Turvetutkimusraportti 391

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 391 2009 Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Pyhäntä, Northern Ostrobothnia Part 2 Teuvo Herranen

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 391 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 391 Teuvo Herranen PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Pyhäntä, Northern Ostrobothnia, Part 2 Espoo 2009

Herranen, Teuvo 2009. Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turve varat, Osa 2. Geologian tutkimus keskus, Turve tutkimus raportti 391, 115 sivua, 52 kuvaa, 3 tauluk koa ja 5 liitettä. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Pyhännän turvevaroja vuosina 1975 1976, 1988, 1990 1993 ja 1995 1996. Tutkittu kokonaissuoala on 32 466 ha, mikä on noin 85 % yli 20 ha:n laajuisten soiden pinta-alasta. Aiemmin on ilmestynyt Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 1 (Toivonen & Herranen 2008). Tähän osaraporttiin on koottu Siikajoen vesistön Lamujoen valuma-alueen ja Pyhäjoen vesistöalueen suot (47 kpl), joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 14 016 ha. Myöhemmin julkaistavassa Pyhännän turvetutkimusten kolmannessa osassa on yhteenveto koko kunnan soista. Tutki tuissa soissa on turvetta yhteensä 118,4 milj. suo-m3. Soiden keskisyvyys on 0,8 m, josta heikosti maatu neen rahka valtaisen pintaturvekerroksen osuus on 0,2 m. Turpeen keski maatu neisuus on 4,9. Yli 1,5 m syvän alueen pinta-ala on 1 843 ha (13 % koko pinta-alasta) ja turve määrä 32 % turpeen kokonaismäärästä (38,2 milj. suo-m3). Turpeista on rahka valtaisia 56 % ja loput 44 % sara valtaisia. Tutkituista turpeista on tupasvillapitoisia 29 %, puuainespitoisia 16 % ja varpupitoisia 5 %. Soille on tyypillistä ohuehko heikosti maatunut rahka valtainen pintaturvekerros, jonka alla on maatu neempaa sararahka- ja rahkasaraturvetta. Suoalasta on ojitettu 65 %. Yleisimpiä suo tyyppejä ovat tupasvillaräme, isovarpuinen räme, rimpineva, varsinainen sararäme, rahkaräme ja lyhytkortinen neva. Tähän raporttiin tutkituista soista 13 suota on ollut kokonaan ojitettu tutkimusajankohtana. Suotyypeistä 60 % on ollut rämeitä, 28 % nevoja, 1 %, korpia, 10 % turvekankaita sekä 1 % peltoja ja turvetuotantoalueita. Ojitusvaiheessa olevien suotyyppien osuus on ollut 17 % ja muuttumavaiheessa olevien 37 %. Tutkitut suot ovat yleensä ohutturpeisia. Turpeen keski määräinen tuhka pitoisuus on 3,8 % kuiva painosta, vesipitoisuus märkä painosta 90,0 %, kuiva-aineen määrä eli tiheys 102 kg/suo-m3 ja rikkipitoisuus 0,17 % kuiva painosta. Kuivan turpeen teholli nen lämpö arvo on keski määrin 21,6 MJ/kg. Tutkituista soista 26 soveltuu turve tuotantoon. Niistä 9 suota soveltuu aluksi kasvu- tai ympäristö turve tuotantoon ja sen jälkeen energia turve tuotantoon ja loput 16 energia turve tuotantoon. Turve tuotantoon sovel tuvien alueiden kokonais pinta-ala on 1 643 ha. Tuotanto kelpoiset energia turve varat ovat 23,39 milj. suo-m 3 ja energia sisältö 50 %:n kosteu dessa 12,74 milj. MWh. Kasvuja ympäristö turpeen tuotantoon soveltuvien alueiden pinta-ala on 648 ha ja tuotanto kelpoinen turve määrä 4,04 milj. suo-m 3. Raporttiin tutkitusta suoalasta (14 016 ha) noin 11 % soveltuu turvetuotantoon. Avainsanat: suo, turve, inventointi, energiaturve, kasvuturve, Pyhäntä Teuvo Herranen Geologian tutkimuskeskus PL 97 67101 Kokkola Sähköposti: teuvo.herranen@gtk.fi ISBN 978-952-217-076-7 ISSN 1235-9440

Herranen, Teuvo 2009. Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa 2. The peatlands and peat reserves of Pyhäntä, northern Ostrobothnia, Part 2. Geologian tutkimus keskus, Turve tutkimus raportti 391. Geological Survey of Finland, Peat Researches, Report of Peat Investigation 391, 115 pages, 52 figures, 3 tables and 5 appendices. The Geological Survey of Finland has studied the peatlands and peat reserves of Pyhäntä municipality. The field studies took place in 1975 1976, 1988, 1990 1993 and 1995 1996. The total area of studied peatlands is 32 456 ha, which covers about 85 % of the geological peatlands (> 20 ha) of Pyhäntä. Previously, there has been one published report regarding the peatlands and peat reserves of Pyhäntä (Toivonen & Herranen 2008). This report includes 47 peatlands situated within the upper drainage basin of the Siikajoki River, Lamujoki catchment and Pyhäjoki drainage basin. The total studied peatland area is 14 006 ha. There will be a future third publication, which includes a summary of the peatlands of the Pyhäntä municipality. The studied peatlands contain a total of 118.4 million m 3 of peat in situ. The mean depth of the peatlands is 0.8 m, including the poorly humified Sphagnum sur face layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 4.9. The area deeper than 1.5 m covers 1 843 ha (13 % of the whole peatland area) and contains 32 % of the total peat quantity (38.2 million m 3 ). Fifty-six percent of the peat is predominantly Sphagnum, and 44 % Carex. A total of 29 % of the peat deposits include cottongrass, 16 % have wood remains and 5 % twig remains. The majority of the peatlands are drained. The most common peatland types are cottongrass pine bogs, dwarf-shrub pine bogs, flark fens, tall-sedge pine fens, Sphagnum fuscum pine bogs and low-sedge fens. During the field work, thirteen of the peatlands were completely drained. Sixty percent of peatland types were pine bogs, 28 % fens, 1% spruce mires, 10 % drained peatland forest types and 1 % agricultural peat soils and peat production areas. The peatlands of Pyhäntä area are commonly shallow. The average ash content of the peat is 3.8 % of dry weight, the water content 90.0 % of the wet weight, the dry bulk density 102 kg per m 3 in situ and the sulphur content 0.17 % of the dry weight. The average effective calorific value of the dry peat is 21.6 MJ/kg. Twenty-six of the peatlands were evaluated to be suitable for peat production; 9 of them are suitable for horticultural peat production before fuel peat production, and 16 for fuel peat production only. The total area suitable for peat production is 1 643 ha, of which 648 ha is suitable for horticultural and environmental peat harvesting. The available amount of fuel peat is 23.39 million m 3 in situ and the energy content at 50 % moisture content is 12.74 million MWh. For horticultural and environmental uses, the feasible amount of peat is 4.04 million m 3 in situ. A total of 11 % of the investigated area (14 006 ha) is suitable for peat production. Key words: raised bog, peatland, mire, peat, inventory, fuel peat, horticultural peat, Pyhäntä Teuvo Herranen Geological Survey of Finland P.O. Box 97 FI-67101 Kokkola Finland E-mail: teuvo.herranen@gtk.fi

SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 11 Kenttätutkimukset... 11 Laboratoriomääritykset... 12 Aineiston käsittely ja tulosteet... 12 SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON... 13 PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT... 15 55. Kivineva... 15 56. Yrkönneva... 16 57. Liejuneva... 18 58. Kenkäsaarenneva... 20 59. Kotineva... 21 60. Niemelä... 23 61. Rimminneva... 24 62. Oulaistenneva... 26 63. Syrjäkangas... 28 64. Hirvenneva... 29 65. Rujanneva... 30 66. Tölpänneva... 32 67. Iso Hangasneva... 34 68. Luotakkoneva... 37 69. Soidinmaa... 39 70. Jokineva... 40 71. Ruunakorpi... 42 72. Varisneva... 44 73. Joutensuo... 46 74. Puronneva... 48 75. Koivikonneva... 50 76. Veteläsuo... 51 77. Kotakankaansuo... 52 78. Leppikankaansuo... 53 79. Huhmarkangas... 55 80. Lähdeneva... 56 81. Kurkineva 1... 58 82. Kerosenkangas... 60 83. Heinäneva... 61 84. Hangasneva... 63 85. Haaraneva... 65 86. Talvineva... 67 87. Pihlajaneva... 69 88. Ruuhikankaansuo... 71 89. Sotapuronniitty... 72 90. Muurainsuo... 73 91. Pahaneva... 75 92. Kokkosuo... 77 93. Vyöahonneva... 79 94. Lassinahonkangas... 81 95. Tattarineva... 82 96. Pienenmäenneva... 84

97. Siltaräme... 86 98. Kuohuneva... 87 99. Patasuo... 89 100. Isolehdonsuo... 91 101. Kärppineva... 93 TULOSTEN TARKASTELUA... 95 Soiden levinneisyys ja soistuminen... 95 Suoyhdistymät ja suotyypit... 95 Turvekerrostumat... 96 Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotantoon... 96 Soidensuojelu... 100 Kiitokset... 100 KIRJALLISUUS... 101 LIITTEET... 102

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 JOHDANTO Pyhäntä sijaitsee Oulun läänin eteläosassa, kolmen maakunnan, Kainuun, Pohjois- Savon ja Pohjois-Pohjanmaan yhtymäkohdassa. Pyhännän turvetutkimukset liittyvät osana Geologian tutkimuskeskuksen tekemään valtakunnalliseen turvevarojen kokonaisinventointiin. Turvetutkimusten tarkoituksena on etsiä energia- ja kasvuturvetuotantoon soveltuvia soita. Tutkimuksissa huomioidaan myös turpeen ja soiden muut käyttömahdollisuudet. Tutkimustulokset palvelevat turvetuottajia ja turpeen käyttäjiä antamalla tietoa soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi energia- tai kasvuturvetuotantoon, maa- ja metsätalouskäyttöön soiden suojelu- ja virkistysarvojakaan unohtamatta. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Pyhännän turvevaroja vuosina 1975 1976, 1988, 1990 1993 ja 1995 1996. Tutkimukset julkaistaan kolmena raporttina. Tähän raporttiin on koottu Siikajoen vesistöalueen Lamujoen valuma-alueen ja Pyhäjoen vesistöalueen suot (47 kpl), joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 14 016 ha (kuva 1). Suot on ryhmitelty vesistöalueittain (Ekholm 1993). Tutkittu kokonaissuoala Pyhännällä on 32 466 ha. Pyhännän kunnan maapinta-alasta yli 20 hehtaarin kokoisia soita on 38 248 ha (Virtanen et al. 2003), joten tutkittu suoala on noin 85 % yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Kunnan metsätieteellinen suoala on 49 950 ha (Tomppo et al. 1998), eli kunnan maa-alasta on soita 62 %. Alueen suurin energiaturpeen käyttäjä on Kanteleen Voima Oy:n Haapaveden lauhdevoimala, jonka vuotuinen turpeen käyttö on yli 3 milj. m 3. Turvetta käyttäviin Kajaanin ja Iisalmen sähkö- ja lämpölaitoksiin on Pyhännältä selvästi alle 100 km:n kuljetusmatka. Pyhännän suot ovat Oulun suurten voimalaitosten (noin 120 km:n kuljetusmatka), Kokkolan biopolttoaineita käyttävän lämpölaitoksen (noin 160 km:n kuljetusmatka), Kuopion turvevoimalan (noin 160 km:n kuljetusmatka), samoin kuin Pietarsaaren suurvoimalan (noin 200 km:n kuljetusmatka), turpeen hankinta-alueella. Pyhännän ympäristössä on lisäksi monia energiaturvetta käyttäviä kunnallisia lämpölaitoksia. Tämän raportin soiden turvetutkimuksista ovat vastanneet erikoistutkija Kimmo Virtanen ja erikoistutkija Markku Mäkilä. Tutkimuksia ovat maastossa tehneet edellä mainittujen lisäksi geologi Matti Maunu, geologi Teuvo Herranen, fil.yo Vesa Turkia, fil.yo Jari Savolainen ja työnjohtaja Reijo Rantapelkonen. Tässä raportissa julkaistaan yleiskuvaus jokaisesta tutkitusta suosta, turvemääristä ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Geologian tutkimuskeskuksen turveinventoinnin kehittäminen ja maksullisuus -raportin (KTM, Energiaosasto 1990) mukaisesti yksityiskohtaisia tutkimustuloksia ei julkaista, vaan niitä voi tilata GTK:n Länsi-Suomen yksiköstä Kokkolasta. Yksityiskohtaiset suoselosteet sisältävät mm. erilaisia suokarttoja, turvekerrostuman poikkileikkauskuvia sekä tarkempia tietoja turpeen laadusta, määrästä ja laboratorioanalyysien tuloksista. Tutkimustuloksia on mahdollista tilata kiinteistöittäin, soittain, kunnittain, maakunnittain tai vesistöalueittain. Tietoja voi tilata myös sähköisinä tiedostoina. 7

Teuvo Herranen Kuva 1. Pyhännällä Siikajoen vesistön Lamujoen valuma-alueella ja Pyhäjoen vesistön alueella tutkitut suot sekä suojelu- ja valuma-aluerajaukset. 57. SIIKAJOEN VESISTÖALUE 57.06 Lamujoen valuma-alue 57.063 Kortteisen alue 55. Kivineva 56. Yrkönneva 57. Liejuneva 58.Kenkäsaarenneva 59. Kotineva 60. Niemelä 61. Rimminneva 62. Oulaistenneva 63. Syrjäkangas 64. Hirvenneva 57.064 Ison Lamujärven alue 65. Rujanneva 66. Tölpänneva 67. Iso Hangasneva 68. Luotakkoneva 69. Soidinmaa 70. Jokineva 71. Ruunakorpi 72. Varisneva 73. Joutensuo 74. Puronneva 8

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 75. Koivikonneva 76. Veteläsuo 77. Kotakankaansuo 78. Leppikankaansuo 57.065 Huhmarpuron valuma-alue 79. Huhmarkangas 80. Lähdeneva 81. Kurkineva I 82. Kerosenkangas 83. Heinäneva 84. Hangasneva 85. Haaraneva 86. Talvineva 87. Pihlajaneva 88. Ruuhikankaansuo 89. Sotapuronniitty 90. Muurainsuo 91. Pahaneva 92. Kokkosuo 93. Vyöahonneva 94. Lassinahonkangas 95. Tattarineva 54. PYHÄJOEN VESISTÖALUE 54.08 Kärsämäenjoen valuma-alue 54.082 Luomajoen alue 96. Pienenmäenneva 97. Siltaräme 98. Kuohuneva 99. Patasuo 54.083 Kokkopuron valuma-alue 100. Isolehdonsuo 101. Kärppineva 9

Teuvo Herranen Kuva 2. Esimerkki suokartasta. Tutkimuspisteen yläpuolella oleva luku ilmoittaa keski maatuneisuuden ja alapuolella olevat heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuuden ja koko turvekerroksen paksuuden desimetreinä. 10

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. Merkkien selitykset ovat liitteissä 2 ja 3. TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa on noudatettu Geologian tutkimuskeskuksen Turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lap palainen et al. 1984). Tutkittavien soiden valinnassa käytettiin apuna GTK:n lentomittausaineistosta tulostettuja gammakarttoja (Virtanen 1997). Isot, yhtenäiset suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki on vedetty selkälinja ja sitä vastaan kohtisuoraan poikkilinjoja yleensä 200 metrin välein. Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 tai 200 metrin välein, ja ne on merkitty maastoon paaluin. Tutkimuslinjoilla tutkimuspisteiden välisiltä pisteiltä on turvekerrostuman paksuus kairattu 50 metrin välein. Lisäksi soille on tehty pelkkiä syvyysmittauslinjoja, joilta turvekerrostuman paksuus on kairattu 50 metrin välein. Pienet ja rikkonaiset suot on tutkittu hajapistemenetelmällä. Selkälinjan pliktaustietojen ja gammakarttojen perusteella ohutturpeisilla soilla on linjaverkostoa harvennettu. Soilla on tutkimuspisteitä keskimäärin 2,2 kpl/10 ha (0,1 4,8 kpl/10 ha) ja syvyyspisteitä keskimäärin 3,4 kpl/10 ha (0,8 7,4 kpl/10 ha). Suon pinnan korkeuden ja laskusuhteiden selvittämiseksi tutkimuslinjoista syvyyksiltään, pituudeltaan ja tutkimustiheydeltään edustavimmat on vaaittu, ja korkeudet on yhdistetty valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys (5-asteikko) ja mättäisyys (peittävyys -% ja korkeus). Puustosta havainnoitiin puulajisuhteet prosenttiosuuksina sekä kehitys- ja tiheysluokka. Kairauksin selvitettiin turvekerrosten paksuus, pääturvelajit ja turpeen lisätekijät (6-asteik- 11

Teuvo Herranen ko), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko), kosteus (5-asteikko), tupasvillakuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%-osuus). Lisäksi kairauksissa havainnoitiin soiden liejukerrostumat sekä suon pohjan mineraalimaalajit. Kasvu- ja ympäristöturpeen (vaalean rahkaturpeen) tuotantoon soveltuvista soista määritettiin rahkavaltaisen pintaturvekerroksen rahkasammallaji turpeen laadun määrittämiseksi. Turpeet jaettiin rahkasammallajikoostumuksen ja muiden turvetekijöiden perusteella eri luokkiin (Heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitus, Toivonen 1997). Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella valittiin pisteet, joiden turpeet edustivat mahdollisimman hyvin suon käyttökelpoista turvekerrostumaa ja niiltä otettiin tilavuustarkalla mäntäkairalla laboratorionäytteet (Korpijaakko 1981). Turvenäytteistä määritettiin Geologian tutkimuskeskuksen turvelaboratoriossa Kuopiossa happamuus, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino ja tuhkapitoisuus. Osasta näytteitä määritettiin myös lämpöarvo ja rikkipitoisuus. Soiden heikosti maatuneista rahkavaltaisista pintaturpeista on tehty kasvuturvemäärityksiä. Vesipitoisuus ilmoitetaan pro sentteina märkäpainosta ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivan tur peen painosta 815±25 C:ssa hehkutettuna. Kui- vatilavuuspaino ilmoittaa suossa ole van turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suom 3 ). Lämpöarvot on mitattu jauhetuista, homogenisoiduista ja pilleriksi puristetuista turvenäytteistä LECO AC-300 kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina läm pöarvoina kuivalle turpeelle ja 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle (MJ/kg). Turpeen rikkipitoisuus on analysoitu LECO SC-32 -rikkianalysaattorilla. Osasta turvenäytteitä on analysoitu hiili-typpianalysaattorilla hiili- ja typpipitoisuus (menetelmä 820L) sekä ICP-AES tekniikalla (menetelmä 503P) alkuainepitoisuuksia, kuten raskasmetalleja ja hivenalkuaineita. Aineiston käsittely ja tulosteet Tutkimusaineistot on tallennettu atk:lle numeeriseen muotoon. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen et al. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän - tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät on laskettu turvemäärillä painottaen. Maastossa havaitut lieko-osumat on muunnettu tilastollisesti kantopitoisuusprosenteiksi turvemäärästä erikseen 0 1 ja 1 2 metrin syvyyskerroksissa. Jokaisesta tutkitusta suosta on GTK:n turvearkistoon arkistoitu suoseloste ja piirretty suokartta. Suoselosteissa on tietoja suon sijainnista, ympäristöstä, laskusuhteista, pinta-aloista, syvyyksistä, suotyypeistä, ojitustilanteesta, turvelajeista ja turpeen maatuneisuudesta. Turvenäytteiden laboratoriomääritystulokset on esitetty taulukkomuodossa ja tuloksista on laadittu lyhyt yhteenveto. Suon käyttökelpoisuudesta on tehty arvio, jossa on pyritty huomioimaan tärkeimmät tuotantoon vaikuttavat tekijät. Suokartasta (kuva 2) ilmenee tutkimuslinjojen ja pisteiden sijainti, tutkimuspisteiden syvyydet, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus ja turpeen keskimaatuneisuus. Kartalle on piirretty myös turpeen syvyyskäyrät. Soiden syvimmistä tutkimuslinjoista on piirretty poikkileikkausprofiileja (kuva 3), joista nähdään turvekerrostuman rakenne, turvelajit, maatuneisuus, pohjamaalajit ja suon pinnan sekä pohjan korkeus. Edellä mainittujen perustulostusten lisäksi GTK:n turvetutkimusaineistosta on saatavissa atk-tulosteita tasokarttoina ja listauksina esim. suotyypeistä, liekoisuudesta, suon pinnan ja pohjan korkeudesta, liejuista ja pohjamaalajeista. Yksityiskohtaisia suoselosteita, laboratoriotuloksia, erilaisia suokarttoja ja turvekerrostuman poikkileikkausprofiileja voi tilata Geologian tutkimuskeskuksen Kokkolan yksiköstä. 12

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa kolme tuotantomuotoa: valtakunnallinen, PKtuotanto ja kotitarveturvetuotanto. Valtakunnallinen ja PK-turvetuotanto ovat laajamittaista jyrsin- tai palaturvetuotantoa. Kotitarveturvetuotanto on pienialaista palaturvetuotantoa. Valtakunnallisilla tuottajilla on tuhansia hehtaareja turvetuotannossa. PKtuotannolla tarkoitetaan turvetuotantoa, jossa tuottaja saa pääasiallisen toimeentulonsa turvetuotannosta, ja turve markkinoidaan muualle esimerkiksi voimalaitoskäyttöön. Kotitarvetuotannolla tarkoitetaan turvetuotantoa, jossa tuotettu turve käytetään omalla tai lähitiloilla. Kun turvetta käytetään kauppatavarana, turpeen laatuominaisuuksien suhteen sopimuksissa noudatetaan soveltaen Energiateollisuus ry:n, Metsäteollisuus ry:n, Turveteollisuusliitto ry:n ja Suomen turvetuottajat ry:n hyväksymää Energiaturpeen laatuohjetta 2006 (Turvetuotantoalueiden hankintaopas PK-turvetuottajille, Virtanen & Hirvasniemi 2007). Jyrsin- ja palaturpeen laatuluokat on liitteenä (liite 4) Kotitarvetuotantoon soveltuvien soiden syvyydelle, turpeiden tuhka- ja rikkipitoisuudelle, turvelajille ja tilavuuspainolle ei ole asetettu niin tiukkoja laatuvaatimuksia kuin PK- tai valtakunnalliseen tuotantoon soveltuvien soiden turpeille. PK- ja valtakunnallisen tason turvetuotannon yksittäisen tuotantoalueen vähimmäispinta-alana on pidetty 5 ha:n suuruista aluetta, joka voi koostua useasta lähekkäin olevasta lohkosta. Kotitarvetuotannolle ei ole asetettu pinta-alarajaa. Kotitarveturvetuotannossa kulkuyhteys suolle olisi oltava valmiina jo ennen tuotannon aloittamista alkukustannusten pienentämiseksi. Esim. turvepohjaiset pellot ovat usein helposti otettavissa turvetuotantoon. Suopeltojen ongelmana on kuitenkin usein ohutturpeisuus ja turpeen huono laatu. Peltojen turpeessa on usein korkea tuhkapitoisuus ja epäedulliset tuhkan sulamisominaisuudet pellolle vietyjen maa-ainesten ja lannoitteiden johdosta. Energiaturpeen tuhkan muodonmuutoslämpötila on ilmoitettava käyttäjälle, jos lämpötila on alle 1100 C (Energiaturpeen laatuohje 2006) Puuston ei katsota nykyisin olevan ongelma valtakunnallista tai PK-turvetuotantoa suunniteltaessa, mutta kotitarvetuotannossa se on kustannuksia lisäävän vaikutuksensa vuoksi tuotannon aloittamista vaikeuttava tekijä. Toisaalta metsäojitettujen soiden puustosta voidaan saada tarvepuuta ja myyntituloja tuotannon alkuvaiheessa. Suon muoto, suon pohjan topografia ja kuivatusmahdollisuudet on myös otettava huomioon turvetuotantoa suunniteltaessa. Turvetuotantoaluetta suunniteltaessa on huomioitava, että sarkaojien kaltevuuden on vesiensuojelusyistä oltava alle 1,5 m/ km. Suon luontoarvot määräävät nykyisin yhä enemmän, voidaanko suo ottaa turvetuotantoon. Merkittäviä luontoarvoja ovat harvinaiset eliölajit ja ns. avainbiotoopit, jotka on kuvattu metsälaissa (Savolainen 1997b) ja luonnonsuojelulaissa (Savolainen 1997a). Nykyisin turvetuotantoon otettavat suot ovat yleensä metsäojitettuja soita. Luonnontilaisia soita otetaan nykyisin turvetuotantoon erittäin vähän. Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa. Jos turvetuotantoalue on yli 10 hehtaaria, suon ojittamiselle tai turvetuotannolle on oltava ympäristölupa. Sen myöntää ympäristölupavirasto (Ranta 2007). Luvassa lupaviranomainen ottaa kantaa hankkeen toteutukseen, vesienkäsittelyyn ja ympäristövaikutuksiin. Ympäristöluvassa määrätään mm. sallituista päästöistä suoja-alueista ja puhdistuslaitteista, sekä velvoitetarkkailusta ja mahdollisista korvausvelvoitteista. Mikäli turvetuotantoalue on yli 150 ha, alueelle pitää tehdä YVA -lain (Ranta 2007) mukaiset selvitykset ennen tuotannon aloittamista. Uusille turvetuotantoon otettaville alueille tehdään luontoselvitys, jossa selvitetään mm. suon kasvillisuus, linnusto, pöly- ja meluvaikutukset, maiseman muutokset, sekä vaikutukset terveyteen ja yleiseen viihtyvyyteen (Turveteollisuusliitto 2002). Turvekerrostuman paksuus, maatuneisuus ja turvelaji sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta poltto aineeksi on nojauduttu energia turpeen uusiin laatu ohjeisiin (Energia turpeen laatuohje 2006). Soista, joista on otettu näytteitä laboratoriomäärityksiä varten, ja jotka soveltuvat energia turvetuotantoon, on ilmoitettu jyrsin turpeen laatu luokka energia turpeen laatu ohjeessa olevan taulukon 6 mukaisesti. Oletuksena on ollut, että turpeen kosteus vastaa M50-kosteusarvoa. Palaturpeen laatuluokat ovat taulukossa 5 (liite 4). Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen maatuneisuuteen, rahkasammaltyyppiin ja kerrostuman paksuuteen. Arvioinnissa on noudatettu Toivosen (1997) esittämää heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitusta (liite 3). Heikosti maatunutta rahkaturvetta käytetään ympäristö- ja kasvualustakäytössä. Ympäristöturpeella tarkoitetaan viherrakentamiseen, maatalouskäyttöön, nesteiden, kaasujen, ravinteiden ja raskasmetallien sitomiseen sekä erilaisten jätteiden kompostointiin ja biologiseen hajotukseen soveltuvia tur- 13

Teuvo Herranen peita. Heikosti maatunut rahkaturve soveltuu hyvin karjan ja turkiseläinten kuivikkeeksi. Turpeen etuina ovat hyvä nesteen- ja hajun pidätyskyky sekä kompostoitavuus. Yhdyskuntien ja teollisuuden jätehuollossa turve soveltuu erilaisten orgaanisten jätteiden, kuten jätevesilietteiden ja elintarviketeollisuuden jätteiden, kompostointiin. Heikosti maatunutta rahkaturvetta käytetään myös jonkin verran öljyntorjunnassa ja suodatinaineena sekä ilman että jäteveden puhdistuksessa. Teollisuudessa ja jätevesien puhdistuksessa turve toimii paitsi ravinteiden pidättäjänä, myös tehokkaana raskasmetallien sitojana. Vaaleaa rahkaturvetta käytetään lisäksi maataloudessa maanparannusaineena lisäämässä maaperän kuohkeutta ja orgaanisen aineksen määrää. Kasvualustakäytössä vaalea rahkaturve on, kasvien lasinalaisviljelyn tuotantomenetelmien uudistumisen myötä, menettämässä aiempaa valta-asemaansa tummille turvelaaduille. Heikosti maatuneiden vaaleiden rahkaturpeiden käyttö kasvuturpeina perustuu rahkasammalten veden- ja ravinteiden pidätyskykyyn, sekä suureen huokostilavuuteen, joilla ei ole nykyisessä lasinalaisviljelytekniikassa niin suurta merkitystä, kuin aikaisemmin. Lasinalaisviljelyssä, kuten vihannesten ja kukkien kasvattamisessa, ollaan siirtymässä maatuneen kasvuturpeen käyttöön. Nykyisin kasvuturpeet koostuvat usein eri maatumisasteella olevien turvelaatujen ja muiden materiaalien sekoituksista. Määriteltäessä suon soveltuvuutta energia- ja kasvuturvetuotantoon on käytetty seuraavia maatuneisuus-, turvelaji- ja syvyysarvoja: Energiaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on saravaltaista (H 1 10) tai maatunutta rahkavaltaista (yli H 4) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisten turvepeltojen ja ojitusalueiden syvyys on yli 1m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Vaalean rahkaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on heikosti maatunutta (H 1 3) ja sisältää yli 90 % rahkasammaljäänteitä * luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 m, josta vaalean rahkaturpeen osuus on vähintään 0,8 m * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Tuotanto kelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keski syvyydestä vähennetty pohjan epä tasaisuu desta riippuen 0,3 0,5 m, mikä vastaa suon pohjalle jäävää, yleensä vaikeasti hyödyn nettävää, usein runsastuhkaista kerrosta. Suo kohtaisissa selos tuksissa on ilmoitettu turve tuotantoon soveltuvaksi määritelty pinta-ala ja alueen tuotanto kelpoinen turvemäärä. Nämä suot ovat mukana turve tuotantoon sovel tuvien alueiden kokonais määrässä. Energiaturpeen tuotantoon palaturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turpeen maatuneisuus on yli H 4 * turve ei ole puhdasta saraturvetta (palat murenevat) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisen turvepellon ja ojitusalueen syvyys on yli 1 m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu 14

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 PYHÄNNÄLLÄ TUTKITUT SUOT 55. Kivineva Kivineva (kl. 3413 02, x = 7112,8, y = 3461,3) sijaitsee noin 13 km Pyhännän keskustasta länsiluoteeseen. Se rajoittuu pääosin moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsi- ja itäpuolelle johtaa metsäautotiet. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 10 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 1,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 3,0/10 ha (kuva 4). Suon pinta viettää länteen noin 4 m/km. Kivineva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta veto-ojia länteen Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 75 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,4 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajina on hiekka (100 %). Liejua ei ole tavattu. Kivinevan suotyypeistä on rämeellä 31 %, avosuolla 8 % ja turvekankaalla 61 %. Vallitsevana suotyyppinä on karhunsammalmuuttuma. Keskimääräi- nen pinnan mättäisyys on 27 % ja mättäiden korkeus 1,9 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tukkipuutai pinotavara-asteen koivua ja mäntyä. Kivinevan turpeista on rahkavaltaisia 31 % ja saravaltaisia 69 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 21 % ja rahkasaraturve (SC) 68 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 8 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 20 % kokonaisturvemäärästä. Suon pinnassa on ohut heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros. Muu osa turvekerrostumasta on yleensä paremmin maatunutta saravaltaista turvetta. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä pintaturvekerroksessa, kortteen ja puun jäännökset ovat yleisiä pohjaturvekerroksessa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuudestaan johtuen Kivineva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 4. Kivinevan tutkimuspisteet. 15

Teuvo Herranen 56. Yrkönneva Yrkönneva (kl. 341302, x = 7116,1, y = 3463,2) sijaitsee noin 6 km Pyhännän keskustasta luoteeseen. Se rajoittuu lännessä ja etelässä jyrkkäpiirteiseen Kivijärvenkankaan harjumuodostumaan, muualla osittain soistuneisiin loivapiirteisiin hiekkakankaisiin. Lounaassa Kivijärvenkangas erottaa Yrkönnevan Kivijärven Natura-alueesta. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolella on Iisalmi-Pulkkila autotie, länsi- ja itäpuolella metsäautotiet. Suolla on 63 tutkimuspistettä ja 55 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,8/10 ha ja syvyyspisteitä 2,4/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,2/10 ha (kuva 5). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 117 123 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 3 8 m/ km. Yrkönneva on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten Kiviojan ja Oulaistenojan kautta Kortteisen tekojärveen ja edelleen Lamujokea Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 225 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 59 ha, yli 1,5 metrin 32 ha ja yli 2 metrin 11 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,7 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (94 %) ja hiesu (4 %). Liejua on suon pohjalla muutamalla pisteellä 10 20 cm. Yrkönnevan suotyypeistä on rämeellä 79 % ja turvekankaalla 21 %. Vallitsevana suotyyppinä on muuttunut tupasvillaräme. Yleisiä ovat myös muuttuneet isovarpuräme ja varsinainen sararäme sekä ruohoturvekangas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 31 % ja mättäiden korkeus 3,2 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää tai tiheää pinotavara- ja tukkipuustoa. Yrkönnevan turpeista on rahkavaltaisia 90 % ja saravaltaisia 10 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 25 %, sararahkaturve (CS) 65 % ja rahkasaraturve (SC) 10 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 52 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Suon länsi- ja itäosan altaissa on yleisesti 0,5 0,8 m paksu heikosti (H1 4) maatunut pintarahkakerros, joka koostuu suurimmaksi osaksi Acutifolia ja Cuspidata -ryhmien rahkasammalien jäännöksis- tä. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on paksuhko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta, jonka lisätekijänä on yleisesti puu. Suon keskiosa on hyvin ohutturpeinen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,02 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,03 %. Yrkönnevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,2 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,5 16,8), ph-arvo 4,5 (3,2 5,7), vesipitoisuus märkäpainosta 87,7 % (83,0 92,9) ja kuiva-ainemäärä 116,6 kg/suo-m 3 (69,2 155,0). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,1 MJ/kg (19,3 23,6) ja 50 %:n kosteudessa 9,8 MJ/kg (8,4 10,6). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,31 % kuivapainosta (0,14 0,88). Yrkönnevan länsiosan yli 1,5 metrin syvyisen alueen (21 ha) heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon ja pohjalla oleva turvekerros energiaturvetuotantoon. Suon itäosan yli 1,5 m:n syvyinen alue ei sovellu turvetuotantoon alueen läpi virtaavan Kiviojan aiheuttamista pohjaturvekerroksen korkeista tuhka- ja rikkipitoisuuksista johtuen. Suon keskiosa ei hyvin ohutturpeisena sovellu turvetuotantoon. Käyttökelpoinen kasvuturvemäärä on noin 0,11 milj. suo-m 3. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 0,24 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,024 milj. tn (98,1 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,51 milj. GJ eli 0,14 milj. MWh (21,7 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,45 milj. GJ eli 0,13 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,54 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A6.0,Q8.0,S0.35. 16

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 5. Yrkönnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 17

Teuvo Herranen 57. Liejuneva Liejuneva (kl. 3413 02, x = 7114,0, y = 3462,3) sijaitsee noin 6 km Pyhännän keskustasta luoteeseen. Suo muodostuu kahdesta altaasta, joita erottaa toisistaan turvepelto. Se rajoittuu pohjoisessa Kivijärven Natura 2000 -alueeseen ja muualla kumpumoreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon keskiosaan ulottuu tilustie ja eteläpuolelle metsäautotie. Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 57 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,3/10 ha ja syvyyspisteitä 6,7/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 10,0/10 ha (kuva 6). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 121 127 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 2,5 m/ km. Liejuneva on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten pohjoiseen Kivijärveen, josta Kivijärvenojaa Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 85 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 30 ha, yli 1,5 metrin 18 ha ja yli 2 metrin 5 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,5 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajit ovat moreeni (48 %), hiekka (33 %) ja hieta (19 %). Liejua on suon pohjalla paikoin 10 60 cm. Liejunevan suotyypeistä on rämeellä 75 % ja turvekankaalla 25 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat eriasteiset rahkarämeet, muuttunut tai luonnontilainen isovarpuräme ja puolukkaturvekangas. Suon koillisosassa on turvepehkun nostokuoppia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 39 % ja mättäiden korkeus 2,9 dm. Suopuusto on pääosin harvasta tiheään pinotavara-asteen tai vajaatuottoista mäntyä. Liejunevan turpeista on rahkavaltaisia 76 % ja saravaltaisia 24 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 37 %, sararahkaturve (CS) 39 % ja rahkasaraturve (SC) 24 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 53 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 13 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on yleensä ohut (20 70 cm) heikosti (H1 4) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla ja varpu ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on kerros hyvin maatunutta rahka- tai saravaltaista turvetta, jonka yleisimmät lisätekijät ovat puu ja korte. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,8. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 2,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 3,1 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,8 %. Liejunevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,7 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,6 5,8), ph-arvo 3,9 (3,3 4,6), vesipitoisuus märkäpainosta 87,2 % (81,6 91,5) ja kuiva-ainemäärä 123 kg/suo-m 3 (83 154). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,8 MJ/kg (20,9 24,1) ja 50 %:n kosteudessa 10,2 MJ/kg (9,2 10,8). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % kuivapainosta (0,12 0,26). Liejunevasta soveltuu energiaturvetuotantoon suon pohjoisosan kaksi yli 1,5 metrin syvyistä aluetta, joiden yhteispinta-ala on 18 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,25 milj. suo-m 3 (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,031 milj. tn (122,6 kg/ m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 0,70 milj. GJ eli 0,19 milj. MWh (22,8 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 0,63 milj. GJ eli 0,17 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,68 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S0.20. Liejunevan vedet laskevat Kivijärven valtakunnallisesti arvokkaalle lintuvesialueelle, joka on myös Natura alue. Siten suo joudutaan todennäköisesti jättämään turvetuotannon ulkopuolelle. 18

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 6. Liejunevan tutkimus- ja syvyyspisteet 19

Teuvo Herranen 58. Kenkäsaarenneva Kenkäsaarenneva (kl. 3413 02, x = 7112,0, y = 3462,5) sijaitsee noin 11 km Pyhännän keskustasta länteen. Se rajoittuu pääosin loivapiirteiseen moreenimaastoon, luoteessa osittain Kivinevaan ja kaakossa Lautakankaansuohon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon lounaispuolella on paikallistie, länsi- ja pohjoispuolelle sekä suon eteläosaan johtaa metsäautotiet. Suolla on 33 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,6/10 ha ja syvyyspisteitä 2,7/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,3/10 ha (kuva 7). Suon pinta viettää luoteeseen noin 4 8 m/km. Kenkäsaarenneva on ojitettu kokonaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia myöten luoteeseen Kivinevalle, josta Lamujokeen ja edelleen Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 125 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on vain 3 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 1,3 m. Suon pohja on melko tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (96 %) ja moreeni (4 %). Liejua ei ole tavattu. Kenkäsaarennevan suotyypeistä on rämeellä 45 %, avosuolla 21 % ja turvekankaalla 33 %. Val- litsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet rimpineva, varsinainen sara- ja isovarpuräme sekä ruohoturvekangas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 29 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää pinotavara-asteen mäntyä ja koivua. Kenkäsaarennevan turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 5 %, sararahkaturve (CS) 51 % ja rahkasaraturve (SC) 44 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 4 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 37 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 7 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on 10 30 cm paksu heikosti (H1 3) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla, varpu, siniheinä ja tupasluikka ovat melko yleisiä lisätekijöitä. Pohjalla on ohuehko kerros kohtalaisen hyvin maatunutta yleensä saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,1. Liekoja ei ole tavattu. Ohutturpeisuudestaan johtuen Kenkäsaarenneva ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 7. Kenkäsaarennevan tutkimus- ja syvyyspisteet 20

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 59. Kotineva Kotineva (kl. 3413 02, x = 7113,9, y = 3464,3) sijaitsee noin 3 km Pyhännän keskustasta luoteeseen. Se rajoittuu pääosin topografialtaan loivapiirteiseen hiekkakangasmaastoon, pohjoisessa osaksi peltoihin ja Iisalmi-Pulkkila autotiehen sekä kaakossa peltoihin ja kytöheittoihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon kaakkoisosan läpi johtaa tie talotehtaalle. Suolla on 42 tutkimuspistettä ja 82 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 1,7/10 ha ja syvyyspisteitä 3,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,0/10 ha (kuva 8). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 123 129 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 2,5 3 m/ km. Kotineva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Suon länsiosan keskellä ei juuri ole ojitusta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suolta on laskuoja pohjoiseen Kiviojaan, mistä Oulaistenojan kautta Kortteisen tekojärveen ja edelleen Lamujokea Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 250 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 140 ha, yli 1,5 metrin 95 ha ja yli 2 metrin 55 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 4,5 m. Suon pohja on vaihteleva. Pohjamaalajit ovat hieta (50 %), hiekka (45 %) ja moreeni (5 %). Liejua on suon pohjalla paikoin 5 40 cm. Kotinevan suotyypeistä on rämeellä 88 % turvekankaalla 5 % ja pellolla 7 %. Suo on pääasiassa ojitettua tai luonnontilaista isovarpurämettä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 58 % ja mättäiden korkeus 3,5 dm. Suopuusto on pääosin keskitiheää riuku- ja pinotavara-asteen mäntyä. Kotinevan turpeista on rahkavaltaisia 57 % ja saravaltaisia 43 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 15 %, sararahkaturve (CS) 42 %, rahkasaraturve (SC) 42 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 24 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 8 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 13 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on 20 100 cm paksu heikosti (H1 4) maatunut pintarahkakerros. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Pohjaturvekerros on paremmin maatunutta saravaltaista turvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 4,7. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,2 %. Kotinevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,9 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,7 14,7) ja ph-arvo 4,0 (3,3 4,5). Näytteistä on määritetty vain turvelaji, maatuneisuus, ph ja tuhkapitoisuus. Kotinevan pintaosa soveltuu kasvuturvetuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Suon 95 ha:n laajuisella, yli 1,5 m syvällä alueella on 0,62 milj. suo-m 3 kasvu-, kuivike- ja imeytysturvetuotantoon soveltuvaa H1 4 -maatunutta turvetta, joka kuuluu laatuluokkiin 2 ja 3. Heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on noin 1,43 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,3 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,146 milj. tn (102 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 3,15 milj. GJ eli 0,88 milj. MWh (21,6 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 2,80 milj. GJ eli 0,78 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,55 MWh. Suon pinta- ja pohjaturvenäytteissä on tavattu korkeita tuhkapitoisuuksia. 21

Teuvo Herranen Kuva 8. Kotinevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 22

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 60. Niemelä Niemelä (kl. 3413 01, x = 7109,0, y = 3462,0) sijaitsee noin 7 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu pohjoisessa Soidinkallion moreeni- ja kallioalueeseen sekä peltoihin, lännessä Soidinkankaaseen ja paikallistiehen, idässä Lamujokeen ja etelässä hiekkamaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolella on Kokkola-Kajaani -autotie. Suolla on 21 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 3,8/10 ha ja syvyyspisteitä 3,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,9/10 ha (kuva 9). Suon pinta viettää itään noin 6 25 m/km. Niemelä on ojitettu kokonaan. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta ojia pitkin Lamujokeen, joka laskee Kortteisen tekojärven kautta Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 55 ha. Yli metrin syvyistä aluetta ei havaittu. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 0,8 m. Suon pohja on tasainen. Pohjamaalajit ovat hiekka (56 %) ja moreeni (44 %). Liejua ei ole tavattu. Niemelän suotyypeistä on rämeellä 76 %, avosuolla 19 % ja turvekankaalla 5 %. Vallitsevina suotyyppeinä ovat muuttuneet isovarpuräme ja lyhytkortinen neva. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 29 % ja mättäiden korkeus 3,0 dm. Suopuusto on pääosin harvasta tiheään pinotavara-asteen mäntyä. Suon turpeet ovat rahkavaltaisia. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 25 % ja sararahkaturve (CS) 75 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 54 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Ohutturpeisuudestaan johtuen suo ei sovellu turvetuotantoon, eikä turvenäytteitä ole otettu. Suota ei ole myöskään vaaittu. Kuva 9. Niemelän tutkimus- ja syvyyspisteet. 23

Teuvo Herranen 61. Rimminneva Rimminneva (kl. 3413 01, x = 7109,1, y = 3464,6) sijaitsee noin 4 km Pyhännän keskustasta länsilounaaseen. Se rajoittuu etelässä Kokkola-Kajaani autotiehen, lännessä paikallistiehen, muualla hiekkasaarekkeisiin ja peltoihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon koillisosaan ulottuu metsäautotie. Suolla on 136 tutkimuspistettä ja 250 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,1/10 ha ja syvyyspisteitä 3,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,9/10 ha (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 132 137 m, ja pinta viettää länsiosassa luoteeseen ja itäosassa koilliseen noin 4 m/km. Rimminnevan keskiosa on ojittamatta ja reunaosat yleensä tiheään ojitettu. Kuivatus mahdollisuudet ovat hyvät. Suon länsiosan vedet laskevat ojia myöten Lamujokeen, jota Kortteisen tekojärven läpi Siikajokeen. Suon itäosan vedet valuvat ojia myöten Pyhännänjärveen, josta Pyhännänjokea Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 650 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 140 ha, yli 1,5 metrin 60 ha ja yli 2 metrin 35 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,9 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (57 %), moreeni (27 %) ja hieta (15 %). Liejua on suon pohjalla vain muutamilla pisteillä suon eteläosassa 5 20 cm. Rimminnevan suotyypeistä on rämeellä 52 %, avosuolla 44 %, korvessa 1 % ja turvekankaalla 3 %. Suon keskiosa on pääasiassa luonnontilaista rimpinevaa. Paikoin on rahka- ja lyhytkorsinevaa, jotka ovat osaksi ojitettuja. Reunoilla on vallitsevana pääosin ojitettu isovarpuräme. Yleinen on myös pääosin muuttunut rahkaräme. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 53 % ja mättäiden korkeus 3,3 dm. Suopuusto on pääosin melkein aukeasta keskitiheään taimi- tai riukuasteen ja vajaatuottoista mäntyä. Rimminnevan turpeista on rahkavaltaisia 45 % ja saravaltaisia 55 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 11 %, sararahkaturve (CS) 34 % ja rahkasaraturve (SC) 54 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 35 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 2 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Suurimmassa osassa suota suon pinnassa on heikosti maatunut rahka- tai saravaltainen turve. Tupasvilla on melko yleinen lisätekijä. Pohjalla on yleensä kerros paremmin maatunutta saravaltaista turvetta. Korte on melko yleinen lisätekijä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Liekoja ei ole tavattu. Rimminnevalta on otettu näytteet pisteiltä A600+100, A600+600 ja A1000+200. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,3 % kuivapainosta (vaihteluväli 2,2 7,0), ph-arvo 4,2 (3,3 4,7), vesipitoisuus märkäpainosta 89,2 % (84,9 93,2) ja kuiva-ainemäärä 110,4 kg/suo-m 3 (66,6 149,6). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,3 MJ/kg (20,6 23,6) ja 50 %:n kosteudessa 9,9 MJ/kg (9,1 10,6). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % kuivapainosta (0,13 0,22). Rimminnevan eteläosan yli 1,5 metrin syvyinen yhtenäinen alue (54 ha) soveltuu energiaturvetuotantoon. Alueella on noin 0,86 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,095 milj. tn (110,4 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 2,11 milj. GJ eli 0,59 milj. MWh (22,3 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,87 milj. GJ eli 0,52 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,60 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q8.0,S0.20. 24

Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 10. Rimminnevan tutkimus- ja syvyyspisteet. 25

Teuvo Herranen 62. Oulaistenneva Oulaistenneva (kl. 3413 02, x = 7115,3, y = 3466,9) sijaitsee noin 3 km Pyhännän keskustasta pohjoisluoteeseen. Se rajoittuu moreenimaastoon ja hiekkakankaisiin. Suon pohjoisosassa ovat Iso-Oulainen järvi ja Pikku-Oulainen lampi. Koillisessa suo rajoittuu metsäautotien välityksellä Ruostenevaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä myös suon luoteis- ja eteläpuolelle johtaa metsäautotiet. Lisäksi suon lounaispuolella on Iisalmi-Pulkkila autotie ja itäpuolella Pyhäntä-Kestilä autotie. Suolla on 73 tutkimuspistettä ja 129 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 2,1/10 ha ja syvyyspisteitä 3,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 5,9/10 ha (kuva 11). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 124 126 m, ja pinta viettää Iso-Oulaiseen noin 2 3 m/ km. Oulaistenneva on ojitettu Iso-Oulaisen ympäristöä ja suon itäosaa lukuun ottamatta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suolta Iso-Oulainen järven kautta Oulaistenojaan, josta edelleen Kortteisen tekojärven läpi Lamujokeen. Tästä vedet valuvat Siikajokeen. Suo kuuluu vesistöalueeseen 57.063, Kortteisen alue. Suon kokonaispinta-ala on 340 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta 125 ha, yli 1,5 metrin 70 ha ja yli 2 metrin 20 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,9 m. Suon pohja on vaihteleva. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (66 %), hiesu (13 %) ja moreeni (10 %). Liejua on suon pohjalla vain muutamilla pisteillä 10 cm:n kerros. Oulaistennevan suotyypeistä on rämeellä 63 %, avosuolla 34 % ja turvekankaalla 3 %. Vallitsevina suotyyppeinä suon länsiosassa ovat lyhytkortinen neva, varsinainen saraneva ja rahkaneva. Suon itäosassa ovat vallitsevina tupasvilla- ja rahkaräme, jotka ovat osittain ojitettuja sekä lyhytkorsinevaräme. Iso-Oulaisen reunoilla on myös luhtanevaa. Keskimääräinen pinnan rahkamättäisyys on 48 % ja mättäiden korkeus 2,1 dm. Puusto on pääosin melkein aukeasta keskitiheään vajaatuottoista mäntyä. Oulaistennevan turpeista on rahkavaltaisia 74 % ja saravaltaisia 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkaturve (S) 37 %, sararahkaturve (CS) 38 % ja rahkasaraturve (SC) 25 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 43 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 22 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Suolla on yleensä ohut heikosti (H1 3) maatu- nut pintarahkakerros. Tupasvilla on yleinen lisätekijä. Pohjalla on kerros kohtalaisen hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Puu ja korte ovat yleisiä lisätekijöitä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahka valtaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 6,6. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 %. Oulaistennevalta on otettu näytteet viideltä pisteeltä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,7 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,4 10,3), ph-arvo 4,4 (3,3 5,6), vesipitoisuus märkäpainosta 87,3 % (81,4 95,5) ja kuiva-ainemäärä 138,6 kg/suo-m 3 (97,2 189,7). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 23,2 MJ/kg (20,3 25,2) ja 50 %:n kosteudessa 10,4 MJ/kg (8,9 11,4). Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,22 % kuivapainosta (0,15 0,57). Oulaistennevasta soveltuu energiaturvetuotantoon suon itäosan isompi yli 1,5 m syvä alue (31 ha). Alueella on noin 0,50 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta (pohjalta vähennetty 0,5 m paksu kerros, ja lammen ympärille jätetty 100 metrin syojavyöhyke). Energiaturpeen kuiva-ainemäärä on noin 0,069 milj. tn (138,6 kg/m 3 ) ja kuivan turpeen energiasisältö 1,61 milj. GJ eli 0,45 milj. MWh (23,2 MJ/kg). Käyttökosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,45 milj. GJ eli 0,40 milj. MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö käyttökosteudessa on keskimäärin 0,81 MWh. Energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan turve kuuluu laatuluokkaan M50,A4.0,Q10.0,S0.25. Iso-Oulainen on hyvä kalajärvi, ja suon yli 1,5 metrin syvyisten alueiden pohjaturvekerros on suurelta osin järven tai lammen pinnan alapuolella. Siten kuivatusvaikeudet ovat todennäköisiä. Suojavyöhykkeen (100 m) vähennyksen jälkeen suon länsiosaan ei juuri jäisi tuotantokelpoista aluetta. Lisäksi suon pinnassa oleva heikosti maatunut rahkavaltainen kerros on paikoin haitallisen paksu. Suon pohjaturvekerroksesta on yleisesti tavattu korkeita rikkipitoisuuksia. 26