ALAVIESKASSA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT. Abstract: The mires and peat reserves in the municipality of Alavieska, Western Finland

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 345 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 345 ALAVIESKASSA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Abstract: The mires and peat reserves in the municipality of Alavieska, Western Finland Espoo

2 Virtanen Kimmo, Kallinen Riitta-Liisa & Herranen Teuvo Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 345, 47 sivua, 30 kuvaa, 2 taulukkoa ja 4 liitettä. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut vuosina 1983 ja Alavieskan kunnan alueella 23 suota, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 3687 ha. Tämä on noin 80 % kunnan yli 20 ha:n suuruisten soiden pintaalasta. Tutkittujen soiden kokonaisturvemäärä on 35,5 milj. suo-m 3. Alavieskan soiden keskisyvyys on 1,0 m, josta heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen osuus on keskimäärin 0,2 m. Turvekerrostumien keskimaatuneisuus on 4,7. Tutkitusta suoalasta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 700 ha. Tämän alueen turvemäärä vastaa 40 % tutkittujen soiden turvemäärästä. Tutkittujen soiden turpeista 49 % on rahkavaltaisia ja 51 % saravaltaisia. Suotyyppihavainnoista noin puolet ovat rämeitä. Luonnontilaisten suotyyppien osuus on 33 % havainnoista. Alavieskan turvekerrostumien keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,1 % kuivapainosta, kuiva-aineen määrä 107 kg/suo-m 3 ja rikkipitoisuus 0,18 % kuivapainosta. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21 MJ/kg. Tähän raporttiin on koottu kaikki Alavieskan alueella tutkitut suot. Energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita löytyi 17 suolta yhteensä 712 ha. Näiden soiden yhteenlaskettu käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 7,2 milj. suo-m 3. Kokonaisturvemäärän energiasisältö 50 %:n käyttökosteudessa on noin 12 milj. GJ eli 3,3 milj. MWh. Alavieskassa on kasvuturvetuotantoon sopivia alueita 9 suolla yhteensä 292 ha. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta on yhteensä 2,7 milj. suo-m 3. Alavieskassa ei ole suojeluohjelmiin kuuluvia soita. Avainsanat: suo, turve, energia, Alavieska Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO Sähköposti: kimmo.virtanen@gsf.fi ISBN ISSN

3 Virtanen Kimmo, Kallinen Riitta-Liisa & Herranen Teuvo The mires and peat reserves of the municipality of Alavieska. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Report of peat investigation 345, 47 pages, 30 figures, 2 tables and 4 appendices. The Geological Survey of Finland studied 23 mires in the municipality of Alavieska in 1983 and They cover 3687 hectares, which is 80% of the mires over 20 hectares area in Alavieska, and contain about 35.5 million cubic meters of peat in situ. The mean depth of peat is 1.0 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of peat is 4.7. The area deeper than 1.5 m covers 700 hectares and contains about 40 % of the total peat quantity. The portion of Sphagnum predominant peat is 49 % and Carex predominant peat 51 %. The most common site types are pine bogs. Pristine mires cover 33 % of the total peatland area. The average ash content of peat is 4.1 % of dry weight, the dry bulk density is 107 kg/per m 3 in situ and sulphur content 0.18 % of dry weight. The average effective calorific value of the dry peat is 21 MJ/kg. This report contains all the mires of Alavieska studied. Altogether 17 mires covering 712 hectares were evaluated suitable for fuel peat production. The available amount of fuel peat is about 7.2 million m 3 in situ and energy content at 50 % moisture 12 million GJ or 3.3 million MWh. Nine mires are suitable for horticultural peat production, covering 292 hectares. The quantity of horticultural peat is about 2.7 million m 3 in situ. The mires of Alavieska studied are not belonging to conservation programs. Keywords: mire, peat, energy, Alavieska Kimmo Virtanen, Riitta-Liisa Kallinen & Teuvo Herranen Geological Survey of Finland P.O. Box 1237 FIN KUOPIO FINLAND kimmo.virtanen@gsf.fi 3

4 4

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriomääritykset Aineiston käsittely ja tulosteet SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON TUTKITUT SUOT Hangaskurunkangas Koiraneva Akanrahka Huovonneva Haapasuo Isoneva Juvinrahka Karhunrahka Ruonanneva Luoteneva Heinineva Junkurainen Vääränneva Isoräme Honkiräme Soukanmaanneva Ylikorpi Yli-Kähtävä Sivakkaneva Aittoneva Niemenräme Korkiankurunrahka Vääräneva TULOSTEN TARKASTELUA Soiden levinneisyys ja soistuminen Suoyhdistymät ja suotyypit Turvekerrostumat Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotantoon Soidensuojelu YHTEENVETO KIITOKSET KIRJALLISUUS LIITTEET 5

6 6

7 JOHDANTO Alavieskan kunta sijaitsee Oulun läänin eteläosassa, Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Alavieskan turvetutkimukset liittyvät osana Geologian tutkimuskeskuksen tekemään valtakunnalliseen turvevarojen kokonaisinventointiin. Turvetutkimusten tarkoituksena on etsiä polttoturpeen ja kasvuturpeen raaka-aineen tuottamiseen soveltuvia soita sekä selvittää käyttökelpoisten turvevarojen laatu ja määrä. Tutkimuksissa huomioidaan myös soiden ja turpeen muut käyttömahdollisuudet. Tutkimustulokset palvelevat turpeen käyttäjiä ja antavat tietoja soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi maa- ja metsätalouteen sekä suojeluun ja virkistyskäyttöön Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Alavieskan turvevaroja vuosina 1983 ja Alavieskan alueella tutkittiin 23 suota, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 3687 ha (kuva 1). Alavieskan kunna maapinta-alasta yli 20 hehtaarin kokoisia soita on 4845 ha(virtanen er al. 2003), joten tutkittu suoala on noin 80 % yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Kunnan metsätieteellinen suoala on 8600 ha (Tomppo et al. 1998). Alueen suurin energiaturpeen käyttäjä on Fortumin Haapaveden lauhdevoimala, jonka vuotuinen turpeen käyttö on yli 3 milj. m 3. Turvetta käyttäviin Kokkolan ja Ylivieskan sähkö-lämpölaitoksiin on Alavieskasta alle 100 km:n kuljetusmatka. Alavieskan suot ovat Oulun suuren turvevoimalan, samoin kuin Pietarsaareen suurvoimalan, turpeen hankinta-alueella. Alavieskan ympäristössä on lisäksi monia energiaturvetta käyttäviä kunnallisia lämpökeskuksia. Tässä raportissa julkaistaan yleiskuvaus jokaisesta Alavieskan alueella tutkitusta suosta, niiden turvemääristä ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Geologian tutkimuskeskuksen turveinventoinnin kehittäminen ja maksullisuus -raportin (KTM, Energiaosasto 1990) mukaisesti yksityiskohtaisia tutkimustuloksia ei julkaista, vaan niitä voi tilata GTK:n Kuopion yksiköstä. Yksityiskohtaiset suoselosteet sisältävät mm. erilaisia suokarttoja, turvekerrostuman poikkileikkauskuvia sekä tarkempia tietoja turpeen laadusta, määrästä ja laboratorioanalyysien tuloksista. Tutkimustuloksa on mahdollista tilata palstoittain, soittain, kunnittain, maakunnittain tai vesistöalueittain. Alavieskan turvetutkimuksista on vastannut erikoistutkija Kimmo Virtanen. Tutkimuksia ovat maastossa tehneet tutkimusassistentti Teuvo Herranen sekä työnjohtajat Reijo Rantapelkonen ja Hannu Kinnunen. TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa noudatettiin Geologian tutkimuskeskuksen turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lappalainen, Sten & Häikiö 1984). Tutkittavat suot valittiin käyttäen apuna GTK:n lentomittausten tuloksena saatuja gammakarttoja (Virtanen 1997). Isot, yhtenäiset suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki on vedetty selkälinja ja sitä vastaan kohtisuoraan poikkilinjoja yleensä 400 metrin välein. Tutkimuspisteet on merkitty maastoon paaluin. Ne ovat selkälinjalla 100 metrin ja poikkilinjalla 200 metrin välein. Tutkimuslinjalta ja erillisiltä syvyysmittauslinjoilta turvekerrostuman paksuus määritettiin kairaamalla 50 metrin välein. Pienet ja rikkonaiset suot tutkittiin hajapistemenetelmällä. Suon pinnan korkeuden ja laskusuhteiden selvittämiseksi tutkimuslinjat vaaittiin ja korkeudet yhdistettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys (5-asteikko) ja mättäisyys (peittävyys -% ja korkeus). Puustosta määritettiin puulajisuhteet prosenttiosuuksina sekä kehitys- ja tiheysluokka. Kairauksin selvitettiin turvekerroksen paksuus, pääturvelajit ja turpeen lisätekijät (6- asteikko), turpeen maatuneisuus (von Postin 10- asteikko), turpeen kosteus (5-asteikko), tupasvillakuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%- osuus). Lisäksi kairauksin määritettiin liejukerrostumat sekä suon pohjamaalajit. 7

8 Kalajoki Ñ Alavieska Alavieskassa tutkitut suot 13 Tutkittu suo Valuma-alueen raja Suot Pellot Vesistö Tiet 0 5km Kuva1. Alavieskassa tutkitut suot vesistöalueittain 8

9 ALAVIESKASSA TUTKITUT SUOT VESISTÖALUEITTAIN 53. KALAJOEN VESISTÖALUE KALAJOEN ALAOSAN ALUE Hihnalankosken alue 1. Hangaskurunkangas 2. Koiraneva Alavieskan alue 3. Akanrahka 4. Huovonneva Vetenojan valuma-alue 5. Haapasuo 6. Isoneva Järviojan - Jukulaisojan valuma-alue 7. Juvinrahka 8. Karhunrahka 9. Ruonanneva 10. Luoteneva 11. Heinineva 12. Junkurainen 13. Vääränneva Kähtävänojan valuma-alue 14. Isoräme 15. Honkiräme 16. Soukanmaanneva 17. Ylikorpi 18. Yli-Kähtävä VÄÄRÄJOEN VALUMA-ALUE Vääräjoen alaosan alue 19. Sivakkaneva 20. Aittoneva 54. PYHÄJOEN VESISTÖALUE PYHÄJOEN ALAOSAN ALUE Talusojan valuma-alue 21. Niemenräme 22. Korkiankurunrahka 23. Vääräneva 9

10 Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella syvimmistä soista otettiin tilavuustarkat laboratorionäytteet siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon käyttökelpoista turvekerrostumaa (Korpijaakko 1981). Turvenäytteistä määritettiin GTK:n turvelaboratoriossa Kuopiossa happamuus, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino ja tuhkapitoisuus. Osasta näytteistä on määritetty myös lämpöarvo ja rikkipitoisuus. Vesipitoisuus ilmoitetaan prosentteina märkäpainosta ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivan turpeen painosta 815 ± 25 C:ssa hehkutettuna. Kuivatilavuuspaino ilmoittaa suossa olevan turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suo-m 3 ). Lämpöarvot on mitattu jauhetuista, homogenisoiduista ja pilleriksi puristetuista turvenäytteistä LECO AC-300 isotermisellä kalorimetrillä (ASTM D3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina lämpöarvoina kuivalle turpeelle ja 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle (MJ/kg). Turpeen rikkipitoisuus on analysoitu LECO SC rikkianalysaattorilla. Osasta turvenäytteistä on analysoitu LECO CHN -analysaattorilla hiili-, vety- ja typpipitoisuus sekä ICP -tekniikalla alkuainepitoisuuksia, kuten raskasmetalleja ja hivenalkuaineita. Lisäksi kasvuturvetuotantoon soveltuvista soista otettiin turvenäytteitä kasvuturpeen laadun määrittämiseksi. Näytteet jaettiin rahkasammallajikoostumuksen ja muiden turvetekijöiden perusteella eri kasvuturveluokkiin (Kasvuturpeen laadunmääritysohje, Turveteollisuusliitto 2000 & Toivonen 1997). Näytteistä määritettiin maatuneisuus, ph, tuhkapitoisuus ja kationinvaihtokapasiteetti (CEC), osasta myös turpeen rikkipitoisuus ja johtokyky (sähkönjohtokyky). Kationinvaihtokapasiteetilla määritetään turpeen ravinteiden ja veden pidätyskyky. Hyvän vaihtokapasiteetin raja-arvona pidetään 100 me / 100g (Puustjärvi 1973). Aineiston käsittely ja tulosteet Tutkimusaineistot on tallennettu atk:lle numeeriseen muotoon. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen et al. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän - tai syvyyskäyrän ja suon reunan - välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät on laskettu turvemäärillä painottaen. Maastossa havaitut lieko-osumat on muunnettu tilastollisesti kantopitoisuusprosenteiksi turvemäärästä erikseen 0 1 ja 1 2 metrin syvyyskerroksissa. Jokaisesta tutkitusta suosta on arkistoitu GTK:n turvearkistoon seloste ja piirretty kartta. Suoselosteissa on tietoja suon sijainnista, ympäristöstä, laskusuhteista, pinta-aloista, syvyyksistä, suotyypeistä, ojitustilanteesta, turvelajeista ja turpeen maatuneisuudesta. Turvenäytteiden laboratoriomääritystulokset on esitetty taulukkomuodossa ja tuloksista on laadittu lyhyt yhteenveto. Suon käyttökelpoisuudesta on tehty arvio, jossa on pyritty huomioimaan tärkeimmät tuotantoon vaikuttavat tekijät. Suokartasta (kuva 2) ilmenee tutkimuslinjojen ja -pisteiden sijainti, tutkimuspisteiden syvyydet, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus ja turpeen keskimaatuneisuus. Kartoille on myös piirretty suon syvyyskäyrät. Suon syvimmistä tutkimuslinjoista on piirretty poikkileikkausprofiileja (kuva 3), joista nähdään turvekerrostuman rakenne, turvelajit, maatuneisuus, pohjamaalajit ja suon kaltevuus. Yksityiskohtaisia suoselosteita, laboratoriotuloksia, erilaisia suokarttoja ja turvekerroksen poikkileikkausprofiileja voi tilata Geologian tutkimuskeskuksen Kuopion yksiköstä. 10

11 A850m -380m N N N N N N N N N N NN / / N N / 21 / 0 / 0 N 16 N N N N 8 / 12 N / N N / 26 N N N N 22 N / 10 N N N / N N N N N N N / 21 N N 13 0 / 0 / 0 N N 13 N / 21 N / N / m N N N 19 A0 N 14 N 14 3 A m A m Karhunrahka, , kl , Alavieska Turpeen paksuus 0-1m 1-1,5m 1,5-2m 2-3m Saareke 6.4 Keskimääräinen maatuneisuus 2/17 Heikosti maatuneen pintakerroksen/ koko turvekerrostuman paksuus (dm) N 14 Turvekerrostuman paksuus (dm) m N Kuva 2. Esimerkki suokartasta. Merkkien selitys liitteessä 4. 11

12 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. Merkkien selite liitteessä 4. SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Turvetuotannon laajuuden perusteella voidaan erottaa kolme eri tuotantomuotoa: teollinen, pienimuotoinen ja kotitarveturvetuotanto. Teollinen turvetuotanto on joko jyrsin- tai palaturvetuotantoa. Pienimuotoinen ja kotitarveturvetuotanto ovat pelkästään palaturvetuotantoa. Pienimuotoisella tuotannolla tarkoitetaan turvetuotantoa, jossa tuotantoyksikkö on pieni, mutta turve markkinoidaan muualle. Kotitarvetuotannolla tarkoitetaan turvetuotantoa, jossa tuotettu turve käytetään omalla tai lähitiloilla. Kotitarvetuotantoon soveltuvien soiden syvyydelle, turvelajille, turpeen tuhkapitoisuudelle ja tilavuuspainolle ei ole asetettu niin tiukkoja laatuvaatimuksia kuin pienimuotoiseen tai teolliseen tuotantoon soveltuvien soiden turpeille. Pienimuotoisen turvetuotantoalueen vähimmäispinta-ala on 5 ha. Tämä voi koostua useasta lähekkäin olevasta alueesta. Kotitarvetuotannolle ei ole asetettu pinta-alarajaa. Kotitarve- ja pienimuotoisessa turvetuotannossa kulkuyhteys suolle olisi oltava valmiina jo en- 12

13 nen tuotannon aloittamista alkukustannusten pienentämiseksi. Esim. turvepohjaiset pellot ovat usein helposti otettavissa turvetuotantoon. Puuston ei katsota nykyisin olevan ongelma teollista turvetuotantoa suunniteltaessa, mutta pienimuotoisessa ja kotitarvetuotannossa se on kustannuksia lisäävä ja siten tuotannon aloittamista vaikeuttava tekijä. Suon muoto, suon pohjan topografia ja kuivatusmahdollisuudet on myös otettava huomioon turvetuotantoa suunniteltaessa. Turvetuotantoaluetta suunniteltaessa on huomioitava, että sarkaojien kaltevuuden on vesiensuojelusyistä oltava alle 1,5 m/km. Suon luontoarvot määräävät nykyisin yhä enemmän voidaanko suo ottaa turvetuotantoon. Merkittäviä luontoarvoja ovat harvinaiset eliölajit ja ns. avainbiotoopit, jotka on kuvattu metsälaissa (1997) ja luonnonsuojelulaissa (1997). Nykyisin turvetuotantoon otettavat suot ovat yleensä metsäojitettuja soita. Luonnontilaisia soita otetaan nykyisin turvetuotantoon erittäin vähän. Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa. Jos turvetuotantoalue on yli 10 hehtaaria, suon ojittamisesta tai turvetuotannosta on oltava ympäristölupa. Sen myöntää ympäristölupavirasto. Luvassa lupaviranomainen ottaa kantaa hankkeen toteutukseen, vesienkäsittelyyn ja ympäristövaikutuksiin. Ympäristöluvassa määrätään mm. sallituista päästöistä, suoja-alueista ja puhdistuslaitteista, sekä velvoitetarkkailusta ja mahdollisista korvausvelvoitteista. Mikäli turvetuotantoalue on yli 150 ha, alueelle pitää tehdä YVA -lain (1994) mukaiset selvitykset ennen tuotannon aloittamista. Uusille turvetuotantoon otettaville alueille tehdään luontoselvitys, jossa selvitetään mm. suon kasvillisuus, linnusto, pöly- ja meluvaikutukset, maiseman muutokset sekä vaikutukset terveyteen ja yleiseen viihtyvyyteen (Turvetollisuusliitto 2002). Turvekerrostuman paksuus, maatuneisuus ja turvelaji sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Fysikaalisten ominaisuuksien osalta on noudatettu soveltaen Energiataloudellisen yhdistyksen, Lämpölaitosyhdistyksen ja Turveteollisuusliiton (1991) esittämiä laatuvaatimuksia jyrsin- ja palapolttoturpeelle (liite 2). Laatuvaatimusten mukaan turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 %:a, eikä rikkipitoisuus 0,3 %:a. Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen maatuneisuuteen, rahkasammaltyyppiin ja turvekerrostuman paksuuteen. Arvioinnissa on noudatettu Toivosen (1997) esittämää heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitusta ja soveltaen Turveteollisuusliiton (2000) kasvuturpeen laadunmääritysohjetta (liite 3). Määriteltäessä suon soveltuvuutta energia- ja kasvuturvetuotantoon on käytetty seuraavia maatuneisuus-, turvelaji- ja syvyysarvoja: Energiaturpeen tuotantoon palaturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turpeen maatuneisuus on yli H 4 * turve ei ole puhdasta saraturvetta (palat murenevat) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisen turvepellon ja ojitusalueen syvyys on yli 1 m * maatumaton pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu Energiaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on saravaltaista (H 1 10) tai maatunutta rahkavaltaista (yli H 4) * luonnontilaisen suon syvyys on yli 1,5 m * tasapohjaisten turvepeltojen ja ojitusalueiden syvyys on yli 1 m * maatumaton heikosti maatunut pintakerros (H 1 4) on alle 0,6 m paksu * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Viljelyturpeen (parhaan kasvuturpeen) tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: * turve on heikosti maatunutta (H 1 3) ja sisältää yli 90 % rahkasammaljäänteitä, joista yli 80 % Acutifolia -ryhmään kuuluvia * varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä on alle 3 % ja tupasvillan jäänteitä alle 6 % kuivaaineen painosta * luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 m, josta viljelyturpeeksi soveltuvaa vähintään 0,8 m * tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha 13

14 TUTKITUT SUOT 1. Hangaskurunkangas Hangaskurunkangas (kl ) sijaitsee noin 6 km Alavieskan keskustasta länteen (kuva 4). Suon ympäristö on ohuen moreenikerroksen peittämää kalliomaastoa. Suon pohjois- ja itäpuolta ympäröivillä kangassaarekkeilla on kalliopaljastumia ja suon länsipuolen kankaat ovat laajojen lohkarekivikoiden peitossa. Kulkuyhteydet ovat hyvät suon pohjois- ja itäpuolella kulkevien metsäautoteiden ansiosta. Hangaskurunkangas vaihtuu eteläosistaan Sivakkanevaksi. Suon pinnan korkeus on m mpy ja pinta viettää luoteeseen noin 2,5 m/ m. Vedet laskevat ojituksia myöten pohjoispuolen peltokanavien ja Suorsanojan kautta Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 165 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 45 ha ja yli 1,5 metrin syvyistä 20 ha. Suotyyppihavainnoista noin 60 % on turvekankaalla, noin kolmannes rämeellä ja loput avosuolla. Yleisimpiä suotyyppejä ovat puolukka- ja ruohoturvekangas. Suon itäosassa on myös varsinaisen sararämeen muuttamaa. Turpeesta on 33 % rahka-, 63 % sara- ja 4 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on runsaasti (29 %). Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (21 %), kortepitoinen rahkasaraturve (20 %) ja puuainespitoinen sararahkaturve (14 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus Kuva 4. Hangaskurunkankaan tutkimuslinjasto 14

15 on 5,3 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,7. Liekoja on erittäin vähän. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Hangaskurunkankaan itäosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Suon itäreunalta otetun yhden näytesarjan tuhkapitoisuudet ovat huomattavan korkeat, joten niitä ei ole huomioitu laskettaessa suokohtaisia keskiarvoja. Kahdelta muulta tutkimuspisteeltä otettujen tilavuustarkkojen turvenäytteiden keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 101 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 5,0 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,3 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,4 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,31 %, joka ylittää polttoturpeen laatuohjeen (1991) ilmoitustason (liite 3). Hangaskurunkankaasta soveltuu energiaturvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen alue, lukuun ottamatta suon itäosan runsastuhkaista aluetta. Tuotantoon sopivan alueen koko on 20 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä on 0,24 milj. suo-m 3. Ennen turvetuotannon aloittamista suolta on syytä ottaa lisää näytteitä runsastuhkaisen alueen tarkempaa rajaamista varten. 2. Koiraneva Koiraneva (kl ) sijaitsee noin 5 km Alavieskan keskustasta lounaaseen Alavieskan Raution maantien länsipuolella (kuva 5). Suo on tutkittu vuonna 1983 ja täydentäviä tutkimuksia on tehty vuonna Koiranevalla ja sitä ympäröivällä alueella on runsaasti lohkare- ja moreenipeitteisiä kalliosaarekkeita. Lounaassa suo rajoittuu osittain Sivakkanevaan ja kaakossa suo on maantien välityksellä yhteydessä Aittonevaan. Koiranevan pohjoispäässä on turvetuotannosta poistuva noin 30 ha:n alue, josta osa on nykyisin peltona ja riistapeltona. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät suon pohjois-, etelä- ja itäpuolella kulkevien metsäautoteiden ansiosta. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen noin 1,5 m/km. Vedet laskevat ojia myöten pohjoisluoteeseen ja edelleen Kalajokeen. Suon pinta-ala on 320 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 80 ha, yli 1,5 metrin syvyistä 26 ha ja yli kahden metrin syvyistä 8 ha. Koiranevan suotyyppihavainnoista yli puolet on avosuolla ja noin kolmannes rämeellä. Vuoden 1983 tutkimuksien aikana suon eteläinen osa oli luonnontilaista lyhytkortista nevaa. Muu osa suosta oli jo tuolloin suurimmaksi osaksi ojitettua ja vallitsevia suotyyppejä olivat lyhytkortisen nevan ja rimpinevan muuttumat. Suon reunaa kohden yleistyivät erilaiset rämeet ja niiden muuttumat. Vuoden 1983 tutkimusten jälkeen myös suon eteläinen osa on ojitettu. Turve on saravaltaista (74 %). Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (29 %) ja kortepitoinen rahkasaraturve (18 %). Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 15 %. Turvekerrostuma muodostuu suurimmaksi osaksi heikosti maatuneesta rahkasaraturpeesta, jossa on lisätekijöinä mm. kortetta ja puuta. Paikoin suon pohjois- ja eteläpäässä sekä keskiosassa rahkasaraturpeen päällä on keskimäärin 0,5 metrin kerros tupasvillapitoista sararahkaturvetta. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3. Liekoja on erittäin vähän. Suon yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Koiranevan pohjois- ja eteläosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 110 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 5,9 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,4 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,0 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,23 %. Koiranevasta soveltuu energiaturvetuotantoon yli 1,3 metrin syvyinen osa, joka muodostuu kolmesta erillistä alueesta, joista eteläisen pinta-ala on 26 ha, itäisen 8 ha ja pohjoisen 4 ha. Tuotantokelpoiset turvemäärät vastaaville alueille ovat 0,30 milj. suo-m 3, 0,09 milj. suo-m 3 ja 0,04 milj. suo-m 3. 15

16 334 Kuva 5. Koiranevan tutkimuslinjasto 16

17 3. Akanrahka Akanrahka (kl ) sijaitsee noin 4 km Alavieskan keskustasta itään Kalajoen pohjoispuolella (kuva 6). Suon etelä- ja itäpuolella on Ylivieskaan ja Jukulaisen kylään johtavat paikallistiet. Suo rajoittuu eteläpuoleltaan Erkkilännevan ja Akannevan laajoihin peltoalueisiin sekä pohjoisessa ja lännessä moreenipeitteiseen kalliomaastoon. Nykyisin Akanrahkan etelä- ja keskiosat (yht. 68 ha) ovat turvetuotannossa (kuva8). Myös suon pohjoisosaa (yht. 46 ha) valmistellaan kasvuturvetuotantoon. Suon pinta on m mpy ja viettää etelään noin 4 m/km. Vedet laskevat suon eteläosasta ojia myöten Pääskyskanavan kautta Kalajokeen sekä pohjoisosasta Ruonanojan kautta Kalajokeen. Suon pinta-ala on 240 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 155 ha, yli 1,5 metrin syvyistä 110 ha ja yli kahden metrin syvyistä 75 ha. Syvimmät alueet ovat suon pohjoisosassa, jossa suurin mitattu syvyys on 3,7 m. Suotyyppihavainnot jakautuvat tasaisesti avosuolle, rämeelle, turvekankaalle, pellolle ja tuotantoalueelle. Suon pohjoisosassa vallitsevia suotyyppejä ovat rahkaneva ja keidasräme (kuva7). Keskiosa on turvetuotantoaluetta, eteläosa peltoa ja ruohoturvekangasta. Suoalasta kolmannes on luonnontilaista. Turpeesta noin 60 % on rahka- ja noin 40 % saravaltaista. Yleisimmistä turvelajeista tupasvillapitoista rahkaturvetta ja rahkaturvetta on yhteen- Kuva 6. Akanrahkan tutkimuslinjasto 17

18 Kuva 7. Akanrahkan pohjoisosan rahkanevaa, Alavieska. Valokuva Teuvo Herranen Kuva 8. Turveauma ja palaturvetta Akanrahkalla. Valokuva Teuvo Herranen

19 sä 45 % ja kortepitoista rahkasaraturvetta 25 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 29 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,4. Suon yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Akanrahkalta on otettu kasvuturpeen laadun määrityksiä varten turvenäytteitä, joista on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhka- ja rikkipitoisuus, johtokyky ja vaihtokapasiteetti (CEC). Turvenäytteiden johtokykyarvot ovat pieniä, jolloin kasvuturvetuotannossa turpeeseen voidaan lisätä normaalit lannoitemäärät. Suurin osa turvenäytteiden vaihtokapasiteettiarvoista on yli 100 me / 100 g, mitä pidetään hyvän vaihtokapasiteetin rajana (Puustjärvi 1973). Suon pohjoisosassa on kaksi aluetta, joiden pinnassa on heikosti maatunutta (H 1 3) rahkaturvetta keskimäärin metrin paksuinen kerros. Alueista läntisemmän koko on noin 46 ha ja itäisemmän noin 16 ha. Viljelyturpeen raaka-aineeksi näiltä alueilta saadaan noin 0,54 milj. suo-m 3. Turpeen massasta 98 % on rahkasammaljäänteitä, josta yli 80 % kuuluu Acutifolia -ryhmään (A). Turpeen lisätekijänä on tupasvillaa noin 2 %, varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä on hyvin vähän. Suon muilla osilla (50 ha) heikosti maatunutta rahkaturvetta on keskimäärin 1,2 metrin paksuinen kerros, jonka rahkasammaljäänteistä on Cuspidata -ryhmän (Q) rahkasammalia 55 % ja Acutifolia - ryhmän rahkasammalia 45 %. Turpeen lisätekijänä on tupasvillaa 5 %, varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä on hyvin vähän. Turve soveltuu vaalean kasvuturpeen raaka-aineeksi ja tuotantokelpoinen turvemäärä on noin 0,6 milj. suo-m 3. Akanrahkalta on otettu myös tilavuustarkkoja turvenäytteitä. Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 83 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 1,4 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,4 MJ/kg ja 50 %:n käyttökosteudessa 8,5 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,11 %. Akanrahkan heikosti maatuneen rahkaturpeen alla on kerros kortepitoista rahkasaraturvetta, joka on maatuneisuudeltaan H 4 6. Tämä yli 1,5 metrin syvyinen, yhtenäinen ja pohjaltaan tasainen alue on kooltaan 110 ha ja soveltuu energiaturpeen tuotantoon. Tuotantokelpoinen energiaturvemäärä on 0,62 milj. suo-m Huovonneva Huovonneva (kl ) sijaitsee noin 6 km Alavieskan keskustasta itään, Jukulaisen paikallistien ja Akanrahkan turvetuotantoalueen itäpuolella (kuva 9). Pieni ja lahdekkeinen suo rajoittuu lännessä peltoihin ja muualla moreenipeitteisiin kalliomäkiin. Suon läpi kulkee metsäautotie. Suon pinta viettää länteen noin 4 m/km ja vedet laskevat suo-ojituksia pitkin Akannevan peltokanavien kautta Pääskyskanavaan, joka laskee eteläpuolella virtaavaan Kalajokeen. Huovonnevan pinta-ala on 35 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 7 ha. Suon turvemäärä on noin 0,28 milj. suo-m 3. Suo on tutkittu hajapistein. Suotyyppihavainnoista suurin osa (79 %) on turvekankaalla, loput ovat rämeellä ja pellolla. Vallitseva suotyyppi on puolukkaturvekangas. Turpeesta on 34 % rahka- ja 66 % saravaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat kortepitoinen rahkasaraturve (51 %) ja puuainespitoinen sararahkaturve (17 %). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 48 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 24 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Liekoja on erittäin vähän. Suon yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja savi. Huovonneva ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen vuoksi. 19

20 Kuva 9. Huovonnevan tutkimuslinjasto 5. Haapasuo Haapasuo (kl ) sijaitsee noin 6 km Alavieskan keskustasta luoteeseen Kalajoen Taluskylän maantien eteläpuolella (kuva 10). Suon pohjoispuolella on peltoa ja loivapiirteistä moreenimaastoa, joka jatkuu yhtenäisenä myös suon itäpuolelle. Suon etelä- ja länsiosia ympäröi rikkonainen moreenipeitteinen kalliomaasto sekä lounaisosaa peltoalue, jonka reunaa kulkee metsäautotie. Suon pinta on m mpy ja viettää pohjoisosassa kaakkoon Vetenjärven järvikuivion keskellä olevaan Vetenojaan noin 2,5 m/km. Eteläosassa suon pinta viettää luoteeseen Vetenojaan noin 4 m/km. Vedet laskevat suolta Vetenojan kautta Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 200 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 74 ha ja yli kahden metrin syvyistä 17 ha. Tutkimuspisteistä puolet on rämeellä, loput pääasiassa avosuolla ja turvekankailla. Suon eteläosa ja reuna-alueet ovat ojitettu. Yleisimpiä suotyyppejä ovat isovarpurämeojikko ja -muuttuma sekä ruohoturvekangas. Suon luonnontilaisella pohjoisosalla, Järvirahkalla, vallitsevia suotyyppejä ovat rahkaneva, -räme ja keidasräme. Turpeesta on 66 % rahka- ja 34 % saravaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat kortepitoinen rahkasaraturve (24 %) ja tupasvillapitoinen rahkaturve (22 %). Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita on 28 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 17 %. Suon luonnontilaisella pohjoisosalla turvekerrostuma on paksuin ja muodostuu pääasiassa tupasvillapitoisesta heikosti maatuneesta rahkaturpeesta. Suon pohjaturvekerros on hyvin maatunutta korteja puuainespitoista rahkasaraturvetta. Pohjaturvekerros on paksuin suon eteläosassa ja reuna-alueilla. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,0. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu, moreeni ja hiekka. Suon keskiosassa turvekerrostuman alla on cm:n paksuudelta liejua ja järvimutaa. Haapasuon pohjoisosasta on otettu turvenäytteitä kasvuturpeen laadun määritystä varten. Näytteistä on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhkapitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Samoilta pisteiltä on otettu myös tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 110 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen 20

21 lämpöarvo on keskimäärin 21,8 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,7 MJ/kg. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,2 % ja rikkipitoisuus 0,13 %. Haapasuosta soveltuu turvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen yhtenäinen alue (40 ha). Suon heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu vaalean kasvuturpeen tuotantoon ja pohjalla oleva turvekerros voidaan tuottaa tämän jälkeen energiaturpeena. Suon käyttökelpoiset kasvuturvevarat ovat 0,40 milj. suo-m 3 ja energiaturvevarat 0,18 milj. suo-m 3. Kuva 10. Haapasuon tutkimuslinjasto 21

22 6. Isoneva Isoneva (kl ) sijaitsee noin 3 km Alavieskan keskustasta pohjoiseen (kuva 11 ). Suon itä-kaakkoisreunaa sivuavan Alavieskan Taluskylän maantien lisäksi suon länsi- ja pohjoispuolella kulkee metsäautoteitä. Muualla suota ympäröi kallioinen moreenimaasto. Suon pinta viettää luoteeseen noin 1 m/km. Vedet laskevat suo-ojia pitkin Haapasuolle, josta ne virtaavat edelleen Vetenojan kanavaa myöten Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 90 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 15 ha ja yli 1,5 metrin aluetta 1 ha. Suotyyppihavainnoista yli puolet on avosuolla ja noin kolmannes rämeellä. Suon keskiosassa on pieni peltoalue. Yleisimpiä suotyyppejä ovat rahkanevan ja isovarpurämeen ojikot ja muuttumat. Suo on kokonaan ojitettu. Turve on rahkavaltaista (80 %). Suon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta keskimäärin 0,8 metrin kerros. Tupasvillan jäännöksiä sisäl- tävien turpeiden osuus on suuri (66 %). Turvelajeista yleisimpiä ovat tupasvillapitoinen rahkaturve (46 %) ja sararahkaturve (19 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Laboratoriossa tehtäviä kasvuturpeen laadun määrityksiä varten Isonevan yli 1,5 metrin syvyiseltä alueelta on otettu kaksi turvenäytettä. Näytteistä on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhkapitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Samalta pisteeltä on otettu myös tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 94 kg/suo-m 3 ja kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,9 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 8,7 MJ/Kg. Turpeen tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,4 % ja rikkipitoisuus 0,10 %. Isonevalla on yli 1,5 metrin syvyistä tuotantokelpoista aluetta vain 1 ha. Pienialaisuutensa vuoksi alue ei sovellu energia- ja kasvuturvetuotantoon. Kuva 11. Isonevan tutkimuslinjasto 22

23 7. Juvinrahka Juvinrahka (kl ) sijaitsee noin 4 km Alavieskan keskustasta pohjoiseen Alavieskan Taluskylän maantien varrella (kuva 12). Suon pohjois- ja eteläpuolella on laajoja peltoalueita ja itäpuolella suo rajoittuu rikkonaiseen moreenipeitteiseen kalliomaastoon. Myös suoalueella on muutamia kalliopaljastumia sekä luonnontilaisia (< 1 ha) metsäsaarekkeita. Suon pinta on m mpy ja viettää keskeltä laiteille päin. Vedet laskevat suon luoteispäästä Pahapuron kautta Talusojaan, joka laskee edelleen Pyhäjokeen. Suon kaakkoispäästä vedet laskevat Järviojan kanavan kautta Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Juvinrahkan pinta-ala on 105 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 35 ha ja yli kahden metrin syvyistä aluetta 15 ha. Suotyyppihavainnoista 73 % on rämeellä, loput avosuolla ja turvekankaalla. Suo on reunoja lukuun ottamatta luonnontilainen. Keskiosa on suotyypiltään rahkanevaa muuttuen reunoilta rahkarämeeksi. Ojitetulla reuna-alueella esiintyy myös muita rämetyyppejä ja turvekankaita. Turve on rahkavaltaista. Turvekerrostuman pintaosa muodostuu noin metrin paksuisesta, heikosti maatuneesta (H 1 4) rahkavaltaisesta turpeesta, jonka joukossa on tupasvillaa ja suon luoteisosassa myös saraa. Pintaturvekerroksen alla on ohuempi kerros hyvin maatunutta (H 7 10) puuaines- ja kortepitoista rahkasaraturvetta. Yleisimmät turvelajit ovat puuainespitoinen sararahkaturve (45 %) ja tupasvillapitoinen rahkaturve (28 %). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 53 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 32 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 7,5. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu, moreeni ja hiekka. Kuva 12. Juvinrahkan tutkimuslinjasto 23

24 Suon keskeltä, luonnontilaiselta rahkanevalta on otettu turvenäytteitä kasvuturpeen laadun määritystä ja tilavuustarkkoja turvenäytteitä turpeen fysikaalisten ominaisuuksien määritystä varten. Kasvuturvenäytteistä on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhka- ja rikkipitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 95 kg/ suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 19,7 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 8,7 MJ/kg. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,0 % ja rikkipitoisuus 0,07 %. Juvinrahkan turvekerrostuman pintaosa soveltuu kasvuturvetuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Suon keskiosan heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu vaalean kasvuturpeen tuotantoon. Kasvuturvealue on 15 ha ja tuotantokelpoinen kasvuturvemäärä noin 0,13 milj. suo-m 3. Vaalean rahkaturpeen alla oleva turve, samoin kuin muualla suon yli 1,5 metrin syvyisellä osalla oleva turve soveltuu energiaturpeen tuotantoon. Energiaturvetuotantoon soveltuva pinta-ala on 29 ha ja tuotantokelpoinen energiaturvemäärä 0,23 milj. suo-m Karhunrahka Karhunrahka ( kl ) sijaitsee noin 4 km Alavieskan keskustasta pohjoiseen (kuva 13). Suon eteläpuolella on Alavieskanjärven laaja peltoalue, muilta osin suo rajoittuu rikkonaiseen moreenipeitteiseen kalliomaastoon. Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset suon koillispuolella kulkevien metsäautoteiden ja eteläpuolen peltoteiden ansioista. Suo sijaitsee 1 2 km:n päässä Alavieskasta Taluskylään ja Saarenperään kulkevista paikallisteistä. Suon pinta on m mpy ja viettää kaakkoon noin 2,5 m/km. Vedet laskevat suon reunaojituksia ja pelto-ojituksia pitkin suon eteläpuolella olevan Järviojan kanavaan, josta ne virtaavat edelleen Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 75 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 31 ha ja yli 2 metrin syvyistä 13 ha. Tutkimuspisteistä noin 40 % on avosuolla ja noin 60 % rämeellä. Suo on lähes luonnontilainen, vain länsi- ja itäreunoilla on ojitusta. Suon keskiosa on rahkanevaa ja -rämettä, reunoja kohden yleistyvät myös muut rämetyypit kuten isovarpuräme ja lyhytkortinen nevaräme. Kuva 13. Karhunrahkan tutkimuslinjasto 24

25 Turve on rahkavaltaista (75 %). Suon pintaosassa on yli metrin paksuinen kerros heikosti maatunutta (H 1 4) tupasvillapitoista rahkaturvetta. Pintaturvekerroksen alla on vaihtelevasti maatunutta turvetta, ensin sararahkaturvetta ja tämän alla, suon pohjalla on ohut kerros puuaines- ja kortepitoista rahkasaraturvetta. Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita on runsaasti (51 %). Yleisimmistä turvelajeista tupasvillapitoista rahkaturvetta ja rahkaturvetta on yhteensä 56 % sekä puuaines- ja kortepitoista rahkasaraturvetta 16 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,9 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hiesu ja moreeni. Suon pohjalla on yleisesti liejua cm:n paksuisina kerroksina. Karhunrahkalta on otettu kasvuturvemäärityksiä varten turvenäytteitä, joista on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhkapitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Näytteiden keskimääräinen vaihtokapasiteetti on 101 me / 100 g. Samoilta tutkimuslinjan pisteiltä on otettu myös tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 110 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,3 MJ/kg. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,1 % ja rikkipitoisuus 0,09 %. Karhunrahkasta soveltuu vaalean kasvuturpeen tuotantoon keskimäärin yli metrin paksuinen, heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros. Tuotantokelpoinen ala on 20 ha ja turvemäärä 0,20 milj. suo-m 3. Tämän alla oleva maatunut turvekerros soveltuu energiaturpeen tuotantoon, samoin kuin muu osa suon yli 1,5 metrin syvyisestä alueesta. Energiaturvetuotantoon soveltuva alue on yhteensä 23 ha ja turvemäärä 0,14 milj. suo-m Ruonanneva Ruonanneva (kl ) sijaitsee Saarenperälle ja Someronkylälle johtavien paikallisteiden välissä noin 3 km Alavieskan keskustasta koilliseen (kuva14). Suon itäpuolella ja osittain pohjoispuolella on moreenipeitteisiä kalliomäkiä, muilta osin suota ympäröivät laajat Alavieskanjärven peltoalueet. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen noin 2 m/km. Vedet laskevat ojituksia pitkin suon pohjoispuolella olevaan Järviojan kanavaan, joka laskee Kalajokeen. Suon pinta-ala on 135 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 60 ha ja yli kahden metrin syvyistä aluetta 17 ha. Keskiosan yli 1,5 metrin syvyinen alue on yhtenäinen ja pohjaltaan tasainen. Suotyyppihavainnoista hieman yli puolet on rämeellä, loput ovat avosuolla, turvekankaalla ja pellolla. Suon keskiosassa esiintyy yleisimmin rahkarämeen ja -nevan muuttumia ja suon lounaisosassa on peltoa. Reuna-alueilla erilaiset turvekankaat sekä isovarpurämeen, tupasvillarämeen ja pallosararämeen muuttumat ovat yleisiä. Suon koillisosassa on pieni luonnontilainen rahkaneva-alue, muilta osin suo on ojitettu. Turve on rahkavaltaista (78 %). Turvekerroksen pintaosassa on heikosti maatunutta (H 1 3) tupasvillapitoista ja osittain Acutifolia- tyypin rahkasammalista muodostunutta rahkaturvetta. Pintaturvekerroksen alla oleva turve on maatuneisuudeltaan vaihtelevaa (H 4 6), välikerroksena on tupasvillapitoista sararahkaturvetta ja tämän alla, suon pohjalla kortepitoista rahkasaraturvetta. Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita on runsaasti (36 %). Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (29 %), tupasvillapitoinen rahkaturve (24 %) ja kortepitoinen rahkasaraturve (19 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,1. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hiesu ja moreeni. Ruonannevalta on otettu turvenäytteitä laboratoriossa tehtäviä kasvuturpeen laadun ja turpeen fysikaalisten ominaisuuksien määritystä varten. Kasvuturvenäytteistä on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhka- ja rikkipitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Näytteiden keskimääräinen vaihtokapasiteettiarvo on 100 me/100 g. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 105 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,1 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 8,8 MJ/kg. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,6 % ja rikkipitoisuus 0,10 %. Ruonannevan keskiosassa on noin 20 ha:n alue, jonka heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros soveltuu vaalean kasvuturpeen tuotantoon. Tuotantokelpoinen turvemäärä on 0,15 milj. suo-m 3. Vaalean rahkaturpeen alla oleva turve, samoin kuin muu yli 1,5 metrin syvyisellä alueella oleva turve, soveltuu energiaturpeen tuotantoon. Energiaturvetuotantoon soveltuva pinta-ala on 46 ha ja turvemäärä 0,48 milj. suo-m 3. 25

26 Kuva 14. Ruonannevan tutkimuslinjasto 10. Luoteneva Luoteneva (kl ) sijaitsee noin 6 km Alavieskan keskustasta koilliseen. Suo on moreenipeitteisten kalliomäkien ympäröimä. Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset suon pohjois- ja kaakkoispuolelle tulevien metsäautoteiden ansiosta (kuva 15). Suon pinta on m mpy ja viettää eteläosasta lounaaseen ja pohjoisosasta pohjoiseen noin 1 m/km. Eteläosan vedet laskevat suoojia pitkin eteläpuolella virtaavan Järviojan kanavan kautta Kalajokeen. Suon pohjoisosasta vedet laskevat Luoteojaa pitkin Talusojaan (muuttuu pohjoisempana Tähjänjoeksi), joka laskee Pyhäjokeen. Suon pinta-ala on 60 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha ja yli kahden metrin syvyistä aluetta 3 ha. Suotyyppihavainnoista 44 % on rämeellä, 33 % korvessa ja 22 % turvekankaalla. Suo on kokonaan ojitettu. Suon keskiosassa yleinen suotyyppi on nevakorven muuttuma, reunoja kohden yleistyvät isovarpurämeen ja tupasvillarämeen muuttumat sekä erilaiset turvekankaat. Turve on saravaltaista (81 %). Turvekerrostuman pintaosassa on ohut kerros heikosti maatunutta (H 1 3) sararahkaturvetta ja tämän alla on pääasiassa kohtalaisesti maatunutta (H 5 6) korte- ja puuainespitoista rahkasaraturvetta. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 30 %. Yleisimmistä turvelajeista korte- ja puuainespitoista rahkasaraturvetta on yhteensä 59 % ja rahkasaraturvetta 20 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Luotenevalta on otettu tilavuustarkkoja turvenäytteitä. Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 104 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,7 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,1 MJ/kg. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,7 % ja rikkipitoisuus 0,20 %. Luoteneva soveltuu energiaturvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyiseltä osaltaan, joka on 14 ha:n kokoinen ja jonka tuotantokelpoinen turvemäärä on 0,18 milj. suo-m 3. 26

27 Kuva 15. Luotenevan tutkimuslinjasto 11. Heinineva Heinineva (kl ) sijaitsee noin 5 km Alavieskan keskustasta itään Alavieskan-Someronkylän paikallistien varrella (kuva 16 ). Suo rajoittuu koillisessa Jukulaisen paikallistiehen, muualla moreenipeitteisiin kalliomäkiin. Suon eteläpuolella on Akanrahka ja länsipuolella Ruonanneva. Heinineva on ollut aiemmin turvetuotannossa ja peltona. Suon pinta on m mpy ja viettää koilliseen noin 1 2 m/km. Vedet laskevat ojituksia myöten suon koillispuolella virtaavaan Jukulaisojaan ja edelleen Järviojan kanavan kautta Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 110 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 50 ha ja yli 1,5 metrin syvyistä 25 ha. Suotyyppihavainnoista noin 70 % on turvekankaalla. Pääsuotyyppi on ruohoturvekangas. Suon reuna-alueilla esiintyy erilaisia rämeitä ja niiden muuttumia, lisäksi suon koillisosassa on viljeltyä peltoa. Turve on rahkavaltaista (74 %). Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita on runsaasti (45 %). Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoiset sararahka- (23 %) ja rahkaturve (20 %) sekä sararahkaturve (17 %). Turvekerroksen pintaosassa on paksu kerros tupasvillapitoista sararahkaturvetta, joka on maatuneisuudeltaan vaihtelevaa. Tämän alla, suon pohjalla on ohuehko kerros hyvin maatunutta (H 7 10) puuaines- ja järviruokopitoista rahkasaraturvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,4. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja hiekka. Heininevan kaakkois- ja luoteisosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 112 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,8 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,2 MJ/ kg. Turpeen tuhkapitoisuus on 3,3 % ja rikkipitoisuus 0,12 %. Heininevan turvekerros on turvelajeiltaan ja maatuneisuudeltaan vaihteleva, jonka vuoksi turve soveltuu joko maanparannusturpeen tai välttävästi energiaturpeen tuotantoon. Tuotantoon soveltuu 50 ha:n kokoinen yli 1 metrin syvyinen alue, jonka käyttökelpoinen turvemäärä on 0,5 milj. suo-m 3. 27

28 Kuva 16. Heininevan tutkimuslinjasto 12. Junkurainen Junkurainen ( kl ) sijaitsee noin 7 km Alavieskan keskustasta itään Jukulaisen Sakkoperän paikallistien eteläpuolella (kuva 17). Suo rajoittuu eteläpuoleltaan moreenipeitteisiin kalliomäkiin ja muilta osin pääasiassa peltoihin. Idässä suo on yhteydessä Paskalannevaan. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät paikallis- ja metsäautoteiden ansiosta. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen noin 4 m/km. Vedet laskevat ojituksia pitkin Jukulaisojan ja Järviojan kanavan kautta Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 70 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 14 ha ja yli 1,5 metrin syvyistä 1 ha. Suotyyppihavainnoista 37 % on rämeellä, 41 % turvekankaalla ja 22 % pellolla. Suon keskiosassa yleisiä suotyyppejä ovat tupasvillarämeen, isovarpurämeen ja rahkarämeen muuttumat. Reunoja kohden yleistyvät erilaiset turvekankaat. Suon länsi- ja itäosassa on peltoa. Turpeesta on 53 % rahka- ja 47 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 33 %. Yleisimmistä turvelajeista puuainespitoista sararahka- ja sararahkaturvetta on yhteensä 44 % ja kortepitoista rahkasaraturvetta 25 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta, hiesu ja moreeni. Junkuraisen keskiosasta ja itäpäästä on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 115 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,2 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,9 MJ/ kg. Turpeen tuhkapitoisuus on 3,2 % ja rikkipitoisuus 0,21 %. Suosta soveltuu kotitarvetuotantoon noin 3 ha alue, jonka turvevarat ovat noin 0,03 milj. suo-m 3. 28

29 Kuva 17. Junkuraisen tutkimuslinjasto 13. Vääränneva Vääränneva (kl ) sijaitsee Alavieskan ja Ylivieskan kuntien rajalla, noin 10 km Alavieskan keskustasta itään. Suon pohjoisosan halki kulkee Jukulaisen Sakkoperän paikallistie ja suon itäpuolta sivuaa Sakkoperältä Niemelänkylään johtava paikallistie (kuva18 ). Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon ja pohjoisosassa peltoihin. Suon pinta on m mpy ja viettää pohjoiseen noin 2 m/km. Vedet laskevat ojituksia pitkin Vääränviemärin kautta Jukulaisojaan, josta edelleen Järviojan kanavan kautta Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 110 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 34 ha ja yli 1,5 metrin syvyistä 13 ha. Suotyyppihavainnoista 66 % on turvekankaalla ja lähes kolmannes pellolla. Peltoalueet sijoittuvat suon pohjois- ja länsiosaan, muilta osin suo on pääasiassa puolukka- ja ruohoturvekangasta. Turpeesta on 6 % rahka-, 85 % sara- ja 9 % ruskosammalvaltaista. Turvekerrostuman pintaosassa on ohut kerros ruskosammalturvetta. Tämän alla suon keskiosassa on kohtalaisesti maatunutta ruskosammalsaraturvetta ja suon pohjois- ja eteläpäässä kohtalaisesti tai hyvin maatunutta puuainespitoista rahkasaraturvetta. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 31 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (38 %), puuainespitoinen rahkasaraturve (24 %) ja sararuskosammalturve (7 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Väärännevan pohjoispäästä ja keskiosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 113 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 7,3 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,3 MJ/Kg. Turpeen rikkipitoisuus on 0,24 %. Väärännevasta soveltuu energiaturvetuotantoon suon yli 1,3 metrin syvyinen alue, joka on kooltaan 20 ha. Tämän alueen energiaturvevarat ovat 0,20 milj. suo-m 3. Turpeen tuhkapitoisuus on normaalia korkeampi ja koska osa tuotantoon soveltuvasta alueesta on turvepeltoa, on suotavaa tehdä lisää tuhkapitoisuusmäärityksiä ennen turvetuotannon aloittamista. 29

30 Kuva 18. Väärännevan tutkimuslinjasto 14. Isoräme Isoräme (kl ) sijaitsee noin 8 km Alavieskan keskustasta etelään (kuva 19). Suon pohjoispuolella on lohkareista kumpumoreenimaastoa. Muilta osin suo rajoittuu loivapiirteisiin moreenimuodostumiin. Isoräme vaihettuu kaakkoispäästä Honkirämeeksi ja Soukanmaannevaksi ja pohjoispuolelta Aittonevaksi. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät etelä- ja länsipuolelle tulevien metsäautoteiden ansiosta. Suon pinta on m mpy ja viettää kaakkoon noin 1 m/km. Vedet laskevat ojituksia myöten suon halki virtaavaan Kähtävänojaan, joka laskee edelleen Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pintaala on 115 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 36 ha ja yli kahden metrin syvyistä 2 ha. Suotyyppihavainnoista 76 % on rämeellä. Suon keskiosassa esiintyy yleisimmin rahkarämeen ja - nevan muuttumaa, reunoja kohden yleistyvät myös muut rämetyypit, kuten varsinaisen sararämeen ja tupasvillarämeen muuttumat sekä turvekankaat. Suon eteläosa on pääasiassa varsinaisen sararämeen muuttumaa. Turpeesta on 51 % rahka- ja 49 % saravaltaista. Suon pintaturvekerros muodostuu noin 0,5 metrin paksuisesta heikosti maatuneesta (H 1 3) rahkaturpeesta, jossa on lisätekijänä tupasvillaa. Tämän alla on maatuneisuudeltaan vaihtelevaa turvetta, ensin välikerroksena sararahkaturvetta ja pohjaturvekerroksena korte- ja puuainespitoista rahkasaraturvetta. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 22 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 37 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvilla- 30

31 pitoiset rahkaturve (20 %) ja sararahkaturve (15 %) sekä kortepitoinen rahkasaraturve (23 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,7. Liekoja on erittäin vähän. Suon yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiesu ja hiekka. Isoltarämeeltä on otettu turvenäytteitä laboratoriossa tehtäviä kasvuturpeen laadun ja turpeen fysikaalisten ominaisuuksien määrityksiä varten. Kasvuturvenäytteistä on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhka- ja rikkipitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 106 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,5 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,0 MJ/kg. Turpeen tuhkapitoisuus on 2,7 % ja rikkipitoisuus 0,16 %. Isorämeen yli 1,5 metrin syvyinen, 20 ha:n kokoinen osa, soveltuu turvetuotantoon. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuu noin 0,5 metrin paksuinen pintaturvekerros, joka on tupasvillapitoista, heikosti maatunutta rahkaturvetta. Kasvuturvetuotantoon sopivaa turvetta on 0,10 milj. suo-m 3. Kasvuturvetuotannon jälkeen suolta voidaan tuottaa energiaturvetta, jota on 0,14 milj. suo-m 3. Kuva 19. Isorämeen tutkimuslinjasto 15. Honkiräme Honkiräme (kl ) sijaitsee noin 10 km Alavieskan keskustasta etelään. Suo vaihettuu koillispuoleltaan Soukanmaannevaksi, kaakkoispäästä Ylikorveksi ja luoteisosasta Isorämeeksi. Muualla suota ympäröi loivapiirteinen moreenimaasto (kuva 20). Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset suon lounaispuolella kulkevan metsäautotien ansiosta. Suon pinta on m mpy ja viettää pohjoispäästä luoteeseen ja keski- ja eteläosasta koilliseen noin 2,5 m/km. Vedet laskevat suolta Isorämeen ja Soukanmaannevan läpi Kähtävänojaan ja edelleen Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 40 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 10 ha ja yli kahden metrin syvyistä 1 ha. 31

32 Suotyyppihavainnoista 63 % on rämeellä ja neljännes avosuolla. Vallitseva suotyyppi on varsinainen sararämemuuttuma. Turve on saravaltaista (76 %) ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on melko runsaasti (29 %). Yleisimmät turvelajit ovat puuaines- ja kortepitoinen rahkasaraturve (36 %) ja rahkasaraturve (23 %). Turvekerroksen pintaosassa on ohut kerros heikosti maatunutta rahkaturvetta. Tämän alla oleva kerros on pääasiassa H 4 6 maatunutta puuaines- ja kortepitoista rahkasaraturvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,1. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Honkirämeen keskiosasta on otettu tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 98 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus on 6,8 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,1 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on 0,28 %. Honkiräme muodostuu kahdesta altaasta, joista pohjoisemman turvekerros on liian ohut turvetuotantoon. Eteläosan yli 1,3 metriä syvä alue soveltuu turvetuotantoon. Alueen pinta-ala on 5 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä 0,05 milj. suo-m 3. Kuva 20. Honkirämeen tutkimuslinjasto 16. Soukanmaanneva Soukanmaanneva (kl ) sijaitsee noin 10 km Alavieskan keskustasta etelään. Suota ympäröivä moreenimaasto on eteläpuolella loivapiirteistä muuttuen suon pohjois- ja itäpuolella lohkareiseksi ja kumpumoreenimaiseksi (kuva 21). Myös suolla on runsaasti isoja lohkareita. Soukanmaanneva vaihettuu länsiosistaan Honkirämeeksi. Suon pohjois- ja itäpuolella kulkee metsäautotie. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen noin 2,5 m/km. Vedet laskevat ojituksia myöten suon luoteispuolella virtaavaan Kähtävänojaan, joka laskee edelleen Kalajokeen. Suon pinta-ala on 50 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 10 ha, yli 1,5 metrin syvyistä 3 ha ja yli kahden metrin syvyistä 1 ha. Suotyyppihavainnoista puolet on avosuolla ja 32

33 puolet rämeellä. Yleisimmät suotyypit ovat pallosararämeen, lyhytkorsinevarämeen, rahkanevan ja rimpinevan ojikot ja muuttumat. Turpeesta on 58 % rahka- ja 42 % saravaltaista. Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita on 52 % ja puu- ja varpuainesta sisältäviä turpeita yhteensä 18 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoiset sararahkaturve ja rahkaturve (yht. 48 %), kortepitoinen rahkasaraturve (19 %) ja rahkasaraturve (17 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät poh- jamaalajit ovat moreeni ja hiesu. Soukanmaannevan eteläpäästä on otettu tilavuustarkkoja turvenäytteitä. Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 103 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 3,7 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,7 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 10,1 MJ/kg. Turpeen keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,18 %. Soukanmaanneva ei sovellu turvetuotantoon mataluudesta ja pohjan epätasaisuudesta johtuen. Kuva 21. Soukanmaannevan tutkimuslinjasto 17. Ylikorpi Ylikorpi (kl ) sijaitsee noin 11 km Alavieskan keskustasta etelään. Suon ympäristö on loivapiirteistä moreenimaastoa (kuva 22). Luoteispäästä suo vaihtuu Honkirämeeksi. Suon eteläpäähän- ja länsipuolelle tulee metsäautoteitä. Suon pinta viettää luoteeseen noin 2,5 m/km. Vedet laskevat ojituksia pitkin Honkirämeen ja Soukanmaannevan läpi Kähtävänojaan, joka laskee Kalajokeen. Suon pinta-ala on 32 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 3 ha. Suon turvemäärä on 0,15 milj. suo-m 3. Suotyyppihavainnoista suurin osa on rämeellä (92 %). Vallitsevia suotyyppejä ovat pallosararämeen- ja varsinaisen sararämeen muuttumat. Turpeesta on 53 % rahka - ja 47 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 39 % ja varpuainesta sisältäviä turpeita 27 %. Yleisimmistä turvelajeista puuainespitoista sararahkaturvetta ja sararahkaturvetta on yhteensä 35 % sekä varpuaines- ja kortepitoista rahkasaraturvetta 24 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Liekoja on keskimääräisesti (2,2 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiekka ja hiesu. 33

34 Ylikorvelta on otettu tilavuustarkkoja turvenäytteitä. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 118 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 4,4 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,7 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,6 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on 0,19 %. Ylikorpi ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen vuoksi. Kuva 22. Ylikorven tutkimuslinjasto 18. Yli-Kähtävä Yli-Kähtävä (kl ) sijaitsee noin 12 km Alavieskan keskustasta etelään (kuva 23). Suo rajoittuu loivaan moreenimaastoon. Suon koillis- ja lounaispuolella on metsäautoteitä. Suon pinta viettää luoteeseen noin 2 m/km ja vedet laskevat suon länsireunalla virtaavaan Kähtävänojaan, joka laskee edelleen Kalajokeen. Suon pinta-ala on 70 ha ja turvemäärä 0,45 milj. suo-m 3. Yli metrin syvyistä aluetta on 3 ha. Suotyyppihavainnoista suurin osa on rämeellä (84 %). Suolla esiintyy vaihtelevasti erilaisia rämemuuttumia ja -ojikoita. Turpeesta on 73 % rahka- ja 27 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 15 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 31 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (26 %), tupasvillapitoinen sararahkaturve (16 %) ja rahkasaraturve (20 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Yli-Kähtävä ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen vuoksi. 34

35 Kuva 23. Yli-Kähtävän tutkimuslinjasto 19. Sivakkaneva Sivakkaneva (kl ) sijaitsee noin 7 km Alavieskan keskustasta lounaaseen (kuva 24). Suota ympäröi saarekemaiset moreenipeitteiset kalliomäet, jotka ovat suon itä- ja kaakkoispuolella laajojen lohkarekenttien peitossa. Yksittäisiä siirtolohkareita ja laajempia lohkarekenttiä on myös suolla monin paikoin. Lisäksi suolla on muutamia pieniä luonnontilaisia metsäsaarekkeita. Selkälinjan pohjoispäässä on muutamia pieniä keinotekoisia altaita ja suon luoteisosassa pieni Härönjärvi (50,9 m mpy), joka laskee länsipuolella olevaan Vääräjokeen. Suon lounaisreunalla ja pohjoispuolella on peltoa. Pohjoispuolella on lisäksi pieni turvetuotantoalue. Suon itäreunassa Lammassalon lohkareiset moreenisaarekkeet erottavat Sivakkanevan Koiranevasta. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, sillä suon eteläosan läpi kulkee Alavieskan Raution maantie ja lisäksi suon pohjoispuolella on metsäautoteitä. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen ja eteläpäästä länteen noin 1,5 m/ km. Suon eteläosan vedet laskevat ojituksia pitkin lounaispuolella virtaavaan Heitto-ojan Maijanojan kautta Vääräjokeen, johon myös suon keskija pohjoisosan reunaojitukset laskevat. Vääräjokea pitkin vedet laskevat edelleen Kalajokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 910 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 310 ha ja yli kahden metrin syvyistä 100 ha. Suotyyppihavainnoista 47 % on avosuolla, 44 % rämeellä ja loput pääasiassa turvekankaalla. Suon luonnontilainen keskiosa on rimpinevaa, varsinaista saranevaa, ruohoista ja varsinaista sararämettä (kuva 25). Suon pohjoisosat, länsireunat ja osa eteläpäästä on ojitettu. Näiden alueiden yleisimpiä suotyyppejä ovat karut ja keskiravinteiset rämeet ja nevat sekä niiden ojikot ja muuttumat. Paikoin siellä esiintyy myös turvekankaita ja karhunsammalmuuttumaa. Turpeesta on 30 % rahka- ja 70 % saravaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat kortepitoinen rahkasaraturve (29 %) ja rahkasaraturve (28 %). Turpeen pintaosassa on ohut kerros heikosti maatunutta (H 1 3) sararahkaturvetta, jonka yleisin lisätekijä on tupasvilla. Tämän alla oleva turvekerros on pääasiassa H 4 -maatunutta rahkasaraturvetta, jonka lisätekijöistä eniten on kortetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,9. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. 35

36 Kuva 24. Sivakkanevan tutkimuslinjasto (mittakaava 1:35 000). 36

37 Sivakkanevalta on otettu tilavuustarkkoja turvenäytteitä. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 92,4 % ja kuivatilavuuspaino 78 kg/suo-m 3. Turvekerroksen pintaosasta otettujen näytteiden tuhkapitoisuudet ovat korkeita (> 10 %), keskimääräinen turpeen tuhkapitoisuus on 5,2 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,2 MJ/ kg. Turpeen rikkipitoisuus on 0,20 %. Sivakkanevan keskiosan avoimet luonnontilaiset alueet lohkarekenttineen ja pienine metsäsaa- Aittoneva (kl ) sijaitsee noin 7 km Alavieskan keskustasta etelään Alavieskan Raution maantien itäpuolella (kuva 26). Aittoneva on moreenisaarekkeiden väliin sijoittuva suoalue. Saarekkeiden rikkomana se jakautuu kolmeksi erilliseksi altaaksi. Erityisesti suon länsi- ja lounaispuolta ympäröivät moreenisaarekkeet ovat runsaslohkareisia. Myös suon pinnalla on yksittäisiä lohkareita sekä lohkarekenttiä. Suon lounaispuolella on metsäautotie. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen noin 1,3 m/km. Vedet laskevat luoteeseen Koiranevalle ja edelleen Hangaskurunkankaan ja Suorsannevan peltokanavien kautta Suorsanojaan, joka laskee Kalajokeen. Suon kuirekkeineen antavat suolle maisemallisia luontoarvoja. Lisäksi tutkimusajankohtana suolla on tavattu useita pesiviä lintulajeja. Näistä luonto- ja maisema-arvoista huolimatta Sivakkaneva ei kuitenkaan kuulu mihinkään suojeluohjelmaan. Sivakkanevasta soveltuu energiaturvetuotantoon yli 1,5 metrin syvyinen osa, mikä on laajuudeltaan 210 ha. Tämän alueen energiaturvevarat ovat 3,10 milj. suo-m 3. Pintaturvekerroksessa tavataan paikoin korkeita tuhkapitoisuuksia, mikä heikentää energiaturpeen laatua. Kuva 25. Saranevaa Sivakkanevalla, Alavieska. Valokuva Teuvo Herranen Aittoneva vatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 270 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 115 ha ja yli kahden metrin syvyistä 37 ha. Suotyyppihavainnoista 58 % on rämeellä, 23 % avosuolla, 17 % turvekankaalla ja 2 % korvessa. Suon pohjoisosassa yleisiä suotyyppejä ovat turvekankaat, erityisesti puolukkaturvekangas sekä lyhytkortisen nevarämeen ojikot ja muuttumat. Suon keski- ja eteläosa on pääasiassa rahkanevaa, tupasvilla- ja rahkarämettä sekä näiden ojikoita ja muuttumia. Suon reunoja kohden yleistyvät myös muut rämetyypit. Keski- ja eteläosaa lukuun ottamatta suo on ojitettu. Turpeesta on 52 % rahka- ja 48 % saravaltaista. 37

38 Kuva 26. Aittonevan tutkimuslinjasto Yleisimmät turvelajit ovat puuaines- ja kortepitoiset rahkasaraturpeet (28 %), rahkasaraturve (17 %) ja tupasvillapitoinen rahkaturve (17 %). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 18 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 33 %. Turvekerroksen pintaosassa on noin 0,5 metrin kerros pääasiassa heikosti maatunutta (H 1 3) tupasvillapitoista rahkaturvetta. Tämän alla on suunnilleen yhtä paksu kerros H 4 6 maatunutta sararahkaturvetta, jossa on myös lisätekijänä tupasvillaa. Turvekerroksen pohjaosan muodostaa maatuneisuudeltaan vaihteleva kerros rahkasaraturvetta, jossa on lisätekijänä enimmäkseen kortetta ja puuainesta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 5,8. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Suon pohja on muodoltaan epätasainen ja syvimpiin pohjan painanteisiin on kerrostunut ohuelti liejua. Aittonevan kolmelta tutkimuspisteeltä on otettu 38

39 tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 91,0 % ja kuivatilavuuspaino 88 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,8 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,2 MJ/kg. Turpeen tuhkapitoisuus on 3,4 % ja rikkipitoisuus 0,17 %. Aittoneva soveltuu pääosin energiaturvetuotantoon. Suon rikkonaisuudesta johtuen energiaturve- tuotantoon soveltuvaa aluetta on kolmessa eri lohkossa yhteensä 60 ha. Tuotantokelpoinen turvemäärä on 0,60 milj. suo-m 3. Kasvuturpeen raakaaineeksi soveltuvaa pintaturvetta on suon keski- ja eteläosassa kahdessa eri lohkossa yhteensä 25 ha:n alueella. Tuotantokelpoisen kasvuturvekerroksen paksuus on keskimäärin 0,8 m ja turvemäärä on 0,20 milj. suo-m Niemenräme Niemenräme (kl ) sijaitsee Alavieskan Taluskylässä noin 8 km Alavieskan keskustasta pohjoiseen Kalajoen Taluskylän ja Alavieskan Mehtäkylän paikallisteiden varrella (kuva 27). Suo on peltojen ympäröimä. Suon pinta on m mpy ja viettää suon keskeltä reunoille päin 2,5 4 m/km. Vedet laskevat suon länsi- ja pohjoisreunaa virtaavan Vähäojan kautta Talusojaan (pohjoisempana Tähjänjoki), joka laskee edelleen Pyhäjokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 125 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 31 ha ja yli 1,5 metrin syvyistä 17 ha. Suotyyppihavainnoista 43 % on rämeellä, 35 % pellolla, 13 % avosuolla ja 10 % turvekankaalla. Suon pohjois- ja länsiosassa, hieman myös etelä- ja itäpäässä on viljeltyä peltoa. Suon keskiosassa on vanhaa peltoaluetta (kytöheittoa). Tämän ympärillä on yleisimmin tupasvilla-, rahka- ja isovarpurämettä ja rahkanevaa sekä niiden ojikoita ja muuttumia. Reuna-alueilla on paikoin puolukkaturvekangasta. Suo on ojitettu lounaisosan pientä luonnontilaista aluetta lukuun ottamatta. Kuva 27. Niemenrämeen tutkimuslinjasto 39

40 Turve on rahkavaltaista (84 %). Yleisimmät turvelajit ovat puuainespitoinen sararahkaturve (48 %) ja tupasvillapitoinen rahkaturve (18 %). Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 55 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita 21 %. Turvekerrostuman pintaosassa on tupasvillapitoista rahkaturvetta, joka on pinnastaan heikosti maatunutta (H 1 3). Välikerroksena on hyvin maatunutta (H 7 10) puuainespitoista sararahkaturvetta ja suon pohjalla on ohut kerros hyvin maatunutta (H 7 10) korte ja järviruokopitoista rahkasaraturvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Liekoja on erittäin vähän. Suon pohjamaalajeina on yleisimmin hiesua, hietaa ja moreenia. Niemenrämeen keskiosasta on otettu tilavuus- Korkiankurunrahka (kl ) sijaitsee noin 6 km Alavieskan keskustasta koilliseen Alavieskan - Saarenperän paikallistien länsipuolella (kuva 28). Korkiakurunrahka on luode- kaakkotarkat turvenäytteet. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 118 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 2,3 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,1 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on 0,17 %. Niemenrämeen turvekerrostuman pintaosa soveltuu kasvuturvetuotantoon ja pohjaosa energiaturvetuotantoon. Kasvuturvetuotantoon soveltuu 20 ha:n alue, jossa heikosti maatuneen turvekerroksen keskimääräinen paksuus on 0,9 m. Hyödyntämiskelpoiset kasvuturvevarat ovat 0,18 milj. suom 3. Kasvuturvetuotannon jälkeen suolta voidaan tuottaa energiaturvetta 15 ha:n alueelta yhteensä 0,06 milj. suo-m Korkiankurunrahka suuntainen kapea suoalue, jota ympäröi rikkonainen ja moreenipeitteinen kalliomaasto. Suon luoteis- ja keskiosat ovat viljeltyä peltoa. Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen noin 1,3 m/ Kuva 28. Korkiankurunrahkan tutkimuslinjasto 40

41 km. Vedet laskevat ojituksia pitkin suon pohjoispuolella virtaavaan Talusojaan, joka laskee pohjoiseen Tähjänjokeen ja edelleen Pyhäjokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pintaala on 80 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on18 ha ja yli kahden metrin syvyistä 7 ha. Suotyyppihavainnoista noin puolet on rämeellä, kolmannes pellolla ja loput turvekankaalla ja avosuolla. Peltoalueet sijoittuvat suon luoteis- ja keskiosiin. Suon kaakkoisosassa on erilaisia rämeitä, kuten rahkarämettä ja tupasvilla-, isovarpu- ja pallosararämeen ojikkoa. Kaakkoisosan pientä luonnontilaista aluetta lukuun ottamatta suo on ojitettu. Turpeesta on 53 % rahka- ja 47 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on 49 %. Yleisimmät turvelajit ovat puuaines- ja kortepitoinen rahkasaraturve (43 %) ja puuainespitoinen sararahkaturve (23 %). Suon luonnontilaisella kaakkoisosalla turvekerroksen pinnassa on paksuhko, tupasvillapitoinen ja heikosti maatunut kerros rahkaturvetta. Tämän kerroksen alla ja suon luoteispäässä on edelleen tupasvillapitoista, mutta pintaosaa paremmin maatunutta (H 4 6) sararahkaturvetta. Turvekerroksen pohjaosassa on paksuhko kerros kohtalaisesti maatunutta rahkasaraturvetta, jossa on lisätekijöinä puuainesta ja kortetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,4. Liekoja on erittäin vähän. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Tilavuustarkat turvenäytteet on otettu suon kaakkoisosasta. Turpeen keskimääräinen kuivatilavuuspaino on 96 kg/suo-m 3 ja tuhkapitoisuus 2,3 %. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,0 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,3 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on 0,19 %. Suosta soveltuu tilakohtaiseen energiaturvetuotantoon noin 7 ha alue, joka on osittain peltoa (keskisyvyys noin 1 m) ja osittain ojitettua suota. Tuotantoon soveltuva turve on hyvin maatunutta sara- ja sararahkaturvetta. Tuotantokelpoiset turvevarat ovat noin 0,04 milj. suo-m 3. Suon keskiosan paksuturpeinen alue ei sovellu energiaturvetuotantoon, koska turve on heikosti maatunutta. Se ei myöskään sovellu kasvuturpeeksi turpeen laadun ja alueen pienuuden takia. 23. Vääräneva Vääräneva (kl ) sijaitsee noin 9 km Alavieskan keskustasta luoteeseen Kytölän kylän luoteispuolella (kuva 29). Suota ympäröi moreenipeitteinen kalliomaasto. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät länsireunaa sivuavan tien ja suon eteläpuolen pelloille tulevan tien ansiosta. Suon pinta on m mpy ja viettää loivasti suon keskeltä reunoille päin. Vedet laskevat Vähäojan kautta Talusojaan (Tähjänjokeen), joka laskee Pyhäjokeen. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon pinta-ala on 280 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 39 ha ja yli kahden metrin syvyistä 7 ha. Suotyyppihavainnoista 60 % on rämeellä, 19 % avosuolla, 16 % turvekankaalla ja 5 % pellolla. Suon länsiosa on isovarpurämeen ja lyhytkortisen nevarämeen ojikkoa ja muuttumaa. Turvekankaat yleistyvät suon reuna-alueilla. Suon itäosa on suurimmaksi osaksi luonnontilaista. Sen keskiosa on keidasrämettä ja tämän ympärillä on rahkarämettä ja nevaa(kuva 30). Suon länsiosa ja reuna-alueet on ojitettu. Turpeesta on 67 % rahka- ja 33 % saravaltaista. Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita on 41 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillapitoiset rahkaturve (22 %) ja - sararahkaturve (17 %) sekä kortepitoinen rahkasaraturve (15 %). Suon itäosan paksuturpeisella, luonnontilaisella alueella turvekerrostuma muodostuu suurimmaksi osaksi tupasvillapitoisesta rahkaturpeesta, joka on enimmäkseen heikosti maatunutta (H 1 3), mutta välikerroksina on paikoin myös paremmin maatuneita linssejä. Suon länsiosan turvekerros on huomattavasti itäosan turvekerrosta ohuempi. Suon länsiosassa turve on kohtalaisesti maatunutta sararahkaturvetta, jossa on lisätekijöinä tupasvillaa, varpua ja puuainesta. Lisäksi suon pohjan painanteissa on ohuena kerroksena, vaihtelevasti maatunutta puu- ja kortepitoista rahkasaraturvetta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Liekoja on erittäin vähän. Suon yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu, hiekka ja moreeni. Vääränevan itäosan luonnontilaiselta suoalueelta on otettu turvenäytteitä laboratoriossa tehtäviä kasvuturvemäärityksiä varten. Näytteistä on määritetty rahkasammalryhmät ja muut turvetekijät, maatuneisuus, ph, tuhkapitoisuus ja vaihtokapasiteetti (CEC). Näytteiden keskimääräinen vaihtokapasiteetti on 101 me / 100 g. Suon itäosasta on otettu myös tilavuustarkat turvenäytteet. Turpeen kuivatilavuuspaino on keskimäärin 96 kg/suo-m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg eli 50 %:n käyttökosteudessa 9,2 MJ/kg. Turpeen tuhkapitoisuus on 1,5 % ja rikkipitoisuus 0,10 %. 41

42 Vääräneva soveltuu kasvuturvetuotantoon. Tuotantokelpoisen 20 ha:n kokoisen alueen turpeet ovat pääasiassa maatumattomia Acutifolia -tyypin turpeita, jotka soveltuvat viljelyturpeen raaka-aineeksi. Turvekerrostumassa on paikoin ohuita paremmin maatuneita kerroksia, jotka saattavat heikentää viljelyturpeen laatua. Turpeessa on myös melko paljon tupasvillan jäänteitä, jotka voidaan seuloa esim. tekstiiliteollisuuden käyttöä varten. Vääränevan käyttökelpoiset kasvuturvevarat ovat noin 0,25 milj. suo-m 3. Kuva 29. Vääränevan tutkimuslinjasto 42

43 Kuva 30. Vääränevan hillakasvustoa, Alavieska. Valokuva Teuvo Herranen