuus, pohjamaalajit sekä suopinnan ja -pohjan korkeudet. Edellä mainittujen perustulosten lisäksi GTK:n turvetutkimusaineistosta on saatavissa tasokarttoja ja listauksia esim. suotyypeistä, liekoisuudesta, suopinnan ja -pohjan korkeudesta, liejuista ja pohjamaalajeista. Yksityiskohtaisia suoselosteita, laboratoriotuloksia, erilaisia suokarttoja ja turvekerrostuman poikkileikkausprofiileja voi tilata Geologian tutkimuskeskuksen Kuopion yksiköstä. 9

11 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen A0 0 / 6 3 / 16 N N / 4 N 3 N N N / / 10 0 / 4 N / / N N N N 0 / / 18 / / N/ N N/ / N / 16 1 N / 16 N N 2 / 18 1 N N/ N N N N N N N/ / N0 / / 15 1 N N/ N 4 / 7 N N N 8 N 6 1 N/ N m 16 N 1 / N m 14 N N/ 13 N m N N N N N N / 17 SALONNEVA, 17455, kl , Ylivieska Turpeen paksuus 0-1m 1-1,5m 1,5-2m 2-3m Saareke 3.8 N 4 A m A m N N N A m N N N 3 / N N N N N 5 / N N N 5 N N 5 N N N N 7 8 N N NN 3 4 N 3 N10 N 10 N N m 6.4 Keskimäärinen maatuneisuus Heikosti maatuneen pintakerroksen/ koko turvekerrostuman paksuus (dm) N 15 Turvekerrostuman paksuus (dm) 2/ m A m 6 / 20N 3.8 N N N N N N N N 3 4 / / / 10 NN N N N 10 0 / N 0 / 11 N A1860m Kuva 2. Esimerkki suokartasta. Merkkien selite liitteessä 4. 10

12 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. Merkkien selite liitteessä 4. SOIEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Soiden käyttökelpoisuuden määräävät turpeen laatu ja määrä. Suon luontoarvot ratkaisevat yhä useammin, voidaanko suo ottaa turvetuotantoon. Merkittäviä luontoarvoja ovat harvinaiset eliölajit ja ns. avainbiotoopit, jotka on kuvattu metsälaissa (Savolainen 1997a) ja luonnonsuojelulaissa (Savolainen 1997b). Nykyisin turvetuotantoon pyritään ensisijaisesti ottamaan metsäojitettuja soita. Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa kolme tuotantomuotoa: teollinen, pienimuotoinen ja kotitarveturvetuotanto. Teollinen turvetuotanto on joko jyrsin- tai palaturvetuotantoa. Pienimuotoisella tuotannolla tarkoitetaan palaturvetuotantoa, jossa tuotantoyksikkö on pieni, mutta turve markkinoidaan muualle. Kotitarvetuotannolla tarkoitetaan palaturvetuotantoa, jossa tuotettu turve käytetään omalla tai lähitiloilla. Kotitarvetuotantoon soveltuvien soiden syvyydelle, turpeiden tuhkapitoisuudelle, turvelajille ja tilavuuspainolle ei ole asetettu niin tiukkoja laatuvaatimuksia kuin pienimuotoiseen tai teolliseen tuotantoon soveltuvien soiden turpeille. Pienimuotoisen turvetuotantoalueen vähimmäispintaala on 5 ha. Tämä voi koostua useasta lähekkäin olevasta alueesta. Kotitarveturvetuotannolle ei ole asetettu pinta-alarajaa. Kotitarve- ja pienimuotoisessa turvetuotannossa kulkuyhteys suolle olisi oltava valmiina jo ennen tuotannon aloittamista alkukustannusten pienentämiseksi. Esim. turvepohjaiset pellot ovat usein helposti otettavissa turvetuotantoon. Puuston ei katsota nykyisin olevan ongelma teollista turvetuotantoa suunniteltaessa, mutta pienimuotoisessa ja kotitarvetuotannossa se on kustannuksia lisäävä ja tuotannon aloittamista vaikeuttava tekijä. Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa. Jos turvetuotantoalue on yli 10 hehtaaria, suon ojittamiselle tai turvetuotannolle on oltava ympäristölupaviraston myöntämä ympäristölupa (Ympäristönsuojeluasetus 2000). Luvassa lupaviranomainen ottaa kantaa hankkeen toteutukseen, vesien- 11

13 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen käsittelyyn ja ympäristövaikutuksiin. Ympäristöluvassa määrätään mm. sallituista päästöistä, suoja-alueista ja puhdistuslaitteista, velvoitetarkkailusta ja mahdollisista korvausvelvoitteista. Mikäli turvetuotantoalue on yli 150 ha, alueelle pitää tehdä YVA -lain (1994) mukaiset selvitykset ennen tuotannon aloittamista. Uusille turvetuotantoon otettaville alueille tehdään luontoselvitys, jossa selvitetään mm. suon kasvillisuus, linnusto, pöly- ja meluvaikutukset, maiseman muutokset, sekä vaikutukset terveyteen ja yleiseen viihtyvyyteen (Turveteollisuusliitto 2002). Turvekerrostuman paksuus, turvelaji, maatuneisuus sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Suon muoto, suopohjan topografia ja kuivatusmahdollisuudet on myös otettava huomioon turvetuotantoa suunniteltaessa, mm. sarkaojien kaltevuuden on vesiensuojelusyistä oltava alle 1,5 m/km. Fysikaalisten ominaisuuksien osalta on noudatettu soveltaen Energiataloudellisen yhdistyksen, Lämpölaitosyhdistyksen ja Turveteollisuusliiton (1991) esittämiä laatuvaatimuksia jyrsin- ja palapolttoturpeelle (Liite 2). Laatuvaatimusten mukaan turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 %, eikä rikkipitoisuus 0,3 %. Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen rahkasammaltyyppiin, maatuneisuuteen ja kerrostuman paksuuteen. Arvioinnissa on noudatettu Toivosen (1997) esittämää heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitusta ja soveltaen Turveteollisuusliiton (2000) kasvuturpeen laadunmääritysohjetta (Liite 3). Määriteltäessä suon soveltuvuutta energia- ja kasvuturvetuotantoon on käytetty seuraavia maatuneisuus-, turvelaji- ja syvyysarvoja: Energiaturpeen tuotantoon palaturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turpeen maatuneisuus on yli H 4 * turve ei ole puhdasta saraturvetta (palat murenevat) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisen turvepellon ja ojitusalueen syvyys on yli 1 m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu Energiaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on saravaltaista (H 1 10) tai maatunutta rahkavaltaista (yli H 4) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisten turvepeltojen ja ojitusalueiden syvyys on yli 1 m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Viljelyturpeen (parhaan kasvuturpeen) tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on heikosti maatunutta (H 1 3) ja sisältää yli 90 % rahkasammaljäänteitä, joista yli 80 % Acutifolia -ryhmään kuuluvia * varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä on alle 3 % ja tupasvillan jäänteitä alle 6 % kuiva-aineen painosta * luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 m, josta viljelyturpeeksi soveltuvaa vähintään 0,8 m * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha 12

14 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 TUTKITUT SUOT 1. Salonneva Salonneva (kl , x = 7115,4, y = 2522,1) sijaitsee n. 7 km Ylivieskan keskustasta luoteeseen Löytynnevan turvetuotantoalueen luoteispuolella. Suo rajoittuu etelässä peltoihin, muualla pääosin kallioiseen moreenimaastoon. Suon lounaispuolella on maantie n:o 778 ja itäpuolella Hangassuo (Kuva 4) Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 4. Salonnevan tutkimuslinjasto. Salonnevan kokonaispinta-ala on noin 145 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 63 ha, yli 1.5 m:n aluetta 25 ha ja yli 2 m:n aluetta 2 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Alavieskan alueeseen (53.022). Suopinta on n m mpy ja viettää etelään n. 1 2 m/km. Vedet laskevat suolta peltoalueen läpi lounaaseen Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 3,3 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 6,5 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna

15 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen Salonneva on ojitettu kokonaan. Tutkimuspisteistä 5 % on avosoilla, 66 % rämeillä, 15 % turvekankailla ja loput 14 % etupäässä pelloilla. Vallitsevina suotyyppeinä ovat isovarpurämeojikot ja suon länsiosan reuna-alueilla myös puolukkaturvekankaat. Suopuusto on pääosin keskinkertaisen tiheätä vajaatuottoista männikköä, jossa sekapuuna koivua. Turpeesta 59 % on rahka- ja 41 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 28 %, tupasvillan 26 % ja varpujen jäännöksiä sisältävien 7 %. Yleisimmät turvelajit ovat puuainespitoinen sararahka- (LCS-t, 18%), tupasvillapitoinen sararahka- (ErCS-t, 18%), kortepitoinen rahkasara- (EqSC-t, 17%) ja rahkasaraturve (SC-t, 14%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (52%) ja moreeni (38%). Liejuja ei havaittu. Salonnevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet kahdelta näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 120 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 2,8 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,4. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on 21,5 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,5 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on alhainen, keskimäärin 0,19 %. Salonnevasta soveltuu energiaturvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen alue (25 ha), joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta lähekkäisestä altaasta (17 ja 8 ha). Tuotantokelpoinen turvemäärä on n suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros. Suon pinnassa oleva heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros on paikoin haitallisen paksu energiaturvetuotantoon, mutta turve voidaan mahdollisesti hyödyntää Löytynnevan kasvuturvetuotannon yhteydessä. 2. Hangassuo Hangassuo (kl , x = 7115,5, y = 2523,0) sijaitsee n. 7 km Ylivieskan keskustasta luoteeseen maantien n:o 778 ja Salonnevan itäpuolella. Suo rajoittuu pääosin kallioiseen moreenimaastoon (Kuva 5). Hangassuon kokonaispinta-ala on noin 80 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 30 ha, yli 1,5 m:n aluetta 14 ha ja yli 2 m:n aluetta 5 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Alavieskan alueeseen (53.022). Suopinta on noin m mpy. Suon keskusta on hieman reunoja korkeammalla, eikä selvää viettosuuntaa voida havaita. Suon kaakkoispää on pellosta ja Löytynnevan turvetuotantoalueesta johtuen kuitenkin selvästi muuta suota alempana. Vedet laskevat suolta peltoalueen läpi Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 4,9 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 6,4 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Hangassuolla on ojitusta lähinnä suon reunoilla. Tutkimuspisteistä 54 % on avosuolla, 38 % rämeellä, 3 % turvekankaalla ja 5 % pellolla. Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon etelä- ja keskiosassa rahkaneva ja pohjoisosassa lyhytkorsi- ja rahkarämemuuttumat. Suopuusto on pääosin harvahkoa, jopa aukeata vajaatuottoista männikköä, jossa paikoin sekapuuna koivua. Turpeesta 75 % on rahka- ja 25 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 11 % ja tupasvillaa sisältävien 54 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahka- (ErS-t, 31%) ja tupasvillasararahkaturve (ErCS-t, 22%) sekä sararahkaturve (CS-t, 11%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (42%), hiekka (30%) ja moreeni (28%). Liejuja ei havaittu. Hangassuosta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet yhdeltä näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 105 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 1,5 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1 ja energiaturpeeksi soveltuvan 5,6. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,2 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 8,9 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on alhainen, keskimäärin 0,09 %. Hangassuosta soveltuu pienimuotoiseen turvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen alue (14 ha). Suon heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu vaalean kasvuturpeen tuotantoon. Tuotantokelpoinen kasvuturvemäärä on n suo-m 3. Suon pohjalla oleva turvekerros soveltuu energiaturvetuotantoon. Tuotantokelpoinen energiaturvemäärä on n suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros. 14

16 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 5. Hangassuon tutkimuslinjasto. 3. Paskalanneva Paskalanneva (kl , x = 7117,6, y = 2523,6) sijaitsee n. 8 km Ylivieskan keskustasta luoteeseen. Suo rajoittuu pääosin kallioiseen moreenimaastoon. Lännessä suo on yhteydessä Jukuraisen suohon. Suon lounais-, etelä- ja itäpuolella on metsäautoteitä ja pohjoispuolella Sakkoperä Jukurainen -paikallistie (Kuva 6). Paskalannevan kokonaispinta-ala on noin 260 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 143 ha, yli 1,5 m:n aluetta 108 ha ja yli 2 m:n aluetta 60 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Järviojan-Jukulaisojan valuma-alueeseen (53.024). Suopinta on n m mpy ja viettää luoteeseen n. 1,6 m/km. Vedet laskevat suolta luoteeseen Jukulaisojaan, josta Järviojan kautta Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 4,4 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 5,3 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Paskalanneva on ojitettu lähes kokonaan. Luonnontilaista aluetta on jonkin verran suon keskiosassa. Tutkimuspisteistä 19 % on avosuolla, 37 % rämeellä, 3 % korvessa, 38 % turvekankaalla ja 3 % pellolla. Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosassa luonnontilainen tai ojitettu rahkaneva, eteläosassa isovarpurämeojikko, pohjoisosassa ja suon reunoilla puolukka-, varpu- ja ruohoturvekangas. Suopuusto on pääosin varttunutta, keskinkertaisen tiheää mänty-koivu -kasvatusmetsikköä. Suolta löytyy myös aukeata alaa ja vajaatuottoista männikköä. Turpeesta 42 % on rahka- ja 58 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 16 % ja tupasvillaa sisältävien 19 %. Yleisimmät turvelajit ovat kortepitoinen rahkasaraturve (EqSC-t, 33%), tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t, 11%) ja rahkaturve (S-t, 9%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu 15

17 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen (62%), moreeni (27%) ja hiekka (6%). Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyyspisteistä oli alhainen (1%). Paskalannevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet kuudelta näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 96 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 2,8 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan 5,4. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,2 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on alhainen, keskimäärin 0,13 %. Paskalannevasta soveltuu turvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen alue (108 ha). Suon länsi- ja keskiosan pinnassa oleva paksu heikosti maatunut rahkavaltainen turvekerros soveltuu vaalean kasvuturpeen tuotantoon. Kasvuturvetuotantoon soveltuva ala on n. 70 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä n. 0,63 milj. suo-m 3. Muu osa suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen turpeesta voidaan tuottaa energiaturpeena. Suon tuotantokelpoinen energiaturvemäärä on n. 1,11 milj. suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 6. Paskalannevan tutkimuslinjasto. 16

18 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 4. Kauvastenneva Kauvastenneva (kl , x = 7118,9, y = 2528,1) sijaitsee n. 9 km Ylivieskan keskustasta koilliseen. Suo rajoittuu moreeni- ja kalliomaastoon. Suon pohjoispuolella on Kangas-Sakkoperä paikallistie (Kuva 7). Kauvastennevan kokonaispinta-ala on noin 105 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 50 ha, yli 1,5 m:n aluetta 25 ha ja yli 2 m:n aluetta 4 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Järviojan-Jukulaisojan valuma-alueeseen (53.024). Suopinta on noin m mpy ja viettää luoteeseen n. 1,7 m/km. Vedet laskevat suolta suon läpi kulkevaan Kauvastenojaan, josta Jukulaisojan ja Järviojan kautta Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 5,8 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 6,2 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Kauvastenneva on ojitettu lähes kokonaan. Tutkimuspisteistä 2 % on avosuolla, 34 % rämeellä, 25 % korvessa, 38 % turvekankaalla ja 1 % pellolla. Vallitsevina suotyyppeinä ovat ruohoturvekankaat, ruoho- ja heinäkorpimuuttumat sekä varsinainen sararämemuuttuma. Suopuusto on pääosin varttunutta, tiheää kuusi-mänty-koivu - kasvatusmetsikköä. Turpeesta on 13 % rahka- ja 87 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 24 %. Yleisimmät turvelajit ovat kortepitoinen rahkasaraturve (EqSC-t, 39%) ja rahkasaraturve (SC-t, 25%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (43%), hiekka (40%) ja moreeni (17%). Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyyspisteistä oli alhainen (3%) Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 7. Kauvastennevan tutkimuslinjasto Kauvastennevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet kolmelta näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 102 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 6,0 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,8. Kuivan turpeen tehollinen 17

19 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen lämpöarvo on keskimäärin 21,2 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,4 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,20 %. Kauvastennevasta soveltuu energiaturvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen yhtenäinen alue (25 ha), jonka käyttökelpoiset energiaturvevarat ovat n suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros. 5. Yrttineva Yrttineva (kl , x = 7120,2, y = 2528,4) sijaitsee n. 11 km Ylivieskan keskustasta koilliseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen kallioiseen moreenimaastoon. Yrttilampi on suon keskiosan itäreunalla kohosuoalueen korkeimmalla kohtaa. Suon eteläpuolella on Sakkoperä-Kangas paikallistie ja suon pohjoispuolella metsäautotie (Kuva 8). ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( (( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 8. Yrttinevan tutkimuslinjasto Yrttinevan kokonaispinta-ala on noin 150 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 69 ha, yli 1.5 m:n aluetta 49 ha ja yli 2 m:n aluetta 24 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Järviojan-Jukulaisojan valuma-alueeseen (53.024). Suopinta on noin m mpy ja viettää suon länsiosan keskeltä etelään ja pohjoiseen n. 1,5 m/km. Koillisosassa suo viettää koil- 18

20 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 liseen n. 1,2 m/km. Vedet laskevat suon etelä- ja länsiosasta Nokionojaan, josta Jukulaisojan ja Järviojan kautta Kalajokeen. Suon koillisosasta vedet valuvat pohjoiseen Korteojaan, josta Vaikonojan kautta edelleen Pyhäjokeen. Tutkimuspisteitä on 4,1 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 5,7 kpl/ 10 ha. Suo on tutkittu vuonna Yrttinevan reunaosat on ojitettu kokonaan, mutta Yrttilammen ympäristössä on laajoja ojittamattomia suoalueita. Tutkimuspisteistä 25 % on avosuolla, 62 % rämeellä, 5 % korvessa ja 8 % turvekankaalla. Vallitsevana suotyyppinä suon keskiosassa on rahkaräme ja muualla varsinainen sararäme- ja rahkarämemuuttuma. Myös rahkanevaojikot ja -muuttumat ovat yleisiä. Suopuusto on pääosin nuorta, keskinkertaisen tiheää tai tiheää mänty-koivu -harvennusmetsikköä. Myös harvoja ja vajaatuottoisia männiköitä esiintyy. Turpeesta 32 % on rahka-, 67 % sara- ja alle 1 % ruskosammalvaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 25 %, tupasvillaa sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 10 %. Yleisimmät turvelajit ovat korterahkasara- (EqSC-t, 25%), puupitoinen korterahkasara- (LEqSC-t, 16%) sekä tupasvillapitoinen rahkaturve (ErS-t, 12%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (57%), hiekka (23%) ja moreeni (20%). Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyyspisteistä oli alhainen (3%). Yrttilammen pohjoispuolella on pienellä alueella suon pohjalla cm järvimutaa. Yrttinevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet viideltä näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 84 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 3,7 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja energiaturpeeksi soveltuvan 4,9. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,2 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 8,9 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on alhainen, keskimäärin 0,14 %. Yrttinevasta soveltuu turvetuotantoon suon yli 1,5 metrin syvyiset alueet. Alueista Yrttilammen pohjoispuolelle jäävällä alueella (21 ha) suon pinnassa olevasta heikosti maatuneesta rahkavaltaisesta pintaturvekerroksesta voidaan tuottaa n. 10 hehtaarin alueelta vaaleaa kasvuturvetta n suo-m 3. Muu osa alueen turpeesta soveltuu energiaturvetuotantoon. Alueen käyttökelpoinen energiaturvemäärä on n suo-m 3. Yrttilammen eteläpuolelle jää yhtenäinen yli 1.5 metrin syvyinen alue (26 ha), jonka käyttökelpoiset energiaturvevarat ovat n suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros. Suon eteläosan pinnassa oleva heikosti maatunut rahkavaltainen turvekerros on paikoin liian paksu energiaturvetuotantoon, mutta toisaalta alue on liian pienialainen kasvuturvetuotantoon. 6. Soukkaneva Soukkaneva (kl , x = 7117,6, y = 2527,9) sijaitsee n. 8 km Ylivieskan keskustasta pohjois-koilliseen. Suo rajoittuu moreenimaastoon muualla, paitsi idässä osaksi peltoihin ja Rahkaperä-Järviperä paikallistiehen (Kuva 9). Soukkanevan kokonaispinta-ala on noin 145 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 32 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 2 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Järviojan-Jukulaisojan valuma-alueeseen (53.024). Suopinta on noin m mpy ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat suolta ojia myöten Kauvastenojan ja Jukulaisojan kautta Järviojaan, josta edelleen Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 2,4 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Soukkaneva on ojitettu lähes kokonaan. Tutkimuspisteistä on 1 % avosuolla, 40 % rämeellä, 1 % korvessa, 53 % turvekankaalla ja 5 % pellolla. Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon itäosassa ruoho-, mustikka- ja puolukkaturvekankaat. Suon länsi- ja lounaisosassa ovat korpirämeojikot ja - muuttumat vallitsevina. Suopuusto on pääosin varttunutta, keskinkertaisen tiheää koivu-mäntykuusi kasvatusmetsikköä. Turpeesta on 48 % rahka- ja 52 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 38 %, tupasvillaa sisältävien 18 % ja varpuainesta sisältävien 12 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- (SC-t, 26%), puuainespitoinen sararahka- (LCS-t, 23%) ja kortepitoinen rahkasaraturve (EqSC-t, 19%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (47%), hiesu (34%) ja hiekka (10%). Liejuja ei havaittu. Soukkanevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet yhdeltä näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 118 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 5,0 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8 ja energiaturpeeksi soveltuvan 6,3. Suon kokonaisturvemäärä on 1,21 milj. suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,3 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,22 %. Ohutturpeisuudestaan johtuen Soukkaneva ei sovellu turvetuotantoon. 19

21 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 9. Soukkanevan tutkimuslinjasto. ( 7. Sintuneva Sintuneva (kl , x = 7112,8, y = 2537,8) sijaitsee n. 12 km Ylivieskan keskustasta itäkoilliseen Tuomiperä-Pinola paikallistien eteläpuolella. Suon itäpuolella on metsäautotie. Suo rajoittuu loivapiirteisiin hiekkakaartoihin, länsipuolella osittain peltoihin (Kuva 10). Sintunevan kokonaispinta-ala on noin 85 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 8 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Mertuanojan valuma-alueeseen (53.025). Suopinta viettää länteen. Vedet laskevat suolta länsiluoteeseen Mertuanojaan, josta edelleen Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 2,5 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 2,8 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Sintuneva on ojitettu kokonaisuudessaan. Tutkimuspisteistä 71 % on rämeellä, 5 % korvessa ja 24 % turvekankaalla. Vallitsevana suotyyppinä on varsinainen sararämemuuttuma. Suon pohjoisosan reuna-alueilla ruohoturvekangas on vallitsevana. Suopuusto on pääosin keskinkertaisen tiheää tai tiheää mänty-koivu -harvennusmetsikköä ja varttunutta kasvatusmetsikköä. Turpeesta 31 % on rahka- ja 69 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 41 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja kokonaisturvemäärä 0,64 milj. suo-m 3. Yleisimmät turvelajit ovat puu- ja kortepitoinen rahkasara- (LEqSC-t, 29%) ja rahkasaraturve (SC-t, 24%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (75%), hiesu (13%) ja moreeni (10%). Liejuja ei havaittu. Sintunevasta ei otettu turvenäytteitä. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon. 20

22 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 10. Sintunevan tutkimuslinjasto. 8. Mertuanjärvi Mertuanjärvi (kl , x = 7113,5, y = 2528,9) sijaitsee n. 6 km Ylivieskan keskustasta koilliseen Järviperä-Rahkaperä paikallistien varrella. Suo on järvikuivio, jonka halki virtaa Mertuanoja. Suo rajoittuu moreenimaastoon (Kuva 11). Mertuanjärven kokonaispinta-ala on noin 79 ha ja keskisyvyys 0,4 m. Yli metrin syvyistä aluetta ei tavattu. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Mertuanojan valuma-alueeseen (53.025). Suopinta viettää lounaaseen. Vedet laskevat Mertuanojan kautta Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 0,9 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 1,9 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Mertuanjärvi on pääosin luonnontilainen. Kaikki tutkimuspisteet sijaitsevat avosuolla. Vallitsevana suotyyppinä on luonnontilainen tai ojitettu luhtaneva. Suo on pääosin aukeaa, reunoiltaan paikoitellen varsin tiheää koivikkoa. Luhtanevan kasvillisuus on runsas. Turpeet ovat rahkasaraturpeita (SC-t, 100%). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0 ja kokonaisturvemäärä 0,29 milj. suo-m 3. Yleisin pohjamaalaji on hiesu (95%), joka on syvemmällä sulfidihiesua. Hiesukerroksen paksuus moreenin päällä on noin 1 metri. Suopohja on myös 75%:sti paksun ( cm) liejukerroksen peittämää. Suon pinnassa on yleisesti öljyvettä ja Mertuanojassa rautasaostumaa. Mertuanjärvestä ei otettu turvenäytteitä. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon. 21

23 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen ( ( ( ( ( ( ( Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 11. Mertuanjärven tutkimuslinjasto 9. Pohjanneva Pohjanneva (kl , x = 7112,2, y = 2526,4) sijaitsee n. 3 km Ylivieskan keskustasta pohjoiseen. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Suopelloille johtaa tilusteitä etelästä ja pohjoisesta (Kuva 12). Pohjannevan kokonaispinta-ala on noin 67 ha ja keskisyvyys 0,5 m. Yli metrin syvyistä aluetta ei tavattu. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Mertuanojan valumaalueeseen (53.025). Suopinta viettää luoteeseen. Vedet laskevat suopelloilta ojia myöten Mertuanojaan, ja edelleen Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 3,0 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Pohjanneva on kokonaan ojitettu ja tutkimuspisteet sijaitsevat pellolla. Osa pelloista on metsitetty koivulla. Turpeet ovat saravaltaisia, joista yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t, 43%) ja puupitoinen korterahkasaraturve (LEqSC-t, 13%). Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 30 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja kokonaisturvemäärä 0,36 milj. suo-m 3. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (40%), moreeni (23%) ja hieta (23%). Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyyspisteistä oli alhainen (3%). Pohjannevasta ei otettu turvenäytteitä. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon. 22

24 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( (( Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 12. Pohjannevan tutkimuslinjasto. 10. Paavonneva Paavonneva (kl , x = 7109,3, y = 2535,6) sijaitsee n. 10 km Ylivieskan keskustasta itään. Suo muodostuu kahdesta suoaltaasta, joista läntisempi on Tallikorvennevasta Sorvojanojan itäpuolelle jäävä osa ja itäisempi Paavonneva. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Suolle johtaa peltotie (Kuva 13). Paavonnevan kokonaispinta-ala on noin 86 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 18 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 4 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Mertuanojan valuma-alueeseen (53.025). Suopinta on n m mpy ja viettää länteen n. 0,8 1,9 m/km. Vedet laskevat ojia pitkin länteen Sorvojanojaan ja edelleen Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 6,0 kpl/ 10 ha ja syvyyspisteitä 10,0 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Paavonneva on raivattu lähes kokonaan pelloksi. Tutkimuspisteistä 4 % on rämeellä, 18 % turvekankaalla ja 78 % pellolla. Peltoalueen ulkopuolella (osassa Tallikorvennevan ja suon itäosaa) turvekankaat ja kytöheitot ovat vallitsevina. Tällä alueella suopuusto on pääosin keskinkertaisen tiheätä koivu-mäntymetsikköä. Turpeesta 10 % on rahka-, 89 % sara- ja alle 1 % ruskosammalvaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 52 %. Yleisimmät turvelajit ovat puuainespitoinen rahkasara- (LSC-t, 34%) ja rahkasaraturve (SC-t, 16%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (40%), hiesu (34%) ja hiekka (19%). Lie- 23

25 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen jupisteiden osuus tutkimus- ja syvyyspisteistä oli 11 %. Paavonnevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet kahdelta näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 122 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 4,7 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1 ja energiaturpeeksi soveltuvan 5,2. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,2 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,4 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,24 %. Paavonnevasta soveltuu kotitarve-energiaturvetuotantoon länsiosassa oleva yli 1,5 metrin syvyinen alue (4 ha), jonka käyttökelpoinen turvemäärä on n suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 13. Paavonnevan tutkimuslinjasto. 11. Liianneva Liianneva (kl , x = 7113,6, y = 2535,1) sijaitsee n. 10 km Ylivieskan keskustasta koilliseen Tuomiperän koulun ja paikallistien kaakkoispuolella. Suo rajoittuu pääosin moreenimaastoon. Idässä suo on yhteydessä Kivinevaan. Suon läntisempi allas on Pahkaneva ja itäisempi Liianneva. Suon luoteis- ja pohjoispuolella on yksityistie (Kuva 14). Liiannevan kokonaispinta-ala on noin 80 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 32 ha, yli 1,5 m:n aluetta 18 ha ja yli 2 m:n aluetta 11 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja 24

26 Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2 tarkemmin Mertuanojan valuma-alueeseen (53.025). Suopinta on n m mpy ja viettää länsiluoteeseen n. 1,5 3 m/km. Vedet laskevat suolta Kivinevanojaan, josta Mertuanojan kautta Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 3,8 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 7,8 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Liianneva on ojitettu kokonaan. Tutkimuspisteistä 1 % on avosuolla, 45 % rämeellä, 1 % korvessa, 43 % turvekankaalla ja 10 % pellolla. Vallitsevana suotyyppinä on puolukkaturvekangas, mutta myös tupasvillarämeojikko ja muuttuma sekä isovarpurämemuuttuma ovat yleisiä. Suopuusto on pääosin varttunutta, keskinkertaisen tiheätä, mänty-koivu-kuusi -kasvatusmetsikköä. Turpeesta 40 % on rahka-, 59 % sara- ja 1 % ruskosammalvaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 19 %, tupasvillaa sisältävien 28 % ja varpuainesta sisältävien 9 %. Yleisimmät turvelajit ovat kortepitoinen rahkasara- (EqSC-t, 21%), tupasvillapitoinen sararahka- (ErCS-t, 18%) ja rahkasaraturve (SC-t, 13%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (77%) ja hiekka (17%). Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyyspisteistä oli 14 %. Suon länsipäässä havaittiin limoniittisaostumaa yhdellä tutkimuspisteellä. Liiannevasta otettiin tilavuustarkat turvenäytteet kahdelta näytepisteeltä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 95 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 2,0 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5 ja energiaturpeeksi soveltuvan 6,1. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 9,1 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on alhainen, keskimäärin 0,17 %. Liiannevasta soveltuu turvetuotantoon suon länsiosassa oleva yli 1,5 metrin syvyinen alue (18 ha). Alueen keskiosassa ojitettu rahkaneva- ja rahkarämealue (pinta-alaltaan noin 5 ha) soveltuu suon pinnassa olevan kerroksen (0,9 m) osalta vaalean kasvuturpeen tuotantoon. Alueen käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on n suo-m 3. Muu osa suon yli 1,5 metrin syvyisen alueen turpeista soveltuu energiaturvetuotantoon. Tuotantokelpoinen energiaturvemäärä on n suo-m 3. Suon pohjalle ja tuotannon ulkopuolelle oletetaan jäävän 0,5 metriä vastaava turvekerros. ( ( ( ( ( (( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 14. Liiannevan tutkimuslinjasto. 25

27 Jukka Turunen ja Teuvo Herranen 12. Suonneva Suonneva (kl , x = 7113,0, y = 2533,6) sijaitsee n. 8 km Ylivieskan keskustasta koilliseen. Suon länsipuolelle johtaa tilustie koillispuolella olevalta yksityistieltä. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Etelässä suo on yhteydessä Varpunevaan (Kuva 15). Suonnevan kokonaispinta-ala on noin 55 ha, mistä yli 1 m:n syvyistä aluetta on 25 ha, yli 1,5 m:n aluetta 18 ha ja yli 2 m:n aluetta 7 ha. Suo kuuluu Kalajoen alaosan alueeseen (53.02) ja tarkemmin Mertuanojan valuma-alueeseen (53.025). Suopinta on n m mpy ja viettää 1,0 2,9 m/km länteen. Vedet laskevat suolta suon reunaojituksen ja eteläosan ojitusalueen kautta Poro-ojaan, josta Mertuanojaan ja edelleen Kalajokeen. Tutkimuspisteitä on 4,0 kpl/10 ha ja syvyyspisteitä 6,9 kpl/10 ha. Suo on tutkittu vuonna Suonnevan pohjois- ja keskiosassa on laaja luonnontilainen alue, mutta suon reunaosat ja eteläosa on ojitettu. Tutkimuspisteistä 7 % on avosuolla, 63 % rämeellä, 2 % korvessa, 21 % turvekankaalla ja 7 % pellolla. Vallitsevina suotyyppeinä suon ojitusalueilla ovat tupasvillarämeojikko ja puolukkaturvekangas. Suon luonnontilaisella osalla ovat vallitsevina rahkaneva ja - räme sekä lyhytkorsinevaräme (Kuva 16). Luonnontilaisen alueen puusto on harvaa ja vajaatuottoista mäntymetsikköä. Ojitetulla alueella puusto on pääosin varttunutta, keskinkertaisen tiheää tai tiheää mänty-koivu- kasvatusmetsikköä. Turpeesta 63 % on rahka- ja 37 % saravaltaista. Puujäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 19 %, tupasvillan 50 % ja varpuainesta sisältävien 11 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoiset rahka- (ErS-t, 28%) ja sararahkaturve (ErCS-t, 15%). ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( ( Meters Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 81/MYY/05 Kuva 15. Suonnevan tutkimuslinjasto. 26