GELGA TUTKMUSKESKUS, Turvetutkimus Turveraportti 247 Tapio Toivonen ÄHTÄR.TURVEVARAT JA DE KÄYTTÖKELPSUUS sa 2 Abstract : The peat resources of Ähtäri and their potential use Part 2 Espoo 1991
Toivonen,Tapio, 1991. Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus, osa 2. Abstract : The peat resources of Ähtäri and their potential use, part 2. Geological Survey of Finland, Report of Peat nvestigation 247. 196 pages, 91 figures, 71 tables and 1 appendix. The Geological Survey of Finland studied peat resources in the town of Ähtäri in 1987 and 1988. 53 mires covering a total of 3464 hectares were studied. This is about 24 % of the total peatland area. The mires studied contain a total of 54.66 million m3 of peat in situ. The mean depth of the mires is 1.6 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.3 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.9. The area deeper than 2 m covers 1092 ha and contains 58 % of the total peat quantity (31.56 million m3 ). Fifty-five per cent of the peat is Carex predominant, and the remaining 45 % Sphagnum predominant. The majority of the mires are drained. The most common site type is cotton grass pine bog. The average ash content of peat is 3.3 % of dry weight, the water content 91.4 % of wet weight, the dry bulk density 86 kg per m3 in situ and the sulphur content 0.18 % of dry weight. The effective calorific value of the dry peat is 21.4 MJ/kg. Eighteen of the investigated mires are suitable for fuel peat production. The total area suitable for fuel peat production is 467 ha. The available amount of peat is 10.86 million m3 in situ and the energy content at 50 % moisture 5.1 million MWh. Key words : mire, peat, inventory, fuel peat production, Ähtäri Tapio Toivonen Geological Survey of Finland Betonimiehenkuja 4 SF-02150 ESP FLAD SB 951-690-424-6 SS 0782-8527
3 SSÄLTÖ 1 JHDAT 5 2 TUTKMUSMEETELMÄT JA -AESTT 7 2.1 Kenttätutkimukset 7 2.2 Laboratoriotutkimukset 7 2.3 Tutkimusaineiston käsittely 9 3 TUTKTUT SUT JA DE SVELTUVUUS TURVETUTAT. 12 41. Teerineva 14 42. Vihtamonsuo 17 43. Pihtikoivikonsuo 20 44. Savineva 23 45. Pölönneva 25 46. Sileäneva 29 47. Haapaneva 32 48. Suurisuo 35 49. Sammakkoneva 41 50. Loukkusuo 43 51. Voilamminsuo 45 52. Selkäneva 46 53. Pieni Heinäsuo 53 54. Jolkanneva 55 55. Soidinneva 57 56. Kuoreneva 59 57. Kahdenlähteensuo 62 58. soneva 66 59. iinisuo 68 60. Lähdeneva 70 61. Hangassuo 72 62. Pohjoissuo 75 63. Anjalansuo 80 64. Renkainen 82 65. Tuohisuo 84 66. Hirsisuo 87 67. Hurtinsuo 89 68. Lapinsuo 91 69. Soidinneva 93 70. Sirkusneva 95 71. Vapunneva 98
4 72. Ympyriäisneva 100 73. Alasenneva 102 74. Savisuo 104 75. Kurjussuso 106 76. Kortesuo 108 77. Korpisuo 110 78. ravasuo 112 79. Riukusuo 114 80. Rasinneva 116 81. Siltaneva 118 82. Pöntisneva 122 83. Pyöreäneva 124 84. Ruokosuo 127 85. hrasuo 132 86. Saukkosuo 137 87. Sikasuo 139 88. Hoikkasuo 146 89. nkisuo 148 90. Pykälikönsuo 153 91. Leppäsuo 155 92. Lautasaareneva 160 93. Kylkisuo 166 4 TULSTE TARKASTELU 173 4.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä 173 4.2 Suotyypit 173 4.3 Turvelajit ja turvetekijät 183 4.4 Maatuneisuus 183 4.5 Liekoisuus 187 4.6 Pohjamaalajit ja liejut 187 4.7 Happamuus 187 4.8 Tuhkapitoisuus 188 4.9 Vesipitoisuus 188 4.10 Kuivatilavuuspaino 188 4.11 Lämpöarvo 188 4.12 Rikkipitoisuus 190 5 TURVETUTAT SVELTUVAT SUT 191 6 YHTEEVET 194 KRJALLSUUTTA 196 LTE
5 1 JHDAT Geologian tutkimuskeskus on tehnyt valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin liittyviä turvetutkimuksia Ähtärin kaupungin alueella vuosina 1986-1988. Tällöin on tutkittu kaikkiaan 93 suota yhteispinta-alaltaan 7489 ha. Tämä on 52 % yli 20 ha :n suuruisten soiden kokonaispinta-alasta, joka on 14 400 ha (Lappalainen ja Toivonen 1985). Raportin osa on jatkoa 1989 ilmestyneelle ensimmäiselle osalle, ja tässä on tiedot lopuista vuosina 1987 ja 1988 tutkituista 53 suosta, joiden yhteispinta-ala on 3464 ha. ämä suot ovat selvästi pienialaisempia ja turvetuotannon kannalta merkityksettömämpiä kuin raportin osassa esitetyt suot. Lopussa on lisäksi lyhyt yhteenveto kaikista Ähtärissä tähän mennessä tutkituista soista. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa mahdollisimman monipuolinen ja luotettava kuva soista, niiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta, suotyypeistä sekä turpeen tärkeimmistä fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista. Pääpaino on asetettu turvetuotantoon soveltuvien suoalueiden sekä näiden turvemäärän, -laadun ja energiasisällön selvittämiseen. Esitetyt perustiedot ovat käyttökelpoisia myös tulevaisuudessa, mikäli soille ilmenee uusia käyttömahdollisuuksia.
Kuva 1. Ähtärissä 1987 ja 1988 tutkitut suot. 41. Teerineva 55. Soidinneva 69. Soidinneva 83. Pyöreäneva 42. Vihtamonsuo 56. Kuoreneva 70. Sirkusneva 84. Ruokosuo 43. Pihtikoivikonsuo 57. Kahdenlähteensuo 71. Vapunneva 85. hrasuo 44. Savineva 58. soneva 72. Ympyriäisneva 86. Saukkosuo 45. Pölönneva 59. iinisuo 73. Alasenneva 87. Sikasuo 46. Siliäneva 60. Lähdeneva 74. Savisuo 88. Hoikkasuo 47. Haapaneva 61. Hangonsuo 75. Kurjussuo 89. nkisuo 48. Suurisuo 62. Pohjoissuo 76. Kortesuo 90. Pykälikönsuo 49. Sammakkoneva 63. Anjalansuo 77. Korpisuo 91. Leppäsuo 50. Loukkusuo 64. Renkainen 78. ravasuo 92. Lautasaarenneva 51. Voilaminsuo 65. Tuohisuo 79. Riukusuo 93. Kylkisuo 52. Selkäneva 66. Hirsisuo 80. Rasinneva 53. Pieni Heinäsuo 67. Hurtinsuo 81. Siltaneva 54. Jolkanneva 68. Lapinsuo 82. Pöntisneva
7 2 TUTKMUSMEETELMAT JA -AESTT 2.1 Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 m :n välein. Useimmat tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. sa pienialaisista soista on tutkittu hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyys 10 % :eina tasopinnasta ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, mahdolliset hakkuut ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudella pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet 6-asteikolla, turpeen maatuneisuus von Postin 10-asteikolla, kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus asteikolla 0-6. Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin yli 1 m syvällä alueella 2 m :n syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. 2.2 Laboratoriotutkimukset Useimmista soista, jotka kenttätutkimusten perusteella soveltuvat turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-2 pinnasta pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. äytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon turvekerrostumia.
8 Suotyyppien, turvelajien ja turpeen lisätekijöiden lyhenteet ovat seuraavat : Avosuöt 1. Varsinainen letto VL 2. Rimpiletto RL 3. Ruohoinen saraneva RHS 4. Varsinainen saraneva VS 5. Rimpineva R 6. Lyhytkortinen neva LK 7. Kalvakkaneva K 8. Silmäkeneva S 9. Rahkaneva R 10. Luhtaneva LU Korvet 1. Lettokorpi LK 2. Koivuletto K, 3. Lehtokorpi LHK 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 5. Kangaskorpi KGK 6. Varsinainen korpi VK 7. evakorpi K 8. Rääseikkö RAK Pääturvelajit 1. Rahkaturve S 2. Sararahkaturve CS 3. Ruskosammalrahkaturve BS 4. Saraturve c 5. Rahkasaraturve SC 6. Ruskosammalsaraturve BC 7. Ruskosammalturve B 8. Rahkaruskosammalturve SB 9. Sararuskosammalturve CB Rämeet 1. Lettoräme LR 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Lyhytkorsinevaräme LKR 5. Tupasvillaräme TR 6. Pallosararäme PSR 7. Korpiräme KR 8. Kangasräme KGR 9. sovarpuräme R 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER V Muuttuneetsuotvvpit 1. jikko 0J' 2. Muuttuma MU 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Varputurvekangas VATK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Lisätekijät, 1. Tupasvilla (Eriophonun) ER 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Varpuaines (anolignidi) 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Järviruoko (Phragmites) PR 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Raate (Menyanthes) M 9. Siniheinä (Molinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus) SP
9 äytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC-300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m3 ). sasta näytteitä on määritetty rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LEC SC-39 -rikkianalysaattorilla. 2.3 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %) runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustuloksia on havainnollistettu karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkostot sekä heikosti maatuneen (H 1-4) rahkavaltaisen pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus tutkimuspisteittäin (kuva 2). Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein sekä suon pinnan korkeuskäyrät 5 m :n välein. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H 1-3)
1 0 D n Epämääräinen C rantaviiva Suon ja mineraalimaan raja Joki Pelto Lohkare Tie Järvi tai lampi Puro ja oja sekä veden virtaussuunta (~ Syvyyskäyrä Korkeus käyrä 6,0 3%14 P3 e r 22 p Keskimoaroinen maatuneisuus Heikosti maatuneen pintakerroksen/ koko turvekerrostuman paksuus dm Hajopiste Turvekerrostuman paksuus dm aytepiste SU KARTTA : PRFLT : Turvelajit : C- Rahko (Sphagnum) Sara (Carex) Ruskosammal (Bryales) S C B S S f Tupasvillo (Eriophorum) Tupasluikka (Trichophorum) Suoleväkkö (Scheuchzeria) ER TR SH y M M Järvikaisla (Scirpus) Järviruoko (Phragmites) Raate (Menyanthes) SP PR M Sararahka (Carex-Sphagnum) CS es V Siniheinä (Molinia) ML Varpuaines (anolignidi) a Rahkasara (Sphagnum-Carex) Ruskosammalsara (Bryales-Carex) SC BC Korte (Equisetum) Ea A A Puuaines (Lig nidi) L Pohjamaalajit : Lohkareita L Hiekka HK Savi SA A Moreeni MR Hieta HT... Liejusavi USA.. Sora SR Hiesu HS Kallio KA Savilieju SALJ Järvimuta JAMU ~l//% Hienodetrituslieju HDLJ Muita symboleja : Hiilikerros W Saostuma SS isii U... Liejut : Karkeadetrituslieju Piilevälieju Piimaa Liekoisuus : 312 Lieko-osumien maärä 0-111-2m n syvyydessa KDLJ L+v~~ Levälieju LELJ PLJ Kalkkilieju KALJ PMA L~~ Simpukkamaa ja kuorisora SMLJ Turpeen maatuneisuus : H 1-3 H 4 Rekurenssipinta H 5-10 Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.
1 1 maatunut, vähän (H 4) maatunut sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on kuvattu symbolein.
1 2 3 TUTKTUT SUT JA DE SVELTUVUUS TURVETUTAT Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteitä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti on tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmistä suotyypeistä, puustosta sekä ojituksesta. Suotyyppi- ja ojitustiedot kuvastavat tutkimushetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja viettosuunta perustuvat vaaitusja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatusmahdollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on suokartta. Useimmista linjoituksella tutkituista soista on ainakin selkälinjasta maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ovat taulukossa koko suon, yli 1 ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa on sarake, josta näkyy yli 1 ja 2 m syvän alueen turvemäärän osuus koko turvemäärästä. Joistakin soista on tiedot myös yli 1,5 m syvän alueen osalta. Suoselostuksissa on lisäksi maatuneisuus- ja pohjamaalajitiedot sekä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet koko suon turvemäärästä. Liekoisuus on ilmoitettu yli 1 ja yli 2 m :n alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisesti taulukoituina sekä keskiarvoina. Suluissa olevan pohjanäytteen arvoja ei ole laskettu mukaan keskiarvoihin. Yksityiskohtaisemmat tiedot soiden yleisestä soveltuvuudesta turvetuotantoon eri tuotantomenetelmillä ovat raportin osassa. Suota on suositeltu polttoturvetuotantoon, mikäli siltä löytyy vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yli 1,5 tai 2 m syvää yhtenäistä aluetta. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros ei saa olla yli 0,6 m paksu. Paksu pintarahka on usein yksi merkittävimmistä esteistä palaturvetuotannon aloittamiselle. Pintarahkaa ei kuitenkaan ole vähennetty käyttökelpoista turvemäärää ilmoitettaessa, koska se
1 3 useimmiten kuitenkin tuotetaan heikkolaatuisena polttoturpeena, jos suo otetaan turvetuotantoon. Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty tilanteesta riippuen noin 0,5 m, joka vastaa suon pohjalle jäävää yleensä vaikeasti hyödynnettävissä olevaa runsastuhkaista kerrosta. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi on ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määrä (suo-m3 ), kuiva-aineen määrä (tn) ja energiasisältö 50 % :n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaaria kohden. Jos suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisällön arvioimisessa käytetty Mäkilän (1987) esittämää menetelmää. Myös niiltä soilta, joita ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviksi turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpeen pientuotantoon soveltuvia alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot ovat tulosten tarkastelun yhteydessä.
1 4 41. Teerineva (kl.2241 01, x = 6922, 5, y = 2503,6) sijaitsee noin 28 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu kallioiseen ja usein lohkareiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet suolle ovat välttävät. Eteläpäähän ulottuu metsäautotie. Suolla on 32 tutkimuspistettä ja 28 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,6/10 ha (kuva 3). Kuva 3.Teerinevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus.
1 5 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 174,3-177,8 m, ja pinta viettää pääasiassa pohjoiseen. Teerineva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Pohjoispäästä lähtee laskuoja luoteeseen Torakkapuroon, joka laskee Pusaanjärveen. täosassa vedet laskevat paikoin viereiselle Vihtamonsuolle. Taulukko 1. Teerinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t yht. H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 57 0,3 1,0 1,3 0,16 0,58 0,74 100 Yli 1,0 m 38 0,3 1,3 1,6 0,13 0,49 0,62 84 Yli 2,0 m 8 0,3 2,3 2,6 0,03 0,18 0,21 28 Teerinevan tyypillisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 68 % havainnoista. Rämetyypeistä yleisimmät ovat tupasvillaräme, rahkaräme ja reunaosissa kangasräme. Suon keskiosassa ja erityisesti A 600-poikkilinjalla on lyhytkorsinevaa ja varsinaista saranevaa. Suotyypit ovat joko ojikko- tai muuttumaasteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 36 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on rämealueilla usein harvahkoa ja vajaatuottoista mäntyä tai taimikkoa. Reunaosissa on paikoin kookkaampaa ja tiheämpää puustoa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 3,1 m, on suon itäosassa. Suon pohja on melko epätasainen. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni, joka on paikoin lohkareista. Moreenin päällä on paikoin ohut hiekka- tai hietakerros (kuva 4). Teerinevan turpeista on rahkavaltaisia 59 % ja saravaltaisia 41 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 40 %, CS 19 % ja SC 41 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 52 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 34 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 57 %, C 25 %, ER 10 %, L 6 % ja SH 1 %.
1 6 MRRTUESUUS E.eetlK TuTKZMUeKESe Kuva 4. Teerinevan A-selkälinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. Liekoja on yleensä erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Teerinevan soveltuvuus turvetuotantoon Suo on muodoltaan rikkonainen ja pohjaltaan epätasainen. Yli 2 m syvä alue on pienikokoinen ja koostuu useasta eri altaasta. Turve sisältää runsaasti tupasvillan jäänteitä. Siksi suota ei suositella laajamittaiseen turvetuotantoon. Tilakohtaiseen polttoturpeen pientuotantoon on mahdollisuuksia.
1 7 42. Vihtamonsuo (kl 2241 01, x = 6922, 5, y = 2504,7) sijaitsee noin 20 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu pohjoisessa Soukanjärveen ja muualla moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat välttävät. Suon itäpuolelle ulottuu ajokelpoinen tie. Lisäksi pohjoisosaa halkoo vanha puupohjainen talvitie. Suolla on 41 tutkimuspistettä ja 45 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,9/10 ha (kuva 5). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 172,6-178,0 m, ja pinta viettää eteläosan hajapistealueella kaakkoon ja muualla yleensä itään noin 4 m/km. Vihtamonsuo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat suon pohjoisosassa sijaitsevan lammen ympäristöä lukuun ottamatta hyvät. Pohjoisosan vedet laskevat Soukanjärveen. Muualta vedet virtaavat laskuojia myöten pääasiassa kaakkoon Vihtamonpuroon, joka laskee Kuusijärveen. Taulukko 2. Vihtamonsuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 105 0,3 1,4 1,7 0,27 1,47 1,74 100 Yli 1,0 m 67 0,4 2,0 2,4 0,25 1,34 1,59 91 Yli 2,0 m 38 0,4 2,6 3,0 0,18 0,97 1,15 66 Yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 80 % ha- vainnoista. Rämetyypeistä on tupasvillaräme yleisin. Sitä esiintyy joka puolella suota. Rahkaräme- ja rahkanevaojikoita on paikoin suon luoteisosassa ja A 350 -poikkilinjan länsiosassa. Suon keskiosassa on pienehkö lyhytkorsineva-alue. Kaakkoisosan hajapistealueella on paikoin varsinaista sararämettä ja Halkolammen ympäristössä ruohoista sararämettä. Suon reunaosissa on yleensä kangas- tai korpirämettä. Kaikki suotyypit ovat joko ojikko- tai muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 34 % ja mättäiden korkeus 2,8 dm. Puusto on rämealueilla harvahkoa tai keskitiheää. Kehitysluokka vaihtelee usein taimikosta vajaatuottoiseen. Reunaosissa on kookkaampaa pinotavara-asteella olevaa puustoa.
20 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 6,6 m, on pisteessä A 900. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, mutta paikoin varsinkin syvemmissä kohdissa on hiekkaa, hiesua ja savea (kuva 6). Vihtamonsuon turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 40 %, CS 18 %, C 2% ja SC 40 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 48 %, puun jäänteitä sisältäviä 45 % ja varpujen jäänteitä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 54 %, C 26 %, ER 9 %, L 9 % ja SH 1%. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Vihtamonsuon soveltuvuus turvetuotantoon Suo on erittäin rikkonainen ja turvepaksuudeltaan vaihteleva. Turve sisältää runsaasti tupasvillan jäänteitä. Vaikka yli 2 m syvä alue onkin melko laaja, on sen muoto turvetuotannon kannalta erittäin hankala. Käytännössä suota voidaan käyttää vain polttoturpeen pientuotantoon, jolloin yksittäisten tuotantokenttien pinta-ala on muutamia hehtaareja. 43. Pihtikoivikonsuo (kl. 2241 01, x = 6924, 2, y = 2502,8) sijaitsee noin 16 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu lännessä hiekkakankaaseen ja muualla moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon itä-, länsi- ja pohjoispuolelle ulottuu metsäautotie. Suolla on 37 tutkimuspistettä ja 28 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,2/10 ha (kuva 7). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 157,5-169,7 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 5 m/km. Pihtikoivikonsuo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan voimakkaasta vietosta johtuen hyvät. Suolta lähtee laskuojia läheiseen Torakkapuroon, joka laskee luoteeseen Pusaanjärveen.
Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 6,6 m, on pisteessä A 900. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, mutta paikoin varsinkin syvemmissä kohdissa on hiekkaa, hiesua ja savea (kuva 6). Vihtamonsuon turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 40 %, CS 18 %, C 2% ja SC 40 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 48 %, puun jäänteitä sisältäviä 45 % ja varpujen jäänteitä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 54 %, C 26 %, ER 9 %, L 9 % ja SH 1%. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,6 %. Vihtamonsuon soveltuvuus turvetuotantoon Suo on erittäin rikkonainen ja turvepaksuudeltaan vaihteleva. Turve sisältää runsaasti tupasvillan jäänteitä. Vaikka yli 2 m syvä alue onkin melko laaja, on sen muoto turvetuotannon kannalta erittäin hankala. Käytännössä suota voidaan käyttää vain polttoturpeen pientuotantoon, jolloin yksittäisten tuotantokenttien pinta-ala on muutamia hehtaareja. 43. Pihtikoivikonsuo (kl. 2241 01, x = 6924, 2, y = 2502,8) sijaitsee noin 16 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu lännessä hiekkakankaaseen ja muualla moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon itä-, länsi- ja pohjoispuolelle ulottuu metsäautotie. Suolla on 37 tutkimuspistettä ja 28 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,2/10 ha (kuva 7). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 157,5-169,7 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 5 m/km. Pihtikoivikonsuo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan voimakkaasta vietosta johtuen hyvät. Suolta lähtee laskuojia läheiseen Torakkapuroon, joka laskee luoteeseen Pusaanjärveen.
2 2 Taulukko 3. Pihtikoivikonsuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. Hl-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m3) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 60 0,2 0,6 0,8 0,09 0,38 0,47 100 Yli 1,0 m 14 0,2 1,3 1,5 0,02 0,18 0,20 43 Yli 2,0 m 1 0,6 1,6 2,2 0,00 0,02 0,02 4 Pihtikoivikonsuon yleisimmät suotyypit ovat rämeet, joita on 81 % havainnoista. Turvekankaita on 17 % ja korpia 1 %. Suotyypit ova muuttuma-asteella. Suon pohjois- ja eteläosassa on puolukkaturvekangas yleinen. Keskiosassa on tupasvilla- ja isovarpurämettä. Lisäksi suolla esiintyy varsinaista sararämettä ja pallosararämettä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 5 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Varsinkin suon pohjois- ja eteläosassa puusto on verraten kookasta, keskitiheää ja mäntyvaltaista, joskin paikoin koivua ja kuustakin on runsaasti. Suon keskiosassa on mäntytaimikkoa ja riukua. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8, ja muun osan 6, 5. Suurin turpeen paksuus, 2,3 m, on pisteessä A 900 + 200. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (69 %) ja moreeni. Pihtikoivikonsuon turpeista on saravaltaisia 55 % ja rahkavaltaisia 45 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 18 %, CS 27 %, C 13 % ja SC 42 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 10 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 25 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 5 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 48 %, S 44 %, L 5 % ja ER 2 %. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1 2 m :n syvyydessä 0,7 %.
Pihtikoivikonsuon soveltuvuus turvetuotantoon 2 3 huen turvekerroksen takia suo ei sovellu turvetuotantoon. 44. Savineva (kl. 2241 01, x = 6926, 1, y = 2502, 9) sijaitsee noin 15 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Kaakkoisreunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 18 tutkimuspistettä ja 15 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,1/10 ha (kuva 8). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 156-162 m, ja pinta viettää luoteeseen noin 5 m/km. Savineva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan vietosta johtuen hyvät. Vedet laskevat pääasiassa läheiseen Myllypuroon ja edelleen Peränteeseen. 8. Savinevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus.
2 4 Taulukko 4. Savinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pinta- Keskisyvyys (m) ala pintak. H1-10 C-t yht. (ha) Hl-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m3) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 35 0,0 1,0 1,0 0,02 0,32 0,34 100 Yli 1,0 m 14 0,0 1,6 1,6 0,00 0,23 0,23 68 Yli 2,0 m 4 0,1 2,1 2,2 0,00 0,09 0,09 26 Savinevan suotyypit koostuvat suurimmaksi osaksi erilaisista rämemuuttumista, joista yleisimmät ovat varsinainen sararäme (64 %) ja tupasvillaräme. Reunaosissa on pallosararäme tyypillinen. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 11 % ja mättäiden korkeus 1,3 dm. Puusto on mäntyvaltaista harvahkoa tai keskitiheää ja usein riukuasteella. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 2,5 m, on pisteissä A 400 ja A 300-100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, savi ja hieta. Savinevan turpeista on rahkavaltaisia 17 % ja saravaltaisia 83 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 4 %, CS 13 %, C 2 % ja SC 81 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 11 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 78 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 55 %,S 27 %, L 15 % ja ER 2 %. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,1 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %.
2 5 Savinevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvelajin ja maatumisasteen puolesta Savineva soveltuu polttoturvetuotantoon. Suo on kuitenkin melko pienikokoinen ja ohutturpeinen, jolloin käyttökelpoinen alue jää pieneksi. Suon keskellä on noin 10 ha yli 1 m syvää aluetta, joka soveltuu polttoturpeen pientuotantoon. Käyttökelpoinen turvemäärä on noin 0,10 milj. suo-m3, laskennallinen kuiva-ainemäärä 0,010 milj. t n ja kuivan turpeen energiasisältö 0,21 milj. GJ eli 0,06 milj. MWh. 50 % :n käyttökosteudessa energiasisältö on 0,19 milj. GJ eli 0,05 milj. MWh. 45. Pölönneva (kl. 2241 01, x = 6924, 3, y = 2505,8) sijaitsee Ähtärin ja Keuruun rajalla noin 16 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Kaakkois- ja luoteisreunaa sivuaa paikallistie. Suolla on 56 tutkimuspistettä ja 50 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,0/10 ha (kuva 9). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 175,7-183,9 m, ja pinta viettää kaakkoon ja lounaaseen noin 4 m/km. Pölönneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. sa vesistä laskee lounaaseen Soukanjärveen, osa kaakkoon ja etelään kohti Haleansuota. Luoteisnurkasta on lisäksi laskuoja Savilampeen. Taulukko 5. Pölönnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Pinta- ala (ha) Syvyysalue Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 115 0,3 1,2 1,5 0,37 1,35 1,72 100 Yli 1,0 m 74 0,3 1,7 2,0 0,28 1,23 1,51 88 Yli 2,0 m 28 0,6 2,5 3,1 0,18 0,69 0,87 51 Pölönnevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeojikot ja -muuttumat, joita on 95 % havainnoista. Rämetyypeistä on tupasvillaräme vallitseva (71 %). Lisäksi suolla on varsinaista sararämettä ja isovarpurämettä. Reunaosissa on usein korpirämeitä ja kangaskorpia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 24 % ja
28 mättäiden korkeus 2,4 dm. Puusto on mäntyvaltaista harvahkoa tai keskitiheää ja kehitysluokaltaan usein vajaatuottoista tai riukua. Reunaosissa ja ohutturpeisilla alueilla on usein männyn seassa kuusta ja koivua ja puusto on kookkaampaa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,5 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 6,6 m, on pisteessä B 500 + 600. Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiesu ja hiekka. Liejua on suon pohjalla paikoitellen ohuehko kerros (kuvat 10 ja 11). Kuva 11. Pölönnevan B-selkälinjan maatuneisuusfiili. ja turvelajipro-
2 9 Pölönnevan turpeista on rahkavaltaisia 66 % ja saravaltaisia 34 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 37 %, CS 29 % ja SC 34 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 47 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 42 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 55 %, C 26 %, ER 9 %, L 8 % ja SH 1 %. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,7 %. Pölönnevan soveltuvuus turvetuotantoon Suon erittäin rikkonainen muoto ja vaihtelut turvepaksuudessa haittaavat käyttöä polttoturvetuotantoon. Paikoin rahkavaltainen heikosti maatunut pintakerros on melko paksu ja sisältää runsaasti tupasvillan jäänteitä. Yli 2 m syvä alue koostuu neljästä erillisestä pienestä altaasta, joita on mahdollista käyttää pienimuotoiseen polttoturvetuotantoon. 46. Sileäneva (kl. 2241 01, x = 6926, 3, y = 2506,9) sijaitsee Ähtärin ja Keuruun rajalla noin 16 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon länsipuolella noin 300 m :n päässä on maantie. Suolla on 27 tutkimuspistettä ja 29 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,0/10 ha (kuva 12). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 179,3-182,8 m, ja pinta viettää suon keskeltä sekä pohjoiseen että etelään. Sileäneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Pohjoisosasta on laskuoja Suurisuolle. Samoin eteläpäästä lähtee oja etelään kohti Kankijokea. Sileänevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joista tupasvillaräme on vallitsevana (65 %). Lisäksi suolla esiintyy varsinaista sararämettä ja reunaosissa kangasrämettä. Suotyypit ovat yleensä muuttuma-asteella. Puolukkaturvekankaita on 7 % havainnoista. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 9 % ja
3 1 mättäiden korkeus 1,7 dm. Puusto on yleensä keskitiheää ja riuku- tai pinotavara-asteella. Mänty on valtapuulaji, mutta monin paikoin koivua on runsaasti seassa. Taulukko 6. Sileänevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m3) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 54 0,4 0,9 1,3 0,20 0,50 0,70 100 Yli 1,0 m 28 0,6 1,4 2,0 0,15 0,40 0,55 79 Yli 2,0 m 10 0,5 2,3 2,8 0,05 0,23 0,28 40 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja muun osan 6,4. Suurin turpeen paksuus, 3,4 m, on pisteessä A 100. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva 13). Sileänevan turpeista on rahkavaltaisia 62 % ja saravaltaisia 38 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 32 %, CS 30 %, C 4 % ja SC 34 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 29 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 12 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 55 %, C 33 %, ER 6 %, L 2 % ja SH 2 %. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,2 %. Sileänevan soveltuvuus turvetuotantoon Suo on melko ohutturpeinen. Pienimuotoinen polttoturvetuotanto on mahdollista A-linjaston eteläosassa.
3 2 Kuva 13. Sileänevan A-selkälinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili. 47. Haapaneva (kl. 2241 01, x = 6928,3, y = 2506,7) sijaitsee noin 13 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu idässä Hautojärveen ja muualla moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon länsipuolella on tilustie. Suolla on 22 tutkimuspistettä ja 22 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,3/10 ha (kuva 14). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 176,5-179,2 m, ja pinta viettää koilliseen. Haapaneva on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Läheinen Hautojärvi estää syvimpien osien kuivattamisen.
3 3 Kuva 14. Haapanevan tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Haapanevan yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme (73 %), varsinainen sararäme ja reunaosissa kangasräme, jotka ovat pääosin muuttuma-asteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 17 % ja mättäiden korkeus 2,1 dm. Puusto on mäntyvaltaista, usein keskitiheää ja kehitysluokaltaan taimikkoa tai riukuastetta. Taulukko 7. Haapanevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. Hl-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 35 0,2 1,2 1,4 0,08 0,40 0,48 100 Yli 1,0 m 21 0,3 1,6 1,9 0,07 0,34 0,41 85 Yli 2,0 m 10 0,4 2,0 2,4 0,04 0,20 0,24 50
3 4 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja muun osan 7,0. Suurin turpeen paksuus, 2,9 m, on pisteessä A 300. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva 15). Haapanevan turpeista on rahkavaltaisia 83 % ja saravaltaisia 17 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 35 %, CS 48 %, C 2 % ja SC 15 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 26 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 18 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 1 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 68 %, C 22 %, ER 5 %, L 3 % ja EQ 1 %. Kuva 15. Haapanevan A-selkälinjan maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.
3 5 Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Haapanevan soveltuvuus turvetuotantoon Järven läheisyys ja siitä aiheutuvat kuivatusvaikeudet heikentävät suon soveltuvuutta polttoturvetuotantoon. Muutoin suon yli 2 m syvä 10 ha :n alue on mahdollista käyttää turvetuotantoon. Alueen polttoturvevarat ovat noin 0,19 milj. suo-m3, laskennallinen kuiva-ainemäärä 0,017 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 0,36 milj. GJ eli 0,10 milj. MWh. 50 % :n tuotantokosteudessa energiasisältö on 0,32 milj. GJ eli 0,09 milj. MWh. 48. Suurisuo (kl. 2241 01, x = 6929,1, y = 2505,4) sijaitsee noin 12 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu etelässä turvetuotantoalueeseen ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Lounaisreunaa sivuaa Ähtäriin johtava maantie. Suolla on 60 tutkimuspistettä ja 58 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 ha (kuva 16). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 174,8-179,6 m, ja pinta viettää etelään noin 4 m/km. Suurisuo on kokonaan ojitettu. Suon keskellä on lähes luonnontilainen neva-alue, jossa on naveroojitusta. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat etelään turvetuotantoalueen kautta Savilampeen, josta on laskuoja Peränteeseen. Suurisuon yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosassa pisteiden A 600 ja A 1100 välisellä alueella varsinainen saraneva ja paikoin kalvakkaneva, jotka ovat joko ojikko- tai muuttuma-asteella. Muualla vallitsevana suotyyppinä on yleensä varsinainen sararäme- ja paikoin tupasvillarämemuuttuma. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 6 % ja mättäiden korkeus 1,8 dm. Puusto on suureksi osaksi vaihtelevan kokoista mäntytaimikkoa tai riukua, joka on varsinkin suon lounaisosassa osittain kuollut. Pohjoispäässä ja paikoin muuallakin suon reunaosissa on melko kookasta männyn, koivun ja kuusen sekapuustoa.
3 7 Taulukko 8. Suurisuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m3) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 146 0,2 2,3 2,5 0,22 3,41 3,63 100 Yli 1,0 m 123 0,2 2,7 2,9 0,21 3,31 3,52 92 Yli 2,0 m 95 0,1 3,2 3,3 0,17 2,94 3,11 86 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,4 ja muun osan 5, 7. Suurin turpeen paksuus, 6,1 m, on pisteessä A 600 + 250. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuvat 17 ja 18). Suurisuon turpeista on rahkavaltaisia 13 % ja saravaltaisia 87 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 2 %, CS 11 %, C 25 % ja SC 62 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 9 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 10 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 6 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 68 %, S 26 %, L 2 %, ER 2 % ja EQ 1 %. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 700 ja A 1200 on 4,0 % kuivapainosta (vaihteluväli 2,4-7,9), ph-arvo 4,7 (3,5-5,2), vesipitoisuus märkäpainosta 90,9 % (86,5-93,7) ja kuivatilavuuspaino 87 kg/suo-m3 (60-128). Keskimääräinen kuivan turpeen lämpöarvo on 21,3 MJ/kg (19,7-22,4) ja 50 % :n kosteudessa 9,4 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,21 % (0,13-0,36) kuivapainosta (taulukko 9).
Taulukko 9. Laboratoriomääritysten tuloksia Suurisuolta. 40 Suurisuon soveltuvuus turvetuotantoon Suo soveltuu polttoturvetuotantoon jyrsinmenetelmällä. Yli 2 m syvän 95 ha :n alueen käyttökelpoiset polttoturvevarat ovat 2,66 milj. suo-m3, kuiva-ainemäärä 0,231 milj. tn ja kuivan turpeen energiasisältö 4,92 milj. GJ eli 1,37 milj. MWh. Tuotantokosteudessa (50 %) energiasisältö 4,34 milj. GJ eli 1,21 milj. MWh.
4 1 Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 28 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 2430 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 12 730 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin noin 0,45 MWh. 49. Sammakkoneva (kl.2241 02, x = 6930, 3, y = 2507,9) sijaitsee noin 10 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu lännessä Suolamminnevaan, koillisessa peltoon ja muualla moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon itäpuolelle ulottuu tilustie. Suolla on 5 tutkimuspistettä ja 10 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 1,9/10 ha (kuva 19). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 185-189 m, ja pinta viettää lounaaseen kohti Suolamminnevaa. Sammakkoneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat osaksi länteen Suolamminnevalle osaksi etelään Sammakkolampeen ja siitä edelleen Hautojärveen. Sammakkonevan yleisimmät suotyypit ovat tupasvillaräme (58 %), korpiräme ja varsinainen sararäme, jotka ovat muuttuma-asteella. Paikoin on myös puolukkaturvekankaita. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 14 % ja mättäiden korkeus 1,7 dm. Puusto on mäntyvaltaista, keskitiheää ja paikoin kookasta. Taulukko 10. Sammakkonevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pinta ala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. pintak. H1-10 C-t H1-4 S-t H5-10 S-t suo-m 3 ) yht. Hi-10 Koko suo 27 0,2 1,2 1,4 0,06 0,31 0,37 100 Yli 1,0 m 16 0,4 1,6 2,0 0,07 0,25 0,32 86 Yli 2,0 m 7 0,7 2,0 2,7 0,05 0,14 0,19 51 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 3,2 m, on pisteessä P 3. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni.
4 2 Kuva 19. Sammakkonevan tutkimuspisteet, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Sammakkonevan turpeista on rahkavaltaisia 54 % ja saravaltaisia 46 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 32 %, CS 22 %, C 10 % ja SC 36 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 23 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 34 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 50 %, C 39 %, L 6 % ja ER 5 %. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,9 %. Sammakkonevan soveltuvuus turvetuotantoon Suon pieni koko heikentää soveltuvuutta polttoturvetuotantoon. Pienimuotoinen palaturvetuotanto on mahdollista paksuturpeisimmilla alueilla.
4 3 50. Loukkusuo (kl.2241 02, x = 6930,6, y = 2508,5) sijaitsee Kukkeenkylässä noin 10 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Pohjoisja itäreunaa sivuaa maantie. Suolla on 23 tutkimuspistettä ja 20 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,7/10 ha (kuva 20). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 186-195 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 6 m/km. Loukkusuo on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat pinnan vietosta johtuen hyvät. Suon länsiosasta lähtee laskuoja Sammakkonevalle ja pohjoispäästä pohjoiseen kohti nhanjokea. Taulukko 11. Loukkusuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. Hl-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m3) pintak. H1-10 C-t yht. Hl-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 40 0,6 1,4 2,0 0,23 0,57 0,80 100 Yli 1,0 m 31 0,9 1,6 2,4 0,23 0,51 0,74 92 Yli 2,0 m 17 1,0 2,0 3,0 0,18 0,34 0,52 65 Loukkusuon pohjoisosassa on pitkälle muuttunutta tupasvillarämettä, varsinaista korpea ja mustikkaturvekangasta. A 950 -poikkilinjalla on tupasvillarämemuuttumaa ja reunaosissa usein puolukkaturvekangasta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 14 % ja mättäiden korkeus 1,9 dm. Puusto on mäntyvaltaista, suon pohjoisosassa ja reunoilla usein kookasta ja keskitiheää. A 950 -poikkilinjalla puusto on harvahkoa ja usein vajaatuottoista tai taimikkoa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja muun osan 6,7. Suurin turpeen paksuus, 4,8 m, on pisteessä A 950 + 100. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Loukkusuon turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 21 %, CS 35 %, C 2 % ja SC 42 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 18 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 27 % ja varpujen jäännöksiä
4 4 Kuva 20. Loukkusuon tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 52 %, C 38 %, L 4 %, ER 3 % ja SH 1 %. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,1 %. Loukkusuon soveltuvuus turvetuotantoon Yli 2 m syvällä alueella on paksu heikosti maatunut tupasvillaa sisältävä rahkavaltainen pintakerros, joka on heikkolaatuista sekä poltto- että kasvuturpeena hyödynnettynä. Tämän takia suota ei suositella turvetuotantoon.
4 5 51. Voilamminsuo (kl. 2241 02, x = 6936, 1, y = 2507, 0) sijaitsee noin 5 km Ähtärin keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu pohjoisessa Voilampeen, etelässä hiekkakankaaseen ja muualla moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät. Eteläreunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 18 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,9/10 ha (kuva 21). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 154-156 m, ja pinta viettää pohjoiseen. Voilamminsuon itäosa ja reunat on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat välttävät. Läheinen Voilampi, johon vedet laskevat, estää syvimpien osien kuivattamisen. Voilamminsuon yleisimmät suotyypit ovat suon etelä- ja itäosissa tupasvillarämeojikko, länsiosassa rahkaräme ja reunoilla varsinainen sararämemuuttuma ja pallosararämemuuttuma. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 37 % ja mättäiden korkeus 2,1 dm. Puusto on mäntyvaltaista paikoin koivunsekaista keskitiheää taimikkoa tai riukua. Taulukko 12. Voilamminsuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) pintak. H1-10 C-t yht. Hl-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 37 0,3 0,8 1,1 0,11 0,30 0,41 100 Yli 1,0 m 19 0,4 1,1 1,5 0,08 0,21 0,29 71 Yli 2,0 m 4 0,4 2,2 2,6 0,01 0,09 0,10 24 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja muun osan 6,5. Suurin turpeen paksuus, 2,9 m, on pisteessä A 450-300. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja savi. Voilamminsuon turpeista on rahkavaltaisia 53 % ja saravaltaisia 47 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 35 %, CS 18 % ja SC 47 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 29 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 41 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 3 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 47 %, C 36 %, L 9 %, ER 7 % ja 1 %.
4 6 Kuva 21. Voilamminsuon tutkimuslinjasto, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Liekoja on yleensä vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 0,4 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %. Voilamminsuon soveltuvuus turvetuotantoon Kuivatusvaikeuksien ja ohuen turvekerroksen takia suo ei sovellu turve tuotantoon. 52.Selkäneva (kl. 2223 11, x = 6938,9, y = 2498,4) sijaitsee noin 7 km Ähtärin keskustasta länteen. Suo rajoittuu luoteessa osittain turvepohjaisiin peltoihin ja muualla rikkonaiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät. Länsireunaa sivuaa paikallistie. Suolla on 57 tutkimuspistettä ja 53 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,1/10 ha (kuva 22).
4 7 Kuva 22. Selkänevan tutkimuslinjastot, turpeen maatuneisuus ja paksuus. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 158-167 m, ja pinta viettää etelään noin 5 m/km. Selkäneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Eteläpäästä lähtee laskuoja Heininevanpuroon, joka laskee Peränteeseen. Luoteiskulmasta lähtee
4 8 lisäksi laskuoja Selkälammen kautta pohjoiseen päätyen lopulta Hakojärveen. Selkänevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 68 % havainnoista. Suotyypit ovat yleensä muuttuma-asteella. A- linjaston alueella ovat tupasvillaräme ja varsinainen sararäme tyypillisiä. B-linjaston alueella on edellisten lisäksi runsaasti turvekankaita (puolukka- ja mustikkaturvekangas). Reunaosissa on monin paikoin korpisuutta. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 10 % ja mättäiden korkeus 2,4 dm. Puusto on kehitysluokaltaan vaihtelevaa ja yleensä keskitiheää. Mänty on valtapuulaji, mutta paikoin koivua ja kuusta on runsaasti. Taulukko 13. Selkänevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) Keskisyvyys (m) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Turvemäärä (milj. suo-m 3) pintak. H1-10 C-t yht. H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 112 0,3 1,3 1,6 0,33 1,50 1,83 100 Yli 1,0 m 76 0,4 1,7 2,1 0,31 1,31 1,62 89 Yli 2,0 m 35 0,6 2,3 2,9 0,22 0,80 1,02 51 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,5 ja muun osan 5,7. Suurin turpeen paksuus, 6,2 m, on pisteessä A 600 + 100. Suon pohja on paikoin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (56 %), hieta ja hiesu. Liejua on suon pohjalla syvimmissä kohdissa paikoin ohut kerros (kuvat 23-25). Selkänevan turpeista on saravaltaisia 67 % ja rahkavaltaisia 33 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 10 %, CS 23 %, C 15 % ja SC 52 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 24 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 56 %, S 35 %, L 5 % ja ER 4 %. Saravaltainen turve ulottuu monin paikoin suon pintaan asti, ja rahkavaltainen heikosti maatunut pintakerros on ohut tai puuttuu monin paikoin kokonaan.
4 9 Liekoja on vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä keskimäärin 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m :n syvyisellä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 600 ja A 100 + 100 on 2,6 % kuivapainosta (vaihteluväli 1,7-5,4), ph-arvo 4,4 (3,7-5,3), vesipitoisuus märkäpainosta 92,0 % (89,3-95,0) ja kuivatilavuuspaino 78 kg/suo-m 3 (50-98). Keskimääräinen kuivan turpeen lämpöarvo on 21,7 MJ/kg (20,9-23,0) ja 50 % :n kosteudessa 9,6 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,20 % kuivapainosta (taulukko 14). Taulukko 14. Laboratoriomääritysten tuloksia Selkänevalta.