GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS MAAPERÄOSASTO KANKAANPÄÄN LÄNSIOSAN SUOT JA NIIDEN TURVEVAROJEN KÄYTTÖKELPOISUUS TURVERAPORTTI 215 CARL - GÖRAN STÉN

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS MAAPERÄOSASTO TURVERAPORTTI 215 CARL - GÖRAN STÉN LASSE SVAHNBÄCK JA KANKAANPÄÄN LÄNSIOSAN SUOT JA NIIDEN TURVEVAROJEN KÄYTTÖKELPOISUUS Abstract : The mires in the western part of Kankaanpää and the potential use of -their peat resources. ESPOO 1988

2 Sten, Carl-Göran ja Svahnbäck, Lasse Kankaanpään länsiosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. Abstract : The mires in the western part of Kankaanpää and the potential use of their peat resources. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation pages, 43 figures, 25 tables and 1 appendix. The Geological Survey of Finland has made peat investigations on the mires in the western part of the town Kankaanpää, western Finland in In all 18 mires covering a total of 1548 hectars were studied. Most of the mires are concentric raised bogs of the Satakunta-type with rather high peat hummocks often with an aboundance of lichens, water pools and bare-peat hollows are frequent. According to this investigation the most common site type is pine mires (76 %). There are 19 % of treeless mires, 3 % of hardwood-spruce mires and 2 % old peatland forests. Sixtyeight per cent (68 %) of the peat is sphagnum predominant, and 32 % Carex predominant. The mires studied contain a total of 37.1 million m³ of peat. The mean depth of the mires is 2.4 m including the slightly humified surface layer, which averages 0.9 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.1 (v. Post's scale). As much as 81 % of the total peat or 30.7 million m³, is at a depth of over 2 m in an area covering 885 ha. The average asidity (ph) of the peat is 3.9, the average ash content is 1.5 % of dry weight, the water content 92.2 % of wet weight and the dry density 79 kg per m³. The effective calorific value of the dry peat is 20.4 MJ/kg. The sulphure content is 0.21 % of dry weight. The total area of six peatlands suitable for fuel peat production is 357 hectars, in average 2.4 metres deep and the available amount of peat is 8.70 million cubic metres. The energy content of the fuel peat at 50 % moisture is 12.7 mill. GJ or 3.5 mill. MWh. Horticultural peat is to be found in three peat bogs at 76 hectars with an average thickness of 1.3 m. The available amount of horticultural peat is 1 mill.m³. The sphagnum peat samples has an asidity of 3.6 and the ash content is 1.0 % of dry weight. Kahilakeidas, a typical concentric raised bog of which 149 ha are in natural conditions, is included in the National Mire Preservation Programme. Key words : mire, raised bog, horticultural peat, fuel peat, Kankaanpää Carl-Göran Stén and Lasse Svahnbäck Geological Survey of Finland Betonimiehenkuja 4 SF ESPOO FINLAND ISBN ISSN

3 SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT Maastotutkimukset Tutkimusaineiston käsittely Laboratoriotutkimukset Suokartat ja profiilia 10 3 SOIDEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUKSIA Soveltuvuus kasvuturpeeksi Soveltuvuus polttoturpeeksi 14 4 SUOKOHTAINEN TARKASTELU 16 5 TULOSTEN TARKASTELUA Suotyypit ja ojitus Pinta-ala Turvemäärä ja keskisyvyys Turvelajit ja liekoisuus Turpeen maatuneisuus Turpeen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet Happamuus (ph) Vesipitoisuus Tuhkapitoisuus Kuivatilavuuspaino Tehollinen lämpöarvo Rikkipitoisuus Pohjamaalajit 82 6 TURVEVAROJEN KÄYTTÖKELPOISUUS Kasvuturvevarat Polttoturvevarat Soiden suojelu 84 7 YHTEENVETO 84

4 KIRJALLISUUS 92 LIITE 1 Nimikkolehden kuva esittää Kankaanpään Suolootikkoa, suo nro 2. Valokuva C-G. Sten, 1984.

5 5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on suorittanut Kankaanpään länsiosan alueella turvetutkimuksia vuosina 1983 ja Geologian tutkimuskeskus on aikaisemmin tutkinut Kankaanpään itäosan soita (Sten ja Svahnbäck 1985). Turvevarojen kokonaisinventoinnin ensisijaisena tarkoituksena on palvella turpeen teollisen hyötykäytön suunnittelua. Myös turpeen pientuotantomahdollisuuksia on selvitetty. Erityisesti huomiota on kiinnitetty polttoturpeeksi soveltuvien turpeiden ja niiden hyödyntämiseen kelpaavien alueiden etsimiseen. Lisäksi on pyritty selvittämään turpeen soveltuvuus kasvuturpeeksi. Suoritetut tutkimukset liittyvät myös maanmittaushallituksen kanssa suoritettavaan maaperän yhteistyökartoitukseen mittakaavassa 1 : Kankaanpään kl :n , 11 ja 12 alueilla. Suoritetuissa tutkimuksissa on selvitetty 18 yli 20 ha :n suuruisen suon turvemäärät ja turpeen laatu (kuva 2). Pohjois-Satakunnan soiden morfologiaa ja turvekerrostumien stratigrafiaa ovat aikaisemmin tutkineet mm. Aario (1932, 1923) ja Aartolahti (1965). Kankaanpään länsiosan suot sijaitsevat Etelä-Suomen rannikkoalueen konsentristen kermikeidassoiden alueella. Soiden osuus maa-alasta vaihtelee alueen eteläosan % :n osuudesta pohjoisosien % :iin.

6 6 2 TUTKIMUSMENETELMÄT 2.1 Maastotutkimukset Maastotutkimuksissa on noudatettu Geologian tutkimuskeskuksen "Turvetutkimusten maasto-oppaan" (Lappalainen, Sten ja Häikiö, 1978) menetelmiä. Merkittävimmät suot tutkittiin linjaverkostomenetelmällä ja pienet suot hajapistein, jolloin pyrittiin 2-3 pisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohti. Linjaverkosto laadittiin peruskartan (1 : ) avulla siten, että selkälinja kattaa suon hallitsevan osan. Selkälinjaa täydennettiin tarpeen mukaan kohtisuorilla poikkilinjoilla. Apulinjat ovat poikkilinjojen väleissä ja syvyyden luotauspisteet ovat 50 m :n välein ja tutkimuslinjastolla aina 50 m :n kohdalla kairauspisteiden välissä. Tutkimuslinjat vaa'ittiin 50 metrin välein ja korkeudet sidottiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon N 60 -korkeustasoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi luonnontilaisena tai ojituksen myötä muuttuneena (taulukko 1), suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet (prosentteina), puuston tiheysluokka ja mahdolliset hakkuut. Kairaukset on suoritettu 50 cm :n kannulla varustetuilla Hiller- tai venäläisellä kairalla. Kairauksin turvekerrostumista määritettiin desimetrin tarkkuudella pääturvelajit lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikolla). Lisäksi huomioitiin suon pohjamaalajit. Turvelajit ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty taulukossa 1 ja 2. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen osuus (liekoisuus) määritettiin siten, että tutkimuspisteen ympäristö luodattiin kahden metrin syvyyteen kymmenessä eri kohdassa. Todetut lieko-osumat ilmoitetaan suon yli 2 metrin syvyiseltä osalta 0-1 metrin sekä 1 ja 2 metrin välisestä syvyyskerroksesta kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä.

7 KURKIKEIDAS 6. KOONINKEIDAS 11. ISOKEIDAS 16. KAHILAKEIDAS 2. SUOLOOTIKKO 7. HEPOKEIDAS 12. LÄHDETNEVA 17. ALHONKEIDAS 3. KURKIKEIDAS 8. ISONEVA 13. KITUNEVA 18. KOTOKEIDAS 4. RIITAHUHDANSUO 9. MATINKEIDAS 14. MYLLYKEIDAS 5. MUSTAKEIDAS 10. TAMPIONKEIDAS 15. LAMMINKEIDAS- KIVIMÄENKEIDAS Kuva 2. Kankaanpään länsiosassa tutkitut suot 1-18 ja niiden tutkimustapa indeksikarttapohjalla.

8 - 8 - Taulukko 1. Suotyyppien ja turpeen lyhenteet. I Avosuot II Rämeet 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme LR 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKNR 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme TR 6. Lyhytkortinen neva LO 6. Pallosararäme PSR 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KGR 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme IR 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER III Korvet 1. Lettokorpi 2. Koivuletto 3. Lehtokorpi 4. Ruoho- ja heinäkorpi 5. Kangaskorpi 6. Varsinainen korpi 7. Nevakorpi 8. Rääseikkö LK KOL LHK RU KGK VK NK RAK IV Muuttuneet suotyypit 1. Ojikko OJ 2. Muuttuma MU 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Varputurvekangas VATK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit Lisätekijät 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) ER 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosammalrahkaturve 4. Saraturve BS C 3. Varpuaines (Nanolignidi) 4. Korte (Equisetum) N EQ 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (Molinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

9 - 9 - Taulukko 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.

10 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineisto on kerätty tavoitteena suo- ja turvetietojen atkpohjainen jatkokäsittely. Tiedostoon tallennetusta aineistosta on voitu tulostaa mm. suotyyppien esiintyminen, turpeen määrät, keskisyvyydet, keskimaatuneisuudet, turvelajit, liekoisuus, ja osittain myös teollisesti käyttökelpoisen turpeen määrä ja ominaisuudet. Turvetutkimustietojen laskentamenetelmät on esitetty Geologian tutkimuskeskuksen raportissa (Hänninen et al. 1983). 2.3 Laboratoriotutkimukset Osasta soista on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Näytteenottopaikka valittiin siten, että sen turve edustaisi suon turpeiden keskimääräisiä ominaisuuksia. Näytteenotossa on käytetty mäntäkairoja, jotka ovat halkaisijaltaan 50 ja 80 mm. 80 mm :n kairalla otetut näytteet ovat tarkkatilavuuksisia (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Näytteistä määritettiin heti näytteenottohetkellä kentällä turvelaji ja maatuneisuus. Laboratoriossa määritettiin happamuus (ph-aste), vesipitoisuus % :eina märkäpainosta (105 C :ssa kuivattuna), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg/suo-m³ ), tuhkapitoisuus % :eina kuiva-aineesta (815 ± 25 C :ssa poltettuna) sekä lämpöarvo Leco AC-200 -kalorimetrillä. Vesipitoisuus ja kuiva- aineen määrä on ilmoitettu vain tarkkatilavuuksisista näytteistä. Lämpöarvo on laskettu tehollisena sekä kuivista turpeista että turpeista, joiden (käyttö)kosteus on 50 %. Joistakin näytteistä on määritetty rikkipitoisuus Leco SC 32 -analysaattorilla ja tulokset ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta. 2.4 Suokartat ja profiilit Jokaisesta tutkitusta suosta on laadittu suokartta (1 : ) helpottamaan tulosten tulkintaa. Kartasta ilmenevät kairauspisteiden sijainnit ja eräät kairauspistetiedot. Pisteen yläpuolella oleva luku ilmoittaa turpeen keskimaatuneisuuden ja alapuolella olevan luvun osoittaja heikosti maatuneen pintakerroksen ja nimittäjä koko turvekerroksen paksuuden dm :einä. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m jne.). Karttoihin piirretty yhtenäinen rajaviiva on kairauksin todettu geologisen suon (turvetta yli 0,3 m) raja.

11 Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa v. Postin 10-asteikko on jaettu kolmeen eri luokkaan : heikosti maatunut (H 1-3), keskinkertaisesti maatunut (H 4) ja kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi (luonnontilaisena tai muuttuneena) ja liekoisuus (osoittajassa ovat 0-1 m :n syvyydessä olevat osumat ja nimittäjässä 1-2 m :n syvyydessä olevat osumat). Linjan suunta ja suon absoluuttiset korkeudet ovat profiilikehyksien yläreunoissa. Edellä kuvatut suokartat ja profiilit ovat olleet apuna selvitettäessä mahdollisesti teolliseen tuotantoon soveltuvien kasvu- ja polttoturpeiden esiintymisen laajuutta ja määrää. 3 SOIDEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUKSIA Soiden hyödyntämismahdollisuuksia on useita. Rehevät ohutturpeiset suot ja soiden reunaosat on paikoin raivattu viljelymaaksi. Ravinteikkaat suot ja suon osat ovat myös kelvollisia metsänkasvatukseen, suon pintakerroksen kuivattavan ojituksen jälkeen. Turvetta käytetään yleisesti maanparannusaineena. Saraturve ja puusaraturve soveltuvat sinänsä maanparannukseen. Toisaalta käyttämällä turvepehkua kuivikkeena on saatu runsastyppistä maanparannusainetta. Joillakin soilla tämän tapaisesta käytöstä ovat muistoina vanhat, umpeenkasvavat turpeennostohaudat. Nykyisin turvetta käytetään yleisimmin polttoturpeena energiantuotantoon ja kasvuturpeena viljelytarkoituksiin. Turpeesta voidaan lisäksi valmistaa metallurgista koksia, aktiivihiiltä, turvevahaa ja useita muita kemiallisia tuotteita. Maastamme puuttuu Keski-Euroopassa hyvin merkittävä turpeen käyttö terveyttävänä, ns. balneoterapisena kylpyturpeena. Soilla, välittömien hyödyntämismahdollisuuksien lisäksi, on myös merkitystä luonnonsuojelullisesti arvokkaina alueina. Valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan (1981) on valittu soita, jotka ovat säilyttäneet alkuperäisen suoluontonsa ja jotka edustavat alueellisesti tyypillisiä suoekosysteemejä.

12 Soveltuvuus kasvuturpeeksi Kasvuturpeella tarkoitetaan kasvualustaksi ja maanparannuskäyttöön soveltuvaa heikosti tai heikohkosti maatunutta rahkaturvetta. Paras kasvualusta saadaan acutifolia-ryhmään kuuluvista rahkasammalista. Erityisesti rahkanevoille ja rahkarämeille tyypillinen Sphagnum fuscum -turve on erittäin hyvälaatuista. Rahkaturve on yleensä muodostunut monista rahkasammallajeista. Siinä on paikoin lisätekijänä tupasvillaa, tupasluikkaa, suoleväkköä tai varpuainesta. Nämä lisätekijät heikentävät rahkaturpeen ominaisuuksia kasvuturpeen raaka-aineena. Heikosti maatunut rahkaturve (H 1-3) soveltuu hyvin kasvuturpeeksi, heikohkosti maatunut (H 4) soveltuu vähemmän vaativaan kasvuturvekäyttöön ja viherrakentamiseen. Turveteollisuusliiton viljelyturpeen turveraaka-aineen standardin mukaiset luokitukset ovat : 1. Laatuluokka. Hyväksyttävän turpeen tulee olla vaaleaa turvetta, H 1-3, jossa on vähintään 90 % rahkasammaljäänteitä, ja joista valtaosa, yli 80 % on acutifolia-ryhmän jäänteitä. Varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä saa olla korkeintaan 3 % ja tupasvillan jäänteitä korkeintaan 6 % painosta. II Laatuluokka. Hyväksyttävän turpeen tulee olla vaaleaa, H 1-3, tai tummaa, H 4-5 turvetta, jossa on vähintään 80 % rahkasammalien jäänteitä. Allikkoiset ja silmäkkeiset keidassuot ovat joko tuotantoon kelpaamattomia tai vaikeasti käyttöön otettavissa. Keidassoiden reunaluisuilla liekoisuus, varpumaisten kasvien jäännökset ja turvekerroksissa esiintyvät keskinkertaisesti tai hyvin maatuneet turvelinssit alentavat turpeen käyttöarvoa siten, että niistä on saatavissa korkeintaan laatuluokkaan II kuuluvaa kasvuturvetta. Teolliseen kasvuturvetuotantoon soveltuvat yli 20 ha :n suuruiset suoalueet. Pienemmissä soissa (1-20 ha) olevat turpeet, samoin kuin soiden ohuet (0,5-1,0 m) heikosti maatuneet pintaturpeet soveltuvat pientuotantoon. Turpeen kasvuturveominaisuuksia määritettäessä on kationinvaihtokapasiteetilla huomattava merkitys. Vaihtokapasiteetin selvitys perustuu turvehiukkasten pinnalla olevien sähkövarauksien määrittämiseen. Vaihto-

13 kapasiteetin mittayksikkönä käytetään sähkömäärän yksikköä, joka on vaihtokapasiteetin määrä milliekvivalenttia/100 g (me/100 g) kuivaa turvetta. Vaihtokapasiteetin määrä on ilmaistu ph 7 :ssä mitattuna (Puustjärvi 1973). Turpeen vaihtokapasiteettiin vaikuttavat erityisesti turvelaji ja turpeen maatuneisuus. Rahkasammalilla vaihtokapasiteetti on sitä korkeampi, mitä kuivemmalla paikalla ne kasvavat. Siis Sphagnum acutifolia -ryhmän heikosti maatuneella (H 1-3) sammalilla on korkein vaihtokapasiteetti ja ne soveltuvat näin parhaiten kasvuturpeeksi. Erityisesti rahkanevalla ja rahkarämeellä kasvaa valtasammallajina S. acutifolia -ryhmän sammalet, joista tärkeimpänä ruskorahkasammal (S. fuscum). Kompleksisilla suotyypeillä kuten keidasrämeellä ja silmäkenevalla esiintyy vetisissä kuljuissa S. cuspidata -ryhmään kuuluvia heikohkosti kasvuturpeeksi soveltuvia rahkasammalia. Lyhytkortisen nevan rahkasammalet kuuluvat lähes kaikki S. cuspidata -ryhmään. Saraturve tai saraturvetta sisältävä rahkaturve omaavat alhaisen vaihtokapasiteetin eikä tälläinen turve sovellu kasvuturpeeksi. Turpeen maatumisasteen kohoaminen yleensä yli H 4 :n samoin kuin erilaisten turpeen lisätekijöiden kuten tupasvillan, suoleväkön sekä varpu- ja puuaineksen esiintyminen turpeessa, alentaa vaihtokapasiteettia, ja näin ollen heikentää turpeen kasvuturveominaisuuksia. Tällaisten turpeiden vaihtokapasiteetti laskee usein alle 100 me/100 g, mitä pidetään kasvuturpeeksi soveltuvan turpeen vaihtokapasiteetin alarajana.

14 Soveltuvuus polttoturpeeksi Polttoturpeeksi soveltuvat kaikki riittävästi maatuneet ja vähätuhkaiset turpeet. Rahkavaltaisten turpeiden maatuneisuuden tulisi olla H 5-10 ja saravaltaisten H Kankaanpään länsiosassa on muutamia polttoturvetuotantoon soveltuvia kokonaisia soita, lisäksi useiden soiden lahdekkeet ja reuna-alueet soveltuvat pienimuotoiseen polttoturvetuotantoon. Turveteollisuusliiton polttoturpeen laadunmääritysohjeen (Turveteollisuusliitto 1976 ja 1982) mukaiset laatuvaatimukset on esitetty liitteessä 1. Heikosti maatuneen rahkaturpeen poltto ei ole yleensä taloudellisesti kannattavaa. Käyttöä rajoittaa turpeen alhainen kuljetustilavuuspaino (n kg/m³ ), mistä johtuen tilavuusyksikön energiasisältö (MWh/m³ ) on pieni ja kuljetuskustannukset korkeat. Myös turpeen kasvikoostumus vaikuttaa sen palamisominaisuuksiin. Saravaltaisilla, heikosti ja kohtalaisesti maatuneilla turpeilla lämpöarvo on jonkin verran korkeampi kuin rahkavaltaisilla. Tosin edellisten tuhkapitoisuus on selvästi suurempi kuin jälkimmäisten. Heikosti maatuneiden rahkaturpeiden lämpöarvo on keidassuoalueella keskimäärin 13 % alhaisempi kuin polttoturpeeksi soveltuvien turpeiden. Alueen soiden turvekerrostumissa on usein päällimmäisenä ohut kerros heikosti maatunutta rahkaturvetta, mikä voi vaikeuttaa polttoturpeen tuotantoa. Tämä kerros on joko poistettava tai, sen ollessa riittävän ohut, sekoitettava alla olevaan paremmin maatuneeseen kerrokseen. Kankaanpään soilla tämän kerroksen paksuus vaihtelee runsaasti. Heikosti maatuneen kerroksen paksuuden ollessa yli 1 metriä, on se tarkoituksenmukaista käyttää esimerkiksi kasvuturpeena tai maanparannusaineena. Pintaturpeen käyttö kasvuturpeena tai maanparannusaineena on itsenäinen, usean vuoden kestävä vaihe turvetuotannossa. Tämän jälkeen tulee polttoturpeeksi soveltuvan turpeen tuotanto mahdolliseksi. Suurimmalla osalla Kankaanpään soista ovat niiden kehityksen aikana vallinneet erilaiset avosuotyypit. Näin myös turvekerrostumissa liekojen osuus on yleensä melko alhainen.

15 Polttoturvesuon tulee sijaita riittävän lähellä kulutuspistettä - autokuljetuksessa yleensä alle 100 km :n etäisyydellä, mutta rautateitse turpeen kuljettaminen kannattaa yli kaksikin kertaa kauempana. Suon pinta-alan tulisi olla teollista tuotantoa ajatellen yleensä yli 50 ha :n suuruinen, mutta pienyrittäjän tarpeisiin riittää jopa alle 10 ha:n suo. Tilakohtaiseen tuotantoon riittävänä suoalana voidaan pitää jo alle 1 ha :n aluetta. Tekijöitä, jotka vaikuttavat edullisesti suon hyödyntämiseen, ovat suon yhtenäinen muoto, riittävä syvyys (keskimäärin vähintään 1,5 m), aikaisempi ojitus ja hyvät tieyhteydet. Haittaa aiheuttavat suon pohjan huomattava epätasaisuus ja kivisyys, suon pinnan kulju- ja allikkoalueet sekä turpeen korkea tuhkapitoisuus. Polttoturve voidaan jakaa tuotantomenetelmien mukaisesti jyrsinturpeeseen ja palaturpeeseen. Edellinen on suon pinnalta jyrsittynä koottava, joka on tällä hetkellä yleisempää etenkin suurkulutuksessa. Palaturvemenetelmällä saadaan kappalemaista polttoainetta. Se soveltuu pääasiassa pienkattiloihin. Näin palaturpeen käyttökohteina ovat lähinnä yksityiset kiinteistöt ja pienet kuntakohtaiset aluelämpökeskukset kuten Kankaanpäässä toimiva Vatajakosken Sähkön voimalaitos. Polttoturpeen tuottamiseen soveltuvan suon luokittelu perustuu pääasiassa turpeen laatuun ja suon muotoon. Suon koko ei ole palaturvesoilla kovinkaan ratkaiseva päinvastoin kuin jyrsinturvesoilla. Maaseudulla pientuottajien tai sivuelinkeinona turvetta nostavien maanviljelijöiden panos on merkittävä kuntakohtaisten tai pienempien lämmitysyksiköiden polttoaineen tuottamisessa. Palaturpeen vuosisato on tuotanto-m³ /ha, pääasiassa sääoloista ja tuotantomenetelmistä riippuen.

16 SUOKOHTAINEN TARKASTELU 1. Kurkikeidas (kl , x = 6846, 5, y = 577,1) sijaitsee noin 9 km Kankaanpään keskustasta etelään. Suon pinta on m mpy, ja viettää länteen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu moreenimäkiin. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,4/10 ha (kuva 3).

17 Kurkikeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (92 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat keidasräme (45 %), rahkaräme (35 %) ja tupasvillaräme (12 %). Avosoita on 8 %. Yleisin nevatyyppi on silmäkeneva (8 %). Tutkimuspistehavaintojen perusteella 26 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikkoasteella. Se on mäntyvaltaista ja keskitiheää. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 44 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Suo on pääosin ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,1. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Taulukossa 3 on esitetty Kurkikeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 4,3 m, on tavattu pisteestä A 1100 (taulukko 21 ja kuva 4). Taulukko 3. Kurkikeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) pinta H1-4 Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pohja H5-10 yht. H1-10 pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 % Koko suo 39 0,9 1,2 2,1 0,34 0,46 0, Yli 1 m 33 1,0 1,3 2,3 0,32 0,44 0,76 95 _Yli 2 m 21 1,0 1,8 2,8 0,22 0,37 0,59 73 Kurkikeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (83 %). Saravaltaisia turpeita on 17 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 9 % ja tupasvillarahkaturpeita 36 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuta ja kortetta turpeista (taulukko 23). Yleisimpinä turvetekijöinä Kurkikeitaassa esiintyvät rahka (S) 73 %, sara (C) 15 %, tupasvilla (Er) 9 %, puuaines (L) 2 % ja korte (Eq) 1 %. Kurkikeitaan yleisin pohjamaalaji on moreeni, jonka osuus on 84 %, hiekan 17 % ja saven 3 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 16 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %.

18 Käyttökelpoisuus Kurkikeitaan pohjoisosassa on 5 :n hakasvuturpeeksi soveltuva alue, jonka turvemäärä on suo-m³. Kurkikeidas ei sovellu polttoturvetuotantoon turvekerroksen vaihtelevan paksuuden ja vaihtelevan maatuneisuuden johdosta. 2. Suolootikko (kl , x = 6849,5, y = 570,8) sijaitsee noin 7 km Kankaanpään keskustasta lounaaseen. Suon pinta on m mpy, ja viettää koilliseen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu kalliomäkiin ja koillisessa Iso Madejärveen. Suolla on 36 tutkimuspistettä ja 46 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,2/10 ha (kuva 5). Suolootikon yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (76 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkaräme (47 %), isovarpuinen räme (9 %) ja tupasvillaräme (7 %). Avosoita on 24 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat lyhytkortinen neva (15 %) ja silmäkeneva (9 %). Tutkimuspistehavaintojen perusteella 52 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikko- ja riukuasteella. Se on mäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 36 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Suo on osittain ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset, sillä suo rajoittuu järveen (89,9 m mpy). Turpeen keskimaatuneisuus on 4,7. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,7. Taulukossa 4 on esitetty Suolootikon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 4,9 m, on tavattu pisteestä A (taulukko 21 ja kuva 6). Taulukko 4. Suolootikon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysaluala Pinta- (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 yht. H1-10 % Koko suo 69 1,0 1,2 2,2 0,67 0,82 1, Yli 1 m 57 1,0 1,5 2,5 0,59 0,82 1,41 94 Yli 2 m 40 1,3 1,6 2,9 0,54 0,65 1,19 79

19 Suolootikossa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (75 %). Saravaltaisia turpeita on 24 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 15 % ja tupasvillarahkaturpeita 41 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuta ja varpuainesta (taulukko 23). Yleisimpinä turvetekijöinä esiintyvät rahka (S) 56 %, sara (C) 17 %, tupasvilla (Er) 15 %, suoleväkkö (Sh) 6 % ja puuaines (L) 3 %. Suolootikon yleisin pohjamaalaji on moreeni, jonka osuus on 69 %, saven 24 % ja hiesun 4 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 23 % :ssa tutkimuspisteistä.

20 Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,2 ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Käyttökelpoisuus Suolootikon pinta on korkeimmillaankin vain 1,5 metriä Iso-Madejärven pinnan (89,8 m mpy) yläpuolella. Tästä johtuen suota ei voi riittävästi kuivattaa turvetuotantoa ajatellen.

21 Kurkikeidas (kl , x = 6851,0, y = 570,9) sijaitsee noin 6 km Kankaanpään keskustasta lounaaseen. Suon pinta on m mpy, ja viettää lounaaseen ja länteen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu kalliomäkiin ja kalliosaarekkeisiin. Suolla on 41 tutkimuspistettä ja 22 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,2/10 ha (kuva 7). Kurkikeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (86 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat keidasrämeet (53 %), isovarpurämeet (17 %) ja rahkarämeet (9 %). Avosoita on 14 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat lyhytkortiset nevat (9 %) ja rahkanevat (5 %). Tutkimuspistehavaintojen perusteella 54 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin riukuasteella. Se on mäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 37 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Suo on laitaosiltaan ojitettu ja sen keskiosien kuivatusmahdollisuudet ovat vain kohtalaiset. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,9. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,8. Taulukossa 5 on esitetty Kurkikeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 5,4 m, on tavattu pisteestä A (taulukko 21 ja kuva 8). Taulukko 5. Kurkikeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 % Koko suo 98 1,2 1,5 2,7 1,13 1,47 2, Yli 1 m 84 1,3 1,7 3,0 1,10 1,40 2,50 96 Yli 2 m 55 1,7 2,0 3,7 0,94 1,10 2,03 78 Kurkikeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (68 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjoisosissa 32 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 7 % ja tupasvillarahkaturpeita 21 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuainesta ja kortetta (taulukko 23). Yleisimpinä turvetekijöinä Kurkikeitaassa esiintyvät rahka (S) 63 %, sara (C) 28 %, tupasvilla (Er) 6 %, puuaines (L) 1 % ja korte (Eq) 1 %.

22 Kurkikeitaan yleisin pohjahavainto on kallio, jonka osuus on 40 %, hiesun 28 % ja hiekan 10 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 2 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella erittäin vähän 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Turpeen tuhkapitoisuus pisteessä A 50 on 1,0 % (vaihteluväli 0,6-1,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,5 (3,3-3,9), vesipitoisuus märkäpainosta 93,0 (89,4-95,2) ja kuivatilavuuspaino 67 kg/m³ (109-45). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,3 MJ/kg (18,5-20,3) ja 50 % :n kosteudessa 8,4 MJ/kg.

23 Käyttökelpoisuus Kurkikeidas soveltuu heikosti kasvu- tai polttoturvetuotantoon turpeen hyvin vaihtelevan laadun vuoksi. 4.Riitahuhdansuo (kl , x = 6852,3, y = 571,0) sijaitsee noin 5 km Kankaanpään keskustasta lounaaseen. Suon pinta on 83,5-87,5 m mpy, ja viettää koilliseen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu moreeni- ja kalliomäkiin. Suolla on 60 tutkimuspistettä ja 44 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,5/10 ha (kuva 9). Riitahuhdansuon yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (79 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkarämeet (22 %), korpirämeet (21 %) ja tupasvillarämeet (12 %). Avosoita on 14 %. Yleisimpiä turvetyyppejä ovat kalvakkanevat (6 %) ja varsinaiset saranevat (4 %). Korpityypeistä (3 %) yleisimpiä ovat ruoho- ja heinäkorvet. Turvekankaita ja muita on 4 %. Tutkimuspistehavaintojen perusteella 14 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikkoasteella. Se on mäntyvaltaista ja harvaa tai keskitiheää. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 35 ja mättäiden korkeus on 2 dm. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,7. Taulukossa 6 on esitetty Riitahuhdansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 5,5 m, on tavattu pisteestä A 1900 (taulukko 21 ja kuva 10). Taulukko 6. Riitahuhdansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain Syvyysalue ala Pinta-, (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 92 0,9 1,5 2,4 0,81 1,39 2, Yli 1 m 70 1,1 1,8 2,9 0,79 1,26 2,05 93 Yli 2 m 53 1,4 2,0 3,4 0,76 1,05 1,81 82

24 Riitahuhdansuossa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (51 %). Saravaltaisia turpeita on 49 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 20 % ja tupasvillarahkaturpeita on 25 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuainesta ja tupasvillaa (taulukko 6). Yleisimpinä turvetekijöinä Riitahuhdansuossa esiintyvät rahka (S) 47 %, sara (C) 40 %, tupasvilla (Er) 6 %, puuaines (L) 5 % ja varpuaines (N) 1 %.

25 Riitahuhdansuon yleisin pohjamaalaji on savi, jonka osuus on 51 %, hiekan 22 % ja hiesun 13 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 39 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Turpeen tuhkapitoisuus pisteissä A ja A on keskimäärin 1,8 % (vaihteluväli 0,7-4,1) kuivapainosta, ph-arvo 4,0 (3,3-4,9), vesipitoisuus märkäpainosta 90,6 % (86,6-94,0) ja kuivatilavuuspaino 92 kg/m³ (57-130). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg (17,8-24,5) ja 50 % :n kosteudessa 9,2 MJ/kg. Käyttökelpoisuus Riitahuhdansuo ei sovellu polttoturvetuotantoon paksun heikosti maatuneen pintaturvekerroksen johdosta. Heikosti maatunut pintakerros on turpeen maatumisasteen ja turvelajisuhteiden osalta liian vaihtelevalaatuista kasvuturpeeksi. 5. Mustakeidas (kl , x = 6854,5, y = 572,8) sijaitsee noin 2 km Kankaanpään keskustasta lounaaseen. Suon pinta on m mpy, ja viettää kaakkoon ja luoteeseen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu moreenimäkiin. Suolla on 24 tutkimuspistettä ja 35 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,2/10 ha (kuva 11). Mustakeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (74 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkarämeet (22 %), keidasrämeet (17 %) ja tupasvillarämeet (11 %). Korpia on 18 %. Yleisimpiä korpityyppejä ovat varsinaiset korvet (11 %) ja ruoho- ja heinäkorvet (5 %). Avosoita (LKN) on (3 %). Tutkimuspistehavaintojen perusteella 5 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikko- ja pinotavaraasteella, rmäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 38 % ja mättäiden korkeus on 4 dm. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät.

26 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,7 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,9. Taulukossa 7 on esitetty Mustakeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 5,6 m, on tavattu pisteestä A 500 (taulukko 21 ja kuva 12).

27 Taulukko 7. Mustakeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysaluala Pinta- (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 yht. H1-10 Koko suo 39 1,1 1,0 2,1 0,42 0,39 0, Yli 1 m 28 1,7 1,2 2,6 0,41 0,33 0,74 91 Yli 2 m 18 2,2 1,2 3,4 0,39 0,22 0,61 75

28 Mustakeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (70 %) Saravaltaisia turpeita on pohjaosissa 30 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 20 % ja tupasvillarahkaturpeita on 45 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuta, järviruokoa ja kortetta (taulukko 23). Yleisimpinä turvetekijöinä Mustakeitaassa esiintyvät rahka (S) 63 %, sara (C) 17 %, tupasvilla (Er) 10 %, puuaines (L) 6 % ja järviruoko 1 %. (Pr) Mustakeitaan yleisin pohjamaalaji on moreeni, jonka osuus on 72 %, hiesun 17 % ja saven 9 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 40 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä ei lainkaan. Turpeen tuhkapitoisuus pisteessa A 50 on 2,3 % (vaihteluväli 1,3-2,8) kuivapainosta, ph-arvo 4,3 (3,3-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 92,1 (87,2-94,2) ja kuivatilavuuspaino 76 kg/m³ (55-123). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg (18,5-22,5) ja 50 % :n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Käyttökelpoisuus Mustakeitaan turve soveltuu heikosti sekä kasvu- että polttoturpeeksi, lähinnä turpeen melko vaihtelevan maatuneisuuden vuoksi. 6.Kooninkeidas (kl , x = 6855,8, y = 570,9) sijaitsee noin 3 km Kankaanpään keskustasta länteen. Suon pinta on 86,5-90,0 m mpy, ja viettää kaakkoon, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon ja suon luoteisosa on jäänyt osittain kaatopaikan alle. Suolla on 27 tutkimuspistettä ja 43 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 7,9/10 ha (kuva 13). Kooninkeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (67 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkarämeet (26 %), keidasrämeet (20 %) ja korpirämeet (8 %). Avosoita on 30 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat lyhytkortiset nevat (18 %) ja silmäkenevat (6 %). Turvekankaita ja muita on (3 %). Tutkimuspistehavaintojen perusteella 63 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24).

29 % Puusto on pääosin vajaatuottoista, mäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 34 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Suo on osittain ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Taulukko 8. Kooninkeitaan pinta-alat, syvyysalueittain. keskisyvyydet ja turvemäärät Syvyysalue Pinta-, Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) ala (ha) pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 Koko suo 34 1,2 1,6 2,8 0,42 0,53 0, Yli 1 m 30 1,3 1,8 3,1 0,39 0,53 0,92 97 Yli 2 m 24 1,6 1,9 3,5 0,38 0,46 0,84 89

30 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,9. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,8 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,8. Taulukossa 8 on esitetty Kooninkeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, pisteestä A 200 (taulukko 21 ja kuva 14). 5,7 m, on tavattu

31 Kooninkeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (79 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjaosissa 21 %. Tupasvillarahkaturpeita on 49 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuainesta, kortetta sekä järviruokoa (taulukko 23). Yleisimpinä turvetekijöinä Kooninkeitaassa esiintyvät rahka (S) 64 %, sara (C) 16 %, tupasvilla (Er) 11 %, puuainesta (L) 3 % ja varpuainesta (N) 2 %. Kooninkeitaan yleisin pohjamaalaji on moreeni, jonka osuus on 87 %, saven 7 % ja hiesun 6 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 48 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Käyttökelpoisuus Kooninkeidas soveltuu huonosti turvetuotantoon, lähinnä maatuneisuudeltaan hyvin vaihtelevan laatuisen turpeen vuoksi. Suon luoteisosassa sijaitsee Kankaanpään kaatopaikka. 7. Hepokeidas (kl , x = 6858,7, y = 570,2) sijaitsee noin 4 km Kankaanpään keskustasta luoteeseen. Suon pinta on 72-74,5 m mpy, ja viettää etelään ja pohjoiseen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu pääosin savisiin peltoihin. Suolla on 19 tutkimuspistettä ja 13 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 8,3/10 ha (kuva 15). Hepokeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (67 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat keidasrämeet (27 %), rahkarämeet (27 %) ja isovarpurämeet (10 %). Avosoita on 26 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat lyhytkortiset nevat (19 %) ja silmäkenevat (7 %). Turvekankaita ja muita on 7 %. Tutkimuspistehavaintojen perusteella 56 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin pinotavara- ja taimikkoasteella. Se on mäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 42 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Suo on reunaosiltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,4. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,2 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,6. Taulukossa 9 on esitetty Hepokeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 4,1 m, on tavattu pisteessä A (taulukko 21 ja kuva 16).

32 % Taulukko 9. Hepokeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysaluala Pinta- (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 yht. H1-10 Koko suo 23 1,9 1,0 2,9 0,43 0,23 0, Yli 1 m 23 1,9 1,0 2,9 0,43 0,23 0,67 99 Yli 2 m 20 2,0 1,1 3,1 0,39 0,22 0,62 94

33 Hepokeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (78 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjaosissa 22 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 3 % ja tupasvillarahkaturpeita 28 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuainesta ja varpuainesta (taulukko 23). Yleisimpinä turvetekijöinä Hepokeitaassa esiintyvät rahka (S) 72 %, sara (C) 20 %, tupasvilla (Er) 6 % ja puuaines (L) 1 %. Hepokeitaan yleisin pohjamaalaji on savi, jonka osuus on 84 %, hiekan 13 ja kiven 3 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 7 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %.

34 % -37- Käyttökelpoisuus Hepokeitaan yli 2 metrin syvyisen alueen heikosti maatunut rahkaturvekerros soveltuu kasvuturpeeksi. Kasvuturpeen laatua heikentää jonkin verran suon pintakerroksessa (0-0,5 m) esiintyvät tupasvillan jäänteet. Hepokeitaassa on kasvuturpeeksi soveltuvaa turvetta yli 2 metrin syvyisellä 23 ha :n alueella keskimäärin 2,0 metrin paksuudelta 0,46 milj. suo-m³ (taulukko 25). 8. Isoneva (kl , x = 6852,5, y = 577,1) sijaitsee noin 5 km Kankaanpään keskustasta kaakkoon. Suon pinta on 82,6-86,1 m mpy, ja viettää kaakkoon ja luoteeseen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu moreenimaihin ja turvepohjaisiin peltoihin. Suolla on 40 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 8,0/10 ha (kuva 17). Isonevan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (74 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkarämeet (61 %), varsinaiset sararämeet (5 %) ja isovarpurämeet (5 %). Avosoita on 11 % ja silmäkenevvoja 4 %. Korpityypeistä (6 %) yleisimpiä ovat varsinaiset korvet. Turvekankaita ja muita on 9 %. Tutkimuspistehavaintojen perusteella 9 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikkoasteella, mäntyvaltaista ja harvaa sekä keskitiheää. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 48 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Taulukko 10. Isonevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysaluala Pinta- (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 yht. H1-10 Koko suo 50 1,4 1,5 2,9 0,72 0,73 1, Yli 1 m 47 1,6 1,5 3,1 0,72 0,71 1,43 99 Yli 2 m 38 1,8 1,7 3,5 0,66 0,66 1,32 91

35 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Taulukossa 10 on esitetty Isonevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 5,8 m, on tavattu pisteestä A 450 = BO (taulukko 21 ja kuva 18). Isonevassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (69 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjaosissa 31 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 11 % ja tupasvillarahkaturpeita on 18 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuainesta ja kortetta sekä järviruokoa.

36 Yleisimpinä turvetekijöinä Isonevassa esiintyvät rahka (S) 65 %, sara (C) 27 %, tupasvilla (Er) 4 %, puuaines (L) 3 % ja varpuaines (N) 1 %. Isonevan yleisin pohjamaalaji on hiesu, jonka osuus on 44 % ja saven on 27 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 40 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Turpeen tuhkapitoisuus pisteessä A 100 on 1,5 % (vaihteluväli 1,3-2,1) kuivapainosta, ph-arvo 4,0 (3,8-4,3), vesipitoisuus märkäpainosta 92,6 (91,1-94,0) ja kuivatilavuuspaino 70 kg /m³ (64-87). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,5 MJ/kg (18,4-20,5) ja 50 % :n kosteudessa 8,5 MJ/kg. Käyttökelpoisuus Isonevan yli 2 metrin syvyisen alueen pintaosassa oleva noin 1 metrin paksuinen heikosti maatunut rahkaturvekerros soveltuu kohtalaisesti kasvuturpeeksi. Kasvuturvekerroksen alla on noin 2 metrin paksuinen kerros vaihtelevalaatuista vain välttävästi polttoturpeeksi soveltuvaa turvetta. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat melko vaikeat, ainakin syvemmällä olevaa polttoturvekerrosta ajatellen, sillä suo sijaitsee tasaisella vedenjakajaalueella. Isonevassa on kasvuturpeeksi soveltuvaa turvetta yli 2 metrin syvyisellä 38 :n ha alueella keskimäärin 1 metrin paksuudelta 0,38 milj. suo-m³. Ainoastaan potentiaalisena pidettävää polttoturvetta on noin 0,76 milj. m³ (taulukko 25). 9. Matinkeidas (kl , x = 6855,3, y = 577,2) sijaitsee noin 3 km Kankaanpään keskustasta kaakkoon. Suon pinta on noin 100 m mpy, ja viettää kaakkoon, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu lännessä, lounaassa ja pohjoisessa harjualueeseen. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 19 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,3/10 ha (kuva 19). Matinkeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (90 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkarämeet (59 %), keidasrämeet (16 %) ja tupasvillarämeet (6 %). Avosoita on 10 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat rahkanevat (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikkoasteella. Se on

37 mäntyvaltaista ja harvaa sekä keskitiheää. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 63 % ja mättäiden korkeus on 2,5 dm. Suo on kauttaaltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,3 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,8. Taulukossa 11 on esitetty Matinkeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 2,1 m, on tavattu pisteestä A

38 % Taulukko 11. Matinkeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta-. Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) ala (ha) pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 pinta H1-4 pohja H5-10 yht. H1-10 Koko suo 39 0,4 0,7 1,1 0,16 0,29 0, Yli 1 m 24 0,6 1,0 1,6 0,14 0,24 0,38 83 Yli 2 m 3 0,7 1,5 2,2 0,02 0,05 0,07 14 Matinkeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (73 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjaosissa 27 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 3 % ja tupasvillarahkaturpeita 27 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puuainesta. Yleisimpinä turvetekijöinä Matinkeitaassa esiintyvät rahka (S) 70 %, sara (C) 25 %, tupasvilla (Er) 5 % ja puuaines (L) 1 %. Matinkeitaassa yleisin pohjamaalaji on hiekka. Liejua ei ole tavattu. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 1,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Käyttökelpoisuus Matinkeidas ei sovellu teolliseen turvetuotantoon.

39 Tampionkeidas (kl , x = 6856,0, y = 576,5) sijaitsee noin 3 km Kankaanpään keskustasta kaakkoon. Suon pinta on m mpy, ja pinta viettää pohjoiseen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu etelässä harjumaastoon ja muuten moreenimaihin ja peltoihin. Suolla on 43 tutkimuspistettä ja 38 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,4/10 ha (kuva 21).

40 % Tampionkeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (69 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat rahkarämeet (35 %), keidasrämeet (18 %) ja korpirämeet (8 %). Avosoita on 26 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat silmäkenevat (18 %) ja lyhytkortiset nevat (8 %). Turvekankaita ja muita on 5 %. Tutkimuspistehavaintojen perusteella 4 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikko- ja pinotavara-asteella. Se on mäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 54 % ja mättäiden korkeus on 4 dm. Suo on kauttaaltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,7 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,8. Taulukossa 12 on esitetty Tampionkeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 5,3 m, on tavattu pisteestä A (taulukko 21 ja kuva 22). Taulukko 12. Tampionkeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue ala Pinta-. (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 pinta pohja yht. H1-4 H5-10 H1-10 Koko suo 97 0,7 1,9 2,6 0,72 1,83 2, Yli 1 m 85 0,8 2,1 2,9 0,69 1,77 2,46 96 Yli 2 m 66 0,9 2,4 3,3 0,63 1,56 2,20 86 Tampionkeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (66 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjaosissa 34 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 18 % ja Tupasvillarahkaturpeita 42 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan puu- ja varpuainesta. Yleisimpinä turvetekijöinä Tampionkeitaassa esiintyvät rahka (S) 60 %, sara (C) 23 %, tupasvilla (Er) 9 %, puuaines (L) 5 % ja varpuaines (N) 2 %. Tampionkeitaan yleisin pohjamaalaji on hiekka, jonka osuus on 69 %, hiedan 22 % ja soran 5 %. Liejua on tavattu turpeen ja pohjamaan välistä keskimäärin 5 % :sta tutkimuspisteistä. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %.

41 Turpeen tuhkapitoisuus pisteessä A 400 on 1,1 % (vaihteluväli 0,8-1,6) kuivapainosta, ph-arvo 3,7 (3,5-4,0), vesipitoisuus märkäpainosta 91,7 (86,5-94,6) ja kuivatilavuuspaino 81 kg/m³ (53-128). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,2 MJ/kg (18,4-24,2) ja 50 % :n kosteudessa 8,9 MJ/kg. Käyttökelpoisuus Tampionkeitaan yli 2 metrin syvyinen 66 :n hasuuruinen alue soveltuu kohtalaisesti polttoturvetuotantoon. Turve on pääosin kohtalaisesti maatunutta rahkaturvetta. Turpeen laatua polttoturpeena heikentää kuitenkin turvekerroksessa melko laajoina esiintyvät heikosti maatuneet kerrokset. Suotyyppeinä vallitsevat silmäkenevat ja keidasrämeet voivat vaikeuttaa suon pinnan tasoittamista. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat keski- ja pohjoisosissa hyvät. Suon pohjoisosassa on pieni palaturvetuotantoalue. Tampionkeitaassa on polttoturpeeksi soveltuvaa turvetta yli 2 metrin syvyisellä 66 :n haalueella keskimäärin 2,7 metrin paksuudelta 1,78 milj. suo-m³. Turpeen kuiva-ainemäärä on 0,14 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 2,90 milj. GJ eli 0,81 milj. MWh. 50 % :n käyttökosteudella turpeen energiasisältö on 2,56 milj. GJ eli 0,71 milj. MWh (taulukko 25). 11. Isokeidas (kl , x = 6855,5, y = 578,4) sijaitsee noin 4 km Kankaanpään keskustasta itään. Suon pinta on m mpy, ja viettää lounaaseen ja länteen, jonne myös vedet laskevat. Suo rajoittuu idässä Pohjankankaaseen, lännessä taas kalliomäkiin ja turvepeltoihin. Suolla on 79 tutkimuspistettä ja 97 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha (kuva 23). Isokeitaan yleisimpinä suotyyppeinä ovat rämeet (83 % suoalasta), joista vallitsevimpina ovat keidasrämeet (34 %), rahkarämeet (27 %) ja isovarpurämeet (12 %). Avosoita on 16 %. Yleisimpiä nevatyyppejä ovat lyhytkortiset nevat (8 %) ja silmäkenevat (6 %). Tutkimuspistehavaintojen perusteella 76 % suoalasta on luonnontilaista (taulukko 24). Puusto on pääosin taimikko- ja riukuasteella. Se on mäntyvaltaista ja harvaa. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 46 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Suo on vain luoteisosaltaan ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät lukuun ottamatta ehkä suon lampareista keskiosaa.

42 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,9. Taulukossa 13 on esitetty Isokeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Suurin turvepaksuus, 5,8 m, on tavattu

43 % pisteestä A (taulukko 21 ja kuva 24). Taulukko 13. Isokeitaan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysaluala Pinta- (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 yht. H1-10 Koko suo 200 0,5 2,2 2,7 0,94 4,47 5, Yli 1 m 166 0,5 2,6 3,1 0,89 4,35 5,24 97 Yli 2 m 126 0,7 3,0 3,7 0,84 3,86 4,70 87 Isokeitaassa ovat rahkavaltaiset turpeet vallitsevia (71 %). Saravaltaisia turpeita on suon pohjaosissa 29 %. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 5 % ja tupasvillarahkaturpeita on 19 %. Saravaltaisissa turpeissa yleisimpinä lisätekijöinä tavataan järviruokoa ja puuainesta. Yleisimpinä turvetekijöinä Isokeitaassa esiintyvät rahka (S) 67 %, sara (C) 25 %, tupasvilla (Er) 4 %, puuaines (L) 2 % ja järviruoko (Pr) 2 %. Isokeitaan yleisin pohjamaalaji on hiekka ; jonka osuus on 85 %, hiedan 6 % ja kallion 4 %. Liejua ei ole tavattu. Liekoja on suon yli 2 m :n syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Turpeen tuhkapitoisuus pisteessä A on 2,6 % (vaihteluväli 1,6-4,2) kuivapainosta, ph-arvo 4,4 (3,3-5,1), vesipitoisuus märkäpainosta 92,4 % (88,0-95,0) ja kuivatilavuuspaino 70 kg/m³ (49-107). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,2 MJ/kg (17,2-23,3) ja 50 % :n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Käyttökelpoisuus Isokeitaan etelä- ja länsiosassa on polttoturvetuotantoon soveltuvaa suoalaa noin 70 ha. Turve on pääosin kohtalaisesti ja hyvin maatunutta rahkaturvetta, syvemmällä myös saraturvetta. Suon allikkoiset keskiosat on rajattu polttoturvetuotantoon soveltuvan suoalan ulkopuolelle. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät.