KUORTANEEN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUUS. GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turvetutkimus Turveraportti 242 TAPIO TOIVONEN.

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turvetutkimus Turveraportti 242 TAPIO TOIVONEN KUORTANEEN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUUS Abstract: The peat resources of Kuortane and their potential use Espoo 1990

Toivonen, Tapio.1990. Kuortaneen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Abstract : The peat resources of Kuortane and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 242. 210 pages, 105 figures, 74 tables and 1 appendix. The Geological Survey of Finland studied peat resources in the municipality of Kuortane in 1987 and 1988. 44 mires covering a total of 4630 hectares were studied. This is about 66,5 % of the total peatland area. The mires studied contain a total of 64.19 million m3 of peat in situ. The mean depth of the mires is 1,39 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0,32 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.7. The area deeper than 2 m covers 1114 ha and contains 24 % of the total peat quantity (29.85 million m3). Sixty-five per cent of the peat is Sphagnum predominant, and the remaining 35 % Carex predominant. The majority of the mires are drained. The most common site type is cotton grass pine bog. The average ash content of peat is 2,8 % of dry weight, the water content 90,1 % of wet weight, the dry bulk density 100 kg per m 3 in situ and the sulphur content 0,20 % of dry weight. The effective calorific value of the dry peat is 20,7 MJ/kg. Twenty-one of the investigated mires are suitable for fuel peat production ; three of them are suitable for horticultural peat production. The total area suitable for fuel peat production is 1124 ha. The available amount of peat is 20.56 million m 3 in situ and the energy content at 50 % moisture 10.5 million MWh. Key words : mire, peat, inventory, fuel peat production, Kuortane Tapio Toivonen Geological Survey of Finland Betonimiehenkuja 4 SF-02150 ESPOO FINLAND ISBN 951-690-396-7 ISSN 0782-8527

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 7 2.1 Kenttätutkimukset 7 2.2 Laboratoriotutkimukset 7 2.3 Tutkimusaineiston käsittely 9 3 SOIDEN YLEINEN KUVAUS 11 4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 13 1. Kuijunneva 17 2. Valkoisenkallionneva 23 3. Vähä-Kuhjo 25 4. Hietaharjunneva 27 5. Tuohineva 32 6. Kinkoneva 33 7. Kaulalamminneva 39 8. Rimminneva 45 9. Nurkkausneva 51 10. Kiimaneva 54 11. Möhrönneva 57 12. Laksonneva 61 13. Valkoinenneva 66 14. Pikkalantausta 67 15. Mellinluhta 70 16. Kylmäkonto 71 17. Hanhineva 73 18. Isoneva 78 19. Perkiönneva 84 20. Sarvelanneva 89 21. Hyysikkäkonto 91 22. Lakiakonto 93 23. Hiironrämäkkö 97 24. Honkisaarenneva 98 25. Salonneva 105 26. Mataraneva 112 27. Kapulasillanneva 114 28. Haudantaustanneva 118 29. Heinineva 123 30. Sormuskonto 130 31. Kelkkaneva 132 32. Yläneva 136 33. Pitkänalankonto 138 34. Isokonto 142 35. Laskuojankonto 145 36. Erkinneva 150 37. "Isonmäenneva" 156

38. Rantaneva 158 39. Haapasaarenneva 160 40. Kylmäneva 167 41. Ypyrinneva 171 42. Eteläneva 181 43. Luomalanneva 186 44. Pohjoisneva 188 5 TULOSTEN TARKASTELU 191 5.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä 191 5.2 Suotyypit 191 5.3 Turvelajit ja turvetekijät 198 5.4 Maatuneisuus 198 5.5 Liekoisuus 201 5.6 Pohjamaalajit ja liejut 201 5.7 Happamuus 201 5.8 Tuhkapitoisuus 202 5.9 Vesipitoisuus 202 5.10 Kuivatilavuuspaino 202 5.11 Lämpöarvo 202 5.12 Rikkipitoisuus 204 6 TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT 205 7 YHTEENVETO 209 KIRJALLISUUTTA 210 LIITE

5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on tehnyt valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin liittyviä turvetutkimuksia Kuortaneen kunnan alueella vuosina 1987 ja 1988. Tällöin tutkittiin kaikkiaan 44 suota yhteispinta-alaltaan 4630 ha. Tämä on 66,5 % yli 20 hain suuruisten soiden kokonaispinta-alasta, joka on 6966 ha (Lappalainen ja Toivonen 1985). Turvetuotannossa on 7 suota, joiden kokonaispinta-ala on noin 1520 ha. Tässä raportissa on tiedot kaikista niistä soista, joilla on turvetuotannon kannalta merkitystä. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa mahdollisimman monipuolinen ja luotettava kuva soista, niiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta, suotyypeistä sekä turpeen tärkeimmistä fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista. Pääpaino on asetettu turvetuotantoon soveltuvien suoalueiden sekä näiden turvemäärän, -laadun ja energiasisällön selvittämiseen. Esitetyt perustiedot ovat käyttökelpoisia myös tulevaisuudessa, mikäli soille ilmenee uusia käyttömahdollisuuksia.

6 0 5km I I I I I I GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Maaperäosasto 1990 Kuva 1. Kuortaneella tutkitut suot. 1. Kuljunneva 12. Laksonneva 23. Hiironramäkkö 34. Isokonto 2. Valkoisenkallionneva 13. Valkoinenneva 24. Honkisaarenneva 35. Laskuojankonto 3. Vähä-Kuho 14. Pikkalantausta 25. Salonneva 36. Erkinneva 4. Hietaharjunneva 15. Mellinluhta 26. Mataraneva 37. "Isomäenneva" 5. Tuohineva 16. Kylmäkonto 27. Kapulasillanneva 38. Rantaneva 6. Kinkoneva 17. Hanhineva 28. Haudantaustanneva 39. Haapasaarenneva 7. Kaulalamminneva 18. Isoneva 29. Heinineva 40. Kylmäneva 8. Rimminneva 19. Perkiönneva 30. Sormuskonto 41. Ypyrinneva 9. Nurkkausneva 20. Sarvelanneva 31. Kelkkaneva 42. Eteläneva 10. Kiimaneva 21. Hyysikkäkonto 32. Yläneva 43. Luomalanneva 11. Möhrönneva 22. Lakiakonto 33. Pitkänalankonto 44. Pohjoisneva

2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 7 2.1 Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 m :n välein. Useimmat tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Osa pienialaisista soista on tutkittu hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyys 10 % :eina tasopinnasta ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, mahdolliset hakkuut ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudella pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet 6-asteikolla, turpeen maatuneisuus von Postin 10-asteikolla, kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus asteikolla 0-6. Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin 2 m :n syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. 2.2 Laboratoriotutkimukset Useimmista soista, jotka soveltuvat kenttätutkimusten perusteella turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-4 pinnasta pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon turvekerrostumia. Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C:ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC-300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tilavuus

Suotyyppien, turvelajien ja lisätekijöiden lyhenteet ovat seuraavat : 8 I Avosuot II Rämeet 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme 11. Keidasräme III Korvet 1. Lettokorpi 2. Koivuletto 3. Lehtokorpi 4. Ruoho- ja heinäkorpi 5. Kangaskorpi 6. Varsinainen korpi 7. Nevakorpi 8. Rääseikkö LK KOL LHK RHK KGK VK NK RAK IV Muuttuneet suotvvpit 1. Ojikko 2. Muuttuma 3. Karhunsammalmuuttuma 4. Ruohoturvekangas 5. Mustikkaturvekangas 6. Puolukkaturvekangas 7. Varputurvekangas 8. Jäkäläturvekangas 9. Kytöheitto 10. Pelto 11. Palaturpeen nostoalue 12. Jyrsinturpeen nostoalue Pääturvelajit Lisätekijät 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) 3. Ruskosammalrahkaturve BS 3. Varpuaines (Nanolignidi) 4. Saraturve C 4. Korte (Equisetum) 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (Molinia) 10. Järvikaisla (Scirpus)

9 tarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ). Osasta näytteitä on määritetty rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla. 2.3 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %) runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustuloksia on havainnollistettu karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkostot sekä heikosti maatuneen (H 1-4) rahkavaltaisen pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus tutkimuspisteittäin. Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein sekä suon pinnan korkeuskäyrät 5 m :n välein. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H 1-3) maatunut, vähän (H 4) maatunut sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoiuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on kuvattu symbolein (kuva 2).

1 0 f3 a Suon ja mineraalimaan raja Pelto Lohkare Tie Rautatie SUO KARTTA : Epämääräinen rantaviiva 6,0 Keskimääräinen maatuneisuus Joki 3/14 Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen /koko turvekerrostuman paksuus Järvi tai lampi dm Puro ja o1a sekä veden virtaussuunta Syvyyskäyrä Korkeus käyrä P3. x 22 Hajapiste Turvekerrostuman paksuus dm Näytepiste Q A Rahka (Sphagnum) Sara (Carex) Ruskosemmal (Bryales) Sararahka (Carex-Sphagnum) Rahkasara (Sphagnum-Carex) Ruskosammalsara (Bryales-Carex) S C B CS SC BC S f '` - PROFIILIT : Turvelajit : Tupasvilla (Eriophorum) Tupasluikka (Trichophorum) Suoleväkkö (Scheuchzeria) Siniheinä (Molinia) Korte (Equisetum) Pohjamaalajit : ER TR SH ML EO y M A M Järvikaisla (Scirpus) Järviruoko (Phragmites) Raate (Menyanthes) Varpuaines (Nanolignidi) SP PR MN Puuaines A (Lignidi) L Lohkareita LO Hiekka HK Savi SA Moreeni MR Hieta HT Liejusavi USA N..0 Sora SR Hiesu HS Kallio KA Op. o G Savilieju SALJ NENEN Liejut : Karkeadetrituslieju KDLJ Levälieju LELJ 0,1119-024 Järvimuta JAMU Piilevälieju PILJ Kalkkilieju KALJ 0000. OOOO. Muita symboleja : W ss Hienodetrituslieju HDLJ Piimaa PIMA Simpukkamaa ja kuorisora : SMLJ Hiilikerros Saostuma Liekoisuus : 3/2 Lieko-osumien määrä 0-1/1-2 m :n syvyydessä Turpeen maatuneisuus : H 1-3 H 4 Rekurenssipinta v Veden pinta H 5-10 Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.

1 1 3 SOIDEN YLEINEN KUVAUS Kuortaneen maapinta-ala on 462,8 km'. Tästä alasta on 20 ha ja sitä suurempia soita 15,1 % eli 6 966 ha. Siten suota maa-alasta on hieman vähemmän kuin Vaasan läänissä keskimäärin, jossa sitä on 20,5 % (Lappalainen ja Toivonen 1985). Kuva 3. Soiden sijoittuminen Kuortaneen kunnan alueella.

12 Yksittäisiä suokuvioita on Kuortaneella kaikkiaan 61 kappaletta, ja niiden keskikoko on 114 ha. Yli 100 hain laajuisia soita on 22 kappaletta. Suuralueellisesti Kuortane kuuluu keidas- ja aapasuoalueen rajamaastoon. Useilla soilla on viettokeitaiden piirteitä, mutta myös saraisia aapasuotyyppejä löytyy. Useimmat suot ovat ainakin reunaosistaan ojitettuja. Laajin luonnontilainen alue on Kaulalamminnevalla (7). Runsassoisimmat alueet ovat kunnan länsi- ja koillisosissa (kuva 3). Suojelussa olevia tai tähän tarkoitukseen ehdotettuja suoalueita ei kunnan alueella ole. Kuortaneen kunnan alueella on turvetuotantoa seitsemällä suolla, joiden yhteenlaskettu kokonaispinta-ala on noin 1520 ha.

13 4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteitä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti on tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmistä suotyypeistä, puustosta sekä ojituksesta. Suotyyppija ojitustiedot kuvastavat tutkimushetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja viettosuunta perustuvat vaaitus- ja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatusmahdollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on suokartta. Useimmista linjoituksella tutkituista soista on ainakin selkälinjasta maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ovat taulukossa koko suon, yli 1 ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa on sarake, josta näkyy yli 1 ja 2 m :n syvän alueen turvemäärän osuus koko turvemäärästä. Joistakin soista on tiedot myös yli 1,5 m syvän alueen osalta. Yli 1,5 m syvän alueen tiedot on esitetty varsinkin silloin, kun suo on ojitettu, ja tämän alueen on katsottu suunnilleen vastaavan turvetuotantoon sopivaa aluetta. Suoselostuksissa on lisäksi maatuneisuus- ja pohjamaalajitiedot sekä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet koko suon turvemäärästä. Liekoisuus on ilmoitettu yli 1 ja yli 2 m:n alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisesti taulukoituina sekä keskiarvoina. Suluissa olevan pohjanäytteen arvoja ei ole laskettu mukaan keskiarvoihin. Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Rahkaturpeen katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H 4, kun taas saravaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminkin maatuneena. Toisinaan käytetään myös myös H 4 maatunutta rahkavaltaista pintaturvetta heikkolaatuisena polttoturpeena jyrsinmenetelmällä tuotettuna.

14 Maatumisen edistyessä kasvaa myös kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mahdollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa osuutensa verran ja sintraantumalla toisinaan turvekattiloihin hankaloittaa samalla polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin 1976 ja 1982 (liite 1). Suon soveltuvus polttoturvetuotantoon riippuu oleellisesti edellä mainittujen turvetekijöiden lisäksi suotekijöistä. Niistä tärkeimpiä ovat käyttökelpoisen alueen pinta-ala, muoto, keskisyvyys, kuivatusmahdollisuudet sekä omistussuhteet. Varsinkin pienten tuotantoon soveltuvien alueiden käyttöön otolle ovat usein kynnyskysymyksiä suon sijainti kulutuskohteeseen nähden, tieyhteydet suolle sekä puuston laatu ja liekoisuus. Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaan teollinen turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turvetuotannossa turve voidaan tuottaa joko pala- tai jyrsinturpeena. Tuotantokenttien laajuus on vähintään useita kymmeniä hehtaareja. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :sta ylöspäin ja tuotantomuotona lähes aina polttoturpeen osalta palaturve. Tilakohtaisessa tuotannossa ei tuotantoalue ylitä viittä hehtaaria, ja turve käytetään omalla tai lähitiloilla (Leinonen ja Luukkanen 1986). Palaturpeen raaka-aineen tulisi olla maatumisasteeltaan yli H 4 ja turvelajiltaan mielellään rahka- tai sekaturvetta (sekä rahkaa että saraa). Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturve ei yleensä sovellu palaturpeeksi, ei myöskään puhdas saraturve, koska palojen koossapysymisessä on vaikeuksia. Palan koossapysymiseen vaikuttaa myös turpeen kosteus sekä palaturvekoneen ominaisuudet. Palaturvetuotanto soveltuu hyvin pienillekin tuotantoalueille, siten mm. monet hylätyt turvepellot sopivat tähän tarkoitukseen. Jyrsinturvetuotannossa yhtenäistä tuotantoaluetta tulisi olla vähintään 20 ha. Jyrsinturvemenetelmä ei ole kovin vaativa turvelajin ja maatumisasteen suhteen, ja siten myös heikosti maatunut pintakerros on helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sekä poltto- että kasvuturpeen tuottamisessa.

15 Suota on suositeltu polttoturvetuotantoon, mikäli siltä löytyy vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yli 1 1/z tai 2 m syvää yhtenäistä aluetta. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros ei saa olla yli 0,6 m paksu. Paksu pintarahka on usein yksi merkittävimmistä esteistä palaturvetuotannon aloittamiselle. Pintarahkaa ei kuitenkaan ole vähennetty käyttökelpoista turvemäärää ilmoitettaessa, koska se useimmiten kuitenkin tuotetaan heikkolaatuisena polttoturpeena, jos suo otetaan turvetuotantoon. Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty tilanteesta riippuen noin 0,5 m, joka vastaa suon pohjalle jäävää yleensä vaikeasti hyödynnettävissä olevaa runsastuhkaista kerrosta. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi on ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määrä (suo-m 3), kuiva-aineen määrä (tn) ja energiasisältö 50 %:n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaaria kohden. Jos suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisällön arvioimisessa käytetty Mäkilän (1987) esittämää menetelmää. Suomessa käytetään kasvuturpeena pääasiassa heikosti maatunutta rahkaturvetta. Hyvältä kasvuturpeelta vaaditaan alhaista maatumisastetta, korkeaa vaihtokapasiteettia ja hyvää vedenpidätyskykyä. Lisäksi turpeessa tulee olla lisätekijöitä mahdollisimman vähän. Edellä mainitut vaatimukset täyttävät parhaiten Acutifolia-ryhmän rahkaturpeet heikosti maatuneena (H 1-3). Hyvälaatuisen kasvuturpeen raaka-ainevaatimukset ovat huomattavasti tiukemmat kuin polttoturpeen. Kasvuturve jakaantuu viljelyturpeeksi ja maanparannusturpeeksi. Viljelyturve on turvetta, jota voidaan sellaisenaan, kuitenkin yleensä lannoitettuna, käyttää kasvualustana. Puhuttaessa jäljempänä kasvuturpeesta, käsitetään se lähinnä viljelyturpeeksi. Viljelyturve jaetaan yleisesti kahteen laatuluokkaan (Turveteollisuusliitto 1980).

16 I laatuluokka., Hyväksyttävän turpeen tulee olla vaaleaa turvetta, maatumisasteeltaan H 1-3, jossa on vähintään 90 % rahkasammalien jäänteitä. Näistä valtaosan, yli 80 %, on oltava Acutifolia-ryhmän jäänteitä. Varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä saa olla korkeintaan 3 % ja tupasvillan jäänteitä korkeintaan 6 % painosta. II laatuluokka. Hyväksyttävän turpeen tulee olla vaaleaa, maatumisasteeltaan H 1-3, tai tummaa H 4-5 turvetta, jossa on vähintään 80 % rahkasammalien jäänteitä. Kaupallinen kasvuturve vastaa lähinnä I laatuluokkaa. Vanhastaan turvetta on käytetty maanparannusaineena ja kuivikkeena (turvepehku) karjataloudessa. Kuiviketurpeeksi soveltuu parhaiten heikosti maatunut rahkavaltainen turve. Raaka-aineen laatuvaatimukset ovat kuitenkin huomattavasti väljemmät kuin kasvuturpeen kohdalla. Kuljetusetäisyys ja saatavuus ovat usein ratkaisevia tekijöitä tällaisen turpeen käyttöönotolle. Myös niiltä soilta, jota ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviksi turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpeen pientuotantoon soveltuvia alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot ovat tulosten tarkastelun yhteydessä.

17 1. Kuljunneva (kl. 2224 01, x = 6958,4, y = 2466,5) sijaitsee noin 19 km Kuortaneen keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. B-linjan länsiosassa on hylättyjä turvepohjaisia peltoja. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Lounnaisreunaa sivuaa paikallistie. Suolla on 124 tutkimuspistettä ja 112 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,4/10 ha (kuva 4). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 108,7-116,0 m, ja pinta viettää etelään noin 4 m/km. Kuijunneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat viettävät etelään läheiseen Mulkkujärveen. Kuljunnevan yleisimmät suotyypit ovat A-linjaston länsiosassa kalvakkaneva ja varsinainen saraneva. Ojitetuilla reuna-alueilla on sararäme- ja tupasvillarämemuuttumia. Linjaston keskiosassa on osittain ojitettu rimpineva-alue. Lisäksi alueella on paikoin kalvakkanevaa ja varsinaista saranevaa. A-linjaston itäosassa varsinainen sararämemuuttuma on vallitseva suotyyppi. B-linjaston alueella on pääasiassa varsinaista sararämemuuttumaa. Paikoin on myös tupasvillarämemuuttumaa. Ohutturpeisilla alueilla ovat kangasräme- ja pallosararämemuuttumat yleisiä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys koko suossa on 22 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Taulukko 1. Kuljunnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) pintak. H1-4 S-t Keskisyvyys (m) H1-10 C-t H5-10 S-t yht. H1-10 T urvemäärä (milj. suo-m) pintak. H1-4 S-t H1-10 C-t H5-10 S-t yht. H1-10 % Koko suo 362 0,12 0,99 1,11 0,42 3,58 4,00 100 Yli 1,0 m 137 0,14 1,87 2,01 0,19 2,57 2,76 69 Yli 2,0 m 62 0,18 2,58 2,76 0,11 1,60 1,71 43 Puusto on A-linjaston rämealueilla mäntyvaltaista harvahkoa taimistoa. B-linjaston alueella ojitus on vaikuttanut pitempään ja puusto on tiheämpää ja kookkaampaa. Lisäksi alueella on enemmän koivua.

19 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja muun osan 5,9. Suurin turpeen paksuus, 4,4 m, on pisteessä B 800-200. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (90 %) ja hiekka. Liejua on ohut kerros suon pohjalla B-selkälinjan loppupäässä ja B 800 poikkilinjan länsiosassa (kuvat 5-7). Kuljunnevan turpeista on saravaltaisia 78 % ja rahkavaltaisia 22 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 7 %, CS 15 %, C 32 % ja SC 46 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 26 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 20 % ja järviruo'on jäännöksiä sisältäviä 11 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 59 %, S 28 %, ER 5 %, L 4 %, PR 2 % ja EQ 1 %. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,1 % ja 1-2 m:n syvyydessä 0,7 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä B 1600 ja B 800-300 on 3,7 % kuivapainosta, ph-arvo 3,9, vesipitoisuus märkäpainosta 89,7 % ja kuivatilavuuspaino 103 kg/suo-m 3. Keskimääräinen lämpöarvo kuivalla turpeella on 20,7 MJ/kg ja 50 % :n kosteudessa 9,1 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,38 % kuivapainosta (taulukko 2). Kuljunnevan soveltuvuus turvetuotantoon B-linjaston alue soveltuu polttoturvetuotantoon. Haittana on paikoin kookas puusto. Turve on saravaltaista ja sen tilavuuspaino on osittain ojituksen ansiosta melko korkea. Rikkipitoisuus on korkeahko ylittäen 0,3 % :n ilmoitusrajan. Yli 1 m :n syvyisen 70 ha:n alueen käyttökelpoiset polttoturvevarat ovat noin 1,05 milj. suo-m3, kuivaainemäärä 0,108 milj. tn (104 kg/suo-m 3 ) ja energiasisältö 2,24 milj. GJ eli 0,62 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö on 1,97 milj. GJ eli 0,55 milj. MWh.

22 SW M MPY MARTUNE I SUUS 112 111 _ 110-109 - 108-107 - 111111 lpi. 106 105 -.11I r, IIIII IIILI I I IV /111111... 11 I r 111111 NE M MPY _112 _111 _110 _109 _108 _107 _106 _105 M MPY 112 111 _ 110-109 - 108-107 - 106-105 - VSROJ 0/0 SUOTYYPPI.LIEKOISUUS.TURVELAJIT VSRMU 0/0 TROJ 2/0 VSRMU 3/0 VSRMU 3/0 ILI JR PSRMU 1/0 POHJAMAALAJIT KGRMU M MPY 0/0 KORMU _112 0/0 _111 _110 _109 _108 _107 _108 _105-400 -260 0 +200 +220M OEOLOGIRN TUTKIMU5KEEKU6 Kuva 7. Kuljunnevan B 800 -poikkilinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 15 000 suo-m3, kuivaainemäärä 1540 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 7850 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,52 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 3,8 kg.

22 OEOLOaIRN TUTKINUOKEÖKUs Kuva 7. Kuljunnevan B 800 -poikkilinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 15 000 suo-m 3, kuivaainemäärä 1540 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 7850 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,52 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 3,8 kg.

2 3 2. Valkoisenkallionneva (kl. 2224 01, x = 6958,2, y = 2468,3) sijaitsee Kuljunnevan itäpuolella noin 15 km Kuortaneen keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Itäreunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 11 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,2/10 ha (kuva 8). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 118-120 m. Valkoisenkallionneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Sekä etelä- että pohjoispäästä lähtee laskuoja.

2 4 Kuva 8. Valkoisenkallionnevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Suon keskiosassa on lyhytkorsinevaa. Reunemmalla on sara- ja tupasvillarämettä. Suotyypit ovat muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 7 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Puusto on mäntyvaltaista harvahkoa tai keskitiheää. Kehitysluokka vaihtelee taimikosta pinotavara-asteelle. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja muun osan 7,0. Suurin turpeen paksuus, 2,1 m, on pisteessä A 100. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Taulukko 3. Valkoisenkallionnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 25 0,44 0,56 1,00 0,11 0,14 0,25 100 Yli 1,0 m 14 0,71 0,79 1,50 0,10 0,11 0,21 84 Yli 2,0 m 1 0,70 1,40 2,10 0,01 0,01 0,02 8

Liite 4 POKA-reiÄt REIKÖ -KOORD Y-KOORD SUUNTA/KALT. PITUUS (m) R400 6842.902 3550.663 225/40 14.60 R401 6842.896 3550.657 225/40 13.35 R402 6842.871 3550.686 225/40 28.10 R403 6842.875 3550.689 225/55 36.90 YHTEENSÖ 92.95

25 Valkoisenkallionnevan turpeista on rahkavaltaisia 78 % ja saravaltaisia 22 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 45 %, CS 33 %, C 2 % ja SC 20 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 % ja puun jäännäksiä sisältäviä turpeita 4 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 71 %, C 24 %, ER 4% ja L1%. Liekoja on yleensä erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,8 % ja 1-2 m:n syvyydessä 0,9 %. Valkoisenkallionnevan soveltuvuus turvetuotantoon Ohuen turvekerroksen ja paikoin paksuhkon pintarahkan takia suo ei sovellu polttoturvetuotantoon. 3. VÄhÄ-Kuhjo (kl. 2224 01, x = 6959,5, y 2464,9) sijaitsee Kuljunnevan luoteispuolella noin 19 km Kuortaneen keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen, paikoin kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon poikki kulkee paikallistie. Suolla on 31 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,5/10 ha (kuva 9). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 118-122 m, ja pinta viettää A-linjaston alueella etelään ja B-linjan alueella länteen. VÄhÄ-Kuhjo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat viettävät etelään Kuljunnevalle ja länteen Kuhjonnevalle. VÄhÄ-Kuhjon yleisimmät suotyypit suon keskellä ovat rahkaneva ja lyhytkorsineva. Reunaosassa on tupasvillarämettä, varsinaista sararämettä ja pallosararämettä. B- linjalla on tupasvillaräme tyypillinen. Suotyypit ovat suon keskellä ojikkoasteella ja reunaosissa yleensä muuttuma-asteella. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 40 % ja mättäiden korkeus 2,8 dm. Puusto on rämealueilla yleensä harvahkoa mäntytaimikkoa.

26 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Kuva 9. VÄhÄn-Kuhjon tutkimuslinjastot, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja muun osan 7,2. Suurin turpeen paksuus, 1,4 m, on pisteessä A 400 + 100. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni.

2 7 Taulukko 4. VÄhÄ-Kuhjon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m 3) H1-10 C-t H5-10 S-t pintak. H1-4 S-t yht. H1-10 % Koko suo 88 0,32 0,36 0,68 0,28 0,32 0,60 100 Yli 1,0 m 3 0,73 0,37 1,10 0,02 0,01 0,03 5 Yli 2,0 m VÄhÄn-Kuhjon turpeista on rahkavaltaisia 77 % ja saravaltaisia 23 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 28 % ja SC 23 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 % ja puun jäännäksiä sisältäviä turpeita 18 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 68 %, C 24 %, ER 5 % ja L 3 %. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0 - keskimäärin 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. 1 m :n syvyydessä VÄhÄn-Kuhjon soveltuvuus turvetuotantoon Ohuen turvekerroksen takia suo ei sovellu turvetuotantoon. 4. Hietaharjunneva (kl. 2224 02, x = 6961,5, y = 2465,5) sijaitsee noin 15 km Kuortaneen keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen monin paikoin kallioiseen tai lohkareiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Pohjoisreunaa sivuaa SeinÄjoen ja LehtimÄen välinen maantie. Suolla on 68 tutkimuspistettä ja 61 syvyyspisteettä. Tutkimuspistetiheys on 3,8/10 ha (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 117-121 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Hietaharjunneva on suureksi osaksi ojitettu. Suon etelä- ja koillisosassa on pienehkä luonnontilainen alue. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon halki pohjoiseen Tausnevalle on vedetty valtaoja. Hietaharjunnevan yleisimmät suotyypit koillis- ja eteläosan luonnontilaisilla alueilla ovat rahkaräme ja -neva. Ojitetuilla alueilla ovat edellisten lisäksi lyhytkorsineva- ja tupas-villarämeojikot ja -muuttumat yleisiä. Paikoin on myäs keidasrämeojikoita ja

2 8 Kuva 10. Hietaharjunnevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. -muuttumia. Reunaosissa on pallosararäme tyypillinen. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 46 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Puusto on rämealueilla yleensä harvahkoa ja vajaatuottoista. Suon keskiosassa pisteiden A 1400 ja A 1750 välisellä alueella on mäntytaimikkoa.

2 9 Taulukko 5. Hietaharjunnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 177 0,40 0,63 1,03 0,72 1,11 1,83 100 Yli 1,0 m 85 0,58 0,96 1,54 0,49 0,82 1,31 72 Yli 2,0 m 14 0,50 1,79 2,29 0,07 0,25 0,32 18 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja muun osan 7,1. Suurin turpeen paksuus, 3,0 m, on pisteessä A 800. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva 11). Hietaharjunnevan turpeista on rahkavaltaisia 77 % ja saravaltaisia 23 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 50 %, CS 27 %, C 2 % ja SC 21 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 25 %, puun jäännäksiä sisältäviä turpeita 37 % ja varpujen jäännäksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 65 %, C 19 %, L 10 % ja Er 6 %. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,5 % ja 1 _ 2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m syvyydessä 0,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 900 ja A 1500 on 1,5 % kuivapainosta, ph-arvo 3,4, vesipitoisuus märkäpainosta 90,1 % ja kuivatilavuuspaino 102 kg/suo-m 3. KeskimÄÄrÄinen lämpäarvo kuivalla turpeella on 19,0 MJ/kg ja 50 % :n kosteudessa 8,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,12 % kuivapainosta (taulukko 6).

Taulukko 6. LaboratoriomÄÄritysten tuloksia Hietaharjunnevalta. 3 1 Suo on kokonaisuutena melko ohutturpeinen. EtelÄosassa on lisäksi paksuhko rahkavaltainen pintakerros. Suon pohjoisosan yhtenäinen yli 2 m syvä noin 11 ha :n alue on mahdollista käyttää polttoturvetuotantoon, joskin tälläkin alueella on haittana paikoin paksuhko pintarahka. Polttoturvevarat ovat 0,20 milj. suo-m3 (pintarahka mukana), kuiva-ainemäärä 0,018 milj. tn (91 kg/suo-m 3 ) ja energiasisältä 0,34 milj. GJ eli 0,09 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältä on 0,30 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. KÄyttäkelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 18 100 suo-m 3, kuivaainemäärä 1630 tn ja energiasisältä tuotantokosteudessa 7270 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältä 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,42 MWh. Tuhkaa

3 2 yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 1,4 kg. 5. Tuohineva (kl. 2224 02, x = 6963,0, y = 2467,9) sijaitsee SeinÄjoen ja LehtimÄen välisen tien pohjoispuolella noin 13 km Kuortaneen keskustasta länteen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen ja rikkonaiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Maantie ympäräi suota etelässä, lännessä ja idässä. Suolla on 17 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,0/10 ha (kuva 12). Kuva 12. Tuohinevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus.

33 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 107,5-111,5 m, ja pinta viettää etelään. Tuohineva on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat viettävät etelään kohti Kaulalamminojaa, joka laskee itään Lapuanjokeen. Tuohinevan yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme- ja kangasrämemuuttuma. LisÄksi suolla on varpu- ja puolukkaturvekankaita. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 4 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on mäntyvaltaista, yleensä keskitiheää pinotavara-asteella olevaa harvennusmetsikkää. Taulukko 7. Tuohinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m3 ) pintak. Hi-4 S-t H1-10 C-t H5-10 S-t yht. Hi-10 % Koko suo 57 0,14 0,33 0,47 0,08 0,19 0,27 100 Yli 1,0 m 1 0,30 0,80 1,10 0,00 0,01 0,01 4 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakeroksen maatumisaste on 3,5 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 1,0 m, on pisteissä A 100 ja A 100-100. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Tuohinevan turpeista on rahkavaltaisia 82 % ja saravaltaisia 18 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 35 %, CS 47 % ja SC 18 %. Puun jäännäksiä sisältäviä turpeita on 12 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 75 %, C 23 % ja L 2 %. Liekoja on erittäin vähän. Tuohinevan soveltuvuus turvetuotantoon Ohuen turvekerroksen takia suo ei sovellu turvetuotantoon. Mahdollisuudet metsänkasvatukseen ovat hyvät. 6. Kinkoneva (kl. 2224 02, x = 6964,5, y = 2469,2) sijaitsee noin 13 km Kuortaneen keskustasta länteen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon läheisyyteen johtaa metsäautoteitä. Suolla on 90 tutkimuspistettä ja 90 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,6/10 ha (kuva 13).

35 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 106,5-111,0 m, ja pinta viettää pääasiassa koilliseen. Kinkoneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suolta on laskuoja sekä pohjoiseen KuortaneenjÄrveen että etelään Kaulalamminluomaan, joka laskee Lapuanjokeen. Kinkonevan suotyypit ovat suurimmaksi osaksi muuttuma-asteella. Lounaisosassa, A- selkälinjan eteläpuolella sekä koillisosan hajapistealueella ovat tupasvilla- ja rahkaräme tyypillisiä. SelkÄlinjan pohjoispuolella (A 200 - A 1600) on varsinainen sararäme monin paikoin vallitsevana. Reunaosissa ja ohutturpeisilla alueilla on yleisesti kangasrämemuuttumia sekä turvekankaita. Suolla on useita peltoalueita, joista osa on hylättynä metsittynyt. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 34 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Puusto on yleensä mäntyvaltaista kehitysluokaltaan hyvin vaihtelevaa ja usein keskitiheää. Taulukko 9. Kinkonevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m3 ) H1-10 C-t H5-10 S-t pintak. H1-4 S-t yht. H1-10 % Koko suo 342 0,23 0,83 1,06 0,78 2,84 3,62 100 Yli 1,0 m 165 0,35 1,16 1,51 0,57 1,92 2,49 69 Yli 1,5 m 84 0,49 1,33 1,82 0,41 1,12 1,53 42 Yli 2,0 m 23 0,52 1,70 2,22 0,12 0,39 0,51 14 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja muun osan 6,5. Suurin turpeen paksuus, 2,6 m, on pisteessä A 600 + 200. Suon pohja on paikoin epätasainen. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuvat 14 ja 15). Kinkonevan turpeista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 46 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 26 %, CS 28 %, C 11 % ja SC 35 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 28 % ja puun jäännäksiä sisältäviä turpeita 44 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 48 %, C 38 %, L 8 %, ER 5 % ja EQ 1 %.

37 Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,4 % ja 1-2 m:n syvyydessä 0,8 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m:n syvyydessä 1,9 % ja 1-2 m:n syvyydessä 1,8 %. TurvenÄytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 600 ja A 1000-200 on 6,2 % kuivapainosta, ph-arvo 3,8, vesipitoisuus märkäpainosta 87,3 % ja kuivatilavuuspaino 116 kg/suo-m3. KeskimÄÄrÄinen lämpäarvo kuivalla turpeella on 22,5 MJ/kg ja 50 %:n kosteudessa 10,0 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,15 % kuivapainosta (taulukko 10). Kuva 15. Kinkonevan A 600 -poikkilinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.

38 Taulukko 10. LaboratoriomÄÄritysten tuloksia Kinknnevalta. Kinkonevan soveltuvuus turvetuotantoon Kinkonevan suurin yhtenäinen yli 1,5 m syvä alue on mahdollista käyttää polttoturvetuotantoon. TÄmÄn 69 ha :n alueen käyttäkelpoiset polttoturvevarat ovat 0,90 milj. suom3, kuiva-ainemäärä 0,104 milj. tn (116 kg/suo-m3) ja energiasisältä 2,34 milj. GJ eli 0,65 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältä on 2,08 milj. GJ eli 0,58 milj. MWh. KÄyttäkelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 13 000 suo-m 3, kuivaainemäärä 1500 tn ja energiasisältä tuotantokosteudessa 8400 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältä 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,64 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 7,2 kg.

39 7.Kaulalamminneva (kl. 2224 02, x = 6964,6, y = 2466,0) sijaitsee noin 15 km Kuortaneen keskustasta länteen. Suo rajoittuu lounaassa turvetuotantoalueeseen ja muualla loivapiirteiseen, usein lohkareiseen moreenimaastoon. Suon keskellä on pohjois-eteläsuuntainen hiekkainen harjanne. Kulkuyhteydet ovat välttävät. Suon läheisyyteen itä, etelä- ja länsipuolelle johtaa metsäautoteitä. Suolla on 143 tutkimuspistettä ja 122 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,8/10 ha (kuva 16). Kuva 16. Kaulalamminnevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus.

40 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 108-113 m, ja pinta viettää suon itäosassa loivasti lounaaseen ja länsiosassa luoteeseen. Kaulalamminneva on reunaosistaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät. ItÄ- ja eteläosan vedet laskevat kaakkoon Kaulalamminluoman kautta Lapuanjokeen. LÄnsiosan vedet laskevat valtaajaa pitkin PerÄnevan kautta luoteeseen kohti HirvijÄrven tekojärveä. Kaulalamminnevan suotyypit ovat yleensä melko karuja. Suon keskiosan laajahkolla neva-alueella on lyhytkorsinevaa ja rahkanevaa. RÄmetyypeistÄ on rahkaräme yleisin. Reunaosissa on lisäksi tupasvillarämettä, pallosararämettä ja kangasrämettä. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 40 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on rämealueella yleensä harvahkoa ja vajaatuottoista. keskisyvyydet ja turve- Taulukko 11.Kaulalamminnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, määrät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m3 ) H1-10 C-t H5-10 S-t pintak. H1-4 S-t yht. H1-10 % Koko suo 519 0,53 0,90 1,43 2,75 4,68 7,43 100 Yli 1,0 m 351 0,68 1,14 1,82 2,39 3,99 6,38 86 Yli 2,0 m 135 0,82 1,59 2,41 1,10 2,15 3,25 44 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen pakskuus, 3,7 m, on pisteessä A 2600 + 300. YleisimmÄt pohjamaalajit ovat moreeni (60 %), savi ja hiekka. Liejua on suon pohjalla 13 % :ssa tutkimus- ja syvyyspisteistä. Varsinkin Pikku Kaulalammen ympärillä on paikoin paksuhko kerros piileväliejua (kuvat 17-19). Kaulalamminnevan turpeista on rahkavaltaisia 75 % ja saravaltaisia 25 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 51 %, CS 24 %, C 3 % ja SC 22 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 39 %, puun jäännäksiä sisältäviä turpeita 16 % ja varpujen jäännäksiä sisältäviä 1 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 68 %, C 22 %, ER 7 %, L 3 % ja EQ 1 %.

44 Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m:n syvyydessä 0,2 %. TurvenÄytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 750 + 900, A 1200 + 300 ja A 2600 + 400 on 1,2 % kuivapainosta, ph-arvo 3,4, vesipitoisuus märkäpainosta 90,5 % ja kuivatilavuuspaino 102 kg/suo-m3. KeskimÄÄrÄinen lämpäarvo kuivalla turpeella on 20,1 MJ/kg ja 50 % :n kosteudessa 8,8 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,10 % kuivapainosta (taulukko 12). Taulukko 12. LaboratoriomÄÄritysten tuloksia Kaulalamminnevalta.

45 Taulukko 12 jatkuu. Suolla on monin paikoin paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka soveltuu huonosti polttoturvetuotantoon. Laajamittaiseen kasvuturvetuotantoon kerros on melko ohut, eikä turvelaatu ole tähän tarkoitukseen paras mahdollinen (sisältää mm. runsaasti tupasvillaa). MikÄli suo kuitenkin halutaan turvetuotantoon on yli 2 m syvällä 135 ha :n alueella pintarahkaa noin 0,80 milj. suo-m 3 ja tämän alla maatuneempaa polttoturvetta noin 1,75 milj. suo-m3, jonka kuiva-ainemäärä on 0,198 m ilj. tn (113 kg/suo-m 3) ja energiasisältä 4,14 milj. GJ eli 1,15 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältä on 3,64 milj. GJ eli 1,01 milj. MWh. 8. Rimminneva (kl. 2224 02, x = 6966,4, y = 2464,4) sijaitsee Kuortaneen ja Lapuan rajalla noin 20 km Kuortaneen keskustasta länteen. Suo rajoittuu lounaassa PerÄnevaan ja muualla loivapiirteiseen ja usein lohkareiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat välttävät. Suon itäpuolelle noin 400 m :n päähän ulottuu metsäautotie. Suolla on 46 tutkimuspistettä ja 40 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 (kuva 20).

4 6 Kuva 20. Rimminnevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 102-105 m, ja pinta viettää pohjoiseen ja länteen. Rimminnevan reunat ja eteläosa on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät pohjois- ja länsiosasta luoteeseen Mikonnevalle.

4 7 Taulukko 13. Rimminnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m3) H1-10 C-t H5-10 S-t pintak. H1-4 S-t yht. H1-10 Koko suo 113 0,47 1,91 2,38 0,53 2,16 2,69 100 Yli 1,0 m 94 0,53 2,22 2,75 0,50 2,09 2,59 96 Yli 2,0 m 73 0,55 2,55 3,08 0,40 1,85 2,25 84 % Rimminnevan yleisimmät suotyypit keskiosan laajalla neva-alueella ovat lyhytkorsineva ja rahkaneva. Reunaosissa on rahkarämettä ja tupasvillarämettä sekä näiden ojikkoja muuttumamuotoja. EtelÄpÄÄn ojitusalueella on lisäksi varsinaista sararämemuuttumaa. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 44 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Puusto on rämealueilla mäntyvaltaista, harvaa ja kitukasvuista. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisenpintakerroksen maatumisaste on 2,7 ja muun osan 6,2. Suurin turpeen paksuus, 4,5 m, on pisteessä A 600-200. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Liejua on pohjalla ohuehko kerros suon länsiosassa (kuvat 21 ja 22). Rimminnevan turpeista on rahkavaltaisia 51 % ja saravaltaisia loput 49 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S. 25 %, CS 26 %, C 2 % ja SC 47 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 25 %, puun jäännäksiä sisältäviä turpeita 27 % ja varpujen jäännäksiä sisältäviä 3 %. Yleisimpien turvetekijäiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 50 %, C 38 %, ER 5 %, L 5 % ja N 1 %. Liekoisuus on erittäin alhainen. Yli 1 m syvällä suoalueella on liekoja 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 300 ja A 800 on 2,0 % (vaihteluväli 1,0-4,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,7 (3,1-4,3), vesipitoisuus märkäpainosta 90,3 % (85,6-95,8) ja kuivatilavuuspaino 99 kg/suo-m 3 (50-151). KeskimÄÄrÄinen lämpäarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,0 MJ/kg (17,8-22,3) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,20 % (0,11-0,36) kuivapainosta (taulukko 14).

50 Taulukko 14. LaboratoriomÄÄritysten tuloksia Rimminnevalta. Rimminnevan soveltuvuus turvetuotantoon Suon keskiosassa on monin paikoin noin metrin paksuinen heikosti maatunut vetinen rahkavaltainen pintakerros, joka on mahdollista käyttää joko kuiviketurpeena tai välttävästi kasvuturpeena. Muu osa turpeesta soveltuu polttoturpeeksi. Pintakerros on kuitenkin niin ohut, että kysynnästä riippuen se hyädynnetään todennäkäisesti heikkolaatuisena polttoturpeena jyrsinturvemenetelmällä.

51 Yli 2 m syvän 73 hain alueen käyttäkelpoiset polttoturvevarat (pintarahka mukana) ovat 1,88 milj. suo-m3, kuiva-ainemäärä 0,186 milj. tn ja energiasisältä 3,91 milj. GJ eli 1,09 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältä on 3,46 milj. GJ eli 0,96 milj. MWh. KÄyttäkelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on 25 700 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 2540 tn ja energiasisältä tuotantokosteudessa 13 150 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältä 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,51 MWh. YhdessÄ suokuutiossa on tuhkaa keskimäärin 1,8 kg. 9. Nurkkausneva (kl. 2224 02, x = 6966,8, y = 2466,5) sijaitsee noin 14 km Kuortaneen keskustasta länteen. Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät. ItÄreunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 21 tutkimuspsitettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,0/10 ha (kuva 23). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 108,7-110,3 m. Nurkkausneva on suureksi osaksi ojitettu. Suon keskellä on pienehkä ojittamaton alue. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. PÄÄasiallisin laskuoja lähtee suon pohjoisreunasta länteen kohti Rimminnevaa. Nurkkausnevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet (80 %), joista tyypillisimpiä ovat rahkaräme, tupasvillaräme ja varsinainen sararäme. Suon keskellä on pienehkä rahkaneva-alue. Suotyypit ovat yleensä ojikko- tai muuttuma-asteella. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 44 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Puusto on rämealueilla kehitys- ja tiehysluokaltaan vaihtelevaa männikkää. Taulukko 15. Nurkkausnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 TurvemÄÄrÄ (milj. suo-m3 ) H1-10 C-t H5-10 S-t pintak. H1-4 S-t yht. H1-10 % Koko suo 42 0,45 0,91 1,36 0,19 0,38 0,57 100 Yli 1,0 m 30 0,57 1,13 1,70 0,17 0,34 0,51 89 Yli 2,0 m 7 0,57 1,86 2,43 0,04 0,13 0,17 30

52 Kuva 23. Nurkkausnevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,4 ja muun osan 6,9. Suurin turpeen paksuus, 2,8 m, on pisteessä A 300. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Liejua on suon pohjalla paikoin hyvin ohut kerros (kuva 24). Nurkkausnevan turpeista on rahkavaltaisia 92 % ja saravaltaisia 8 %. PÄÄturvelajeittain jakaantuma on S 49 %, CS 43 % ja SC 8 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 50 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 23 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 3 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 70 %, C 14 %, ER 9 %, L 4 % ja N 1 %.

5 3 Kuva 24. Nurkkausnevan A-selkÄlinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,4 % ja 1-2 m:n syvyydessä 0,3 %. Nurkkausnevan soveltuvuus turvetuotantoon Suolla on paikoin paksuhko rahkavaltainen pintakerros ja yli 2 m syvä alue on sangen pienialainen, joten suota ei suositella turvetuotantoon. Tilakohtainen poltto- ja kuiviketurpeen nosto on kuitenkin mahdollista.

54 10. Kiimaneva (kl. 2224 02, x = 6967,6, y = 2467,1) sijaitsee noin 13 km Kuortaneen keskustasta länteen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät. EtelÄreunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 30 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,5/10 ha (kuva 25). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 103,4-106,3 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Kiimaneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät pohjoiseen Mellinluhdan halki Koivuluomaan. Kiimanevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet (96 %). RÄmetyypeistÄ yleisimmät ovat tupasvillaräme, isovarpuräme ja rahkaräme. Varsinaista sararämettä on mm. A 600 -poikkilinjalla. Suotyypit ovat yleensä muuttuma-asteella. KeskimÄÄrÄinen pinnan mättäisyys on 38 % ja Kuva 25. Kiimanevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus.