Hämeenlinnan suot GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 337 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 337 HÄMEENLINNAN SUOT Summary: The peatlands in Hämeenlinna, southern Finland Espoo 2002 1
Stén, Carl-Göran ja Moisanen, Markku 2002. Hämeenlinnan suot. Summary: The peatlands in Hämeenlinna, southern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 337. 34 sivua, 10 kuvaa, 3 taulukkoa ja 2 liitettä. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut Hämeenlinnassa 19 suota, joiden yhteispinta-ala on 658 ha eli 4 % maa-alasta. Hämeenlinnan turvekerrostumien keskipaksuus on 1,4 m, josta heikosti maatuneen kerroksen osuus on 0,2 m. Hämeenlinnan ja samalla Suomen suurin turpeen paksuus, 12,3 m, on mitattu Raimansuosta. Soiden sisältämä turvemäärä on 9,1 milj. suo-m 3. Soiden yli metrin syvyisen alueen pinta-ala on 293 ha ja turvemäärä 6,89 milj. suo-m 3 eli 75 % kokonaisturvemäärästä. Yli kahden metrin syvyisen alueen pinta-ala on 156 ha ja turvemäärä 4,9 milj. suo-m 3 eli 54 % kokonaisturvemäärästä. Hämeenlinnassa tutkituista soista 13 on keidassoita ja 6 aapasoita. Hämeenlinnan soiden turvevaroista on saravaltaisia 65 % ja rahkavaltaisia 35 %. Turpeen keskimaatuneisuus on 6,2, ja hyvin maatuneen turvekerroksen 6,6. Suotyyppihavainnoista on rämeitä 33 %, korpia 10 % ja nevoja 2 %. Turvekankaita on 44 %, turvepeltoja 9 % ja turpeennostoalueita 2 %. Noin 95 % suoalasta on ojitettu lähinnä metsänkasvatusta, viljelyä ja turpeennostoa varten. Suopohjien yleisimmät maalajit ovat hiesu ja savi. Kahdessatoista suossa, noin 28 %:ssa suoalasta, pohjamaalajeja peittää ieju tai muta. Raimansuon liejukerroksesta on löydetty vesipähkinän (Trapa natans) subfossiilisia hedelmiä. Hämeenlinnassa tutkituista soista kuusi soveltuu turvetuotantoon yhteensä 87 ha:n alalta, mikä on noin 13 % inventoidusta suoalasta. Kasvuturvetuotantoon soveltuu vain yksi suo, jonka käyttökelpoinen tuotantoala on yhteensä 35 ha. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta on 0,29 milj. suo-m 3, josta osa on viljelyturpeen raaka-aineeksi kelpaavaa turvetta ja osa muuksi kasvuturpeeksi, kuivikkeeksi ja maanparannusaineeksi soveltuvaa turvetta. Energiaturvesoita on kuusi, joista neljä soveltuu pientuotantoon. Näissä kuudessa suossa on käyttökelpoista turvetta 1,54 milj. suo-m 3 yhteensä 79 ha:n tuotantoalalla. Turpeen energiasisältö 50 %:n käyttökosteudessa on 2,454 milj. GJ eli 0,682 milj. MWh. Polttoturpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 1,0 % kuiva-aineesta, ph-arvo 3,4, vesipitoisuus 91,9 % märkäpainosta ja rikkipitoisuus 0,04 %. Turpeen kuiva-aineen määrä on keskimäärin 80 kg/m 3 ja kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 20,0 MJ/kg. Tutkituista soista Hattelmalanjärveä ympäröivä suo on osittain suojeltu. Se sisältyy myös Natura 2000 -verkostoon. Heinisuo ja Raimansuo, jotka vain osin ovat Hämeenlinnan kaupungin alueella, sisältyvät valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan ja Natura 2000 -verkostoon. Avainsanat: suot, turvemaat, turve, polttoturve, kasvuturve, inventointi, turvevarat, luonnonsuojelu, Hämeenlinna. Geologian tutkimuskeskus PL 96 02151 ESPOO Sähköposti: Carl-Goran.Sten@gsf.fi ISBN 951-690-837-3 ISSN 1235-9440 2
Hämeenlinnan suot Stén, Carl-Göran ja Moisanen, Markku 2002. Hämeenlinnan suot. Summary: The peatlands in Hämeenlinna, southern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 337. 34 pages, 10 figures, 3 tables and 2 appendices. Peatland inventories were made by the Geological Survey of Finland in Hämeenlinna (61 N, 24 30' E), about 100 km north of Helsinki, southern Finland. In all 19 mires covering a total area of 658 hectares and containing 9.11 million m 3 of peat were studied. The mean depth of the peat layers in Hämeenlinna is 1.4 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.2 m in thickness. The maximum thickness of peat, 12.3 m was found in the raised bog Raimansuo. In the second deepest mire, the raised bog Santasillansuo (N.o 4), the maximum thickness of peat amounts to 7 m. In Hämeenlinna the mean humification (H) degree of the peat in von Post s 1-10 scale is 6.2, and of the well humified peat layer 6.6. The peatland area in Hämeenlinna deeper than 2 m covers 156 ha and contains 4.88 million m 3 of peat in situ, which is 54% of the total peat quantity. Of the 19 peatlands investigated in Hämeenlinna 13 are raised bogs and 6 fens. Of the peat amount included in the peatlands of Hämeenlinna, 65 per cent is Carex predominant and the remaining 35% Sphagnum predominant. The peatland area has been almost totally drained. The most common mineral soils beneath the peatlands are silt and clay. Gyttja and mud are common, covering 28% of the bottom area of the peatlands. The subfossil fruits of water-chestnut (Trapa natans), now extinct in Finland, were found from gyttja layers. Six of the investigated peatlands in Hämeenlinna are suitable for peat production on an area of 87 ha, which is 13% of the total area. Horticultural peat production is proposed on one raised bog, and the mineable peat amounts to 0.29 mill. m 3 in situ on an production area of 35 ha. After the horticultural peat will have been removed, the production of fuel peat may be possible. Six peatlands were found suitable for a small scale fuel peat production on an area of 79 ha. The fuel peat resources are 1.54 mill. m 3 in situ. The energy content of fuel peat at 50 % moisture is 2.454 mill. GJ or 0.682 mill. MWh. The ash content of fuel peat is 1.0% and the sulphur content is 0.04 % of dry weight on an average. The ph-value is 3.4 and the water content 91.9% of wet weight on an average. The dry bulk density is 80 kg per m 3 in situ and the effective calorific value of the dry peat 20.0 MJ/ kg. The mires of the area reflect a large biodiversity. Three of the mires are included in the proposal for Natura 2000 Network. Two of the mires in Hämeenlinna have already been included in mire conservation areas. Key words: raised bog, mire, peatlands, fuel peat, horticultural peat, inventory, resources, conservation, Hämeenlinna, Finland. Carl-Göran Stén and Markku Moisanen Geological Survey of Finland, P.O. BOX 96 FIN-02151 ESPOO, FINLAND E-mail: Carl-Goran.Sten@gsf.fi 3
4
Hämeenlinnan suot SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriotutkimukset... 9 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET... 10 Tutkimusaineiston laskentaperusteet... 10 Tutkimusaineiston tulosteet... 10 HÄMEENLINNAN TUTKITUT SUOT... 13 1. Soidinkorpi... 16 2. Isosuo... 16 3. Välisuo... 17 4. Santasillansuo... 17 5. Viljustankorpi... 18 6. Sammonsuo... 18 7. Hattelmalanjärvi... 19 8. Vuorenharjunsuo... 20 9. Suosaari... 20 10. Varikonniemensuo... 22 11. Kihtersuo... 22 12. Matkolamminsuo... 22 13. Nautalamminsuo... 23 14. Kaakkolamminsuo... 23 15. Pohjaladonsuo... 24 16. Velssinlammi... 24 17. Viinojansuo... 25 18. Sammalsuo... 25 19. Kiimasuo... 26 TULOSTEN TARKASTELU... 27 Pinta-alat... 27 Suotyypit ja ojitus... 27 Turvelajit... 27 Turpeen maatuneisuus... 28 Turpeen paksuus ja turvemäärä... 28 Soiden kehitys ja pohjamaalajit... 28 Soiden käyttökelpoisuus... 30 Soidensuojelu... 31 Kiitokset... 31 SUMMARY... 33 KIRJALLISUUS - REFERENCES... 34 LIITTEET 5
6
Hämeenlinnan suot JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt turvetutkimuksia Hämeenlinnassa geologi Carl-Göran Sténin johdolla ja tutkimusassistentti Markku Moisasen avustamana vuosina 1987 ja 2000. Vuoden 1987 turvetutkimukset liittyivät GTK:n ja Maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritettuun maaperäkartoitukseen. Vuoden 2000 turvetutkimukset ovat osa GTK:n tekemää valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointia. Tutkimuksen tarkoituksena on etsiä kasvuturpeen raaka-aineen ja poltto- eli energiaturpeen tuottamiseen soveltuvia soita. Soista kerätään samalla perustietoja, joita voidaan hyödyntää esimerkiksi maa- ja metsätalouden ja ympäristönsuojelun suunnittelussa. Tässä raportissa julkaistaan tiedot 19 tutkitusta suosta (kuva 1). Hämeenlinnassa on soita GTK:n tekemän maaperäkartoituksen (1:20 000) mukaan 1661 ha eli 10 % maa-alasta (kuva 2). Perustietoihin kuuluvat syvyysalueiden pinta-alat, yleisimmät suotyypit, tiedot suon turvemääristä, turpeiden laadusta, pohjamaalajeista sekä arviot turvevarojen käyttökelpoisuudesta. Rengon kunnan rajalla ja vain osittain Hämeenlinnassa sijaitsevaa Heinisuota samoin kuin Janakkalan ja Hämeenlinnan rajalla sijaitsevaa Raimansuota on käsitelty erillisissä turvetutkimusselostuksissa (Stén 1997a ja b). Tiedot julkaistaan vastaavasti Rengon ja Janakkalan turveraporteissa. Myös tilakohtaisia ja tarkempia tietoja soista, kuten syvyysalueiden pinta-aloja, keskisyvyyksiä ja turvemääriä, laboratorioanalyysien tuloksia ja havaintoja suotyypeistä ja puustosta sekä suokarttoja ja mahdollisia poikkileikkauskuvia on erikseen tilattavissa tässä raportissa julkaistun aineiston täydentämiseksi. TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT Kenttätutkimukset Turvetutkimukset aloitettiin laatimalla soille linjaverkostot, jotka koostuivat kunkin suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen, Stén ja Häikiö 1984). Tutkimuslinjoilla paaluin merkityt kairaus- ja syvyyspisteet vuorottelivat 50 m:n välein. Yleensä pyrittiin 5-10 tutkimuspisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohden. Pienet suot tutkittiin hajapistein. Tutkimuslinjat on vaaittiin vähintään 50 metrin välein ja linjojen alku- ja loppupäissä tiheämminkin. Korkeudet sidottiin valtakunnallisen kiintopisteverkon N60-korkeustasoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina ja puuston tiheys- ja kehitysluokat. Suo katsotaan tyyppimäärityksessä ojitetuksi silloin kun tutkimuspisteen etäisyys ojasta on enintään 25 m. Luonnontilaisuusaste arvioidaan suotyyppihavaintojen perusteella. Kairauksin, jotka tehtiin 50 cm:n kannulla varustetulla turvekairalla, määritettiin turvekerrostumista pääturvelajit lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikolla). Lisäksi määritettiin suon pohjamaalajit. Turvelajit ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty liitteissä 1 ja 2. Suurimmista soista otettiin näytteet laboratorioanalyysejä varten alueilta, jotka tutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat kasvu- tai polttoturvetuotantoon. Näytteet otettiin suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana käyttäen tarkkatilavuuksista mäntäkairaa (Lappalainen, Stén & Häikiö 1984). Näytesarjoista laskettiin heikosti maatuneen pintarahkaturpeen ja paremmin maatuneen rahkaja saraturpeen ominaisuuksille suokohtaisia keskiarvoja, jotka on esitetty arkistoraportin suokohtaisissa yhteenvedoissa. Näitä keskiarvoja, vaikka ne eivät aina edustakaan suon kaikkia turpeita, on käytetty mm. arvioitaessa suon käyttökelpoisuutta ja energiasisältöä. 7
HAUHO HATTULA 213207 213210 # 19 # 18 # 8 Aulanko # 11 10 # Ñ HÄMEENLINNA 9 # # 12 # 16 # 15 # 14 13 # # 17 213106 # 6 213109 # 7 213112 RENKO # 2 # 1 # 5 # 3 # 4 213108 JANAKKALA Raimansuo N Heinisuo 5km Natura 2000 - alue Natura 2000 network Suojelualueet Protected area 1 Soidinkorpi 2 Isosuo 3 Välisuo 4 Santasillansuo 5 Viljustankorpi 6 Sammonsuo 7 Hattelmalanjärvi 8 Vuorenharjunsuo 9 Suosaari 10 Varikonniemensuo 11 Kihtersuo 12 Matkolamminsuo 13 Nautalamminsuo 14 Kaakkolamminsuo 15 Pohjaladonsuo 16 Velssinlammi 17 Viinojansuo 18 Sammalsuo 19 Kiimasuo Kuva 1. Hämeenlinnan tutkitut suot (n:ot 1-19). Fig. 1. The peatlands investigated in Hämeenlinna, n:rs 1-19. Kuva 1. Hämeenlinnassa tutkitut suot (n:ot 1-19). Fig. 1. The peatlands investigated in Hämeenlinna, (1-19). 8
Hämeenlinnan suot 213207 213210 ÿ HÄMEENLINNA 213106 213109 213112 N 213111 213108 Vesistö Watercourse Suo Peatland 5km Kuva 2. Hämeenlinnan suot Fig. 2. The peatlands in Hämeenlinna Kuva 2. Hämeenlinnan suot GTK:n maaperäkarttojen (1:20 000) mukaan. Fig. 2. The peatlands of Hämeenlinna on the Quaternary map of GTK in the scale 1:20 000. Laboratoriotutkimukset Näytteet on jaoteltu turvelajin ja maatumisasteen perusteella kasvuturve- ja polttoturvenäytteisiin. Turvenäytteistä määritettiin laboratoriossa turvelaji, maatuneisuus, happamuus (ph), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (kuivatus 105 C:ssa), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg/suo-m 3 ) ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivaaineesta (poltto 815 ± 25 C:ssa). Lämpöarvo on määritetty LECO AC-300-kalorimetrillä (ASTM D 3286), ja tulokset ilmoitetaan megajouleina kilogrammaa kohti (MJ/kg). Tehollinen lämpöarvo on laskettu sekä kuivalle turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 50. Rikkipitoisuudet on määritetty LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla, ja tulokset ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta. 9
TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin, joiden rajat ovat 0,3; 1,0; 2,0; 3,0; 4,0; 5,0 ja 6.0 m. Jokaisen syvyysvyöhykkeen erikseen lasketut turvemäärät yhdistämällä saadaan selville suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Turve luokitellaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseksi kasvuturpeeksi, väliturpeeksi ja polttoturpeeksi. Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus ja turvemäärä. Suo soveltuu polttoturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha, tilakohtaisissa tapauksissa myös alle 10 ha, turvelajin ja maatumisasteen (yli 5,0) puolesta tuotantokelpoista, yhtenäistä, yli 2 m syvää aluetta. Polttoturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (St H5-10) sekä kaikki sara- ja ruskosammalturpeet (Ct ja Bt H1-10). Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,5 m:n turvekerros, joka vastaa suon pohjalle tuotannon jälkeen jäävää kerrosta. Turpeen määrä ilmoitetaan suokuutiometreinä. Suokuutiometri (suo-m 3 ) tarkoittaa suossa olevan turpeen tilavuutta. Polttoturpeen laatu-ohjeen mukaan turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 %:a, eikä rikkipitoisuus 0,3 %:a (Energiataloudellinen yhdistys et al. 1991). Arvioitaessa turvekerrostuman soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon on kiinnitetty huomiota rahkasammaltyyppiin, turpeen maatuneisuuteen ja paksuuteen. Suota on suositeltu kasvuturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha:n kokoinen, turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuva, yhtenäinen, yli 0,7 m:n syvyinen alue. Alle 10 ha:n kokoisia alueita on suositeltu kuiviketurpeen nostoon, jos turvelaji ja maatumisaste sitä edellyttävät. Heikosti maatunutta ruskorahkasammalturvetta (Acutifolia-turve) on suositeltu viljelyturpeen raaka-aineeksi. Potentiaalinen kasvuturvekerros on yleensä suon pintaosassa. Rahkaturvetta käytetään myös ns. ympäristöturpeena esim. imeytykseen ja viherrakentamiseen. Kasvuturpeen raaka-aineen laatuvaatimukset on määritelty kasvuturpeen laadunmääritysohjeessa (Turveteollisuusliitto 2000). Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat mittakaavassa 1:10 000. Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pinta-kerroksen ja koko turvekerroksen paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m, 4 m jne.). Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa von Postin 10-asteikko jaetaan kolmeen luokkaan: heikosti maatunut (H 1-3 ), keskinkertaisesti maatunut (H 4 ) sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10 ). Turvelajiprofiileihin on merkitty kairauspisteen yläpuolelle suotyyppi, luonnontilaisena tai muuttuneena, sekä yli metrin syvyisen alueen liekoisuus murtolukuna: osoittajassa liekoosumien määrä 0-1 m:n syvyydessä ja nimittäjässä osumien määrä 1-2 m:n syvyydessä. Nämä osumat muutetaan liekoisuusprosenteiksi, ja liekoisuus edelleen jaetaan viiteen eri luokkaan: liekoja on erittäin vähän (< 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (4 % turvemäärästä). Tutkimuslinjan ilmansuunta ja suon absoluuttiset korkeudet ovat profiilikehyksien sivureunoissa. Edellä kuvattuja suokarttoja ja -profiileja on käytetty hyväksi selvitettäessä teolliseen tuotantoon soveltuvien kasvuja polttoturpeiden määrää ja niiden esiintymisen laajuutta. Kartoista ja profiileista ovat esimerkit kuvissa 3 ja 4. 10
Hämeenlinnan suot Kuva 3. Esimerkki suokartasta. Syvyyskäyrät ovat metrin välein. Geologian tutkimuskeskus 2002. Fig. 3. The peat depth on the peatland Santasillansuo. Geological Survey of Finland 2002. 11
Kuva 4. Esimerkki turvelaji- ja maatuneisuusprofiilista. Merkkien selite liitteessä 1 ja 2. Geologian tutkimuskeskus 2002. Fig. 4. Humification and peat types in a cross-section of a peatland. For symbols and abbreviations, see appendices 1-2. Geological Survey of Finland 2002. 12
Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 337, 2002 Hämeenlinnan suot HÄMEENLINNAN TUTKITUT SUOT Linnansuo, jonka sijainnin vielä voi hahmottaa vanhojen karttojen tai nykyisten maaperäkarttojen (Haavisto-Hyvärinen et al. 1989) avulla, ympäröi Hämeen linnaa Vanajaveden ohella (kuva 5). Suo, jonka pinta-ala oli yli 40 ha, on ulottunut Vanajaveden Vanhankaupunginlahdelta kaupungin keskustan pohjoispuolelta nykyisen moottoritien peittämän laakson kautta etelään aina Vikmaninlahteen saakka. Suon ojittaminen on alkanut jo 1600luvulla, jolloin ensimmäinen noin kilometrin pituinen oja on kaivettu Linnansalmesta Vanhankaupunginlahteen (kuva 5). Suo on nykyisin lähinnä puistoalueena. Auer (1924) on esittänyt suosta profiilit 62 ja 63 (kuva 6). Itä - länsi -suuntainen (E-W) profiili 62 on Linnan eteläpuolelta. Toinen, lähes pohjois etelä -suuntainen (N-S) on nykyisen moottoritien kohdalta. Turvekerrostuma on saravaltainen, ja sisältää puuta, kortetta ja järviruokoa. Vallitsevat turvelajit ovat saraturve (C-t), korpiturve eli puuta sisältävä rahkasaraturve (LSC-t), kortesaraturve (EqC-t) ja järviruoko-saraturve (PrC-t). Yleisimmät suotyypit ovat olleet saraneva, tervaleppäkorpi, tervaleppäluhta, ja luhtaneva. Turpeen paksuudeksi on mitattu 2-4,5 m (Auer 1925). Turpeen alla on 1-2 m:n muta- ja liejukerrostuma, josta on tavattu mm. vesipähkinän (Trapa natans) hedelmiä. Taulukossa 1 on turvekerrostuman alaosasta ja liejukerroksesta tavatut makrosubfossiilit. Liejujen alla on paksuja hiesu- ja savikerrostumia. Kuva 5. Hämeen linna ja sitä ympäröivä Linnansuo, Vanajavesi sekä 1600-luvun Hämeenlinnan kaupungin asemakaava (Katermaa1993, s.132). Noin 40 ha:n suo on nyt puistoalueena. Fig. 5. The Castle of Hämeenlinna surrounded by the Castle mire and the Lake Vanajavesi on a map from the 17th century (Katermaa 1993). The mire of c. 40 ha is nowadays a park. 13
14 Kuva 6. Hämeenlinnan Linnansuon maalajiprofiilit Auerin tutkimuksia (1924) mukaillen. Merkkien selite: 1. lieju, 2. detrituslieju, 3. muta, 4. järviruokoturve (Phragmites-t), 5. korteturve (Equisetum-t), 6. saraturve (Carex-t), 7. korpiturve (LSC-t), 8. vedenpinta 79 m mpy., 9. kuusen siitepölyraja, 10. kairauspisteet. Fig. 6. Peat types in cross-sections from the peatland Linnansuo, Hämeenlinna (Auer 1924). Symbols: 1. Gyttja, 2. Detritusgyttja, 3. Mud, 4. Phragmites peat, 5. Equisetum peat, 6. Sedge peat, 7. Forest peat, 8. Water level 79 m a.s.l., 9. Pollen limit of spruce, 10. Boring place. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 337, 2002
Taulukko1. Linnansuon makrosubfossiilit. Tutkinut Veikko Valovirta vuonna 1966. Table 1. The macrosubfossils of the Linnansuo mire. Analyzed by Veikko Valovirta in 1966. 15 Linnansuo, Hämeenlinna X=6765,84 Y=2525,04 Syvyys: alk. 81,3 m mpy 2 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 2,6 2,7 2,8 2,9 3 3,1 3,2 3,3 3,4 3,5 3,6 3,7 3,8 3,9 4 4,1 4,2 4,3 4,4 N:o 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 Maalaji LSC LSC LSC LSC EqPrC EqPrC Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj Kdlj LjSa LjSa LjSa LjSa LjSa Makrosubfossiilit Alnus glutinosa 17 53 30 16 23 1 1 10 9 3 9 12 6 5 2 1 Alnus incana 2 1 2 1 2 1 1 1 2 1 5 6 1 Betula pubescens n/s 2/2 3/4 1/5 3/5 0/5 0/7 0/5 1/7 0/5 0/11 1/7 0/3 0/5 0/7 2/15 0/12 0/8 0/5 0/2 0/3 Betula verrucosa n/s 0/5 0/2 6/3 1/7 2/11 5/5 2/7 2/8 0/9 0/2 3/5 7/9 5/11 2130 13/24 12/20 4/16 1/3 0/1 0/1 0/1 Frangula alnus 2 6 2 Sorbus aucuparia 1 Tilia cordata 1 Viburnum opulus 1 Carex pseudocyperus 3 1 3 3 1 6 4 3 5 3 4 5 Carex vesicaria 4 2 4 4 Cicuta virosa 1 1 2 1 1 2 Dryopteris thelypteris, l 1 Filipendula ulmaris 1 Lycopus europaeus 1 1 3 1 1 1 Lysimachia thyrsiflora 1 1 Menyanthes trifoliata 1 1 Potentilla palustris 1 2 4 4 2 2 1 1 1 1 Ranunculus sp. 1 Rumex hydralapathum 2 1 3 4 Stellaria sp. 1 1 1 1 Viola palustris 1 1 Alisma plantago-aquatica 2 1 1 4 1 4 14 7 10 8 6 4 Bidens sp. 1 Hippuris vulgaris 1 Myriophyllum spicatum 1 Ceratophyllum demersum 1 Nuphar luteum 1 1 1 2 1 2 5 11 7 4 4 3 Nymphaea alba 1 1 1 1 Nymphaea candida 7 2 3 11 10 13 2 10 6 8 3 1 15 Nymphaea tetragona 2 3 Potamogeton gramineus 2 7 5 2 1 Potamogeton natans 1 1 3 3 1 1 Scirpus lacustris 1 18 36 34 26 2 1 5 3 1 2 3 4 1 Scirpus paluster 11 7 2 2 2 4 1 Sparganium minimum 1 1 Sparganium sp. 1 2 1 Trapa natans 1 2 1 1 1 2 3 4 1 1 Coleoptera 1 1 1 Cristatella 1 1 Nephelis 1 3 1 1 Piscicola 1 1 6 4 10 7 24 4 Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 337, 2002 Hämeenlinnan suot
1. Soidinkorpi Soidinkorpi (kl. 2131 08) sijaitsee noin 9 km Hämeenlinnan keskustasta etelälounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 105-110 m mpy ja viettää pohjoiseen, noin 2,5 m/km. Vedet laskevat pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten pohjoiseen virtaavaan ojaan ja Isosuon kautta Iso-Munakas - järveen sekä edelleen Jokilanjokeen. Suo ympäristöineen kuuluu Alajärven vesistöalueeseen (n:o 35.892). Suo rajoittuu kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994a). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset metsäautotien ansiosta. Suon pinta-ala on 81 ha, josta 11 ha on Rengon kunnan puolella. Yli metrin syvyistä aluetta on 9 ha. Suolla on 5 tutkimuspistettä ja 12 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 2,1/10 ha. Suotyypeistä on korpia 6 % ja muita suotyyppejä 94 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä ovat varsinainen korpi, sekä mustikkaturvekangas. Puulajisuhteet ovat: kuusi 64 %, koivu 32 % ja mänty 4 %. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 7,5. Suurin turvekerrostuman paksuus, 1,2 m, on mitattu suon keskiosasta. Soidinkorvessa on saravaltaisia turpeita 70 % ja rahkavaltaisia 30 % kokonaisturvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 25 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 70 % ja sararahka 30 %. Yleisin pohjamaalaji on hiesu (94 %). Moreenia on 6 % havainnoista. Liejua ei ole tavattu, joten suo on alkanut kehittyä mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistumisena. Soidinkorvessa on turvetta yhteensä 0,51 milj. suo-m 3. Suo ei sovellu mataluutensa takia turvetuotantoon. Suota käytetään metsänkasvatukseen. 2. Isosuo Isosuo (kl. 2131 08) sijaitsee noin 7 km Hämeenlinnan keskustasta etelälounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 98-105 m mpy ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten pohjoiseen Alajärven Jumallahteen. Suon eteläosan vedet virtaavat itään Iso-Munakas -järveen. Suo ympäristöineen kuuluu Alajärven vesistöalueeseen (n:o 35.892). Suo rajoittuu moreenialueisiin, paikoin myös hieta- ja savialueisiin sekä hiekkamuodostumaan (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994a). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät pohjoisosan yli kulkevan maantien ansiosta. Suon pintaala on 75 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 46 ha ja yli 2 m:n aluetta 13 ha. Suolla on 11 tutkimuspistettä ja 13 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 3,2/10 ha. Yleisin suotyyppi on suon keskiosan isovarpuräme. Reunoilla on ruoho- ja heinäkorpea sekä mustikka-, puolukka- ja varputurvekangasta. Suon keskiosa on raivattu pelloksi. Toisaalta on myös hylättyjä peltoja eli kytöheittoja. Puulajisuhteet ovat: mänty 47 %, kuusi 21 %, koivu 31 % ja muut lehtipuut 1 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 3 dm ja peittävyys 3 %. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,9 ja koko turvekerrostuman 5,7. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros on ohut, 0,3 m. Suurin turvekerrostuman paksuus, 2,5 m, on mitattu suon pohjoisosasta. Isosuossa on saravaltaisia turpeita 83 % ja rahkavaltaisia 17 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 56 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on 10 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 5 %, sara14 %, sararahka 12 % ja rahkasara 69 %. Keskimäärin liekoja on kohtalaisesti, 2,5 % turvemäärästä. Isosuon yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja hiesu, joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää 2 m:n paksuinen liejukerros. Lisäksi on moreenia ja hiekkaa. Tutkimuspisteistä 29 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena, ja Jumallahdessa umpeenkasvu jatkuu edelleen. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Isosuossa on turvetta yhteensä 1 milj. suo-m 3. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on yli kahden metrin syvyisellä 13 ha:n alueella. Suon pohjoisosasta on aikoinaan nostettu hieman turvetta maanparannusaineeksi. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu kohtalaisesti teolliseen polttoturvetuotantoon. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta voidaan käyttää myös maanparannusaineena tai turvemullan raaka-aineena. Suurin osa suosta on ojitettu metsänkasvatusta varten ja huomattava osa siitä on raivattu pelloksi ja sen jälkeen pinnastaan savettu. Peltoalueen pintaosassa on korkea tuhkapitoisuus. Suosta olisi otettava turvenäytteitä lämpöarvojen sekä rikki- ja tuhkapitoisuuden varmistamiseksi ennen turvetuotannon aloittamista. 16
Hämeenlinnan suot 3. Välisuo Välisuo (kl. 2131 08) sijaitsee Iso-Munakkaan etelärannalla noin 7 km Hämeenlinnan keskustasta etelälounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 98-100 m mpy, ja vedet laskevat ojia myöten Välijokeen. Suo ympäristöineen kuuluu Alajärven vesistöalueeseen (n:o 35.892). Suo rajoittuu hieta- ja moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994a). Kulkuyhteydet suolle ovat heikot. Suon pinta-ala on 28 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 16 ha ja yli 2 m:n aluetta 4 ha. Suolla on 8 tutkimuspistettä ja 5 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 4,6/10 ha. Välisuon suotyypeistä on rämeitä 38 %, korpia 23 % ja muita suotyyppejä 39 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä on suon keskiosan isovarpuräme. Reunoilla on varsinaista korpea sekä mustikka- ja ruohoturvekangasta. Puulajisuhteet ovat: mänty 38 %, kuusi 35 %, koivu 26 % ja muut lehtipuut 1 %. Suo on ojitettu, ja sen luonnontilaisuusaste on 8 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,8 ja koko turvekerrostuman 6,7. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros on ohut, 0,2 m. Suurin turvekerrostuman paksuus, 2,7 m, on mitattu suon pohjoisosasta. Välisuossa on saravaltaisia turpeita 66 % ja rahkavaltaisia 34 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 71 % ja tupasvillarahkaturpeita 2 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 15 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 66 %, rahka 19 % ja sararahka 15 %. Keskimäärin liekoja on erittäin vähän. Välisuon pohjamaalajit ovat savi ja hiesu, joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää 110 cm:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 62 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota lähiympäristöön. Välisuossa on turvetta yhteensä 0,32 milj. suom 3. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on yli kahden metrin syvyisellä 4 ha:n alueella keskimäärin 2,5 m:n paksuudelta 0,10 milj. suo-m 3. Suo ei sovellu teolliseen turvetuotantoon pienuutensa ja kuivatusvaikeuksien takia. Suota käytetään metsänkasvatukseen. 4. Santasillansuo Santasillansuo (kl. 2131 08) sijaitsee noin 6 km Hämeenlinnan keskustasta etelään (kuva 1). Pinta on 119-122 m mpy ja viettää lounaaseen noin 2 m/ km. Vedet laskevat länsireunalta lähteviä ojia myöten lounaaseen virtaavaan ojaan ja edelleen Välijokeen. Suon eteläosan vedet virtaavat kaakkoon Koskelanojaan, ja edelleen Viralanjärveen. Suo ympäristöineen kuuluu Räikälänjoen vesistöalueeseen (n:o 35.891). Suo rajoittuu kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994a). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset. Suon pintaala on 41 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 35 ha ja yli 2 m:n aluetta 27 ha. Suolla on 16 tutkimuspistettä ja 17 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 8/10 ha. Santasillansuon suotyypeistä on rämeitä 91 % ja muita suotyyppejä 9 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä ovat suon lounaisosan keidasräme ja rahkaräme. Reunoilla on isovarpurämettä ja puolukkaturvekangasta. Paikoin on vanhoja kuiviketurpeen nostoalueita. Puulajisuhteet ovat: mänty 93 %, koivu 6 % ja kuusi 1 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 3-4 dm ja peittävyys 56 %. Suo on luoteisinta osaa lukuun ottamatta tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,7 ja koko turvekerrostuman 5,9. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,5 ja 5,6. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,6 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 7,0 m, on mitattu suon lounaisosasta (kuva 3). Santasillansuossa on rahkavaltaisia turpeita 71 % ja saravaltaisia 29 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 46 % ja tupasvillarahkaturpeita 57 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 17 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 12 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 57 %, sararahka 14 % ja rahkasara 29 %. Keskimäärin liekoja on kohtalaisesti, 2,5 % turvemäärästä. Santasillansuon pohjamaalajit ovat hiesu (61 %) ja moreeni (39 % havainnoista), joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää 1,1 m:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 70 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. 17
Santasillansuossa on turvetta yhteensä 1,12 milj. suo-m 3. Heikosti maatunutta rahkaturvetta on suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 35 ha:n alueella. Kokonaisuutena suon pintarahka kelpaa viljelyturpeen ja kasvuturpeen raaka-aineeksi sekä kuivikkeeksi. Santasillansuosta ei ole käytettävissä laboratoriotutkimustuloksia, joten turpeen energiasisältö on laskettu Mäkilän (1994) kaavoja käyttäen. Suossa on kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 27 ha:n alueella keskimäärin 2,5 m:n paksuudelta 0,68 milj. suo-m 3, josta käyttökelpoista energiantuotantoon soveltuvaa polttoturvetta on 0,54 milj. suo-m 3. Suon koillisosasta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu teolliseen kasvuturve- ja sen jälkeen polttoturvetuotantoon. Turvetuotantokenttiä suunniteltaessa olisi huomioitava maakaasuputki suon etelä- ja länsiosassa. Turvenäytteitä olisi otettava lämpöarvojen sekä rikki- ja tuhkapitoisuuden varmistamiseksi ennen turvetuotannon aloittamista. 5. Viljustankorpi Viljustankorpi (kl. 2131 08) sijaitsee noin 5 km Hämeenlinnan keskustasta etelään (kuva 1). Suon pinta on 112-120 m mpy ja viettää lounaaseen ja länteen. Vedet laskevat tiheää ojaverkostoa myöten lounaaseen virtaavaan ojaan ja Iso-Munakas - järveen, josta edelleen Välijokea pitkin kaakkoon. Suo ympäristöineen kuuluu Alajärven vesistöalueeseen (n:o 35.892). Suo rajoittuu kauttaaltaan moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994a). Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset. Suon pinta-ala on 37 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 31 ha ja yli 2 m:n aluetta 21 ha. Suolla on 14 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 7,6 /10 ha. Viljustankorpi on kolmesta keidassuo-osasta koostuva keidassuokompleksi, jota halkoo sarainen juotti. Suotyypeistä on rämeitä 46 % ja muita suotyyppejä 54 % havainnoista. Keskiosan suotyyppejä ovat rahkaräme, isovarpuräme, lyhytkorsinevaräme ja ruohoinen sararäme. Myös reunoilla on isovarpurämettä sekä varsinaista sararämettä. Lisäksi on puolukka-, mustikka- ja ruohoturvekangasta. Puulajisuhteet ovat: mänty 64 %, koivu 23 % ja kuusi 13 %. Suon pinnan mättäiden korkeus on 3 dm ja peittävyys 31 %. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,4 ja koko turvekerrostuman 5,8. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,1 ja 5,5. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros on paksuimmillaan 2,0 m. Suurin turvekerrostuman paksuus, 3,8 m, on mitattu suon keskiosasta. Viljustankorvessa on saravaltaisia turpeita 71 % ja rahkavaltaisia 29 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 76 % ja tupasvillarahkaturpeita 18 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 5 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 25 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 18 %, sararahka 11 % ja rahkasara 71 %. Keskimäärin liekoja on runsaasti, 3,1 % turvemäärästä. Viljustankorven pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Suo on alkanut kehittyä metsämaan soistumisena pohjaveden pinnan nousun seurauksena. Viljustankorvessa on turvetta yhteensä 0,77 milj. suo-m 3. Viljustankorvesta ei ole käytettävissä laboratoriotutkimustuloksia, joten turpeen energiasisältö on laskettu Mäkilän (1994) kaavoja käyttäen. Vaihtelevan paksuinen, heikosti maatunut kerros peittää kohtalaisesti ja hyvin maatuneen turpeen yli kahden metrin syvyisellä 21 ha:n alueella. Suo ei sovellu kasvuturvetuotantoon. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella suo soveltuu teolliseen polttoturvetuotantoon, mikä edellyttää turvenäytteiden ottoa rikki- ja tuhkapitoisuuden sekä energiasisällön määrittämiseksi. Turvetuotantokenttiä suunniteltaessa olisi huomioitava maakaasuputki suon itä- ja eteläosassa. 6. Sammonsuo Sammonsuo (kl. 2131 09) sijaitsee noin 5 km Hämeenlinnan keskustasta länsilounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 103-105 m mpy ja viettää kaakkoon. Vedet laskevat itäreunalta lähtevää Sammonojaa myöten Kivisenojaan ja edelleen Myllyojaa pitkin Vanajaveteen. Suo ympäristöineen kuuluu Leteenojan vesistöalueeseen (n:o 35.237). Suo rajoittuu moreeni- ja hiesu-alueisiin (Haavisto- Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 7 ha. Suolla on 5 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 7/10 ha. Suotyypit ovat mustikkaturvekangas ja turpeennostoalue. Puulajisuhteet ovat: mänty 22 %, kuusi 6 %, koivu 70 % ja muut lehtipuut, kuten pihlaja 2 %. Suo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. 18
Hämeenlinnan suot Suon koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1 ja suurin paksuus, 0,8 m, joka on mitattu suon keskiosasta (kuva 6). Sammonsuon turpeet ovat saravaltaisia. Yleisimmän lisätekijän eli puuaineksen osuus on 28 %. Suon pohjamaalaji on hiesu. Suo on alkanut kehittyä mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistumisena pohjaveden pinnan nousun seurauksena (kuva 7). Sammonsuossa on turvetta yhteensä 40 000 suom 3. Suo soveltuu metsänkasvatukseen, jota varten se onkin ojitettu. Itäosa on raivattu pelloksi. Suosta on aikoinaan nostettu hieman turvetta maanparannusaineeksi. Geologian tutkimuskeskus Turvetutkimukset 1987 Kuva 7. Sammonsuon kaavamainen, etelä - pohjoissuuntainen turvelajiprofiili. Merkkien selite liitteessä 1. Geologian tutkimuskeskus 2002. Fig. 7. Peat types in a schematic S - N cross-section of the peatland Sammonsuo. For symbols, see appendix 1. Geological Survey of Finland 2002. 7. Hattelmalanjärvi Hattelmalanjärvi (kl. 2131 09) sijaitsee noin 3 km Hämeenlinnan keskustasta etelään (kuva 1). Järveä ympäröivän suon pinta on 103-104 m mpy. Vedet laskevat koillisosasta lähtevää Tyrynojaa myöten Vanajaveteen. Suo ympäristöineen kuuluu Hämeenlinnan vesistöalueeseen (n:o 35.233). Suo rajoittuu savi-, hiesu-, sekä hiekka-alueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 52 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 2 ha. Suolla on 7 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,3/10 ha. Suotyypeistä on avosoita 29 %, rämeitä 14 %, korpia 14 % ja muita suotyyppejä 43 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä ovat varsinainen saraneva ja luhtaneva. Reunoilla on korpirämettä, lehtokorpea ja mustikkaturvekangasta sekä viljeltyjä turvepeltoja. Puulajisuhteet ovat: mänty 33 %, kuusi 17 %, koivu 47 % ja muut lehtipuut 3 %. Suo on lähes luonnontilainen. Suon turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,7 ja suurin paksuus 2,7 m, joka on mitattu alle hehtaarin alueelta suon eteläreunalta. Suossa on saravaltaisia turpeita 98 % ja rahkavaltaisia 2 % kokonaisturvemäärästä. Puun jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 34 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on 7 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: sara 6 % rahka 2 % ja rahkasara 92 %. Keskimäärin liekoja on runsaasti, 3,2 % turvemäärästä. 19
Hattelmalanjärven pohjamaalajit ovat hiesu ja hieta, joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää 170 cm:n paksuinen liejukerros (kuva 8). Tutkimuspisteistä 57 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena, joka jatkuu edelleen. Metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Hattelmalanjärveä ympäröivässä suossa on turvetta yhteensä 0,28 milj. suo-m 3. Osa Hattelmalanjärvestä ja sen rannoista on suojeltu, ja 62 ha:n alue sisältyy Natura 2000 -verkostoon (Ympäristöministeriö 2000) (kuva 1). Geologian tutkimuskeskus Turvetutkimukset 1987 Kuva 8. Hattelmalanjärven kaavamainen, luode - kaakko -suuntainen profiili. Merkkien selite liitteessä 1. Geologian tutkimuskeskus 2002. Fig. 8. Peat types in the schematic NW - SE cross-section of the wetland Hattelmalanjärvi. For symbols, see appendix 1. Geological Survey of Finland 2002. 8. Vuorenharjunsuo Vuorenharjunsuo (kl. 2131 09) sijaitsee noin 4 km Hämeenlinnan keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suon pinta on noin 94 m mpy ja viettää kaakkoon. Vedet laskevat kaakkoisreunalta lähtevää ojaa myöten Ahvenistonjärveen. Suo ympäristöineen kuuluu Hämeenlinnan vesistöalueeseen (n:o 35.233). Suo rajoittuu idässä Vuorenharjuun ja muualla hieta- ja hiesualueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 10 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 7 ha ja yli 2 m:n aluetta 3 ha. Vuorenharjunsuon suotyyppejä ovat isovarpuräme ja palaturpeennostoalue. Suo on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,9 ja koko turvekerrostuman 6,8. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 7,3 ja 7,0. Suurin turvekerrostuman paksuus, 2,8 m, on mitattu suon itäosasta. Vuorenharjunsuossa on rahkavaltaisia turpeita 76 % ja saravaltaisia 24 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 18 % ja tupasvillarahkaturpeita 43 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 11 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on yli 2 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahka 76 % ja rahkasara 24 %. Vuorenharjunsuon pohjamaalaji on hiesu. Suo on alkanut kehittyä metsämaan soistumisena pohjaveden pinnan nousun seurauksena. Vuorenharjunsuossa on turvetta yhteensä 0,16 milj. suo-m 3. Suo soveltuu parhaiten metsänkasvatukseen. 9. Suosaari Suosaari (kl. 2131 09) sijaitsee noin 2 km Hämeenlinnan keskustasta kaakkoon (kuva 1). Suon pinta on 82-84 m mpy ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten Vanajaveden Luukkaanlahteen, jonka säännöstelty pin- 20
Hämeenlinnan suot ta on 78-79,8 m mpy. Suo ympäristöineen kuuluu Hämeenlinnan vesistöalueeseen (n:o 35.233). Suo rajoittuu moreeni- ja kallioalueisiin (Haavisto- Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 30 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 25 ha ja yli 2 m:n aluetta 21 ha. Suolla on 3 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 1/10 ha. Suosaari on epäsymmetrinen keidassuo (kuva 9). Suotyypeistä on n. kolmasosa rämeitä, kolmasosa korpia ja loput turvekankaita ja kytöheittoja. Yleisimpiä suotyyppejä ovat isovarpuräme sekä ruoho- ja heinäkorpi. Puulajisuhteet ovat: mänty 40 %, koivu 50 % ja muut lehtipuut 10 %. Suo on kokonaan ojitettu. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,6 ja koko turvekerrostuman 6,3. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,6 ja 6,4. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,5 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 6,2 m, on mitattu suon eteläosasta. Huomattavat osat turvevaroista sijaitsevat Vanajaveden pinnan alapuolella (kuva 9). Suosaaressa on saravaltaisia turpeita 91 % ja rahkavaltaisia 9 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 60 % ja tupasvillarahkaturpeita 6 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on 16 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 89 %, rahka 9 % ja sara 2 %. Keskimäärin liekoja on erittäin vähän. Suosaaren pohjamaalajit ovat savi, hiesu ja reunoilla moreeni. Suo on alkanut kehittyä metsämaan soistumisena, minkä puu- ja kantokerrokset suon pohjalla osoittavat (kuva 9). Suosaaressa on turvetta yhteensä noin 1 milj. suo-m 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä 25 ha:n alueella keskimäärin 0,3 m:n paksuudelta. Alueen kuivatusvaikeuksien takia suota ei suositella polttoturvetuotantoon. Suota käytetään metsänkasvatukseen. Geologian tutkimuskeskus Turvetutkimukset 1987 Kuva 9. Suosaaren kaavamainen pohjois-eteläsuuntainen turvelajiprofiili. Merkkien selite liitteessä 1. Geologian tutkimuskeskus 2002. Fig. 9. Peat types in the schematic N - S cross-section of the raised bog Suosaari. For symbols, see appendix 1. Geological Survey of Finland 2002. 21
10. Varikonniemensuo Varikonniemensuo (kl. 2131 09) sijaitsee Varikonniemellä Hämeen linnaa vastapäätä Vanajaveden rannassa noin 0,5 km Hämeenlinnan keskustasta pohjoiseen (kuva 1). Suon pinta on 78-80 m mpy. Vedet laskevat Vanajaveteen. Suo ympäristöineen kuuluu Hämeenlinnan vesistöalueeseen (n:o 35.233). Suo rajoittuu moreeni- ja hiesualueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 3 ha. Suolla on 3 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 1/1 ha. Varikonniemensuon suotyypeistä on avosoita 33 % ja korpia 67 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä ovat luhtaneva sekä ruoho- ja heinäkorpi. Puulajisuhteet ovat: koivu 70 % ja muut lehtipuut kuten tervaleppä 30 %. Suo on lähes luonnontilassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat heikot säännöstellyn Vanajaveden takia. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8 ja suurimmat paksuudet n. 1 m. Varikonniemensuon turpeet ovat saravaltaisia. Yleisimmän lisätekijän eli puuaineksen osuus on 40 % turvemäärästä. Pääturvelajeista puolet on saraturvetta ja puolet rahkasaraturvetta. Varikonniemensuon pohjamaalaji on savi, jota alueen syvimmissä osissa peittää 90 cm:n paksuinen liejukerros. Myös turpeen pinnalla on karkeadetritusliejua. Suo on alkanut kehittyä joen ja myöhemmin järven rantavyöhykkeen umpeenkasvun seurauksena. Metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Turvekerrostumasta on löytynyt tuhka- ja hiilikerroksia, jotka viittaavat joko metsäpaloon tai metsän polttamiseen. Korkeat hiilipitoisuudet on ajoitettu kivikauden loppuun (2400 BC), pronssikaudelle (1300 BC) ja rautakauden loppuun ja sen jälkeen (Kankainen et al. 1993). Varikonniemestä löydetyt makrofossiilit, kuten siemenet ja hedelmät, todistavat kasvillisuuden suurista muutoksista vuosituhansien aikana. Viljelyn alku on ajoitettu rautakaudelle (420 AD) (Kankainen et al. 1992). Varikonniemensuossa on turvetta yhteensä 30 000 suo-m 3. Varikonniemestä, joka on arkeologinen rauhoitusalue, on tavattu lähinnä rautakautisia muinaismuistoja. Suo soveltuisi puistoksi Hämeenlinnan keskustan tuntumassa. 11. Kihtersuo Kihtersuo (kl. 2131 09) sijaitsee noin 3 km Hämeenlinnan keskustasta koilliseen (kuva 1). Suon pinta on 80-82 m mpy ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat luoteisreunalta Aulangonjärveen, johon suo rajoittuu. Suo ympäristöineen kuuluu Mervanselän vesistöalueeseen (n:o 35.232) Suon länsiosassa on moreenisaareke uimarantoineen, idässä ja pohjoisessa savialueita ja etelässä hiesua sekä kallio- ja moreenialueita (Haavisto-Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 15 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 12 ha ja yli 2 m:n aluetta 10 ha. Suolla on 8 tutkimuspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,3/10 ha. Kihtersuon suotyypeistä on rämeitä 25 %, korpia 25 % ja muita suotyyppejä 50 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä on suon keskiosan isovarpuräme. Reunoilla on ruoho- ja heinäkorpea., sekä puolukka-, mustikka-, ja ruohoturvekangasta. Puulajisuhteet ovat: mänty 32 %, kuusi 24 %, koivu 37 % ja muut lehtipuut kuten pihlaja ja tervaleppä, 7 %. Suo on osittain ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,9 ja koko turvekerrostuman 6,8. Yli 2 m:n syvyisen alueen turvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,9. Suurin turvekerrostuman paksuus, 4,9 m, on mitattu suon keskiosasta. Kihtersuossa on saravaltaisia turpeita 85 % ja rahkavaltaisia15 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 79 % ja tupasvillarahkaturpeita 3 %. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on noin 20 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 84 %, rahka 13 %, sararahka 2 % ja sara 1 %. Keskimäärin liekoja on kohtalaisesti, 2,1 % turvemäärästä. Suon pohjamaalajit ovat savi ja hiesu, joita suoaltaan syvimmissä osissa peittää 60 cm:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 63 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä Aulangonjärven pohjukan umpeenkasvun seurauksena. Metsämaan soistuminen on myöhemmin laajentanut suota ympäristöön. Kihtersuossa on turvetta yhteensä 0,37 milj. suo-m 3. Suolle on rakennettu sähkönjakelumuuntaja korkeajännitelinjoineen sekä pitkospuut Aulangonjärven luontoreitin osaksi. Suo soveltuisi ennallistamiskohteeksi ja liitettäväksi Aulangon luonnonsuojelualueeseen monipuolisena suometsäkohteena. 12. Matkolamminsuo Matkolamminsuo (kl. 2131 09) sijaitsee n. 5 km Hämeenlinnan keskustasta koilliseen (kuva 1). Suon 22
Hämeenlinnan suot pinta on 86-87 m mpy. Vedet laskevat eteläreunalta lähtevää Myllynjokea myöten Katumajärveen. Suo ympäristöineen kuuluu Katumajärven vesistöalueeseen (n:o 35.236). Suo rajoittuu Matkolammin lisäksi hiesu- ja moreenialueisiin (Haavisto- Hyvärinen et al. 1989). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät suon eteläosan yli kulkevan maantien ansiosta. Lammen rantaan johtavat pitkospuut. Suon pinta-ala on 5 ha ja sillä on 2 tutkimuspistettä. Matkolamminsuon suotyypeistä ovat rehevät korvet vallitsevia. Yleisimpiä suotyyppejä ovat nevakorpi ja lehtokorpi. Puulajisuhteet ovat: koivu 70 % ja muut lehtipuut, kuten tervaleppä 15 %, kuusi 10 % ja mänty 5 %. Suo on luonnontilainen. Suon koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,0 ja suurin paksuus, 0,8 m, joka on mitattu suon keskiosasta. Suossa on vain saravaltaisia turpeita. Yleisin pohjamaalaji on savi, jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 4,4 m:n paksuinen liejukerros. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena, joka jatkuu edelleen Matkolammissa. Matkolamminsuossa on turvetta 40 000 suo-m 3. Suo ei sovellu turvetuotantoon. 13. Nautalamminsuo Nautalamminsuo (kl. 2131 12) sijaitsee noin 6 km Hämeenlinnan keskustasta itään. Suon pinta on 92-95 m mpy ja viettää Nautalammelle päin. Vedet laskevat Nautalammiin, josta edelleen ojaa pitkin Sääjärvenojaan. Suo ympäristöineen kuuluu Sääjärvenojan vesistöalueeseen (n:o 35.84). Suo rajoittuu Nautalammin lisäksi soramuodostumaan ja moreenialueeseen (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994c). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset. Suon pinta-ala on 20 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 15 ha ja yli 2 m:n aluetta 10 ha. Suolla on 5 tutkimuspistettä ja 4 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 4,5/10 ha. Suotyypeistä on rämeitä 45 %, korpia 22 % ja muita suotyyppejä 33 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä on suon keskiosan isovarpuräme. Lisäksi on ruoho- ja heinäkorpea sekä ruohoturvekangasta, jossa kasvaa harvinaisena ja suojelemisenarvoisena suokasvina loppukesästä kukkiva lehtopalsami (Impatiens noli-tangere). Puulajisuhteet ovat: mänty 58 %, kuusi 30 %, koivu 10 % ja muut lehtipuut 2 %. Suo on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat turvetuotannon kannalta heikot. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,0 ja koko turvekerrostuman 5,1. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,5 m:n syvyyteen. Suurin turvekerrostuman paksuus, 2,5 m, on mitattu suon keskiosasta. Nautalamminsuossa on saravaltaisia turpeita 63 % ja rahkavaltaisia 37 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 47 % ja tupasvillarahkaturpeita 10 %. Rahkaturpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat noin 2 % suon turvemäärästä. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus on runsaat 11 %. Pääturvelajien prosenttiosuudet suon turvemäärästä ovat: rahkasara 63 %, rahka 33 % ja sararahka 4 %. Keskimäärin liekoja on erittäin vähän. Nautalamminsuon pohjamaalaji on savi, jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 0,4-2,3 m:n paksuinen liejukerros. Tutkimuspisteistä 89 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä lammen rantojen umpeenkasvun seurauksena. Umpeenkasvu jatkuu edelleen Nautalammissa. Nautalamminsuossa on turvetta yhteensä 0,34 milj. suo-m 3. Kuivikkeeksi on tilakohtaiseen käyttöön soveltuvaa heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä noin 5 ha:n alueella. Suo ei sovellu turvetuotantoon. Suota käytetään metsänkasvatukseen. 14. Kaakkolamminsuo Kaakkolamminsuo (kl. 2131 12) sijaitsee noin 7 km Hämeenlinnan keskustasta itään (kuva 1). Suon pinta on 108-109 m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat kaakkoisreunalta Kärkistensuon kautta kaakkoon Sääjärvenojaan. Suo ympäristöineen kuuluu Sääjärvenojan vesistöalueeseen (n:o 35.84). Suo rajoittuu kallio- ja moreenialueisiin (Haavisto-Hyvärinen et al. 1994c). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Suon pinta-ala on 25 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 17 ha ja yli 2 m:n aluetta 11 ha. Suolla on 4 tutkimuspistettä ja 6 syvyyspistettä, joten pistetiheys on 4/10 ha. Kaakkolamminsuon suotyypeistä on rämeitä 30 %, korpia 10 % ja muita suotyyppejä 60 % havainnoista. Yleisimpiä suotyyppejä ovat isovarpuräme ja varsinainen korpi sekä puolukka- ja mustikkaturvekangas. Puulajisuhteet ovat: mänty 60 %, kuusi 30 % ja koivu 10 %. Suo on kokonaan ojitettu. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 7,2 ja koko turvekerrostuman 6,8. Yli 2 m:n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 7,0 ja 6,6. Suurin turvekerrostuman paksuus, 5,6 m, on mitattu suon keskiosasta. 23