RENGON SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT. Summary: The peatlands of Renko, southern Finland

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 338 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 338 RENGON SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Summary: The peatlands of Renko, southern Finland Espoo

2 Stén, Carl-Göran ja Moisanen, Markku, Rengon suot ja niiden turvevarat. Summary: The peatlands of Renko, southern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti sivua, 7 kuvaa, 1 taulukko ja 2 liitettä. Rengon soiden pinta-ala on 3842 ha. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut 44 suota, joiden yhteispinta-ala on 2425 ha eli 8,7 % maa-alasta ja 63 % kunnan suoalasta. Rengon turvekerrostumien keskipaksuus on 1,75 m, josta heikosti maatuneen kerroksen osuus on 0,4 m. Rengon suurin turpeen paksuus, 7,6 m, on mitattu Korpilamminsuosta. Soiden turvemäärä on 44,22 milj. suo-m 3. Yli metrin syvyisen alueen pinta-ala on 1640 ha ja turvemäärä 39,71 milj. suo-m 3 eli 90 % kokonaisturvemäärästä. Yli kahden metrin syvyisen alueen pinta-ala on 942 ha ja turvemäärä 29,63 milj. suom 3 eli 67 % kokonaisturvemäärästä. Rengon tutkittujen soiden turpeista 52 % on rahkavaltaisia ja 48 % saravaltaisia. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,6, ja hyvin maatuneen turvekerroksen 6,4. Suotyyppihavainnoista on rämeitä 60 %, korpia 7 % ja nevoja 4 %. Turvekankaita on 26 %, turvepeltoja 1 % ja turpeennostoalueita 1 %. Noin 70 % suoalasta on ojitettu. Suopohjien yleisimmät maalajit ovat moreeni, hiesu ja hieta. Havaintoja liejusta tai mudasta on 32 suosta, kaikkiaan 17 %:ssa tutkimuspisteistä. Kolmen suon liejukerroksesta on löydetty vesipähkinän (Trapa natans) subfossiilisia hedelmiä. Rengon tutkituista soista 24 soveltuu turvetuotantoon yhteensä 541 ha:n alalta, mikä on noin 22 % inventoidusta suoalasta. Kasvuturvetuotantoon soveltuu 13 suota, joiden käyttökelpoinen tuotantoala on yhteensä 374 ha. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta on 2,47 milj. suo-m 3, josta osa on viljelyturpeen raaka-aineeksi ja osa kuivikkeeksi, imeytys- ja ympäristöturpeeksi sekä maanparannusaineeksi soveltuvaa turvetta. Energiaturvesoita on 23, joista 11 soveltuu tilakohtaiseen pientuotantoon. Energiantuotantoon käyttökelpoista turvetta on 6,44 milj. suo-m ha:n tuotantoalalla, josta tilakohtaisen pientuotannon osuus on 84 ha. Kuivan turpeen energiasisältö on 11,32 milj. GJ eli 3,14 milj. MWh; 50 %:n käyttökosteudessa energiaa on 7,62 milj. GJ eli 2,11 milj. MWh. Pienimittakaavaisessa palaturvetuotannossa turpeen kosteus on 35 %, jolloin tuotantokelpoisen turpeen energiasisältö on 2,64 milj. GJ eli 0,73 milj. MWh. Polttoturpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,7 % kuiva-aineesta, ph-arvo 4,4, vesipitoisuus 91,8 % märkäpainosta ja rikkipitoisuus 0,19 %. Turpeen kuiva-aineen määrä on keskimäärin 82 kg/m 3 ja kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 21,3 MJ/kg. Tutkituista soista neljä on suojeltu. Heinisuo (N:o 43-44) sekä Seitsemänlamminsuo (N:o 40) ja Korpilamminsuo (N:o 42) muodostavat laajan alueen, joka sisältyy sekä valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan että Natura verkostoon. Isosuo (N:o 16) sisältyy valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan. Avainsanat: suot, turvemaat, turve, polttoturve, kasvuturve, inventointi, turvevarat, luonnonsuojelu, Renko Geologian tutkimuskeskus PL ESPOO Sähköposti: Carl-Goran.Sten@gsf.fi ISBN ISSN

3 Stén, Carl-Göran ja Moisanen, Markku, Rengon tutkitut suot ja niiden turvevarat. Summary: The peatlands of Renko, southern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation pages, 7 figures, 1 table and 2 appendices. Peatland inventories were made by the Geological Survey of Finland in Renko (60 53' N, 24 15' E), about 100 km north of Helsinki, southern Finland. In all 44 mires covering a total area of 2425 hectares and containing million m 3 of peat in situ were studied. The mean depth of the peat layers in Renko is 1.75 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.4 m in thickness. The maximum thickness of peat, 7,6 m was found in the raised bog Korpilamminsuo (No. 42). In Renko the mean humification (H) degree of the peat in von Post s 1-10 scale is 5.6, and of the well humified peat layer 6.4. The peatland area in Renko deeper than 2 m covers 942 ha and contains million m 3 of peat in situ, which is 67% of the total peat quantity. Of the peat amount in the peatlands of Renko, 52 per cent is Sphagnum predominant and the remaining 48% Carex predominant. Of the peatland area 70% has been drained. The most common mineral soils beneath the peatlands are till, silt and fine sand. Gyttja and mud are common, covering 17% of the bottom area of the peatlands. Subfossil fruits of water chestnut (Trapa natans), now extinct in Finland, were found from gyttja layers in three peatlands. Twenty-four of the investigated peatlands in Renko are suitable for peat production on an area of 541 ha, which is 22% of the peatland area. The mineable peat amounts to 8,91 mill. m 3 in situ. So far only one peatland in Renko is in peat production on an area of 30 ha. Horticultural peat production is proposed on 13 raised bogs, and the mineable peat amounts to 2.47 mill. m 3 in situ in an production area of 374 ha. After the horticultural peat has been removed, the production of fuel peat may be possible on 23 peatlands on an area of 389 ha, of these 23 peatlands 11 were found suitable for a small scale fuel peat production on an area of 84 ha. The fuel peat resources are 6.44 mill. m 3 in situ. The energy content of dry fuel peat is mill. GJ or 3.14 mill. MWh and at a moisture content of 50% 7.62 mill. GJ or 2.11 mill. MWh. The ash content of fuel peat is 2.7% of dry weight on an average, the ph-value 4.4 and the water content 91.8% of wet weight. The sulphur content is 0.19% on an average. The dry bulk density is 82 kg per m 3 in situ and the effective calorific value of the dry peat 21.3 MJ/kg. Four of the investigated mires have been protected. Three of the mires (40, 42 and 43-44) are included in the National mire conservation and in the proposal of Natura 2000 Network. Isosuo (No. 16) has already been included in National mire conservation programme. Key words: raised bog, mire, peatlands, fuel peat, horticultural peat, inventory, resources, conservation, Renko, Finland. Carl-Göran Stén and Markku Moisanen Geological Survey of Finland, P.O. BOX 96 FIN ESPOO, FINLAND Carl-Goran.Sten@gsf.fi 3

4 4

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriotutkimukset... 7 Tutkimusaineiston tulosteet... 9 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet RENGON TUTKITUT SUOT Jokiniitunsuo Kiilinsuo Mekkohuhdansuo Isosuo Honkalansuo Nyypakansuo Aspinsuo Siltasuo Juotolansuo Kallioahonsuo Pahanladonkorpi Ruokojärvensuo Kulonummensuo Kupparinsuo Rautasuo Isosuo Porrassuo Hokkaristonkorpi Kinnarinkorpi Keljunsuo Tattarisuo Pillisuo Keravansuo Lellansuo Järvenperänkorpi Lammisuo Haukilamminsuo Sontasuo Valkealamminsuo Kotamäenkorpi Ollansuo Syrjänsuo Pehkutehtaansuo Heinisuo Rapalamminsuo Teerisuo Hosioskorpi Aukeasuo Heinisuo Seitsemänlamminsuo Pillisuo

6 42. Korpilamminsuo Heinisuo W eli Heinisuon länsiosa Heinisuo E eli Heinisuon itäosa TULOSTEN TARKASTELU Pinta-alat Suotyypit ja ojitus Turvelajit Turpeen maatuneisuus Turpeen paksuus ja turvemäärä Soiden kehitys Soiden pohjamaalajit ja soistuminen Soiden käyttökelpoisuus Soidensuojelu Kiitokset SUMMARY KIRJALLISUUS-REFERENCES LIITTEET 6

7 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt turvetutkimuksia Rengon kunnan alueella geologi Carl-Göran Sténin johdolla ja tutkimusassistentti Markku Moisasen avustamana vuosina 1987 ja Vuoden 1987 turvetutkimukset liittyivät GTK:n ja maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritettuun maaperäkartoitukseen ja olivat samoin kuin v tehdyt Rengon turvetutkimuksetkin osa GTK:n tekemää valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointia. Turvetutkimuksen tarkoituksena on etsiä kasvuturpeen raaka-aineen ja polttoeli energiaturpeen tuottamiseen soveltuvia soita. Soista kerätään samalla perustietoja, joita voidaan hyödyntää maa- ja metsätalouden suunnittelussa ja ympäristönsuojelun tarpeisiin. Tässä raportissa julkaistaan tiedot 44 tutkitusta suosta (kuvat 1 ja 2). Perustietoihin kuuluvat pintaala, suotyypit, suon turvemäärät, pohjamaan ja turpeen laatu sekä turpeen käyttökelpoisuus. Tässä raportissa julkaistun aineiston lisäksi on tilattavissa myös tarkemmat tiedot soista, esimerkiksi tilakohtaisesti, kuten syvyysalueiden pintaalat, keskisyvyydet ja turvemäärät, laboratorioanalyysien tulokset ja havainnot suotyypeistä ja puustosta sekä suokartat ja poikkileikkauskuvat. TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Turvetutkimukset aloitettiin laatimalla soille linjaverkostot, jotka koostuivat kunkin suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen, Stén ja Häikiö 1984). Tutkimuslinjoilla paaluin merkityt kairaus- ja syvyyspisteet vuorottelivat 50 m:n välein. Yleensä pyrittiin 5-10 tutkimuspisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohden. Pienet suot tutkittiin hajapistein, jolloin tavoiteltu tiheys oli myös 5-10 pistettä/10 ha. Tutkimuslinjat on vaaittu vähintään 50 metrin välein, linjojen alku- ja loppupäissä tiheämminkin. Korkeudet sidottiin valtakunnallisen kiintopisteverkon N60-korkeustasoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina ja puuston tiheys- ja kehitysluokat. Suo katsotaan tyyppimäärityksessä ojitetuksi silloin, kun tutkimuspisteen etäisyys ojasta on enintään 25 m. Luonnontilaisuusaste määräytyy suotyyppihavaintojen perusteella. Kairauksin, jotka tehtiin 50 cm:n kannulla varustetulla turvekairalla, määritettiin turvekerrostumista pääturvelajit lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikolla). Lisäksi määritettiin suon pohjamaalajit. Turvelajit ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty liitteissä 1 ja 2. Suurimmista soista on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Näytesarjat on otettu alueilta, jotka tutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat poltto- tai kasvuturvetuotantoon. Näytesarjoista laskettiin heikosti maatuneen pintarahkaturpeen (eli pintarahkan) ja paremmin maatuneen rahka- ja saraturpeen ominaisuuksille suokohtaisia keskiarvoja, jotka on esitetty arkistoraportin suokohtaisissa yhteenvedoissa. Näitä keskiarvoja, vaikka ne eivät aina edustakaan suon kaikkia turpeita, on käytetty mm. arvioitaessa suon energiasisältöä. Näytteet, pituudeltaan 20 cm ja halkaisijaltaan 8 cm, otettiin suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana käyttäen tarkkatilavuuksista mäntäkairaa (Lappalainen, Stén & Häikiö 1984). Kokeeksi on otettu turvenäytteitä myös nk. venäläisellä kairalla (Mäkilä et al. 2001). Laboratoriotutkimukset Analysoitavat turvenäytteet on jaoteltu turvelajin ja maatumisasteen perusteella kasvuturve- ja polttoturvenäytteisiin. Polttoturvenäytteistä määritettiin laboratoriossa turvelaji, maatuneisuus, happamuus (ph-aste), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (kuivatus 105 C:ssa), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg/suo-m 3 ) ja tuhkapitoisuus prosentteina kuiva-aineesta (poltto 815 ±25 C:ssa). Lämpöarvo on määritetty LECO AC kalorimetrillä (ASTM D 3286) ja tulokset ilmoitetaan megajouleina kilogrammaa kohti (MJ/ kg). Tehollinen lämpöarvo on laskettu sekä kuival- 7

8 HÄMEENLINNA Renko ( HATTULA JANAKKALA TAMMELA 4 km LOPPI 1 Jokiniitunsuo 2 Kiilinsuo 3 Mekkohuhdansuo 4 Isosuo 5 Honkalansuo 6 Nyypakansuo 7 Aspinsuo 8 Siltasuo 9 Juotolansuo 10 Kallioahonsuo 11 Pahanladonkorpi 12 Ruokojärvensuo 13 Kulonummensuo 14 Kupparinsuo 15 Rautasuo 16 Isosuo 17 Porrassuo 18 Hokkaristonkorpi 19 Kinnarinkorpi 20 Keljunsuo 21 Tattarinsuo 22 Pillisuo 23 Keravansuo 24 Lellansuo 25 Järvenperänkorpi 26 Lammisuo 27 Haukilamminsuo 28 Sontasuo 29 Valkealamminsuo 30 Kotamäenkorpi 31 Ollansuo 32 Syrjänsuo 33 Pehkutehtaansuo 34 Heinisuo 35 Rapalamminsuo 36 Teerisuo 37 Hosioskorpi 38 Aukeasuo 39 Heinisuo 40 Seitsemänlamminsuo 41 Pillisuo 42 Korpilamminsuo 43 Heinisuo W 44 Heinisuo E N Natura alue Natura 2000 network Suojelusuot Protected mires Kuva 1. Rengon tutkitut suot, n:ot 1-44, ja suojelualueet. Figure 1. The peatlands, nrs 1-44, investigated in Renko and the protected areas. 8

9 N Isosuo RENKO km Vesistö Watercourse Suo Peatland Kuva 2. Rengon suot GTK:n maaperäkarttojen mukaan. Tutkitut suot on merkitty pistein. Figure 2. Peatlands in Renko on the maps of Quaternary deposits by GSF. The point with numbers refer to the investigated peatlands. le turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 35 ja 50. Rikkipitoisuudet on määritetty LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla, ja tulokset ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta. Hiili-, vety- ja typpipitoisuudet on määritetty LECO-600 CHNanalysaattorilla, ja tulokset ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta. Kasvuturvenäytteet on luokiteltu rahkasammalkoostumuksen mukaisesti kolmeen ryhmään: Acutifolia, Palustria ja Cuspidata. Näytteet kuivattiin lämpökaapissa 40 C:ssa ja happamuus (ph-arvo) ja johtokyky määritettiin 3 g:sta kuivaa turvetta sekoitettuna 50 ml:aan tislattua vettä. Turve/vesiseos saa seistä yön yli ennen ph:n ja johtoluvun määritystä. Johtoluku (jl) ilmoitetaan millisiemenseinä/metri (ms/m). Vaihtokapasiteetti ilmentää turpeen ravinteiden pidätyskykyä. Kationinvaihtokapasiteetti (CEC) määritetään ph 7:ssä ja ph 9:ssä bariumasetaattimenetelmää käyttäen ja tulokset ilmoitetaan ph 7:ssä milliekvivalentteina/ 100 g (mek/100 g) (Puustjärvi 1956). 9

10 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimuspisteiden perusteella suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin, joiden rajat ovat 0,3; 1,0; 2,0; 3,0; 4,0; 5,0 ja 6.0 m. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä erikseen lasketut turvemäärät yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Turve luokitellaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseksi kasvuturpeeksi, väliturpeeksi ja polttoturpeeksi. Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus ja turvemäärä. Suota on suositeltu polttoturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha, tilakohtaisissa tapauksissa myös alle 10 ha, turvelajin ja maatumisasteen (yli 5,0) puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli 2 m syvää aluetta. Polttoturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (St H5-10) sekä kaikki sara- ja ruskosammalturpeet (Ct ja Bt H1-10). Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,5 m:n turvekerros, joka vastaa suon pohjalle tuotannon jälkeen jäävää kerrosta. Turpeen määrä ilmoitetaan suokuutiometreinä. Suokuutiometri (suo-m 3 ) tarkoittaa suossa olevan turpeen tilavuutta. Polttoturpeen laatuohjeen mukaan turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 %:a, eikä rikkipitoisuus 0,3 %:a (Energiataloudellinen yhdistys et al. 1991). Arvioitaessa turvekerrostuman soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon on kiinnitetty huomiota rahkasammaltyyppiin, turpeen maatuneisuuteen ja paksuuteen. Suota on suositeltu kasvuturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha:n kokoinen, turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuva yhtenäinen, 0,7 m:ä tai sitä syvempi alue. Pieniä, alle 10 ha:n kokoisia alueita on suositeltu kuiviketurpeen nostoon, jos turvelaji ja maatumisaste täyttävät vaatimukset. Heikosti maatunutta ruskorahkasammalturvetta (Acutifolia-turve) on suositeltu viljelyturpeen raaka-aineeksi. Potentiaalinen kasvuturvekerros on yleensä suon pintaosassa. Rahkaturvetta käytetään myös kuivikkeena ja imeytys- ja ympäristöturpeena esim. viherrakentamiseen ja maanparannusaineena. Kasvuturpeen raaka-aineen laatuvaatimukset on määritelty kasvuturpeen laadunmääritysohjeessa (Turveteollisuusliitto 2000). Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat mittakaavassa 1: Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen ja koko turvekerroksen paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m, 4 m jne.). Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa von Postin 10-asteikko jaetaan kolmeen eri luokkaan: heikosti maatunut (H 1-3 ), keskinkertaisesti maatunut (H 4 ) sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10 ). Turvelajiprofiileihin on merkitty kairauspisteen yläpuolelle suotyyppi, luonnontilaisena tai muuttuneena, sekä yli metrin syvyisen alueen lieko-osumien määrä 0-1 m:n syvyydessä ja 1-2 m:n syvyydessä. Nämä osumat muutetaan liekoisuusprosenteiksi, ja liekoisuus jaetaan viiteen luokkaan: liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 % turvemäärästä). Tutkimuslinjan ilmansuunta ja suon absoluuttiset korkeudet ovat profiilikehyksien sivureunoissa. Edellä kuvattuja suokarttoja ja -profiileja on käytetty hyväksi selvitettäessä teolliseen tuotantoon soveltuvien kasvu- ja polttoturpeiden määrää ja niiden esiintymisen laajuutta. Kartoista ja profiileista ovat esimerkit kuvissa 3 ja 4. 10

11 Kuva 3. Rengon Ruokojärvensuon suokartta, johon on merkitty tutkimuslinjasto ja -pisteet. Tutkimuspisteen yläpuolella on turpeen keskimääräinen maatuneisuus (H1-10), sekä alapuolella heikosti maatuneen rahkakerroksen ja koko turvekerrostuman paksuus (dm). Syvyyskäyrät ovat metrin välein, ja mittakaava on 1: Figure 3. The raised bog Ruokojärvensuo. An example of a mire map in the scale 1:

12 Kuva 4. Ruokojärvensuon turvelaji- ja maatuneisuusprofiili. Merkkien selite liitteessä 1-2. Figure 4. Humification and peat types in a cross-section of the peatland Ruokojärvensuo. For symbols and abbreviations, see appendices

13 Kuva 5. Heinisuo (N:o 43-44) sisältyy valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan ja Natura verkostoon. Kuva: Jari Väätäinen, GTK, Figure 5. The raised bog Heinisuo (no ) is included in the National Mire Protection Programme and Natura 2000 Network. Photo J. Väätäinen, GTK, Kuva 6. Nyypakansuolta (N:o 6) on aikoinaan nostettu kuiviketta, mistä todistavat luhistuneet turvehaasiat ja turveladot. Kuva: Carl-Göran Stén, Figure 6. On the raised bog Nyypakansuo (no. 6) peat cuttings have taken place long ago. Photo C.-G. Stén

14 RENGON TUTKITUT SUOT 1. Jokiniitunsuo Jokiniitunsuo (kl ) sijaitsee noin 16 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää noin 5 m/km etelään. Vedet laskevat suon halki virtaavaa Jokiniitunjokea ja ojia myöten etelään Pääjärveen. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu pääosin moreenialueisiin, etelässä lisäksi hiekkamuodostumiin (Virkkala 1961, Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät keskiosan yli kulkevan maantien ansiosta. Suon pinta-ala on 188 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 132 ha ja yli 2 m:n aluetta 53 ha. Suolla on 116 tutkimuspistettä ja 85 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 10,7/10 ha. Jokiniitunsuon suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 62 %, korpia 3 % ja muita suotyyppejä 35 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan keidasräme, rahkaräme ja isovarpuräme sekä joen tuntumassa varsinainen sararäme. Reunoilla on isovarpurämettä, tupasvillarämettä, kangaskorpea sekä ruoho- ja heinäkorpea. Puusto on suon keskiosassa harvaa tai keskitiheää mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista tai taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat korkeintaan kuitupuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 57 %, koivu 26 % ja kuusi 17 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 3,1 dm ja peittävyys 19 %. Suo on kokonaan tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 6,8 ja koko turvekerrostuman 6,4. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,5 ja 6,1. Suon heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paikoin 1,9 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 3,8 m, on mitattu suon eteläosasta. Jokiniitunsuon turpeista on saravaltaisia 61 % ja rahkavaltaisia 39 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 65 % ja tupasvillarahkaturpeita 24 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 6 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 15 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 24 %, sararahka 15 %, rahkasara 60 % ja sara 1 %. Liekoja on keskimäärin 2 % turvemäärästä eli liekoisuus on kohtalainen. Jokiniitunsuon pohjamaalajit ovat hieta (47 %), hiesu (25 %), hiekka (14 %) ja moreeni (14 % havainnoista), joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää 0,1-3,1 m:n paksuinen liejukerros. Karkeaderitusliejukerrostumasta on löydetty vesipähkinän (Trapa natans) subfossiilisia hedelmiä. Tutkimuspisteistä 45 % on liejualueella. Suo on syntynyt järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Jokiniitunsuo, joka nyt on maa- ja metsätalouskäytössä, sisältää turvetta yhteensä 2,72 milj. suom 3. Turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on yli kahden metrin syvyisellä 53 ha:n alueella keskimäärin 1,93 m:n paksuudelta 1,02 milj. suo-m 3. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu hyvin polttoturvetuotantoon. Suurimpana haittana on turvetuotantoon soveltuvaa aluetta halkova Urjala-Riihimäki -maantie, joka tosin samalla helpottaa turpeen kuljetusta. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta voidaan käyttää myös maanparannusaineena tai turvemullan raaka-aineena. Suo ei turpeen laadun perusteella sovellu kasvuturvetuotantoon. Suurin osa suosta, lähinnä suon reunat ja ohutturpeiset pohjoisosat jäävät maa- ja metsätalouskäyttöön mataluutensa takia. Paikoin ojissa on havaittavissa kemiallisia saostumia, ruostetta. Suon pohjoisosassa on luonnontilaisia metsäsaarekkeita. 2. Kiilinsuo Kiilinsuo (kl ) sijaitsee Pääjärveen pistävässä niemessä (Kiilinsaari), noin 17 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää noin 1 m/km kaakkoon ja etelään. Vedet laskevat ojia myöten suoraan Pääjärveen. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu etelässä hiekkaharjuun ja muualla Pääjärveen (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät kesämökkiteiden ansiosta. Suon pinta-ala on 8 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 4 ha. Suolla on 11 tutkimuspistettä ja 3 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 17,5/10 ha. Kiilinsuo on tasainen metsäkeidas. Suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 71 %, nevoja 7 % ja muita suotyyppejä 22 %. Yleisin suotyyppi suon keskiosassa on isovarpuräme. Pääjärven rannassa on kapea luhta- ja saranevavyöhyke. Reu- 14

15 noilla on isovarpurämettä sekä mustikka-, puolukka- ja varputurvekangasta. Puusto on suon keskiosassa keskitiheää mäntymetsää, joka on taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on lähinnä koivua, ovat korkeintaan kuitupuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 83 %, koivu 16 % ja kuusi 1 %. Suo on lähes kokonaan tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 6,6 ja koko turvekerrostuman 6,4. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,3 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 1,3 m, on mitattu suon keskiosasta. Kiilinsuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaisia turpeita 66 % ja saravaltaisia 34 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 52 % ja tupasvillarahkaturpeita 8 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 6 %, järviruo on 5 %, kortteen 1 % ja siniheinän alle 1 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 51 %, sararahka 15 %, rahkasara 29 % ja sara 5 %. Keskimäärin liekoja on erittäin vähän, 0,1 % turvemäärästä. Kiilinsuon pohjamaalaji on hiekka. Suo on alkanut kehittyä mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistumisena. Kiilinsuossa on turvetta yhteensä suom 3. Pienen kokonsa, mataluutensa ja ennen kaikkea sijaintinsa takia suo ei sovellu turvetuotantoon. Suota käytetään metsänkasvatukseen. 3. Mekkohuhdansuo Mekkohuhdansuo (kl ) sijaitsee noin 14 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää pohjoiseen. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Vedet laskevat suon pohjoisosan halki virtaavaan Rietaojaan ja edelleen Pääjärven ja Pyhäjärven kautta Loimijokeen. Suo rajoittuu etelässä laajaan hiekkamuodostumaan, idässä kolmanteen Salpausselkään kuuluvaan reunamuodostumaan, pohjoisessa pienen harjuun ja Rietajärveen sekä lännessä moreenialueisiin. Lisäksi suolla on muutamia moreenisaarekkeita (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät eteläreunaa sivuavan maantien ja pohjoisreunan metsäautotien ansiosta. Suon pinta-ala on 101 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 74 ha ja yli 2 m:n aluetta 46 ha. Suolla on 54 tutkimuspistettä ja 52 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 10,5/10 ha. Mekkohuhdansuo on suurmuodoltaan kilpikeidas. Suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 65 %, korpia 6 %, nevoja 1 % ja muita suotyyppejä 28 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan keidasräme ja tupasvillaräme. Reunoilla on isovarpurämettä, rahkarämettä, sararämettä, varsinaista korpea sekä ruoho- ja heinäkorpea. Puusto on suon keskiosassa harvaa tai keskitiheää mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista tai taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat riuku- ja kuitupuuvaiheessa. Paikoin on myös tukkipuumetsää. Puulajisuhteet ovat: mänty 74 %, koivu 13 % ja kuusi 13 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-3 dm ja peittävyys 10 %. Suo on lähes kokonaan tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 6,5 ja koko turvekerrostuman 5,6. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,5 ja 5,5. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,7 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 4,3 m, on mitattu suon keskiosasta. Mekkohuhdansuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaisia turpeita 53 %, saravaltaisia 45 % ja ruskosammalvaltaisia 2 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 41 % ja tupasvillarahkaturpeita 28 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 6 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 9 %, varpujen noin 1 %, saraturpeiden kortteen 1 % ja järviruo on noin 3 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 41 %, sara 1 %, sararahka 12 %, rahkasara 44 %, rahkaruskosammal 1 % ja sararuskosammal 1 %. Liekoja on vähän, keskimäärin 1,3 % turvemäärästä. Mekkohuhdansuon yleisin pohjamaalaji on moreeni (64 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 270 cm:n paksuinen liejukerros. Hiekkaa on 12 %, hiesua 11 %, hietaa 10 % ja soraa 3 %. Tutkimuspisteistä 33 % on liejualueella. Karkeadetritusliejusta on löytynyt vesipähkinän (Trapa natans) subfossiilisia hedelmiä. Suon kehityksen on aloittanut järven umpeenkasvu, joka jatkuu edelleen Rietajärvessä. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on pohjaveden pinnan nousun seurauksena sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Mekkohuhdansuossa on turvetta yhteensä 2,12 15

16 milj. suo-m 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli 2 metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 24 ha:n alueella keskimäärin 1,1 m:n paksuudelta yhteensä noin 0,26 milj. suo-m 3. Suon turvekerrostumasta on otettu turvenäytteet laboratorioanalyysejä varten kahdesta pisteestä. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on yli kahden metrin syvyisellä 24 ha:n alueella keskimäärin 2,3 m:n paksuudelta 0,55 milj. suo-m 3. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu teolliseen kasvuturve- ja polttoturvetuotantoon. 4. Isosuo Isosuo (kl ) sijaitsee noin 12 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää etelään. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Vedet laskevat eteläreunalta lähteviä ojia myöten etelään virtaavaan ojaan ja Heinijokeen sekä edelleen Kaartjokeen. Suo rajoittuu kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät suon pohjoispäätä sivuavan metsäautotien ansiosta. Suon pinta-ala on 19 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 13 ha ja yli 2 m:n aluetta 8 ha. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 9 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 13,2/ 10 ha. Isosuo on suurmuodoltaan metsäkeidas. Suotyyppihavainnoista on rämeitä 60 % ja muita suotyyppejä 40 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan tupasvillaräme ja isovarpuräme. Reunoilla on varsinaisen sararämeen lisäksi puolukka-, mustikka- ja ruohoturvekangasta. Puusto on suon keskiosassa harvaa tai keskitiheää mäntymetsää, joka on joko taimikko- tai riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat kuitupuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 51 %, kuusi 27 %, koivu 20 % ja muut lehtipuut 2 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2,5 dm ja peittävyys 4 %. Lähes kokonaan ojitetun suon luonnontilaisuusaste on 12 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 7,2 ja koko turvekerrostuman 6,8. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 7,1 ja 6,8. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,7 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 4,2 m, on mitattu suon keskiosasta. Isosuon kokonaisturvemäärästä on saravaltaisia turpeita 51 %, rahkavaltaisia 48 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 70 % ja tupasvillarahkaturpeita 27 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 5 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 16 %, varpujen ja saraturpeiden kortteen noin 1 % sekä järviruo on vajaat 2 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 32 %, sararahka16 %, rahkasara 51 % ja rahkaruskosammal 1 %. Liekoja on runsaasti, keskimäärin 3,3 % turvemäärästä. Isosuon pohjamaalaji on moreeni, jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää cm:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 29 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Isosuossa on turvetta yhteensä 0,30 milj. suom 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli 2 metrin syvyisellä 8 ha:n alueella keskimäärin vain 0,3 m:n paksuudelta yhteensä noin 0,02 milj. suo-m 3. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta tällä alueella on keskimäärin 2,7 m:n paksuudelta 0,22 milj. suo-m 3. Suosta ei ole käytettävissä laboratoriotutkimustuloksia, joten turpeen lämpöarvot on laskettu Mäkilän (1994) kaavoja käyttäen. Kokonsa, turvemääränsä ja turpeittensa laadun perusteella suo ei sovellu kasvuturvetuotantoon, sen sijaan kylläkin tilakohtaiseen palaturvetuotantoon. Liekojen suuri määrä tosin haittaa turvetuotantoa. Tilakohtaiset selvitykset erityisesti turpeen tuhka- ja rikkipitoisuuden osalta sekä lämpöarvomääritykset ovat tarpeen ennen tuotannon aloittamista. 5. Honkalansuo Honkalansuo (kl ) sijaitsee noin 12 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää etelään ja luoteeseen. Vedet laskevat luoteisosasta ojaa pitkin viereiseen Pitkäjärveen sekä Honkalanlammista lähtevää ojaa myöten etelään Ilmetynjokeen ja edelleen Tammelan Pyhäjärven kautta Loimijokeen. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät luoteisreunaa sivuavan maantien (Hämeen Härkätien) ansiosta. Suon pinta-ala on 35 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 16

17 on 27 ha ja yli 2 m:n aluetta 21 ha. Suolla on 27 tutkimuspistettä ja 24 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 14,6/10 ha. Honkalansuon suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 65 %, korpia 2 %, nevoja 2 % ja muita suotyyppejä 31 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan tupasvillaräme, keidasräme ja rahkaräme. Lammen rannassa on kapea saranevakaistale. Reunoilla on isovarpurämettä, varsinaista ja ruohoista sararämettä sekä kangaskorpea. Lisäksi on varpu-, puolukka-, mustikka- ja ruohoturvekangasta. Puusto on suon keskiosassa harvaa tai keskitiheää mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista tai taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat kuitupuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 81 %, kuusi 8 %, koivu 10 % ja muut lehtipuut 1 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2,4 dm ja peittävyys 7 %. Osittain ojitetun suon luonnontilaisuusaste on 39 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. keskimaatuneisuus on 6,6 ja koko turvekerrostuman 5,7. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,7 ja 5,8. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,7 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 4,4 m, on mitattu suon keskiosasta. Honkalansuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaisia turpeita 51 % ja saravaltaisia 49 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 53 % ja tupasvillarahkaturpeita 29 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat 6 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 11 %, saraturpeiden kortteen, järviruo on ja raatteen kunkin alle 1 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 49 %, rahka 36 % ja sararahka 15 %. Liekoja on kohtalaisesti, keskimäärin 2,8 % turvemäärästä. Honkalansuon yleisin pohjamaalaji on moreeni (87 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää cm:n paksuinen liejukerros. Hietaa on 11 % ja hiesua 2 %. Tutkimuspisteistä 21 % on liejualueella. Suo on saanut alkunsa järven umpeenkasvusta, joka jatkuu edelleen Honkalammin kohdalla. Metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Honkalansuossa on turvetta yhteensä 0,70 milj. suo-m 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 27 ha:n alueella keskimäärin 0,7 m:n paksuudelta yhteensä noin 0,19 milj. suo-m 3. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on yli kahden metrin syvyisellä 18 ha:n alueella keskimäärin 2,0 m:n paksuudelta 0,36 milj. suo-m 3. Suon keskiosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Suon lounaisosasta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi ja suon luoteisosasta saraturvetta maanparannusaineeksi. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu huonosti teolliseen kasvuturvetuotantoon, ja mahdollisen kasvuturvetuotannon jälkeen korkeintaan kohtalaisesti polttoturvetuotantoon. Maatunutta turvetta voidaan käyttää myös maanparannusaineena tai turvemullan raaka-aineena. 6. Nyypakansuo Nyypakansuo (kl ) sijaitsee noin 12 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää etelään noin 3,5 m/km. Vedet laskevat eteläreunalta lähteviä ojia myöten Honkalammin kautta Rietaojaan ja edelleen Pääjärveen. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät pohjois- ja länsireunaa pitkin kulkevan Hämeen Härkätien ansiosta. Suon pinta-ala on 35 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 30 ha ja yli 2 m:n aluetta 24 ha. Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 20 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 13,1/10 ha. Nyypakansuon suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 46 %, korpia 11 % ja muita suotyyppejä 43 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan keidasräme ja rahkaräme. Reunoilla on isovarpurämettä, ruoho- ja heinäkorpea sekä mustikka- ja puolukkaturvekangasta. Melko laajalta alueelta on nostettu kuiviketta. Puusto on suon keskiosassa harvaa mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista tai taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja satunnaisesti myös kuusta, ovat kuitupuu- tai paikoin jopa tukkipuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 60 %, kuusi 16 %, koivu 20 % ja muut lehtipuut, kuten tervaleppä 4 %. Suon pinnan mättäiden keskikorkeus on 2,6 dm ja peittävyys 14 %. Suo on pääosin ojitettu, ja luonnontilaisuusaste on 30 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät Nyypakanlammin ympäristöä lukuun ottamatta. keskimaatuneisuus on 6,7 ja koko 17

18 turvekerrostuman 5,7, samoin yli 2 m:n syvyisellä alueella. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,7 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 5,1 m, on mitattu suon keskiosasta. Nyypakansuon kokonaisturvemäärästä on saravaltaisia turpeita 54 %, rahkavaltaisia 44 % ja ruskosammalvaltaisia runsaat 2 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 48 % ja tupasvillarahkaturpeita 25 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 5 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on 13 %, varpujen 0,3 %, saraturpeiden kortteen 1 % ja järviruo on vajaat 2 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 34 %, sararahka 11 %, rahkasara 53 %, ruskosammalsara 1 % ja sararuskosammal runsaat 1 %. Liekoja on kohtalaisesti, keskimäärin 2,5 % turvemäärästä. Suon pohjamaalajit ovat moreeni (85 %), hieta (10 %) ja hiesu (5 % havainnoista), joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää cm:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 20 % on liejualueella. Suon kehityksen on aloittanut järven umpeenkasvu, joka jatkuu edelleen Nyypakanlammissa. Metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön pohjaveden nousun seurauksena. Nyypakansuossa on turvetta yhteensä 0,92 milj. suo-m 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli 2 m:n syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 20 ha:n alueella keskimäärin 1,1 m:n paksuudelta yhteensä noin 0,22 milj. suo-m 3. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on tällä alueella keskimäärin 2,4 m:n paksuudelta 0,48 milj. suo-m 3. Suon keskiosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Erityisesti suon pohjoisosasta on aikoinaan nostettu rahkaturvetta kuivikkeeksi (kuva 6). Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu teolliseen kasvuturve- ja polttoturvetuotantoon. Nyypakanlampi on otettava huomioon mahdollista turvetuotantoa suunniteltaessa. 7. Aspinsuo Aspinsuo (kl ) sijaitsee Aspinmaan ja Kivinenmäen välissä, noin 12 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat lounaisreunalta lähteviä ojia myöten Pitkäjärveen ja Myllyjärven kautta Jokiniitunjokeen ja edelleen Ilmetynjokeen. Suo sijaitsee Ilmetynjoen vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät pohjoisreunaa pitkin kulkevan metsäautotien ansiosta. Suon pinta-ala on 24 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 13 ha ja yli 2 m:n aluetta 5 ha. Suolla on 17 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 12,9/10 ha. Aspinsuo on tasainen metsäkeidas, jonka suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 52 %, korpia 6 % ja muita suotyyppejä 42 %. Yleisin suotyyppi on suon keski- ja reunaosan isovarpuräme. Reunoilla on lisäksi varsinaista korpea, ruoho- ja heinäkorpea sekä mustikka- ja puolukkaturvekangasta. Puusto on suon keskiosassa keskitiheää mäntymetsää, joka on joko taimikko- tai riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat korkeintaan kuitupuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 59 %, kuusi 22 % ja koivu 19 %. Suo on kokonaan ojitettu ja kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 7,2 ja koko turvekerrostuman 6,8. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 7,0 ja 6,7. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan vain 0,3 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 2,8 m, on mitattu suon keskiosasta. Aspinsuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaisia turpeita 63 % ja saravaltaisia 37 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 73 % ja tupasvillarahkaturpeita 24 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 4 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on vajaat 14 %, varpujen 2 %, saraturpeiden kortteen 1 % ja järviruo on 1 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 43 %, sararahka 20 % ja rahkasara 37 %. Liekoja on runsaasti, keskimäärin 3,3 % turvemäärästä. Aspinsuon pohjamaalajit ovat moreeni (69 %) ja hieta (31 % havainnoista), joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää cm:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 31 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Aspinsuossa on turvetta yhteensä 0,28 milj. suom 3. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on yli kahden metrin syvyisellä 5 ha:n alueella keskimäärin 2,20 m:n paksuudelta 0,11 milj. suo-m 3. Suon keskiosan turvekerrostumasta on otettu näyt- 18

19 teet laboratorioanalyysejä varten. Aspinsuon keskiosasta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo ei sovellu teolliseen kasvuturvetuotantoon, mutta kylläkin kohtalaisesti pienimittakaavaiseen palapolttoturvetuotantoon. 8. Siltasuo Siltasuo (kl ) sijaitsee noin 10 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten pohjoiseen, Karhunmäensuon kautta Raidonjärveen. Suo sijaitsee Ruokojoen vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu lännessä Hattulan Hirvilamminsuohon ja pohjoisessa Karhunmäensuohon, muuten kauttaaltaan kallioalueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät eteläosan yli kulkevan maantien ansiosta. Suon pinta-ala on 21 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 8 ha ja yli 2 m:n aluetta 1 ha. Suolla on 10 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 10/10 ha. Siltasuo on tasainen metsäkeidas. Suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 62 %, korpia 5 % ja muita suotyyppejä 33 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan isovarpuräme ja tupasvillaräme. Reunoilla on varsinaista sararämettä, varsinaista korpea, ruoho- ja heinäkorpea sekä puolukka- ja mustikkaturvekangasta. Puusto on suon keskiosassa keskitiheää tai tiheää mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista tai taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat korkeintaan kuitupuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 59 %, koivu 27 % ja kuusi 14 %. Suo on pääosin ojitettu, ja luonnontilaisuusaste on 19 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 6,9 ja koko turvekerrostuman 6,3. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 7,4 ja 7,2. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,4 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 2,4 m, on mitattu suon eteläosasta. Siltasuon kokonaisturvemäärästä on saravaltaisia turpeita 65 % ja rahkavaltaisia 35 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 74 % ja tupasvillarahkaturpeita 17 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat runsaat 3 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on 15 % ja järviruo on vajaa prosentti. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 64 %, rahka 18 % ja sararahka 18 %. Liekoja on vähän, keskimäärin 1,4 % turvemäärästä. Siltasuon pohjamaalaji on moreeni. Suo on alkanut kehittyä mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistumisena. Siltasuossa on turvetta yhteensä 0,20 milj. suom 3. Mataluutensa ja saarekkeisuutensa takia suo ei sovellu turvetuotantoon. Suo on metsätalouskäytössä. 9. Juotolansuo Juotolansuo (kl ) sijaitsee noin 7 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten Kyynäröiseen ja edelleen Vaimaroiseen. Suo sijaitsee Renkajoen keskiosan vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu kaakossa hietaan, luoteessa hiekkaan, ja muualla moreenialueisiin (Haavisto- Hyvärinen et al. 1993b). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät etelä- ja pohjoisreunan paikallisteiden ansiosta. Suon pinta-ala on 23 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 13 ha ja yli 2 m:n aluetta 2 ha. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 10 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 13/10 ha. Juotolansuo on tasainen, rahkoittuva metsäkeidas, jonka suotyypeistä on havaintojen mukaan korpia 7 % ja muita suotyyppejä 93 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan varpu-, puolukka-, ja mustikkaturvekangas. Reunoilla on varsinaista korpea sekä mustikka- ja ruohoturvekangasta. Puusto on suon keskiosassa keskitiheää sekametsää, joka on joko riuku- tai kuitupuuvaiheessa. Mäntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on kuusta, koivua ja muita lehtipuita, ovat kuitupuu- tai paikoin jopa tukkipuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 39 %, kuusi 28 %, koivu 30 % ja muut lehtipuut, kuten pihlaja, haapa ja harmaaleppä 3 %. Suo on lähes kokonaan tiheästi ojitettu, minkä luonnontilaisuusaste, noin 7 %, osoittaa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. keskimaatuneisuus on 7,0 ja koko turvekerrostuman 6,7. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,5 ja 6,1. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,3 m:n syvyy- 19

20 teen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 3,9 m, on mitattu suon keskiosasta. Juotolansuon kokonaisturvemäärästä on saravaltaisia turpeita 66 % ja rahkavaltaisia 34 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 96 % ja tupasvillarahkaturpeita noin 2 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 19 %, varpujen vajaat 2 % ja saraturpeiden kortteen noin 3 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 66 %, sararahka 22 % ja rahka 12 %. Liekoja on kohtalaisesti, keskimäärin 2,5 % turvemäärästä. Juotolansuon yleisin pohjamaalaji on moreeni (88 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää cm:n paksuinen liejukerros. Hiekkaa on 8 % ja hietaa 4 %. Tutkimuspisteistä 8 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä pienen lammen umpeenkasvun seurauksena. Metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön pohjaveden pinnan nousun johdosta. Juotolansuossa on turvetta yhteensä 0,25 milj. suo-m 3. Ohuen turvekerroksen ja kookkaan puuston takia suota ei suositella turvetuotantoon, joskin tilakohtaiseen palaturvetuotantoon olisi mahdollisuuksia yli 2 m:n syvyisellä 2 ha:n alueella. Puuston lisäksi korkea liekoisuus vaikeuttaisi turpeennostoa. Suo on metsäntalouskäytössä. 10. Kallioahonsuo Kallioahonsuo (kl ) sijaitsee noin 5 km Rengon keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää sekä etelään että pohjoiseen. Vedet laskevat eteläreunalta lähteviä ojia myöten etelään Heiniojaan. Suon pohjoisosan vedet virtaavat pohjoiseen Naarajärvenojaan ja edelleen Renkajokeen. Suo sijaitsee Renkajoen keskiosan vesistöalueella (N:o ). Suo rajoittuu hiekka- ja hieta-alueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1993c). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät itäreunan metsäteiden ansiosta. Suon pintaala on 46 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 14 ha ja yli 2 m:n aluetta 1 ha. Suolla on 37 tutkimuspistettä ja 30 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 14,6/10 ha. Kallioahonsuo on tasainen metsäkeidas. Suotyypeistä on havaintojen mukaan rämeitä 78 %, korpia 3 % ja muita suotyyppejä 19 %. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon keskiosan suopursu-, juolukka- ja vaivaiskoivuvaltainen isovarpuräme, rahkaräme ja tupasvillaräme. Reunoilla on kangasrämettä, kangaskorpea ja varsinaista korpea. Lisäksi on puolukka- ja mustikkaturvekangasta. Puusto on suon keskiosassa harvaa tai keskitiheää mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista tai taimikko- ja riukuvaiheessa. Mäntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja paikoin myös kuusta, ovat kuitupuu- ja satunnaisesti jopa tukkipuuvaiheessa. Puulajisuhteet ovat: mänty 63 %, kuusi 18 %, koivu 18 % ja muut lehtipuut, kuten haapa 1 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on noin 3 dm. Suo on lähes kokonaan tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät Kallionahonlammin ympäristöä lukuun ottamatta. keskimaatuneisuus on 7,7 ja koko turvekerrostuman 6,3. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 5,0 ja 3,5! Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu 0,3 m:n ja paksuimmillaan 3 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 3,5 m, on mitattu suon itäosasta Kallionahonlammin tuntumasta. Kallioahonsuon kokonaisturvemäärästä on rahkavaltaisia turpeita 65 % ja saravaltaisia 35 %. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 74 % ja tupasvillarahkaturpeita 15 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 2,5 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 12 % ja varpujen 2,5 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 42 %, rahkasara 35 % ja sararahka 23 %. Liekoja on vähän, keskimäärin 1,5 % turvemäärästä. Kallioahonsuon yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja hiekka, joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää cm:n paksuinen ruskea järvimutaja musta rikkiliejukerros. Tutkimuspisteistä vain noin 3 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä pienen Kallioahonlammen umpeenkasvun seurauksena, jossa umpeenkasvu jatkuu edelleen. Suo on sittemmin laajentunut metsämaan soistuessa pohjaveden nousun seurauksena. Turvekerrostumasta tavatut tuhka- ja hiilikerrokset osoittavat suo- ja metsäpalojen riehuneen suolla ja sen ympäristössä. Metsäpalot ovat myös vaikuttaneet suon kehitykseen. Kallioahonsuossa on turvetta yhteensä 0,35 milj. suo-m 3. Suon keskiosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Kallioahonsuo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon ohuen turvekerrostuman ja Kallioahonlammin ja sen ympäristön kuivatusvaikeuksien takia. Pienialaiseen, lähinnä tilakohtaiseen kuiviketurpeen nostoon olisi mahdollisuuksia suon noin hehtaarin kokoisella rahkarämeellä. 20