GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S MAAPERÄOSASTO RAPORTTI P 13,4/85/17 8 MARKKU MÄKILÄ JA ALE GRUNDSTRÖ M - VIROLAHDEN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUU S

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S MAAPERÄOSASTO RAPORTTI P 13,4/85/17 8 MARKKU MÄKILÄ JA ALE GRUNDSTRÖ M - VIROLAHDEN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUU S ESPOO 1985

2 Tekijöiden osoite : Geologian tutkimuskesku s Kivimiehentie ESPOO 15

3 SISALTO Siv u 1 JOHDANTO Tutkimuksen tarkoitus Tutkimusmenetelmät ja aineisto Tuotantoon vaikuttavia tekijöitä ALUEEN LUONNONOLOT Maa- ja kallioperä Maanpinnan topografia Soiden yleinen kuvaus TUTKITUT SUOT 1 7 Siv u 1. Paarmasuo Kääkänsuo Suokannansuo Suurisuo Ruokolamminsuo Huosiossuo Porrassuo Vaahterikonsuo Peltosuo Hallinsuo Muurassuo Reskopinsuo Juurikkasuo Ruokosuo Lapinsuo Suurisuo Valkiassuo Kangassuo Härkinsuo Pikansuo Suurisuo 77

4 4 TULOSTEN TARKASTELU Turpeen paksuus ja turvemäärä S uotyy p it Turvelajit ja turvetekijät Maatuneisuus Liekoisuus Pohjamaalajit ja liejut Happamuus Tuhkapitoisuus Vesipitoisuus Kuivatilavuuspaino Lämpöarvo 87 5 YHTEENVETO 8 7 KIRJALLISUUTTA

5 - 5-1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen tarkoitu s Geologian tutkimuskeskus teki vuonna 1984 turveraaka-aineen teollist a soveltuvuutta selvitteleviä tutkimuksia Virolandella. Tutkimuksessa pää - paino asetettiin nykyisillä tuotantomenetelmillä hyödynnettävissä oleva n turvemäärän ja turvetuotantoon soveltuvien alueiden selvittämiseen. Tutkittujen soiden sijainti näkyy kuvassa Tutkimusmenetelmät ja aineistot Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittavalle suolle laadittii n linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkä - linjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan olevista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten, Häikiö, 1984). Poikkilinjojen väli on 400 m. Näin laaditull a linjastolla tutkimuspisteiden väli on 100 m. Linjojen päissä käytettii n tiheämpää pisteväliä. Suurin osa soista tutkittiin hajapistein. Tutkimus - linjat on vaaittu ja korkeudet on pyritty mandollisuuksien mukaan sitomaa n valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi ja suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen) samoin kuin mättäide n peittävyysprosentti ja mättäisyyden keskimääräinen korkeus. Edellee n huomioitiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka ja mandolliset hakkuut. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin, paitsi itse turvelaji, myö s siinä olevien lisätekijöiden määrä (6-asteikolla). Turpeen maatuneisuu s määritettiin von Postin maastotöihin soveltuvalla menetelmällä (10-asteikko). Mitä maatuneempaa turve on, sitä enemmän siitä puristettaessa pursua a sormien välistä. Lisäksi määritettiin kosteus (5-asteikolla) sekä kuituisuus (0-6-asteikolla). Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseks i kunkin tutkimuspisteen ympäristö luodattiin kanden metrin syvyyteen ast i kymmenessä eri kohdassa. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 m :n ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosenttein a turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan,

6 - 6 - Kuva 1. Virolandella tutkitut suot. 1. Paarmasuo 11. Kääkänsu o 2. Suokannansuo 12. Suurisuo (Haavisto ) 3. Ruokolamminsuo 13. Huosiossu o 4. Porrassuo 14. Vaahterikonsu o 5. Peltosuo 15. Hallinsu o 6. Muurassuo 16. Reskopinsu o 7. Juurikkasuo 17. Ruokosuo 8. Lapinsuo 18. Suurisuo (Kotola ) 9. Valkiassuo Kangassuo 19. Härkinsu o 10. Pikansuo 20. Suurisuo (Vaalimaa)

7 - 7 - jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on hyvi n vähän (alle 1 %), vähän (1-2 %), kohtalaisesti (2-3 %), runsaasti (3-4 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 M. Eräiltä soilta otettiin pinnasta pohjaan ulottuva näytesarja laboratorio - tutkimuksia varten. Näytteenottopaikka valittiin siten, että se edusta a mandollisimman hyvin suon turvekerrostumia. Tilavuustarkoista näytteist ä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), kuivatilavuuspaino (kg/suo-m3 ), tuhkapitoisuus prosentteina kuivapainosta (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) sekä lämpöarvo Lec o AC 200 -kalorimetrillä. Lämpöarvo on laskettu erikseen kuivalle turpeell e sekä 50 % :n käyttökosteudessa olevalle turpeelle. Niiden soiden osalta, joilta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on käytetty Virolanden kunnasta otettujen näytteiden keskiarvoja. Useimmilla tutkituista soista polttoturvetuotannon estää käytännössä paks u heikosti maatunut pintarahkaturve. Kasvu- ja kuiviketurpeeksi on laskett u heikosti maatunut H1 - H4 pintarahkaturve, joka ei sisällä saraturvetta. Laskettaessa käyttökelpoisia polttoturvevaroja on alueen turvemääräst ä vähennetty suon pohjalle jäävä keskimäärin 50 cm :n paksuinen runsastuhkainen turvekerros, jota ei käytännössä voi hyödyntää. Muita teknillis-taloudellisia tekijöitä ei ole huomioitu. Tutkittujen soiden polttoturve- sek ä kuivike- ja kasvuturvemääristä on kerätty tiedot soveltuvuustaulukkoon. Tutkimuspisteiden syvyyden aritmeettinen keskiarvo voi antaa suon turve - varoista virheellisen kuvan. Tässä tutkimuksessa onkin käytetty turve - määrien laskussa syvyysvyöhykkeittäin pinta-alaan painotettuja keskisyvyyksiä, jolloin saadaan luotettavampi kuva suon todellisista turve - varoista. Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen ja profiilie n avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin keskimääräinen maatuneisuus sekä heikosti maatuneen (Hl - H4 ) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus. Karttoihin on piirretty myö s turpeen paksuutta 1 m :n välein esittävät syvyyskäyrät sekä suon pinna n korkeuskäyrät.

8 - 8 - Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen ja profiilie n avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin keskimääräinen maatuneisuus sekä heikosti maatuneen (H1 - H4 ) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus. Karttoihin on piirretty myö s turpeen paksuutta 1 m :n välein esittävät syvyyskäyrät sekä suon pinna n korkeuskäyrät. Maatuneisuusprofiileissa on turpeet jaettu maatuneisuuden mukaan kolmee n ryhmään : H1 - H3, H4 ja H5 - H10. Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m :n syvyys - kerroksen osumat / 1-2 m :n syvyyskerroksen osumat). Turvelajit on esitetty symbolein (kuva 2). Lisäksi on ilmoitettu kunkin kairauspistee n pohjamaan laatu. Osasta soita on laadittu kolmiulotteinen profiili, joss a on selkälinjan lisäksi poikkilinjat kuvaamassa suon pinnan ja pohja n muotoja. Muu tutkimusaineisto on arkistoitu Geologian tutkimuskeskuksen turve - arkistoon.

9 - 9 -

10 Suotyyppien sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot II Rämee t 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme LR 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHS R 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKN R 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme TR 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme PSR 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasrärne KGR 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme I R 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER III Korvet IV Muuttuneetsuotyypi t 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko OJ 2. Koivuletto KOL 2. Muuttuma MU 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSM U 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 4. Ruohoturvekangas RHT K 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VAT K 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit Lisätekijä t 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) E R 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosamnalrahkaturve BS 3. Varpuaines (lvanolignidi) N 4. Saraturve C 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (Molinia) M L 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

11 Tuotantoon vaikuttavia tekijöit ä Turpeen pääasiallisia lämmönlähteitä ovat hiili ja vety. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Maatuminen vaikuttaa turpeen lämpöarvoon myös siten, että maatumisen kasvaess a kuivatilavuuspaino suurenee ja lämpöarvo tilavuusyksikköä kohden kasvaa. Merkitys tuntuu mm. kuljetuskustannusten alenemisena. Myös itse turvelaj i vaikuttaa turpeen käyttökelpoisuuteen siten, että saraturve soveltu u polttoturpeeksi heikommin maatuneena kuin rahkaturve. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Sen lisäksi, että tuhka alentaa lämpöarvoa, se sintraantumalla kattiloihi n hankaloittaa polttoa ja aiheuttaa polttokattiloiden mekaanista kulumista. Happamien turpeiden on puolestaan todettu aiheuttavan enemmän korroosiot a kuin vähemmän happamien. Turpeen ph-asteella on tässä mielessä merkitystä. Rikki on vähemmän toivottava aine polttoturpeessa, koska se aiheuttaa lämmityskattiloiden syöpymistä ja ympäristön saastekuormituksen lisääntymistä. Tärkeä laatutekijä on myös puuaineksen osuus turpeessa. Arvioitaess a turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliito n laadunmääritysohjeisiin (taulukko 1). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mainittuje n turvetekijöiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeimpiä ovat suo n sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tieyhteydet. Myös kantoisuus ja liekoisuus ovat taloudellisesti merkittäviä tekijöitä. Muita tuotanto - kustannuksiin vaikuttavia seikkoja ovat mm. turvekerrostumien paksuus, pohjamaan laatu, suon koko ja muoto, kuivatusmandollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Polttoturpeella tarkoitetaan energiahuollossa lämmön ja sähkön tuotantoo n käytettävää turvetta (Polttoturvekomitean mietintö ). Nostotekniikan perusteella voidaan puhua joko pala- tai jyrsinturpeesta. Palaturvemenetelmässä suosta nostettu turve sekoitetaan ja muokataan sek ä puristetaan lopuksi suuttimen läpi tuotantokentän pinnalle kuivumaan. Palaturpeen valmistusmenetelmien kehittyminen ja palakoon pienentämine n ovat tehneet siitä varteenotettavan vaihtoehdon jyrsinturpeelle. Polttokattilateknologian kehityksen myötä näyttää siltä, että halvempien käyttö-

12 Taulukko 1. Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeet. PALATURPEENLUOKITUS POS.* OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU PiO LAATU P12 LAATU P1 3 3 Kosteus, toimituserä Tehollinen länpöarvo saa- MJ/kg pumistilassa, vähintään M h/m1,0 1,2 1, Tuhka kuiva-aineessa, max - kuukausikeskiarvo toimituserä (tarvittaessa) % Tuhkan sulamiskäyttäytyminen* * 8 Kappalekoko, max mitat mm 150x200x 150x200x 100x100x NLlrskan määrä, alle 20 Mn, % max 11 Rikkipitoisuus, ilmoitetaan % 0,3 0,3 0, 3 jos yl i * Positionumerot viittaavat turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeeseen ** Ilmoitetaan, jos puolipallopiste on alle 1120 C (Turveteollisuus ) JYRSIN URPEEf1 LUOKITUS PO6. OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU J9 LAATU J11 LAATU J11 S 3 Kosteus Tehollinen länpöarvo Hu M7/kg M7/m yli 8 11 ± 2 yli 2500 yli ! 2 yli Tuhka, kuukausikeskiarvr.,nex % yksittäinen näyte, max % Tuhkan sulaniiskäyttäytyminen x x x 5.3 Tuhkan kemiallinen koostumus x x x 6 Kuljetustilavuuspaino liki- kg/m 3 mai n Karkeus, ritilän mitat mn 100 x x x Puun määrä, sax Rikkipitoisuus % y y y Tuotanto-, käsittely- ja kuljetustapa ym. lisätiedot x x x HUOM. : Turpeen tulisi olla olosuhteisiin nähden mandollisimman vapaa lumesta ja jäästä. X - ilmoitetaan tarvittaessa y - ilmoitetaan, jos on yli 0,3 % Eo. standardiluokituksen ohella voidaan kaupassa tarvittaessa yksittäista - pauksissa soveltaa poikkeavia laatuvaatimuksia. Pos.-numerot viittaavat Turveteollisuusliiton laadunmäärittelyohjeeseen (Turveteollisuus )

13 kulujen ansiosta palaturve on jyrsinturvetta edullisempaa polttoainetta vielä ainakin 10 MWh :n laitoksissa (Kotimaisten polttoaineiden käytt ö kiinteistö- ja aluekohtaisissa lämpökeskuksissa 1979). Polttoturpeen käytön yleistyminen pienissä yksiköissä, kuten maatiloilla, pientaloissa ja kuntien aluelämpökeskuksissa, heijastuu tuotantojärjestelmään pientuottajia suosivasti. Uusimmat maataloustraktorin perään kiinnitettävät palaturvekoneet mandollistavat yhä pienempien, käytännössä jop a alle 10 ha :n suuruisten tuotantokenttien käyttöönoton. Siten mm. monet hylätyt turvepellot soveltuvat palaturvetuotantoon. Polttotekniikan kehittyessä voidaan käytettävän turpeen laatuvaatimuksia muuttaa. Jyrsinturpeella tarkoitetaan ohuina kerroksina suon pinnalta jyrsimäll ä irrotettua turvejauhoa. Jyrsinturvetuotanto vaatii laajoja tuotantokentti ä ja kalliita koneinvestointeja. Lisäksi jyrsinturpeen laatu vaihtelee tuntuvasti aiheuttaen vaikeuksia polton säädössä. Turpeen tilavuuspaino o n alhainen, mikä lisää kuljetus- ja varastointikustannuksia. Kuljetukse n osuus on nyt lähes kolmannes jyrsinturpeen kuluttajahinnasta ja tule e edelleen kasvamaan. Edellä mainitut tekijät tekevät jyrsinturpeen jalostamisen ajankohtaiseksi. Eräs jyrsinturpeesta saatava jaloste on turvepelletti. Tehdyt tutkimukset ja kokeet (Suoninen 1979) osoittavat jyrsinturpeen pelletöinni n mandolliseksi verraten laajalla laatu- ja kosteusalueella. Koska myö s heikkolaatuinen jyrsinturve on pelletöitävissä, sattaa menetelmä tarjot a tähänastista edullisemman ratkaisun laadultaan heikkojen turvekerrosten hyväksikäyttöön. Turpeen keskeinen käyttömuoto on myös käyttö kasvuturpeena. Parasta kasvu - turvetta on heikosti (H1 - H3) maatunut rahkaturve, ennen kaikkea Sphagnum fuscum -turve, jolla on korkea ravinteiden pidätys- ja luovutuskyky. Kasvuturpeen tuotantoa harjoitettaessa laajassa mittakaavassa edellytetään, että suossa on vähintään 1 m :n paksuinen kerros kunnollist a raaka-ainetta. Tuotantoon suunniteltavan alueen tulisi olla mieluimmi n avosuota tai vähäpuustoista.

14 Kuiviketurpeeksi soveltuu heikosti (Hl - H4) maatunut rahkaturve. Kuiviketurve näyttää olevan taloudellisesti varsin järkevä keino edistää karja - talouden jätehuoltoa pienillä tiloilla. Turpeeseen sidottuna pienenee lannan ravinnehävikki sitä varastoitaessa ja levitettäessä pelloille. Kuiviketurpeen nosto mandollistaa myös isäntälinjan polttoturvetuotannon var - sinkin pienehköillä soilla, koska tällöin heikosti maatunut pintaturv e poistetaan ennen tuotantoa. 2 ALUEEN LUONNONOLO T 2.1 Maa- ja kallioper ä Virolahti kuuluu Kaakkois-Suomen rapakivialueeseen. Rapakivialueill e ominaiset jyrkät rinteet tulevat hyvin esiin rannikolla, jossa mone t kalliot kohoavat jopa 30 metriä meren pintaa ylemmäksi. Kalliopaljastumi a on alueella suhteellisen runsaasti. Kivikkoiset sorakankaat vuorottelevat rapakivikallioiden, soiden ja jokie n täyttämien laaksojen kanssa. Moreenia, joka peittää kallioperää ohuen a kerroksena, on eniten kunnan länsiosissa. Rantavoimat ovat huuhdelleet j a lajittaneet aineksia niin, että moreenin osuus Virolanden maapinta-alast a jää kuitenkin vähäiseksi. Laajimmat sora- ja hiekkakerrostumat ovat Virolanden kirkolta luoteesee n kulkeva Hämeenkangas sekä Ylä-Pihlajan pohjoispuolelle laajaksi kentäks i levinnyt harjuketju. Savikot ovat pienialaisia, ja ne ovat keskittyneet Suomenlahteen laskevie n pikkujokien liepeille. 2.2 Maanpinnan topografi a Maasto on yleensä karua, mutta pienpiirteissään vaihtelevaa, usein suurte n rapakivilohkareiden sävyttämää. Paikalliset korkeuserot ovat kankaremaall e tyypillisesti noin m. Rannikolle ominaisista landista pisimmäll e työntyy kunnan itäosissa runsaat 3 km leveä Virolahti. Luoteista ja

15 pohjoista kohti maanpinta kohoaa loivasti niin että korkeimpien rapakivikallioiden laki on noin 65 m merenpinnan yläpuolella. 2.3 Soiden yleinen kuvau s Virolahden kunnan alueella tutkittiin kaikki yli 20 ha :n suuruiset suot. Kaikkiaan tutkittiin ha :n suoalueet (2,9 % maa-alasta). Lisäks i kunnan alueella on umpeenkasvava Ravijärvi 130 ha ja umpeenkasvavia merenlahtisoistumia, varsinkin Virolanden kirkonkylän ympäristössä, jossa tur - vetta ei ole yli 30 cm :ä. Tutkimuksen ulkopuolelle ovat jääneet suoalueet, jotka on raivattu pelloiksi.

16 Laajimmat suoalueet sijoittuvat kunnan luoteisosiin. Vaihtelevan topografian vuoksi suot ovat jääneet suhteellisen pienialaisiksi. Suurin os a kunnan soista on ojitettu. Suuralueellisesti Virojoki sijoittuu Saaristo-Suomen keidassoiden j a Rannikko-Suomen kermikeitaiden rajavyöhykkeeseen. Soiden keskisyvyys o n 2,5 m, josta heikosti maatunutta yleensä rahkavaltaista pintaturvetta o n keskimäärin 1,2 m. Avosuota on tutkittujen soiden pinta-alasta 1 %. Päätyypeittäin suotyyppijakauma on seuraava : nevoja 11 %, rämeitä 65 %, korpia 10 %, turvekankaita 9 %. Loput 5 % ovat vanhoja tai käytössä olevi a turpeennostoalueita. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpu-, rahka- ja tupasvillaräme. Nevoist a yleisin on lyhytkortinen neva. Ravinteisilla reunaosilla on erilaisi a korpityyppejä sekä turvekankaita.

17 TUTKITUT SUO T 1. Paarmasuo (kl , x = 6718,7, y = 3522,5) sijaitsee noin 20 k m Virojoen keskustasta länteen Kattilaisesta Nopalaan johtavan tien itäpuolella. Suolle johtaa metsäautotie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoisosissa länteen ja eteläosissa kaakkoon. Suo rajoittuu kivikkoiseen moreeni- ja hiekkamaastoon. Suolla on 7 tutkimuspistettä ja 7 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,7/10 ha (kuv a 4).

18 Paarmasuon pohjoisosan yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme- ja kangaskorpiojikko. Etelä- ja länsiosissa on rahka- ja tupasvillarämeojikko. Tältä alueelta on nostettu myös kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 3 % ja mättäiden korkeus on 4 dm. Puusto on keskiosissa kitukasvuista ja reunoilla keskitiheää pinotavaraa. Paarmasuo on kokonaa n ojitettu. Taulukko 3. Paarmasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I I ala I pinta I pohja I yht. I pinta I pohja yht. I I ha I Hl-4 I H H1-10 I Hl-4 I H5-10 H1-10 I % I 1 Koko suot ,26 I 1,91 I 2,17 I 0,10 1 0,77 1 0, I I Yli 1 m I 34 I 0,28 I 2,15 I 2,43 I 0,10 I 0,72 I 0,82 I 94,3 1 I Yli 2 mi 20 I 0,32 I 2,80 I 3,12 I 0,06 I 0,56 0,62 I 71,3 1 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,2. Suurin turpeen paksuus, 5,30 m, on tavatt u pisteessä P 7. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Liejua on suon pohjall a muutamalla tutkimuspisteellä. Paarmasuon turpeista on rahkavaltaisia 62 % ja saravaltaisia 38 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 36 %, CS 26 %, C 9 % ja SC 29 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 12 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 26 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 58 %, C 30 %, ER 2 %, L 5 % ja PR 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,1 % ja 1-2 m :n syvydessä 2,7 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 3,2 %. Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Suo soveltuu pienen kokonsa j a rikkonaisuutensa johdosta polttoturpeen pientuotantoon lähinnä tilakohtaisiin tarpeisiin. Tuotantoa haittaavana tekijänä on paikoin melko runsas

19 liekojen määrä sekä paikoin melko paksu heikosti maatunut pintaturvekerros. Myös suon pintaan asti ulottuvia lohkareita tavataan suon etelä - osassa. Paarmasuolla on yli 2 m syvyisellä 20 ha alueella polttoturpeeksi soveltuvaa turvetta 0,52 milj. suo- m3. Tämän kuiva-ainemäärä on 0,035 milj. tn j a energiasisältö 0,70 milj. GJ eli 0,19 milj. MWh. Turpeen käyttökosteude n ollessa 50 % on energiasisältö 0,62 milj. GJ eli 0,17 milj. MWh. 2. Suokannansuo (kl , x = 6721,0, y = 3522,8) sijaitsee noin 22 k m Virojoen keskustasta länteen Kattilaisesta Nopalaan johtavan tien länsi - puolella. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettä ä eteläosissa etelään kohti Sammallampea (kuva 5). Pohjoisosistaan suo viettää loivasti luoteeseen. Suo rajoittuu kivikkoiseen kallio- ja hiekka - maastoon. Suolla on 32 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 7,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 6). Suokannansuon yleisimmmät suotyypit ovat itäosissa silmäke- ja kalvakkaneva sekä länsiosissa lyhytkorsi- ja saraneva. Eteläinen haarake on iso - varpu- ja tupasvillarämettä. Reunoilla esiintyy yleisimmin sara- j a kangasrämettä sekä nevakorpea. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 5 % j a mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on etelä- ja reunaosissa riukuasteell a ja harvaa. Suokannansuo on eteläosistaan ojitettu. Taulukko 4. Suokannansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. 1 Alue! Pinta-I Keskisyvyys (m) 1 Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I 1 ala I pinta ) pohja I yht. 1 pinta 1 pohja I yht. J I I ha I H1-4 I H5-10 I H1-10 I H1-4 I H5-10 H % 1 Koko suo' ,23 1,09 1 2,32 I 0,57 I 0,50 1, I 1 Yli 1 m I 43 I 1,31 1 1,15 I 2,46 I 0,56 1 0,50 I 1,06 I 99,1 1 1 Yli 2 m1 20 I 1,97 I 1,74 1 3,71 1 0,39 1 0,35I 0,74I 69,21

20 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,2 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,5. Suurin turpeen paksuus, 7,40 m, on tavatt u pisteessä A 800. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Liejua on suon pohjall a pienellä alueella tutkimuspisteen A 1000 ympäristössä.

21 Suokannansuon turpeista on rahkavaltaisia 47 % ja saravaltaisia 53 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 36 %, CS 11 %, C 1 % ja SC 52 %. Tupasvil - laa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 % ja puun jäännöksiä sisältävi ä turpeita 30 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemääräst ä ovats55%, C31 %, ER3%, L8%ja N2%. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,0 %. Käyttökelpoisuus Paksu heikosti maatunut pintaturvekerros ja suon muoto estävät käytännöss ä polttoturvetuotannon. Heikosti maatunut pintaturvekerros ei sovellu myöskään hyvin kasvuturvetuotantoon kasvilajisuhteittensa johdosta. 3. Ruokolanminsuo (kl , x = 6718,4, y = 3524,1) sijaitsee noin 1 6 km Virojoen keskustasta länteen Hamina-Virojoki -tien pohjoispuolella. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelää n (kuvat 8 ja 9). Suo rajoittuu rikkonaiseen moreeni- ja hiekkamaastoon. Kalliopaljastumia ja louhikkoja on runsaasti. Suolla on 88 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,9/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 7). Ruokolamminsuon yleisimmät suotyypit ovat rahka-, isovarpu- ja keidasräme. Reunaosissa on sararämettä ja nevakorpea. A-linjaston keskiosista on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 7 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on pääosin kitukasvuista ja harvaa. Ruokolamminsuo on länsiosistaan ojitettu. Taulukko 5. Ruokolamminsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. I Alue I Pinta-i Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m3 ) I I ala I pinta I pohja I yht. I pinta pohja 1 yht. I I I ha I H1-4 I H5-10 I H1-10 I H1-4 I H5-10 I H1-10 I% I I Koko suol 179 I 1,18 1 1,87 I 3,05 I 2,12 3,33 I 5, I I Yli 1 m I 1,31 1 2,08 I 3,39 I 2,08 I 3,28 I 5,36 I 98,3 1 I Yli 2 mi 122 I 1,60 I 2,37 1 3,97 I 1,95 2,891 4,84I 88,81

22 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,9. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,7. Suurin turpeen paksuus, 6,50 m, on tavatt u pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja savi. Liejua o n suon keskiosien pohjalla paksu kerros (kuvat 10 ja 11). Ruokolamminsuon turpeista on rahkavaltaisia 76 % ja saravaltaisia 24 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 60 %, CS 15 %, C 7 % ja SC 18 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 9 % ja puun jäännöksi ä sisältäviä turpeita 8 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 73 %, C 20 %, ER 2 % ja PR 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 300 j a B 700 on 1,8 % (vaihteluväli 0,6-5,0) kuivapainosta, ph-arvo 4,0 (3,0

23 ,0), vesipitoisuus märkäpainosta 93,0 % (88,9-95,3), vesipitoisuu s tilavuudesta 85,4 % (77,4-91,7 %) ja kuivatilavuuspaino 64,2 kg/ m 3 (35, 8-108,1). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19, 6 MJ/kg (17,6-22,6) ja 50 % :n kosteudessa 8,6 MJ/kg (taulukko 6).

24 Käyttökelpoisuu s Ruokolamminsuo ei sovellu polttoturvetuotantoon paksun heikosti maatunee n pintaturpeensa vuoksi. Heikosti maatunut pintaturve soveltuu lähinn ä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yli 4 m syvän 52 ha aluee n keskimäärin 2,75 m paksusta pintakerroksesta 1,43 milj. suo-m. 4. Porrassuo (kl , x = 6718,3, y = 3525,4) sijaitsee noin 15 k m Virojoen keskustasta länteen Hamina Virojoki -tien pohjoispuolella. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää eteläosiss a etelään kohti Mustalampea. Pohjoisosien vedet virtaavat Kollaanlamme n kautta koilliseen Peltosuolle ja edelleen Ravijokeen. Suolla on 10 tutkimuspistettä ja 8 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,0/10 ha (kuva 12). Porrassuon yleisimmät suotyypit ovat pohjoisosissa Kollaanlammen ympäristössä karhunsammalmuuttuma ja nevakorpiojikko. Keskiosissa vallitsevi n suotyyppi on lyhytkorsineva ja eteläosissa tupasvillarämeojikko. Suo n keski- ja eteläosista on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinna n mättäisyys on 5 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pääosin riukuasteella ja harvaa. Porrassuo on pientä aluetta suon keskiosissa lukuu n ottamatta ojitettu.

25 Taulukko 7. Porrassuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. 1 Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I ala pinta 1 pohja I yht. pinta I pohja yht. ha I Hl-4 I H5-10 I H1-10 I Hl-4 I H5-10 I H1-10 % I I Koko suot 50 I 0,47 I 1,66 I 2,13 I 0,24 1 0,83 1, I I Yli 1 m 40 0,54 I 1,97 I 2,51 0,22 I 0,78 1,00 I 93,5 1 1 Yli 2 m 23 0,821 2,53I 3,35 0,191 0,58 0,77I 72,0 1 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,8. Suurin turpeen paksuus, 5,40 m, on tavatt u pisteessä P 3. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, moreeni ja savi. Liejua on suon pohjalla noin puolen metrin paksuinen kerros. Porrassuon turpeista on rahkavaltaisia 70 % ja saravaltaisia 30 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 30 %, CS 40 %, C 7 % ja SC 23 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 8 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 32 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 56 %, C 29 %, L 6 % ja PR 7 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Yli 2 m :n syvyi sel l ä alueella l i eko j a on 0-1 m :n syvyydessä 2,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 2,7 %. Käyttökelpoisuu s Paksu heikosti maatunut pintakerros sekä syvimpien osien kuivatusvaikeude t estävät polttoturvetuotannon. Heikosti maatunut pintaturve soveltuu lähin - nä kuivike- tai kasvuturpeeksi ja sitä saadaan suon yli 3 m syvän 11 h a alueen keskimäärin 1,61 m paksusta pintakerroksesta 0,18 milj. suo-m Peltosuo (kl , x = 6719,7, y = 3525,2) sijaitsee noin 16 k m Virojoen keskustasta länteen Uskista Nopalaan johtavan tien länsipuolella. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää koht i suon keskiosissa olevaa ojaa, joka virtaa itään Ravijokeen (kuva 13). Su o rajoittuu kivikkoiseen hiekka- ja moreenimaastoon. Suolla on 32 tutkimus - pistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,2/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n m (kuva 14).

26 Peltosuon yleisimmät suotyypit ovat rahka- ja keidasräme. Reunoilla o n pääasiassa erilaisia korpityyppejä. Suon etelä- ja pohjoisosista on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 9 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on keskiosissa kitukasvuista ja harvaa. Reuna - osat ovat pääosin keskitiheää pinotavaraa. Peltosuo on etelä- ja reunaosistaan ojitettu.

27 Taulukko 8. Peltosuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I I ala I pinta I pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I I ha H1-4 I H5-10 I H Hl-4 I H5-10 I H1-10 I % I 1 Koko suot 76 1,14 I 1,64 I 2,78 I 0,87 I 1,25 I 2, I I Yli 1 m I 65 I 1,30 I 1,89 I 3,19 I 0,84 1 1,24 I 2,08 I 98,1 1 I Yli 2 mi 51 1,61 I 2,06 I 3,67 I 0,82 I 1,05 I 1,87 I 88,2 1 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,3. Suurin turpeen paksuus, 5,50 m, on tavatt u pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja moreeni. Liejua on suon pohjalla paksu kerros (kuva 15). Peltosuon turpeista on rahkavaltaisia 61 % ja saravaltaisia 39 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 13 %, C 21 % ja SC 17 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 5 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 16 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 60 %, C 30 %, L 3 % ja PR 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,2 %. Yl i 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Käyttökelpoisuu s Paksu heikosti maatunut pintaturvekerros sekä suon syvimpien osien kuivatusvaikeudet estävät polttoturvetuotanon. Heikosti maatunut pintaturv e soveltuu lähinnä kuivike- tai kasvuturpeeksi ja sitä saadaan suon yli 3 syvän 34 ha alueen keskimäärin 1,97 m paksusta pintakerroksesta 0,67 milj. suo-m 3. m

28 Muurassuo (kl , 10, x = 6710,9, y = 3529,9) sijaitsee noin 1 6 km Virojoen keskustasta lounaaseen Ravijoen eteläpuolella. Suolle johta a metsäautotie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pint a viettää loivasti kaakkoon. Suo rajoittuu hiekka- ja kalliomaastoon. Suoll a on 10 tutkimuspistettä ja 1 syvyyspiste. Tutkimuspistetiheys on 5,3/10 ha (kuva 16).

29 Muurassuon yleisin suotyyppi on isovarpurämeojikko. Suon länsiosista o n nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 30 % ja mättäiden korkeus on 4 dm. Puusto on riukuasteella ja keskitiheää. Muurassu o on kokonaan ojitettu. Taulukko 9. Muurassuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I I ala I pinta I pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I ha I Hl-4 I H H H1-4 I H5-10 I H1-10 I% I I Koko suot 19 I 0,44 I 0,70 I. 1,14 I 0,08 I 0,14 1 0, I I Yli 1 m 1 13 I 0,49 I 0,89 I 1,38 1 0,06 I 0,12 1 0,18 I 81,8 1 Yli 2m I - I - I - I - I - I - I -

30 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,3 ja hyvin maatuneen pääasiass a saravaltaisen pohjakerroksen 6,5. Suurin turpeen paksuus, 1,70 m, on tavattu pisteissä P 1 ja P 2. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja hiekka. Liejua on suon pohjalla keskiosissa. Muurassuon turpeista on rahkavaltaisia 92 %, ja saravaltaisia 8 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 43 %, C 7 % ja SC 1 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 13 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 40 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 73 %, C 15 %, ER 2 %, L 7 % ja PR 3 %. Liekoja on kok o suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 8,1 %. Käyttökelpoisuu s Muurassuo ei sovellu turvetuotantoon mataluutensa ja pienen kokons a vuoksi. 7. Juurikkasuo (kl , x = 6716,3, y = 3530,5) sijaitsee noin 10 k m Virojoen keskustasta länteen. Suolle johtaa metsäautotie. Suon pinna n korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää loivasti kaakkoo n mistä vedet virtaavat kohti Pihlajanjokea. Suo rajoittuu kallio- j a hiekkamäkiin. Suolla on 8 tutkimuspistettä ja 3 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,7/10 ha (kuva 17). Juurikkasuon yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme- ja tupasvillarämeojikko. Keskiosissa on myös sara- ja lyhytkorsinevaa. Suon pohjoisosista on pieneltä alueelta nostettu kuiviketurvetta. Taulukko 10. Juurikkasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-l Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I I ala pinta I pohja yht. I pinta I pohja yht. I I I ha i Hl-4 I H5-10 H1-10I Hl-4 H5-10I H1-10 I % I Koko suot 17 0,19 I 1,03 I 1,22 I 0,03 0,18 I 0, I Yli 1 m I 10 0,23 I 1,38 1,61 I 0,02 0,14 0,16 I 76,2 1 1 Yli 2 mi 3 1 0,29 I 1,81 I 2,10 I 0,01 1 0,05 0,061 28,61

31 Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 29 % ja mättäiden korkeus on 3 dm. Puusto on monin paikoin hakattu, ja tilalle on istutettu taimikkoa. Juurikkasuo on länsiosia lukuun ottamatta ojitettu. Turpeen keskimaatuneisuus on 7,0. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltai - sen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 7,7. Suurin turpeen paksuus, 2,20 m, on tavatt u pisteessä P 6. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja hiesu. Liejua on ohu t kerros suon pohjalla. Juurikkasuon turpeista on rahkavaltaisia 89 % ja saravaltaisia 11 %. Pää - turvelajeittain jakaantuma on S 57 %, CS 32 %, C 4 % ja SC 7 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 45 % ja puun jäännöksiä sisäl - täviä turpeita 29 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturve - määrästä ovat S 70 %, C 16 %, ER 7 %, L 5 % ja EQ 2 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 5,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 4,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,9 %.

32 -39 - Käyttökelpoisuus Juurikkasuon turpeen maatuneisuus on keskimääräistä parempi. Suo soveltu u pienen kokonsa vuoksi tilakohtaiseen polttoturvetuotantoon. Turpeen nosto a heikentävät tekijät ovat kuitenkin liekojen erittäin suuri määrä j a paikoin suon pintaan asti ulottuvat lohkareet. Juurikkasuolla on yli 1 m syvyisellä 10 ha alueella polttoturpeeks i soveltuvaa turvetta 0,11 milj. suo-m 3. Tämän kuiva-ainemäärä on 0,01 0 milj. tn ja energiasisältö 0,20 milj. GJ eli 0,06 milj. MWh. Turpee n käyttökosteuden ollessa 50 % on energiasisältö 0,18 milj. GJ eli 0,0 5 milj. MWh. 8. Lapinsuo (kl , x = 6720,5, y = 3528,9) sijaitsee noin 12 k m Virojoen keskustasta länteen. Suolle johtaa metsäautotie. Suon pinna n korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoisosissa pohjoiseen ja eteläosissa etelään. Suo rajoittuu rikkonaiseen moreenimaastoon. Suolla on 7 tutkimuspistettä ja 6 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys o n 2,7/10 ha (kuva 18). Lapinsuon yleisimmät suotyypit ovat keskiosissa lyhytkorsineva ja rahkarämeojikko. Reunaosat ovat pääasiassa isovarpurämeojikkoa. Suon keski - osista on nostetu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 4 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on reunaosien rämealueilla riukuasteella ja keskitiheää. Keskiosat ovat puutonta tai kitukasvuista männikköä. Lapinsuo on ojitettu keskiosiaan lukuun ottamatta. Taulukko 11. Lapinsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) Turvemäärä(milj. suo-m3 ) I I ala I pinta I pohja I yht. pinta I pohja yht. I I I ha I Hl-4 I H5-10 I H1-10 Hl-4 I H5-10 I H1-10 I% I I Koko suot 26 I 0,92 I 1,78 I 2,70 I 0,24 I 0,46 0, I I Yli 1 m I 21 I 1,12 I 2,06 I 3,18 I 0,23 I 0,44 0,67 I 95,7 1 1 Yli 2 m I 15 I 1,49 I 2,34I 3,83 0,22I 0,36 0,58I 82,91

33 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maatuneen pääasiass a saravaltaisen pohjakerroksen 6,6. Suurin turpeen paksuus, 5,70 m, o n tavattu pisteessä P 4. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi, hiesu j a reunaosissa moreeni. Liejua on suon keskiosien pohjalla. Lapinsuon turpeista on rahkavaltaisia 77 % ja saravaltaisia 23 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 54 %, CS 23 %, C 10 % ja SC 13 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 11 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 9 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 71 %, C 24 % ja ER 2 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 3,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,6 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,4 %.

34 Käyttökelpoisuus Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Polttoturvetuotannon estää paks u heikosti maatunut pintakerros. Heikosti maatunut pintaturve soveltuu lähinnä kuiviketurpeeksi ja sit ä saadaan suon yli 3 m syvän 10 ha alueen keskimäärin 2,23 m paksust a pintakerroksesta 0,22 milj. suo-m Valkiassuo - Kangassuo (kl , x = 6721,7, y = 3530,6) sijaitse e noin 10 km Virojoen keskustasta länteen. Suolle johtaa metsäautotie. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää eteläosiss a lounaaseen ja pohjoisosissa pohjoiseen. Suo rajoittuu kivikkoiseen hiekka - maastoon. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 7 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,2/10 ha (kuva 19). Valkiassuo-Kangassuon yleisimmät suotyypit ovat eteläosissa Kangassuo n alueella isovarpurämeojikko ja pohjoisosissa Valkiassuon alueella rahkarämeojikko. Reunoilla esiintyy yleisimmin kangasrämettä. Valkiassuota j a Kangassuota yhdistävä kapea suojuotti on sara- ja korpirämettä. Suolta o n nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 24 % j a mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pääosin riukuasteella ja keskitiheä ä tai harvaa. Pohjoisosissa on laaja avohakkuualue. Valkiassuo-Kangassuo o n kokonaan ojitettu. Taulukko 12. Valkiassuo-Kangassuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue 1 Pinta-1 Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) ala pinta i pohja yht. I pinta 1 pohja I yht. 1 I ha i Hl-4 I H5-10 I H1-10 I H1-4 1 H5-10 I H1-10 % I Koko suot 59 0,79 I 1,03 I 1,82 1 0,47 1 0,61 I 1, Yli 1 m ,04 1 1,40 I 2,44 1 0,40 I 0,55 1 0,95 88,8 1 I Yli 2 m1 23 1,441 1,82I 3,261 0,33I 0,42I 0,75I 70,11

35 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,7. Suurin turpeen paksuus, 4,40 m, on tavatt u pisteessä P 15. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hiesu ja savi.

36 Valkiassuo-Kangassuon turpeista on rahkavaltaisia 59 % ja saravaltaisi a 41 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 31 %, CS 28 %, C 2 % ja SC 39 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 25 % ja puun jäännöksi ä sisältäviä turpeita 37 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 53 %, C 29 %, ER 4 %, SH 3 %, L 7 % ja PR 4 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 2,6 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 4,4 %. Käyttökelpoisuu s Polttoturvetuotannon estää paksu heikosti maatunut pintaturvekerros sek ä suon syvimpien osien kuivatusvaikeudet. Heikosti maatunut pintaturve soveltuu lähinnä kuivike- tai kasvuturpeeks i ja sitä saadaan suon yli 3 m syvän 14 ha alueen keskimäärin 1,61 m paksusta pintakerroksesta 0,23 milj. suo-m Pikansuo (kl , x = 6722,9, y = 3531,9) sjaitsee noin 10 k m Virojoen keskustasta luoteeseen. Suon läheisyyteen johtaa metsäautotie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää koilliseen. Suo rajoittuu lännessä kallioihin ja muualla pääasiassa hiekkamaastoon. Suolla on 8 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,2/10 ha (kuva 20). Pikansuon yleisimmät suotyypit ovat keidas- ja rahkaräme. Reunoja koht i suo vaihettuu tupasvilla- ja isovarpurämeeksi. Suon itäosista on nostett u kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 15 % ja mättäide n Taulukko 13. Pikansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) I I ala I pinta I pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I ha I Hl-4 I H5-10 I H1-10 I Hl-4 I H5-10 I H1-10 I % I I Koko suot 36 I 3,03 I 0,72 1 3,75 I 1,09 I 0,26 I 1, I I Yli 1 m I 31 I 3,48 1 0,77 I 4,25 I 1,08 I 0,24 I 1,32 I 97,8 1 I Yli 2 mi 27 I 3,94 1 0,72 I 4,66 1 1,07 I 0,19 I 1,26 I 93,31

37 korkeus on 3 dm. Puusto on keskiosissa kitukasvuista ja reunoilla riukutai pinotavara-asteella. Pikansuo on reunaosiltaan ojitettu. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,1. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,3. Suurin turpeen paksuus, 5,60 m, on tavatt u pisteessä P 8. Yleisin pohjamaalaji on hiesu. Liejua on pienellä alueell a suon itäosan pohjalla. Pikansuon turpeista on rahkavaltaisia 92 % ja saravaltaisia 8 %. Pääturve - lajeittain jakaantuma on S 77 %, CS 15 %, C 1 % ja SC 7 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 4 % ja puun jäännöksiä sisältävi ä turpeita 13 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemääräst ä ovat S 84 %, C 8 %, SH 3% j a L 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 2,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %.

38 Käyttökelpoisuu s Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Heikosti maatunut pintaturv e soveltuu lähinnä kuivike- tai kasvuturpeeksi ja sitä saadaan suon yli 2 m syvän 24 ha alueen keskimäärin 3,94 m paksusta pintakerroksesta 0,95 milj. suo-m Kääkänsuo (kl , x = 6725,6, y = 3530,2) sijaitsee noin 12 k m Virojoen keskustasta luoteeseen. Suolle johtaa metsäautotie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoiseen (kuvat 2 1 ja 22). Suo rajoittuu pohjoisessa ja idässä peltoon ja muualla kallio- j a hiekkamaastoon. Suolla on 62 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 7,2 / 10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 23). Kääkänsuon yleisimmät suotyypit ovat eteläosissa A-linjaston alueell a keidasräme ja pohjoisosissa B-linjaston alueella isovarpurämeojikko. Reunaosilla on yleisimmin kangaskorpea ja turvekangasta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 7 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskiosiss a kitukasvuista ja harvaa. Reunaosat ovat keskitiheää pinotavaraa tai tukki - puuta. Kääkänsuo on reunaosistaan ojitettu. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,4. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,7. Suurin turpeen paksuus, 7,90 m, on tavatt u pisteessä A 700. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja hiesu. Liejua on suon pohjalla muutamalla tutkimuspisteellä (kuvat 24 ja 25). Taulukko 14. Kääkänsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue I Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m3 ) I I ala I pinta 1 pohja I yht. I pinta I pohja I yht. I I I ha I H1-4 I H H1-10 I Hl-4 I H5-10 I H1-10 I I Koko suol 86 I 1,93 I 1,41 I 3,34 I 1,66 I 1,21 I 2, I I Yli 1 m I 76 I 2,15 I 1,58 I 3,73 1 1,63 I 1,20 I 2,83 I 98,6 1 1 Yli 2 mi 70 I 2,30 I 1,63 I 3,93 I 1,61 1 1,14 I 2,75 I 95,81

39 Kääkänsuon turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 9 %, C 5 % ja SC 37 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 15 % ja puun jäännöksiä sisäl - täviä turpeita 16 %. Yleisimpien turvetekijdiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 63 %, C 28 %, ER 3 % ja L 3 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %.

40 Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 400 o n 0,9 % (vaihteluväli 0,7-1,7) kuivapainosta, ph-arvo 3,8 (3,4-4,3), vesipitoisuus märkäpainosta 92,9 % (90,5-94,4), vesipitoisuus tilavuudesta 79,9 % (68,4-88,9) ja kuivatilavuuspaino 62,0 kg/ m 3 (41,6-88,3). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,6 MJ/kg (17, 8-21,6) ja 50 % :n kosteudessa 8,6 MJ/kg (taulukko 15).

41 Käyttökelpoisuu s Polttoturvetuotannon estää paksu heikosti maatunut pintaturvekerros suo n pohjoisosaa lukuun ottamatta sekä suon syvimpien osien kuivatusvaikeudet. Heikosti maatunut pintaturve soveltuu lähinnä kuivike- tai kasvuturpeeks i ja sitä saadaan suon yli 3 m syvän 47 ha alueen keskimäärin 2,15 m 3 paksusta pintakerroksesta 1,01 milj. suo-m. Kasvuturvetta saadaa n varsinkin A-linjaston ja B-linjaston eteläpään alueilta.

42 Suurisuo (kl , x = 6719,1, y = 3533,0) sijaitsee noin 6 k m Virojoen keskustasta länteen Virojoki Hamina -maantien pohjoispuolella. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää pohjoi - seen (kuva 26). Suo rajoittuu hiekkakankaisiin. Suolla on 49 tutkimus - pistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,6/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus o n m (kuva 27). Suurisuon yleisin suotyyppi on ojikko- ja muuttuma-asteella oleva iso - varpuräme. Reunoilla on eteläosissa kangasrämetttä ja pohjoisosissa kan - gaskorpea ja turvekankaita. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 1 j a mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pääosin keskitiheää pinotavaraa. Reunoilla on myös tukkipuuta. Suurisuo on kokonaan ojitettu.

43 Taulukko 16. Suurisuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. I Alue Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj.suo-m 3 ) I ala I pinta 1 pohja 1 yht. pinta i pohja yht. I I ha I Hl-4 I H H1-10 I Hl-4 H5-10I H1-10 1% I Koko suo) 88 I 0,95 I 1,44 I 2,39 0,84 I 1,27 2, I 1 Yli 1 m 74 I 1,10 I 1,67 I 2,77 0,81 1,24 I 2,05 I 97,2 1 I Yli 2 mi ,31 I 2,28 I 3,59 0,581 1,00 1,58I 74,9 1 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,6 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 4,9. Suurin turpeen paksuus, 5,60 m, on tavatt u pisteessä A Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja savi (kuv a 28). Suurisuon turpeista on rahkavaltaisia 43 % ja saravaltaisia 57 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 33 %, CS 10 %, C 11 % ja SC 46 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 9 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 24 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 50 %, C 37 %, L 5 % ja PR 4 %. Liekoja on koko suon alueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Käyttökelpoisen turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pistessä A 900 o n 5,1 % (vaihteluväli 3,2-8,8) kuivapainosta. ph-arvo 5,0 (4,5-5,3), vesipitoisuus märkäpainosta 91,9 % (86,2-93,7), ja kuivatilavuuspain o 73,9 kg/m 3 (62,2-122,8). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivall e turpeelle on 21,3 MJ/kg (19,7-24,5) ja 50 % ;n kosteudessa 9,4 MJ/kg (taulukko 17).

44 Käyttökelpoisuu s Suurisuon kuivatusmandollisuudet ovat tyydyttävät. Heikosti maatunu t pintaturve varsinkin suon eteläosassa heikentää suon käyttökelpoisuutt a polttoturvesuona. Toisaalta pintaturve on paikoin saravaltaista, mik ä parantaa sen ominaisuuksia polttoturvetta ajatellen. Tuhkapitoisuus o n melko korkea. Suurisuolla on yli 2 m syvyisellä 44 ha alueella polttoturpeeksi soveltu - vaa turvetta 1,09 milj. suo-m3.tämän kuiva-ainemäärä on 0,081 milj. tn j a energiasisältö 1,72 milj. GJ eli 0,477 milj. MWh. Turpeen käyttökosteude n ollessa 50 % on energiasisältö 1,51 milj. GJ eli 0,42 milj. MWh. Heikosti maatunut pintaturve soveltuu lähinnä kuivike- tai kasvuturpeeks i ja sitä saadaan suon yli 3 m syvän 32 ha alueen 0,84 m paksust a pintakerroksesta 0,27 milj. suo-m,

45 Mikäli heikosti maatunut turve lasketaan mukaan polttoturvemäärään ova t Suurisuon yli 2 m syvän 44 ha alueen turvevarat 1,36 milj. suo-m 3. Tämä n kuiva-ainemäärä on 0,100 milj. tn ja energiasisältö 2,14 milj. GJ eli 0,5 9 milj. MWh. Turpeen käyttökosteuden ollessa 50 % on energiasisältö 1,8 9 milj. GJ eli 0,53 milj. MWh. 13. Huosiossuo (kl , x = 6717,6. y = 3534,4) sijaitsee noin 5 k m Virojoen keskustasta länteen Virojoki-Hamina maantien eteläpuolella. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on m, ja pinta viettää etelään (kuva t 30 ja 31). Suo rajoittuu hiekkakankaisiin. Suolla on 75 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on m (kuva 29). Huosiossuon yleisimmät suotyypit ovat ojikko- ja muuttuma-asteella oleva t isovarpu- ja rahkaräme. Suo on suurelta osin, etenkin pohjoisosistaan turvekangasasteella. Reunoilla on kangasrämettä sekä erilaisia korpi - tyyppejä. Suon kaakkois- ja eteläosista on nostettu kuiviketurvetta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 2 % ja mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on keskiosissa riukuasteella ja reunoilla pinotavara- tai tukkipuu - asteella. Tiheys vaihtelee harvasta keskitiheään. Huosiossuo on kokonaa n ojitettu. Taulukko 18. Huosiossuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue 1 Pinta-I Keskisyvyys (m) I Turvemäärä(milj. suo-m3 ) I ala 1 pinta pohja I yht. 1 pinta I pohja i yht. I I i I ha I H1-4 H5-10I H H1-4 I H5-10 I H1-10 I% 1 Koko suot ,12 1,28 1 2,40 1 1,68 I 1,92 1 3, I Yli 1 m I 122 I 1,35 1,49 I 2,84 I 1,65 I 1,82 I 3,47 I 96,4 1 1 Yli 2 m ,75 1 1,72 1 3,47 1 1,45 1 1,43 1 2,88I 80,0 1 Turpeen keskimaatuneisuus on 4,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,1. Suurin turpeen paksuus, 6,60 m. on tavatt u pisteessä A 300. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja savi. Liejua o n suon koillisosan pohjalla vaihtelevan paksuinen kerros (kuvat 32 ja 33).