GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS. Turvetutkimusraportti 298. Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen LAPPI TL :N SUOT JA NIIDEN TURVE VARAT

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 298 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen LAPPI TL :N SUOT JA NIIDEN TURVE VARAT Summary : The mires and peat resources in Lappi, southwestern Finland Espoo 1996

2 Sten, Carl-Göran ja Moisanen, Markku, Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti sivua, 4 kuvaa ja 2 liitettä. Turun ja Porin läänin Lapin kunnassa, joka sijaitsee Vakka-Suomessa, noin 20 km Raumalta itään, on Geologian tutkimuskeskus vuonna 1983 tutkinut neljätoista suota, pinta-alaltaan yhteensä 661 ha. Soiden turvemäärä on 11,44 milj. suo-m 3 ja keskisyvyys 1,7 m, josta heikosti maatuneen pintakerroksen osuus on 1,1 m. Suurin turpeen kertymä, 5,5 m, on mitattu Ojasuosta. Yli metrin syvyisen alueen pinta-ala on 446 haja turvemäärä 10,17 milj. suo-m3, ja yli kahden metrin syvyisen alueen vastaavasti 272 ha ja 7,73 milj. suo-m3. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,2 ja hyvin maatuneen pohjaturpeen 5,9. Turpeista on rahkavaltaisia 87 % ja saravaltaisia 13 %. Suotyypeistä on rämeitä 68 %, nevoja7 % jakorpia5 %. Turvekankaitaon 15 %, turvepeltoja 2 % ja turpeennostoalueita 3 %. Suurin osa eli 72 % suoalasta on ojitettu lähinnä metsänkasvatusta varten. Tutkitun suoalan pohj amaalaj eista yleisimmät ovat savi ja hiesu, joita on 58 %. Hiekkaa on 14 % ja moreenia 11 %. Tutkituista soista seitsemässä on kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta yhteensä 253 ha :n alalla 4,52 milj. suo-m3. Käyttökelpoista polttoeli energiaturvetta on kuudessa suossa 162 ha :n alalla yhteensä 1,33 milj. suo-m3, ja turpeen energiasisältö 50 % :n kosteudessa on 2,25 milj. GJ eli 0,63 milj. MWh. Avainsanat : inventointi, energiaturve, kasvuturve, suo, turvevarat, Lappi (Tl). Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen Geologian tutkimuskeskus PL ESPOO carl-goran.sten@gsffi ISBN ISSN

3 Sten, Carl-Göran and Moisanen, Markku, Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat. - The mires and peat resources in Lappi, southwestern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey offinland, Report ofpeat Investigation pages, 4 figures and 2 appendices. Peat inventory was made by the Geological Survey of Finland in the municipality of Lappi, which lies about 20 km east of the town Rauma in southwestern Finland (61 N, 22 E). Fourteen mires covering a total area of 661 hectares, containing million m 3 of peat in situ were studied. The mean depth of the peat layers is 1.7 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 1.1 m in thickness. The greatest thickness of peat is 5,5 m. The mean humification (H) degree of the peat in 1-10 scale is 4.2. The area deeper than 1 m covers 446 ha and contains million m3 of peat in situ, which is 89 % of the total peat quantity. Eighty-seven percent of the peat amount is Sphagnum predominant and the remaining 13 % Carex predominant. The majority of the peatland areas (72 %) has been drained for forestry. The most common mineral soils of the peatland area are clay and silt (58 %), sand (14 %) and till (11 %). The investigated peatlands are suitable for peat production on an area of 253 ha and the total amount of minable peat is 5.85 mill. m3 in situ. Horticultural peat production is proposed on seven peatlands, and the mineable peat amounts to 4.52 mill. m 3 in situ. Six mires were found suitable for energy peat production on an area of 162 ha. The available amount of energy peat is 1.33 mill. m 3 in situ, the energy content of which equals to 2,25 mill. GJ or 0.63 mill. MWh as calculated for 50 % moisture content. Key words : fuel peat, horticultural peat, mire, inventory, Finland. Lappi (TI), Carl-Göran Sten and Markku Moisanen Geological Survey of Finland P.O. Box 96 FIN ESPOO FINLAND carl-goran.sten@gsffi

4 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO 7 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 7 Kenttätutkimukset 7 Laboratoriotutkimukset 9 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET 9 Tutkimusaineiston laskentaperusteet 9 Tutkimusaineiston tulosteet 9 TUTKITUT SUOT Kylärahka Niinistönsuo Lapin Isosuo Kakolamminsuo Murtamon Isosuo Ojasuo Korpilahdensuo Niskuksenlahdensuo Saarensuo (Hirsarko) Lapinlahdensuo - Narvinsuo Hivosuo Piharahka Myllysuo Torattesuo 20 TULOSTEN TARKASTELU 22 Pinta-ala 22 Suotyypit ja ojitus 22 Turvelajit ja liekoisuus 22 Turpeen maatuneisuus 23 Keskipaksuus ja turvemäärä 23 Pohjamaalajit 23 Soiden käyttökelpoisuus 24 YHTEENVETO 24 SUMMARY 24

5 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt turvetutkimuksia Turun ja Porin läänin Lapin kunnan alueella. Kenttätutkimuksista vastasi H. Tuittila K. Lehmuskosken avustamana vuosina 1982 ja 1983, jolloin inventoitiin turvevaroja ensisijaisena tarkoituksena etsiä kasvuturpeen raaka-aineeksi ja energiaturpeeksi soveltuvia turpeita sekä niiden hyödyntämiseen kelpaavia alueita ja siten palvella turpeen teollisen hyötykäytön suunnittelua. Valkkisjärvenrahka, joka sijaitsee Laitilan ja Lapin kunnan rajalla tutkittiin Varsinais-Suomen turvevarojen inventoinnin yhteydessä (Tuittila 1981, Tuittila, Sten ym. 1988). Turvetutkimukset vuonna 1974, joista vastasi Carl-Göran Sten, liittyivät maaperäkartoitukseen Lapin kunnan ympäristössä (Lindroos ym. 1983), josta on julkaistu kolme maaperäkarttaa mittakaavassa 1 : : Rauma 1132 (Lindroos 1973), Yläne 1133 (Perttunen 1980) ja Kokemäki 1134 (Lindroos 1974). Geologian tutkimuskeskuksen ja maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritetusta maaperäkartoituksesta Lapin kunnan alueella on julkaistu 7 maaperäkarttaa mittakaavassa 1 : selityksineen : karttalehdet n :o , ja , 02 ja 04. Kartat ovat saatavissa myös numeerisina. Tässä raportissa on selvitetty vuosina tutkitun 14 suon turvemäärät ja turpeen laatu (kuva 1). Turvetutkimusraporttiin sisältyvät lyhyet selostukset tutkituista soista ja turvevarojen käyttökelpoisuudesta sekä tutkimusten yhteenveto. Sen sijaan tarkemmat selostukset soista ja niiden turvevaroista sekä suokartat, mahdolliset poikkileikkauskuvat, laboratorioanalyysien tulokset, havainnot puustosta ja mättäisyydestä ovat tilattavissa GTK :sta. TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Soille laadittiin linjaverkostot, jotka koostuivat kunkin suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö, 1984). Poikkilinjojen väli oli yleensä 400 m, ja tutkimuslinjoilla paaluin merkityt kairaus- ja syvyyspisteet vuorottelivat 50 m :n välein. Pienet suot tutkittiin hajapistein, jolloin myös pyrittiin 2-10 pisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohti. Tutkimuslinjat on vaaittu vähintään 50 metrin välein ja linjojen päissä tiheämminkin. Korkeudet sidottiin valtakunnallisen kiintopisteverkon N60-korkeustasoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina, puuston tiheys-ja kehitysluokat ja mahdolliset hakkuut. Kairauksin, jotka tehtiin 50 cm :n kannulla varustetulla laippakairalla, määritettiin turvekerrostumista desimetrin tarkkuudella pääturvelaj it lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6- asteikolla), turpeen maatuneisuus (10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen mää- rä (6-asteikolla). Lahoamattoman puuaineksen osuus (liekoisuus) määritettiin siten, että tutkimuspisteen ympärillä pliktattiin 10 kertaa kahden metrin syvyyteen. Todetut lieko-osumat ilmoitetaan suon yli metrin syvyiseltä osalta 0-1 metrin sekä 1-2 metrin välisestä syvyyskerroksesta kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Lisäksi määritettiin suon pohjamaalajit. Osasta soita otettiin näytteet laboratorioanalyysejä varten. Näytesarjat on otettu alueilta, jotka tutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat joko energia- tai kasvuturvetuotantoon. Näytesarjoista laskettiin heikosti maatuneen pintarahkaturpeen (eli pintarahkan) ja paremmin maatuneen rahka- ja saraturpeen ominaisuuksille suokohtaisia keskiarvoja, jotka on esitetty arkistoraportin suokohtaisissa yhteenvedoissa (Sten & Moisanen 1996). Näitä keskiarvoja, vaikka ne eivät aina edustakaan suon kaikkia turpeita, on käytetty mm. arvioitaessa suon energiasisältöä. Näytteet otettiin suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana käyttäen tarkkatilavuuksista mäntäkairaa, joka on halkaisijaltaan 80 mm (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Alin, usein mineraalimaata sisältävä näyte jätettiin laskelmista pois. 7

6 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen ke -62 appi * Mr 62-61! 60 - EURAJOKI Eurajoelle Raumalle Sw~~ årv~ 0 \. Euraan EURA no RAUMAN K. rm Nozvi ärvl KODISJOKI /'~ LAITILA N Hinnerjoelle 0 5km I I GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Kuva 1. Lapin kunnassa (TL) tutkitut suot. Suomen suoaluejako Ruuhijärven (1983) mukaan : 1. Saaristo-Suomen laakiokeitaat, 2. Rannikko-Suomen kilpikeitaat, 3. Viettokeitaat, 4. Pohjanmaan aapasuot, 5. Peräpohjolan aapasuot, 6. Metsä-Lapin aapasuot, 7. Palsasuot. Fig. 1. Peatlands investigated in the municipality of Lappi, southwestern Finland The regional distribution of mires in Finland by Ruuhijärvi (1983). 1. Kylärahka 2. Niinistönsuo 3. Lapin Isosuo 4. Kakolamminsuo 5. Murtamon Isosuo 6. Ojasuo 7. Korpilahdensuo 8. Niskuksenlahdensuo 9. Saarensuo (Hirsarko) 10. Lapinlahdensuo - Narvinsuo 11. Hivosuo 12. Piharahka 13. Myllysuo 14. Torattesuo 8

7 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat Laboratoriotutkimukset Laboratorionäytteistä määritettiin heti näytteenottohetkellä turvelaji ja maatuneisuus. Laboratoriossa määritettiin happamuus (ph-aste), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (105 C :ssa kuivattuna), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg/suo-m 3 ), tuhkapitoisuus prosentteina kuiva- aineesta (815 ± 25 C :ssa poltettuna) sekä lämpöarvo LECO AC-300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tehollinen lämpöarvo on laskettu sekä kuivalle turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 50 ja 35. TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimuspisteiden perusteella suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin, joiden rajat ovat 0,3 ; 1,0 ; 1,5 ; 2,0 ; 3,0 ; 4,0 ; 5,0 ja 6.0 m. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä erikseen lasketut turvemäärät yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemääriin painottaen. Suota on suositeltu energiaturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen (yleensä > 5,0) puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli 2 m syvää aluetta. Turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 % :a, eikä rikkipitoisuus 0,3 % :a (Polttoturpeen laatuohje 1989). Suota on suositeltu kasvuturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli metrin syvyistä aluetta (Kasvuturvestandardi 1980). Turve jaetaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseen kasvuturpeeseen, väliturpeeseen ja energiaturpeeseen. Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus ja turvemäärät, sekä kokonaismaatuneisuus. Turve on potentiaalista kasvuturvetta, jos sen maatuneisuus on H1_ 3 ja siitä on rahkaturvetta (St) vähintään 5/6. Muuna turvetekijänä saa olla ainoastaan tupasvilla (Er), jota voi olla korkeintaan 1/6, eli alle 17 % (Kasvuturvestandardi, 1980). Potentiaalinen kasvuturvekerros on yleensä suon päällimmäisin osa, jonka alla ovat mahdolliset väli- ja energiaturpeet. Väliturpeisiin kuuluvat ne rahkavaltaiset turpeet, joiden keskimaatuneisuus on korkeintaan H4 ja jotka eivät kuulu edellä määriteltyihin potentiaalisiin kasvuturpeisiin. Potentiaalinen kasvuturve saa sisältää väliturvetta enintään 20 cm :n kerroksina. Jos väliturvetta on yli 20 cm, määritellään sen alla oleva potentiaalinen kasvuturvekin väliturpeeksi. Väliturvetta käytetään ns. ympäristöturpeena esim. viherrakentamiseen. Energiaturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (St H 5_ 10) sekä kaikki sara- ja ruskosammalturpeet (Ct ja Bt H1_10). Jos pisteellä havaitaan sara- tai ruskosammalvaltainen turvekerros, katsotaan energiaturpeen alkavan ensimmäisestä ko. kerroksesta. Tällöin energiaturpeeksi luetaan myös saraturpeen alainen rahkaturve, vaikka se täyttäisikin kasvuturvevaatimukset. Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat (1 :10 000). Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen ja koko turvekerroksen paksuus. Karttoihin on piirretty myös tur- peen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m jne.). Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa von Postin 10-asteikko on jaettu kolmeen 9

8 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen eri luokkaan : heikosti maatunut (H 1 _ 3 ), keskinkertaisesti maatunut (H 4 ) sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H5-10). Turvelajiprofiileihin on merkitty kairauspisteen yläpuolelle suotyyppi, luonnontilaisena tai muuttuneena, sekä liekoisuus murtolukuna : osoittajassalieko-osumienmäärä 0-1 m :n syvyydessä ja nimittäjässä osumien määrä 1-2 m :n syvyydessä. Nämä osumat muutetaan liekoisuusprosenteiksi ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4%). Tutkimuslinjan ilmansuunta ja suon absoluuttiset korkeudet ovat profiilikehyksien sivureunoissa. Edellä kuvattuja suokarttoj aja -profiileja on käytetty hyväksi selvitettäessä teolliseen tuotantoon soveltuvien kasvu- ja energiaturpeiden määrää ja niiden esiintymisen laajuutta. Kartoista ja profiileista ovat esimerkit kuvissa 2 ja 3. N M I GEOLOGIRN TUTKIMUSKESKUS TURVETUTKIMUKSET 1983 Kuva 2. Esimerkki suokartasta, johon on merkitty tutkimuslinjasto ja -pisteet seka tutkimuspisteittäin turpeen maatuneisuus ja paksuus. Merkkien selite liitteissä 1-2. Fig. 2. An example of a mire map including the peat investigation points and the degree of humification and depth ofpeat layer within each point. For symbols and abbreviations, see appendices

9 Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey offinland, Report of Peat Investigation 298, 1996 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat D O) 00 r- (D U) LI) * 't r c 0) CC) [- cc) ln å S -~o 0 Iw a Z C1- C-5 O J CD Lii C5 S D 0) cc) r- cc) U) o O) O ) r- (D U) 1 1

10 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen TUTKITUT SUOT 1. Kylärahka Kylärahka (kl ) sijaitsee Kuolimaan liejusavi- ja savipeltojen ympäröimänä Lapinjoen eteläpuolella, 11,5 km Lapin kunnan keskustasta kaakkoon (kuva 1). Suon pinta on noin 28,5-29,0 m mpy javiettää keskiosasta reunoille. Ainoastaan reunoiltaan ojitetun suon vedet laskevat luoteesta suoraan ja eteläreunalta Luhdanojan kautta Lapinjokeen ja edelleen Selkämereen. Kylärahkan kokonaispinta-ala on 23 ha ja yli metrin syvyisen alueen 13 ha. Tutkimuspisteitä on 4 ja tutkimuspistetiheys 1,7/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan isovarpuräme ja laidoilla tavattava, useimmiten ojituksen muuttama ruoho- ja heinäkorpi. Suon kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä 13 ha :n alueella 6,1 ja koko turvekerrostuman 5,2. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,6 m :n syvyyteen. Suurimmat, noin kahden metrin turvepaksuudet ovat suon keskiosassa. Kylärahkassa on rahkavaltaisia turpeita 79 % ja saravaltaisia 21 % suon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 12 % ja tupasvillarahkaturpeiden 39 %. Yleisin turpeen lisätekijä, tupasvilla, muodostaa runsaat 6 % suon turvemassasta ja puuaines, jota on lähinnä maatuneissa rahkavaltaisissa turpeissa, noin 2 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 68 %, sararahka 11 % ja sara 21 %. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä runsaasti (3,5 %) ja 1-2 m :n syvyydessä kohtalaisesti (2,4 %). Suon pohjamaalajeja ovat liejusavi ja savi. Suo soveltuu pienen kokonsa ja mataluutensa vuoksi korkeintaan tilakohtaiseen turvetuotantoon. Suon yli metrin syvyisellä 13 hain tuotantokelpoisella alueella on kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa, heikosti maatunutta rahkaturvetta. 2. Niinistönsuo Niinistönsuo (kl ) sijaitsee Lapin ja Eurajoen kuntien rajalla 6 km Lapin kunnan keskustasta pohjoiseen (kuva 1). Suon pinta on noin m mpy ja viettää koilliseen, ja luoteeseen sekä kaakkoisreunalla kaakkoon kohden umpeenkasvanutta Mustajärveä. Vedet laskevat kaakosta Mustajärven ja sen laskuojan kautta Turajärveen, ojia myöten pohjoisreunalta Koponojaan ja edelleen luoteeseen Juvajokeen sekä luoteisreunalta Luittilanjärvenojan kautta niinikään Juvajokeen. Juvajoki yhtyy Eurajokeen, joka laskee Selkämeren Eurajoensalmeen. Suota rajoittavat moreenin ohella kalliopaljastumat. Kulkuyhteydet suolle ovat lähinnä eteläreunalle johtavan metsätien varassa. Niinistönsuon kokonaispinta-ala on 62 ha, josta 33 ha on Lapin ja 29 ha Eurajoen kunnassa. Tuotantokelpoisen yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala on 32 haja yli kahden metrin syvyisen 23 ha Tutkimuspisteitä on 31 ja tutkimuspistetiheys 5,0/10 ha (kuva 2). Yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa, paikoin laidoillakin tavattavat isovarpuräme ja rahkaräme, joita on yhteensä 65 % suotyyppihavainnoista. Laitaosien suotyyppeihin kuuluvat ruohoturvekankaan lisäksi kangaskorpi, karhunsammalmuuttuma, varsinainen saraneva ja kangasräme. Keidasräme, simäkeneva ja tupasvillaräme ovat pienialaisia. Suo on keskisiä osiaan lukuunottamatta suhteellisen tiheästi ojitettu, ja sen luonnontilaisuusaste on noin 44 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 7,0 ja koko turvekerrostuman 4,6. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,5 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,6 m, on mitattu suon keskiosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 67 % ja saravaltaisia 33 % Niinistönsuon kokonaisturvemäärästä. Tästä puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 50 % ja tupasvillarahkaturpeita noin 10 %. Puuaines, joka yleisimpänä lisätekijänä muodostaa runsaat 15 % suon turvemassasta, liittyy lähinnä saraturpeisiin ja maatuneisiin rahkavaltaisiin turpeisiin. Rahkaturpeiden tupasvillan osuus on 2 %, samoin saraturpeiden kortteen. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka (S) 58 %, sara (C) 17 %, rahkasara (SC) 16 % ja sararahka (CS) 9 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella sekä 0-1 että 1-2 m :n syvyydessä vähän (1,2 ja 1,1 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat liejusavi/savi sekä reunoilla ja saarekkeitten ympärillä moreeni ja kallio. Usein liejusavessa, savessa tai näiden 1 2

11 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat välissä on muutaman cm :n vahvuinen kerros, ympäröiviltä moreenimailta aikoinaan suon paikalla sijainneen merenlahden savipohjalle huuhtoutunutta hietaa-, hiekkaa- tai soraa. Liejuja esiintyy suoaltaassa melko yleisesti pohjamaan päällä 5-40 cm :n paksuisena kerrostumana. Niinistönsuo soveltuu kokonsa, turvemääriensä sekä turpeittensa laadun perusteella teolliseen turvetuotantoon. Tuotantokelpoisella yli metrin syvyisellä 32 ha :n alueella on paikoin I luokan, mutta pääosin II luokan kasvuturpeen raaka-aineeksi ja ympäristöturpeeksi soveltuvaa, heikosti maatunutta rahkaturvetta. Rahkapatjan alla on yli kahden metrin syvyisellä 23 ha :n alueella pientuotantoon soveltuvaa polttoturvetta, jonka keskimääräinen maatumisaste on 6,8,. Suosta ei ole otettu näytteitä laboratoriomäärityksiä varten, joten turpeen energiasisältö jouduttiin arvioimaan Mäkilän (1994) energiakaavaa käyttäen. 3. Lapin Isosuo Lapin Isosuo (kl ) sijaitsee Eurajoen ja Lapin rajalla, noin 5 km Lapin kunnan keskustasta pohjoisluoteeseen (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää luoteeseen ja kaakkoon. Keski- ja eteläosan vedet kerääntyvät suon kaakkoisosassa sijaitsevaan Kourulammiin, josta ne laskevat Kourulamminojan ja Pappilanojan kautta etelään, Lapinjokeen. Luoteisreunalta suon vesiä laskee Luittilanj ärvenoj an ja Juvaj oen kautta luoteeseen, Eurajokeen. Lapinjoki ja Eurajoki laskevat Olkiluodon kohdalla Selkämereen. Suo rajoittuu lähes yksinomaan kallioiseen moreenimaastoon, ainoastaanvähäisin osin kaakkoisreunallaturvepeltoon, luoteisreunalla savipeltoon ja koillisreunalla Kakolamminsuohon. Kulkuyhteydet suolle ovat itä- ja länsireunan tuntumassa kulkevien metsäteiden varassa. Lapin Isosuon kokonaispinta-ala on 60 ha, josta 47 ha on Lapin ja 13 ha Eurajoen kunnassa. Yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala on 37 haja yli kahden metrin syvyisen 20 ha. Tutkimuspisteitä on 23 ja tutkimuspistetiheys 3,8/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme, 35 ja lyhytkorsineva, 26 % suotyyppihavainnoista. Laitaosissa on varsinaista korpea, tupasvillarämettä ja karhunsammalmuuttumaa. Lisäksi suolla on mm. rahkanevaa, rahkarämettä, keidasrämettä ja korpirämettä. Suo on pohjoisosan pienehköä aluetta lukuunottamatta kauttaaltaan kohtalaisen tiheästi oj itettu. Luonnontilaisuusaste on tutkimuspistehavaintojen perusteella noin 35 %. Muuten hyviä kuivatusmahdollisuuksia kaventaa suon kaakkoisosassa Kourulammi, jonka ympäristössä turvekerrostuma saadaan kuivatetuksi ainoastaan vedenpinnan tasoon saakka. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 6,0 ja koko turvekerrostuman 4,6. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,5 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,8 m, on mitattu suoaltaan keskiosasta Kourulammista runsaat 200 m luoteeseen. Rahkavaltaisia turpeita on 61 % ja saravaltaisia 39 % Lapin Isosuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 28 % ja tupasvillarahkaturpeita 20 %. Yleisin turpeen lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään runsaat 6 % suon turvemassasta. Etupäässä saraturpeissa ja maatuneissarahkaturpeissatavattavan puuaineksen osuus on vajaat 4 % ja myös pintarahkassa esiintyvän varpuaineksen kolmisen prosenttia. Kuljuturpeissa on suoleväkköä ja saraturpeissa kortetta prosentin verran. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 57 %, sara 33 %, rahkasara 6 % ja sararahka 4 %. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on suon yli metrin syvyisellä alueella erittäin vähän (alle prosentin). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, luoteisja kaakkoisosassa ohuehkona kerroksena saven päällä, ja savi. Paikoin tavataan liejusavea, hietaa sekä reunoilla ja saarekkeitten ympärillä moreenia ja kalliota. Savenpäällinen hiekkakerros on aikoinaan huuhtoutunut ympäröiviltä moreenimailta suon paikalla sijainneen merenlahden savipohjalle. Liejuja esiintyy lähes koko suoaltaassa cm :n kerroksena pohjamaan päällä. Paksuimmat liejukerrostumat ovat Kourulammin ympäristössä. Lapin Isosuo soveltuu kokonsa, turvemääriensä sekä turpeittensa laadun perusteella teolliseen turvetuotantoon edellyttäen, että Kourulammin ympäristö jätetään vähintään 30 m :n korkeuskäyrään saakka turvetuotannon ulkopuolelle. Näin rajatulla yli metrin syvyisellä noin 28 ha :n laajuisella alueella on I ja II luokan kasvuturpeen raakaaineeksi tai ympäristöturpeeksi soveltuvaa, heikosti maatunutta rahkaturvetta. Paikoin suoleväkön jatupasvillan jäännökset sekä Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit heikentävät kasvuturpeen laatua. Yli kahden metrin syvyisellä 20 ha :n alueella on rahkapatjan alla pientuotantoon soveltuvaa energiaturvetta, jonka keskimääräinen maatumisaste on 7,0. 1 3

12 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen 4. Kakolamminsuo Kakolamminsuo (kl ) sijaitsee 5 km Lapin kunnan keskustasta pohjoiseen lähellä Lapin ja Eurajoen rajaa (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää koilliseen. Vedet laskevat suon koillisreunalta viereisen Niinistönsuon ojaverkostoon ja edelleen lähinnä reittiä Mustajärvi - Turajärvi - Koponoja - Juvajoki myöten Eurajokeen. Suo on koillisreunaltaan yhteydessä Niinistönsuohon ja luoteisreunaltaan Lapin Isosuohon. Pohjoisempi itään pistävistä lahdekkeista rajoittuu vähäisin osin savipeltoon, mutta muualta suota rajoittaa kallioinen moreenimaasto. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät etelä-ja länsireunaa sivuavan sekä suon luoteisosan halki kulkevan metsätien ansiosta. Kakolamminsuon kokonaispinta-ala on 33 ha, yli metrin syvyisen alueen 12 ha ja yli kahden metrin syvyisen 4 ha. Tutkimuspisteitä on 6 ja tutkimuspistetiheys 1,8/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpuräme ja rahkaräme. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 7,4 ja koko turvekerrostuman 6,1. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan noin metrin syvyyteen, mutta vain suppealla alueella suon kaakkoisosassa sijaitsevan pienen Kakolammin ympäristössä. Muualla pintarahkan keskimääräinen paksuus on huomattavasti alle puoli metriä. Suurin turvepaksuus, 3,0 m, on mitattu Kakolammin luoteisrannalta. Kakolamminsuossa on pääasiassa rahkavaltaisiaturpeita. Saravaltaisia turpeita on suon pohjalla niukasti. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on suon kokonaisturvemäärästä 88 % ja tupasvillarahkaturpeita 11 %. Yleisin turpeen lisätekijä on puuaines, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 24 % suon turvemassasta. Eniten puuainesta on hyvin maatuneessa rahkaturpeessa. Tupasvillan jäännösten osuus on vajaat kaksi prosenttia ja järviruo'on, jota tavataan sararahka- ja saraturpeissa Kakolammin ympäristössä, runsas prosentti. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 50 % ja sararahka 50 %. Maatumatonta puuainesta, liekoja, on suon yli metrin syvyisellä alueella sekä 0-1 että 1-2 m :n syvyydessä hyvin vähän (alle prosentin). Yleisimmät pohjamaalajit ovat suoaltaan syvimmissä osissa liejusavi ja reunamilla moreeni. Paikoin on myös kalliota. Kakolamminsuolla on noin kymmenen hehtaarin alalla pientuotantoon soveltuvaa käyttökelpoista energiaturvetta vähän yli metrin paksuisena kerrostumana. 5. Murtamon Isosuo Murtamon Isosuo (kl ) sijaitsee Murtamon kylän eteläpuolella, Lapin kunnan ja Rauman maalaiskunnan rajalla, noin 7,5 km Lapin kunnan keskustasta länsiluoteeseen (kuva 1). Suon pinta on 19,5-21 m mpy ja viettää pohjoisluoteeseen ja eteläkaakkoon. Vedet laskevat eteläosasta lähtevää laskuojaa pitkin itään, Lapinjokeen ja pohjoisreunalta Leppäjärvenojaan ja edelleen Lapinjokeen. Lapinjoki laskee Olkiluodon kohdalla Selkämereen. Suo rajoittuu luoteessa ja etelässä turvepohjaisiin peltoihin, muualla kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet suolle ovat erinomaiset : Rauman - Lauttakylän tie kulkee suon keskiosan halki ja myös eteläreunaa sivuaa maantie. Murtamon Isosuon kokonaispinta-ala on 50 ha, josta noin 7 ha on Rauman maalaiskunnan puolella. Yli metrin syvyisen alueen pinta-ala on 37 haja yli kahden metrin syvyisen 11 ha. Tutkimuspisteitä on 12 ja tutkimuspistetiheys 2,4/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat rehevät turvekankaat, ruohoturvekangas ja mustikkaturvekangas, joita on erityisesti suon pohjoisosassa, sekä tupasvillaräme ja rahkaräme. Muita suotyyppejä ovat rahkaneva ja lähinnä reunoilla esiintyvät varsinainen sararäme ja korpiräme. Itäreunalla, Rauman - Lauttakylän tien eteläpuolella on vanha turpeennostoalue. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu, ja sen luonnontilaisuusaste on 8 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 4,9. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,0 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 2,6 m, on mitattu suoaltaan keskiosasta Rauman - Lauttakylän tien pohjoispuolelta. Tutkimuspisteiden mukaan rahkavaltaisia turpeita on 71 % ja saravaltaisia 29 % Murtamon Isosuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 41 % ja tupasvillarahkaturpeita 39 %.Yleisin turpeen lisätekijä on tupasvilla, jonkajäännökset muodostavat yksinään runsaat 9 % suon turvemassasta. Puuaineksen osuus tästä on vajaat 8 % ja varpuaineksen kaksi prosenttia. Kuljuturpeissa on suoleväkköä 5 % ja saraturpeissa järviruokoa parisen prosenttia. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 43 %, sararahka 28 % ja rahkasara 29 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä runsaasti (3,9 %) ja 1-2 m :n syvyydessä erittäin vähän (0,9 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat liejusavi ja savi sekä reunoilla moreeni ja kallio. Liejuja esiintyy 1 4

13 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat suoaltaan pohjoisosassa cm :n kerroksena pohjamaan päällä. Murtamon Isosuo soveltuu vain tilakohtaiseen ja pienimuotoiseen turvetuotantoon. Korkeintaan II luokan kasvuturpeen raaka-aineeksi tai ympäristöturpeeksi soveltuvaa, heikosti maatunutta rahkaturvetta on puolentoista metrin paksuudelta vain parin, kolmen hehtaarin alueella suoaltaan eteläosassa Rauman - Lauttakylän tien eteläpuolella, mistä on aikoinaan jo nostettu pintarahkaturvetta kuivikkeeksi. Tupasvillan ja suoleväkön jäännökset sekä Cuspidata-ryhmän rahkasammallaj it heikentävät rahkaturpeen kasvuturveominaisuuksia. Suossa on heikosti maatunut pintarahka mukaanluettuna pientuotantoon soveltuvaa energiaturvetta, jonka keskimääräinen maatumisaste on 5,4, yli kahden metrin syvyisellä 11 ha :n alueella. Suosta ei ole otettu laboratorionäytteitä, mutta rahkavaltaisen turpeen energiasisältö maatumisasteessa 5,0 on arvioitu Mäkilän (1994) energiakaavan mukaan. 6. Ojasuo Ojasuo (kl ) sijaitsee 6 km Lapin kunnan keskustasta etelälounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 33,5-38,5 m mpy ja viettää lounaaseen ja etelään. Vedet laskevat suon eteläpuolella virtaavan Ojajärvenojan ja pohjoispuolella virtaavan valtaojan kautta luoteeseen Kauklainen-järveen. Kauklaisesta on yhteys Haaronjoen ja Saarnijärven kautta Lapinjokeen ja edelleen Selkämereen. Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon. Länsiosan etelään pistävässä lahdenpohjukassa on turvepelto. Kaakossa suo liittyy kapeitten salmien kautta Ojajärveä ympäröiviin suoalueisiin, mm. Kulhassuohon. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät etelä-, itä- ja kaakkoisreunaa sivuavien teitten ansiosta. Ojasuon kokonaispinta-ala on 135 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 103 haja yli kahden metrin syvyisen 83 ha. Tutkimuspisteitä on 61 ja tutkimuspistetiheys 4,5/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme ja isovarpuräme. Rahkarämettä, jota on noin 42 % suotyyppihavainnoista, on suoaltaan keskiosassa, isovarpurämettä enimmäkseen reunamilla. Suon pohjoisosassa on noin 15 ha :n jyrsinturvealue ja itäosassa vanha turvepehkualue. Muita suotyyppeja ovat mm. keskiosan keidasräme lyhytkorsineva- ja silmäkenevakuljuineen (esim. suon keskellä sijaitsevat pikkulammet, Ojasuonkuljut) sekä reunaosien karhunsammalmuuttuma, kangaskorpi ja rehevät turvekankaat sekä ruohosararäme, korpiräme ja tupasvillaräme. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 35 % ja mättäiden korkeus 2-3 dm. Suosta on noin kolmasosa luonnontilassa. Eniten ojitusta on reunoilla sekä pohjois-, luoteisja kaakkoisosassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 5,8 ja koko turvekerrostuman 3,7. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan lähes viiden metrin syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 5,5 m, on mitattu suoaltaan keskeltä. Rahkavaltaisia turpeita on 86 % ja saravaltaisia 14 % Ojasuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 35 % ja tupasvillarahkaturpeita 45 %. Yleisin turpeen lisätekijä on kuitenkin puuaines, joka muodostaa yksinään runsaat 9 % suon turvemassasta. Tupasvillan jäännösten osuus on vajaat 8 % ja varpuaineksen parisen prosenttia. Saraturpeiden kortetta on noin prosentin verran. Pääturvelaj ien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 80 %, sara 7 %, rahkasara 7 % ja sararahka 6 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella erittäin vähän (0,1 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat liejusavi ja savi sekä reunoilla moreeni ja kallio. Satunnaisesti kalliota on keskemmälläkin suon kaakkois- ja eteläosassa. Liejusavessa ja savessa on paikoin, erityisesti suon reunaosissa muutaman sentin paksuisia hieta-, hiekka- ja sorakerroksia, jotka aikoinaan ovat huuhtoutuneet suon paikalla sijainneen merenlahden savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Liejuja esiintyy paikoin suoaltaan keskiosassa 5-30 cm :n kerroksena pohjamaan päällä. Ojasuo soveltuu teolliseen turvetuotantoon. Yli metrin syvyisellä 103 hain alueella on heikosti ma ttunuttapintarahkaturvetta,joka erityisesti suon keski- ja kaakkoisosassa on paikoin varsin hyvälaatuista ja soveltuu I luokan kasvuturpeen raakaaineeksi. Muualla pintarahkan kasvuturveominaisuuksia heikentävät Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit,joiden muodostama turve kelpaa ympäristöturpeeksi tai vain välttävästi kasvuturpeeksi. Lisäksi koko rahkapatjassa on jonkin verran tupasvillanjäännöksiä sekä myös maatuneita, joskin ohuita turvekerroksia, ns. linssejä. Suon pohjoisosassa on noin 15 ha :n jyrsinturvekenttä, josta turvetta on nostettu ainakin vuodesta 1983 lähtien. Suon itäosasta on aikoinaan nostettu heikosti maatunutta rahkaturvetta kuivikkeeksi. Rahkapatjan alla on energiaturvetta yli kahden metrin syvyisellä 83 hain alueella. Turveker- 1 5

14 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen rostumasta on otettu kaksi näytesarjaa laboratorioanalyysejä varten pisteestä A 1200, toinen kermistä ja toinen viereisestä kuljusta. Turpeennoston jälkeen suon pohja voidaan esimerkiksi metsittää (bioenergiametsä), ottaa viljelykseen (esim. rehun-, viljan- tai yrttiviljely) tai muuttaa tekoaltaaksi tai virkistysalueeksi (Järvelä 1995a ja 1995b). 7. Korpilahdensuo Korpilahdensuo (kl ) sijaitsee Narvijärven länsirannalla noin 5 km Lapin kunnan keskustasta etelään (kuva 1). Suon pinta on 29-31,5 m mpy ja viettää kohden suota idässä ja koillisessa rajoittavaa Narvijärven Korpilahtea, johon myös ojaverkosto purkaa vetensä. Narvijärvestä on Narvinojan ja Lapinjoen kautta yhteys Selkämereen. Pohjoisessa ja luoteessa sekä vähäisin osin lännessä suo rajoittuu turve- ja savipeltoihin, muualta kalliopaljastumiin ja moreeniin. Kulkuyhteydet ovat hyvät mm. Korpilahden rannan kesämökeille johtavien teiden ansiosta. Korpilahdensuon kokonaispinta-ala on 46 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 34 haja yli kahden metrin syvyisen 18 ha. Tutkimuspisteitä on 16 ja tutkimuspistetiheys 3,5/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan rahkaräme, jota on lähes puolet suotyyppihavainnoista, sekä lähinnä laitamilla esiintyvä isovarpuräme (37 %). Laitaosissa tavataan vielä mm. kangaskorpea, varsinaista korpea sekä mustikkaturvekangasta. Suon pinnan keskimääräinen rahkamättäisyys on 45 % ja mättäiden korkeus noin 3 dm. Oj itusta on harvakseltaan koko suon alueella. Suon luonnontilaisuusaste on 16 %. Kuivatusmahdollisuuksia heikentää suon raj oittuminen Narvijärveen. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 6,1 ja koko turvekerrostuman 4,3. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan lähes kolmen ja puolen metrin syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,6 m, on mitattu suoaltaan eteläosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 73 % ja saravaltaisia 27 % Korpilahdensuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 28 % ja tupasvillarahkaturpeita samoin 28 %. Yleisin turpeen lisätekijä on kuitenkin puuaines, joka muodostaa yksinään runsaat 6 suon turvemassasta. Puuainesta on saravaltaisissa turpeissa sekä maatuneissa rahkaturpeissa. Tupasvillan jäännösten osuus on vajaat 5 % ja saraturpeiden kortteen 2 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 56 %, rahkasara 27 % ja sararahka 17 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä erittäin vähän (0,5 %) ja 1-2 m :n syvyydessä kohtalaisesti (2,2 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat liejusavi/savi sekä reunoilla moreeni ja kallio. Liejusavessa ja savessa on paikoin muutaman sentin hiekka- tai sorakerros, joka aikoinaan on huuhtoutunut suon paikalla sijainneen merenlahden savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Liejuja esiintyy suoaltaan keskiosassa ja Narvijärven rannalla cm :n paksuisena kerroksena pohjamaan päällä. Korpilahdensuon yli metrin syvyisellä 34 ha :n alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvetta, joka on suhteellisen hyvälaatuista ja soveltuu useimmiten I luokan kasvuturpeen raaka-aineeksi. Pintarahkan alla on lisäksi energiaturvetta yli kahden metrin syvyisellä 18 ha :n alueella. Suon kuivatusvaikeudet sekä ennen muuta sen itäreunan, Narvijärven Korpilahden rannan kesämökkiasutus kuitenkin rajannevat suon käyttömuodoiksi virkistyksen ja reunaosissa metsänkasvatuksen. 8. Niskuksenlahdensuo Niskuksenlahdensuo (kl ) sijaitsee Narvijärven luoteisrannalla 3 km Lapin kunnan keskustasta etelään (kuva 1). Suon pinta on 29-32,5 m mpy ja viettää kohden suota idässä, koillisessa ja kaakossa rajoittavaa Narvijärven Lapinlahtea, johon myös suon ojaverkosto purkaa vetensä. Narvijärvestä on Narvinojan ja Lapinjoen kautta yhteys Selkämereen. Etelässä suo rajoittuu Narvijärven Niskuksenlahteen, lounaassa sekä osin lännessä ja pohjoisessa turve- ja savipeltoihin ; muualla kalliopaljastumiin ja moreeniin. Koillisessa suo on yhteydessä Lapinlahdensuohon. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset Lapinlahden ja Niskuksenlahden rannan kesämökeille johtavien teiden ansiosta. Niskuksenlahdensuon kokonaispinta-ala on 28 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 21 haja yli kahden metrin syvyisen 18 ha. Tutkimuspisteitä on 15 ja tutkimuspistetiheys 5,4/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan tupasvillaräme, jota on kolmasosa suotyyppihavainnoista, sekä laitamien isovarpuräme ja ruohoturvekangas. Muita havaittuja suotyyppejä ovat puolukkaturvekangas, karhunsammalmuuttuma ja rahkaräme. Ojitusta on harvakseltaan koko suon alueella, eniten pohjoisosassa. Suon luonnontilaisuusaste on noin 11 %. Kuivatusmahdollisuuksia kaventaa suon rajoittuminen Narvijärveen. 1 6

15 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 5,8 ja koko turvekerrostuman 3,8. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,5 metrin syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 2,8 m, on mitattu suoaltaan keskeltä. Niskuksenlahdensuossa on miltei yksinomaan rahkavaltaisia turpeita ; saravaltaisia turpeita on vain nimeksi turvekerrostuman pohjaosissa ja suon reunoilla. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on suon turvemäärästä 39 % ja tupasvillarahkaturpeita 48 %. Yleisin turpeen lisätekijä on kuitenkin puuaines, joka muodostaa yksinään vajaat 12 % suon turvemassasta. Tupasvillan jäännösten osuus on 8 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 97 % ja sararahka 3 %. Maatumatonta puuainesta, ns. liekoja, on suon yli metrin syvyisellä alueella hyvin vähän (0,2-0,6 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi, liejusavi sekä reunoilla paikoin moreeni ja kallio. Länsi- ja luoteisreunan tuntumassa on havaittu savesta muutaman sentin hiesu-, hiekka- tai sorakerros, joka aikoinaan on huuhtoutunut suon paikalla sijainneen merenlahden savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Liejuja esiintyy suoaltaan keskiosassa ja Narvijärven rannalla cm :n paksuisena kerroksena pohjamaan päällä. Niskuksenlahdensuon yli metrin syvyisellä 21 hain alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvettajonka kasvuturveominaisuuksia heikentävät tupasvilla ja puuaines sekä Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit. Kokonaisuutena ottaen on rahkapatja kuitenkin vähintään II luokan kasvuturpeen raaka-ainetta. Suon kuivatusvaikeudet sekä ennen muutakesämökkiasutus Lapinlahden janiskuksenlahden rannalla tosin rajannevat suon käyttömuodoiksi virkistyksen ja metsänkasvatuksen. 9. Saarensuo (Hirsarko) Saarensuo eli Hirsarko (kl ) sijaitsee Ruonan kylässä Narvij ärven kaakkoispuolella, noin 7,5 km Lapin kunnan keskustasta kaakkoon. Suon pinta on m mpy. Vedet laskevat Narvinojan ja Lapinjoen kautta Selkämereen. Suo rajoittuu itäreunaltaan, osin koillis- ja pohjoisreunaltaan sekä vähäisin osin vielä länsireunaltaankin kalliopaljastumiin ja moreeniin, muualta turvepeltoihin. Myös suon keski-ja kaakkoisosassa on turvepeltoja. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Saarensuon kokonaispinta-ala on 25 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 23 haja yli kahden metrin syvyisen 17 ha. Tutkimuspisteitä on 21 ja tutkimuspistetiheys 8,4/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa ja laitamillakin tavattava isovarpuräme, jota on 48 suotyyppihavainnoista, sekä keski- ja kaakkoisosan rahka- ja saraturvepelto. Muita havaittuja suotyyppejä ovat mustikkaturvekangas, varsinainen sararäme ja korpiräme. Keskustassa on jonkin verran rahkarämettä. Ojitusta on koko suon alueella, joten suon luonnontilaisuusaste on vain noin 10 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 5,0 ja koko turvekerrostuman 4,2. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan lähes kolmen metrin syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,4 m, on mitattu suoaltaan pohjoisosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 71 % ja saravaltaisia 29 % Saarensuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 42 % ja tupasvillarahkaturpeita 9 %. Yleisin turpeen lisätekijä on puuaines, joka muodostaa yksinään vajaat 11 % suon turvemassasta. Tupasvillan jäännösten osuus on runsas prosentti. Saraturpeiden kortetta on vajaat 6 % ja järviruokoakin prosentin verran. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 40 %, sararahka 31 %, rahkasara 27 % ja sara 2 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella vähän (1,7 ja 1,2 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja liejusavi. Reunoilla tavataan paikoin hietaa, moreenia ja kalliota. Liejua, lähinnä saviliejua, esiintyy miltei koko suoaltaassa cm :n paksuisena kerroksena pohjamaan päällä. Saarensuon yli metrin syvyisellä 23 ha :n alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvetta, joka kelpaa osittain I luokan kasvuturpeen raaka-aineeksi. Kasvuturveominaisuuksia heikentävät paikoin lähinnä Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit, joiden muodostama turve kelpaa vain välttävästi kasvuturpeeksi. Pintarahkan alla on energiaturvetta yli kahden metrin syvyisellä 17 ha :n alueella. Suosta ei ole otettu turvenäytteitä laboratoriotutkimuksia varten, joten sara- ja rahkavaltaisen turpeen energiasisältö on arvioitu (Mäkilä 1994). Mikäli suon turvemääriä arvioitaessa otetaan huomioon myös suon keskellä olevat ja sitä ympäröivät turvepellot soveltuvin osin, ovat tuotantokelpoiset turvevarat energiaturpeen osalta huomattavasti suuremmat. 1 7

16 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen 10. Lapinlahdensuo - Narvinsuo Lapinlahdensuo - Narvinsuo (kl ) sijaitsee Narvijärven pohjoisrannalla, noin 3 km Lapin kunnan keskustasta eteläkaakkoon (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää kohden Narvijärveä ja tähän suon länsi- ja itäreunalla sekä keskustassa virtaavia laskuojia. Narvijärvestä on Narvinojan ja Lapinjoen kautta yhteys Selkämereen. Idässä ja lännessä suota rajoittavat turvepellot, lounaassa Narvijärven Lapinlahti sekä kaakossa Houninlahti. Lapinlahden ja läntisen turvepellon välistä suo liittyy Niskuksenlahdensuohon, kaakossa rajana on Houninlahden lisäksi kallio. Suon eteläreunan muodostavat Narvijärven ohella moreeni- ja kalliosaaret. Luoteessa, pohjoisessa ja koillisessa suo rajoittuu enimmäkseen moreeniin, paikoin kalliopaljastumiin, savikkoon ja silttiin (Lindroos 1974). Kulkuyhteydet ovat erinomaiset Narvijärven rannan kesämökeille johtavien teitten ansiosta. Lapinlahdensuon - Narvinsuon kokonaispinta-ala on 77 ha, yli metrin syvyisen suon osan 51 ha ja yli kahden metrin syvyisen 32 ha. Tutkimuspisteitä on 42 ja tutkimuspistetiheys 5,5/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat lähinnä keskiosassa tavattava rahkaräme, jota on lähes kolmasosa suotyyppihavainnoista, laitaosien ruohoturvekangas ja keskiosassa sekä reunamilla esiintyvä isovarpuräme. Muita havaittuja suotyyppejä ovat reunoilla karhunsammalmuuttuma, mustikkaturvekangas ja varputurvekangas sekä järven rannalla varsinainen saraneva. Keskustassa on vielä tupasvillarämettä. Suo on läntistä osaansa, Lapinlahdensuota, lukuunottamatta tiheästi ojitettu. Lapinlahdensuon keskustassa on myös ojittamatonta aluetta, joten koko suon luonnontilaisuusaste on noin 25 %. Kuivatusmahdollisuuksia kaventaa suon rajoittuminen Narvijärveen. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 5,6 ja koko turvekerrostuman 4,2. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan kahden metrin syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,4 m, on mitattu suoaltaan länsiosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 80 % ja saravaltaisia 20 % Lapinlahdensuon - Narvinsuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 46 % ja tupasvillarahkaturpeita 16 %. Yleisin turpeen lisätekijä onkin puuaines, joka muodostaa yksinään runsaat 16 % suon turvemassasta. Tupasvillan jäännösten osuus on vajaat 3 % ja saraturpeiden kortteen noin prosentti. Pääturvelajien prosenttiosuudet turve- määrästä ovat : rahka 74 %, rahkasara 12 %, sara 8 % ja sararahka 6 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella vähän (1,3 ja 1,8 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja liejusavi. Reunoilla tavataan myös moreenia ja paikoin kalliota. Liejusavessa ja savessa on suon länsiosassa, pohjoisreunalla ja itäosassa muutaman, jopa kymmenen sentin paksuinen hieta-, hiekka- tai sorakerros, joka on aikoinaan huuhtoutunut suon paikalla sijainneen muinaisen merenlahden savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Liejuja, enimmäkseen saviliejua, esiintyy suoaltaan keskiosassa yleisesti pohjamaan päällä, cm :n paksuisena kerroksena. Lapinlahdensuon - Narvinsuon yli metrin syvyisellä 51 ha :n alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvetta, jonkakasvuturveominaisuuksiaheikentävät melko yleisesti esiintyvät Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit. Niiden muodostama turve sopii korkeintaan välttävästi kasvuturpeeksi. Pintarahka on vain paikoin laadultaan I luokan kasvuturpeen raaka-ainetta, eli koostuu Acutifolia-ryhmän rahkasammalista. Kokonaisuutena rahkapatja on II luokan kasvuturvetta, käyttökelpoista mm. ympäristöturpeeksi. Pintarahkan alla on energiaturvetta yli kahden metrin syvyisellä 32 hain alueella. Suon itäosan (Narvinsuon) turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysej ävarten. Kuivatusvaikeudet sekä ennen muuta Narvijärven rannan kesämökkiasutus rajannevat suon käyttömuodoiksi virkistyksen ja etenkin luoteis-, pohjois-ja koillisreunalla metsänkasvatuksen. 11. Hivosuo Hivosuo (kl ) sijaitsee Lapin kunnan keskustan pohjoispuolella rajoittuen lounais- ja kaakkoisreunaltaan asuntoalueisiin (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää keskustasta reunoille sekä kohden suon halki, osaksi länsireunan tuntumassa, pohjoisesta lounaaseen virtaavaa Pappilanojaa, johon myös ojaverkoston keräämät vedet purkautuvat. Pappilanoja laskee Lapinjokeen ja tämä puolestaan Olkiluodon kohdalla Selkämereen. Pohjoisessa, koillisessa ja osin luoteessa sekä länsireunalla suo rajoittuu turve- ja savipohjaisiin peltoihin ja lounaassa savikkoon. Itä-ja kaakkoisreunalla suota rajoittavat savikon ohella moreeni ja hiekkakerrostumat. Etelä-, luoteis- ja länsireunan muodostavat suurimmaksi osaksi kalliopaljastumat ja moreeni. Kulkuyhteydet ovat hyvät suota sivuavien ja asuntoalueille johtavien 1 8

17 Lappi Tl :n suot ja niiden turvevarat teiden ansiosta. Hivosuon kokonaispinta-ala on 44 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 37 haja yli kahden metrin syvyisen 27 ha. Tutkimuspisteitä on 35 ja tutkimuspistetiheys 8,0/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat keskiosan rahkaräme, jota on puolet suotyyppihavainnoista, sekä reunamilla ja paikoin keskustassakin esiintyvä isovarpuräme. Muita suotyyppejä ovat reunaosien ja Pappilanojan varsien ruohoturvekangas, puolukkaturvekangas sekä ruoho- ja heinäkorpi. Suon eteläosassa sekä kaakkois-ja itäreunalla on vanhoja turpeennostoalueita. Suo on kauttaaltaan tiheästi ohitettu, joten sen luonnontilaisuusaste on vain 5 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 5,5 ja koko turvekerrostuman vain 3,7. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan kolmen metrin syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,5 m, on mitattu suoaltaan luoteisosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 94 % ja saravaltaisia 6 % Hivosuon kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 22 % ja tupasvillarahkaturpeita 18 %. Yleisimpänä turpeen lisätekijänä puuaines muodostaa yksinään noin 5 % suon turvemäärästä. Tupasvillan jäännösten osuus on 3 % ja saraturpeiden kortteen prosentti. Pääturvelajien prosenttiosuudetturvemäärästä ovat : rahka 81 %, sararahka 13 %, rahkasara 5 % ja sara 1 %. Maatumatonta puuainesta on suon yli metrin syvyisellä alueella vähän (1,5 ja 1,6 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja liejusavi. Reunoilla on myös moreenia sekä paikoin hiekkaa ja kalliota. Usein liejusavessa ja savessa sekä näiden ja turpeen välissä esiintyy muutaman sentin, jopa 10 cm :n paksuinen hiesu-, hieta-, hiekka- tai sorakerros, joka on aikoinaan huuhtoutunut suon paikalla sijainneen muinaisen merenlahden savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Saviliejua esiintyy melko yleisesti pohjamaan päällä lähinnä suoaltaan keskiosassa 5-50 cm :n paksuisena kerroksena. Hivosuon yli metrin syvyisellä 37 hain alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvetta, jonka kasvuturveominaisuuksia heikentävät rahkapatj assa melko yleisesti esiintyvät Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit. Kokonaisuudessaan pintarahka on silti laadultaan ainakin II luokan kasvuturpeen raaka-ainetta, sillä siinä on paikoin myös puhtaita Acutifolia-rahkasammalten muodostamia osia. Turve soveltuu erinomaisesti mm. kuivikkeeksi tai ympäristöturpeeksi. Aikoinaan suon eteläosasta sekä itä- ja kaakkoisreunan tuntumasta on nostettu heikosti maatunutta rahkaturvetta kuivikkeeksi. Suon luoteisosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysej ä varten. Hivosuon teollista turvetuotantoa rajoittavat suota reunustavat asuntoalueet. 12. Piharahka Piharahka (kl ) sijaitsee noin 8,5 km Lapin kunnan keskustasta länsiluoteeseen (kuva 1). Suon pinta on 19-20,5 m mpy ja viettää pohjoisosassa itään ja koilliseen, eteläosassa kohden eteläosan halki etelään virtaavaa laskuojaa. Vedet laskevat eteläreunalta Leppäjärvenojaan ja edelleen Lapinjokeen, koillisreunalta pohjoiseen virtaaviin ojiin ja lopulta niinikään Lapinjokeen. Lapinjoki laskee Olkiluodon kohdalla Selkämereen. Koillisessa, etelässä sekä osin länsi-, itä- ja kaakkoisreunalla suo rajoittuu turve- ja savipohjaisiin peltoihin, muualla kalliopaljas-tumiin ja näiden väliseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät suota etelässä ja lounaassa sivuavien teitten ansiosta. Piharahkan kokonaispinta-ala on 24 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 17 haja yli kahden metrin syvyisen 5 ha. Tutkimuspisteitä on 18 ja tutkimuspistetiheys 7,5/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme, jota on 38 % suotyyppihavainnoista, ja isovarpuräme. Kumpaakin tavataan sekä keskustassa että reunamilla. Muita suotyyppejä ovat rahkaräme ja reunaosien karhunsammalmuuttuma sekä turvekankaat, näistä tavallisimpana ruohoturvekangas. Suon keskiosassa ja pohjoisreunalla on vanhoja turpeennostoalueita latoineen. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu, eikä luonnontilaisia suotyyppejä ole lainkaan. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 6,1 ja koko turvekerrostuman 4,2. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,6 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 2,6 m, on mitattu suoaltaan keskiosasta. Piharahkassa on lähes yksinomaan rahkavaltaisia turpeita. Saravaltaisia turpeita on vain suon reunoilla ja turvekerrostuman pohjaosassa. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on suon kokonaisturvemäärästä 61 % ja tupasvillarahkaturpeita 34 %. Yleisin turpeen lisätekijä eli puuaines muodostaa yksinään runsaat 20 % suon turvemassasta. Tupasvillan jäännösten osuus on 6 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 99 % ja sararahka 1 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin 1 9

18 Carl-Göran Sten ja Markku Moisanen syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä vähän (1,9 %) ja 1-2 m :n syvyydessä runsaasti (3,4 %). Yleisin pohjamaalaji on savi. Reunoilla tavataan paikoin moreenia ja kalliota sekä suoaltaan keskiosassa liejusavea. Länsireunalla on savessa muutaman senttimetrin paksuinen hiekkakerros, joka on aikoinaan huuhtoutunut suon paikalla sijainneen muinaisen merenlahden savipohjalle viereiseltä moreenimaalta. Piharahkan yli metrin syvyisellä 17 ha :n alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvetta, jonka kasvuturveominaisuuksia heikentävät jossain määrin Cuspidata-ryhmän rahkasammallajit sekä tupasvillan jäännökset. Kokonaisuudessaan pintarahka on silti laadultaan miltei I luokan kasvuturpeen raaka-ainetta, sillä siinä on runsaasti myös puhtaita Acutifolia-rahkasammalten muodostamia osia. Turve soveltuu kasvuturpeen raaka-aineeksi ja ympäristöturpeeksi. Aikoinaan suon keskiosasta ja pohjoisreunalta on nostettu heikosti maatunutta rahkaturvetta kuivikkeeksi. Piharahkalla on edellytykset pienimuotoiseen kasvuturvetuotantoon,jota kuitenkin vaikeuttaa liekojen runsaus yli metrin syvyydessä. 13. Myllysuo Myllysuo (kl ) sijaitsee noin 13 km Lapin kunnan keskustasta itäkaakkoon. Suon pinta on m mpy ja viettää etupäässä luoteeseen (kuva 1). Vedet laskevat luoteesta Myllyojan, Isoniitunoj anj a Uiton kautta Lapinj okeen, eteläreunalta ojia myöten Isossuonojaan ja edelleen niinikään Lapinjokeen. Lapinjoki laskee Olkiluodon kohdalla Selkämereen. Lounais- ja länsireunalla sekä osin luoteis-, koillis- ja itäreunallakin suo rajoittuu pienialaisiin savikoihin, muualla kalliopaljastumiin ja näiden väliseen moreenimaastoon. Etelässä suo on kapean salmen kautta yhteydessä Raikonrahkaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät etelä- ja lounaisreunaa sivuavan metsätien ansiosta. Myllysuon kokonaispinta-ala on 28 ha, yli metrin syvyisen suon osan pinta-ala 16 ha ja yli kahden metrin syvyisen 8 ha. Tutkimuspisteitä on 10 ja tutkimuspistetiheys 3,6/10 ha. Yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme, isovarpuräme ja tupasvillaräme. Rahkarämettä, jota on noin puolet suotyyppihavainnoista, sekä isovarpurämettätavataan lähinnä keskiosassa, tupasvillarämettä myös reunaosissa. Reunamien suotyypeistä yleisimpiä ovat varsinainen korpi ja kangasräme. Suon etelä- ja lounaisosassa on vanhoja turpeennostoalueita latoineen. Suo on lähes luonnonti- lainen keski- ja eteläosassaan, muualla kohtalaisen tiheästi ojitettu. Suoalasta on noin puolet luonnontilassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on suon yli metrin syvyisellä alueella 6,7 ja koko turvekerrostuman 6,1. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paikoin 2,9 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,4 m, on mitattu suoaltaan lounaisosasta. Myllysuossa on rahkavaltaisia turpeita 95 % ja saravaltaisia 5 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja ennen kaikkea varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 13 % ja tupasvillarahkaturpeita 28 %. Yleisin turpeen lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään vajaat 5 % suon turvemassasta. Varpuaineksen osuus on noin 2 % ja saraturpeiden kortteen vajaa prosentti. Pääturvelajien prosenttiosuudet turvemäärästä ovat : rahka 57 %, sararahka 38 %, sara 4 % ja rahkasara 1 %. Maatumatonta puuainesta eli liekoja on suon yli metrin syvyisellä alueella 0-1 m :n syvyydessä runsaasti (3,3 %) ja 1-2 m :n syvyydessä vähän (1,2 %). Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Reunoillatavataan paikoin kalliota sekä suoaltaan syvimmissä osissa keskellä, lounaassa ja länsireunan tuntumassa savea, jonka päällä on ohut hiekkakerros. Hiekka on aikoinaan huuhtoutunut suon paikalla sijainneen merenlahden savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Liejuja esiintyy niinikään lähinnä suoaltaan syvimmissä osissa cm :n paksuisena kerrostumana pohjamaan päällä. Myllysuon yli metrin syvyisellä 16 ha :n alueella on heikosti maatunutta pintarahkaturvetta keskimäärin vain noin 0,3 m :n paksuudelta ja tämän alla energiaturvekerros. Suolla on 8 ha :n kokoinen alue, joka soveltuu pienimuotoiseen, tilakohtaiseen energiaturpeen tuottamiseen. Eteläosan turvekerrostumasta on otettu näytesarja laboratoriotutkimuksia varten. 14. Torattesuo Torattesuo (kl ) sijaitsee noin 13 km Lapin kunnan keskustasta itäkaakkoon (kuva 1). Suon pinta on m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat eteläreunalta lähtevää ojaa myöten Kajajärveen, josta on Myllyojan, Isoniitunojan ja Uiton kautta yhteys Lapinjokeen ja edelleen Selkämereen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kalliopaljastumiin, jossain määrin myös näiden välisiin moreenikerrostumiin. Kulkuyhteydet ovat melko 2 0