The peat resources of Ähtäri and their potential use Part 1

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turvetutkimus Turveraportti 225 TAPIO TOIVONEN ÄHTÄRIN TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUUS OSA 1 Abstract : The peat resources of Ähtäri and their potential use Part 1 Espoo 1989

Toivonen. Tapio. 1989. Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus, osa 1. Abstract : The peat resources of Ähtäri and their potential use, part 1. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 225. 219 pages, 116 figures, 72 tables and 1 appendix. The Geological Survey of Finland studied peat resources in the town of Ähtäri in 1986. 40 mires covering a total of 4025 hectares were studied. This is about 30 of the total peatland area. The mires studied contain a total of 63,6 million m 3 of peat in situ. The mean depth of the mires is 1,60 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0,27 m in thickness. The mean humification degree (H) of the peat is 5.6. The area deeper than 2 m covers 1295 ha and contains 60 % of the total peat quantity (38.7 million m 3 ). Sixtythree per cent of the peat is Carex predominant, and the remaining 37 % Sphagnum predominant. The majority of the mires are drained.the most common site type is Spha ganum mire with pines. The average ash content of peat is 2.9 % of dry weight, the water content 91.8 % of wet weight, the dry bulk density 82 kg per m 3 in situ and the sulphure content 0.21 % of dry weight. The effective calorific value of the dry peat is 21.4 MJ/kg. Twentyeight mires are suitable for fuel peat production ; none of them are suitable for horticultural peat production. The total area suitable for fuel peat production is 1210 ha. The available amount of peat is 28.2 million m 3 in situ and the energy content at 50 % moisture 12.1 million MWh. Key words : mire, peat, inventory, fuel peat production, Ähtäri Tapio Toi vonen Geological Survey of Finland Betonimiehenkuja 4 SF-02150 ESPOO FINLAND ISBN 951-690-326-6 ISSN 0782-8527

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 7 2.1 Kenttätutkimukset 7 2.2 Laboratoriotutkimukset 7 2.3 Tutkimusaineiston käsittely 9 3 SOIDEN YLEINEN KUVAUS 11 4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 13 1. Petäjäneva 16 2. Suurisuo 21 3. Kivineva 27 4. Saunaneva 31 5. Karjuneva 33 6. Silmäsuo 34 7. Niinisuo 38 8. Suolamminneva 44 9. Veteläsuo 50 10. Ruokosuo 54 11. Kylkisuo 60 12. Kärppäsuo 66 13. Soidinsuo 72 14. Juosaho 78 15. Soidinneva 81 16. "Ahola" 85 17. Makkaraneva 90 18. Paalisuo 93 19. Raatesuo 97 20. Isoneva 99 21. Suolamminneva 101 22. Riitasuo 108 23. Veteläsuo 112 24. Ruokosuo-Salmensuo 114 25. Pahkaneva 121 26. Puolivälinneva 126 27. Linnanneva 131 28. Sarasuo 135 29. Lahdenpohjanneva 145 30. Hirvineva 146

31. Housunlahkeenneva 148 32. Juoleikonneva 152 33. Manalaisenneva 159 34. Isonjärvenneva 162 35. Myllysuo 168 36. Juoleikonsuo 176 37. Lylylamminsuo 181 38. Isonniemenneva 188 39. Jänissuo 192 40. Haukilamminsuo 195 5 TULOSTEN TARKASTELU 201 5.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä 201 5.2 Suotyypit 201 5.3 Turvelajit ja turvetekijät 208 5.4 Maatuneisuus 208 5.5 Liekoisuus 210 5.6 Pohjamaalajit ja liejut 210 5.7 Happamuus 210 5.8 Tuhkapitoisuus 213 5.9 Vesipitoisuus 213 5.10 Kuivatilavuuspaino 213 5.11 Lämpöarvo 213 5.12 Rikkipitoisuus 214 6 TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT 215 7 YHTEENVETO 218 KIRJALLISUUTTA 219 LIITE

5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on tehnyt valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin liittyviä turvetutkimuksia Ähtärin kaupungin alueella vuosina 1986-1988. Ähtärissä on tutkittu kaikkiaan 93 suota yhteispinta-alaltaan noin 9500 ha. Tämä on 66 % yli 20 ha :n suuruisten soiden kokonaispinta-alasta, joka on 14 400 ha (Lappalainen ja Toivonen 1985). Turvetuotannossa on 13 suota, joiden kokonaispinta-ala on noin 1700 ha. Turveraportin I osassa on tiedot vuoden 1986 tutkimuksista sekä kolmesta 1987 tutkitusta suosta. Tutkittuja soita on 40 yhteispinta-alaltaan 4025 ha. Tiedot 1987 ja 1988 tutkimustuloksista ovat myöhemmin julkaistavassa raportin II osassa. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa mahdollisimman monipuolinen ja luotettava kuva soista, niiden sisältämistä turvemääristä, turvelajeista, maatumisasteesta, suotyypeistä sekä turpeen tärkeimmistä fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista. Pääpaino on asetettu turvetuotantoon soveltuvien suoalueiden sekä näiden turvemäärän, -laadun ja energiasisällön selvittämiseen.

6 Kuva 1. Ähtärissä tutkitut suot. 1. Petäjäneva 15. Soidinneva 29. Lahdenpohjanneva 2. Suurisuo 16. "Ahola" 30. Hirvineva 3. Kivineva 17. Makkaraneva 31. Housunlahkeenneva 4. Saunaneva 18. Paalisuo 32. Juoleikonneva 5. Karjuneva 19. Raatesuo 33. Manalaisenneva 6. Silmäsuo 20. Isoneva 34. Isonjärvenneva 7. Niinisuo 21. Suolamminneva 35. Myllysuo 8. Suolamminneva 22. Riitasuo 36. Juoleikonsuo 9. Veteläsuo 23. Veteläsuo 37. Lylylamminsuo 10. Ruokosuo 24. Ruokosuo-Salmensuo 38. Isonniemenneva 11. Kylkisuo 25. Pahkaneva 39. Jänissuo 12. Kärppäsuo 26. Puolivälinneva 40. Haukilamminsuo 13. Soidinsuo 27. Linnanneva 14. Juosaho 28. Sarasuo

2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTOT 7 2.1 Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että useimmille tutkittaville soille laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan sijoittuvista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö 1984). Poikkilinjojen väli vaihtelee yleensä 200 ja 400 m :n välillä. Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 m :n välein. Linjoilta mitattiin lisäksi turpeen paksuus 50 m :n välein ; suon reunaosissa tiheämminkin. Useimmat tutkimuslinjat vaaittiin suon pinnan kaltevuussuhteiden selvittämiseksi. Osa pienialaisista soista on tutkittu hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi (s. 8), suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä ja rimpinen), mättäisyys (10 % :eina tasopinnasta) ja mättäiden keskimääräinen korkeus. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, mahdolliset hakkuut ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin 10 cm :n tarkkuudella pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla) (s. 8), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikolla), kosteus 5-asteikolla sekä kuituisuus (0-6-asteikolla). Lisäksi erotettiin mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi kunkin tutkimuspisteen ympäristö luodattiin 2 m :n syvyyteen asti kymmenessä eri kohdassa. 2.2 Laboratoriotutkimukset Useimmista soista, jotka soveltuvat kenttätutkimusten perusteella turvetuotantoon, otettiin suon koosta riippuen 1-3 pinnasta pohjaan ulottuvaa näytesarjaa laboratoriotutkimuksia varten. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin suon turvekerrostumia.

8 Suotyyppien, turvelajien ja lisätekijöiden lyhenteet ovat seuraavat : I Avosuot II Rämeet 1. Varsinainen letto VL 1. Lettoräme LR 2. Rimpiletto RIL 2. Ruohoinen sararäme RHSR 3. Ruohoinen saraneva RHSN 3. Varsinainen sararäme VSR 4. Varsinainen saraneva VSN 4. Lyhytkorsinevaräme LKNR 5. Rimpineva RIN 5. Tupasvillaräme TR 6. Lyhytkortinen neva LKN 6. Pallosararäme PSR 7. Kalvakkaneva KN 7. Korpiräme KR 8. Silmäkeneva SIN 8. Kangasräme KGR 9. Rahkaneva RN 9. Isovarpuräme IR 10. Luhtaneva LUN 10. Rahkaräme RR 11. Keidasräme KER III Korvet IV Muuttuneetsuotyypit 1. Lettokorpi LK 1. Ojikko OJ 2. Koivuletto KOL 2. Muuttuma MU 3. Lehtokorpi LHK 3. Karhunsammalmuuttuma KSMU 4. Ruoho- ja heinäkorpi RHK 4. Ruohoturvekangas RHTK 5. Kangaskorpi KGK 5. Mustikkaturvekangas MTK 6. Varsinainen korpi VK 6. Puolukkaturvekangas PTK 7. Nevakorpi NK 7. Varputurvekangas VATK 8. Rääseikkö RAK 8. Jäkäläturvekangas JATK 9. Kytöheitto KH 10. Pelto PE 11. Palaturpeen nostoalue PTA 12. Jyrsinturpeen nostoalue JTA Pääturvelajit Lisätekijät 1. Rahkaturve S 1. Tupasvilla (Eriophorum) ER 2. Sararahkaturve CS 2. Puuaines (Lignidi) L 3. Ruskosammalrahkaturve BS 3. Varpuaines (Nanolignidi) N 4. Saraturve c 4. Korte (Equisetum) EQ 5. Rahkasaraturve SC 5. Järviruoko (Phra gmites) PR 6. Ruskosammalsaraturve BC 6. Suoleväkkö (Scheuchzeria) SH 7. Ruskosammalturve B 7. Tupasluikka (Trichophorum) TR 8. Rahkaruskosammalturve SB 8. Raate (Menyanthes) MN 9. Sararuskosammalturve CB 9. Siniheinä (Molinia) ML 10. Järvikaisla (Scirpus) SP

9 Näytteistä määritettiin laboratoriossa ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C :ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC-200 -kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ). Osasta näytteistä on määritetty rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla. 2.3 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemäärillä painottaen. Todetut lieko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 m :n välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %) runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustuloksia on havainnollistettu karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin heikosti maatuneen (H 1-4) rahkavaltaisen pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus. Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta esittävät syvyyskäyrät 1 m :n välein sekä suon pinnan korkeuskäyrät peruskartalta 5 m :n välein. Joidenkin soiden tutkimuslinjastoista on laadittu kolmiulotteinen profiili, josta ilmenee suon pinnan ja pohjan korkeus merenpinnasta. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H 1-3) maatunut, vähän (H 4) maatunut sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H 5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen

1 0 Kuva 2. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.

1 1 yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m :n syvyyskerroksen osumat / 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on kuvattu symbolein (kuva 2). 3 SOIDEN YLEINEN KUVAUS Ähtärin maapinta-ala on 799,3 km 2. Tästä alasta on 20 ha ja sitä suurempia soita 18,0 % eli noin 14 400 ha. Vaasan läänissä on keskimäärin suota maa-alasta 20,5 % (Lappalainen ja Toivonen 1985). Suokuvioita on Ähtärissä kaikkiaan 165 kappaletta, ja niiden keskikoko on 87 ha. Yli 100 ha :n laajuista soita on 40 kappaletta. Suuralueellisesti Ähtäri kuuluu Pohjanmaan aapasuovyöhykkeeseen. Monet suot sijaitsevat vesistöjen äärellä tai niillä on ainakin pieni lampi. Suot ovat yleensä ainakin osittain ojitettuja. Laajoja luonnontilaisia suoalueita on vähän. Runsassoisin alue sijoittuu Ähtärin itä- ja koillisosaan, jossa suota on paikoin yli puolet maa-alasta (kuva 3).

Kuva 3. Soiden sijoittuminen Ähtärin kaupungin alueella. 1 2

4 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 1 3 Tässä osassa käsitellään tutkittujen soiden yleis- ja erikoispiirteitä sekä soveltuvuutta turvetuotantoon. Suokohtaisesti on tietoja mm. suon sijainnista, kulkuyhteyksistä, tutkimustarkkuudesta, yleisimmistä suotyypeistä, puustosta sekä ojituksesta. Suotyyppi- ja ojitustiedot kuvastavat tutkimushetken tilannetta. Suon pinnan keskikorkeus ja viettosuunta perustuvat vaaitusja/tai peruskarttatietoihin. Arviot kuivatusmahdollisuuksista ovat suuntaa-antavia. Jokaisesta suosta on suokartta. Useimmista linjoituksella tutkituista soista on ainakin selkälinjasta maatuneisuus- ja turvelajiprofili. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ovat taulukossa koko suon, yli 1 ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Lisäksi taulukossa on sarake, josta näkyy yli 1 ja 2 m :n syvän alueen turvemäärän osuus koko turvemäärästä. Joistakin soista on tiedot myös yli 1,5 m syvän alueen osalta. Yli 1,5 m syvän alueen tiedot on esitetty varsinkin silloin, kun suo on ojitettu, ja tämän alueen on katsottu suunnilleen vastaavan turvetuotantoon sopivaa aluetta. Suoselostuksissa on lisäksi maatuneisuus- ja pohjamaalajitiedot sekä turvelajien ja turvetekijöiden prosenttiset osuudet koko suon turvemäärästä. Liekoisuus on ilmoitettu yli 1 ja yli 2 m :n alueen osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on näyte- ja pistekohtaisesti taulukoituina sekä keskiarvoina vaihteluväleineen. Suluissa olevan pohjanäytteen arvoja ei ole laskettu mukaan keskiarvoihin. Suo soveltuu kasvuturvetuotantoon, jos sen pinnassa on laajahkolla alueella vähintään metri heikosti (H1-4) maatunutta rahkaturvetta, joka sisältää mahdollisimman vähän lisätekijöitä. Koska tällaiset alueet ovat nyt tutkituilla soilla hyvin pieniä tai puuttuvat kokonaan, ei yhtään suota ole suositeltu varsinaisesti kasvuturvetuotantoon.

1 4 Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelajikoostumuksesta, maatumisasteesta ja tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Rahkaturpeen katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H 4, kun taas saravaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminkin maatuneena. Paikallisesti voidaan toisinaan käyttää myös myös H 4 maatunutta rahkavaltaista turvetta polttoturpeena. Maatumisen edistyessä kasvaa myös kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mahdollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa osuutensa verran ja sintraantumalla toisinaan turvekattiloihin hankaloittaa samalla polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin 1976 ja 1982 (liite 1). Suon soveltuvus polttoturvetuotantoon riippuu oleellisesti edellä mainittujen turvetekijöiden lisäksi suotekijöistä. Niistä tärkeimpiä ovat käyttökelpoisen alueen pinta-ala, muoto, keskisyvyys, kuivatusmahdollisuudet sekä omistussuhteet. Varsinkin pienten tuotantoon soveltuvien alueiden käyttöön otolle ovat usein kynnyskysymyksiä suon sijainti kulutuskohteeseen nähden, tieyhteydet suolle sekä puuston laatu ja liekoisuus. Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaan teollinen turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turvetuotannossa turve voidaan tuottaa joko palatai jyrsinturpeena. Tuotantokenttien laajuus on vähintään useita kymmeniä hehtaareja. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :sta ylöspäin ja tuotantomuotona lähes aina polttoturpeen osalta palaturve. Tilakohtaisessa tuotannossa ei tuotantoalue ylitä viittä hehtaaria, ja turve käytetään omalla tai lähitiloilla. Palaturpeen raaka-aineen tulisi olla maatumisasteeltaan yli H 4 ja turvelajiltaan mielellään rahka- tai sekaturvetta (sekä rahkaa että saraa). Heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturve ei yleensä sovellu palaturpeeksi, ei myöskään puhdas saraturve, koska palojen koossapysymisessä on vaikeuksia. Palan koossapysymi-

1 5 seen vaikuttaa myös turpeen kosteus sekä palaturvekoneen ominaisuudet. Palaturvetuotanto soveltuu hyvin pienillekin tuotantoalueille, siten mm. monet hylätyt turvepellot sopivat tähän tarkoitukseen. Jyrsinturvetuotannossa yhtenäistä tuotantoaluetta tulisi olla vähintään 20 ha. Jyrsinturvemenetelmä ei ole kovin vaativa turvelajin ja maatumisasteen suhteen, ja siten myös heikosti maatunut pintakerros on helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sekä poltto- että kasvuturpeen tuottamisessa. Suota on suositeltu polttoturvetuotantoon, mikäli siltä löytyy vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yli 1 1/2 tai 2 m syvää yhtenäistä aluetta. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros ei saisi olla yli 0,6 m paksu. Paksu pintarahka on usein yksi merkittävimmistä esteistä palaturvetuotannon aloittamiselle. Pintarahkaa ei kuitenkaan ole vähennetty käyttökelpoista turvemäärää ilmoitettaessa, koska se useimmiten kuitenkin tuotetaan heikkolaatuisena polttoturpeena, jos suo otetaan turvetuotantoon. Käyttökelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty tilanteesta riippuen noin 0,5 m, joka vastaa suon pohjalle jäävää yleensä vaikeasti hyödynnettävissä olevaa runsastuhkaista kerrosta. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä täysin kuivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi on ilmoitettu käyttökelpoisen turpeen määrä (suo-m3 ), kuiva-aineen määrä (tn) ja energiasisältö 50 % :n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaaria kohden. Jos suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisällön arvioimisessa käytetty Mäkilän (1987) esittämää menetelmää. Myös niiltä soilta, jota ei varsinaisesti ole esitetty soveltuviksi turvetuotantoon, voi löytyä pienialaisia turpeen pientuotantoon soveltuvia alueita. Suokohtaiset yhteenvetotaulukot ovat tulosten tarkastelun yhteydessä.

1 6 1. Petäjäneva (kl. 2223 10, x = 6923,0, y = 2498,8) sijaitsee noin 20 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Itäreunaa sivuaa ajokelpoinen tie. Suolla on 43 tutkimuspistettä ja 33 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,4/10 ha (kuva 4). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 168-173 m, ja pinta viettää luoteeseen. Petäjäneva on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät suon pohjoispäästä läheiseen Pakarinjokeen. Petäjänevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 72 % havainnoista. Rämetyypeistä tupasvilla- ja rahkarämemuuttumat ovat tyypillisiä. Suon keskiosassa on lyhytkorsineva- ja rahkanevamuuttumia. Reunaosissa on kangasrämeojikoita ja -muuttumia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 32 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on pääasiassa harvahkoa tai keskitiheää mäntytaimikkoa. Taulukko 2. Petäjänevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 ------------ --- Koko suo 80 0,34 1.49 1,83 0,27 1,19 1,46 100 yli 1,0 m 57 0,40 1,95 2,35 0,23 1,11 1,34 92 yli 1,5 m 39 0,40 2.52 2,92 0,16 0,98 1,14 78 yli 2,0 m 30 0,40 2,90 3,30 0,12 0,87 0,99 68 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0 ja muun osan 6,2. Suurin turpeen paksuus, 4,4 m, on pisteessä A 850. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (40 %), hieta ja moreeni. Liejua on suon pohjalla ohuehko kerros pisteiden A 400 ja A 850 välisellä alueella (kuvat 5 ja 6).

19 Petäjänevan turpeista on rahkavaltaisia 68 % ja saravaltaisia 32 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 29 %, CS 39 %, C 4 % ja SC 28 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 52 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 11 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 4 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 55 %, C 30 %, ER 11 % ja L 2 %. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä niitä on keskimäärin 0,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %.

2 0 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 500 ja A 1000 on 1,7 % (vaihteluväli 0,7-5,0) kuivapainosta, ph-arvo 4,0 (3,1-5,1), vesipitoisuus märkäpainosta 91,1 % (89,2-94,7) ja kuivatilavuuspaino 89 kg/suo-m 3 (53-110). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,0 MJ/kg (18,6-23,4) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,17 % (0,07-0,70) kuivapainosta (taulukko 3).

Petäjänevan soveltuvuus turvetuotantoon 2 1 Turvetuotantoa haittaa paikoin paksuhko heikosti maatunut ja runsaasti tupasvillaa sisältävä rahkavaltainen pintakerros. Suon yli 1,5 m syvä n. 39 hain alue soveltuu välttävästi polttoturvetuotantoon. Jyrsinturvemenetelmä on suositeltavin tuotantomuoto. Käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,94 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,084 milj.tn. ja energiasisältö 1,76 milj. GJ eli 0,49 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 1,56 milj. GJ eli 0,43 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 24 100 suom3, kuiva-ainemäärä 2 150 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 11 000 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,46 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 1,5 kg. 2. Suurisuo (kl. 2223 10, x = 6927,7, y = 2496,2) sijaitsee noin 15 km Ähtärin keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu etelässä peltoihin ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Suon etelä- ja pohjoisosaan johtaa ajokelpoinen tie. Suolla on 77 tutkimuspistettä ja 64 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,1/10 ha (kuva 7). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 143-156 m, ja pinta viettää voimakkaasti kaakkoon. Suurisuo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät suon eteläpäästä etelään kohti Vähä-Vehkajärveä ja Vähä-Perännettä. Suurisuon yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme- ja varsinainen saranevamuuttuma. Tupasvillaräme- ja karhunsammalmuuttuma ovat myös tyypillisiä. Reunaosissa on mm. kangasräme-, kangaskorpi- ja pallosararämeojikoita ja muuttumia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 10 % ja mättäiden korkeus 2,6 dm. Puusto on yleensä keskitiheää ja riuku- tai pinotavara-asteella. Koivun ja männyn sekainen puusto on suolle tyypillinen.

Taulukko 4. Suurisuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. 2 3 Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 248 0,05 0.96 1.01 0,11 2,39 2,50 100 yli 1,0 m 96 0,03 1.73 1,76 0,03 1,66 1,69 68 yli 1,5 m 62 0,02 2.06 2,08 0.01 1,28 1,29 52 yli 2,0 m 31 0.00 2,48 2,48 0,00 0.77 0,77 31 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen ohuen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja muun osan 5,9. Suurin turpeen paksuus, 3,2 m, on pisteessä A 1100-100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta (53 %), moreeni (28 %), hiesu ja hiekka (kuvat 8 ja 9). Suurisuon turpeista on saravaltaisia 85 % ja rahkavaltaisia 15 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 4 %, CS 11 %, C 36 % ja SC 49 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 13 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 35 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 8 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 68 %, S 21 %, L 7 %, ER 2 % ja N 1 %. Liekoja on yli 1 m syvällä alueella 0-1 m :n syvyydessä erittäin vähän, keskimäärin 0,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 300 ja A 700 on 4,5 % (vaihteluväli 3,0-8,7) kuivapainosta, ph-arvo 4,7 (3,5-5,3), vesipitoisuus märkäpainosta 90,3 % (87,4-91,9) ja kuivatilavuuspaino 95 kg/suo-m 3 (81-110). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,0 MJ/kg (19,9-21,8) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,23 % (0,17-0,33) kuivapainosta (taulukko 5).

26 Suurisuo soveltuu polttoturvetuotantoon. Koska turve on monin paikoin hyvin saravaltaista, voi palaturvetuotannossa olla vaikeuksia palan koossa pysymisessä. Yli 1,5 m syvän 62 ha:n alueen käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,98 milj. suo-m 3, kuivaainemäärä 0,093 milj.tn. ja energiasisältö 1,95 milj. GJ eli 0,54 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 1,73 milj. GJ eli 0,48 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 15 800 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1500 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 7740 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,49 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 4,3 kg.

2 7 3. Kivineva (kl. 2223 11, x = 6930,5, y = 2495,4) sijaitsee Virtain vastaisella rajalla noin 14 km Ähtärin keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Suon läheisyyteen johtaa metsäautotie. Suolla on 30 tutkimuspistettä ja 21 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,4/10 ha (kuva 10). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 150-155 m, ja pinta viettää pohjoiseen ja koilliseen. Kivineva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät pohjoispäästä Jauhojärveen ja koillisosasta Isoon Haapajärveen. Taulukko 6. Kivinevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 56 0,12 0,86 0.98 0.07 0,48 0.55 100 yli 1,0 m 24 0.16 1,42 1,58 0,04 0.34 0.38 69 yli 1.5 m 12 0.17 1,83 2,00 0.02 0,22 0,24 44 yli 2,0 m 6 0,17 2,00 2,17 0,01 0,12 0,13 24 Kivinevan yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme- ja tupasvillarämemuuttuma. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 15 % ja mättäiden korkeus 1,5 dm. Puusto on yleensä mäntyvaltaista harvahkoa tai keskitiheää taimikkoa ja harvennusmetsikköä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja muun osan 6,8. Suurin turpeen paksuus, 2,6 m, on pisteessä A 400. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiesu ja hieta (kuva 11). Kivinevan turpeista on saravaltaisia 65 % ja rahkavaltaisia 35 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 4 %, CS 31 %, C 12 % ja SC 53 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 22 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 22 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 35 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 49 %, S 35 %, N 6 %, L 4 % ja ER 4 %.

2 8 Liekoja on yli 1 m :n syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä runsaasti, keskimäärin 3,4 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä runsaasti, 3,2 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 400 on 3,5 (vaihteluväli 1,9-12,2) kuivapainosta, ph-arvo 4,1 (3,5-5,1), vesipitoisuus märkäpainosta 88,8 % (84,2-92,2) ja kuivatilavuuspaino 105 kg/suo-m 3 (77-161). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,9 MJ/kg (20,2-22,9) ja 50 % :n kosteudessa 9,7 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,19 % (0,15-0,37) kuivapainosta (taulukko 7).

3 0 Kivinevan soveltuvuus turvetuotantoon Turvelajin ja maatumisasteen puolesta suo soveltuu pienimuotoiseen polttoturvetuotantoon, mutta korkea liekoisuus ja paikoin kookas puusto heikentävät oleellisesti tuotannon kannattavuutta. Mikäli suo kuitenkin halutaan polttoturvetuotantoon ovat käyttökelpoiset turvevarat yli 1,5 m syvällä 12 ha :n alueella 0,18 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,019 milj. tn. ja energiasisältö 0,42 milj. GJ eli 0,12 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,37 milj. GJ eli 0,10 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 15 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1580 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 8330 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,56 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 3,6 kg.

31 4.Saunaneva (kl. 2223 11, x = 6931,1, y = 2493,1) sijaitsee noin 16 km Ähtärin keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu luoteessa kallioisiin moreenimäkiin ja Karjunevaan. Muualla sitä reunustaa loivapiirteinen moreenimaasto. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Eteläpään poikki kulkee paikallistie. Suolla on 38 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,1/10 ha (kuva 12). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 162-166 m, ja pinta viettää lounaaseen. Saunaneva on suurimmaksi osaksi ojitettu. Pohjoispäässä on pieni ojittamaton alue. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät suon lounaisosasta länteen ja etelään kohti Heikinlampea ja Ison Niemolampea. Saunasuon yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosissa tupasvillarämemuuttuma, rahkaneva- ja rahkarämeojikko. Matalilla reunaalueilla ovat kangasräme- ja pallosararämemuuttumat tyypillisiä. Ojittamattomalla alueella on rahkanevaa ja lyhytkorsinevaa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 35 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on rämealueilla harvahkoa tai keskitiheää kehitysluokaltaan vaihtelevaa männikköä. Taulukko 8. Saunanevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 - % Koko suo 74 0,32 0,35 0.67 0,24 0,26 0,50 100 yli 1,0 m 16 0,44 0,81 1.25 0,07 0,13 0,20 40 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,6 ja muun osan 7,8. Suurin turpeen paksuus, 1,8 m, on pisteessä A 900-100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (65 %) ja moreeni. Saunanevan turpeista on rahkavaltaisia 73 % ja saravaltaisia 27 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 47 %, CS 26 % ja SC 27 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 44 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 29 %.

3 2 Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 63 %, C 24 %, ER 8 % ja L 5 %. Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä kohtalaisesti, keskimäärin 2,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä erittäin vähän, 0,2 %. Saunanevan soveltuvuus turvetuotantoon Suo on liian matala soveltuakseen turvetuotantoon.

3 3 5. Karjuneva (kl. 2223 11, x = 6931,8, y = 2492,5) sijaitsee noin 14 km Ähtärin keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu idässä moreenisaarekkeisiin, kaakossa Saunanevaan ja muualla loivaan moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat heikot. Suon lähelle ei tule ajokelpoista tietä. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 19 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,1/10 ha (kuva 13). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 162-165 m, ja pinta viettää länteen ja lounaaseen. Karjuneva on osittain ojitettu. Suon keskiosa on luonnontilassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurin osa vesistä virtaa laskuojaa myöten lounaaseen läheiseen Heikinlampeen. Pohjoispäästä lähtee laskuoja kohti Jauhojärveä.

3 4 Karjuneva on pääasiassa rahkanevaa. Reunaosissa ja eteläpäässä esiintyy myös rahka-, isovarpu- ja tupasvillarämettä sekä näiden ojikkomuotoja. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 50 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on rämealueilla harvaa tai keskitiheää kehitysluokaltaan vaihtelevaa männikköä. Taulukko 9. Karjunevan eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyysalue Pintaala (ha) pintak. H1-4 S-t Keskisyvyys H1-10 C-t H5-10 S-t (m) yht. H1-10 Turvemäärä (mi lj. suo-m 3 ) pintak. H1-10 C-t yht. % H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 41 0,34 0,44 0,78 0,14 0,18 0,32 100 yli 1,0 m 11 0.63 0,73 1,36 0,07 0,08 0,15 47 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,3 ja muun osan 7,6. Suurin turpeen paksuus, 1,9 m, on pisteessä A 400 + 0. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Karjunevan turpeista on rahkavaltaisia 81 % ja saravaltaisia 19 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 50 %, CS 31 % ja SC 19 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 32 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 23 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 5 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 71 %, C 18 %, ER 6 %, L 4 % ja N 1 %. Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä vähän, keskimäärin 1,9 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Karjunevan soveltuvuus turvetuotantoon Ohut turvekerros estää suon käytön turvetuotantoon. 6. Silmäsuo (kl. 2241 01, x = 6925,6, y = 2503,6) sijaitsee noin 15 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu kiviseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Länsireunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 43 tutkimuspistettä ja 36 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 6,1/10 ha (kuva 14).

3 5 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 161-167 m, ja pinta viettää pohjoiseen ja luoteeseen. Silmäsuo on suureksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat melko hyvät. Laskuojat viettävät luoteeseen kohti Myllypuroa.

3 6 Silmäsuon yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 87 % havainnoista. Tyypillisimpiä ovat tupasvillaräme ja varsinainen sararäme sekä näiden ojikko- ja muuttuma-asteet. Luonnontilaisilla alueilla (A 700-1200) on tupasvillarämeen ohella rahkarämettä ja -nevaa sekä lyhytkorsinevaa. Reunaosissa ovat karut kangasräme- ja pallosararämeojikot yleisiä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 21 % ja mättäiden korkeus 2,5 dm. Puusto on rämealueilla mäntyvaltaista, yleensä harvaa ja vajaatuottoista. Taulukko 10. Silmäsuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 71 0.27 1,22 1,49 0.19 0,87 1,06 100 yli 1,0 m 43 0,35 1,81 2,16 0,15 0,78 0,93 88 yli 2,0 m 22 0.41 2,50 2,91 0,09 0,55 0,64 60 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,4 ja muun osan 6,7. Suurin turpeen paksuus, 5,6 m, on pisteessä A 500 + 100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (87 %) ja hiekka (kuvat 15 ja 16). Silmäsuon turpeista on rahkavaltaisia 55 % ja saravaltaisia 45 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 29 %, CS 26 %, C 17 % ja SC 28 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 33 % ja puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 17 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 48 %, C 42 %, ER 7 % ja L 3 %. Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä kohtalaisesti, keskimäärin 2,3 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %.

3 8 Silmäsuon soveltuvuus turvetuotantoon Suolla on paikoin paksu rahkainen pintakerros, joka sisältää runsasti tupasvillan jäänteitä. Suon yli 2 m syvä 22 ha:n alue soveltuu välttävästi polttoturvetuotantoon. Käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,53 milj. suo-m 3 ja laskennallinen energiasisältö 0,90 milj. GJ eli 0,25 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,80 milj. GJ eli 0,22 milj. MWh. 7.Niinisuo (kl. 2241 02, x = 6932,2, y = 2503,9) sijaitsee noin 9 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu lännessä peltoihin ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Länsireunaa sivuaa paikallistie. Suolla on 54 tutkimuspistettä ja 48 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,8/10 ha (kuva 17).

39 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 163-173 m, ja pinta viettää länteen ja lounaaseen. Niinisuo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Laskuojat lähtevät suon länsireunasta Hautapuroon ja sen kautta länteen Peränteeseen. Niinisuon yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 78 % havainnoista. A-linjaston alueen yleisin suotyyppi on tupasvillarämemuuttuma. A 1000 ja A 1300 välisen alueen pohjois-

4 0 puolella on rahkarämettä. Matalilla reunaosilla on kangasrämeja korpiojikoita ja muuttumia sekä varsinaista sararämemuuttumaa. B-linjan alueen tyypillisimmät suotyypit ovat tupasvillarämemuuttuma ja mustikkaturvekangas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 15 % ja mättäiden korkeus 2,4 dm. Puusto on suon keskiosien rämealueilla yleensä harvahkoa tai keskitiheää ja vajaatuottoista tai riukuasteella. Reunaosissa ja B-linjalla puusto on kookkaampaa ja kuusi ja koivu yleistyvät. Taulukko 11. Niinisuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 142 0.18 0,73 0,91 0,25 1.04 1.29 100 yli 1,0 m 45 0.29 1,29 1,58 0,13 0.58 0,71 55 yli 1,5 m 23 0,43 1,57 2,00 0,10 0,36 0,46 36 yli 2,0 m 14 0,64 1.57 2,21 0.09 0,22 0,31 24 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,3 ja muun osan 5,9. Suurin turpeen paksuus, 2,5 m, on pisteessä A 1000-100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (46 %) ja hiekka (24 %) (kuvat 18-20). Niinisuon turpeista on rahkavaltaisia 50 % ja saravaltaisia 50 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 18 %, CS 32 %, C 8 % ja SC 42 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 34 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 39 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 44 %, C 43 %, ER 6 % ja L 7 %. Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä runsaasti, keskimäärin 3,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,9 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä kohtalaisesti, 2,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 1,6 %.

4 2 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 1200 on 2,3 % (vaihteluväli 1,6-3,2) kuivapainosta, ph-arvo 3,8 (3,4-4,3), vesipitoisuus märkäpainosta 91,3 % (88,2-94,0) ja kuivatilavuuspaino 90 kg/suo-m 3 (81-120). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 22,0 MJ/kg (18,5-23,5) ja 50 % :n kosteudessa 9,8 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 % (0,15-0,21) kuivapainosta (taulukko 12).

4 4 Niinisuon soveltuvuus turvetuotantoon Suon yli 1,5 m syvä 23 ha :n alue soveltuu varauksin polttoturvetuotantoon. Haittana on paksuhko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka sopisi mm. turvepehkuksi. Käyttökelpoiset polttoturvevarat ovat 0,34 milj. suo-m 3 (pintarahka mukana), kuiva-ainemäärä 0,031 milj. tn. ja energiasisältö 0,68 milj. GJ eli 0,19 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,61 milj. GJ eli 0,17 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 14 700 suom 3, kuiva-ainemäärä 1340 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 7400 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,50 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 2,1 kg. 8. Suolamminneva (kl. 2241 01, 02, x = 6930,5, y = 2506,3) sijaitsee noin 10 km Ähtärin keskustasta etelään. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Luoteisosassa on peltoja. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Länsireunaa sivuaa metsäautotie. Suolla on 65 tutkimuspistettä ja 54 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 ha (kuva 21). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 175-186 m, ja pinta viettää voimakkaasti pohjoiseen. Suolamminneva on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Suolla olevat lammet haittaavat perusteellista kuivatusta. Laskuojat lähtevät pohjoispäästä Vehkapuroon, joka laskee pohjoiseen Ouluveteen. Suolamminnevan yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 75 % havainnoista. Luoteisosassa pisteelle A 900 on varsinainen sararämemuuttuma vallitseva suotyyppi.

4 5 Keskiosassa on tupasvillaräme-, rahkaräme- ja paikoin myös varsinaista saranevamuuttumaa. Eteläosassa ja A 1850 -poikkilinjalla on lyhytkorsineva- ja rahkanevamuuttumaa. Suon reunaosissa on usein varsinaista sararämemuuttumaa, korpirämettä tai pallosararämemuuttumaa.

Taulukko 13. Suolamminnevan eri syvyysalueiden pinta-alat, 4 6 keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala (ha) pintak. H1-4 S-t H1-10 C-t H5-10 S-t yht. H1-10 pintak. H1-4 S-t H1-10 C-t H5-10 S-t yht. H1-10 % Koko suo 158 0,20 2,11 2,31 0,32 3,33 3,65 100 yli 1,0 m 123 0,25 2.55 2,80 0,30 3.14 3,44 95 yli 2.0 m 94 0.26 2,95 3.21 0,25 2,77 3,02 83 Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 23 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Puusto on harvahkoa tai keskitiheää ja kehitysluokaltaan vaihtelevaa. Mänty on valtapuulaji, mutta reunaosissa on paikoin kuusta ja koivua runsaasti. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,4 ja muun osan 5,8. Suurin turpeen paksuus, 6,3 m, on pisteessä A 1850 + 300. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (73 %) ja hieta. Liejua on suon pohjalla Suolammen ympärillä (kuvat 22 ja 23). Suolamminnevan turpeista on saravaltaisia 72 % ja rahkavaltaisia 28 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 12 %, CS 16 %, C 25 % ja SC 47 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 21 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 16 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 2 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 61 %, S 30 %, ER 3 %, L 3 % ja EQ 1 %. Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä vähän, keskimäärin 1,2 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 1,0 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,2 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 900, A 1850 ja A 1500-300 on 2,2 % (0,9-5,8) kuivapainosta, ph-arvo 4,0 (3,2-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 91,3 % (84,0-94,4) ja kuivatilavuuspaino 85 kg/suo-m 3 (57-161). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,1 MJ/kg (18,1-23,7) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,16 % (0,07-0,38) kuivapainosta (taulukko 14).

50 Suolamminnevan soveltuvuus turvetuotantoon Suokuvion rikkonaisuus sekä lampien kuivatusvaikeudet heikentävät Suolamminnevan käyttökelpoisuutta turvetuotantoon. Mikäli lampien osittainen kuivattaminen on mahdollista, on suolla polttoturvetuotantoon soveltuvaa yli 2 m syvää aluetta noin 80 ha. Käyttökelpoiset turvevarat ovat 2,16 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,184 milj. tn. ja energiasisältö 3,88 milj. GJ eli 1,08 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 3,42 milj. GJ eli 0,95 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 27 000 suom3, kuiva-ainemäärä 2300 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 11 870 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,44 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 1,9 kg. 9. Veteläsuo (kl. 2241 03, x = 6943,9, y = 2503,4) sijaitsee noin 5 km Ähtärin keskustasta pohjoiseen. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon,. Kulkuyhteydet ovat kohtalaisen hyvät. Kaakkoisreunaa sivuaa maantie. Suolla on 49 tutkimuspistettä ja 45 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 5,1/10 ha (kuva 24). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 183-192 m, ja pinta viettää luoteesta ja kaakosta kohti suon keskiosaa. Veteläsuo on kokonaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät. Suon etelä- ja pohjoisosan vedet virtaavat ojia myöten Rajalampeen, josta lähtee laskuoja (Vantuspuro) länteen kohti Alainen-Sappiota. Veteläsuon yleisin suotyyppi on varsinainen sararämemuuttuma, jota on 65 % havainnoista. Muita suotyyppejä ovat mm. tupasvillarämemuuttuma ja varsinainen saranevamuuttuma. Reunaosissa on monin paikoin kangaskorpimuuttumaa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 14 % ja mättäiden korkeus 2,3 dm. Puusto on mäntyvaltaista ja kehitysluokaltaan vaihtelevaa joskin osin vajaatuottoista. Paikoin koivua on runsaasti. Tiheysluokka vaihtelee harvahkosta keskitiheään.

5 2 Taulukko 15. Veteläsuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 97 0,21 1,35 1,56 0,20 1.31 1.51 100 yli 1.0 m 75 0,25 1.59 1.84 0.19 1,19 1,38 91 yli 1,5 m 46 0,30 1,98 2,28 0,14 0,91 1,05 70 yli 2,0 m 30 0,30 2,30 2,60 0.09 0,69 0.78 52 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5, 2. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja muun osan 5,4. Suurin turpeen paksuus, 6,1 m, on pisteessä A 1000 + 50. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni (kuva 25.) Veteläsuon turpeista on saravaltaisia 78 % ja rahkavaltaisia 22 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 8 %, CS 14 %, C 22 % ja SC 56 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 13 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 18 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 15 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 61 %, S 28 %, L 3 %, N 3 % ja ER 2 %. Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä erittäin vähän, keskimäärin 0,5 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,3 ja 1-2 m :n syvyydessä 0,4 %. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 900 on 3,8 % (vaihteluväli 2,6-7,6) kuivapainosta, ph-arvo 5,0 (4,0-5,7), vesipitoisuus märkäpainosta 92,9 % (90,7-93,7) ja kuivatilavuuspaino 69 kg/suo-m 3 (62-81). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,5 MJ/kg (20,8-22,3) ja 50 % :n kosteudessa 9,5 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,19 % (0,18-0,23) kuivapainosta (taulukko 16).

5 4 Veteläsuon soveltuvuus turvetuotantoon Suon yli 1,5 m syvä 46 ha :n alue soveltuu polttoturvetuotantoon. Näytteiden mukaan tilavuuspaino on melko alhainen, mikä merkitsee myös suokuutiolle pientä energiasisältöä. Käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,82 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,057 milj. tn ja energiasisältö 1,23 milj. GJ eli 0,34 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 1,08 milj. GJ eli 0,30 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 17 800 suo-m3, kuiva-ainemäärä 1240 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 6520 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n kosteudessa on keskimäärin 0,36 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 2,6 kg. 10.Ruokosuo (kl. 2241 03, x = 6946,3 y = 2503,7) sijaitsee noin 7 km Ähtärin keskustasta pohjoiseen. Suo rajoittuu idässä peltoihin ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Länsireunaa sivuaa paikoin maantie. Lisäksi suolle johtaa tilusteitä. Suolla on 39 tutkimuspistettä ja 43 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,6/10 ha (kuva 26).

56 Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 168-183,5 m, ja pinta viettää voimakkaasti itään. Ruokosuo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Pieni ojittamaton alue sijaitsee suon pohjoisosassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Ojat laskevat itään Ähtärinjärveen. Ruokosuon yleisin suotyyppi suon eteläosassa on varsinainen sararämemuuttuma. Tupasvillarämemuuttuma ja -ojikko yleistyvät pohjoiseen päin mentäessä. Paikoin on myös isovarpu- ja rahkarämeojikoita ja -muuttumia. Reunaosissa ovat ohutturpeiset kangaskorvet, varsinaiset korvet ja pallosararämeojikot ja -muuttumat yleisiä. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 16 % ja mättäiden korkeus 2,2 dm. Puusto on suon keskiosissa mäntyvaltaista, mutta reunaosissa koivu ja kuusi yleistyvät. Kehitysluokka vaihtelee taimikosta vajaatuottoiseen, ja tiheysluokista harvahko ja keskitiheä ovat yleisimmät. Taulukko 17. Ruokosuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. ------------------------------------------------------------------------------------------ Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. % (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 150 0,17 0,95 1,12 0,25 1.43 1,68 100 yli 1,0 m 48 0,42 1.83 2.25 0,20 0,88 1,08 64 yli 2,0 m 27 0,59 2,30 2,89 0,16 0,62 0,78 46 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,8 ja muun osan 6,5. Suurin turpeen paksuus, 3,5 m, on pisteessä A 1200-100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (46 %), hiekka (42 %) ja hieta (kuvat 27 ja 28). Ruokosuon turpeista on saravaltaisia 59 % ja rahkavaltaisia 41 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 16 %, CS 25 %, C 13 % ja SC 46 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 22 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 40 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 10 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat C 44 %, S 39 %, L 9 %, ER 5 %, N 1 % ja PR 1 %.

5 8 Liekoja on yli 1 m syvällä suoalueella 0-1 m :n syvyydessä vähän, keskimäärin 1,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,3 %. Yli 2 m syvällä alueella liekoja on 0-1 m :n syvyydessä 0,6 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,1 %.

5 9 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 1600 on 4,0 % (vaihteluväli 2,5-5,1) kuivapainosta, ph-arvo 5,1 (4,0-5,4), vesipitoisuus märkäpainosta 92,2 % (90,6-93,5) ja kuivatilavuuspaino 78 kg/suo-m 3 (66-90). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 21,1 MJ/kg (20,7-21,6) ja 50 % :n kosteudessa 9,3 MJ/kg. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,18 % (0,15-0,19) kuivapainosta (taulukko 18). Ruokosuon soveltuvuus turvetuotantoon Suolla on paikoin paksuhko heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros, joka on polttoturvetuotannon kannalta haittaava tekijä. Siksi suon yli 2 m syvä 27 ha :n alue soveltuu vain välttävästi polttoturvetuotantoon. Käyttökelpoiset turvevarat ovat noin 0,62 milj. suo-m 3, kuiva-ainemäärä 0,048 milj. tn. ja energiasisältö 1,01 milj. GJ eli 0,28 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna energiasisältö on 0,89 milj. GJ eli 0,25 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 23 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1780 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 9260 MWh. Yhden suokuutiometrin energiasisältö 50 % :n

% 6 0 kosteudessa on keskimäärin 0,40 MWh. Tuhkaa yhdessä suokuutiossa on keskimäärin 3,1 kg. 11. Kylkisuo (kl. 2241 03, 06, x = 6944,9, y = 2509,5) sijaitsee noin 9 km Ähtärin keskustasta koilliseen. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Pohjoispäässä ja länsireunassa on peltoja. Kulkuyhteydet ovat tyydyttävät. Pohjoispään poikki kulkee ajokelpoinen tie. Suolla on 68 tutkimuspistettä ja 66 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,7/10 ha (kuvat 29 ja 30). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 182-189 m. Kylkisuo on suureksi osaksi ojitettu. Suon pohjois- ja keskiosassa on kaksi pienialaista ojittamatonta aluetta. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät. Eteläpäästä lähtee laskuoja Valkeiseen samoin suon keskeltä länteen Ähtärinjärveen. Kylkisuon yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 76 % havainnoista. Rämeistä tupasvillarämeojikot ovat vallitsevia, mutta myös sararämemuuttumia on eri puolilla suota. Luonnontilaisilla alueilla on tupasvillarämeen ohella rahkanevaa, lyhytkorsinevaa ja isovarpurämettä. Reunaosissa esiintyy yleisesti turvekankaita ja pallosararämemuuttumia. Paikoin on myös kangaskorpia. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 28 % ja mättäiden korkeus 2,0 dm. Puusto on rämealueilla yleensä harvaa tai keskitiheää ja kehitysluokaltaan vajaatuottoista tai taimikkoa. Taulukko 19. Kylkisuon eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät. Syvyys- Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 alue ala pintak. H1-10 C-t yht. pintak. H1-10 C-t yht. (ha) H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 H1-4 S-t H5-10 S-t H1-10 Koko suo 186 0,54 1.22 1.76 1.01 2,27 3,28 100 yli 1,0 m 133 0.71 1.58 2,29 0,95 2.10 3.05 93 yli 2,0 m 85 0,89 1,86 2,75 0,76 1,58 2,34 71 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen paikoin paksuhkon rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja muun osan 7,0. Suurin turpeen paksuus, 5,1 m, on pisteessä A 500. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (89 %), hiesu ja hiekka (kuvat 31 ja 32).