GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS. Turvetutkimusraportti 327. Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen ESPOON JA KAUNIAISTEN SUOT

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 327 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen ESPOON JA KAUNIAISTEN SUOT Sammandrag : Myrarna i Esbo och Grankulla Summary : The peatlands in Espoo and Kauniainen, southern Finland Espoo 2000

Sten, Carl-Göran ja Moisanen, Markku 2000 Espoon ja Kauniaisten suot Summary : The peatlands in Espoo and Kauniainen, southern Finland Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 327 59 sivua, 6 kuvaa, 2 taulukkoa ja 2 liitettä Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Espoossa 45 suota, joiden yhteispinta-ala on 654 ha eli 2 % maa-alasta, sekä Kauniaisissa kaksi suota, joiden pinta-ala on 30 ha eli 5 % maa-alasta Espoon turvekerrostumien keskipaksuus on 1,8 m, josta hyvin maatuneen kerroksen osuus on 1,2 m Espoon suurin turpeen paksuus, 7,9 m, on mitattu Isosta Ämmässuosta, ja Kauniaisten, 5,8 m, Träskmossenista Espoon soiden sisältämä turvemäärä on 11,8 milj suo-m3 ja Kauniaisten 0,56 milj suo-m3 Espoon soiden yli metrin syvyisen alueen pinta-ala on 379 haja turvemäärä 10,1 milj suo-m3 eli 86 % kokonaisturvemäärästä Kauniaisten vastaavat luvut ovat 19 ha ja 0,48 milj suo-m3 (86 %) Espoon soiden yli kahden metrin syvyisen alueen pinta-ala on 242 haja turvemäärä 8,2 milj suo-m 3 eli 69 % kokonaisturvemäärästä Kauniaisten vastaavat luvut ovat 11 haja 0,37 milj suo-m3 (66%) Espoon tutkituista soista 33 on keidassoita ja 12 saravaltaisia soita Kauniaisten molemmat tutkitut suot ovat keidassoita Espoon soiden turpeista on saravaltaisia 55 % ja rahkavaltaisia 45 % Kauniaisissa vastaavat luvut ovat 53 % ja 47 % Espoon turpeen keskimaatuneisuus on 5,1, ja hyvin maatuneen turvekerroksen 6,1, Kauniaisissa vastaavasti 5,0 ja 5,9 Espoon suotyyppihavainnoista on rämeitä 35 %, korpia 22 % ja nevoja 12 % Turvekankaita on 20 %, turvepeltoja 6 % ja turpeennostoalueita 5 % Noin puolet suoalasta on ojitettu lähinnä metsänkasvatusta, viljelyä ja turpeennostoa varten Suopohjien yleisin maalaji on savi Liejua tai mutaa on lähes jokaisen suon pohjalla Liejusta on paikoin löydetty vesipähkinän (Trapa natans) subfossiilisia hedelmiä Espoon tutkituista soista 7 soveltuu turvetuotantoon yhteensä 101 ha :n alalta, mikä on noin 15 % inventoidusta suoalasta Kasvuturvetuotantoon soveltuu seitsemän suota, joiden tuotantoala olisi yhteensä 101 ha Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta on 1,34 milj suo-m 3, josta osa on viljelyturpeen raaka-aineeksi kelpaavaa turvetta ja osa muuksi kasvuturpeeksi, kuivikkeeksi ja maanparannusaineeksi soveltuvaa turvetta Energiakäyttöön soveltuvia soita on kolme, ja niissä on käyttökelpoista turvetta 0,38 milj suo-m3 40 hain tuotantoalalla Turpeen energiasisältö 50 % :nkäyttökosteudessaon 0,614 milj GJ eli 0,17 milj MWh Polttoturpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,2 % kuiva-aineesta, ph-arvo 4,3, vesipitoisuus 91,3 % märkäpainosta ja rikkipitoisuus 0,19 % Turpeen kuiva-aineen määrä on keskimäärin 86 kg/m 3 ja kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 21,2 MJ/kg Suot kuvastavat alueen monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä Tutkituista soista kymmenen on osittain tai kokonaan suojeltu Tremanskärr sisältyy valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan Nuuksion kansallispuistossa on runsaasti pieniä soita Natura 2000 -verkostoon sisältyy kymmenen Espoon pohjoisosan soista, ja Matalajärveä on esitetty laajennettuun Natura 2000 -ohjelmaan Lisäksi on rauhoitettu seitsemän suota suojelupäätöksin, kuten Kauniaisten Träskmossen ja Espoon Majkärr, Kvarnträsk ja Hynkänlammensuo Näiden lisäksi on lukuisa määrä soidensuojeluvarauksia Avainsanat : suot, turvemaat, turve, polttoturve, kasvuturve, inventointi, turvevarat, luonnonsuojelu, biodiversiteetti, kansallispuisto, Nuuksio, Espoo, Kauniainen Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen Geologian tutkimuskeskus PL 96 02151 ESPOO Sähköposti : Carl-Goran Sten@gsffi ISBN 951-690-785-7 ISSN 1235-9440

Sten, Carl-Göran ja Moisanen, Markku 2000 Espoon ja Kauniaisten suot Summary : The peatlands in Espoo and Kauniainen, southern Finland [Svenskt sammandrag : Myrana i Esbo och Grankulla] Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 327 59 sidor, 6 figurer, 2 tabeller ja 2 bilagor Geologiska forskningscentralen har undersökt sammanlagt 47 myrar i Esbo och Grankulla I Esbo undersöktes 45 myrar, vilkas sammanlagda areal är 654 ha eller 2 % av landarealen I Grankulla undersöktes två myrar på en areal av 30 ha eller 5 % av landarealen I Esbo är torvavlagringarnas medeltjoclek 1,8 m, varav den välhumifierade torvens tjocklek är 1,2 m Det största torvdjupet i Esbo, 7,9 m, har uppmätts i Stora Käringmossen och i Grankulla, 5,8 m, i Träskmossen Torvtillgångarna i torvmarkerna i Esbo uppgår till 11,8 milj myr-m3 och i Grankulla till 0,56 milj myr-m 3 Det över 2 meter djupa området i Esbomyrarna omfattar en areal av 242 ha och torvmängden uppgår till 8,2 milj myr-m 3 eller 69 % av hela torvmängden I Grankulla är de motsvarande talen 11 ha och 0,37 milj myr-m3 (66 %) Av de i Esbo undersökta myrarna kan 33 klassificeras som högmossar och 12 som kärr De undersökta myrarna i Grankulla är båda högmossar I Esbo är torven till 55 % starrdominerad och till 45 % vitmossdominerad I Grankulla är de motsvarande talen 53 % och 47 % Torvens medelhumifieringsgrad i torvmarkerna i Esbo är 5,1, och i det höghumifierade lagret 6,1 I Grankulla är de motsvarande talen 5,0 och 5,9 Av myrarna i Esbo utgör tallmyrarna 35 %, skogskärren 22 % och de öppna, trädlösa myrarna 12 % Utdikade torvmoar täcker 20 %, torvåkrar 6 % och torvtäkterna 5 % Cirka hälften av arealen eller 49 % har utdikats närmast med tanke på skogsproduktion, odling och torvupptagning Den allmännast förekommande mineraljordarten under torvmarkerna är lera Till de mera sällsynta jordarterna hör skalgrus, som påträffades i det fridlysta Ramsösundkärret Gyttja eller dy påträffas på bottnen av nästan alla torvmarker, vilket tyder på att försumpningen inletts genom igenväxning av en sjö I gyttjan av flera myrar har påträffats subfossila frukter av den i Finland sedan länge utdöda sjönöten (Trapa natans) Torven i sju torvmarker i Esbo lämpar sig för torvproduktion på en sammanlagd areal av 101 ha, vilket är 15 % av den inventerade myrarealen Växttorvproduktion i liten skala kan komma ifråga på 7 torvmarker, vilkas totala produktionsareal kunde uppgå till ca 101 ha Torvmängden som lämpar sig till råmaterial för växttorvproduktion uppgår till 1,34 milj myrm 3, varav en del lämpar sig som råmaterial för odlingstorv i växthus, en del som torvströ och till jordförbättring Torven i tre av de undersökta myrarna kunde användas för energiproduktion efter att växttorvlagret avlägsnats Den användbara torvmängden är 0,38 milj myr-m3 på en produktionsareal av 40 ha Torvens energiinnehåll vid en användningsfuktighet av 50 % är 0,614 milj GJ eller 0,17 milj MWh I medeltal är bränntorvens askhalt 1,2 % av torrvikten, ph-värdet 4,3, fukthalten 91,3 % av våtvikten och svavelhalten 0,19 % Torvens volymvikt uppgår till i medeltal 86 kg/m' och torrsubstansens effektiva värmevärde är i medeltal 21,2 MJ/kg och uträknat för en fukthalt av 50 % 9,4 MJ/kg Myrarna avspeglar det undersökta områdets mångfald eller biodiversitet Av myrarna i Esbo ingår Tremanskärr i det riksomfattande myrskyddsprogrammet Noux nationalpark innefattar många små myrar I Natura 2000 -nätverket ingår tio av myrarna i norra Esbo Grundträsk ingår i det utvidgade och kompletterade Natura 2000 -programmet Därtill har sju värdefulla myrskyddsområden fredats som t ex Träskmossen i Grankulla och Majkärr, Kvarnträsk och Hynkemossen i Esbo Dessutom har ett antal myrskyddsreservationer gjorts av Esbo stads miljönämnd för bevarandet av den värdefullaste myrvegetationen Nyckelord : myr, torv, bränntorv, växttorv, inventering, resurser, naturskydd, biodiversitet, nationalpark, Noux, Esbo, Grankulla Carl-Göran Sten och Markku Moisanen Geologiskaforskningscentralen PL 96 02151 ESBO E-post: Carl-Goran Sten@gsffi

Sten, Carl-Göran ja Moisanen, Markku 2000 Espoon ja Kauniaisten suot Summary : The peatlands in Espoo and Kauniainen, southern Finland Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 327 59 pages, 6 figures, 2 tables and 2 appendices Peatland inventories were made by the Geological Survey of Finland in the towns of Espoo and Kauniainen, (60'12'30" N, 24'40'E) about 20 km northwest of Helsinki, southern Finland In all forty-seven mires covering a total area of 684 hectares and containing 12 38 million m3 of peat were studied Of these forty-five mires covering a total area of 654 hectares and containing 11 8 million m 3 of peat are situated in Espoo and two mires covering a total area of 30 hectares and containing 0 56 million m3 of peat in Kauniainen The mean depth of the peat, layers in Espoo is 1 8 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0 6 m in thickness The maximum thickness of peat in Espoo, 7 9 m, was found in the raised bog Iso Ämmässuo (N o 10) and in Kauniainen, 5 8, m in the mire Träskmossen (N o 46) In Espoo the mean humification (H) degree of the peat in von Post's 1-10 scale is 5 1, and for the well humified peat layer 6 1, and in Kauniainen 5 0 and 5 9 respectively The peatland area in Espoo deeper than 2 m covers 253 ha and contains 8 6 million m3 of peat in situ, which is 69% of the total peat quantity In Espoo 33 of the mires are raised bogs and 12 fens Both of the mires investigated in Kauniainen are raised bogs In the peatlands of Espoo 55 per cent of the peat amount is Carex predominant and the remaining 45% Sphagnum predominant The percentages in Kauniainen are 53% and 47% respectively About half of the peatland area has been drained The most common mineral soil beneath the peatlands is clay Gyttja is very common on the bottom of the peatlands The subfossil fruits of water chestnut (Trapa natans), now extinct in Finland, were found from gyttja layers Seven of the investigated peatlands in Espoo are suitable for peat production on an area of 101 ha, which is 15% of the total area Horticultural peat production is proposed on 7 raised bogs, and the mineable peat amounts to 1 34 mill M3 in situ on an production area of 101 ha After the horticultural peat has been removed, the production of fuel peat may be possible Three peatlands were found suitable for fuel peat production in a small scale on an area of 40 ha The fuel peat resources are 0 38 mill M3 in situ The energy content of fuel peat at 50 % moisture is 0,614 mill GJ or 0,17 mill MWh The average ash content of fuel peat is 1 2% of dry weight, the ph-value 4 3 and the water content 91 3% of wet weight The sulphur content is on average 0 19 % The dry bulk density is 86 kg per m3 in situ and the effective calorific value of the dry peat 21 2 MJ/ kg The mires of the area reflects a large biodiversity In the Nuuksio National Park there are lots of small mires Some of the mires are also included in the proposal for the Natura 2000 Network Nine of the mires in Espoo and Kauniainen have already been included in mire conservation areas Key words : raised bog, mire, peatlands, fuel peat, horticultural peat, inventory, reserves, conservation, biodiversity, national parks, Nuuksio, Espoo, Kauniainen, Finland Carl-Göran Sten and Markku Moisanen Geological Survey of Finland, PO Box 96 FIN-02151 ESPOO, FINLAND E-mail : Carl - Goran Sten @gsffi

SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO 7 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 7 Kenttätutkimukset 7 Laboratoriotutkimukset 7 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET 10 Tutkimusaineiston laskentaperusteet 10 Tutkimusaineiston tulosteet 10 ESPOON TUTKITUT SUOT 14 1 Ramsösundinsuo -'Ramsösundskärret 14 2 Majkärr 14 3 Lillträsk 15 4 Teirinsuo - Teirmossen 15 5 Vitmossen 16 6 Kvarnträsk 17 7 Järvikylänsuo - Träskbymossen 18 8 Sperringsin Stormossen - Sperrings Stormossen 18 9 Iso Ämmässuo - Stora Käringmossen 19 10 Bockarmossen 20 11 Kakarlammensuo - Kakarlampimossen 21 12 Hästkärr 22 13 Matalajärvensuo - Grundträskkärret 22 14 Oittaan Isosuo - Oitans Stormossen 23 15 Hackjärvsmossen 24 16 Kotosuo - Kotomossen 24 17 Savilammensuo 27 18 Kiimassuo 27 19 Poutlaxängen 28 20 Hynkänlammensuo - Hynkemossen eller Hynkänlampimossen 28 21 Lappmossen 29 22 Gillermossen 30 23 Haramossen 30 24 Sikalax 31 25 Lakeasuo - Slätmossen 32 26 Punjonsuo - Punjomossen 32 27 Heinäsuo - Hömossen 33 28 Majassuo 34 29 Velskolansuo - Vällskogsmossen 34 30 Torvströmossen 35 31 Kaurasuo - Havermossen 35 32 Stubbmossen 36 33 Nemlaxmossen 37 34 Kalajärvensuo - Kalajärvikärret 37 35 Odilammensuo 38 36 Stavurkärr 38 37 Tremanskärr 39 38 Luukinjärvensuo - Lukträskkärret 40 39 Vahtersuo - Vaktermossen 40 40 Skrattikärr (Lilla Skrattikärr) 41 41 Pitkäsuo - Långmossen 42

42 Soidensuo 42 43 Lakiston Turvesuo - Lakisto Turvesuo 43 44 Gubbmossen 44 45 Mankkaan Turvesuo - Mankans Torvmossen 45 KAUNIAISTEN TUTKITUT SUOT 46 46 Träskmossen 46 47 Suursuo - Stormossen 46 TULOSTEN TARKASTELU 47 Yleistä 47 Suoyhdistymät 48 Suotyypit 48 Turpeen paksuus 50 Turvevarat 50 Pohjamaalajit 50 Soistumistavat 50 Turveteollinen käyttökelpoisuus 51 Maa- ja metsätalouskäyttö 52 Suojelualueet 52 Kiitokset 54 SAMMANDRAG 54 SUMMARY 56 KIRJALLISUUS - LI'1"1'ERATUR - REFERENCES 57 LIITTEET

Espoon ja Kauniaisten suot JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt turvetutkimuksia Espoon ja Kauniaisten kaupunkien alueella geologi Carl-Göran Stenin johdolla vuosina 1985, 1988 ja 1994-2000 Vuosien 1985 ja 1988 turvetutkimukset liittyivät GTK :n ja maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritettuun maaperäkartoitukseen Espoon ja Kauniaisten turvetutkimukset ovat osa GTK :n tekemää valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointia, sekä GTK :n ja maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritettua maaperäkartoitusta Turvetutkimuksen tarkoituksena on etsiä kasvuturpeen raaka-aineen ja poltto- eli energiaturpeen tuottamiseen soveltuvia soita Soista kerätään samalla perustietoja, joita voidaan hyödyntää maa- ja metsätalouden suunnittelussa ja ympäristönsuojelun tarpeisiin Tässä raportissa julkaistaan tiedot 47 tutkitusta suosta, joista Espoossa on 45 ja Kauniaisissa kaksi Perustietoihin kuuluvat pinta-ala, suotyypit, suon turvemäärät, pohjamaan ja turpeen laatu sekä turpeen käyttökelpoisuus (kuva 1) Uudenmaan ympäristökeskuksen 15 5 2000 myöntämällä luvalla (LUO 536) GTK :lle suotiin mahdollisuus tutkia kuusi Espoon ja Kauniaisten suojelusuota Vantaan ja Vihdin kunnan rajalla sijaitsevat ja pääosin Espooseen kuuluvat suot kuten Gubbmossen, Lakiston Turvesuo ja Majassuo on käsitelty kokonaisuudessaan tässä raportissa Kirkkonummen rajalla ja vain osittain Espoossa sijaitseva Soidensuo (entinen Kurkisuo) on sen sijaan käsitelty Kirkkonummen turveraportissa (Sten & Moisanen 1997) Tässä raportissa julkaistun aineiston lisäksi on soista tilattavissa myös tarkempia tietoja, kuten syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät, laboratorioanalyysien tulokset ja havainnot puustosta sekä suokartat ja poikkileikkauskuvat (Sten & Moisanen 2000) TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Turvetutkimukset aloitettiin laatimalla soille linjaverkostot, jotka koostuivat kunkin suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoristapoikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984) Tutkimuslinjoilla paaluin merkityt kairaus- ja syvyyspisteet vuorottelivat 50 m :n välein Yleensä pyrittiin 5-10 tutkimuspisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohden Pienet suot tutkittiin hajapistein, jolloin tavoiteltu tiheys oli myös 5-10 pistettä/10 ha Tutkimuslinjat on vaaittu vähintään 50 metrin välein ja linjojen alku- ja loppupäissä tiheämminkin Korkeudet sidottiin valtakunnallisen kiintopisteverkon N60-korkeustasoon Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina ja puuston tiheys- ja kehitysluokat Suo katsotaan tyyppimäärityksessä ojitetuksi silloin kun tutkimuspisteen etäisyys ojasta on enintään 25 m Luonnontilaisuusaste määräytyy suotyyppihavaintojen perusteella Kairauksin, jotka tehtiin 50 cm :n kannulla varustetulla turvekairalla, määritettiin turvekerrostumistapääturvelajit lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikolla) Lisäksi määritettiin suon pohjamaalajit Turvelajit ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty liitteissä 1 ja 2 Suurimmista soista on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten Näytesarjat on otettu alueilta, jotka tutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat poltto- tai kasvuturvetuotantoon Näytesarjoista laskettiin heikosti maatuneen pintarahkaturpeen (eli pintarahkan) ja paremmin maatuneen rahka- ja saraturpeen ominaisuuksille suokohtaisia keskiarvoja Näitä keskiarvoja, vaikka ne eivät aina edustakaan suon kaikkia turpeita, on käytetty mm arvioitaessa suon energiasisältöä Näytteet, pituudeltaan 20 cm ja halkaisijaltaan 8 cm, otettiin suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana käyttäen tarkkatilavuuksista mäntäkairaa (Lappalainen, Sten & Häikiö 1984) Laboratoriotutkimukset Turvenäytteet on otettu suon turvetuotantoon soveltuvalta alueelta Näytteet on jaoteltu turvela- jin ja maatumisasteen perusteella kasvuturve- ja polttoturvenäytteisiin Polttoturvenäytteistä mää- 7

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen ESPOON JA KAUNIAISTEN TUTKITUT SUOT JA SUOJELUALUEET GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS GEOLOGISKAFORSKNINGSCENTRALEN GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Suon pinta-ala Myrens areal Area of peatland ä 20-42 ha ä ä 10-19 ha 10 ha Natura 2000 - alue Natura 2000 - omr6de Natura 2000 - area Luonnonsuojelualue Naturskyddsomr6de Nature reserve 0 2 4 6km KIRKKONUMMI KYRKSLÄTT ev GTK Kuva 1 Espoon (1-45) ja Kauniaisten (46-47) tutkitut suot ja luonnonsuojelualueet Figur 1 De undersökta myrarna i Esbo (1-45) och Grankulla (46-47) och naturskyddsområdena Figure 1 Peatlands investigated and nature reserves in Espoo (1-45) and Kauniainen (46-47)

Espoon ja Kauniaisten suot Espoon (1-45 ja Kauniaisten (46-47) tutkitut suot ja niiden pinta-alat De undersökta myrarna i Esbo (1-45) och Grankulla (46-47) och deras arealer The investigated peatlands in Espoo (1-45) and Kauniainen (46-47) and their areas ESPOO - ESBO Tutkittu pinta-ala, (ha), Undersökt areal, (ha) Investigated area (ha) 1 Ramsösundinsuo - Ramsösundskärret 7 2 Majkärr 5 3 Lillträsk 15 4 Teirinsuo - Teirmossen 12 5 Vitmossen 6 6 Kvarnträsk 10 7 Järvikylänsuo - Träskbymossen 10 8 Sperringsin Stormossen - Sperrings Stormossen 42 9 Iso Ämmässuo - Stora Käringmossen 36 10 Bockarmossen 19 11 Kakarlammensuo - Kakarlampimossen 4 12 Hästkärr 6 13 Matalajärvensuo - Grundträskkärret 42 14 Oittaan Isosuo - Oitans Stormossen 19 15 Hackjärvsmossen 8 16 Kotosuo - Kotomossen 16 17 Savilammensuo 16 18 Kiimassuo 30 19 Poutlaxängen 13 20 Hynkänlammensuo - Hynkemossen 8 21 Lappmossen 6 22 Gillermossen 4 23 Haramossen 12 24 Sikalax 11 25 Lakeasuo - Slätmossen 12 26 Punjonsuo - Punjomossen 18 27 Heinäsuo - Hömossen 6 28 Majassuo 3 29 Velskolansuo - Vällskogsmossen 12 30 Torvströmossen 3 31 Kaurasuo - Havermossen 17 32 Stubbmossen 10 33 Nemlaxmossen 4 34 Kalajärvensuo - Kalajärvikärret 5 35 Odilammensuo 27 36 Stavurkärr 8 37 Tremanskärr 11 38 Luukinjärvensuo - Lukträskkärret 32 39 Vahtersuo - Vaktermossen 14 40 Skrattikärr (Lilla Skrattikärr) 6 41 Pitkäsuo - Långmossen 13 42 Soidensuo 10 43 Lakiston Turvesuo - Lakisto Turvesuo 31 44 Gubbmossen 33 45 Mankkaan Turvesuo - Mankans Torvmossen 22 KAUNIAINEN - GRANKULLA 46 Träskmossen 13 47 Suursuo - Stormossen 17 9

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen ritettiin laboratoriossa turvelaji, maatuneisuus, happamuus (ph-aste), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (kuivatus 105 C :ssa), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg/suo-m 3 ) ja tuhkapitoisuus prosentteina kuiva-aineesta (poltto 815 25 C :ssa) Lämpöarvo on määritetty LECO AC-300-kalorimetrillä (ASTM D 3286) ja tulokset ilmoitetaan megajouleina kilogrammaa kohti (MJ/kg) Tehollinen lämpöarvo on laskettu sekä kuivalle turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 50 Rikkipitoisuudet on määritetty LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla, ja tulokset ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta Kasvuturvenäytteiden rahkavaltainen, heikosti maatunut turve on luokiteltu kolmeen ryhmään : Acutifolia-, Palustria- ja Cuspidata -turpeisiin Näytteet kuivattiin 40 C :n lämpötilassa Happamuus eli ph-arvo määritettiin 3 g : sta kuivaa turvetta sekoitettuna 50 ml :aan tislattua vettä Turve/ vesiseos sai seistä yön yli ennen ph :n ja johtoluvun määritystä Johtoluku (j l) ilmoitetaan millisiemenseinä/metri (ms/m) Vaihtokapasiteetti ilmentää turpeen ravinteiden pidätyskykyä Vaihtokapasiteetti (CEC) määritetään ph 7 :ssä ja ph 9 :ssä bariumasetaattimenetelmää käyttäen ja tulokset ilmoitetaan ph 7 :ssä milliekvivalentteinal100 g (mek/ 100 g) (Puustjärvi 1956) Muutamasta suosta tehtiin alustavia makrosubfossiilitutkimuksia Typpihapolla käsitellyistä näytteistä 0,3 mm :n ja 1 mm :n siivilöillä seulotut makrosubfossiilit analysoi C -G Sten TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimuspisteiden perusteella suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin, joiden rajat ovat 0,3 1,0 2,0 3,0 4,0 5,0 ja 6 0 m Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä erikseen lasketut turvemäärät yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen Turve luokitellaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseksi kasvuturpeeksi, väliturpeeksi ja polttoturpeeksi Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus ja turvemäärä Suota on suositeltu polttoturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha, tilakohtaisissa tapauksissa myös alle 10 ha, turvelajin ja maatumisasteen (yli 5,0) puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli 2 m syvää aluetta Polttoturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (St H5-10) sekä kaikki sara- jaruskosammalturpeet(ctjabthi-10) Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,5 m :n turvekerros, joka vastaa suon pohjalle tuotannon jälkeen jäävää kerrosta Turpeen määrä ilmoitetaan suokuutiometrei- nä Suokuutiometri (suo-m 3 ) tarkoittaa suossa olevan turpeen tilavuutta Polttoturpeen laatuohjeen mukaan turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 % :a, eikä rikkipitoisuus 0,3 % :a (Energiataloudellinen yhdistys et al 1991) Arvioitaessa turvekerrostuman soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon on kiinnitetty huomiota rahkasammaltyyppiin, turpeen maatuneisuuteen ja paksuuteen Suota on suositeltu kasvuturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, 0,7 m :n tai sitä syvempää aluetta Pieniä, alle 10 ha :n kokoisia alueita on suositeltu kuiviketurpeen nostoon, jos turvelaji ja maatumisaste sitä edellyttävät Heikosti maatunutta ruskorahkasammalturvetta (Acutifolia-turve) on suositeltu viljelyturpeen raaka-aineeksi Potentiaalinen kasvuturvekerros on yleensä suon pintaosassa Rahkaturvetta käytetään myös ns ympäristöturpeena esim viherrakentamiseen Kasvuturpeen raaka-aineen laatuvaatimukset on määritelty kasvuturpeen laadunmääritysohjeessa (Turveteollisuusliitto 2000) Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat mittakaavassa 1 : 10 000 Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen ja koko turvekerroksen paksuus Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m, 4 m jne ) Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa von Postin 10-asteikko on jaettu kolmeen eri luokkaan : heikosti maatunut (H 1 ), keskinkertaisesti maatunut (H 4) sekä kohtalaisesti ja 3 hyvin maatunut (H 5-10) Turvelajiprofiileihin on merkitty kairauspisteen yläpuolelle suotyyppi, luon- 1 0

Espoon ja Kauniaisten suot nontilaisena tai muuttuneena, sekä yli metrin syvyisen alueen liekoisuus murtolukuna : osoittajassa lieko-osumien määrä 0-1 m :n syvyydessä ja nimit- täjässä osumien määrä 1-2 m :n syvyydessä Nämä osumat muutetaan liekoisuusprosenteiksi, ja liekoisuus jaetaan viiteen eri luokkaan : liekoja on KL 204107 F A O, 80 0/7 5 5 0/33 0 37/44 a a 7,1 45/69 61 A 20 50,0 2110 6 nj 10/1 A 400 215,0 0 0 2m'T - 3 i7 0/0 0/12 Suonsi(mö p3 :1 9/35 60 0/33 00 280, 010 0/0 0 a 3/ 47 i 5 60 78 5 0 1/4 A 400-250, 0 8/42 33 36 /39 4 s 5m '2 m m 37 34/3 3 41-35 27/38 23 3 9 6/35 3m 32/40 54 4m/ 48 5m- 66 4 6m-4 3/5 3 70 A 600 100m 39 53/68 4 8 44/67 Ammassuon kaatopaikka Kar i ngmossens avotjälprnngsplats 4 4 44 38 15/20 6 6 0 0 0//10 5m 3f 4m m 1m 6m 59 5 0 28/40 50 6 16/47 46 5 19/44 A 980m JAL Ei o C Y O YIW GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS TURVETUTKIMUKSET 1994 Kuva 2 Esimerkki suokartasta Tutkimuspisteen yläpuolella on turpeen keskimääräinen maatuneisuus (H1-10), sekä alapuolella heikosti maatuneen rahkakerroksen ja koko turvekerrostuman paksuus (dm) Syvyyskäyrät ovat metrin välein Merkkien selite on liitteissä 1 ja 2 Figur 2 Ett exempel på en myrkarta från Stora Käringmossen med forskningslinjerna och borrpunkterna Torvavlagringens medelhumifieringsgrad (ovan) och det låghumifierade vitmosslagrets / hela torvavlagringens tjocklek (under borrpunkten) Teckenförklaring i bilaga 1 och 2 Fig 2 An example of a mire map For symbols and abbreviations, see appendices 1-2 1 1

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohta- vattuja suokarttojaja-profiileja on käytetty hyväklaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erit- si selvitettäessä teolliseen tuotantoon soveltuvien täin runsaasti (yli 4 % turvemäärästä) Tutkimus- kasvu- ja polttoturpeiden määrää ja niiden esiintylinjan ilmansuunta ja suon absoluuttiset korkeudet misen laajuutta Kartoista ja profiileista ovat esiovat profiilikehyksien sivureunoissa Edellä ku- merkit kuvissa 2 ja 3 24 23 22 21 20 19 18 17 A SW M MPY A RHTK 0/0 750 GUBBMOSSEN SUOTYYPIT LIEKO-OSUMRT TURVELRJIT JR POHJRMRPLRJIT RHTK 0/0 PTA 2/2 600 PTR 0/0 1RMU 0/0 400 RROJ 0/0 IROJ 3/0 0 h o h ok - - NWORINElk 1110101N, - - - - - - - - - - - --- 200 NE M MPY 24 23 22 20 B AO 200 400 655m A 1 Laakiokeitaat C 2 Kilpikeitaat B 3 Viettokeitaat ja rahkakeitaat M C NW MPY s s q fs A A 0 o A A '0 ia o A, f i ' f i rrr r 15 f i n A A r I 1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS TURVETUTKIMUS Kuva 3 Suomen suoyhdistymätyypit (Ruuhijärvi 1983) ja esimerkkejä Espoon keidassoiden suurmuodoista : A laakiokeidas, B viettokeidas, C kilpikeidas Merkkien selite liitteessä 1 Fig 3 Finlands myrvegetations oner (Ruuhijärvi 1983) och högmossarnas storformer i Esbo : A platåhögmosse, B, sluttningshögmosse, C sköldhögmosse Fig 3 The Finnish mire vegetation ones (Ruuhijärvi 1983) and different types of raised bogs in Espoo : A raised bog, B Plateau eccentric raised bog, C concentric raised bog 1 2

Espoon ja Kauniaisten suot Kuva 4 Luukinjärvensuo ja umpeenkasvava Luukinjärvi taustalla Kuvannut J Väätäinen 1998 Figur 4 Lukträskkärret och igenväxning av Lukträsket i bakgrunden Foto J Väätäinen 1998 Fig 4 Luukinjärvensuo and paludification of Lake Luukinjärvi Photo J Väätäinen 1998 Kuva 5 Allikko Espoon Ison Ammässuon kilpikeitaan keskustassa Kuvannut C -G Sten 1995 Figur 5 En göl i centrum av sköldhögmossen Stora Käringmossen i Esbo Foto C -G Sten Fig 5 A bog pool on the bog expance of the concentric raised bog Iso Ammässuo in Espoo 1 3

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen ESPOON TUTKITUT SUOT 1 Ramsösundinsuo - Ramsösundskärret Ramsösundinsuo (kl 2032 11-2034 02) sijaitsee Espoon Suvisaaristossa BergönjaRamsön välisessä umpeutuneessa salmessa noin 11 km Espoon keskustasta kaakkoon (kuva 1) Suon pinta nousee merenpinnan tasosta noin metrin verran ja viettää lounaaseen Byvikenin ja koilliseen Ramsösundetin suuntaan Alueen lounaisosassa on pieni, ruovikon ympäröimä lampi, Ägat Suo rajoittuu moreeni- ja kallioalueisiin Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät pohjois-, keski- ja eteläosan yli kulkevien teiden ansiosta Suon pinta-ala on 7 ha Suolla on 11 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 1,6/ha Ramsösundinsuo on tasainen merenlahden soistuma Suotyyppihavainnoista on korpia 64 % ja nevoja 36 % Yleisimpiä suotyyppejä ovat järviruokoa (Phragmites australis) kasvava luhtaneva sekä mesiangervoa, nokkosta, puna-ailakkia, ja tesmaa kasvava ruoho- ja heinäkorpi eli lähinnä tervaleppäluhta Puulajisuhteet ovat : koivu 9 % ja muut lehtipuut, pääosin tervaleppä ja haapa 81 %, sekä kuusi 10 % Alue on lähes kokonaan luonnontilassa Suon turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,8 Suurin turvekerrostuman paksuus on vain 0,3 m, eli alue on lähinnä biologinen suo Ramsösundinsuossa on saravaltaisia turpeita 75 % ja rahkavaltaisia 25 % kokonaisturvemäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 17 % Turpeiden yleisimmän lisätekijän, saraturpeiden järviruo'on osuus on 35 % ja kortteen noin 1 % Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahkasara 50 %, sara 25 %, sararahka 17 % ja rahka 8 % Ramsösundinsuon yleisin pohjamaalaji on savi (73 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa, lähinnä pienen umpeenkasvavan Ogat - nimisen lammen ympäristössä peittää 20-140 cm :n paksuinen liejukerros Hiekkaa on 18 % ja moreenia 9 % Tutkimuspisteistä 82 % on liejualueella Alue on maaperägeologisesti mielenkiintoinen kuorisoran takia, joka on myös syynä rehevään kasvillisuuteen Kuorisoraa, joka koostuu pääosin sinisimpukan (Mytilus edulis) violetinvärisistä kuorista, on tavattu noin 2,5 hain alueella liejun ja saven välistä 1-55 cm :n paksuisena kerrostumana Suoalueen kuorisoran määräksi on laskettu noin 7250 m 3 Aikaisemmin on Segerstråle (1927) löytänyt Ramsöstä kuorisoraa, ilmeisesti saaren itärinteeltä 0,57 hain alueelta ja arvioinut sen määräksi 3200 m3 Tähän esiintymään mäyrät ovat kaivaneet onkaloitaan Kuorisoraesiintymän kokonaisala on siten noin 3 haja määrä runsaat 10 000 m 3 Suo on alunperin ns primaarinen, pitkänomainen merenlahden soistuma eli on aloittanut kehityksensä kapean salmen kasvettua umpeen maankohoamisen seurauksena Korkean järviruokokasvuston ympäröimän Ägat -lammen umpeenkasvu jatkuu edelleen Nykyinen maankohoaminen suhteessa merenpintaan on Espoossa runsaat 2 mm vuodessa Ramsösundinsuossa on turvetta 20 000 suo-m 3 Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (1981) on liittänyt Byvikenin, Ramsösundin sekä ympäröivät rannat ja lehdot Espoon merkittävien suojelukohteiden luetteloon Ramsösundinsuon alueesta noin 12 ha on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi vuonna 1982 2 Majkärr Majkärr (kl 2032 12) sijaitsee noin 4 km Espoon keskustasta kaakkoon (kuva 1) Suon pinta on 17-20 m mpy ja viettää koilliseen Vedet laskevat koillisreunalta lähtevää puroa myöten Träskmossenin kautta Lukupuroon ja edelleen Gräsaojan kautta Haukilahteen (Suomenlahteen) Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kallio- ja moreenialueisiin (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät Suon pinta-ala on 5 ha Suolla on 7 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 1,4/ha Majkärrin suotyypeistä on korpia 72 %, rämeitä 14 % ja nevoja 14 % havainnoista Yleisimpiä suotyyppejä ovat Majkärrin suojelualueella erilaiset korpityypit kuten keskiosien muurainkorpi ja korpiräme, reunaosien tervaleppäkorpi, metsäkortekorpi, vehka- ja terttualppivaltainen ruoho- ja heinäkorpi sekä pieninä laikkuina ruohoinen saraneva (Anttila 1998) Puulajisuhteet ovat : koivu 33 %, ja muut lehtipuut, pääosin tervaleppä 35 %, kuusi 25 % ja mänty 7 % Suo on kokonaan luonnontilassa Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 7,0 ja koko turvekerrostuman 6,4 Suurin turvekerrostuman paksuus, 1,0 m, on mitattu suon keskiosasta Majkärrissä on saravaltaisia turpeita 70 % ja rahkavaltaisia 30 % kokonaisturvemäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 74 % Yleisin turpeiden lisätekijä on puuaines, jota on 19 % suon turvemäärästä Raatteen jäännöksiä on prosentin verran Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahkasara 70 %, sararahka 28 % ja rahka 2 % Majkärrin pohjamaalaji on savi, jota suoaltaan 14

Espoon ja Kauniaisten suot syvimmissä osissa peittävät 0,4-2,5 m :n paksuiset savilieju ja liejusavikerrokset Harmaassa ja punertavassa savessa on useita ohuita hiekkakerroksia Tutkimuspisteistä 86 % on saviliejualueella Suo on alkanut kehittyä merenlahden umpeenkasvun seurauksena Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön Majkärrissä on turvetta yhteensä 40 000 suo-m 3 Espoon ympäristönsuojelulautakunta (1987) on liittänyt Majkärrin Espoon maakunnallisesti arvokkaiden suojelukohteiden luetteloon Suo on luonnonsuojelulailla rauhoitettu vuonna 1992 3 Lillträsk Lillträsk (kl 2034 03 ja 2032 12) sijaitsee Kuurinniityssä, noin 4 km Espoon keskustasta itäkaakkoon (kuva 1) Suon pinta on 13-15 m mpy ja viettää itään Vedet laskevat pohjois- ja koillisreunalla virtaavaa ojaa pitkin itäkaakkoon, Lukupuroon ja edelleen Gräsaojan kautta Haukilahteen (Suomenlahteen) Suota ympäröi kalliomaasto Kallioiden ja suon välissä on lounaassa, etelässä, idässä ja luoteessa savikoita, koillisessa moreenia (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Läntiseltä reunaltaan suo rajoittuu kallioiden ohella täytemaahan (omakotialueeseen) Kulkuyhteydet suolle ovat erinomaiset suon länsi- ja luoteispuolisen omakotitaloalueen ansiosta Lillträskin pintaala on 15 haja yli metrin syvyisen alueen noin 1 ha Suolla on 610 m :n tutkimuslinjasto, tutkimuspisteitä on 12 ja tutkimuspistetiheys 8,0/10 ha Yleisimmät suotyypit ovat laitaosien rehevät korvet, ruoho- ja heinäkorpi sekä nevakorpi, joita on yhteensä noin 60 % havainnoista Reunoilla tavataan myös ruohoturve- ja mustikkaturvekangasta sekä ruohoista sararämettä Suon keskellä on muutaman hehtaarin laajuinen alue varsinaista saranevaa Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 10 % ja mättäiden korkeus 3 dm Suolla on yksi laskuoja pohjois- ja koillisreunalla sekä länsi- ja lounaisreunalla pari ojaa, jotka tuovat vettä suolle Puulajisuhteet ovat : mänty 10 %, koivu 57 % ja muut lehtipuut, pääasiassa tervaleppä 14 %, sekä kuusi 19 % Suon luonnontilaisuusaste on noin 59 % Lillträskin turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1 Suurin turvekerrostuman paksuus on vain 1,1 m Suossa on yksinomaan saravaltaisia turpeita, joiden määrästä puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 28 % Turpeiden yleisin lisätekijä on puuaines, joka muodostaa yksinään noin 8 % suon turvemassasta Kortetta (Equisetum) on noin viisi prosenttia ja varpuainesta sekä järviruokoa kumpaakin noin prosentin verran Suon pääturvelajina on rahkasara Suon tavallisin pohjamaalaji on liejusavi/savi Itäosassa on saven päällä paikoin 1-2 cm :n hiekkakerros, joka aikoinaan huuhtoutui suon paikalla sijainneen muinaisen merenlahden savipohjalle ympäristön moreenimaalta Soistuminen on alkanut järven umpeenkasvun seurauksena noin 3000 vuotta sitten altaan kurouduttua muinaisesta Itämerestä eli Litorinamerestä (Haavisto-Hyvärinen et al 1994d) Lillträskin keskellä oli 1700-luvulla pieni lampi, kuten sen ajan kartoista voi nähdä (Alanen & Kepsu 1989) Lampi on vielä nähtävissä niinkin myöhään kun 1800-luvun lopulla laaditulla ns venäläisellä topografikartalla, mikä osoittaa, että lampi on kasvanut umpeen vasta 1900-luvulla Liejuja on miltei koko suoaltaassapohjamaan päällä 0,6-3,7 m :n kerrostumana Länsiosasta on löydetty liejusavesta 4,5-5,5 m :n syvyydestä lieju- eli itämerensimpukan (Macoma baltica), Itämeressä nykyisinkin viihtyvän simpukkalajin kuoren palasia Lillträsk ei mataluutensa vuoksi sovellu turvetuotantoon Suhteellisen luonnontilainen Lillträsk sopisi suojelukohteeksi, esimerkkinä nuoresta umpeenkasvusuosta avosuotyyppeineen Suo sisältyy Espoon maakunnallisesti arvokkaiden suojelukohteiden luetteloon nimellä Hentmossen (Espoon ympäristönsuojelulautakunta 1987) Lillträsk yhdessä viereisen Majkärrin suojelualueen kanssa muodostaisi edustavan suokokonaisuuden 4 Teirinsuo - Teirmossen Teirinsuo (kl 2032 12) sijaitsee Muuralassa, Kehä III :n tuntumassa, 2 km Espoon keskustasta länsiluoteeseen (kuva 1) Suon pinta on 28-30 m mpy ja viettää luoteeseen Vedet laskevat luoteisosasta lähtevää ojaa pitkin pohjoiseen kohti Gumbölenjokea, joka virtaa lounaaseen ja yhtyy Espoonlahteen laskevaan Mankinjokeen Suota ympäröivät pääasiassa moreenimaasto sekä erityisesti etelässä ja lännessä kalliopaljastumat Koillisessa suo rajoittuu Finnoontiehen ja savikkoon, idässä niinikään savikkoon (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Kulkuyhteydet suolle ovat erinomaiset Teirinsuon kokonaispinta-ala on 12 ha, yli metrin syvyisen alueen 9 haja yli kahden metrin syvyisen 5 ha Suolla on 460 m :n tutkimuslinjasto, tutkimuspisteitä on 9 ja tutkimuspistetiheys 7,5/10 ha Teirmossen on hieman kalteva metsäkeidas Yleisin suotyyppi on keskiosan suopursuvaltainen 1 5

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen isovarpuräme, jota on 44 % havainnoista Reunaosissa tavataan korpirämeen ohella myös varsinaista sararämettä sekä varsinaista korpea ja nevakorpea Suon koillisosassa on pieniä turvehautoja kuiviketurpeen noston jäljiltä Suon kasvilajistosta on kuvaus Hosiaisluoman (1985) julkaisussa Puulajisuhteet ovat : mänty 61 %, koivu 29 % ja muut lehtipuut, pääasiassa, tervaleppä, harmaaleppä ja pihlaja 1 %, sekä kuusi 9 % Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 3 dm Suo on luoteisreunalta lähtevän laskuojan ympäristöä sekä koillisosan turvehautoja lukuun ottamatta luonnontilainen Luonnontilaisuusaste on noin 78 % Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen turvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,6 ja koko turvekerrostuman 5,5 Kuitenkin suon keskiosassa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturve ulottuu paikoin hieman yli kahden metrin syvyyteen Suurin turvekerrostuman paksuus, 3,9 m, on mitattu suon koillisosasta Saravaltaisia turpeita on 59 % ja rahkavaltaisia 41 %turpeen kokonaismäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 67 % ja tupasvillarahkaturpeita 19 % Turpeiden yleisin lisätekijä on lähinnä saraturpeisiin liittyvä puuaines, joka muodostaa yksinään noin 22 % suon turvemassasta Tupasvillan (Eriophorum vaginatum) jäännösten osuus tästä on nelisen prosenttia ja saraturpeiden kortteen ja järviruo'on kummankin lähes kaksi prosenttia Pääturvelajit ja niiden prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahkasara 56 %, rahka 26 %, sararahka 15 % ja sara 3 % Maatumatonta puuainesta eli liekoja on erittäin vähän (0,6 %) Suon tavallisin pohjamaalaji on liejusavi/savi ainoastaan reunoilla on paikoin moreenia Miltei koko suoaltaan alueella on pohjamaan päällä liejuja 40-120 cm :n paksuisena kerrostumana Suon keski- ja koillisosassa on liejusaven ja saven välissä 2-5 cm :n hiekkakerros, joka aikoinaan huuhtoutui suon paikalla sijainneen meren lahden savipohjalle ympäristön moreenimailta Soistuminen on alkanut kehittyä merenlahden ja järven umpeenkasvun seurauksena Teirinsuossa on turvetta yhteensä 0,23 milj suoma Suon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta (Acutifolia-, Palustria- ja Cuspidataturpeita) ja rahkakerroksen alla hyvin maatunutta turvetta Koillisosasta on aikoinaan nostettu hiukan rahkaturvetta kuivikekäyttöön Teirinsuon luonnontilaisuus ja pieni koko puoltavat sen jättämistä turvetuotannon ulkopuolelle Suo sisältyy yhdessä viereisen Vitmossenin kanssa Espoon maakunnallisesti arvokkaiden suojelukohteiden luetteloon (Espoon ympäristönsuojelulautakunta 1987) Suon turve- ja liejukerroksista on selvitetty Espoon luonnon-, asutus-ja viljelyhistoriaa (Vuorela & Kankainen 1998) Tässä tutkimuksessa maankäytön tehostuminen ajoitettiin 14 C-menetelmällä vuoteen 1770 60 BP (Su-298 1), kalenterivuosiksi kalibroituna cal AD 200-360 Ensimmäiset viljapölyt ajoittuivat aikaan 2090 40 BP (Su- 2982), eli 160-40 cal BC Merkkejä ihmistoiminnasta suon lähiympäristössä näkyy jo ajalla 2300 60 BP (Su-2983), eli 400-220 cal BC Kuusen yleistyminen ajoitettiin aikaan 3680 60 BP (Su- 2984), eli 2130-1950 cal BC Tämä ajoitus on hieman vanhempi kuin Aartolahden (1966) esittämä luku, noin 3400 BP, eli kuusen yleistyminen Teirinsuon alueella on tapahtunut noin parisataa vuotta aikaisemmin kuin Espoossa tehdyt muut ajoitukset keskimäärin osoittavat Edellisen tutkimuksen jälkeen samasta näytesarjasta ajoitettiin kaksi näytettä Suon umpeenkasvun aikaisesta eli alimmasta turvekerrostumasta, syvyydestä 3,26-3,30 m ajoitettu näyte antoi radiohiili-iäksi GTK :n radiohiililaboratoriossa tehdyssä ajoituksessa 4950 60 BP (Su-3269), eli 5730-5620 cal BP Turpeen pitkäaikainen, keskimääräinen vuotuinen kasvunopeus on ollut 0,6 mm Heikosti suolaiseen tai murtoveteen kerrostuneen hienodetritusliejun ja saviliejun rajalta otettu näyte syvyydestä 3,90-3,96 m antoi iäksi 6160 70 BP (Su-3270), eli 7170-6980 cal BP Suolaista vettä (Litorina) kuvastavaan kasvilajistoon kuuluivat merihapsikka (Ruppia maritima), merinäkinruoho (Najas marina) ja merihaura ( annichellia palustris), joista on tavattu makrofossiilejä eli siemeniä syvyydestä 3,7-3,9 m Samasta syvyydestä on tavattu myös Ruppian siitepölyjä (Vuorela & Kankainen 1998) Makean veden kasvilajistoon kuuluivat runsaina esiintyneet vidat (Potamogeton) ja isolumme (Nymphaea alba) Luhtanevaa kuvastava rantaturve koostuu järviruo'osta, kortteesta ja saroista, joista mainittakoon varstasara (Carex pseudocyperus), liereäsara (C diandra) ja harmaa sara (C canescens) Lisäksi vehka (Calla palustris) ja rantayrtti (Lycopus europaeus) ovat kuuluneet rantalajistoon 5 Vitmossen Vitmossen (kl 2032 12) sijaitsee noin 2 km Espoon keskustasta länteen (kuva 1) Suon pinta on 1 6

Espoon ja Kauniaisten suot 34-38 m mpy ja viettää pohjoiseen Vedet laskevat koillisreunalta Teirinsuon kautta Gumbölenjokeen ja edelleen Mankinjokeen Suo rajoittuu moreenija kallioalueisiin (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät eteläosan yli kulkevan maantien (Kehä III) ansiosta Suon pinta-ala on 6 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 3 ha, yli 1,5 m :n aluetta 2 haja yli 2 m :n aluetta 1 ha Suolla on 6 tutkimuspistettä ja 3 syvyyspistettä Tutkimuspistetiheys on 15/10 ha Vitmossen on tasainen, kaksiosainen metsäkeidas, jonka pinta viettää noin 2 m/km Suotyypeistä on rämeitä 78 %, korpia 11 % ja muita suotyyppejä 11 % havainnoista Yleisimpiä suotyyppejä ovat isovarpuräme, kangasräme, varsinainen sararäme, varsinainen korpi sekä ruoho- ja heinäkorpi Suon kasvilajistosta on Hosiaisluoma (1985) julkaissut yksityiskohtaisia tietoja Puulajisuhteet ovat : mänty 62 %, kuusi 20 % ja koivu 18 % Suo on lähes luonnontilassa Turpeen keskimaatuneisuus on 6,7 Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan vain 0,2 m :n syvyyteen Suurin turvekerrostuman paksuus, 3,2 m, on mitattu sekä suon etelä- että pohjoisosasta Vitmossenissa on rahkavaltaisia turpeita 66 % ja saravaltaisia 34 % kokonaisturvemäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 58 % ja tupasvillarahkaturpeita 4 % Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on 11 % ja saraturpeiden kortteen ja järviruo'on kummankin noin 2 % Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahka 38 %, rahkasara 32 %, sararahka 28 % ja sara 3 % Keskimääräinen liekoisuus on korkea, 3,2 % turvemäärästä Vitmossenin yleisin pohjamaalaji on savi (78 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 135 cm :n paksuinen liejukerros Moreenia on 11 % ja hiekkaa 11 % Tutkimuspisteistä 67 % on liejualueella Suo on alkanut kehittyä kahden järven umpeenkasvun seurauksena Ohut savikerros liejussa on mahdollisesti merkkinä Litorinameren transgressiosta tai ympäristössä tapahtuneista muutoksista, esimerkiksi metsäpaloista, jotka ovat saaneet aikaan eroosiota suota ympäröivillä mailla Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen pohjaveden pinnan nousun seurauksena on sittemmin laajentanut suota ympäristöön Vitmossenissa on turvetta yhteensä 80 000 suomi Vitmossen ei pienuutensa takia sovellu turvetuotantoon Espoon ympäristönsuojelulautakunta (1987) on ehdottanut Vitmossenia yhdessä Termossenin kanssa soidensuojelualueeksi 6 Kvarnträsk Kvarnträsk (kl 2032 12) sijaitsee noin 4 km Espoon keskustasta länsiluoteeseen (kuva 1) Suon pinta on 26-34 m mpy ja viettää järvelle (25,8 m mpy) päin Brobackaå virtaa alueen halki ja suosta tulevat vedet laskevat Kvarnträskistä Dämmanin kautta itään virtaavaan Gumbölen-jokeen ja edelleen Mankinjokea pitkin Espoonlahteen Runsassateisina aikoina joki tulvii ja suo on tällöin kokonaan veden peitossa kuten syksyllä vuonna 2000 Suo rajoittuu savikkoon sekä moreeniin ja kallioalueisiin (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät länsireunaa pitkin kulkevan tien ansiosta Suon pinta-ala on 10 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 1 ha Suolla on 7 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 7/10 ha Kvarnträsk on tasainen, umpeenkasvava kosteikko Suotyypeistä on korpia 70 %, nevoja 24 % ja rämeitä 6 % havainnoista Yleisimpiä suotyyppejä ovat luhtaneva, varsinainen saraneva ja nevakorpi Reunoilla on sararämettä, varsinaista korpea, ruoho- ja heinäkorpea ja lehtokorpea Puulajisuhteet ovat : koivu 50 %, muut lehtipuut kuten tervaleppä, pihlaja, saarni ja tammi 24 %, kuusi 20 % ja mänty 6 % Kvarnträsk on lähes kokonaan luonnontilassa Suon turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,3 m :n syvyyteen Suurin turvekerrostuman paksuus, 1,6 m, on mitattu suon eteläosasta Kvarnträskissä on saravaltaisia turpeita 87 % ja rahkavaltaisia 13 % kokonaisturvemäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 30 % Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 8 % ja saraturpeiden kortteen noin 6 % sekä järviruo'on 1 % Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahkasara 87 %, sararahka 9 % ja rahka 4 % Kvarnträskin pohjamaalaji on savi, jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 3 m :n paksuinen liejukerros Tutkimuspisteistä 71 % on liejualueella Liejussa on n 2 m :n syvyydessä liejusavikerros Suon kehityksen on aloittanut järven umpeenkasvu, joka jatkuu edelleen Suon liejukerrostumasta löydettiin mm vesipähkinän (Trapa natans), nykyisin Suomesta jo hävinneen vesikasvin piikikkäitä hedelmiä Vesipähkinän löytöpaikka on Espoon eteläisin Makrofossiilitutkimuksissa löytyi vesipähkinän lisäksi mm ulpukan, lumpeen, järvikaislan ja rantayrtin siemeniä sekä tammen terho 1 7

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen Kvarnträskissä on turvetta yhteensä 80 000 suoma Kvarnträsk sisältyy Espoon ympäristönsuojelulautakunnan (1987) laatimaan luetteloon arvokkaista luontokohteista Kvarnträsk on luonnonsuojelulailla rauhoitettu vuonna 1988 7 Järvikylänsuo - Träskbymossen Järvikylänsuo (kl 2032 12) sijaitsee noin 6 km Espoon keskustasta länteen (kuva 1) Suon pinta on 14-15 m mpy ja viettää itään ja suon halki virtaavalle joelle päin Vedet laskevat Loojärveltä virtaavaan Mankinjokeen, joka laskee Suomenlahteen Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan savialueisiin (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät Suon pinta-ala on 10 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 1 ha Suolla on 7 tutkimuspistettä ja 4 syvyyspistettä Tutkimuspistetiheys on 11/10 ha Järvikylänsuo on metsäkeidas Pieni alue suon keskiosassa on keidassuota ja sisältää rahkaturvetta, joskin suurin osa suosta koostuu alle metrin paksuisesta saravaltaisesta turpeesta Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon reunaosien ruoho-, mustikka- ja puolukkaturvekangas Suosta on paikoin nostettu kuiviketurvetta Suon reunat ja kaistale suon keskiosasta on raivattu pelloiksi Puulajisuhteet ovat : koivu 41 %, muut lehtipuut 16 %, kuusi 29 % ja mänty 14 % Suo on kokonaan tiheästi ojitettu Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät Suon turvekerrostuman keskimaatuneisuus on korkea, 6,9 Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,7 m :n syvyyteen Suurin turvekerrostuman paksuus, 1,1 m, on mitattu suon keskiosasta Järvikylänsuossa on saravaltaisia turpeita 90 % ja rahkavaltaisia 10 % kokonaisturvemäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 78 % ja tupasvillarahkaturpeita 5 % Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 1 % suon turvemäärästä Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 19 % ja saraturpeiden kortteen noin 1 % ja järviruo'on alle 1 % Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahkasara 87 %, rahka 10%jasara 3% Järvikylänsuon pohjamaalajit ovat liejusavi ja sen alla savi Näitä peittää suoaltaan syvimmissä osissa noin 1 m :n paksuinen liejukerros Tutkimuspisteistä 64 % on liejualueella Suo on alkanut kehittyä aluksi merenlahden, sitten järven umpeenkasvun seurauksena Mineraalimaan, lähinnä metsä- maan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön Järvikylänsuossa on turvetta yhteensä 60 000 suo-m 3 Ohutturpeisena suo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon, mutta sitä suositellaan edelleen viljeltäväksi ja metsänkasvatukseen Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta voidaan tilakohtaisesti käyttää maanparannusaineena tai turvemullan raaka-aineena 8 Sperringsin Stormossen - Sperrings Stormossen Sperringsin Stormossen (kl 2032 12) sijaitsee suureksi osaksi Espoonkartanon ja Sperringsin kylän mailla noin 5 km Espoon keskustasta länsiluoteeseen (kuva 1) Suon pinta on 44-48 m mpy javiettää länteen, etelään ja itään Suo sijaitsee vedenjakajalla, ja vedet laskevat länsi- ja eteläreunalta Mankinjokeen Itäreunalta vedet laskevat ojia myöten Gumbölenjokeen ja Kvarnträskin ja Dämmanin kautta edelleen Mankinjokeen ja Espoonlahteen Suon länsiosien halki kulkee vesijohtoputki Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kallioja moreenialueisiin (Repo 1969, Haavisto-Hyvärinen et al 1994c) Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät metsäautoteiden ansiosta Suon pinta-ala on 42 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 29 ha, yli 1,5 m :n aluetta 22 haja yli 2 m :n aluetta 16 ha Suolla on 10 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä Tutkimuspistetiheys on 5/10 ha Sperringsin Stormossen on suurmuodoltaan kolmihaarainen metsäkeidas, jonka pinnan kaltevuus on noin 5 m/km Suotyypeistä on rämeitä 48 % ja muita suotyyppejä, lähinnä erilaisia turvekankaita 52 % havainnoista Yleisin suotyyppi on suon keskiosan isovarpuräme Reunoilla on myös isovarpurämettä, rahkarämettä, sekä mustikka-, puolukkaja varputurvekangasta Lisäksi suolla on metsittynyt kuivikkeennostoalue Puulajisuhteet ovat : mänty 81 %, koivu 15 % ja kuusi 4 % Suo on lähes kokonaan ojitettu Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,4 ja koko turvekerrostuman 5,8 Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,7 m :n syvyyteen Suurin turvekerrostuman paksuus, 4,9 m, on mitattu suon eteläosasta Sperringsin Stormossenissa on saravaltaisia turpeita 56 % ja rahkavaltaisia 44 % kokonaisturvemäärästä Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 37 % ja tupasvillarahkaturpeita 16 % Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on 1 8

Espoon ja Kauniaisten suot tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 4 % suon turvemäärästä Saraturpeisiin j a hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 7 % ja saraturpeiden kortteen ja järviruo'on kummankin alle 1 % Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahkasara 55 %, rahka 29 %, sararahka 15 % ja sara 1 % Keskimääräinen liekoisuus on erittäin alhainen Yleisin pohjamaalaji on savi (71 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 1,4 m :n paksuinen järvimuta- ja liejukerros Moreenia on 19 %, hiekkaa 5 % ja kalliota 5 % Tutkimuspisteistä 62 % on liejualueella Soistuminen on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena Suon pohjalla olevasta liejukerrostumasta löydettiin vesipähkinän (Trapa natans) hedelmiä Mineraalimaan, metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön Sperringsin Stormossenissa on turvetta yhteensä 0,74 milj suo-m 3 Suon pintakerroksessa on heikosti maatunutta ruskorahkasammalturvetta (Acutifolia-turve), joka soveltuu viljely- ja kasvuturpeen raaka-aineeksi Kuiviketurvetta on nostettu suon keskiosasta Suo on kokonaan ojitettu metsänkasvatusta varten mmässuon kaatopaikan laajentamissuunnitelmat ulottuvat suolle saakka 9 Iso mmässuo - Stora Käringmossen Iso mmässuo (kl 204107) sijaitsee Espoon ja Kirkkonummen rajalla, noin 7,5 km Espoon keskustasta luoteeseen (kuva 1) Kirkkonummen puolella suosta on vain neljä hehtaaria, joten sitä on turvemääriensä ja muiden ominaisuuksiensa suhteen käsitelty kokonaisuutena Tiedot vastaavat vuoden 1994 tutkimusajankohtaa (kuva 2) Suon pinta on 62,5-67,0 m mpy ja viettää luoteeseen ja kaakkoon Länsiosan vedet purkautuvat luoteisreunalta lähtevää ojaa myöten Kolmperään ja edelleen tästä lähtevää puroa ja sittemmin Kauhalanjokea myöten Loojärveen Keski- ja itäosan vedet laskevat mmässuon vuonna 1987 käyttöön otetun kaatopaikan vedenpuhdistamon kautta lopulta puroon, joka myös päätyy Loojärveen Loojärvestä on Mankinjokea myöten yhteys Espoonlahteen Kaakossa, idässä ja koillisessa suo rajoittuu mmässuon kaatopaikkaan sekä täytemaahan Muualta suota ympäröivät kalliopaljastumat ja näiden välinen moreenimaasto Pohjoisessa kalliopaljastumien välissä on myös hiekkakerrostumia (Virkkala 1964) Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaisen hyvät, kaatopaikalle sekä täytemaa-alueelle johtavia teitä hyväksikäyttäen erinomaiset Ison Ammässuon tutkitun osan pinta-ala on 36 ha, josta Kirkkonummen puolella on 4 ha Yli metrin syvyisen suoalueen pinta-ala on 32 ha ja yli kahden metrin syvyisen 27 ha Suolla on 2155 m :n tutkimuslinjasto, tutkimuspisteitä on 33 ja tutkimuspistetiheys 9,2/10 ha Iso mmässuo on tyypillinen kilpikeidas, jonka kupera pinta viettää 7-10 m/km (kuva 3) Yleisimmät suotyypit ovat reunamien suopursuvaltainen isovarpuräme ja keskiosan rahkaräme, sekä keidasräme lyhytkorsineva- j a silmäkenevakuljuineen ja allikkoineen, joissa kasvaa kuljurahkasammalta (Sphagnum cuspidatum), leväkköä (Scheuch eria palustre) ja valkopiirtoheinää (Rhyncospora alba) (kuva 5, sivu 13) Reunoilla on isovarpurämeen ohella mm reheviä turvekankaita, varsinaista sararämettä ja nevakorpea Lukkala (1933) kartoitti Ison mmässuon suotyypit jo silloin, kun suo vielä oli luonnontilassa Kaakkoisreunalla, kaatopaikan tuntumassa on vanhoja turvehautoja Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 28 % ja mättäiden korkeus 2-4 dm Suo on lähes kauttaaltaan kohtalaisen tiheästi ojitettu Vähiten ojitusta on suon länsiosassa, jossa mm suon länteen pistävä lahdeke Suonsilmä -nimisen lammen ympäristössä on luonnontilainen Kuivatusmahdollisuudet ovat Suonsilmä -lammen ympäristöä lukuun ottamatta kohtalaisen hyvät, joskin pääosa suon kuivatusvesistä täytyisi johtaa mmässuon vedenpuhdistuslaitoksen kautta Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,4 ja koko turvekerrostuman vain 4,5 Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturve ulottuu paksuimmillaan 5,3 m :n syvyyteen suon keskiosassa Suurin turvekerrostuman paksuus, 7,9 m, on mitattu suon luoteeseen pistävältä lahdekkeelta (kuva 2) (vrt Kivinen 1948) Rahkavaltaisia turpeita on 69 % ja saravaltaisia 31 % turpeen kokonaismäärästä Tupasvillarahkaturpeita on tästä määrästä 30 % ja puun sekä varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita 28 % Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 7 % suon turvemassasta Puuainesta on 4 % ja varpuainesta vajaat 2 % Näistä puuaines liittyy lähes yksinomaan saraturpeisiin ja maatuneisiin rahkavaltaisiin turpeisiin, varpuainesta voi olla myös heikosti maatuneessa pintarahkaturpeessa Leväkön jäännöksiä on paitsi kuljurahkaturpeessa myös saraturve- ja rahkaturvekerroksen välisessä vaihettumisvyöhykkeessä yhteensä noin 3 % Saraturpeiden kortetta ja järviruokoa on kumpaakin noin prosentti turveaineksesta Pääturvelajit ja niiden prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat : rahka 64 %, rahkasara 29 %, sararahka 5 % ja sara 2 % Paikoin erityisesti 1 9

Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen turvekerrostuman pohjaosassa on runsaasti hiilikerroksia muistona suolla ja sen ympäristössä muinoin raivonneista metsäpaloista Maatumatonta puuainesta eli liekoja on erittäin vähän Yleisimmät pohjamaalajit ovat liejusavi/savi sekä lähinnä reunoilla esiintyvät moreeni ja kallio Paikoin suon keskelläkin pohjamaana on moreenia ja kalliota, joskus myös hiekkaa ja savea Tutkimuspisteistä 22 % on liejualueella Suo on alkanut kehittyä pienten lampien umpeenkasvun seurauksena Ancylusjärven transgressio on ulottunut kuroutuneeseen järvialtaaseen suurtulvan tavoin, mikä näkyy liejulaj ien poikkeavana kerrosj ärj estyksenä liejukerrostumassa Liejua on tavattu suon länsi- ja kaakkoisosasta sekä keskiosasta noin metrin paksuisena kerrostumana pohjamaan päältä tai myös ns transgressio- tai tulvakerrostumana liejusavesta sekä liejusaven ja saven välistä Muinaisen Itämeren eli Ancylusjärven transgressiokerrostumat ovat 5-15 cm paksuja hienodetrituslieju- ja/tai saviliejukerrostumia Saven päällä, liejusaven ja saven välissä sekä savessa on melko yleisesti 2-40 cm :n paksuinen hiekkakerros Moreenin ja kallion päällä on paikoin 10-40 cm hiekkaa samoin moreenin päällä joskus savea tai liejusavea 5-40 cm Hiekka on aikoinaan huuhtoutunut suon paikalla sijainneen muinaisen meren lahden pohjalle ympäristön moreeni- ja hiekkakerrostumista Mineraalimaan, metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön Tutkimuksemme tukee Lukkalan (1933) käsitystä, että yli puolet Ison mmässuon suoalasta on syntynyt metsämaan soistumisena Isossa mmässuossa on turvetta yhteensä 1,34 milj suo-m 3, josta noin 1 milj suo-m 3 olisi ollut käyttökelpoista kasvu- ja energiaturvetta Suo on nyt lähes kokonaan maa-ainesmassojen peitossa Länsiosa on ojitettu metsänkasvatusta varten Kirkkonummeen kuuluva alue Suonsilmä -lammen ympärillä on luonnontilassa 10 Bockarmossen Bockarmossen (kl 2032 09) sijaitsee Espoon ja Kirkkonummen välisen rajan tuntumassa, noin 7 km Espoon keskustasta länsiluoteeseen Suon pinta on 39,5-45 m mpy ja viettää kohden suon luoteisosassa sijaitsevaa Bockträskiä ja tämän laskuojaa Laskuoja virtaa länteen ja yhtyy Kauhalanjokeen, joka laskee Loojärveen Loojärvestä on Mankinjokea myöten yhteys Espoonlahteen Suo rajoittuu lännessä, luoteessa ja osaksi myös pohjoisessa savikoihin ja savipeltoihin sekä vähäisin osin hiekkakerrostumiin koillisessa, etelässä ja länsilou- naassa muualla suota rajoittavat kalliopaljastumat ja näiden välinen moreenimaasto (Haavisto-Hyvärinen et al 1994a) Kulkuyhteydet ovat hyvät suon länsiosaan, muualle huonot Bockarmossenin kokonaispinta-ala on 19 ha, yli metrin syvyisen alueen 14 haja yli kahden metrin syvyisen 11 ha Suolla on 1130 m :n tutkimuslinjasto, tutkimuspisteitä on 20 ja tutkimuspistetiheys 10,5/10 ha Bockarmossen on viettokeidas, jonka pinta viettää noin 5 m 500 m :n matkalla eli 10 m/km (kuva 3) Myös Aarion (1935) esittämässä profiilissa suon vielä luonnontilainen pinta viettää noin 4,2 m 420 m :n matkalla eli 10 m/km Suurin osa suon keskiosasta on ollut turpeennostoalueena Laidoilla sekä Bockträskin ympäristössä suon länsi- ja luoteisosassa tavattavaa varsinaista saranevaa on 16 % havainnoista, keskustan ja laitamien isovarpurämettä 10 % samoin kuin keskiosan rahkarämettäkin Muita suotyyppejä ovat keskustan keidasräme silmäkenevakuljuineen sekä reunamien ruoho- ja heinäkorpi, mustikkaturvekangas, nevakorpi, ruohoinen sararäme, tupasvillaräme ja varputurvekangas Viimeksi mainitun pintakasvillisuus pienellä alueella suon koillisreunalla on suon pinnan saveamisen vuoksi paikoin epätavallisen rehevä mm rätvänä ja kataja, letolle tyypilliset lajit kasvavat karulla turvekankaalla Puulajisuhteet ovat : mänty 61 %, koivu 27 % ja muut lehtipuut, pääasiassa tervaleppä 4 %, sekä kuusi 8 % Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 10 % ja mättäiden korkeus noin 3 dm Ojitusta on harvakseltaan suon länsi-ja luoteisosassa sekä jonkin verran keskustan turpeennostoalueena ja pohjoisreunalla Turpeennostoalue huomioon ottaen suon luonnontilaisuusaste on noin 52 % Kuivatus onnistuu hyvin Bockträskin pinnan tasoon saakka, mikä paksuturpeisimman suon osan suhteen on täysin riittävä Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,9 ja koko turvekerrostuman vain 4,3 Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturve ulottuu paksuimmillaan 5,1 m :n syvyyteen suon keskiosassa, mistä on mitattu myös suurin turvekerrostuman paksuus, 5,4 m Bockarmossenissa rahkavaltaisia turpeita on 63 % ja saravaltaisia 37 % turpeen kokonaismäärästä Suon pintakerroksessa on heikosti maatunutta rahkaturvetta (Acutifolia-turve) Tupasvillarahkaturpeita on 30 % ja puun sekä varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita 25 % koko turvemäärästä Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään vajaat 8 % suon turvemassasta Puuainesta on runsaat 6 % ja varpuainesta prosentti Näistä puuaines liittyy enimmäkseen saraturpeisiin ja maatuneisiin rahkavaltaisiin 2 0