ERKKI RAIKAMO RAIMO HEIKKILÄ

Transkriptio

1 Suot syntyvät ERKKI RAIKAMO RAIMO HEIKKILÄ Suomi on suomaa: haluttiinpa sitä tai ei. Etymologisesti Suomi lienee suo-sanan johdannainen vaikka sitä ei yleisesti tunnustettaisikaan. Toisaalta englanninkielinen versio Fensland (soiden maa) voi viitata Finlandiin. Suo on sekä biologisesti että metsätaloudellisesti määriteltynä turvetta muodostava kasviyhteiskunta. Tämän ohella geologinen ja maataloudellinen suon määritelmä edellyttää yli 0,3m:n turvepaksuutta. Näin ollen myös turvepellot, turvetuotantokentät ja suokasvillisuuden menettäneet kuivatut metsät, ns. turvekankaat, luokitellaan soiksi. Maa-alastamme noin kolmasosa on suota; joka kolmannella askeleella siis astumme suolle. Niinpä suot ovatkin varsin tärkeä maisemamme elementti. Miksi sitten Suomessa ja tietyissä osissa Suomea on niin paljon suota, verrattuna vaikkapa Keski-Euroopan maihin? Elämme täällä Suomessa ns. humidissa ilmastovyöhykkeessä. Se tarkoittaa, että sataa enemmän kuin haihtuu. Maamme on myös tietynlaista tasankoa, peneplaania. Tällä puolitasangolla lisäksi monet osat maastamme, muiden muassa Kauhajoen seutu, on vedenjakaja-aluetta, missä vesi ei tiedä minne mennä. Vedenjakajaalueella on yleensä useita purkausaukkoja, jolloin hidas veden virtaus aiheuttaa kostean maaperän kautta soistumista toisin sanoen kosteutta vaativat suokasvit valtaavat alaa. Kauhajoki on metsien ja soiden pitäjä, se kuuluu ns. Suomenselän alueeseen, joka jakaa vesien virtaukset toisaalta Pohjanlahden suuntaan ja toisaalta Suomenlahden suuntaan aiheuttaen veden hitaan liikkeen ja siten voimakkaan soistumisprosessin. Kauhajoen soistumisprosentti on noin 35, mikä hieman ylittää maamme keskiarvon. KAUHAJOEN SOISTUMINEN Metsien ja soiden kehitys liittyy vääjäämättömästi jääkauden jälkeisenä ajanjaksona toisiinsa; yhtäältä avosuot ovat muuttuneet puustoisiksi suotyypeiksi toisaalta metsämaan soistumisen myötä kivennäismaan metsät ovat peittyneet metsäisten ja /tai avoimien suotyyppien alle. Näistä eri kehitysvaiheista kertovat turvekerrostumissa tavattavat puu- eli liekokerrokset ja toisaalta avosuota kuvastavat puhtaat sammal- ja sarakasvillisuuskerrokset. Nämä kerrostumat ilmentävät ilmastonmuutoksia, joita meillä on ollut varsin monenlaisia viimeisen jääkauden väistyttyä. Mutta koska ja miksi mm. Kauhajoella on alkanut moinen soistumisprosessi? Takarajana on viimeisen mannerjäätikön perääntyminen; noin vuotta sitten. Jäätikön reunan näennäisen vetäytymisen, ilmaston lämpenemisen aiheuttaman sulamisen, jälkeen Kauhajoen alue oli lähes täydellisesti veden peitossa (ns. Ancylus-sisäjärvivaihe). Maankohoamisen seurauksena vedestä vapautuvaan maahan iskeytyi kosteutta suosivaa 19

2 kasvillisuutta. Näin soistumistapahtuma käynnistyi varsin nopeasti ennen pintamaan kuivumista ja metsittymistä. Tällaista soistumistapahtumaa nimitetään primääriseksi soistumiseksi. Soistumista tapahtuu myös jo metsittyneen maan soistumisena (pohjaveden pinnan kohotessa esim. metsäpalon seurauksena) sekä järvien ja lampien umpeenkasvuna. Kauhajoella valtaosa soista on syntynyt primäärisesti, arviolta noin 55 %. Metsämaan soistumisena on syntynyt noin 40 % ja vain pieni osa, noin 5 %, kunnan soista on syntynyt vesistöjen umpeenkasvun seurauksena. Kuitenkin on muistettava, että yksittäisissä suoaltaissa soistumisprosessi tapahtuu useimmiten kaikkien e.m. tyylien kombinaationa pohjaveden pinnan nousun myötä; esimerkiksi pienialaisen järvialtaan umpeenkasvun seurauksena pohjaveden pinta kohoaa ympäristössä ja soistuminen edistyy ja laajenee metsämaan soistumisena. Suon pohjan arkistot kivennäismaan ja turpeen rajalta kertovat suon syntytapahtuman. Sienihyyfistön puuttuminen on merkkinä primäärisestä soistumisesta, puunjäänteet ja sienirihmasto ilmentävät metsämaan soistumista eli pohjaveden pinnan noususta syystä tai toisesta, ja turpeen alapuolinen liejukerros on viesti vesialtaan umpeenkasvusta. Niinpä suot ja turvekerrostumat toimivat tänä päivänäkin eräänlaisina luonnonarkistoina muistuttaen ja kertoen jääkauden jälkeisistä ilmastonvaihteluista ja sen myötä nykyistä vaateliaampien kasvilajien esiintymisistä. Toisaalta soihin kerrostuneet ja niissä säilyneet viljelykasvien siitepölyt tiedottavat arkeologisina mikrofossiileina peltoviljelyn yleistymisestä eri puolilla maatamme. Sittemmin ilmaston suotuisan kehittymisen (lämpenemisen) myötä kosteikoillamme ja metsissämme esiintyi varsin runsaasti kasvilajeja, jotka nykyisin kuuluvat paljon eteläisempään flooraan (mm. tammi, pähkinäpensas, vesipähkinä). Tämän päivän viestejä noilta menneiltä aikakausilta ovat turvekerrostumista löydettävät kasvien siemenet ja siitepölyt. Kauhajoella soistuminen näyttää valtaosin alkaneen noin vuotta sitten, mutta itsessään voimakkain turpeen kasvu lienee kuitenkin tapahtunut ilmastollisesti kosteina ja lämpöisinä kausina (ns. Atlanttisella ja Subatlanttisella noin vuotta sitten kaudella). Soiden historian alkuvaiheita luonnehtivat kohtalaisen rehevät neva- ja luhtatyypit, joilla kasvoi erilaisia saralajeja, suokurjenjalkaa, raatetta, pajuja, leppää ym. Ilmaston viilenemisen ja kosteuden lisääntymisen myötä rahkasammaleet, sopeutumiskykyisinä ja pioneerityyppisinä kasveina, saivat voimakkaan jalansijan ja syrjäyttivät vähitellen kivennäisravinteita vaativan kasvillisuuden. Rahkasammal näet pystyy elämään yksistään sadevedestä saamiensa ravinteiden varassa. Näin Kauhajoen suot muuttuivat vähitellen karuiksi, ympäristöstään korkeammalla oleviksi ns. kohosoiksi. Nykyisin ne luokitellaan ns. kermikeidassoiksi, joissa pitkänomaiset mättäät eli kermit ja vetiset kuljut muodostavat suon keskustaan korkeuskäyrien suuntaisen labyrintin. Kauhajokisten turvekerrostumien paksuutta ja kehitystä on luonnehdittu Kauhanevalta tehdyssä inventointikartassa profiileineen (A-B-C-linja). Turvekerroksen pohjalla olevat hiilikerrokset kertovat muinaisista Atlanttisen kauden aikaisista metsäpaloista ja niitä seuranneista pohjaveden pinnan kohoamisista ja soistumisen leviämisistä. LÄHTEET: Kauhajoen kunnanhallitus 1959, Muistio Kauhajoen suoasioista. Kauhajoen luonnonkirja 1983, Raikamo Erkki: Suot ja turvevarat Lappalainen Eino ja Hänninen Pekka, 1993 Suomen turvevarat. Geologian Tutkimuskeskus, tutkimusraportti 117 KAUHANEVA, SUOKARTTA JA POIKKILEIKKAUSPROFIILI (A-C-B) VIEREISELLÄ SIVULLA. 20

3 21

4 KAUHANEVAN KEHITYS Kauhanevalta on äskettäin tutkittu myös suokasvillisuuden kehitystä määrittämällä eri aikoina vallinneita kasviyhdyskuntia turvekerroksiin hautautuneiden maatuneiden kasvinjäännösten avulla (Heikkilä ym. 1999). Tässä esitelty turveprofiili on kairattu Kauhanevan keskeltä keidassuon märästä kuljusta. Diagrammista voidaan nähdä, että suo on keskiosassa syntynyt matalan vesistön kasvaessa umpeen. Radiohiiliajoituksen perusteella soistuminen on alkanut n vuotta sitten. Suon pohjalla on ohuelti liejua, jossa on runsaasti järvikortteen ja osmankäämin jäänteitä. Matalassa järvessä tai lammessa on lisäksi kasvanut lettolierosammalta ja hetekuirisammalta, jotka ovat tyypillisiä rehevien järvien rantavyöhykkeissä. Suo on syntynyt nopeasti, ja kehityksen alkuvaiheessa se on ollut rehevä ruohoinen rimpineva, myöhemmin saraneva. Noin kolmen metrin syvyydellä turvekerroksessa näkyy nopea muutos. Diagrammissa oikeanpuoleisimpina olevat karujen soiden lajit runsastuvat nopeasti, ja kahden ja puolen metrin turvesyvyydessä aapasoiden lajit, viimeisinä raate ja pullosara, häviävät. Tässä vaiheessa, n vuotta sitten suo on saavuttanut kehityksessään keidassuovaiheen. Ilmaston vaihdellessa ovat keidassuon kuljujen lajien runsaussuhteet vaihdelleet ilmeisestikin lähinnä sademäärien mukaan. Mielenkiintoista on, että kalvakkarahkasammalta (Sphagnum papillosum), jota suokirjallisuudessa on yleensä pidetty aapasuolajina, kasvaa runsaasti Kauhajoen keidassoilla, ja sitä on ollut soilla koko keidassuovaiheen ajan. 22 Kauhanevan kehitys lienee hyvin tyypillinen alueen keidassoille. Aapasoilla ympäristöstä suolle virtaavat ravinteikkaat vedet ovat estäneet keidassoille ominaisten kasvilajien valtaanpääsyn. Aapasoiden kehityksessä ei siten ole tapahtunut samanlaista muutosta kuin keidassoilla, vaan turvekerroksessa vallitsevat pintaan asti samanlaiset kasvinjäänteet kuin keidassoiden turvekerroksen pohjalla. LÄHTEET: Heikkilä, R., Kuznetsov, O., Lindholm, T., Aapala, K., Djatshkova, T. & Shevelin, P Vegetation, flora and natural history of Kauhaneva mire, western Finland. Suomen Ympäristö (painossa) KAUHANEVAN KESKUSTAN TURVEKERROSTUMISTA MÄÄRITETTYJEN KASVINJÄÄNTEIDEN RUNSAUSSUHTEET ERI SYVYYKSILLÄ SEKÄ NÄYTTEENOTTOPAIKALLA ERI AIKOINA OLLEET KASVIYHDYSKUNNAT. M-KIRJAIN KASVIYHDYSKUNTASARAKKEESSA TARKOITTAA MINEROTROFISIA ELI KIVENNÄISMAALTA RAVINNELISÄÄ SAANEITA YHDYSKUNTIA JA O-KIRJAIN OMBROTROFISIA ELI PELKÄN SADEVEDEN VARASSA ELÄVIÄ KEIDASSUOYHDYSKUNTIA. DIAGRAMMISSA NÄKYVÄT VASEMMALLA RANTA- JA VESIKASVIT, KESKELLÄ AAPASUOVAIHEEN LAJIT JA OIKEALLA KAIDASSOIDEN LAJIT.

5 23

6 JUSSI KLEEMOLA IKKELÄNJOEN VARRELLA ON YHÄ ERÄMAISIA PAIKKOJA, JOILLA VOI KOKEA ALKUPERÄISEN LUONNON TUNNELMAA, PALATA MIELESSÄÄN ERÄINKÄVIJÖITTEN ANSAPOLUILLE VUOSITUHANSIEN TAAKSE. 24