Turpeen ikä ja kerrostumisnopeus Lounais-Suomen soilla

Työraportti 2008-12 Turpeen ikä ja kerrostumisnopeus Lounais-Suomen soilla Markku Mäkilä Ale Grundström Helmikuu 2008 POSIVA OY Olkiluoto FI-27160 EURAJOKI, FINLAND Tel +358-2-8372 31 Fax +358-2-8372 3709

Työraportti 2008-12 Turpeen ikä ja kerrostumisnopeus Lounais-Suomen soilla Markku Mäkilä Ale Grundström Geologian tutkimuskeskus Etelä-Suomen yksikkö Helmikuu 2008 Posivan työraporteissa käsitellään käynnissä olevaa tai keskeneräistä työtä. Esitetyt tulokset ovat alustavia. Raportissa esitetyt johtopäätökset ja näkökannat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa Posiva Oy:n kantaa.

Turpeen ikä ja kerrostumisnopeus Lounais-Suomen soilla TIIVISTELMÄ Raportti käsittelee turpeen ikää ja pitkäaikaista kerrostumisnopeutta Lounais-Suomessa. Tutkimuksessa on mukana 16 suota, joiden pohjaturve on ajoitettu radiohiilimenetelmällä. Kahdelta suolta on turvekerros ajoitettu usealta syvyydeltä, mikä mahdollistaa turpeen kerrostumisnopeuden vaihtelujen tarkastelun viimeisimmän 9000 vuoden aikana. Soiden ikä vaihtelee 1300 ja 10 500 vuoden välillä. Turvetta on kerrostunut 4 metriä 4900 vuodessa, mikä on ajoitettujen turvekerrostumien keski-ikä. Turpeen kerrostuminen on ollut 0,87 mm vuodessa eli 87 cm tuhannessa vuodessa. Kerrostumisnopeuden vaihtelut voidaan pääasiassa selittää kasvilajikoostumuksen ja turpeen maatuneisuuden (hajoamisasteen) avulla, jotka johtuvat suon luontaisesta kehityksestä ja paikallisista tekijöistä (hydrologiasta, ravinteisuudesta ja topografiasta). Suurimmat turpeen kerrostumisnopeudet, yli 1 mm vuodessa, ovat rannikon nuorissa soissa ja pienimmät, 0,4-0,6 mm vuodessa soissa, jotka sijaitsevat alueen itäosan korkeammalla ja topografialtaan vaihtelevammalla maaperällä. Mitä vanhempi suo on ja mitä korkeammalla merenpinnasta se sijaitsee, sitä pienempi on yleensä turpeen kerrostumisnopeus. Vastaavasti mitä vetisempi kasvupaikka on ja mitä maatumattomampi turve, sitä suurempi on turpeen kerrostumisnopeus lukuun ottamatta kaikkein vetisimpiä nevapaikkoja. Ilmaston vaikutusta ei myöskään pidä väheksyä. Tämä näkyy varsinkin savikkoalueiden rahkasoilla, joilla ympäristön merkitys soiden kehitykseen on vähäinen. Avainsanat: turpeen kerrostumisnopeus, suo, ikä, Lounais-Suomi

The age and growth of peat in mires of south-western Finland (in Finnish). ABSTRACT This report focuses on the age of peat and apparent long-term peat increment in southwestern Finland. The peat increment of peat layers was determined with C-14 datings from the bottom peat of 16 mires. From two mires, datings were performed from several depths of the peat layer, which made it possible to examine variations of peat increment during the last 9000 years. The age of mires varies between 1300 and 10 500 years. During the last 4900 years, which is the average age of studied mires, the average peat growth has been 4 m, in other words 0.87 mm/year or 87 cm during one thousand years. Variation in peat increment rates can mainly be explained by the vegetation composition and decomposition rates, due to natural mire succession and variations in local conditions, especially moisture, nutrient conditions and topography. The highest peat increment, over 1 mm/year, is in young coastal mires and the lowest, 0.4-0.6 mm/year, in mires which are situated at the higher and topographically variably soil in the eastern part of the area. Generally the older and higher situation the mires have the lower the peat increment is. Correspondingly, the wetter the growing place is the higher the peat increment is except, in the wettest open mire places. The role of climate cannot be ignored, either. This can be seen, especially, in Sphagnum bogs where the surroundings do not have much influence in the bog development. Keywords: peat growth, mire, age, south-western Finland

1 SISÄLLYSLUETTELO TIIVISTELMÄ ABSTRACT 1 JOHDANTO... 2 2 TUTKIMUSALUE JA TUTKITUT SUOT... 4 3 TUTKIMUSMENETELMÄT... 8 3.1 Aineisto... 8 3.2 Radiohiiliajoitus... 8 4 TULOKSET... 10 4.1 Pohjaturpeen ikä... 10 4.2 Turpeen pitkäaikainen kerrostumisnopeus... 13 5 YHTEENVETO... 15 LÄHDELUETTELO... 18 LIITE 1. SUOSELOSTUKSET... 21

2 1 JOHDANTO Viimeisimmän mannerjäätiköitymisen päättyminen, ja sitä joillakin alueilla seuranneet vesivaiheet ovat määränneet Suomen soiden maksimi-iän. Geologian tutkimuskeskuksen tähän mennessä löytämä vanhin pohjaturve, iältään 10 720 kalenterivuotta, on Kuhmosta Itä-Suomesta. Vanhin, noin 4 cm paksu turvekerros iältään 11 140 11 570 kalenterivuotta, löytyi liejusta Ilomantsista, alueelta, joka Suomessa ensimmäisenä vapautui lopullisesti mannerjäästä (Mäkilä et al. 2006). Paksuin turvekerros, 12,3 m on löydetty Tammelan Torronsuolta (16), jossa pohjaturpeen ikä on 10 530 kalenterivuotta (Stén 1998b). Turve on kuolleista kasveista maatumisen tuloksena syntynyt eloperäinen maalaji. Soiden pinnalla rahkasammalet kasvavat pituutta 2-20 mm vuodessa (vuosittainen kasvu ennen hajotusta). Suon sammalpeite kasvaa jatkuvasti pinnaltaan ja muodostaa kuollessaan uutta turvetta. Suoekosysteemiä pitää yllä tuotannon ja hajotuksen epätasapaino: 2-20% vuosittain soilla tuotetusta biomassasta kerrostuu turpeeksi. Turpeen kertymisen avaintekijä on hajotuksen heikkous eikä esim. tuotoksen suuruus, joskin jälkimmäisellä on myös merkityksensä. Kasviaineksen hajoamisasteeseen vaikuttaa suuri määrä tekijöitä, jotka eivät välttämättä toimi toisistaan riippumatta, ja usein vaihtelevat syvyyden ja turvekerroksen iän mukaan. Päätekijöitä ovat lämpötila, kosteus, kasviaineksen koostumus ja pieneliöiden koostumus ja määrä. Hajotuksen kannalta ratkaisevaa on aika, jonka maatuva kasviaines viettää suon hapekkaassa, hajottavassa pintakerroksessa eli akrotelmassa (yleensä alle 0,4 m paksu). Hajotusta tapahtuu myös suon hapettomassa pohjakerroksessa eli katotelmassa, mutta selvästi pintakerrosta hitaammin. Turpeen kerrostumisnopeuden pohjana ovat paikan hydrologiset ja edafiset (trofia, maaperän läpäisevyys) tekijät ja niiden mahdolliset muutokset ajan, ilmaston, mineraalipohjan ja pinnan viettosuhteiden, tulipalojen ja ihmistoiminnan määrääminä (Aaby & Tauber 1975, Korhola 1992, Mäkilä 1997) sekä turvetta muodostavien kasvilajien koostumus ja lajikohtaiset hajoamisominaisuudet (Johnson & Damman 1991). Turpeen kerrostuminen loppuu, kun suon korkeuskasvu on saavuttanut vaiheen, jossa perustuotanto (orgaanisen aineksen määrä, joka vuosittain hautautuu turvekerrokseen) ei riitä kompensoimaan koko turvekerroksesta vapautuvan aineen määrää (Clymo 1984). Nykyisissä ilmasto-olosuhteissa luonnontilaiset vanhat rahkasuot säilyttävät positiivisen tasapainon vielä usean tuhannen vuoden ajan, kun taas pohjoisemmat vanhat sarasuot ovat saavuttamassa tasapainotilan huomattavasti lyhyemmässä ajassa (Mäkilä et al. 2001). Turvetta muodostavat kasviryhmät ovat turvetekijöitä. Geologisessa tutkimuksessa turpeet luokitellaan niitä muodostavien kasvijäännösten perusteella kolmeen ryhmään: rahkaturpeisiin (S), saraturpeisiin (C) ja ruskosammalturpeisiin (B) (Lappalainen et al. 1984). Satakunnan alueella soiden geologisesta kehityksestä johtuen ovat rahkaturpeet vallitsevia, yli 70 % koko turvemäärästä. Saravaltaisia turpeita on lähes 30 % (Tuittila et al. 1988, Virtanen et al. 2003). Koko maan turvevaroista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 45 %. Jäljelle jäänyt 1 % koostuu pääasiassa Lapissa tavattavista ruskosammalvaltaisista turpeista (Virtanen et al. 2003). Turpeessa on yleensä aina jossain määrin myös muiden erilaisten suokasvien jäännöksiä ns. lisätekijöinä.

3 Rahkasammalet muodostavat rahkaturvetta ja saavat kasvunsa edellyttämän veden lähes pelkästään sadevedestä. Rahkasammalet kasvavat yläpäästään, ja kuolevat alapäästään, muuttuen turpeeksi, joka on niukkaravinteista. Sarakasvit ovat tyypillisiä vetisten soiden kasveja ja ovat olleet Suomen soiden merkittävin alkuaikojen turpeiden muodostaja. Kaikissa soissa on ainakin niiden kehityksen alkuvaiheessa ollut ravinteisuutta ilmentävää sarakasvillisuutta. Sarakasvit kasvattavat juuriaan syvälle turpeeseen. Tärkein ja lähes yksinomainen turpeen muodostaja on juuristo ja pienemmässä määrin muut maanalaiset kasvinosat. Sara- ja ruskosammalturvetta muodostavat kasvit saavat vetensä aina suorien sadevesien lisäksi myös ympäröiviltä ja alapuolisilta kivennäismailta, joista huuhtoutuu ja mineraalimaahan ylettyvän juuriston vaikutuksesta myös kulkeutuu kasvien tarvitsemia ravinteita. Turpeen maatuneisuus määritellään von Postin H 1-10 asteikon mukaan, jossa H 1 edustaa täysin hajoamatonta ja H 10 täysin hajonnutta ja tässä vaiheessa jo amorfista kasvimassaa. Von Postin menetelmä (1922) perustuu turpeen silmämääräiseen tarkasteluun ja kädessä suoritettuun turpeen puristuskokeeseen, jolloin havaitaan erkanevan veden väri, sormien välistä pursuavan turvemassan määrä ja laatu sekä käteen jäävän turpeen kimmoisuusominaisuus. Tämän raportin tarkoituksena on antaa lisävalaistusta turpeen iästä ja pitkäaikaisesta kerrostumisnopeudesta Lounais-Suomessa ja siitä miten kerrostumisnopeus vaihtelee suon iän, maatuneisuuden ja korkeustason mukaan. Tähän antaa mahdollisuuden Geologian tutkimuskeskuksen soiden radiohiiliajoitus- ja kartoitusarkisto.

4 2 TUTKIMUSALUE JA TUTKITUT SUOT Maa kohoaa kaikkialla Suomessa muistona muinaisesta mannerjäätiköstä. Maankohoaminen on vaihtelevan suuruista eri alueilla, nopeinta Perämeren ympäristössä, 8-9 millimetriä vuodessa suhteessa merenpintaan ja hitainta Kaakkois-Suomessa, tuskin kahta millimetriä (Kakkuri 1992). Heti mannerjäätikön peräydyttyä maankohoaminen oli moninkertaista nykyiseen verrattuna (esim. Saarnisto 1981). Monet Suomen suot ovat syntyneet suoraan merestä kohoavan maan soistuessa tai järvien umpeenkasvun kautta. Soiden pohjakerrostumissa turpeen alla voi siis olla kuroutumiskontakti, jonka avulla voidaan ajoittaa suoaltaan kynnyksen kohoaminen vedestä. Maankohoamisen seurauksena on Itämeren rantaviiva jääkauden jälkeen siirtynyt pitkiä matkoja, ennen kuin se on saanut nykyisen hahmonsa (kuva 1). Soiden muodostumisen edellytyksenä on ollut soistumiselle sopiva humidi ilmasto, jossa haihdunta on pienempi kuin sadanta. Ilmaston ohella merkittävä tekijä on ollut maan tasaisuus. Soistumiseen ei kuitenkaan vaikuta pelkästään ilmasto ja topografia. Maankohoamisalueilla maanpinnan kallistuminen saattaa muuttaa altaiden hydrologiaa aiheuttaen niiden soistumisen. Lounais-Suomen ensimmäiset suot alkoivat syntyä heti mannerjään sulettua ja tätä seuranneen vesivaiheen alta paljastuneen kivennäismaan jouduttua suokasvillisuuden valtaan. Soistuminen alkoi maaston painanteista ja vesien vaivaamilta mailta. Varsinainen soistuminen kiihtyi, kun rahkasammalet ja sarakasvillisuus pääsivät vallalle. Kuolleet kasvinjäännökset alkoivat kerrostua kostealle vähähappiselle alustalle ja maatuivat muodostaen turvetta ja aikaa myöten turvekerrostumia. Alueen suot ovat syntyneet primaarisen soistumisen, metsämaan soistumisen ja vesistöjen umpeenkasvun tuloksena. Eri soistumistapojen keskinäinen osuus vaihtelee suosta ja alueesta toiseen. Liejukerroksen ohuus osoittaa suon syntyneen primaarisen soistumisen tuloksena. Umpeenkasvusuolle on tyypillistä paksu liejukerros, jonka päälle on syntynyt turvetta. Metsämaan soistumista ohjaa pitkälti maaston topografia. Metsämaan soistuminen syntyy esimerkiksi ympäröiviltä harjuilta purkautuvien vesien vaikutuksesta. Suon pohjalla on ohut, hyvin maatunut puunjäännöspitoinen saraturve. Harvemmin koko suo on saanut alkunsa samalla tavalla. Soistumistapaan ovat vaikuttaneet Itämeren kehitys, paikallinen topografia, maalajit, ilmasto, maankohoaminen ja metsäpalot (Kukkonen et al. 1993). Alueen länsiosissa on ollut pääasiallisesti tasaisille savikoille syntyneitä primäärejä soistumia, joista muodostuneiden soiden kehitykseen ei ole juurikaan vaikuttanut ympäristön topografia (Svahnbäck 2007). Tutkimusalueen topografialtaan vaihtelevassa itäosassa suot ovat pääosin pienialaisia (kuva 2). Jokilaaksojen ja savikoiden suot ovat yleensä olleet ohutturpeisia ja runsasravinteisia. Viljelyyn soveltuvina on huomattava osa niistä alueen pitkän asutushistorian aikana raivattu pelloiksi, jolloin ne ovat aikojen kuluessa mineralisoituneet niin, että turvekerros on kokonaan hävinnyt, ja ainoastaan viljelymaan ympäristöään suurempi humuspitoisuus ilmaisee paikalla olleen turvekerrostuman. Yli 20 ha:n suuruisten geologisten soiden pinta-ala on Varsinais-Suomessa 873 640 ha ja turvekerrostuman keskipaksuus 2,5 m. Satakunnassa vastaavat arvot ovat 38 460 ha ja 2,0 m (Virtanen et al. 2003).

5 Kuva 1. Soistuminen ja turvekerrostumien muodostuminen Suomessa Virtasen (2006) mukaan.

6 Ajoitetut suot 1. Isorahka (Laitila) 7. Isoneva (Pomarkku) 12. Pesänsuo (Mellilä) 2. Ojasuo (Lappi) 8. Lehdonsaarensuo (Laitila) 13. Nanhiansuo (Huittinen) 3. Isosuo (Rauma) 9. Hirvilamminsuo (Laitila) 14. Isoneva (Ikaalinen) 4. Hevossuo (Rauma) 10. Järvenrahka (Yläne) 15. Rapakonneva (Jämijärvi) 5. Lastensuo (Eurajoki) 11. Eurassuo (Eura) 16. Torronsuo (Tammela) 6. Pitkäsuo (Kullaa) Kuva 2. Ajoitettujen soiden sijainti. Kuvasta näkyy myös soiden 14 C BP ikä ja turpeen kerrostumisnopeus. Suoselostukset ovat liitteenä. Tutkimusalue kuuluu laakiokeitaiden ja konsentristen kermikeitaiden vyöhykkeeseen (kuva 3). Suurmuodoltaan rannikon suuret suot ovat laakiokeitaita ja sisämaan suot kilpikeitaita (kuva 4). Pienet suot ovat enimmäkseen metsäkasvillisuuden luonnehtimia laakeahkoja rahkasoita (Eurola 1962).

7 Kuva 3. Suoyhdistymävyöhykkeet Ruuhijärven & Hosiaisluoman (1988) mukaan. Mustan viivan alapuolinen osa on keidassuoaluetta ja yläpuolinen osa aapasuoaluetta. Tutkimusalue on rajattu katkoviivalla karttaan. Kuva 4. Tammelan Torronsuon keidasrämettä. Etualalla on silmäkenevaa. Valokuva Jari Väätäinen, GTK, 2006.

8 3 TUTKIMUSMENETELMÄT 3.1 Aineisto Tutkimuksessa käytetään eri puolilta Lounais-Suomea ajoitetun 16 suon turvekerroksen pohjaturpeen ikiä. Kahdelta suolta, Pitkäsuolta (6) ja Pesänsuolta (12) on turvekerros ajoitettu usealta eri syvyystasolta, mikä mahdollistaa turpeen kerrostumisnopeuden vaihtelujen tarkastelun viime jääkauden jälkeisenä aikana. Ajoitetut suot näkyvät kuvassa 2. Turpeen pitkäaikainen kerrostumisnopeus saadaan jakamalla turvekerroksen paksuus pohjaturpeen iällä. Turpeen kerrostuminen hapettomiin kerrostumiin (katotelma) on vain näennäistä, sillä orgaaninen aines hajoaa edelleen pitkän ajan kuluessa hapettomissa olosuhteissa. Turpeen kerrostumisnopeutta ei ole tässä tutkimuksessa tarkasteltu turpeen kuiva-aineen suhteen lukuun ottamatta Pesänsuota (Ikonen 1993, 1995), jonka näytteistä on määritetty kuiva-aine- ja hiilipitoisuus. 3.2 Radiohiiliajoitus Radiohiileksi nimitetty hiilen radioaktiivinen isotooppi hiili-14 ( 14 C) syntyy kosmisen säteilyn vaikutuksesta ilmakehän ylimmissä kerroksissa. Näin syntynyt hiili on kemiallisesti hyvin aktiivista ja yhtyy pian happeen muodostaen nk. raskasta hiilidioksidia. Tämä taas sekoittuu ilmakehän tavalliseen hiilidioksidiin ja ottaa osaa hiilen kiertokulkuun. Ajoitettaessa katsotaan ilmakehän hiilidioksidin 14 C-pitoisuus vakioksi; tosiasiassa se on aikojen kuluessa jonkin verran vaihdellut, minkä vuoksi radiohiilivuodet poikkeavat kalenterivuosista. Kasvit käyttävät hiilidioksidia yhteyttämiseen ja sitovat täten itseensä myös raskasta hiilidioksidia. Ravinnon mukana sitä kulkeutuu eläimiin. Merien organismit sitovat itseensä veteen liuennutta hiilidioksidia. Kun kasvi tai eläin kuolee, radiohiilen sitoutuminen siihen lakkaa ja sen määrä alkaa vähetä radioaktiivisen hiilen hajotessa. Radiohiilen puoliintumisaika on 5730 ± 40 vuotta (Libby 1955). Tässä ajassa radioaktiivisen hiilen määrä vähenee siis puoleen. Hiiltä sisältävän aineksen ikä voidaan määrittää mittaamalla näytteessä jäljellä olevan 14 C:n määrä. Radiohiilimenetelmällä ajoitettavaksi soveltuu orgaaninen aines, joka on elänyt alle 35 000 vuotta sitten. Radiohiili-ikä on aika, joka on kulunut ajoitettavan aineksen kuolemasta. Turve on verraten hyvä ajoitusmateriaali. Ruohokasvien juuret saattavat joskus tunkeutua syvälle ja siten nuorentaa ikää, mutta ei kovin paljon ja sitä paitsi laboratoriossa poistetaan näytteistä kaikki havaitut nuoriksi oletetut juuret. Radiohiili-ikiä laskettaessa käytetään puoliintumisaikaa 5568 ± 30 vuotta, ns. Libbyn puoliintumisaikaa. Iät ilmoitetaan 14 C-vuosina BP eli vuodesta 1950 taaksepäin (Before Present; ennen nykyaikaa). Kaikille ajoitettaville näytteille oletetaan sama alkuperäinen 14 C-aktiivisuus. Ilmakehän 14 C-pitoisuus vaihtelee (mm. Eronen & Kankainen 1986) ja sen vuoksi perinteisellä tavalla lasketut radiohiilivuodet voivat poiketa kalenterivuosista huomattavasti, jopa yli tuhat vuotta. 14 C-ikien aika-asteikko on kalibroitu dendrokronologisesti

9 eli rinnastettu puulustojen avulla laskettuihin kalenterivuosiin. Radiohiili-iät on kalibroitu käyttäen atk-ohjelmaa (Stuiver & Reimer 1993). Ajoitukset on tehty Geologian tutkimuskeskuksen ja Poznanin radiohiililaboratoriossa vuosien 1974-2006 aikana. Ajoitusaineistoa säilytään Geologian tutkimuskeskuksen radiohiiliarkistossa.

10 4 TULOKSET 4.1 Pohjaturpeen ikä Maksimirajat tutkimusalueen soiden iälle antavat jäätikön häviäminen ja tätä seuranneet vesivaiheet. Ajoitetut suot ovat alkaneet soistua 1300-10 500 kalenterivuotta sitten (kuva 2, Taulukko 1). Vanhin ajoitettu suo tutkimusalueella on Tammelan Torronsuo (16), jossa soistuminen on alkanut 10 530 vuotta sitten. Ajoitettujen turvekerrostumien keski-ikä on 4900 vuotta ja turpeen kerrostumisnopeus 0,87 mm vuodessa (taulukko 1). Lounais-Suomen rahkasoiden kehityksestä on esimerkkinä Hirvilamminsuo (9). Turvetta on alkanut muodostua Hirvilamminsuon altaaseen noin 5500 kalenterivuotta sitten. Hirvilamminsuon pohjakerroksen minerotrofisen saravaiheen turpeiden paksuus on keskimäärin yksi metri (kuva 5). Tämän päällä on n. 2,5-3,0 metrin paksuinen heikosti maatunut (keskim. H 3,2) rahkaturvekerros (Tuittila et al. 1988), joka on syntynyt n. 3000 vuoden aikana. Tällöin aluksi nevasuotyypit ja myöhemmin myös keidasrämesuotyypit ovat olleet vallitsevia. Mitä korkeammalla suo on merenpinnasta sitä vanhempi ja paksuturpeisempi se yleensä on (kuvat 6 ja 7, taulukko 2). Taulukko 1. Näytepisteen suon pinnan ja näytteen korkeus merenpinnasta, pohjaturpeiden 14 C BP iät ja kalibroidut iät, turpeen kerrostumisnopeus sekä turvekerroksen turvelaji ja maatuneisuus. Pinnan Näyteen Turpeen Kerrostumis- Turvekerros Suo Suon nimi Kartta- Ajoitus Tutkimus- X Y korkeus korkeus paksuus Ikä nopeus Turve- Maatunr lehti nro piste m mpy m mpy m BP ± Cal BP mm/a laji neisuus 1. Isorahka 1131 11 Su-436 B 300 6754140 1533470 15,00 12,55 2,45 1780 70 1720 1,40 S 3,1 2. Ojasuo 1134 01 Su-1623 S 1 6771730 1543820 37,60 33,37 4,23 3900 90 4370 0,97 S 3,7 3. Isosuo 1132 10 Su-1624 N 1 6778800 1537300 20,10 18,7 1,40 1400 80 1330 1,05 C 4,5 4. Hevossuo 1132 11 Su-1625 S 1 6781080 1534020 18,10 15,57 2,53 2090 70 2050 1,23 S 3,9 5. Lastensuo 1134 03 Su-1622 S 1 6798310 1545250 46,45 40,72 5,73 4570 80 5300 1,08 S 3,9 6. Pitkäsuo 1143 06 Su-648 A 2000+400 6826360 1555060 30,90 29,7 1,20 2850 100 2960 0,41 C 6,8 7. Isoneva (Pomarkku) 1144 05 Su-1428 A 3800 6841670 1551110 51,99 47,11 4,88 4430 80 5010 0,97 S 3,1 8. Lehdonsaarensuo 1133 05 Su-937 A 50 6752420 1555670 45,33 43,63 1,70 2880 90 3000 0,57 C 5,2 9. Hirvilamminsuo 1133 05 Su-938 A 800-700 6752040 1554760 48,12 43,32 4,80 4770 100 5520 0,87 S 3,4 10. Järvenrahka 1133 11 Su-779 A 0 6755500 1575250 46,41 44,61 1,80 1990 90 1960 0,92 S 4,7 11. Eurassuo 1134 07 Su-1621 A 1250+150 6779670 1565980 80,10 76,53 4,62 5890 80 6710 0,69 S 3,5 12. Pesänsuo 2111 07 Su-318 A 300+0 6740690 2442270 87,29 81,16 6,13 8180 120 9040 0,69 S 3,6 13. Nanhiansuo 2112 05 Poz-18056 A 800-500 6788500 2434260 53,51 50,95 2,56 2950 35 3110 0,82 S 3,8 14. Isoneva (Ikaalinen) 2122 05 Su-3682 B 1300+0 6846550 2434350 118,55 112,72 5,83 8340 110 9370 0,69 S 5,2 15. Rapakonneva 2122 06 Su-3246 A 500+0 6850150 2433020 125,98 123,64 2,34 5720 60 6490 0,36 S 4,6 16. Torronsuo 2024 09 Su-3166 H 2800 6735220 2502500 107,15 95,17 11,98 9270 60 10480 1,14 S 3,3 Keskiarvo 58,29 54,34 4,01 4438 4901 0,87 4,1

11 Kuva 5. Hirvilamminsuon maatuneisuus- ja turvelajiprofiili (Tuittila 1981, Perttunen et al. 1984).

12 12000 10000 y = -0,423x 2 + 128,32x - 570,05 R 2 = 0,70 Ikä (kalibroitua vuotta) 8000 6000 4000 2000 0 0 20 40 60 80 100 120 140 Pohjaturpeen korkeus (m mpy) Kuva 6. Turpeen ikä korkeuden funktiona. Kuvassa näkyy myös aineiston perusteella sovitettu käyrä. 14 12 y = -0,0006x 2 + 0,1235x - 0,4357 R 2 = 0,30 Torronsuo Turpeen paksuus (m) 10 8 6 4 2 0 0 20 40 60 80 100 120 140 Pohjaturpeen korkeus (m mpy) Kuva 7. Turpeen paksuus korkeuden funktiona. Kuvassa näkyy myös aineiston perusteella sovitettu käyrä.

13 4.2 Turpeen pitkäaikainen kerrostumisnopeus Huolimatta siitä, että korkeammalla olevat suot ovat vanhempia ja paksuturpeisempia (kuvat 7 ja 8) on turpeen kerrostumisnopeus yleensä pienempi kuin nuorilla lähempänä rannikkoa olevilla soilla (kuvat 8 ja 9, taulukko 2). Poikkeuksen ajoitetuista soista tekee Torronsuo (16), jossa paikalliset tekijät, ennen kaikkea kosteusolosuhteet, ovat olleet erityisen suosiollisia suon syvimmän pisteen turpeen kerrostumiselle. Vetisissä olosuhteissa pintaturpeen mikrobitoiminta on vähäisempää ja siten myös turpeen maatuminen (kuva 10). Taulukko 2. Korrelaatiomatriisi. Korkeus Turpeen Ikä Kerrostumis- Maatumism mpy paksuus (kalibr.) nopeus aste m mpy 1 Paksuus 0,49 1 Ikä (kalibroitu) 0,83 0,84 1 Kerrostumisnopeus -0,53 0,26-0,23 1 Maatumisaste 0,04-0,46-0,20-0,64 1 12000 10000 y = -56,121x 2 + 1577,5x - 124,27 R 2 = 0,75 Ikä (kalibroitua vuotta) 8000 6000 4000 2000 0 0 2 4 6 8 10 12 14 Turpeen paksuus (m) Kuva 8. Turpeen ikä paksuuden funktiona. Kuvasta näkyy myös aineiston perusteella sovitettu käyrä.

14 1,6 1,4 y = 5E-05x 2-0,0107x + 1,2241 R 2 = 0,29 Turpeen kerrostumisnopeus (mm vuodessa) 1,2 1,0 0,8 0,6 0,4 0,2 Torronsuo 0,0 0 20 40 60 80 100 120 140 Pohjaturpeen korkeus (m mpy) Kuva 9. Turpeen kerrostumisnopeus korkeuden funktiona. Kuvassa näkyy myös aineiston perusteella sovitettu käyrä. 8 7 y = 2,2461x 2-6,0187x + 7,4862 R 2 = 0,45 6 Maatumisaste (H) 5 4 3 2 1 0 0 0,2 0,4 0,6 0,8 1 1,2 1,4 1,6 Turpeen kerrostumisnopeus (mm vuodessa) Kuva 10. Turpeen maatumisaste kerrostumisnopeuden funktiona. Kuvassa näkyy myös aineiston perusteella sovitettu käyrä.

15 5 YHTEENVETO Turpeen kerrostumisnopeuden pohjana ovat paikan hydrologiset ja edafiset (trofia, maaperän läpäisevyys) tekijät ja niiden mahdolliset muutokset ajan, ilmaston, mineraalipohjan ja suon pinnan viettosuhteiden määrääminä. Suurin turpeen kerrostumisnopeus on lähellä merta olevilla nuorilla rahkasoilla. Näillä soilla turve on pääosin hapanta (ph < 4), heikosti maatunutta rahkaturvetta. Sadannan määrä ja pohjaveden taso vaikuttavat voimakkaasti Sphagnum(rahka) -tuotantoon. Myös muiden ilmastollisten tekijöiden, kuten vuotuisen kasvukauden lämpötilan ja kasvukauden keston, on myös osoitettu korreloivan sammaleen kasvuun (Thormann & Bayley 1997). Turpeen suurempi kerrostuminen rannikon rahkasoissa verrattuna vanhempiin keidassoihin johtuu ilmaston lisäksi siitä, että rannikon suot ovat kehityksensä alkuvaiheessa. Tällainen nuori suo tuottaa enemmän sammalta, ja hajoavan sekä tiivistyvän turpeen määrä on vähäisempi kuin vanhalla suolla. Ojitetuilla soilla kerrostumisarvot voivat olla 10-20% pienemmät riippuen turpeen paksuudesta (Mikola 1961). Ojituksen jälkeen suon pinta painuu. Aluksi painuminen on suurimmaksi osaksi fysikaalista tiivistymistä, kun veden pinta alenee. Tiivistyvän turpeen kuiva-ainemäärä kasvaa suokuutiossa ja vastaavasti kerrostumisnopeus on pienempi. Tämä näkyy esimerkiksi Pitkäsuolla (6) (kuva 11) ja Pesänsuon (12) pintaosassa. Korkeita kertymisnopeuksia on paikoissa, jotka ovat soistuneet vesistön umpeenkasvun seurauksena, ja soistuneissa vettä hyvin pidättävissä maaperän painanteissa, joissa hajotus rajoittuu ohueen pintakerrokseen. Turpeen kertymisnopeus on yleensä sitä suurempi, mitä kosteampi ja maatumattomampi sen syntypaikka on lukuun ottamatta kaikkein vetisimpiä nevapaikkoja. Torronsuon (16) suuri turpeen kerrostumisnopeus selittyy pääosin kerrostumispaikan vetisyydellä. Lounais-Suomen pienimmät kertymisnopeudet ovat soissa, jotka ovat syntyneet kaltevalle, hyvin vettä läpäisevälle maaperälle. Suon voimakas vietto vaikuttaa hydrologisiin olosuhteisiin kuivattavasti. Kuivissa olosuhteissa mikrobitoiminta on vilkkaampaa ja siten myös turpeen maatuminen suurempaa kuin vetisissä olosuhteissa. Turpeen kertymisnopeus on suurempi rahka(keidas)soissa kuin sara(aapa)soissa (kuvat 11 ja 13). Hajotus on tehokkaampaa sarasoissa, sillä ne saavat hapekasta ravinteista vettä ympäröiviltä mineraalimailta. Rahkasoita sitä vastoin ruokkii vain sadevesi. Tulipalot ovat voineet myös pienentää turpeen kerrostumisnopeutta (esim. Pitkänen et al. 1999). Mellilän Pesänsuosta (12) on otettu yli 100 ajoitusta (Ikonen 1993). Sen lisäksi turvenäytteistä on määritetty myös kuiva-aine- ja hiilipitoisuus. Rahkavaltaisen Pesänsuon turpeen hiilen määrän vaihtelut osoittavat myös ilmaston vaihteluja eri aikoina. Kosteuden lisäyksen seurauksena haihdunta pienenee, pohjaveden taso nousee ja turpeen kerrostumisnopeus kasvaa. Tämä näkyy kuvassa 12 hiilen määrän kasvuna Pintaosan pienet hiilimäärät johtuvat suon tehokkaasta ojituksesta. Turpeen hiilen kertyminen korreloi eniten turpeen kerrostumisnopeuden kanssa ja vähäisemmin turpeen kuiva-aineen ja hiilipitoisuuden kanssa (Ikonen 1995, Mäkilä 1997). Turpeen kerrostumisnopeus on vaihdellut Suomessa suuresti viimeisimmän jääkauden jälkeisenä aikana (Mäkilä 2007) (kuva 13). Suurimmat turpeen kerrostumisnopeudet ovat 2 3 mm vuodessa nuorissa rannikkosoissa ja pienimmät 0,1 mm vuodessa Pohjoisja Itä-Suomen soissa, jotka ovat syntyneet kaltevalle, heikosti vettä pidättävälle maaperälle.

16 1,6 Turpeen kerrostumisnopeus (mm/vuosi) 1,4 1,2 1 0,8 0,6 0,4 0,2 0 0 500 1000 1500 2000 2500 3000 Ikä (vuotta cal BP) Kuva 11. Saravaltaisessa ja tehokkaasti ojitetussa Pitkäsuossa turpeen kerrostumisnopeus on pienempi kuin luonnontilaisessa tai rahkavaltaisessa suossa. Hiilen kertymisnopeus (g m -2 v -1 ) 100 90 80 70 60 50 40 30 20 10 0 0 1000 2000 3000 4000 5000 6000 7000 8000 9000 Ikä (vuotta cal BP) Kuva 12. Pesänsuon turpeen hiilen määrän vaihtelut eri aikoina.

17 Kuva 13. Keidas(rahka)- ja aapa(sara)suoalueiden turpeen kerrostumisnopeudet Suomessa pohjaturpeen iän mukaan. Kuvassa näkyvät myös aineiston perusteella keidas- ja aapasuoalueille sovitetut käyrät (Mäkilä 2007). Koko maan turpeen keskimääräinen kerrostumisnopeus on 0,32 mm/vuodessa (Mäkilä & Toivonen 2004). Keidassuoalueen soissa kerrostumisnopeus on 0,59 mm vuodessa ja aapasuoalueen soissa 0,25 mm vuodessa. Keidassoiden turpeen kerrostumisnopeuden kasvu, noin 4500 vuotta sitten (kuva 13) ei osoita ainoastaan kehitystä kohti rahkavaltaisempaa kasviyhdyskuntaa vaan myös muutosta kohti kosteampaa ilmastoa (kuva 1). Lounais-Suomen suot ovat rahkavaltaisempia ja turpeen kerrostumisnopeudet ovat suurempia kuin keskimäärin koko maassa. Alueen tasaisille savikoille syntyneet keidassuot, joiden kehitykseen ei ole juurikaan vaikuttaneet ympäristön topografia, ovat myös otollisia ilmaston pitkäaikaisten muutosten tutkimuskohteita. Tarkemman kuvan saamiseksi turpeen kertymisnopeuksien vaihteluista Lounais-Suomen soilta tarvittaisiin lisää ajoituksia ja turpeen kuiva-ainemäärityksiä. Soiden pintakerrosten tutkiminen hiilen nopeassa kierrossa on korostunut viime aikoina.

18 LÄHDELUETTELO Aaby, B. & Tauber, H. 1975. Rates of peat formation in relation to degree of humification and local environment, as shown by studies of a raised bog in Denmark. Boreas 4, 1-17. Clymo, R.S. 1984. The limits to peat bog growth. Philosophical Transactions of the Royal Society of London B 303, 605-654. Eronen, M. & Kankainen, T. 1986. Radiohiili-ikien rinnastamisesta kalenterivuosiin milloin mänty hukkui Niskalampeen? Terra 98, 68-71. Eurola, S. 1962. Über die regionale Einteilung der südfinnischen Moore. Ann. Bot. Soc. Vanamo 33, 243 s. Ikonen, L. 1993. Holocene development and peat growth of the raised bog Pesänsuo in southwestern Finland. Geological Survey of Finland. Bulletin 370, 1-58. Ikonen, L. 1995. Rate of carbon accumulation in a raised bog, southwestern Finland. Julkaisussa: Autio, S. (toim.). Current Research 1993-1994. Geological Survey of Finland, Special Paper 20, 135-137. Johnson, L. & Damman, A.W.H. 1991. Species-controlled Sphagnum decay on a South Swedish raised bog. Oikos 61, 234-242. Kakkuri, J. 1992. Recent vertical crustal movements. Atlas Map 6. A Continent Revealed: The European Geotraverse. Scale 1:2.5 Million. Cambridge University Press. Korhola, A. 1992. Mire induction, ecosystem dynamics and lateral extension on raised bogs in the southern coastal area of Finland. Fennia 170 (2), 25-94. Kukkonen, M., Stén, C.-G. & Herola, E. 1993. Loimaan kartta-alueen maaperä. Suomen geologinen kartta 1:100 000. Maaperäkarttojen selitykset, lehti 2111. Geologian tutkimuskeskus. 49 s. Lappalainen, E., Stén, C. G. & Häikiö, J. 1984. Turvetutkimusten maasto-opas. Geologian tutkimuskeskus. Opas 12, 62 s. Libby, W.F. 1955. Radiocarbon dating. 2nd ed. Chicago Univ. Press, Chicago, 175 s. Lindroos, P., Hyyppä, J., Stén, C.-G. & Tuittila, H. 1983. Rauman Kokemäen seudun maaperä. Suomen geologinen kartta 1:100 000. Maaperäkarttojen selitykset, lehdet 1132 ja 1134. Geologinen tutkimuslaitos. 71 s. Mikola, I. 1961. Suon painumisesta polttoturvesoilla. Suo 1 (12), 15-16. Mäkilä, M. 1997. Holocene lateral expansion, peat growth and carbon accumulation on Haukkasuo, a raised bog in southeastern Finland. Boreas 26, 1-14.

19 Mäkilä, M. 2007. Turpeen pitkäaikainen kerrostumisnopeus. Julkaisussa: Ojala, A. (toim.). Jääkausiajan muuttuva ilmasto ja ympäristö. Geologian tutkimuskeskus. Opas 52. Espoo, 23-28. Mäkilä, M., Saarnisto, M. & Kankainen, T. 2001. Aapa mires as a carbon sink and source during the Holocene. Journal of Ecology 89 (4), 589-599. Mäkilä, M. & Toivonen, T. 2004. Rate of peat accumulation and its variability during the Holocene. Julkaisussa: Päivänen, J. (toim.). Wise Use of Peatlands, proceedings of the 12th International Peat Congress. 6-11 June 2004. Tampere, Finland. Vol 1. Oral Presentations. International Peat Society, 50 55. Mäkilä, M., Moisanen, M., Kauppila, T., Rainio, H. & Grundström, A. 2006. Onko Suomen vanhin viime jääkauden jälkeinen turve Ilomantsissa? Suo, Mires and Peat 57 (1), 11-20. Perttunen, M., Lappalainen, E., Taka, M. ja Herola, E. 1984. Vehmaan, Mynämäen, Uudenkaupungin ja Yläneen Kartta-alueiden maaperä. Suomen geologinen kartta 1:100 000. Maaperäkarttojen selitykset, lehdet 1042, 1044, 1131 ja 1134. Geologian tutkimuskeskus. 51 s. Pitkänen, A., Turunen, J. & Tolonen, K. 1999. The role of fire in the carbon dynamics of a mire, eastern Finland. The Holocene 9, 453 462. Ruuhijärvi, R. & Hosiaisluoma, V. 1988. Julkaisussa: Alalammi, P. (toim.). Suomen kartasto. Vihko 141-143. Elävä luonto, luonnonsuojelu. 5. laitos. Helsinki. Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura, 32 s ja 3 liitekarttaa. Saarnisto, M. 1981. Holocene emergence history and stratigraphy in the area north of the Gulf of Bothnia. Annales Academiae Scientiarum Fennica A III 142, 42 s. Stén, C.-G. & Moisanen, M. 1996. Lappi Tl:n suot ja niiden turvevarat. Turvetutkimusraportti 298, 26 s. Stén, C.-G. 1998a. Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 309, 41 s. Stén, C.-G. 1998b. Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa 1. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 314, 46 s. Stuiver, M. & Reimer, P. 1993. Extended 14 C Data Base and Revised Calib 3.0 14 C Age Calibration Program. Radiocarbon 35 (1), 215-230. Svahnbäck, L. 2007. Precipitation-induced runoff and leaching from milled peat mining mires by peat types: a comparative method for estimating the loading of water bodies during peat production. Publication of the Department of Geology D 13. Helsingin yliopisto. 111 s. + 18 liitettä.

20 Thormann, M.N. & Bayley, S.E. 1997. Aboveground plant production and nutrient content of the vegetation in six peatlands in Alberta, Canada. Plant Ecology, 131, 1 16. Toivonen, T. 1994. Eurassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 283, 33 s. Tuittila, H. 1981. Laitilan turvevarat : osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. Geologinen tutkimuslaitos. Maaperäosasto. Raportti P 13.4/81/60, 150 s. Tuittila, H. 1982. Mynämäen turvevarat : osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. Geologinen tutkimuslaitos. Maaperäosasto. Raportti P 13.4/82/91, 163 s. Tuittila, H. 1983.Yläneen turvevarat : osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. Geologinen tutkimuslaitos. Maaperäosasto. Raportti P 13.4/83/139, 144 s. Tuittila, H., Stén, C-G., Lehmuskoski, K. & Svahnbäck, L. 1988. Varsinais-Suomen suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti 83, 248 s. Virtanen, K., Hänninen, P., Kallinen, R-L., Vartiainen, S., Herranen, T. & Jokisaari, R. 2003. Suomen turvevarat 2000. Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti 156, 101 s. Virtanen K. 2006. Soistuminen ja turvekerrostumien muodostuminen. Julkaisussa: Räty M. et al. (toim.). Paludification, Terrestrialisation, Primary Mire Formation and Peat Deposition. IV Maaperätieteen päivien laajennetut abstraktit. Pro Terrae 29/2006, 12-14. von Post, L. 1922. Sveriges Geologiska Undersöknings torvinventering och några av dess hittils vunna resultat. Svenska Mosskulturförenings tidskrift 1, 1-27.

21 LIITE 1 LIITE 1. Suoselostukset 1. Isorahka Isorahka N (- Hankeransuo) (kl. 1131 11, x = 6754,2, y = 1533,1) sijaitsee noin 5 km Laitilan keskustasta länsiluoteeseen Untamolan kylän Niinisalonmäen pohjoispuolella. Isorahka on tutkittu vuonna 1978 (Tuittila 1981). Kokonaispinta-ala on 399 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 275 ha ja yli 2 m:n syvyistä 200 ha. Suolla on 60 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 1,5 kpl/10 ha. Suo rajoittuu savikkopeltoihin lukuun ottamatta moreenimaastoon rajoittuvaa lounaisosaa. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 12-15 m. Suo on ojitettu. Suurin turvekerroksen paksuus 3,5 m, on mitattu pisteen B 1350 ympäristössä. Ajoitus on pisteen B 300 turpeesta 2,40 2,49 m syvyydestä. Suon pohja on tasainen, pohjamaalaji on pääosin liejusavi. Liejua esiintyy paksuimmillaan suon C-linjaston alueella jopa 3 m:n kerroksena pohjamaan päällä osoittaen alueen syntyä umpeenkasvun seurauksena. Muu osa suosta on syntynyt pohjalla olevasta liejusavikerroksesta päätellen primaarisen soistumisen seurauksena. Isorahkan vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosassa keidasräme ja rahkaneva sekä reunaosissa isovarpuräme. Rahkavaltaista turvetta on 96 % ja saravaltaista 4 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahkaturve (S) 70 %, sararahkaturve (CS) 8 % rahkasara (SC) 9 % ja sara (C) 13 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 35 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 10 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 2,9 ja hyvin maatuneen pohjakerroksen 5,0. Turvetta on Isorahkalla 8,31 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 7,46 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 0,85 milj. suo-m 3 (kuutiometriä turvetta suossa). 2. Ojasuo Ojasuo (kl. 1134 01, x = 6771,5, y = 1543,5) sijaitsee noin 6 km Lapin kunnan keskustasta etelälounaaseen. Ojasuo on tutkittu vuonna 1983 (Stén & Moisanen 1996). Kokonaispinta-ala on 135 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 103 ha ja yli 2 m:n syvyistä 83 ha. Suolla on 61 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 4,5 kpl/10 ha. Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 33,5 38,5 m, ja pinta viettää lounaaseen ja etelään. Suo on suurelta osin ojitettu. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus 5,5 m, on pisteellä A 650 ja A 750. Ajoitus on pisteen S 1 pohjaturpeesta. Yleisin pohjamaalaji on liejusavi ja savi, reunoilla moreeni ja kallio. Suo on syntynyt pohjalla olevasta ohuesta liejusavikerroksesta päätellen primaarisen soistumisen seurauksena. Satunnaisesti kalliota on keskemmälläkin suon kaakkois- ja eteläosassa. Suon reunaosissa on paikoin muutaman sentin paksuisia hiekkakerroksia, jotka ovat aikoinaan huuhtoutuneet savipohjalle ympäröiviltä moreenimailta. Ojasuon yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa rahkaräme ja keidasräme, jolla sijaitsevat pikkulammet Ojasuonkuljut. Reunaosissa on pääosin isovarpurämettä, mutta myös karhunsammalmuuttumaa, kangaskorpea, ruohoista sararämettä ja

22 LIITE 1 korpirämettä. Pohjoisosassa on jyrsinturvealue ja itäosassa vanha turvepehkun nostoalue. Rahkavaltaista turvetta on 86 % ja saravaltaista 14 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 80 %, rahkasara (SC) 7 %, sara (C) 7 % ja sararahka (CS) 6 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 45 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 35 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,7 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,8. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu lähes viiden metrin syvyyteen. Turvetta on Ojasuolla 3,25 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 2,60 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 0,65 milj. suo-m 3. 3. Isosuo (Murtamo) Isosuo (kl. 1132 10, x = 6778,5, y = 1537,3) sijaitsee Murtamon kylän eteläpuolella Lapin kunnan ja Rauman maalaiskunnan rajalla noin 7,5 km Lapin kunnan keskustasta länsiluoteeseen. Isosuo on tutkittu vuonna 1983 (. Kokonaispinta-ala on 50 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 37 ha ja yli 2 m:n syvyistä 11 ha. Suolla on 12 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 2,4 kpl/10 ha. Suo rajoittuu luoteessa ja etelässä turvepohjaisiin peltoihin sekä muualla kallioiseen moreenimaastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 19,5-21 m, ja pinta viettää pohjoisluoteeseen sekä eteläkaakkoon. Suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu. Suurin turvekerroksen paksuus 2,2 m, on mitattu pisteessä P 2. Ajoitus on pisteen N 1 pohjaturpeesta. Suon pohja on tasainen, pohjamaalaji on pääosin liejusavi ja savi. Liejua esiintyy suon pohjoisosassa 20-40 cm paksuna kerroksena pohjamaan päällä. Suo on syntynyt primaarisen soistumisen seurauksena. Isosuon yleisimmät suotyypit ovat rehevät turvekankaat, ruohoturvekangas ja mustikkaturvekangas, joita on erityisesti suon pohjoisosassa, sekä tupasvilla- ja rahkaräme. Reunaosissa on varsinaista sararämettä ja korpirämettä. Itäreunalla on vanha kuiviketurpeen nostoalue. Rahkavaltaista turvetta on 71 % ja saravaltaista 29 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 43 %, sararahka (CS) 28 % ja rahkasara 29 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 41 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 39 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,7 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 4,8. Heikosti maatunut pintakerros ulottuu paksuimmillaan 2,0 m:n syvyyteen. Turvetta on Isosuolla 0,64 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 0,39 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 0,25 milj. suo-m 3. 4. Hevossuo Hevossuo (kl.1132 11, x = 6781,0, y = 1534,4) sijaitsee noin 6 km Rauman keskustasta länteen Rauma Lappi -tien pohjoispuolella. Hevossuo on tutkittu vuonna 1983. Kokonaispinta-ala on 31 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 22 ha ja yli 2 m:n syvyistä 12 ha. Suolla on 29 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 9,4 kpl/10 ha. Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon sekä peltoihin, ja sen koillisosassa on kaato-

23 LIITE 1 paikka. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 14,9 18,1 m. Suo on kokonaan ojitettu. Suurin turvekerroksen paksuus 2,7 m, on mitattu pisteissä A 150, A 250 ja A 300+100. Ajoitus on pisteen S 1 pohjaturpeesta. Suon pohja on tasainen, pohjamaalaji on pääosin savi. Liejua esiintyy suon syvimmässä osassa ohuena kerroksena pohjamaan päällä. Suo on syntynyt primaarisen ja metsämaan soistumisen seurauksena. Hevossuon yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa rahka- ja isovarpuräme. Reunaosissa on ruoho- ja heinäturvekangasta. Rahkavaltaista turvetta on Hevossuolla 99 % ja saravaltaista 1 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 85 %, sararahka (CS) 14 % ja rahkasara (SC) 1 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 43 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 23 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,9 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,7. Turvetta on Hevossuolla 0,47 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 0,35 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 0,12 milj. suo-m 3. 5. Lastensuo Lastensuo (kl. 1134 03, x = 6798,5, y = 1545,3) sijaitsee noin 10 km Euran keskustasta pohjois-koilliseen, ja se sisältyy Valtakunnalliseen Soidensuojelun Perusohjelmaan. Lastensuo on tutkittu vuonna 1983. Kokonaispinta-ala on 439 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 363 ha ja yli 2 m:n syvyistä 297 ha. Suolla on 140 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 3,2 kpl/10 ha. Suo rajoittuu kumpuiseen moreenimaastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 44-48 m, ja pinta viettää lounaaseen. Suurin turvekerroksen paksuus 6,3 m, on mitattu pisteessä A 1000. Ajoitus on pohjaturpeesta suon keskiosasta pisteestä S1 pisteiden A 800-200 ja A 1200-200 välistä. Suon pohja on tasainen, pohjamaalaji on pääosin savi ja hiekka. Liejua esiintyy suon keskiosassa pohjamaan päällä. Lastensuo on moreenialueelle syntynyt umpeenkasvusuo, jonka reunaosissa on metsämaan soistumisen seurauksena syntyneitä puunjäännöksiä sisältäviä saravaltaisia osia. Lastensuosta on tehty siitepöly- ja piilevädiagrammi (Lindroos et al. 1983). Lastensuon yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosassa rahkaneva, rahkaräme, keidasräme ja silmäkeneva. Reunaa kohti suotyypit vaihtuvat lyhytkorsinevaksi ja tupasvillarämeeksi ja reunaosissa on varsinaista sararämettä sekä erilaisia korpi- ja turvekangastyyppejä. Rahkavaltaista turvetta on 66 % ja saravaltaista 34 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 58 %, sararahka (CS) 8 %, sara (C) 19 ja rahkasara 15 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 25 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 15 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,1. Heikosti maatunut pintakerros ulottuu paksuimmillaan 5 m:n syvyyteen. Lastensuolla on turvetta 12,76 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 7.13 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 5,63 milj. suo-m 3.

24 LIITE 1 6. Pitkäsuo Pitkäsuo (kl. 1143 06, x = 6825,5, y = 1555,3) sijaitsee noin 11 km Kullaan keskustasta luoteeseen Tyvijärven eteläpuolella. Pitkäsuo on tutkittu vuonna 1976. Kokonaispinta-ala on 179 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 135 ha ja yli 2 m:n syvyistä 72 ha. Suolla on 62 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 3,5 kpl/10 ha. Suo rajoittuu luoteessa Tyvijärveen, pohjoisessa Tyvijokeen, koillisessa ja lounaassa kallioiseen moreenimaastoon sekä kaakossa peltoihin. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 30,5 33,8 m. Suurin turvekerroksen paksuus 3,5 m, on mitattu pisteessä A 1500 ja A 1800. Ajoitus on pisteen A 2000+400 pohjaturpeesta. Suon pohjamaalaji on pääosin savi. Liejua esiintyy koko suon alueella vaihtelevan paksuna kerroksena pohjamaan päällä. Suo on syntynyt umpeenkasvun seurauksena. Pitkäsuon yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme ja rahkaneva. Reunaosissa on ruoho- ja heinäturvekangasta sekä vähäisessä määrin korpityyppejä. Rahkavaltaista turvetta on 74 % ja saravaltaista 26 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 59 %, sararahka (CS) 15 %, rahkasara (SC) 13 % ja sara (C) 13 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 33 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 12 % ja varpuja (N) 3 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,4. Heikosti maatunut pintakerros ulottuu paksuimmillaan 2,5 metrin syvyyteen. Turvetta on Pitkäsuolla 2,98 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 1,56 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 1,42 milj. suo-m 3. 7. Isoneva (Pomarkku) Isoneva, (kl.1144 05, x = 6840,9, y =1551,0) sijaitsee noin 3 km Pomarkun keskustasta lounaaseen, ja se sisältyy Valtakunnalliseen Soidensuojelun Perusohjelmaan. Isoneva on tutkittu vuonna 1984. Kokonaispinta-ala on 935 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 845 ha ja yli 2 m:n syvyistä 712 ha. Suolla on 127 tutkimuspistettä ja 237 syvyyspistettä. Yhteensä pistetiheys on 3,9 kpl/10 ha. Isoneva on laaja epäyhtenäinen suoalue, jota reunustaa paikoin kallioinen moreenimaasto. Reunaosiin on raivattu pieniä peltoalueita, ja pohjoisosasta se rajoittuu pieneltä osin Pomarkun asuntoalueeseen. Sen halki johtaa Pori Pomarkku tie. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 48,8 53,6 m. Suurin turvekerroksen paksuus 5,70 m, on mitattu pisteessä A 1200+300 ja A 1200+400. Ajoitus on pisteen A 3800 pohjaturpeesta. Suon pohjamaalaji on pääosin lohkareinen moreeni ja paikoin kallio. Suon syvimmissä osissa pohjalla on savea jota peittää lieju vaihtelevan paksuna kerroksena. Suo on syntynyt umpeenkasvun seurauksena. Isonevan yleisimmät suotyypit ovat keidasräme ja lyhytkorsineva. Reunaosissa on tupasvilla- ja isovarpurämettä sekä korpityyppejä. Rahkavaltaista turvetta on 97 % ja saravaltaista 3 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahka (S) 82 %, sararahka (CS) 15 % ja rahkasara (SC) 3 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 27 %, puun jäännöksiä (L) sisältäviä 8 % ja varpuja (N) 2 %.

25 LIITE 1 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,8 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,2. Heikosti maatunut pintakerros ulottuu paksuimmillaan yli 4 m:n syvyyteen. Turvetta on Isonevalla 23,96 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 19,14 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 4,82 milj. suo-m 3. 8. Lehdonsaarensuo Lehdonsaarensuo (kl. 1133 04, x = 6751,3, y = 1556,8) sijaitsee noin 21 km Mynämäen keskustasta koilliseen Laajoen kylästä luoteeseen. Suo on tutkittu vuonna 1979. Kokonaispinta-ala on 260, ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 230 ha ja yli 2 m:n syvyistä 105 ha. Suolla on 92 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 3,5 kpl/10 ha. Suo rajoittuu idässä peltoihin ja muualla moreenipeitteiseen kalliomaastoon. Suon luoteisosa liittyy saranevajuotin kautta Hirvilamminsuohon. Lehdonsaarensuon pinnan korkeus merenpinnasta on 40,3 45,4 m, ja pinta viettää kaakkoon. Suurin turvekerroksen paksuus 4,0 m, on mitattu pisteessä A 1500+500. Ajoitus on pisteen A 50 pohjaturpeesta. Suon pohja on melko tasainen, pohjamaalaji on pääosin savi, paikoin sora ja moreeni. Liejua esiintyy suon syvimmissä osissa vaihtelevan paksuna kerroksena pohjamaan päällä. Suo on syntynyt primaarisen soistumisen seurauksena. Lehdonsaarensuon yleisin suotyyppi on silmäkeneva, joka vallitsee suon keskiosassa. Lisäksi tavataan lyhytkorsi- ja rahkanevaa sekä isovarpu- ja tupasvillarämettä. Reunaosissa on nevakorpea ja korpirämettä. Saravaltaista turvetta on 72 % ja rahkavaltaista 28 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 18 %, sararahka (CS) 10 % sara (C) 41 % ja rahkasara (SC) 31 %. Puun jäännöksiä (L) sisältäviä turpeita on 17 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 10 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,2. Turvetta on Lehdonsaarensuolla 5,40 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 3,08 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 2,32 milj. suom 3. 9. Hirvilamminsuo Hirvilammin suo (kl. 1133 05, x = 6753,0, y =1555,0) sijaitsee noin 8 km Laitilan keskustasta itään Laajoelle johtavan tien pohjoispuolella. Suo on tutkittu vuonna 1978 (Tuittila 1981). Kokonaispinta-ala on 190 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 155 ha ja yli 2 m:n syvyistä 145 ha. Suolla on 50 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 2,6 kpl/10 ha. Suo rajoittuu pohjoisessa Kirvessuohon ja etelässä Lehdonsaarensuohon, muualla moreenimaastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 45,6-48,3 m, ja pinta viettää etelään. Suurin turvekerroksen paksuus 5,6 m, on mitattu pisteessä A 800 200. Ajoitusnäyte on pisteen A 800-700 pohjaturpeesta. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi, moreeni ja hiekka. Suo on syntynyt primaarisen ja metsämaan soistumisen seurauksena. Hirvilamminsuon yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsi-, rahka- ja silmäkeneva sekä keidasräme. Rahkavaltaista turvetta on 73 % ja saravaltaista loput. Pääturvelajeittain jakaan-

26 LIITE 1 tuma on rahka (S) 66 %, sararahka (CS) 7 %, rahkasara (SC) 14 % ja sara (C) 13 %. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 10 % ja puun jäännöksiä (L) sisältäviä 9 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,9. Hirvilamminsuolla on turvetta 5,70 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 3,66 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 2,04 milj. suo-m 3. 10. Järvenrahka Järvenrahka (kl. 1133 11, x = 6755,0, y = 1575,4) sijaitsee noin 2,5 km Yläneen keskustasta luoteeseen Pyhäjärven eteläpuolella. Suo on tutkittu vuonna 1978 (Tuittila 1983). Kokonaispinta-ala on 140 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 119 ha ja yli 2 m:n syvyistä 93 ha. Suolla on 36 tutkimuspistettä ja tutkimuspistetiheys on 2,6 kpl/10 ha. Suo rajoittuu pohjoisessa Pyhäjärven rantahiekkaan, etelässä Yläneenjoen jokilaakson savikkotasankoon ja muualla moreenipeitteiseen maastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 45-49 m Suurin turvekerroksen paksuus 5,8 m, on mitattu pisteessä A 200. Ajoitus on pisteen A 0 pohjaturpeesta. Pisteestä on määritetty Pyhäjärven transgressio ja Järvenrahkan kehitys. Suon pohjamaalaji on pääosin siltti ja reunaosissa moreeni. Suo on syntynyt primaarisen soistumisen seurauksena. Järvenrahkan yleisimmät suotyypit ovat isovarpuja rahkaräme. Suon keskiosassa on rahkanevaa. Koillis- ja etelälaidalla on vanhoja kuiviketurpeen nostoalueita. Rahkavaltaista turvetta on 73 % ja saravaltaista 27 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on rahka (S) 65 %, sararahka (CS) 8 % sara (C) 18 % ja rahkasara (SC) 9 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 7,0. Järvenrahkalla on turvetta 3,95 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta pintaturvetta 2,63 milj. suo-m 3 ja paremmin maatunutta turvetta 1,32 milj. suo-m 3. 11. Eurassuo Eurassuo (kl. 1134 07 x = 6779,5, y = 1566,1) sijaitsee noin 4 km Euran keskustasta itään. Eurassuo on tutkittu vuonna 1982 (Toivonen 1994). Kokonaispinta-ala on 103 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 72 ha ja yli 2 m:n syvyistä 55 ha. Suolla on 186 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Pistetiheys on yhteensä 20,1 kpl/10 ha. Tavallista suurempi tutkimuspistetiheys johtuu suolla tehdystä vertailevasta kasvuturvemäärätutkimuksesta. Suo rajoittuu kaakkoispäässä hiekkakankaaseen ja muualla moreenimaastoon. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 75,8 80,1 m. Suon luoteis- ja kaakkoispäät sekä reunat on ojitettu. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus 5,3 m, on pisteellä A 1200+0 ja A 1200-100. Ajoitus on pisteen A 1250+50 pohjaturpeesta 462 cm syvyydestä. Suon pohjamaalajina on hiekka ja moreeni. Liejua on suon pohjalla paikoin ohut kerros pohjamaan päällä. Suo on syntynyt primaarisen soistumisen seurauksena. Eurassuon keskiosa on suurim-