VIRTAIN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUU S

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, TURVERAPORTTI 191 MAAPERÄOSAST O TAPIO TOIVONE N VIRTAIN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUU S Abstract : The peat resources of Virrat and their potential us e Geological Survey of Finlan d Report of Peat Investigatio n Es p oo 1986

Toivonen, Tapio 1986. Virtain turvevarat ja niiden käyttö - kelpoisuus. Abstract : The peat resources of Virrat and thei r potential use. Geological Survey of Finland, Report of Pea t Investigation. 225 pages, 111 figures, 72 tables and 1 appendix. The Geological Survey of Finland studied peat resources around th e town of Virrat in 1945, 1960 and 1984. The majority of the mire s were investigated in 1984. Forty-nine mires covering a total o f 7 420 hectares were studied. Together with the mires in pea t production, this figure accounts for some 70% of the total are a covered by peatlands. The mires studied contain a total of 119.0 million m 3 of pea t in situ. The mean depth of the mires is 1.60 m, including th e poorly humified surface layer, which averages 0.41 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.6. Sixty per cen t of the total peat, or 71.1 million m 3, is at a depth of over 2 m i n an area covering 2 465 ha. Fifty-seven per cent of the pea t is Carex predominant, and the remaining 43% Sphagnum predominant. The majority of the mires are drained. The most common types o f mire are Sphagnum mire with pines. The average ash content is 3.1% of dry weight, the water conten t 91.2% of wet weight, the dry density 86 kg per m 3 in situ, and th e sulphure content 0.15% of dry weight. The effective calorific valu e of the dry peat is 21.0 MJ/kg. Twenty-seven of the mires, studied are suitable for fuel pea t production ; none of them are suitable for horticultural pea t production. The total area of mires suitable for fuel pea t production is 1 194 ha, the available amount of peat bein g 25.7 million m 3 in situ and the energy content at 50% moistur e 12.1 million MWh. Five of the mires studied, with a total area of 2 176 ha, ar e included in The National Mire Preservation Programme. Key words : mire, peat, inventory, fuel peat production, Virra t Tapio Toivonen Geological Survey of Finland Kivimiehentie 1 SF-02150 ESPO O FINLAND ISBN 951 690 243 X ISSN 0782-852 7 KUOPION TYOKESKUS, KUOPIO 1986

SISÄLTÖ Siv u 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMAT JA -AINEISTOT 7 2.1 Kenttätutkimukset 7 2.2 Laboratoriotutkimukset 9 2.3 Tutkimusaineiston käsittely 9 3 ALUEEN LUONNONOLOT 1 2 3.1 Maa- ja kallioperä 1 2 3.2 Soiden yleinen kuvaus 1 2 4 TURPEEN ERI KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET 1 4 5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 1 7 6 TULOSTEN TARKASTELU 19 9 6.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä 19 9 6.2 Suotyy p it 19 9 6.3 Turvelajit ja turvetekijät 20 9 6.4 Maatuneisuus 20 9 6.5 Liekoisuus 21 3 6.6 Pohjamaalajit ja liejut 21 3 6.7 Happamuus 21 3 6.8 Tuhkapitoisuus 21 4 6.9 Vesipitoisuus 21 4 6.10 Kuivatilavuuspaino 21 4 6.11 Lämpöarvo 21 5 6.12 Rikkipitoisuus 21 5 6.13 Turpeen fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksien j a syvyyden väliset riippuvuudet 21 6 7 TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT 21 9 8 SUOJELUSUOT 22 3 9 YHTEENVETO 22 4 KIRJALLISUUTTA 225

- 5-1 JOHDANT O Geologian tutkimuskeskus teki kesällä 1984 maaperäkartoitukseen ja valta - kunnan turvevarojen inventointiin liittyviä turvetutkimuksia pääasiass a 1 : 100 000 -mittakaavaisen karttalehden numero 2214 alueella. Suurin os a Virtain kaupungin alueesta sijoittuu tämän karttalehden alueelle. Aikaisemmin tutkimuskeskus on tehnyt kaupungin alueella turvetutkimuksi a vuosina 1945 ja 1960. Tällöin on tutkittu 10 suota. Tässä raportissa on tiedot kaikista Virtain alueella eri aikoin a tutkituista 49 suosta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 7 420 ha (kuv a 1). Vapon turvetyömaita on lisäksi viidellä laajahkolla suoalueella. Kaikkiaan kaupungin alueelle sijoittuvista 20 ha ja sitä suuremmist a soista on tutkittu tai on turvetuotannossa noin 70 %. Raportin tarkoituksena on antaa mandollisimman monipuolinen ja luotettav a kuva tutkituista soista, niiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta sekä turpeen keskeisimmistä fysikaalis-kemiallisist a ominaisuuksista. Pääpaino on asetettu polttoturvetuotantoon soveltuvie n suoalueiden sekä näiden turvemäärän, -laadun ja energiasisällön selvittdmiseen.

- 6-1. Nimetönneva (1984) 18. Pohjoispäänsuo (1984) 35. Ruuhineva (1984 ) 2. Sammakkolamminneva (1984) 19. Haapaneva (1984) 36. Isonkivenneva (1984 ) 3. Jäkäläneva (1984) 20. Pohjasneva (1984) 37. Saarineva (1984 ) 4. Pahkaneva (1984) 21. Isoneva (1984) 38. Haukkaneva (1960 ) 5. Pihtineva (1984) 22. Paloneva (1960) 39. Kontoneva (1984 ) 6. Isoneva (1984) 23. Kaivosneva (1960) 40. Heinineva (1984 ) 7. Rantalanneva (1960) 24. Isoneva (1984) 41. Rahkaneva (1984 ) 8. Pieni Korteneva (1984) 25. Sammalneva (1984) 42. Aavaneva (1984 ) 9. Paloneva (1960) 26. Hirvineva (1984) 43. Kaunisneva (1960 ) 10. Iso Närhinneva (1984) 27. Suntinneva (1984) 44. Karjanneva (1960 ) 11. Pökkelistönneva (1945) 28. Kainastonneva (1984) 45. Lampistenneva (1960 ) 12. Silmäkeneva (1984) 29. Hanhisuo (1984) 46. Isoneva (1960 ) 13. Sydänmaanneva (1984) 30. Äijänneva (1984 47. Teerineva (1984 ) 14. "Kivisaarensuo" (1984) 31. Kokkoneva (1984) 48. Lakeisneva (1984 ) 15. Luodesneva (1984) 32. Silmäneva (1984) 49. Lamminneva (1984 ) 16. Kapeenneva (1984) 33. Kotaneva (1984 ) 17. Kiimalamminsuo (1984) 34. Mutkanneva (1984)

- 7- TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTO T 2.1 Kenttätutkimukse t Kenttätutkimukset suoritettiin vuonna 1984 siten, että useimmille tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitseva n osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, St6n ja Häikiö 1984). Poikkilinjoje n väli vaihtelee yleensä 200 ja 400 m :n välillä. Tutkimuspisteet ova t linjoilla 100 m :n välein. Linjoilta mitattiin lisäksi turpeen paksuu s 50 m :n välein ; reunaosissa tiheämminkin. Useimmat tutkimuslinjat vaaittii n suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Soidensuojelun perusohjelmaan kuuluvat suot (numerot 10, 24, 32 ja 35) tutkittiin linjoittai n tehdyllä "hajapistetutkimuksella". Lisäksi osa pienialaisista soista o n tutki ttu hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5 - asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyy s (10 % :eina) ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettii n puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, mandolliset hakkuut ja kehitys - luokka. Puuston kehitysluokat ovat : 1. Puuttomat alueet ja siemenpuusto t 2. Taimikot ja riukuasteen metsikö t 3. Harvennusmetsiköt (pinotavara-aste ) 4. Varttuneet kasvatusmetsikö t 5. Uudistuskypsät metsikö t 6. Vajaatuottoiset metsikö t Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudella pääturvelajien ja mandollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikolla), kosteus 5-asteikolla sek ä kuituisuus (0-6-asteikolla). Lisäksi erotettiin mandolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseks i kunkin tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin 2 m :n syvyyteen ast i kymmenessä eri kohdassa.

- 8 - Suotyyp p i e n sekä turpeen lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot II Rämee t 1. Varsinainen l etto VL 1. Lettoräme L R 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevarärne LKN R 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme T R 6. Lyhytkorsineva LKN 6. Pallosararäme PS R 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme K R 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KG R 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme I R 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme R R 11. Keidasräme KE R III Korvet IV Muuttuneetsuotyypi t 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko O J 2. Koivuletto KOL 2. Muutturna M U 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSM U 4. Ruoho- ja heinäkorpi RI-iK 4. Ruohoturvekangas RHT K 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MT K 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PT K 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VAT K 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JAT K 9. Kytöheitto K H 10. Pelto P E 11. Palaturpeen nostoalue PT A 12. Jyrsinturpeen nostoalue JT A Pääturvelajit Lisätekijä t 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) E R 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosarnmalrahkaturve BS 3. Varpuaines (NanoZignidi) N 4. Saraturve C 4. Korte (Equisetum) E Q 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phragmites) P R ci. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) S H 7. Ruskosarromalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) T R 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) M N 9. Sararuskosammal turve CB 9. Si ni hei nä (MoZinia) M L 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

- 9 - Vuosina 1945 ja 1960 tutkituissa soissa on tutkimuspistetiheys ollu t yleensä jonkin verran vuoden 1984 tutkimuksia harvempi eikä syvyyspisteit ä ole. Myös vaaltus-, puusto- ja liekoisuustiedot puuttuvat. 2.2 Laboratoriotutkimukse t Useimmista soista, joiden kenttätutkimusten perusteella voidaan katso a soveltuvan turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-2 pinnast a pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mandollisimman hyvin suo n turvekerrostumia. Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus paino - prosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), 'tuhkapitoisuus prosentteina (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC-200 -kalori - metrillä (ASTM D 3286). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäks i kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ). Joistakin näytteistä on määritetty rikki - pitoisuus prosentteina kuivapainosta. 2.3 Tutkimusaineiston käsittel y Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Vanhan tutkimusaineiston (1945 ja 1960) tiedot on siirretty myös atk : 11 e ja käsitelty uusien tutkimusten kanssa yhtäläisellä menetelmällä. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet o n laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen. Siinä suokartalle piirrety n kanden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan väline n alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sek ä turvelajien ja turvetekijö-iden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärii n painottaen. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m :n välisiss ä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvu t on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaett u viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin

10 - runsaasti (yli 4%) Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistetlu karttojen ja profiilie n avulla, Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin hei kosti maatuneen (H 1-4) pi ntaturpeen ja koko kerrostuma n paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus. Karttoihin on piirretty myö s turvekerrokson paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein sekä suo n pinnan korkeuskäyrät. Maatunoisuusprofiilei ssa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H 1-3) maatunut, vähän (H 4) maatunut sekä kohtalaisesti j a hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspistee n yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m syvyyskerrokse n osumat 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit o n esitetty symbolein (kuva 2).

- 11 -

- 12-3 ALUEEN LUONNONOLO T 3.1 Maa- ja kallioper ä Virtain kaupunki kuuluu maantieteellisesti lähinnä Keski-Suomen järvi - alueeseen, jolle on ominaista epätasaiset pinnanmuodot ja järvireitit. Suomenselän vedenjakaja kulkee seudun halki pääosan kaupungin alueest a jäädessä sen etelä- ja kaakkoispuolelle. Moreeni on yleisin maalaji. Alueen poikki kulkevista harjuista merkittävin on noin 130 km pitk ä Kuortaneen--Ruoveden harju. Kallioperä, joka on Etelä-Pohjanmaan alueilla yleensä kivennäismaapeittee n alla, on Virroilla monin paikoin paljaina lakina antaen alueelle oma n leimansa. Harmaa graniitti on vallitseva kivilaji. 3.2 Soiden yleinen kuvau s Virtain kaupungin maapinta-ala on 1 171 k m2. Tästä alasta on 20 ha ja sit ä suurempia soita 12,1 % eli 14 165 ha (Lappalainen ja Häikiö 1985). Keski - määrin Hämeen läänissä on suota 4,8 % maa-alasta. Soistunein alu e sijoittuu selvästi Toisveden ja Vaskiveden länsipuolelle kaupungin länsi - osaan. Myös aivan pohjoisimmassa osassa on runsaasti soita (kuva 3). Suuralueellisesti Virrat sijoittuu keidassuo- ja aapasuoalueen raja - vyöhykkeelle. Raja on liukuva, ja monilla soilla onkin sekä keidas- ett ä aapasuon piirteitä. Suurin osa soista on ojitettu, mutta suuria suoalueit a on myös luonnontilassa. Soille on ominaista vaihtelevan paksuinen heikost i maatunut pintakerros, joka voi olla joko sara- tai rahkavaltaist a turvetta. Pahkanevan (suo numero 4) pisteen A 600-400 vierestä (korkeus 192,1 m mpy.) otetun liejun päällä olevan pohjaturvenäytteen 14 C-iäksi on saat u 6,1 m :n syvyydessä 9 290 ± 120 vuotta (Su - 1 335). Alue sijoittuu jääkaudenjälkeisen korkeimman rannan yläpuolelle. Korkei n ranta, eli korkein veden pinta viimeisen jääkauden jälkeen, on noi n 180 m :n korkeudessa nykyisen merenpinnan yläpuolella. Soistuminen o n alkanut Pahkanevalla Pahkalammen ympärillä noin 9300 vuotta sitten. Keskimääräinen turpeen kerrostumisnopeus on ollut 0,66 mm vuodessa.

- 14-4 TURPEEN ERI KÄYTTÖMAHDOLLISUUDE T Turpeen pidkayttbmuodot ovat nykyisin poltto- ja kasvuturve, joiden raakaainevaatimukset ovat hyvinkin erilaiset. Tässä kappaleessa käsitellää n yleisesti turpeen eri käyttömuotoja ja niiden raaka-ainevaatimuksi a keskittyen panto- ja kasvuturpeeseen. Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyess ä kasviainekson hiilipitoisuus lisääntyy ja 1ämpbarvo kasvaa. Maatumine n vaikuttaa turpeen lämpöarvoon myös siten, että kuivatilavuuspaino n suuretessa energiasisältö tilavuusyksikköä kohden kasvaa. Rahkaturpee n katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeamp i kuin H 4 kun taas saravaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminki n maatuneena. Paikallisista olosuhteista riippuen käytetään myös H 4 maatunutta rahkavaltaista turvetta toisinaan polttoturpeena. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mandollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa osuutensa verran ja sintraantumall a kattiloihin hankaloittaa samalla polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmädritysohjeisiin (1976 ja 1982, liite 1). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mainittuje n turvetekijbiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeimpiä ovat suo n sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tieyhteydet. Myös puuston laatu j a liekoisuus vaikuttavat tuotantokustannuksiin. Muita huomioon otettavi a seikkoja arvioitaessa suon kelpoisuutta turvetuotantoon ovat mm. turvekerrosturnan paksuus, suon koko ja muoto, pohjamaan laatu, kuivatus - mandollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Palaturpeen raaka-aineen tulisi olla maatumisasteeltaan yli H 4 ja turvelajiltaan mielellään rahka- tai sekaturvetta (sekä rahkaa että sanaa). Heikosti maatunut pintaturve ei yleensä sovellu palaturpeeksi, samoi n erittäin hyvin maatunut puhdas saraturve aiheuttaa usein vaikeuksia pala n koossapysymisessä. Palaturvetuotanto soveltuu hyvin pienillekin tuotanto - alueille. Siten mm. monet hylätyt turvepellot soveltuvat palaturvetuotantoon.

- 15 - iyrsinturvetuotanto vaatii laajahkoja tuotantokenttiä ja melko kalliit a koneinvestointeja. Jyrsinturvemenetelmä ei ole kovin vaativa turvelajin j a maatumisasteen suhteen, ja sillä on myös heikosti maatunut pintakerro s helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sekä poltto- ett ä kasvuturpeen tuottamisessa. Suomessa käytetään kasvuturpeena pääasiassa heikosti maatunutta rahkaturvetta. Hyvältä kasvuturpeelta vaaditaan alhaista maatumisastetta, korkeaa vaihtokapasiteettia ja hyvää vedenpidätyskykyä. Lisäksi turpee n lisätekijöitä tulee olla mandollisimman vähän. Edellä mainitut vaatimukse t täyttävät parhaiten Acutifolia-ryhmän rahkaturpeet heikosti maatuneen a (H 1-3). Vanhastaan turvetta on käytetty maanparannusaineena ja kuivikeaineen a (turvepehku) karjataloudessa. Näistä käyttömuodoista on nähtävissä merkkejä joillakin tutkituilla soilla. Kuiviketurpeeksi soveltuu parhaite n heikosti maatunut rahkavaltainen turve. Raaka-aineen laatuvaatimukset ova t kuitenkin huomattavasti väljemmät kuin kasvuturpeen kohdalla. Samoi n maanparannusaineeksi soveltuvan turpeen vaatimukset ovat melko väljät. Ku1jetusetäisyys onkin usein ratkaiseva tekijä tällaisen turpeen käyttöön - otolle. Kasvu- ja polttoturvekäytön ohella turve soveltuu myös kemianteollisuude n raaka-aineeksi. Valmistettavista lopputuotteista riippuen raaka-ainee n laatuvaatimukset ovat hieman erilaiset kuin kasvu- ja polttoturpee n kohdalla, mutta tuotantomenetelmät ovat pääpiirteissään samoja. Turvetta käytetään tai on käytetty maassamme öljyn sitomiseen, suodatinaineena, aktiivihiilen ja turvekoksin raaka-aineena, eristysaineena j a pakkausmateriaalina. Useimpiin käyttbmuotoihin soveltuu parhaiten heikost i maatunut rahkaturve. Turpeen kemiallisessa hyödyntämisessä tulevat kasvilajikoostumus, maatumisaste ja useat fysikaalis-kemialliset ominaisuudet yleensä huomattavast i tärkeämmiksi kuin esimerkiksi polttoturvetuotannossa. Turpeen kemiallis-tekniset jalostusmuodot pohjautuvat ensisijaisesti jok o turpeen hiiliaineksen hyväksikäyttöön, turpeen sisältämien ainesosie n eristamiseen ja näiden edelleen jalostukseen tai turpeen fysikaalisten ja

- 16 - kemiallisten erikoisominaisuuksien hyväksikäyttöön. Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaan teolline n turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turve - tuotannossa turve voidaan tuottaa joko pala- tai jyrsinturpeena. Tuotanto - kenttien laajuus on vähintään useita kymmeniä hehtaareja. Tilakohtaisess a tuotannossa ei tuotantoalue yleensä ylitä viittä hehtaaria, ja turv e käytetään yleensä omalla tai 1ähitiloilla. Tuotantomuotona on palaturve. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :sta ylöspäin j a tuotantomuotona on palaturve, joka markkinoidaan muualle.

- 17-5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOO N Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteit ä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti on esitetty tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmist ä suotyypeistä, puustosta sekä ojituksesta. Suotyyppi- ja ojitustiedo t kuvastavat tutkimushetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja vietto - suunta perustuu vaaitus- ja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatus - mandollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on esitetty suokartta. Useimmista linjoituksell a tutkituista soista on selkä1injasia maatuneisuus- ja turvelajiprof ii1i, josta ilmenee myös liekoisuus, suotyypit ja pohjamaalajit. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ovat taulukossa koko suon, yli 1 m :n syvyisen ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa o n sarake, josta näkyy yli 1 ja 2 m syvän alueen turvemäärän osuus kok o turvemäärästä. Suoselost.uksessa on lisäksi maatunei suus- ja pohjamaalajitiedot sek ä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet suon koko turve - määrästä. Liekoisuus on ilmoitettu koko suon ja yli 2 m :n alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisesti taulukoitun a sekä keskiarvoina vaihteluvä1eineen koko suon osalta. Keskiarvoja laskettaessa on kunkin näytesarjan alin näyte jätetty huomioimatta (suluiss a olevat tiedot), koska tähän näytteeseen vaikuttaa yleensä pohja n inineraalimaa ja mandollisessa turvetuotannossa kerros jää käyttämättä. Taloudelliseen turvetuotantoon soveltuvien suoalueiden kriteerit muuttuva t jatkuvasti. Niihin vaikuttavat oleellisesti paikallinen tarve ja energia n hinnanmuutokset. Siksi Virtain soiden soveltuvuuskriteereitä ei ole teht y kovin korkeiksi. Pääperiaatteena on ollut, että suolta löytyy yhtenäine n vdhintään 10 ha :n laajuinen yli 2 m syvä alue (joillakin soilla yl i 1,5 m), joka on kohtuullisin kustannuksin kuivattavissa, ja jonka liekoisuus ei ole kovin korkea. H 1-4 maatuneen rahkavaltaisen pintakerrokse n ;,ulisi olla polttoturvetuotantoa ajatellen alle 1 m paksu.

- 18 - Pien- ja tilakohtaiseen tuotantoon osoitetut suot ovat kaikki polttoturvesoita, joilla tuotantomuotona on käytännössä palaturve. Mikäli useit a pieniä tuotantoalueita on lähekkäin, on myös jyrsinturvervetuotanto mahdollista. Pien- ja tilakohtaisessa tuotannossa on liekoisuudella, puustolla, ojilukaella ja suon sijainnilla suurempi merkitys kuin teollisess a tuotannossa. Korkea liekoisuus (yli 3,0 %) ja tukkipuusto estävät usei n taloudellisen turvetuotannon aloittamisen. Ilmoitetut käyttökelpoiset turvevarat ovat suon ojitustilanteesta j a rikkonaisuudesta riippuen yleensä yli 2 m syvien alueiden turvevaroja, joista on vähennetty laadullisesti kelpaamattomat alueet ja suon pohjall e jäävä keskimäärin 50 cm paksu runsastuhkainen turvekerros, jota e i käytännössä voi hyödyntää. Muita tuotantoteknillisiä ja taloudellisi a tekijöitä, kuten suon omistussuhteita ja mandollisten teiden ja varastoje n alle jääviä alueita, ei ole otettu huomioon. Monilla soilla myös osa 1-2 m syvistä osista soveltuu polttoturvetuotantoon turvelajinsa j a maatumisasteensa puolesta. Mutta näillä alueilla tulee lisätä syvyys - tietoja suon pohjan epätasaisuuden selvittämiseksi. Alueita ei ole yleens ä suositeltu erikseen turvetuotantoon, ja niiden mandollinen käyttö o n ratkaistava tapauskohtaisesti. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivall e turpeelle että käyttbkosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi o n ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määrä (suo- m 3 ), kuiva-aineen määrä (tn ) ja energiasisältö 50 % :n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelt a hehtaaria kohden. Keskimääräinen tuhkapitoisuus on ilmoitettu kiloin a suokuutiota kohti. Mikäli suosta ei ole ollut käytettävissä laboratoriomääritysten tuloksia, on energiasisällön laskemisessa käytetty lämpöarvoja tilavuuspainotietoina keskiarvoja, jotka ilmenevät taulukosta 72. Myös niiltä noilta, joita ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviks i turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpeen pientuotantoon soveltuvi a alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot ovat tulosten tarkastelu n yhteydessä.

- 19-1. Nimetönneva a (kl. 2214 04, x = 6891,0, y = 2474,5) sijaitsee noin 32 k m Virtain keskustasta lounaaseen osittain Kurun kunnan alueella. Suon pinna n korkeus merenpinnasta on 186-192 m, ja pinta viettää pääasiass a luoteeseen ja länteen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät. Suon reunoille johtaa useita metsäautoteitä. Suolla on 100 tutkimuspistettä ja 76 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 8 130 m (kuva 4). Nimetönnevan yleisimmät suotyypit ovat A-linjaston alueella lyhytkorsinevamuuttuma, tupasvillarämeojikko ja isovarpurämemuuttuma. Reunaosiss a esiintyy pallosararämettä ja erilaisia korpityyppejä, jotka ovat yleens ä muuttuma-asteella. B-linjaston alueella on tupasvillarämemuuttuma vallitseva suotyyppi. B 300 -poikkilinjan idänpuoleisella alueella esiinty y lyhytkorsinevamuuttumaa. C-linjaston alueella ovat suotyypit muuttunee t vähiten ojituksen vaikutuksesta. Rahkaräme ja tupasvillaräme ovat yleisimmät suotyypit. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 20 % ja mättäide n korkeus on 2 dm. Puusto on yleensä mäntyvaltaista ja keskitiheää. Kehitysluokka vaihtele e taimikosta pinotavara-asteelle, joskin vajaatuottoisia alueita on myö s runsaasti (erityisesti C-linjaston alue). Nimetönneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat C-linjaston syvimpiä osia lukuun ottamatt a hyvät. Laskuojat viettävät länteen kohti Isoa Mustajärveä. Taulukko 1. Nimetönnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue al a pint a pohj a yht. pint a pohj a yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 189 0,27 1,04 1,31 0,50 1,98 2,48 10 0 Yli 1 m 123 0,35 1,41 1,76 0,43 1,73 2,16 8 7 Yli 2 m 27 0,54 2,08 2,62 0,15 0,56 0,71 29 Turpeen keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,0. Suurin turpeen paksuus, 5,0 m, on tavattu pisteessä C 800. Vallitsev a pohjamaalaji on moreeni, joka on paikoin lohkareista (kuvat 5, 6 ja 7).

-24 - Nimetönnevan turpeista on rahkavaltaisia 60 % ja saravaltaisia 40 %. Pää - LurvelajeitLain jakaantuma on S 32 %, CS 28 %, C 6 % ja SC 35 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 60 % ja puun jäännöksi ä sisältäviä 18 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemääräst ä ovat S 46 %, C 34 %, ER 16 % ja L 3 %. Suolle on ominaista runsaast i tupasvillaa sisältävä rahkavaltai nen pintakerros. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m : n syvyydessä 1,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Nimetönnevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvetuotantoa vaikeuttavia tekijöitä ovat suon mataluus (poikkeu s C-linjasto) ja epätasainen pohja. Turvepaksuutensa puolesta polttoturvetuotanto on parhaiten mandollista C-linjaston alueen yli 2 m syväll ä alueella. Tälläkin alueella on haittana paksuhko runsaasti tupasvilla a sisältävä pintakerros. Käytännössä aluetta voidaan pitää turvetuotanno n kannalta lähinnä vara-alueena. 2. Sammakkolamminneva (kl. 2214 04, x = 6893,3, y = 2473,2) sijaitsee noi n 29 km Virtain keskustasta lounaaseen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta o n 192-194 m. Suota ympäröi loivapiirteinen moreenimaasto. Kulkuyhteyde t ovat melko hyvät. Länsireunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 37 tutkimus - pistettä ja 30 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha. Tutkimus - linjaston pituus on 3 110 m (kuva 8). Sammakkolamminnevan yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa suota (A 200 - A 800) lyhytkorsineva ja tupasvillaräme. Reunaosissa ovat kangasräme- j a pallosararämeojikko y1eisimmät. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 20 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista, harvaa ja yleens ä vajaatuottoista. Sammakkolamminneva on osittain ojitettu. Luonnontilaine n alue sijoittuu A 200 - A 800 :n välille. Kuivatusmandollisuudet ovat kohtalaisen hyvät. Sammakkolampi haittaa itäosan syvimpien osien kuivatusta. Turpeen keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 2,7 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 7,1. Suurin turpeen paksuus, 4,1 m, on tavattu pisteessä A 900-200. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni, joka on paikoin lohkareista (kuva 9).

-25 - Kuva 8. Sammakkolamminnevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus j a paksuus. Taulukko 2. Sammakkolamminnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue al a pint a pohj a yht. pint a pohj a yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 93 0,32 0,89 1,21 0,30 0,83 1,13 10 0 Yli 1 m 52 0,46 1,34 1,80 0,24 0,70 0,94 8 3, Yli 2 m 18 0,45 2,07 2,52 0,08 0,37 0,45 40

-27 - Sammakkolamminnevan turpeista on rahkavaltaisia 82 % ja saravaltaisi a 18 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 51 %, CS 31 % ja SC 17 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 61 % ja puun jäännöksi ä sisältäviä 7 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemääräst ä ovat S 64 %, C 19 %, ER 15 % ja L 1 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syyvydessä keskimäärin 1,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 2,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,3 %. Sammakkolamminnevan soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa haittaavia tekijöitä ovat suon mataluus, epätasaine n pohja sekä runsas tupasvillan määrä pintaosissa muuten polttoturvetuotantoon sopivalla yli 2 m syvällä alueella. Tätä aluetta voidaanki n pitää turvetuotannon kannalta lähinnä vara-alueena, mikäli muita läheisi ä soita aletaan hyödyntää. 3.Jäkäläneva (ki. 2214 04, x = 6894,2, y = 2472,4) sijaitsee Pahkaneva n (4) ja Pihtinevan (5) välissä noin 28 km Virtain keskustasta lounaaseen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 193 m, ja pinta viettä ä pohjoiseen. Suo rajoittuu ympäröiviin rnoreenimäkiin. Kulkuyhteydet ova t hyvät. Itäreunaa sivuaa hyväkuntoinen metsäautotie. Suolla on 3 tutkimus - pistettä ja 4 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,4/10 ha (kuva 10). Jäkälänevan yleisimmät suotyypit ovat tupasvillarämemuuttuma ja varsinainen sararämemuuttuma. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 3 % ja mättäide n korkeus on 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista keskitiheää taimikkoa. Jäkälä - neva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat hyvät. Taulukko 3. Jäkälänevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä(milj.suo-m 3 ) alue ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 22 0,11 0,69 0,80 0,20 0,16 0,18 10 0 Yli 1 m 7 0,16 0,96 1,12 0,01 0,07 0,08 4 4 Yli2 m - - -

-28 - Turpeen keskimaatuneisuus on 6,2. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,7. Suurin turpeen paksuus, 1,3 m, on tavattu pisteessä P 1. Yleisi n pohjamaalaji on moreeni. Jäkälänevan turpeista on saravaltaisia 56 % ja rahkavaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on CS 44 % ja SC 56 %. Tupasvillaa lisätekijän ä sisältäviä turpeita on 72 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 19 % j a varpujen jäännöksiä sisältäviä 22 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuude t kokonaisturvemäärästä ovat C 38 %, S 32 %, PR 22 %, N 4 % ja L 3 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä erittäin runsaasti, keskimäärin 4,1 %. Jäkälänevan soveltuvuus turvetuotantoo n Mataluutensa ja pienen kokonsa vuoksi suo ei sovellu turvetuotantoon.

-29-4. Pahkaneva (kl. 2214 04, x = 6894,5, y = 2470,0) sijaitsee noin 28 k m Virtain keskustasta lounaaseen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 188-195 m, ja pinta viettää etelään ja lounaaseen. Suo rajoittuu joka puolelt a kumpuilevaan moreenimaastoon, ja sitä rikkovat useat mineraalimaasaarekkeet. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Itä- ja koillisreunaa sivua a metsäautotie. Suolla on 118 tutkimuspistettä ja 101 syvyyspistettä. Tukimuspistetiheys on 3,7/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 10 670 m (kuva 11). Pahkanevan yleisimmät suotyypit ovat A-linjaston alueella lyhytkorsineva, keidasräme ja lyhytkortinen nevaräme. Reunaosissa esiintyy yleisest i kangaskorpea. B-linjaston alueella ovat lyhytkorsineva ja varsinaine n saraneva (B 1000 - B 1300) yleisimmät. Eteläpäässä ja reunoilla esiintyy pallosararämettä korpi tyyppi en ohella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys o n 17 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on rämealueilla mäntyvaltaist a ja yleensä harvaa ja vajaatuottoista. Pahkaneva on suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Ojitettu alue sijoittu u suon lounaisreunaan pääasiassa B-linjaston alueelle. Kuivatusmandollisuude ; tyydyttävät. Taulukko 4. Pahkanevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue al a pint a pohj a yht. pint a pohj a yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-1 0 Koko suo 320 0,72 1,46 2,18 2,30 4,68 6,98 10 0 Yli 1 m 280 0,78 1,63 2,41 2,18 4,56 6,74 9 7 Yli 2 m 167 0,82 2,23 3,05 1,37 3,73 5,10 73 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 2,6 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,7. Suurin turpeen paksuus, 7,0 m, on tavattu pisteessä A 600-400. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Liejua esiintyy suon pohjalla Pahkalariimen ympäristössä (kuvat 12, 13, 14 ja 15).

-33 - Pahkanevan turpeista on rahkavaltaisia 76 % ja saravaltaisia 24 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 33 %, CS 43 %, C 4 %, SC 20 %, BC 0,1 % j a CB 0,03 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 59 %, puu n jäännöksiä sisältäviä turpeita 11 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 9 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 58 %, C 25 %, ER 13 %, L 2% ja N 2 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m : n syvyydessä 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %.

- 34 - Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 600 ja B 1000-100 o n 2,0 % (vaihteluväli 1,0-4,4) kuivapainosta, ph-arvo 4,3 (3,4-5,7), vesipitoisuus märkäpainosta 93,3 % (88,0-96,0) ja kuivatilavuuspain o 66 kg/m 3 (43-122). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,6 MJ/kg (17,7-21,6) ja 50 % :n kosteudessa 8,7 MJ/kg. Keskimääräinen rikkipitoisuus pisteessä A 600 on 0,10 % kuivapainosta (taulukk o 5).

- 3 5 - Pahkanevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvetuotantoa eniten vai keuttavi a tekijöitä ovat paksuhko heikost i maatunut yleensä rahkavaltainen pintakerros, joka sisältää lisätekijän ä runsaasti tupasvillaa, sekä tämän kerroksen veti syys ja alhainen energia - sisältö. Taloudellinen turvetuotanto suolla onkin kyseenalaista.

-36-5. Pihtineva (kl. 2214 04, x = 6895,5, y = 2472,6) sijaitsee noin 26 k m Virtain keskustasta lounaaseen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 184-189 m, ja pinta viettää luoteeseen ja itään. Suo rajoittuu joka puolelt a kumpuilevaan moreenimaastoon, ja itse suolla on runsaasti moreenisaarekkeita. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Itä- ja länsireunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 65 tutkimuspistettä ja 54 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys o n 4,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 5 740 m (kuva 16). Pihtinevan yleisin suotyyppi on tupasvillarämeojikko ja -muuttuma. Luonnontilaisella alueella koillisosassa vallitsee lyhytkorsineva. Reunaosiss a esiintyy monin paikon korpityyppejä. Muista suotyypeistä on varsinaine n sararämomuuttuma yleisin. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 18 % j a mältäiden korkeus on 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista, yleensä harvahkoa j a vajaatuottoi sta. Taulukko 6. Pihtinevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue al a pint a pohj a yht. pint a pohj a yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 161 0,69 1,62 2,31 1,11 2,61 3,72 10 0 Yli 1 m 131 0,78 1,90 2,68 1,02 2,49 3,51 94 Yli 2 m 90 0,97 2,25 3,22 0,88 2,02 2,90 78 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maatuneen pohjakerrokse n 6,4. Suurin turpeen paksuus, 5,5 m, on tavattu pisteessä A 800-100. Suo n pohja on erittäin epätasainen. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva t 17, 18 ja 19). Pihtinevan turpeista on rahkavaltaisia 55 % ja saravaltaisia 45 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 22 %, CS 32 %, C 6 % ja SC 39 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 51 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 17 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 17 %. Yleisimpie n tarve teki jbiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 44 %, C 37 %, E R 13 %, L 3 % ja N 3 %.

-40 - Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,7 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m : n syvyydessä 1,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %.

- 41 - Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 900 on 2,3 % (vai hteluvä1i 1,2 3,7) kuivapainosta, ph-arvo 4,0 (3,2-4,7), vesipitoisuu s märkäpainosta 92,2 % (88,6-94,1) ja. kuivatilavuuspaino 78 kg/m 3 (54-118). Keskimääräinen 1ämpdarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,1 MJ/k g (17,8-23,0) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg (taulukko 7). p intlnevan soveltuvuus turvetuotantoo n TurvetuoLantoa haittaavia tekijöitä ovat paikoin paksuhko heikosti maatunut runsaasti tupasvillaa sisältävä pintakerros, epätasainen moreenipohj a ja mineraalimaasaarekkeet. PoIttoturvetuotantoon soveltuu vä1ttäväst i A 800 - A 1600 välinen ojitettu yli 2 m syvä alue. Tämän alueen pinta-al a on noin 20 ha ja käyttökelpoiset turvevarat 0,40 milj. suo- m3, kuiva-aine - määrä 0,031 mi1j. tn ja energiasti sältb 0,65 mi1j. GJ eli 0,18 mi1j. MWh. Tuoi-antokosteuteen {50 %) laskettuna energiasisältb on 0,58 mi1j. GO el i 0,16 mi1j. M\ih.

-42 - Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 20 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1 550 tn ja energiasisältb tuotantokosteudessa 8 000 MWh. 50 % kostean turpeen saanto yhdestä suokuutiometristä on keskimääri n 156 kg ja tämän energiasisältö 0,40 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa o n keskimäärin 1,8 kg. 6. Isoneva (kl. 2214 04, x 6895,2, y = 2474,9) sijaitsee noin 21 km Virtain keskustasta lounaaseen Y1ä-Havankajärven eteläpuolella. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on 157-166 m, ja pinta viettää pohjois - osissa luoteeseen ja etelässä kaakkoon. Suo rajoittuu joka puolelt a moreenimäkiin. Osa suosta on raivattu pelloksi. Kulkuyhteydet ova t kohtalaisen hyvät. Kaakkoisreunaa sivuaa paikallistie. Suolla on 8 4 tutkimuspistettä ja 73 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 7 230 m (kuvat 20 ja 21). Isonevan yleisimmät suotyypit A-linjaston alueella ovat varsinainen sara - neva ja lyhytkorsineva. 8-linjaston alueella on varsinainen sararämemuuttuma vallitseva. Reunaosissa esiintyy pääasiassa kangasrämettä mutt a paikoin myös kangaskorpea. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 4 % j a mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pisteen A 1800 eteläpuolell a mäntyvaltaista, joskin koivua esiintyy paikoin runsaasti. Kehitysluokk a vaihtelee vajaatuottoisesta pinotavara-asteelle ja tiheysluokka harvan j a keskitiheän välillä. Isoneva on osittain ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat keskiosaa lukuu n ottamatta hyvät. Pohjoispään vedet kulkeutuvat Y1ä-Havankajärveen eteläpään Luomankyrönojaa myöten itään Havanganjärveen. j a Taulukko 8. Isonevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue al a pint a pohj a yht. pint a pohj a yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-1 0 Koko suo 197 0,54 1,36 1,90 1,06 2,69 3,75 10 0 Yli 1 m 143 0,73 1,66 2,39 1,05 2,37 3,42 9 1 Yli 2 m 91 0,99 1,97 2,96 0,90 1,80 2,70 72

-43 - Turpeen keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen yleensä saravaltaise n pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,4. Pintakerros on paikoin vetinen ja erittäi n heikosti maatunut. Suurin turpeen paksuus, 5,8 m, on tavattu pisteess ä A 1600. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hieta ja hiekka. Lieju a esiintyy paikoitellen suon pohjalla ohuena kerroksena (kuvat 22-25).

-46 - Isonevan turpeista on saravaltaisia 94 % ja rahkavaltisia 6 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 1 %, CS 5 %, C 55 % ja SC 39 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 8 %, puun jäännöksiä sisältävi ä turpeita 23 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 11 %. Yleisimpien turve - tekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 79 %, S 12 %, L 4 %, N 2 %, E R 1 % ja E Q 1 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,5 % ja 1-2 rn :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m : n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %.

-49 - Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 1700 + 0 on 3,6 % (vaihteluvä1i 2,3-9,2) kuivapainosta, ph-arvo 4,6 (3,8-5,3), vesipiloisuus märkäpainosta 93,1 % (88,0-94,9) ja kuivatilavuuspaino 67 kg / m 3 (49-122). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle o n 21,0 MU/kg (18,2-22,8) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Keskimääräine n rikkipitoisuus on 0,14 % kuivapainosta (taulukko 9). Isonevan soveltuvuus turvetuotantoo n Turvetuotantoa haittaavana tekijänä on paikoin heikosti maatunut j a vetinen pintakerros, Myös kuivatilavuuspaino on alhainen. Turve o n kuitenkin yleensä saravaltaista. Kokonaisuutena suon yli 2 m syvä 91 hai n alue soveltuu polttoturvetuotantoon. Tämän alueen käyttökelpoiset turve - varat ovat 2,24 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,150 milj. tn ja energia-

- 50 - sisältö 3,15 milj. GJ eli 0,88 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 % ) laskettuna energiasisältö on 2,79 milj. GJ eli 0,77 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 24 600 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1 650 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 8 460 MWh. 50 % kostean turpeen saanto yhdestä suokuutiometristä on keskimääri n 134 kg ja tämän energiasisältö 0,35 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa o n keskimäärin 2,4 kg. 7. Rantalanneva (kl. 2214 04, x = 6897,1, y = 2473,5) sijaitsee noin 23 km a a Virtain keskustasta lounaaseen Ylä-Havankajärven länsipuolella. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on 155-160 m, ja pinta viettää itään j a pohjoiseen. Suo rajoittuu idässä pieneltä matkalta Ylä-Havankajärveen muualla kallioisiin moreenimäkiin. Osa suon pohjoisosasta on raivatt u pelloksi. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Pohjoisreunaa sivuaa maantie eteläreunaan ulottuu metsäautotie. Suolla on 31 tutkimuspistettä ja piste - tiheys on 3,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 2 750 m. Suo on tutkitt u vuonna 1960 (kuva 26). j a j a Rantalannevan yleisimmät suotyypit ovat saranevamuuttuma, sararämemuuttuma, isovarpurämemuuttuma ja kalvakkanevamuuttuma. Puusto on mäntyvaltaist a keskitiheää tai tiheää taimikkoa. Rantalanneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat melko hyvät. Suon keskiosan pinta on noin 5 m viereisen järven pintaa korkeammalla. Taulukko 10. Rantalannevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-1 0 Koko suo 94 0,59 1,22 1,81 0,55 1,15 1,70 10 0 Yli 1 m 61 0,57 1,88 2,45 0,35 1,14 1,49 8 8 Yli 2 m 35 0,73 2,51 3,24 0,26 0,87 1,13 66 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen yleensä saravaltaise n pintakerroksen maatuneisuus on 3,1 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 6,8. Suurin turpeen paksuus, 5,0 m, on tavatt u pisteissä A 700, A 800 ja A 1100.

- 51 - Kuva 26. Rantalannevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Yleisimmt pohjamaaljit ovat hiekka ja moreeni. Liejua esiintyy suo n pohjalla paksuhkona kerroksena varsinkin pisteiden A 700 - A 1000 välisellä alueella.

- 52 - Rantalannevan turpeista on saravaltaisia 74 % ja rahkavaltaisia 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 10 %, CS 16 %, C 1 % ja SC 73 %. Tupas - villaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 34 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 6 % ja järviruokoa sisältäviä 7 %. Yleisimpien turvetekijbiden osuudet kokonai sturvemäärästä ovat C 46 %, S 45 %, ER 6 %, PR 1 %, L 1 % ja. E0 1 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 700 on 5,6 % (vaihtelu - väli 4,0-8,8) kuivapainosta, ph-arvo 5,5 (3,8-5,8), vesipitoisuu s märkäpainosta 90,6 % (86,9-91,8) ja kuivatilavuuspaino 91 kg/m 3 (77-102). Keskimääräinen lämpäarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,2 MJ/k g (19,5 -' 22,3) ja 50 % :n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Keskimääräinen rikki - pitoisuus on 0,24 % kuivapainosta (taulukko 11).

-53 - Rantalannevan soveltuvuus turvetuotantoo n Heikosti maatunut pintakerros on paikoin paksuhko, joskin se on yleens ä lähes puhdasta saraturvetta. Tämä voi vaikeuttaa palaturvetuotannoss a palan koossapysymistä. Suon yli 2 m syvä 35 ha :n alue soveltuu polttoturvetuolantoon. Tuotantokelpoisen alueen keskisyvyydestä on vähennetty poikkeuksellisesti 1 m, koska suo on tutkimushetkellä ollut ojittamato n (1960). Turvekerros on sen jälkeen selvästi painunut ja tiivistynyt. Käy t - täkelpoiset turvevarat ovat 0,78 milj. suo- m 3, kuiva-ainemdärä 0,071 milj. tn ja energiasisältö 1,51 mi1j. GJ eli 0,42 mi1j. MWh. Tuotantokosteutee n (50 %) laskettuna energiasisältö on 1,33 milj. GJ eli 0,37 milj. MWh. Käyttökelpoisen Lurpeen määrä hehtaaria kohden on noin 22 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 2 000 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 10 500 MWh. 50 % kostean turpeen saanto yhdestä suokuutiometristä on keskimääri n 182 kg ja tämän energiasisältö 0,48 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa o n keskimäärin 5,1 kg. 8. Pieni Korteneva (ki. 2214 04, x = 6898,6, y = 2471,4) sijaitsee noi n 26 km Virtain keskustasta lounaaseen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta o n 168-169 m. Suo rajoittuu idässä harjuun ja muualla kallioisiin moreenimäkiin. KulkuyhLeydet ovat hyvät. Länsiosaa halkoo maantie. Suolla on 4 tutkimuspistettä ja 4 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,5/10 h a (kuva 27). Pienen Kortenevan yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme ja rahkaneva. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 45 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puust o on harvaa ja vajaatuottoista. Pieni Korteneva on kaakkois- ja länsireunoista ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ovat tyydyttävät. Taulukko 12. Pienen Kortenevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. 6yvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) alue ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 16 0,37 2,08 2,45 0,06 0,33 0,39 10 0 Yli 1 m 12 0,46 2,60 3,06 0,06 0,31 0,37 9 5 Yli 2 m 9 0,54 3,07 3,61 0,05 0,27 0,32 82

-54 - Turpeen keskimaatuneisuus on 5,2. Heikosti maatuneen yleensä rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 2,5 ja hyvin maatuneen pääasiassa sara - valtaisen pohjakerroksen 5,7. Suurin turpeen paksuus, 5,4 m, on tavatt u pisteessä P 1. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Pienen Kortenevan turpeista on saravaltaisia 62 % ja rahkavaltaisia 38 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 16 %, CS 22 %, C 10 % j a SC 52 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 37 % ja puun jäännöksi ä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemääräst ä ovat C 52 %, S 41 % ja ER 7 %. Liekoja on koko suoalueella 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,0 %

-55 - Pienen Kortenevan soveltuvuus turvetuotantoo n Suon pieni koko ja sijainti Ison Kortejärven läheisyydessä heikentävä t kelpoisuutta turvetuotantoon. 9. Paloneva (kl. 2214 05, x = 6903,4, y = 2472,2) sijaitsee noin 20 km Virtain keskustasta länteen. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noi n 165 m, ja pinta viettää itään ja pohjoiseen. Suo rajoittuu kallioisee n moreenimaastoon. Keskiosassa on laajahko peltoalue. Kulkuyhteydet ova t välttävät. Suon läheisyyteen johtaa metsäautotie. Suolla on 42 tutkimus - pistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,3/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 3 478 m (kuva 28). Palonevan yleisimmät suotyypit ovat saraneva- ja tupasvillarämemuuttuma. Reunaosissa esiintyy yleisesti sararäme- ja korpirärnemuuttumia. Puusto o n mäntyvaltaista. Paloneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmandollisuudet ova t hyvät. Laskuojat lähtevät pohjoispäästä ja koillisreunasta ja vede t laskevat lopuksi Vaskuu-järveen. Taulukko 13. Palonevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys(m) Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) alue ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-1 0 Koko suo 73 0,64 1,44 2,08 0,47 1,05 1,52 100 Yli l m 60 0,72 1,74 2,46 0,43 1,04 1,47 9 7 Yli2 m 40 0,81 2,25 3,06 0,33 0,89 1,22 80 Turpeen keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen pintakerrokse n maatuneisuus on 3,0 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 7,0. Suurin turpee n paksuus, 7,2 m, on tavattu pisteessä A 300-100. Yleisimmät pohjamaalaji t ovat moreeni, hiekka ja savi. Palonevan turpeista on saravaltaisia 50 % ja rahkavaltaisia 50 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 21 %, CS 29 %, C 1 % ja SC 49 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 44 % ja puun jäännöksi ä sisälltiviä 3 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonai sturvemääräst ä ovat S 50 %, C 41 %, ER 7 %, L 1 % ja PR 1 %.

- 57 - Palonevan soveltuvuus turvetuotantoo n Suon yli 2 m syvä 40 ha :n alue soveltuu polttoturvetuotantoon. Tämä n alueen käyttökelpoiset turvevarat ovat 1,02 milj. suo-m 3, laskennalline n kuiva-ainemäärä 0,092 milj. tn ja energiasisältö 1,95 milj. GO el i 0,54 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö o n 1,73 milj, GJ eli 0,48 mi1j. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaari a kohden on noin 25 500 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 2 300 tn ja energiasisält ö tuotantokosteudessa 12 000 MWh. 10.Iso Närhinneva (kl. 2214 01, x 6898,9, y = 2469,6) sijaitsee noi n 27 km Virtain keskustasta 1änteen lähellä Virtain ja Kihnibn rajaa. Suo n pinnan korkeus merenpinnasta on 162-170 m, ja pinta viettää pääasiass a luoteeseen. Suota ympäröi kallioinen ja kumpuileva moreenimaasto. Etelä - päätä halkoo rautatie. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Kaakkoisreunaa n ulottuu metsäautotie. Suolla on 39 tutkimuspistettä ja 73 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,9/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 3 935 m (kuva 29). Ison Närhinnevan y1eisimmät suotyypit ovat luoteisosassa rahkarärne, tupas - villaräme ja paikoin rahkaneva. A 750 - A 1000 alueella on lyhytkorsinevaräme tyypillinen. Kaakkoisosassa A 0 - A 700 alueella ovat lyhytkorsineva ja varsinainen saraneva vallitsevia. Keskimääräinen pinnan mättäisyy s on 27 % ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on rämealueella harvaa j a vajaatuottoista. Männyn ja koivun sekapuusto on tyypillinen suolle. Iso Närhinneva on lähes kokonaan luonnontilainen. 0jitetut alueet sijaitsevat suon länsiosassa Kihniön puolella ja A 0 :sta kaakkoon. Kuivatus - mandollisuudet ovat tyydyttävät. Suon keskiosan läpi kulkee Koivukonnonluoma -niminen luonnontilainen puro luoteeseen. Taulukko 14. Ison Närhinnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t syvyysalueittain. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys(m) Turvemäärä(milj. suo-m 3 ) alue ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. (ha) H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 210 0,64 0,84 1,48 1,34 1,77 3,11 10 0 Yli 1 m 136 0,81 1,16 1,97 1,10 1,58 2,68 8 6 Yli2 m 54 0,77 1,94 2,71 0,42 1,04 1,46 47