Abstract : The peat resources of Kotka and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigatio n

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, MAAPERÄOSAST O TURVERAPORTTI 20 0 Markku Mäkilä Ale Grundströ m j a KOTKAN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUUS Abstract : The peat resources of Kotka and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigatio n Espoo 1987

2 Mäkilä, Markkuja Grundström,Ale 1987.Kotkan. turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Abstract : The peat resources of Kotka and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation, 98 pages, 43 figures and 34 tables. Geological Survey of Finland investigated the quantity an d quality of the industrially exploitable peatlands in the tow n of Kotka, southeastern Finland, during Altogether hectares of peatland were studied. This area covers 5,5 % o f the towns land area. The total peatland area suitable for fuel peat production i s 192 hectares. Useful peat resources are 4,28 million m³ i n situ. The energy content equals to 1,62 million MWh as calculated for 50 % moisture content. The area suitable for horticultural peat production is 150 hectares, containing abou t 2,62 million m³ of peat in situ. The average depth of peat deposits is 2,01 m, including 1,10 m of slightly humified surfical layer. The total amount of pea t of the studied peatlands is 29,7 million m³. Area deeper tha n 2 m contains 21,9 million m³ or 74 % of the total reserves in - cluding 8,8 million m³ of better humified peat. 51 % of th e peat layers are Sphagnum predominant and rest of the peat i s Carex predominant. The average net calorific value of dry peat is 20,0 MJ/kg an d 8,8 MJ/kg when calculated for 50 % moisture content. The av - erage bulk density of the samples is 61 kg/m³ in situ, moistur e content 93,7 % of wet weight, ph-value 4,1, ash content 2,0 % and sulphure content 0,18 % on dry bases. Mustajärvensuo (3) and the northern part of Suurisuo (14) be - longs to The National Mire Preservation Programme. Key words : bog, peat, inventory, fuel peat production, hort i - cultural peat, Kotka. Markku Mäkilä and Ale Grundströ m Geological Survey of Finlan d Kivimiehentie 1 SF ESPO O FINLAND ISBN ISSN

3 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO Tutkimuksen tarkoitus Tutkimusmenetelmät ja aineistot Tuotantoon vaikuttavia tekijöitä ALUEENLUONNONOLOT Maa- ja kallioperä Maanpinnan topografia Soiden yleinen kuvaus TUTKITUT SUOT 1 8 Sivu 1. Sivu Suurirahka Tuomiojansuo Palannesuo Turvesuo Mustanjärvensuo Unhostinsuo Niskasuo Kyntösuo Suljento Suurisuo Kivihaikulansuo Suurisuo Munasuo Hakulinsuo Härmänsuo Porrassuo Nälkäsuo TULOSTEN TARKASTELU Turpeen paksuus ja turvemäärä Suotyypit Turvelajit ja turvetekijät Maatuneisuus Liekoisuus Pohjamaalajit ja liejut Happamuus Tuhkapitoisuus Vesipitoisuus Kuivatilavuuspaino Lämpöarvo Rikkipitoisuus TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT 9 5 YHTEENVETO 9 5 KIRJALLISUUTTA 99

4 - 5-1 JOHDANT O 1.1 Tutkimuksen tarkoitu s Geologian tutkimuskeskus teki vuonna 1985 turveraaka-aineen te - ollista soveltuvuutta selvittäviä tutkimuksia Kotkan suoalueil - la. Aikaisemmin on tutkittu Mustanjärvensuo vuonna Tutkimuksessa pääpaino asetettiin nykyisillä tuotantomenetelmill ä hyödynnettävissä olevan turvemäärän ja turvetuotantoon soveltu - vien alueiden selvittämiseen. Tutkittujen soiden sijainti nä - kyy kuvassa Tutkimusmenetelmät ja aineisto t Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittavalle suol - le laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osa n poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan ole - vista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö,1984). Poik - kilinjojen väli on yleensä 400 m. Näin laaditulla linjastoll a - tutkimuspisteiden väli on 100 m. Linjoilta mitattiin lisäks i turpeen, paksuus 50 m :n välein ; reunaosissa tiheämminkin. Tutkimuslinjat on vaaittu ja korkeudet on pyritty mahdollisuuksi - en mukaan sitomaan valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Os a soista tutkittiin hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyy s 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen) se - kä mättäiden peittävyysprosentti ja mättäisyyden keskimääräine n korkeus. Edelleen huomioitiin puuston puulajisuhteet, tiheys - luokka, mahdolliset hakkuut ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin pääturvelaji sek ä siinä mahdollisesti olevien lisätekijöiden suhteelliset osuu - det (6-asteikolla). Turpeen maatuneisuus määritettiin von Postin maastotöihin soveltuvalla menetelmällä (10-asteikko), kosteus (5-asteikolla) sekä kuituisuus (0-6-asteikolla). Li - säksi määritettiin mahdolliset liejukerrokset ja pohjamaan laa - tu.

5 6 - Kuva 1. Kotkassa tutkitut suot. 1. Suurirahk a 2. Palannesuo 3. Mustanjärvensuo (1961 ) 4. Niskasuo 5. Suljent o 6. Kivihaikulansu o 7. Munasuo 8. Härmänsuo 9. Nälkäsuo 10. Tuomiojansuo 11. Turvesuo 12. Unhostinsu o 13. Kyntösu o 14. Suurisuo 15. Suurisu o 16. Hakulinsuo 17. Porrassuo

6 Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö luodattiin kahde n metrin syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. Todetut lieko - osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 m :n ja 1-2 m :n välisiss ä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, joss a kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on erit - täin vähän (alle 1 %), vähän (1-2 %), kohtalaisesti (2-3 %), runsaasti (3-4 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Eräiltä soilta otettiin 1-2 pinnasta pohjaan ulottuvaa näyte - sarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopaikka valit - tiin siten, että se edustaa mahdollisimman hyvin suon turveker - rostumia. Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kui - vaamalla), kuivatilavuuspaino (kg/suo-m³), tuhkapitoisuus pro - sentteina kuivapainosta (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) sek ä lämpöarvo Leco AC 200 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Lämpöarvo o n laskettu erikseen kuivalle turpeelle sekä 50 % :n käyttökosteu - dessa olevalle turpeelle. Osasta näytteitä on määritetty lisäk - si rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta. Tavoitteena on ollut tarkastella ominaisuuksia lähinnä käyttö - kelpoisen polttoturpeen kannalta. Turvekerrosten käyttökelpoisuutta laskettaessa on kunkin näytesarjan ensimmäinen ja viimei - nen näyte jätetty pois. Lisäksi, jos näytesarjan viimeist ä edellisen näytteen tuhkapitoisuus on ylittänyt 10 %, on myö s se jätetty pois. Niiden soiden osalta, joilta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on käytetty tuotantoon soveltuvilta soilta otettujen näytteide n keskiarvoja. Tutkittujen soiden polttoturve- sekä kuivike- ja kasvuturvemää - ristä on kerätty tiedot soveltuvuustaulukkoon. Turvetuotantoo n soveltuvina alueina on pidetty suon yli 2 tai 3 m syvää osaa. Laskettaessa käyttökelpoisia polttoturvevaroja on alueen turve - määrästä vähennetty suon pohjalle jäävä keskimäärin 50 cm :n pak -

7 - 8 - suinen runsastuhkainen turvekerros, jota ei käytännössä voi hyö - dyntää. Muita teknillis-taloudellisia tekijöitä ei ole huomioi - tu. Useimmilla tutkituilla soilla polttoturvetuotannon estää käy - tännössä paksu heikosti maatunut pintarahkakerros. Turvesuol - la (11) on laskettu erikseen kasvu- ja polttoturvemäärät. Sovel - tuvuustaulukossa ilmoitettu energiasisältö on tällöin pohjatur - peen sisältämä energiamäärä. Turvesuon selostuksen yhteydess ä on ilmoitettu myös energiasisältö, jos yli 3 m syvä alue jäte - tään hyödyntämättä. Kasvu- ja kuiviketurpeeksi on laskettu heikosti maatunut H1 - H4 pintarahkaturve, joka ei sisällä saraturvetta. Tutkimuspisteiden syvyyden aritmeettinen keskiarvo voi anta a suon turvevaroista virheellisen kuvan. Tässä tutkimuksessa onkin käytetty turvemäärien laskussa syvyysvyöhykkeittäin pinta - alaan painotettuja keskisyvyyksiä, jolloin saadaan luotettavam - pi kuva suon todellisista turvevaroista. Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen ja pro - fiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto, tutkimuspisteittäin keskimääräinen maatuneisuus sekä heikos - ti maatuneen (H1 - H4) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta 1 m :n välein esit - tävät syvyyskäyrät sekä suon pinnan korkeuskäyrät. Maatuneisuusprofiileissa on turpeet jaettu maatuneisuuden mukaa n kolmeen ryhmään : H1 - H3, H4 ja H5 - H10. Turvelajiprofiileiss a on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja lie - koisuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m :n syvyysker - roksen osumat). Turvelajit on esitetty symbolein (kuva 2). Li - säksi on ilmoitettu kunkin kairauspisteen pohjamaan laatu. Osas - ta soita on laadittu kolmiulotteinen profiili, jossa on selkä - linjan lisäksi poikkilinjat kuvaamassa suon pinnan ja pohja n muotoja. Muu tutkimusaineisto on arkistoitu Geologian tutkimuskeskukse n turvearkistoon.

8 - 9 - SUOKARTTA : Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.

9 10 - Suotyyppien sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot II Rämee t 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme L R 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHS R 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VS R 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKN R 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme T R 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme PS R 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KG R 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme I R 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme R R 11. Keidasräme KE R III Korvet IV Muuttuneet suotyypi t 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko O J 2. Koivuletto KOL 2. Muuttuma M U 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 4. Ruohoturvekangas RHT K 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MT K 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PT K 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VATK 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JAT K 9. Kytöheitto KH 10. Pelto P E 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit Lisätekijä t 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) E R 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosammalrahkaturve BS 3. Varpuaines (Nanolignidi) N 4. Saraturve C 4. Korte (Equisetum) E Q 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) P R 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Seheuchzeria) S H 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) T R 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) M N 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (MaZinia) M L 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

10 - 1.3 Tuotantoon vaikuttavia tekijöit ä Turpeen pääasiallisia lämmönlähteitä ovat hiili ja vety. Maatu - misen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja läm - pöarvo kasvaa. Maatuminen vaikuttaa turpeen lämpöarvoon myö s siten, että maatumisen kasvaessa kuivatilavuuspaino suurenee j a lämpöarvo tilavuusyksikköä kohden kasvaa. Merkitys tuntuu mm. kuljetuskustannusten alenemisena. Myös itse turvelaji vaikut - taa turpeen käyttökelpoisuuteen siten, että saraturve soveltu u polttoturpeeksi heikommin maatuneena kuin rahkaturve. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuu s turpeessa. Sen lisäksi, että tuhka alentaa lämpöarvoa, se sint - raantumalla kattiloihin hankaloittaa polttoa ja aiheuttaa mekaa - nista kulumista. Happamien turpeiden on puolestaan todettu ai - heuttavan enemmän korroosiota kuin vähemmän happamien. Turpee n ph-asteella on tässä mielessä merkitystä. Rikki on vähemmän toivottava aine polttoturpeessa, koska se aiheuttaa lämmity s kattiloiden syöpymistä ja ympäristön saastekuormituksen lisään - tymistä. Tärkeä laatutekijä on myös puuaineksen osuus turpees - sa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin (taulukko 1). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mai - nittujen turvetekijöiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeim - piä ovat suon sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tieyhteydet. Myös kantoisuus ja liekoisuus ovat taloudellisesti merkittävi ä tekijöitä. Muita tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoj a ovat mm. turvekerrostuman paksuus, pohjamaan laatu, suon kok o ja muoto, kuivatusmahdollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Polttoturpeella tarkoitetaan energiahuollossa lämmön ja sähkö n tuotantoon käytettävää turvetta. Nostoteknlikan perusteell a voidaan puhua joko pala- tai jyrsinturpeesta. Palaturvemenetelmässä suosta nostettu turve sekoitetaan ja muo - kataan sekä puristetaan lopuksi suuttimen läpi tuotantokentä n pinnalle kuivumaan. Palaturpeen valmistusmenetelmien kehittyminen ja palakoon pienentäminen ovat tehneet siitä varteenotet-

11 % 12 - Taulukko 1. Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeet. PALATURPEEN LUOKITUS 1982 POS.* OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU P10 LAATU P12 LAATU P1 3 3 Kosteus, toimituserä % Tehollinen länpöarvo saa- MJ/kg pumistilassa, vähintään MWh /m³ 1,0 1,2 1, Tuhka kuiva-aineessa, max - kuukausikeskiarvo % toimituserä (tarvittaessa) % Tuhkan sulamiskäyttäytyminen* * 8 Kappalekoko, max mitat mm 150x200x 150x200x 100xl00 x Murskan määrä, alle 20 mm, % max. 11 Rikkipitoisuus, ilmoitetaan % jos yli ,3 0,3 0, 3 * Positionumerot viittaavat turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeeseen ** Ilmoitetaan, jos puolipallopiste on alle 1120 C (Turveteollisuus ) JYRSINTURPEEN LUOKITUS POS. OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU J9 LAATU J11 LAATU J11 S 3 Kosteus % Tehollinen lämpöarvo Hu MJ/kg yli 8 11 ± 2 11 ± 2 MJ/m³ yli 2500 yli 3000 yli Tuhka, kuukausikeskiarvo, max % yksittäinen näyte,max % Tuhkan sulamiskäyttäytyminen x x x 5.3 Tuhkan kemiallinen koostumus x x x 6 Kuljetustilavuuspaino likimain kg/m³ Karkeus, ritilän mitat mm 100 x x x Puun määrä, max. % Rikkipitoisuus y y y Tuotanto-, käsittely- ja kuljetustapa ym. lisätiedot x x x HUOM. : Turpeen tulisi olla olosuhteisiin nähden mahdollisimman vapaa lumest a ja jäästä. X - ilmoitetaan tarvittaessa y - ilmoitetaan, jos on yli 0,3 % Eo. standardiluokituksen ohella voidaan kaupassa tarvittaessa yksittäistapauksissa soveltaa poikkeavia laatuvaatimuksia. Pos.-numerot viittaavat Turveteollisuusliiton laadunmäärittelyohjeeseen (Turveteollisuus )

12 13 - tavan vaihtoehdon jyrsinturpeelle. Polttokattilateknologia n kehityksen myötä näyttää siltä, että halvempien käyttökuluje n ansiosta palaturve on jyrsinturvetta edullisempaa polttoturve - ainetta vielä ainakin 10 MWh :n laitoksissa. Polttoturpeen käytön yleistyessä pienissä yksiköissä, kuten maa - tiloilla, pientaloissa ja kuntien aluelämpökeskuksissa, heijas - tuu se tuotantojärjestelmään pientuottajia suosivasti. Uusimma t maataloustraktorin perään kiinnitettävät palaturvekoneet mahdol - listavat yhä pienempien, käytännössä alle 10 :n hatuotantokent - tien käyttöönoton. Siten mm. monet hylätyt turvepellot soveltu - vat palaturvetuotantoon. Polttotekniikan kehittyessä voidaa n käytettävän turpeen laatuvaatimuksia muuttaa (Leinonen, A. j a Luukkanen, V-M., 1986). Jyrsinturpeella tarkoitetaan ohuina kerroksina suon pinnalta jyrsimällä irrotettua turvejauhoa. Jyrsinturvetuotanto vaati i laajoja tuotantokenttiä ja kalliita koneinvestointeja. Lisäksi jyrsinturpeen laatu vaihtelee tuntuvasti aiheuttaen vaikeuk - sia polton säädössä. Turpeen tilavuuspaino on alhainen, mik ä lisää kuljetus- ja varastointikustannuksia. Kuljetuksen osuu s on nyt lähes kolmannes jyrsinturpeen kuluttajahinnasta ja tule e edelleen kasvamaan. Edellä mainitut tekijät tekevät jyrsinturpeen jalostamisen ajan - kohtaiseksi. Eräs jyrsinturpeesta saatava jaloste on turvepel - letti. Tehdyt tutkimukset ja kokeet osoittavat jyrsinturpee n pelletöinnin mahdolliseksi verraten laajalla laatu- ja kosteus - alueella. Koska myös heikkolaatuinen jyrsinturve on pelletöi - tävissä, saattaa menetelmä tarjota tähänastista edullisemma n ratkaisun laadultaan heikkojen turvekerrosten hyväksikäyttöön. Turpeen keskeinen käyttömuoto on myös kasvuturve. Parasta kas - vuturvetta on heikosti (H1-3) maatunut rahkaturve, ennen kaik - kea Sphagnum fuscum-turve, jolla on korkea ravinteiden pidätys - ja luovutuskyky. Kun kasvuturpeen tuotantoa harjoitetaan laajassa mittakaavassa edellytetään, että suossa on vähintää n 1 m :n paksuinen kerros kunnollista raaka-ainetta. Tuotantoo n suunniteltavan alueen tulisi olla mieluummin avosuota tai vä - häpuustoista.

13 14 - Kuiviketurpeeksi soveltuu heikosti (H1-4) maatunut rahkaturve. Kuiviketurve näyttäisi olevan taloudellisesti varsin järkevä keino edistää karjatalouden jätehuoltoa pienillä tiloilla. Tur - peeseen sidottuna pienenee lannan ravinnehävikki sitä varastoi - taessa ja levitettäessä pelloille. Kuiviketurpeen nosto mahdol - listaa myös isäntälinjan polttoturvetuotannon varsinkin pienem - millä soilla, koska tällöin heikosti maatunut pintaturve pois - tetaan ennen tuotantoa. 2 ALUEEN LUONNONOLO T 2.1 Maa- ja kallioperä Maalajeista on yleisin moreeni. Laajimmat savikot ovat keskit - tyneet kunnan länsiosia halkovan Kymijoen varsille. Kotkan merkittävin harjujakso ulottuu Laajakoskelta Kyminlinnaan. Se on kallioiden ja Kymijoen katkoma sekä savikkojen reunustama muo - dostuma, johon liittyy Kotkan kaupungin edustalla oleva Lehmä - saari. Kallioperä on helposti moroutuvaa rapakiveä ja sille on ominais - ta jyrkät rinteet ja kallioseinämät. Kalliopaljastumia on kau - pungin eteläosissa suhteellisen runsaasti. 2.2 Maanpinnan topografi a Aluetta luonnehtii maaston loivahko nousu Suomenlahden rannikol - ta kohti sisämaata. Kymijoen laaksoseudut ovat maisemiltaa n vaihtelevia, vuorotellen alavia rantaniittyjä ja äkkijyrkiks i lohkeilleita rapakivirantoja. Kunnan eteläosat ovat alle 20 m mpy ja pohjoisosat pääosin m mpy. Kotkan korkeimmat seudut sijaitsevat kunnan pohjoisosissa Juurikorven kylässä, jossa ovat mm. Suurivuori (n. 87 m mpy) ja Kirkkovuoret (n. 73 m mpy.

14 2.3 Soiden yleinen kuvau s Kaikkiaan tutkittiin ha :n suoalueet, joista Kotkan alu - eelle sijoittuu ha eli 5,5 % maa-alasta. Palannesuo (2), Mustanjärvensuo (3) ja Porrassuo (17) sijoittuvat osaksi muide n kuntien alueille. Osin Kotkan alueelle sijoittuvan Tolppasuo n tiedot löytyvät Anjalankosken raportista (Mäkilä ja Grundströ m 1985). Tutkimuksessa on mukana kaikki Kotkan yli 20 ha :n suot sek ä yksi alle 20 ha :n suo. Laajimmat suoalueet esiintyvät alueen pohjois- ja länsiosissa (kuva 3). Suurin osa soista on ojitet - tu. Soidensuojelun perusohjelmaan kuuluu Mustanjärvensuo (3) sek ä tutkimuksen ulkopuolelle jääneet pienialaiset Suurisuon (14 ) pohjoisosa ja Juurikorven alue. Kotkan suot kuuluvat pääasiassa Saaristo-Suomen keidassoihin. Tutkittujen soiden pintaosissa on keskimäärin noin 1,1 m hei - kosti maatunutta rahkavaltaista turvetta. Avosuota on tutkittujen soiden pinta-alasta 17 %. Päätyypeit - täin suotyyppijakauma on seuraava : nevoja 17 %, rämeitä 56 %, korpia 8 %. Loput ovat turvekankaita, peltoja ja vanhoja tur - peennostoalueita. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvilla-, isovarpu- ja rahkaräme. Avosuoalueilla on pääosin lyhytkorsinevaa ja ravinteisilla reunaosilla on korpisuotyyppejä. Tutkittujen soiden pinta-ala ja lukumäärä kokoluokittain näky - vät taulukossa 2.

15 Kuva 3. Soiden levinneisyys Kotkassa (Suomen tiekartan GT suomaski).

16 Taulukko 2.. Soiden pinta-ala (ha) ja lukumäärä kokoluokittai n Kotkassa. Tutkittuje n soiden pinta - ala (ha) j a 1km (kpl) < > * * Pinta-alassa on mukana kolme suota, jotka osaksi si - joittuvat muiden kuntien alueille.

17 18-3 TUTKITUT SUOT 1. Suurirahka (kl , x = 6712,3, y.= 3490,6) sijaitse e noin 10 km Kotkan keskustasta luoteeseen Pernoo-Mussalo -tie n länsipuolella ja sille johtaa metsäautotie. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys o n 5,1/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 4). Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettä ä pohjoisessa luoteeseen ja etelässä kaakkoon (kuva 5). Suo ra - joittuu hiekkakankaisiin ; etelässä kallioiseen moreenimaastoon.

18 Suurirahkan yleisimmät suotyypit ovat rahka- ja isovarpuräme. Reunaosien ojitetut alueet ovat turvekangasasteella. Suolt a on nostettu laajoilta alueilta kuiviketurvetta. Keskimääräi - nen pinnan mättäisyys on 24 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on suon keskiosissa kitukasvuista. Reunaosien puusto vaihtelee pinotavarasta tukkipuuhun. Suurirahka on reunaosil - taan ojitettu.

19 % Taulukko 3. Suurirahkan pinta -alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) - pinta pohja yht. pinta pohja yht. H 1-4 H 5-10 H 1-10 H 1-4 H 5-10 H Koko suo 39 1,27 0,86 2,13 0,50 0,33 0,83 100, 0 Yli 1 m 30 1,52 1,06 2,58 0,46 0,32 0,78 94, 0 Yli 2 m 20 2,07 1,10 3,17 0,41 0,22 0,63 75,9 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,1 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,8. Suurin tur - peen paksuus, 4,10 m, on tavattu pisteessä A 400. Yleisimmä t pohjamaalajit ovat hiesu ja hiekka. Liejua on paikoin suon poh - jalla ohut kerros (kuva 6). Suurirahkan turpeista on rahkavaltaisia 84 % ja saravaltaisi a 16 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 61 %, CS 23 %, C 3 % ja SC 13 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 22 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 73 %, C 16 %, L 4 %, ER 4 % ja PR 2 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Yli 2 m :n syvyisellä alu - eella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyy - dessä 0,6 %. Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteess ä A on 1,1 % (vaihteluväli 0,6-3,1) kuivapainosta, ph-ar - vo 3,9 (3,4-4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 92,7 % (88,1-95,2) ja kuivatilavuuspaino 70 kg/ m ³ (44-118). Keskimääräi - nen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,2 MJ/kg (17, 4-22,7) ja 50 % :n kosteudessa 8,4 MJ/kg (taulukko 4).

20 Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Polttoturvetuotanno n estää paksu heikosti maatunut pintarahkakerros. Pintakerro s soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaa n suon yli 2 m syvän 20 ha alueen keskimäärin 2,07 m paksusta kerroksesta 0,41 milj. suo- m ³. Kasvuturpeen laatua heikentä ä suon keskiosassa oleva paremmin maatunut linssi. Suolta ori nostettu kuiviketurvetta.

21 Palannesuo (kl , x =6712,6, y = 3488,8) sijaitse e noin 14 km Kotkan keskustasta luoteeseen ja sille johtaa metsä - autotie. Suolla on 37 tutkimuspistettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n m (kuva 7). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää loivasti länteen. Suo rajoittuu pohjoi - sessa Valkianjärvensuohon ja kuivattuun Mustajärveen ja muual - la moreenimaastoon.

22 Palannesuon yleisimmät suotyypit ovat ojikkoasteella olevat tu - pasvilla-, rahka- ja isovarpuräme. Reunaosissa on turvekankai - ta ja korpityyppejä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 13 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on suon keskiosissa kitu - kasvuista tai riukuasteella ja harvaa tai keskitiheää. Reuna - osien puusto vaihtelee pinotavarasta tukkipuuhun ja onkeskit i heää. Palannesuo on keskiosiaan lukuun ottamatta ojitettu.

23 Taulukko 5. Palannesuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pinta - al a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pint a H 1-4 pohj a H 5-10 yht. H 1-10 pint a H 1-4 pohj a H 5-10 yht. H 1-10 % Koko suo 62 0,72 0,94 1,66 0,45 0,58 1,03 100, 0 Yli 1 m 47 0,89 1,12 2,01 0,42 0,52 0,94 91, 3 Yli 2 m 24 1,33 1,19 2,52 0,32 0,28 0,60 58,3 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,9. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,1. Suurin tur - peen paksuus, 3,40 m, on tavattu pisteessä A 800. Yleisimmä t pohjamaalajit ovat hiesu ja hieta. Liejua on paikoin suon pohjalla ohut kerros (kuva 8). Palannesuon turpeista on rahkavaltaisia 66 % ja saravaltaisi a 34 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 17 %, C 14 % ja SC 20 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita o n 15 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 21 %. Yleisimpie n turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 62 %, C 29 %, L 4 % ja ER 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 1,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 300 ja A 800 on 1,1 % (vaihteluväli 0,6-3,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,9 (3,4-5,3), vesipitoisuus märkäpainost a 91,8 % (87,6-93,9) ja kuivatilavuuspaino 83 kg/m³ (54-130). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19, 9 MJ/kg (17,6-22,4) ja 50 % :n kosteudessa 8,7 MJ/kg (taulukk o 6).

24 Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Paikoin paksu heikos - ti maatunut pintarahkakerros estää polttoturvetuotannon. Pinta - kerroksen paksuus on kuitenkin keskimäärin liian ohut kasvutur - vetuotantoon. Suolta on nostettu kuiviketurvetta. 3. Mustanjärvensuo (kl , x = 6716,0, y = 3488,0) sijait - see noin 17 km Kotkan keskustasta luoteeseen ja sille johta a metsäautotie. Suolla on 71 tutkimuspistettä ja 6 syvyyspistet - tä. Tutkimuspistetiheys on 2,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 9). Suon pinnan korkeus merenpinnasta o n m, ja pinta viettää eteläosissa etelään ja pohjoisosis - sa pohjoiseen. Suo rajoittuu etelässä Valkianjärvensuohon j a pohjoisessa peltoon. Lännessä suon erottaa Kananiemensuost a kapea harju. Muualla suon ympäristö on louhikkoista moreenimaastoa. Mustanjärvensuon yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsineva sek ä keidas-, isovarpu- ja tupasvillaräme. Suon reunaosat ovat muut - tuma-asteella olevaa sararämettä ja mustikkaturvekangasta. Puus - to on pääosin riukuasteella ja harvaa. Lounaisosa ja aivan reu - naosat ovat tiheää pinotavaraa. Muu osa on aukeata suota. Mustanjärvensuo on reunaosistaan ojitettu. Taulukko 7. Mustanjärvensuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. H 1-4 H 5-10 H 1-10 H 1-4 H 5-10 H 1-10 % Koko suo 280 2,04 1,02 3,06 5,70 2,88 8,58 100, 0 Yli 1 m 247 2,29 1,11 3,40 5,66 2,75 8,41 98, 0 Yli 2 m 202 2,65 1,19 3,84 5,36 2,39 7,75 90,3

25 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,2. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,1 ja hyvin maa - tuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,5. Suurin turpeen paksuus, 5,50 m, on tavattu pisteessä A Yleisin pohjamaalaji on savi. Liejua on suon pohjalla muutaman dm :n pak - suinen kerros (kuva 10). Mustanjärvensuon turpeista on rahkavaltaisia 64 % ja saravaltai - sia 36 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 59 %, CS 5 %, C 25 % ja SC 11 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeit a on 3 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 9 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 65 %, C 29 % ja L 2 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alu - eella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m :n syvyy - dessä 0,1 %. Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteess ä A 1000 on 1,8 % (vaihteluväli 0,6-5,1) kuivapainosta, ph-arv o 4,0 (3,4-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 95,5 % (92,2-98,3) ja kuivatilavuuspaino 45 kg/m³ (21-73). Keskimääräine n lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,4 MJ/kg (17,7-21,5) ja 50 % :n kosteudessa 8,5 MJ/KG (taulukko 8). Mustanjärvensuo kuuluu suureksi osaksi soidensuojelun perusoh - jelmaan.

26 Niskasuo (kl , 08, x = 6719,7, y = 3488,7) sijaitse e noin 17 km Kotkan keskustasta pohjoiseen Kymijoen itäpuolell a ja sille johtaa metsäautotie. Suolla on 30 tutkimuspistettä j a 17 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 ha. Tutkimus - linjaston pituus on m (kuva 11). Suon pinnan korkeus me - renpinnasta on m, ja pinta viettää lounaaseen kohti Ky - mijokea (kuva 12). Suo rajoittuu lännessä Kymijokeen, pohjoi - sessa peltoihin ja muualla moreenimaastoon.

27 Niskasuon yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosassa rahkaräm e ja reunemmalla tupasvilla- ja isovarpuräme. Suotyypit ova t ojikko- ja muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyy s on 21 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- tai pi - notavara-asteella ja keskitiheää. Niskasuo on kokonaan ojitettu.

28 - 3 4 Taulukko 9. Niskasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaal a (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m³ ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. H 1-4 H 5-10 H 1-10 H 1-4 H 5-10 H 1-10 % Koko suo 73 1,01 0,56 1,57 0,74 0,41 1,15 100, 0 Yli 1 m 63 1,15 0,60 1,75 0,72 0,38 1,10 95, 7 Yli 2 m 13 1,56 1,13 2,69 0,20 0,15 0,35 30,4 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen yleens ä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,3 ja hyvin maatuneen pääasiassa saravaltaisen pohjakerroksen 6,8. Suurin tur - peen paksuus, 4,60 m, on tavattu pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja hieta. Liejua suon eteläosie n pohjalla noin metrin paksuinen kerros (kuva 13). Niskasuon turpeista on rahkavaltaisia 62 % ja saravaltaisi a 38 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 57 %, CS 5 %, C 2 % ja SC 36 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita o n 35 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 20 %. Yleisimpie n turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 65 %, C 24 %, ER 6 % ja L 4 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimääri n 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m :n syvyy - dessä 0,3 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat välttävät. Polttoturvetuotanno n estää paksu heikosti maatunut pintarahkakerros. Pintaturv e soveltuu varauksin kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yli 2 m syvän 13 ha alueen keskimäärin 1,56 m paksusta kerroksesta 0,20 milj. suo-m³. Tupasvillan osuus turve - tekijänä on melko suuri. Suolta on nostettu kuiviketurvetta.