GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turveraportti 228 Turvetutkimus Timo Suomi ISOKYRÖSSÄ TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVAVARAT Osa I Abstract : The peat resources of Isokyrö and their potential use KUOPIO 1989
Suomi.Timo1989. Isokyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat, Osa I. Geologian tutkimuskeskus, Turveraportti 228. 69 sivua, 28 kuvaa, 28 taulukkoa ja 2 liitettä. Abstract : The peat resources of Isokyrö and their potential use. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 228. Geological Survey of Finland investigated the quantity and quality of the industrially exploitable peatlands in the municipality of Isokyrö in 1984 and 1985. Altogether 1605 hectares of peatland were studied. This area covers 13 % of the municipalitys land area. The total peatland area suitable for fuel peat production is 132 hectares. Useful peat resources are 1,82 million m 3 in situ. The energy content equals to 0,69 million MWh as calculated for 50 % moisture content. The area suitable for horticultural peat production is 311 hectares, containing about 3,72 million m 3 of peat in situ. The average depth of peat deposits is 1,4 m, including 0,7 m of slightly humified surfical layer. The total amount of peat of the studied peatlands is 22,62 million m 3. Area deeper than 2 m contains 8,72 million m 3 or 39 % of the total reserves including 3,86 million m 3 of fuel peat. 75 % of the peat layers are Sphagnum predominant and rest of the peat is Carex predominant. The average net calorific value of dry peat is 19.8 MJ/kg and 8,7 MJ/kg when calculated for 50 % moisture content. The average bulk density of the samples is 83 kg/m 3 in situ, moisture content 91,5 % of wet weight, ph-value 3,9 and ash content 1,9 %. Key words : bog, peat, inventory, fuel peat production, horticultural peat, Isokyrö. Timo Suomi Geological Survey of Finland P.O. Box 237 SF-70101 KUOPIO Finland ISBN 951-690-333-9 ISSN 0782-8527
SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA AINEISTO 5 2.1 Kenttätutkimukset 5 2.2 Laboratoriotutkimukset 7 2.3 Tutkimusaineiston käsittely 7 3 TURPEEN ERI KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET 9 4 ALUEEN LUONNONOLOT 11 4.1 Maa- ja kallioperä 11 4.2 Soiden yleinen kuvaus 11 5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS LIITTEET TURVETUOTANTOON 12 6 TULOSTEN TARKASTELU 56 6.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä 56 6.2 Suotyypit 56 6.3 Turvelajit ja turvetekijät 60 6.4 Maatuneisuus 60 6.5 Liekoisuus 60 6.6 Pohjamaalajit ja liejut 62 6.7 Happamuus 62 6.8 Tuhkapitoisuus 62 6.9 Vesipitoisuus 62 6.10 Kuivatilavuuspaino 62 6.11 Lämpöarvo 63 6.12 Energiasisältö 63 7 TURVETUOTANTOON SOVELTUVAT SUOT 64 8 YHTEENVETO 68 9 KIRJALLISUUS 69
5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on tutkinut turpeen soveltuvuutta teolliseen käyttöön Isonkyrön alueella vuosina 1984 ja 1985. Päätarkoituksena on ollut turvetuotantoon soveltuvien alueiden ja niiden hyödynnettävissä olevien turvemäärien selvittäminen. Vuonna 1984 tutkittiin (J. Kokon johdolla) kaksi suota ja 1985 (E. Raikamon johdolla) yhdeksän suota yhteispinta-alaltaan 1605 ha. Tutkittujen soiden sijainti on esitetty kuvassa 1. 2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA -AINEISTO 2.1 Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset suoritettiin siten, että tutkittavalle suolle laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan olevista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö, 1984). Poikkilinjojen väli on yleensä 400 m. Tutkimuspisteet ovat linjastolla 100 m :n välein ja reunaosissa usein tiheämminkin. Linjoilta mitattiin lisäksi turpeen paksuus 50 m :n välein. Tutkimuslinjat on vaaittu ja korkeudet pyritty mahdollisuuksien mukaan sitomaan valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen) sekä mättäiden peittävyysprosentti ja mättäisyyden keskimääräinen korkeus. Edelleen huomioitiin puuston puulajisuhteet, tiheysluokka, kehitysluokka ja mahdolliset hakkuut. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin pääturvelaji sekä mahdollisten lisätekijöiden määrä (6-asteikolla). Turpeen maatuneisuus määritettiin von Postin maastotöihin soveltuvalla menetelmällä (10-asteikko). Lisäksi määritettiin kosteus (5- asteikolla) ja kuituisuus (0-6 -asteikolla) sekä mahdolliset liejukerrokset ja pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi luodattiin kahden metrin tangolla kymmenen kertaa kunkin tutkimuspisteen ympärillä. Lieko-osumat kirjattiin ja liekoisuus laskettiin ns. Pavlovin menetelmällä.
6 Kuva 1. Isonkyrön alueella tutkitut suot. sivu sivu sivu 1. Välkinneva 18 5. Järvineva 37 2. Lamminneva 23 6. Kotoneva 40 9. Tursonneva 49 3. Kempinneva 28 7. Ritaalanneva 43 10. Kaaranneva 53 4. Jäkäläneva 33 8. Vöyrinkytö 46 11. Ymmyräisneva 56
7 2.2 Laboratoriotutkimukset Laboratoriotutkimuksia varten otettiin 10 suolta tilavuustarkat näytteet. Näytteistä määritettiin laboratoriossa pharvo, vesipitoisuus painoprosentteina ( 105 C :ssä kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina kuivapainosta (815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) sekä osasta näytteitä lämpöarvo LECO AC 200 kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin lisäksi kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ). 2.3 Tutkimusaineiston käsittely Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen. Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärät, jotka yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemääriin painottaen. Liekoisuusprosentit on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin heikosti maatuneen (H1-4) pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus. Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta esittävät syvyyskäyrät yleensä 1 m :n välein. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti (H1-3) maatunut, vähän (H4) maatunut, kohtalaisesti (H5-6) maatunut ja hyvin maatunut (H7-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella
8 esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m syvyyskerroksen/ 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit on esitetty symbolein (Liite 1). Yhteenvetotaulukot ovat sivuilla 57-59, 61, 64 ja 67. Suokohtaiset taulukot ovat suoselostusten yhteydessä. Suoselostusten yhteydessä on esitetty myös laboratoriomääritysten tulokset ja suon soveltuvuus turvetuotantoon.
9 3 TURPEEN ERI KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET Turpeen pääkäyttömuodot ovat poltto- ja kasvuturve, joiden raaka-ainevaatimukset ovat hyvin erilaiset. Tässä kappaleessa käsitellään yleisesti turpeen eri käyttömuotoja ja niiden raaka-ainevaatimuksia keskittyen poitto- ja kasvuturpeeseen. Soiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon riippuu mm. turvelaj ikoostumuksesta, maatumisasteesta j a tuhkapitoisuudesta. Maatumisen edistyessä kasviaineksen hiilipitoisuus lisääntyy ja lämpöarvo kasvaa. Maatuminen vaikuttaa turpeen lämpöarvoon myös siten, että kuivatilavuuspainon suuretessa energiasisältö tilavuusyksikköä kohden kasvaa. Rahkaturpeen katsotaan soveltuvan polttoturpeeksi, jos sen maatumisaste on korkeampi kuin H4 kun taas saravaltainen turve sopii polttoturpeeksi heikomminkin maatuneena. Olosuhteista riippuen käytetään myös H4 maatunutta rahkavaltaista turvetta toisinaan poittoturpeena. Maatumisen edistyessä kasvaa kivennäisaineksen (tuhkan) osuus turpeessa. Tuhkapitoisuutta kasvattaa myös tulvan suolle mahdollisesti tuoma kivennäisaines. Tuhka alentaa lämpöarvoa osuutensa verran ja sintraantumalla kattiloihin hankaloittaa samalla polttoa. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta polttoaineeksi nojaudutaan Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin (1976 ja 1982, Liite 2). Turpeen tuotantokustannuksiin vaikuttavia seikkoja edellä mainittujen turvetekijöiden ohella ovat suotekijät, joista tärkeimpiä ovat suon sijainti kulutuskohteeseen nähden ja tieyhteydet. Myös puuston laatu ja liekoisuus vaikuttavat tuotantokustannuksiin. Muita huomioon otettavia seikkoja arvioitaessa suon kelpoisuutta turvetuotantoon ovat mm. turvekerrostuman paksuus, suon koko ja muoto, pohjamaan laatu, kuivatusmahdollisuudet ja ilmastolliset olosuhteet. Palaturpeen raaka-aineen tulisi olla maatumisasteeltaan yli H4 ja turvelajiltaan mielellään rahka- tai sekaturvetta (sekä rahkaa että saraa). Heikosti maatunut pintaturve ei yleensä sovellu palaturpeeksi, samoin erittäin hyvin maatunut puhdas saraturve aiheuttaa usein vaikeuksia palan koossapysymisessä. Palaturvetuotanto soveltuu hyvin pienillekin tuotantoalueille. Siten mm. monet hylätyt turvepellot soveltuvat palaturvetuotantoon.
10 Jyrsinturvetuotanto vaatii laajahkoja tuotantokenttiä ja melko kalliita koneinvestointeja. Jyrsinturvemenetelmä ei ole kovin vaativa turvelajin ja maatumisasteen suhteen, ja sillä on myös heikosti maatunut pintakerros helposti hyödynnettävissä. Menetelmää käytetään laajasti sekä poltto- että kasvuturpeen tuottamisessa. Kasvuturpeena käytetään pääasiassa heikosti maatunutta rahkaturvetta. Hyvältä kasvuturpeelta vaaditaan alhaista maatumisastetta, korkeaa vaihtokapasiteettia ja hyvää vedenpidätyskykyä. Lisäksi turpeen lisätekijöitä tulee olla mahdollisimman vähän. Edellä mainitut vaatimukset täyttävät parhaiten Acutifolia-ryhmän rahkaturpeet heikosti maatuneena (H1-3). Vanhastaan turvetta on käytetty maanparannusaineena ja kuivikeaineena (turvepehku) karjataloudessa. Kuiviketurpeeksi soveltuu parhaiten heikosti maatunut rahkavaltainen turve. Raaka-aineen laatuvaatimukset ovat kuitenkin huomattavasti väljemmät kuin kasvuturpeen kohdalla. Samoin maanparannusaineeksi soveltuvan turpeen vaatimukset ovat melko väljät. Kuljetusetäisyys onkin usein ratkaiseva tekijä tällaisen turpeen käyttöönotolle. Kasvu- ja polttoturvekäytön ohella turve soveltuu myös kemianteollisuuden raaka-aineeksi. Valmistettavista lopputuotteista riippuen raaka-aineen laatuvaatimukset ovat hieman erilaiset kuin kasvu- ja polttoturpeen kohdalla, mutta tuotantomenetelmät ovat pääpiirteissään samoja. Turvetta käytetään tai on käytetty maassamme öljyn sitomiseen, suodatinaineena, aktiivihiilen ja turvekoksin raaka-aineena, eristysaineena ja pakkausmateriaalina. Useimpiin käyttömuotoihin soveltuu parhaiten heikosti maatunut rahkaturve. Turpeen kemiallisessa hyödyntämisessä tulevat kasvilajikoostumus, maatumisaste ja useat fysikaalis-kemialliset ominaisuudet yleensä huomattavasti tärkeämmiksi kuin esimerkiksi poittoturvetuotannossa. Turpeen kemiallis-tekniset jalostusmuodot pohjautuvat ensisijaisesti joko turpeen hiiliaineksen hyväksikäyttöön, turpeen sisältämien ainesosien eristämiseen ja näiden edelleen jalostukseen tai turpeen fysikaalisten ja kemiallisten erikoisominaisuuksien hyväksikäyttöön.
1 1 Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa toisistaan teollinen turvetuotanto, pientuotanto ja tilakohtainen tuotanto. Teollisessa turvetuotannossa turve voidaan tuottaa joko palatai jyrsinturpeena. Tuotantokenttien laajuus on vähintään useita kymmeniä hehtaareja. Tilakohtaisessa tuotannossa ei tuotantoalue yleensä ylitä viittä hehtaaria, ja turve käytetään yleensä omalla tai lähitiloilla. Tuotantomuotona on palaturve. Pientuotannossa tuotantoalueen laajuus on yleensä 5 ha :sta ylöspäin ja tuotantomuotona on palaturve, joka markkinoidaan muualle. 4 ALUEEN LUONNONOLOT 4.1 Maa- ja kallioperä Isonkyrön keskiosan halki virtaa Kyrönjoki suunnilleen itä-länsisuuntaisena. Sen laaksolle on tyypillistä tasaisuus. Maanpinta nousee hyvin verkalleen lännestä itään 20 m :stä 25 m :iin. Vain uloimmassa eteläkärjessä on kohoumia, jotka ovat lähes 60 m mpy. Yleisimmät maalajit ovat savi ja moreeni. Keskuslaaksolle ominaiset savikerrostumat jatkuvat keskustasta sivujokien laaksoja myöten pohjois- ja eteläsuuntiin. Kallioperässä vallitsevat gneissimäiset kivilajit. 4.2 Soiden yleinen kuvaus Isonkyrön maapinta-ala on 365,5 km2. Tästä on yli 20 ha :n suuruisia soita 13 % eli 4650 ha (Lappalainen ja Toivonen 1985). Tässä raportissa esitettyjen tutkittujen soiden yhteispinta-ala on 1605 ha eli 35 % kunnan soiden kokonaispintaalasta. Laajimmat yhtenäiset suoalueet sijoittuvat kunnan etelä- ja länsiosiin. Isokyrö sijaitsee Satakunnan ja Eteläpohjanmaan kermikeidasalueella. Soille on ominaista noin metrin paksuinen heikosti maatunut pintarahka. Pohjaturpeet ovat yleensä hyvin maatuneita puusaraturpeita. Suurin osa soista on ojitettu ja yli puolet tutkitusta suopinta-alasta on muuttuma-asteella.
1 2 5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Tässä osassa käsitellään tutkittuja soita ja niiden soveltuvuutta turvetuotantoon. Suoselostuksissa kuvataan mm. suon sijaintia, tutkimustarkkuutta, suotyyppejä, ojitusta ja turvelajisuhteita. Jokaisesta suosta on esitetty suokartta sekä maatuneisuusja turvelajiprofiilit. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät on taulukoitu koko suon, yli 1 m :n ja yli 2 m :n syvyisen alueen osalta. Taulukoissa on esitetty keskisyvyydet ja turvemäärät H1-4 -maatuneen rahkavaltaisen turpeen osalta, saravaltaisen ja H5-10 -maatuneen rahkavaltaisen turpeen osalta sekä lopuksi koko turvekerrostuman osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on taulukoitu näyte- ja pistekohtaisesti. Suoselostusten yhteydessä on ilmoitettu käyttökelpoisten näytteiden keskiarvot vaihteluväleineen koko suon osalta. Mikäli näytesarja on otettu turvekerrostuman pohjaan asti, on viimeinen näyte jätetty pois laskettaessa keskiarvoja käyttökelpoiselle turpeelle. Myöskään pintanäytettä (0-20 cm) ja yli 10 % tuhkaa sisältäviä näytteitä ei ole laskettu käyttökelpoisiin turpeisiin (suluissa olevat tiedot). Tuotantokelpoisena alueena on pidetty yli 2 m syvää aluetta. Polttoturpeella tarkoitetaan saravaltaisia turpeita sekä H5-10 -maatuneita rahkavaltaisia turpeita. Laskettaessa suon käyttökelpoista turvemäärää, on joissakin tapauksissa laskettu myös H4 -maatunut rahka- tai sararahkaturve mukaan polttoturvemäärään. Tällöin se on myös tekstissä mainittu. Kasvu- ja kuiviketurvemääriin on laskettu H1-3 tai H1-4 maatuneet rahkaturpeet saran ja lisätekijöiden määrästä riippuen. Kasvuturvemääriä laskettaessa ei ole huomioitu sitä, mihin rahkaryhmään turve kuuluu. Ilmoitetut käyttökelpoiset turvevarat ovat yli 2 m syvien alueiden turvevaroja. Turvemääristä on vähennetty laadullisesti kelpaamattomat alueet ja suon pohjalle jäävä keskimäärin 50 cm paksu runsastuhkainen turvekerros. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu sekä kuivalle turpeelle että käyttökosteudessa (50 %) olevalle turpeelle. Lisäksi ilmoitetaan käyttökelpoisen turpeen määrä
1 3 (milj. suo-m 3 ), kuiva-ainemäärä (tn) ja energiasisältä 50 % :n kosteudessa (MWh) tuotantokelpoiselta alueelta hehtaaria kohden. 1.Välkinneva (kl. 1244 08, 09, x = 6970,9, y = 1566,4) sijaitsee noin 26 km Isonkyrön keskustasta etelään, ja sille johtaa metsäautotie. Suolla on 70 tutkimuspistettä ja 55 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,8/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 5735 m. Suon pinta on 54-58 m mpy ja viettää A-linjaston alueella luoteeseen ja B-linjaston alueella koilliseen. Suo rajoittuu rikkonaiseen moreenimaastoon ja idässä osin peltoihin (kuva 2). Välkinnevan yleisimmät suotyypit ovat keskiosassa rahkaja tupasvillaräme. Kaakkoisosassa (B-linjaston alueella) on myös keidasrämettä. Reunaosissa vallitsevat isovarpu- ja pallosararäme sekä turvekangas ja kytöheitto. Suotyypit ovat muuttuma-asteella. Tutkimuspisteistä on 2 % avosuolla, 94 % rämeellä ja 4 % turvekankaalla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 65 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on pääosin taimikkotai riukuasteen männikköä. Välkinneva on kokonaan ojitettu. Vedet virtaavat suon länsiosasta länteen ja itäosasta itään Laihionjokeen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Taulukko 1. Välkinnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S Hl-10 C yht. % Koko suo 182 0,4 0,8 1,2 0,73 1,40 2,13 100 Yli 1 m 79 0,7 1,2 1,9 0,58 0,91 1,49 70 Yli 2 m 29 1,1 1,4 2,5 0,32 0,41 0,73 34
1 4 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 6,4. Suurin turpeen paksuus (3,50 m) mitattiin pisteessä B 250. Suon pohja on muodoltaan epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat suon pohjoisosassa savi, jonka päällä on ohut liejukerros ja eteläosassa moreeni. Liejua on myös B-linjaston alueella (kuvat 3 ja 4).
1 6 Välkinnevan turpeista on rahkavaltaisia 69 % ja saravaltaisia 31 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 55 %, CS 14 %, C 5 % ja SC 26 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 29 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 29 % ja varpuja sisältäviä 10 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 63 %, C 16 %, L 13 % ja ER 6 %. Saravaltaiset turpeet ovat rahkavaltaisen pintakerroksen alla noin puolen metrin paksuisena, puuta runsaasti lisätekijänä sisältävänä kerroksena. Liekoja on erittäin vähän (0,8 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (1,0 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 500 ja B 200 on 1,7 % (vaihteluväli 0,7-4,4) ph-arvo 3,7 (2,8-5,1), vesipitoisuus märkäpainosta 90,8' % (85,8-94,3) ja kuivatilavuuspaino 88 kg/m 3 (57-141). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,3 MJ/kg (17,7-22,6) ja 50 % :n kosteudessa 8,9 MJ/kg (taulukko 2).
1 7 Käyttökelpoisuus Suon pohjoisosan (A-linjasto) yli 2 m syvä noin 9 ha :n alue soveltuu välttävästi polttoturvetuotantoon. Tuotantoa haittaavana tekijänä on keskimäärin noin 0,5 m paksu heikosti maatunut pintarahka. Myös pohjaturpeessa on paikoin polttoturpeen laatua heikentäviä heikosti maatuneita linssejä. Mikäli heikosti maatunut pintaturve lasketaan mukaan polttoturvemäärään on tämän yli 2 m syvän 9 ha :n alueen käyttökelpoinen turvemäärä 0,15 milj. suo-m3. Kuiva-ainemäärä on 0,013 milj.tn ja energiasisältö 0,27 milj. GJ eli 0,08 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna on energiasisältö 0,24 milj. GJ eli 0,07 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty näytepisteen A 500 keskiarvotietoja. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 16 700 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1440 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 7780 MWh. Suon itäosan (B-linjasto) polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Myös pohjaturpeen maatuneisuudessa on suuria vaihteluita. Heikosti maatunut pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan yli 2 m syvän 20 ha :n alueen keskimäärin 1,1 m
1 8 paksusta kerroksesta 0,22 milj. suo-m3. Tällöin on laskettu mukaan myös maatuneisuudeltaan H4 oleva rahkaturve jota on noin 0,03 milj. suo-m3. Kasvuturpeen laatua heikentää turpeessa paikoin esiintyvä tupasvilla. 2. Lamminneva (kl. 1244 09, x = 6973,0, y = 1568,7) sijaitsee noin 20 km Isonkyrön keskustasta etelään ja sille johtaa metsäautotie. Suolla on 63 tutkimuspistettä ja 51 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,1/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 5380 m. Suon pinta on 53-56 m mpy ja viettää loivasti koilliseen. Suo rajoittuu moreenimäkiin (kuva 5).
1 9 Lamminnevan yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme- ja rahkanevamuuttuma. Eteläosassa on pieni alue sararämemuuttumaa. Reunaosilla ovat yleisiä sara-, tupasvilla- ja korpiräme. Tutkimuspisteistä on 22 % avosuolla, 73 % rämeellä, 2 % korvessa ja 3 % turvekankaalla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 52 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on pääasiassa kitukasvuista männikköä. Lamminneva on ojitettu B-linjaston keskiosaa lukuun ottamatta. Vedet virtaavat länsiosasta luoteeseen Ison Tervajärvennevan kautta Tervajokeen ja muualta itään Orismalanjokeen josta edelleen Kyrönjokeen. Kuivatusmahdollisuuksia vaikeuttaa suon koillisosassa oleva Lamminjärvi. Taulukko 3. Lamminnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. % Koko suo 153 0,4 0,8 1,2 0,69 1,20 1,89 100 Yli 1 m 68 0,8 1,3 2,1 0,53 0,89 1,42 75 Yli 2 m 43 1,0 1,5 2,5 0,43 0,64 1,07 57 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 6,8. Suurin turpeen paksuus (3,70 m) mitattiin pisteessä A 1200. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja moreeni. Suon pohjalla on laajalla alueella liejua. Paksuimmillaan se on noin metrin vahvuisena kerroksena pisteiden A 400, A 1000 ja A 800 + 150 ympäristössä (kuvat 6 ja 7). Lamminnevan turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 41 %, CS 15 %, C 14 % ja SC 30 % Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 19 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 43 % ja varpuja sisältäviä 9 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 52 %, C 25%, L 14 % ja ER 3 %. Puunsekaiset saraturpeet sijoittuvat pohjakerroksen ja matalien reunaosien lisäksi suon kaakkois- ja luoteisosiin. Liekoja on erittäin vähän (0,8 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (1,6 %).
2 1 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 400, A 1700 ja B 300 on 1,7 % (vaihteluväli 0,8-6,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,8 (3,0-5,2), vesipitoisuus märkäpainosta 90,5 % (82,4-93,9), ja kuivatilavuuspaino 94 kg/m 3 (59-179). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,2 MJ/kg (18,0-22,0) ja 50 % :n kosteudessa 8,9 MJ/kg (taulukko 4).
23 Käyttökelpoisuus Polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Lisäksi suon pohjaosien kuivattamista vaikeuttaa Lamminjärvi. Suon keskiosan yhtenäinen yli 2 m :n alue soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi. Sitä saadaan tältä 30 ha :n yli 2 m syvän alueen keskimäärin 0,80 m paksusta kerroksesta 0,24 milj. suo-m3. Tällöin on kasvuturpeeksi laskettu vain H1-3 -maatuneet rahkaturpeet. H4 -maatuneissa turpeissa on lisätekijöiden ja saran osuus suuri. Kasvuturpeen laatua heikentää tupasvilla myös H1-3 -maatuneessa turpeessa. 3. Kempinneva (kl. 1244 09, x = 6972,3, y = 1565,5) sijaitsee noin 22 km Isonkyrön keskustasta etelään Tampereelta Vaasaan johtavan tien koillispuolella. Metsäautotie jakaa suon kahteen osaan. Suolla on 98 tutkimuspistettä ja 82 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 8570 m. Suon pinta on 55-57 m mpy ja viettää länteen kohti Laihianjokea lukuun ottamatta suon itäisintä osaa, mistä vedet virtaavat itään. Suo rajoittuu rikkonaiseen moreenimaastoon (kuva 8). Kempinnevan yleisimmät suotyypit ovat rahka- ja tupasvillaräme. Paikoin on myös rahka- ja lyhytkorsinevaa. Reunoilla on pallosararäme yleinen. Tutkimuspisteistä on 29 % avosuolla, 67 % rämeellä ja 4 % korvessa. Suo on suurelta osin muuttumaasteella. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 49 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on pääosin kitukasvuista tai riukuasteella. Kempinneva on ojitettu lukuun ottamatta A-linjaston alkuosaa. Ojitetulla alueella on 63 % tutkimuspisteistä. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 6,0. Suurin turpeen paksuus (3,90 m) mitattiin pisteessä A 700-100. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja savi. Suon syvimpien osien pohjalla on vaihtelevanpaksuinen liejukerros (kuvat 9 ja 10).
2 6 Taulukko 5. Kempinnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. Koko suo 386 0,7 0,9 1,6 2,73 3,33 6,06 100 Yli 1 m 217 1,0 1,2 2,2 2,06 2,63 4,69 77 Yli 2 m 101 1,5 1,4 2,9 1,48 1,44 2,92 48 % Kempinnevan turpeista on rahkavaltaisia 72 % ja saravaltaisia 28 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 55 %, CS 17 %, C 6 % ja SC 22 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 34 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 23 % ja varpuja sisältäviä 11 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 64 %, C 19 %, L 8 % ja ER 7 %. Liekoja on erittäin vähän (0,2 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 300 ja B 300 on 1,8 % (vaihteluväli 1,1-4,5) kuivapainosta, ph-arvo 4,1 (2,9-5,8), vesipitoisuus märkäpainosta 92,6 % (86,6-94,8), ja kuivatilavuuspaino 69 kg/m 3 (37-132). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,6 MJ/kg (17,7-22,1) ja 50 % :n kosteudessa 8,6 MJ/kg (taulukko 6).
2 7 Käyttökelpoisuus Kempinneva soveltuu välttävästi polttoturvetuotantoon. Tuotantoa vaikeuttaa heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Lisäksi turvetuotantoa haittaavat syvyyssuunnassa esiintyvät maatuneisuusvaihtelut. Pohjaturpeessakin (1,4 m) on paikoin heikosti maatuneita rahkavaltaisia turvelinssejä.
2 8 Suolle onkin tyypillistä, että heikosti maatuneen pintaturpeen alla on hyvin maatunut kerros ja sen alla H4 -maatunutta tupasvillarahka- tai sararahkaturvetta. Tällaista heikkolaatuista polttoturvetta on yli 2 m :n alueella noin 0,53 milj. suom3. Mikäli tämä lasketaan mukaan polttoturvemäärään, on yli 2 m syvän 101 ha :n alueen käyttökelpoinen turvemäärä 1,41 milj. suo-m 3. Kuiva-ainemäärä on 0,102 milj.tn. ja energiasisältö 2,06 milj. GJ eli 0,57 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna on energiasisältö 1,82 milj. GJ eli 0,50 milj. MWh. Laskelmissa on käytetty polttoturpeeksi soveltuvien näytteiden keskiarvoja. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 14 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1 010 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 4 950 MWh. Heikosti maatunut (H1-3) pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yli 2 m syvän 101 ha :n alueen keskimäärin 0,9 m paksusta kerroksesta 0,91 milj. suo-m3. Pintaturpeessa paikoin oleva tupasvilla heikentää kasvuturpeen laatua. 4. Jäkäläneva (kl. 1244 09, x = 6977,0, y = 1564,7) sijaitsee noin 16 km Isonkyrön keskustasta etelälounaaseen, ja sen länsipuolella on autotie. Suolla on 35 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 2935 m. Suon pinta on 49-52 m mpy ja viettää luoteeseen. Suo rajoittuu kivikkoiseen moreenimaastoon (kuva 11). Vallitsevina suotyyppeinä ovat tupasvillarämeojikko ja -muuttuma. Reunaosat ovat pääosin pallosararämettä ja erilaisia korpia. Tutkimuspisteistä on 95 % rämeellä ja 5 % korvessa. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 55 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on suon keskiosassa kitukasvuista tai riukuasteella. Reunaosien pallosararäme- ja korpialueilla puusto on tiheämpää ja kehitysluokaltaan pinotavara- tai tukkipuuasteella. Jäkäläneva on suon pientä keskialuetta lukuun ottamatta ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät.
2 9 Taulukko 7. Jäkälänevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 S H5-10 S C yht. Koko suo 87 0,6 0,7 1,3 0,57 0,60 1,17 100 Yli 1 m 50 1,0 0,9 1,9 0,47 0,47 0,94 80 Yli 2 m 22 1,3 1,1 2,4 0,28 0,25 0,53 45
3 0 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja poittoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,7. Suurin turpeen paksuus (3,10 m) mitattiin pisteessä A 750. Suon pohja on muodoltaan epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja moreeni. Suon pohjalla on paikoin ohuehko liejukerros (kuva 12). Jäkälänevan turpeista on rahkavaltaisia 67 % ja saravaltaisia 33 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 46 %, CS 21 % ja SC 33 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 45 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 36 % ja varpuja sisältäviä 9 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 62 %, C 20 %, erittäin vähän (0,1 %). ER 9 % ja L 7 %. Liekoja on Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 1100-200 on 1,4 % (vaihteluväli 0,6-3,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,7 (3,0-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 91,0 % (86,6-93,6), ja kuivatilavuuspaino 89 kg/m 3 (63-135). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,6 MJ/kg (19,1-22,3) ja 50 % :n kosteudessa 9,1 MJ/kg (taulukko 8).
3 1 Käyttökelpoisuus Jäkäläneva soveltuu välttävästi polttoturvetuotantoon. Tuotantoa vaikeuttaa pohjan epätasaisuus ja paikoin paksu, heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros. Tämän, keskimäärin 0,7 m paksun heikosti maatuneen (H1-3) rahkakerroksen alla on kasvuturpeeksi soveltumatonta H4 -maatunutta, runsaasti lisätekijöitä ja saraa sisältävää, rahkavaltaista turvetta. Mikäli tämä (noin 0,13 milj. suo-m3 ) lasketaan mukaan polttoturvemäärään, on yli 2 m syvän 22 hain alueen käyttökelpoinen turvemäärä 0,26 milj. suo-m3. Kuiva-ainemäärä on 0,023 milj.tn. ja energiasisältö 0,47 milj. GJ eli 0,13 milj. MWh. Tuotantokosteuteen (50 %) laskettuna on energiasisältö 0,42 milj. GJ eli 0,12 milj. MWh. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 11 800 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1050 tn ja energiasisältö tuotantokosteudessa 5450 MWh. Heikosti maatunut (H1-3) pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yli 2 m syvän 22 ha :n alueen keskimäärin 0,7 m paksusta kerroksesta 0,15 milj. suo-m 3. Pintaturpeessa paikoin oleva tupasvilla heikentää kasvuturpeen laatua.
3 2 5.Järvineva (kl. 1333 07, x = 6982,3, y = 1561,9) sijaitsee noin 14 km Isonkyrön keskustasta lounaaseen ja sen eteläreunaa sivuaa autotie. Suolla on 37 tutkimuspistettä ja 24 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,8/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 2790 m. Suon pinta on 25-27 m mpy ja viettää etelään lukuun ottamatta pohjoisosaa, mistä vedet virtaavat pohjoiseen. Suo rajoittuu eteläosassa paikoin peltoihin ja muualla moreenimäkiin (kuva 13). Vallitsevana suotyyppinä on rahkarämeojikko. Reunoilla on turvekankaita sekä korpirämeojikkoa ja -muuttumaa. Tutkimuspisteistä on 3 % avosuolla, 82 % rämeellä ja 15 % turvekankaalla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 48 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on suon keskiosassa kitukasvuista ja reunoilla riuku- tai pinotavara-asteella. Järvineva on kokonaan ojitettu. Vedet virtaavat etelään Naarajokeen ja pohjoiseen Tervajokeen, joista edelleen Kyrönjokeen. Taulukko 9. Järvinevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ha H1-4 H5-10 yht. H1-4 H5-10 yht. S S S S C C Koko suo 77 0,6 0,6 1,2 0,46 0,45 0,91 100 Yli 1 m 36 1,1 0,7 1,8 0,38 0,26 0,64 70 Yli 2 m 13 2,2 0,2 2,4 0,28 0,03 0,31 34 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,9. Suurin turpeen paksuus (2,70 m) mitattiin pisteessä A 400 + 150. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja moreeni. Suon keskiosan pohjalla on vajaan puolen metrin paksuinen liejukerros (kuva 14). Järvinevan turpeista on rahkavaltaisia 86 % ja saravaltaisia 14 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 59 %, CS 27 % ja SC 14 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 14 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 36 % ja varpuja sisältäviä 7 %.
3 3 Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 72 %, C 12 %, L 10 % ja ER 3 %. Liekoja on erittäin vähän (0,2 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (0,5 %).
3 4 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 300 on 1,2 % (vaihteluväli 0,6-2,3) kuivapainosta, ph-arvo 3,5 (3,0-4,0), vesipitoisuus märkäpainosta 92,9 % (91,9-93,6), ja kuivatilavuuspaino 69 kg/m 3 (64-74). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 18,7 MJ/kg (17,8-20,4) ja 50 % :n kosteudessa 8,2 MJ/kg (taulukko 10). Käyttökelpoisuus Järvinevan polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Heikosti maatunut pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan yli 2 m syvän 13 ha :n alueen keskimäärin 2,1 m paksusta kerroksesta 0,27 milj. suo-m3. Tällöin on laskettu mukaan myös H4 -maatunut rahkaturve, jota on 0,03 milj.-suo-m3. Kasvuturpeen laatua heikentää maatuneisuudessa esiintyvät vaihtelut.
3 5 6.Kotoneva (kl. 1333 07, x = 6988,5, y = 1562,6) sijaitsee noin 6 km Isonkyrön keskustasta länteen Seinäjoelta Vaasaan johtavan tien eteläpuolella. Suon läpi kulkee metsäautotie ja eteläosaa sivuaa rautatie. Suolla on 40 tutkimuspistettä ja 44 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 3770 m. Suon pinta on 18-20 m mpy ja viettää loivasti länteen. Suo rajoittuu pääasiassa peltoihin, pohjoisosassa myös moreenimaihin (kuva 15). Kotonevan yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja tupasvillarämemuuttuma. Tutkimuspisteistä on 82 % rämeellä, 5 % korvessa, 9 % turvekankaalla ja 4 % pellolla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 39 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on tiheää pinotavara- tai tukkipuuasteen männikköä. Kotoneva on kokonaan ojitettu. Vedet virtaavat ojia myöten Silakkaluomaan ja edelleen Kyrönjokeen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 4,2. Suurin turpeen paksuus (2,20 m) mitattiin pisteessä A 1200 + 100. Yleisin pohjamaalaji on savi, jonka päällä on ohut liejukerros (kuva 16).
3 6 Taulukko 11. Kotonevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. % Koko suo 101 0,6 0,7 1,3 0,61 0,75 1,36 100 Yli 1 m 72 0,8 0,8 1,6 0,53 0,59 1,12 82 Yli 2 m 3 1,1 1,0 2,1 0,03 0,03 0,06 4
3 7 Kotonevan turpeista on rahkavaltaisia 53 % ja saravaltaisia 47 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 38 %, CS 15 %, C 15 % ja SC 32 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 31 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 19 % ja varpuja sisältäviä 10 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 46 %, C 28 %, EQ 11 % ER 6 % ja L 5 %. Liekoja on erittäin vähän (0,0 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 400 on 4,6 % (vaihteluväli 3,0-6,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,9 (3,5-4,2), vesipitoisuus märkäpainosta 89,4 % (89,0-89,8), ja kuivatilavuuspaino 101 kg/m 3 (96-107). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,1 MJ/kg (19,5-20,7) ja 50 % :n kosteudessa 8,9 MJ/kg (taulukko 12). Käyttökelpoisuus Kotoneva ei sovellu turvetuotantoon mataluutensa takia.
3 8 7. Ritaalanneva (kl. 1333 07, x = 6988,3, y = 1561,0) sijaitsee noin 8 km Isonkyrön keskustasta länteen. Vaasa - Seinäjoki -rata jakaa suon kahteen osaan. Tieyhteydet ovat hyvät. Suolla on 29 tutkimuspistettä ja 27 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 2695 m. Suon pinta on 18-20 m mpy. Lännessä suo rajoittuu moreenimaihin ja muualla peltoihin (kuva 17). Ritaalanneva on keskiosastaan keidasrämemuuttumaa, joka reunoille päin vaihettuu rahka-, isovarpu- tai tupasvillarämemuuttumaksi. Reunoilla on paikoin myös turvekankaita. Tutkimuspisteistä on 4 % avosuolla, 80 % rämeellä, 7 % turvekankaalla ja 9 % pellolla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 49 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on pääasiassa tiheää mäntytaimikkoa. Ritaalanneva on kokonaan ojitettu. Vedet virtaavat rautatien pohjoispuoliselta alueelta pohjoiseen Kyrönjokeen. Rautatien eteläpuolisella alueella vedet virtaavat länsiosasta länteen ja itäosasta itään Silakkaluomaan ja edelleen Kyrönjokeen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,2. Suurin turpeen paksuus, (2,35 m) mitattiin pisteessä A 800 + 100. Pohjamaana on savi, jonka päällä on ohut liejukerros (kuva 18).
3 9 Taulukko 13. Ritaalannevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. % Koko suo 83 0,7 0,9 1,6 0,60 0,76 1,36 100 Yli 1 m 68 0,9 1,0 1,9 0,59 0,68 1,27 93 Yli 2 m 22 1,0 1,1 2,1 0,22 0,25 0,47 35
4 0 Ritaalannevan turpeista on rahkavaltaisia 51 % ja saravaltaisia 49 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 40 %, CS 11 %, C 13 % ja SC 36 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 17 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 12 % ja varpuja sisältäviä 13 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 50 %, C 29 %, EQ 10 %, L 4 % ja ER 3 %. Liekoja on erittäin vähän (0,2 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (0,6 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 400 on 1,4 % (vaihteluväli 0,7-2,7) kuivapainosta, ph-arvo 3,3 (2,9-3,7), vesipitoisuus märkäpainosta 90,3 % (89,0-91,7), ja kuivatilavuuspaino 97 kg/m 3 (83-111). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,9 MJ/kg (18,3-21,0) ja 50 % :n kosteudessa 8,7 MJ/kg (taulukko 14). Käyttökelpoisuus Ritaalannevan polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Tuotantokelpoisen pohjaturpeen keskimääräiseksi paksuudeksi yli 2 m :n alueella jää vain 0,6 m. Heikosti maatunut pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan suon yli 2 m syvän
4 1 22 ha :n alueen keskimäärin 1,0 m paksusta kerroksesta 0,22 milj. suo-m 3. Tällöin on laskettu mukaan myös H4 -maatunut rahkaturve, jota on 0,05 milj. suo-m3. Melko kookkaan puuston ja paikoin esiintyvän tupasvillan vuoksi pintaturve ei sovellu hyvin kasvuturpeeksi. 8. Vöyrinkytö (kl. 1333 08, x = 6991,3, y = 1566,5) sijaitsee noin 2 km Isonkyrön keskustasta luoteeseen. Tieyhteys suolle on hyvä. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 2,5/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 2740 m. Suon pinta on 20-22 m mpy ja viettää etelään. Suo rajoittuu peltoihin (kuva 19). Vöyrinkydön yleisimmät suotyypit ovat tupasvilla- ja isovarpurämemuuttuma. Tutkimuspisteistä on 97 % rämeellä ja 3 % turvekankaalla. Suon eteläosassa on noin 10 ha :n suuruinen lietejäteallas. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 47 % ja mättäiden korkeus 2 dm. Puusto on tiheää riuku- tai pinotavaraasteen männikköä. Vöyrinkytö on kokonaan ojitettu. Vedet virtaavat etelään Kyrönjokeen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät.
42 Taulukko 15. Vöyrinkydön pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. % Koko suo 100 0,6 0,7 1,3 0,65 0,68 1,33 100 Yli 1 m 72 0,9 0,7 1,6 0,65 0,51 1,16 87 Yli 2 m 7 1,4 0,9 2,3 0,10 0,06 0,16 12
4 3 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 4,7. Suurin turpeen paksuus (3,00 m) mitattiin pisteessä B 350. Yleisimmät pohjamaalajit ovat savi ja hiesu. Suon pohjalla on 10-40 cm :n paksuinen liejukerros (kuva 20). Vöyrinkydön turpeista on rahkavaltaisia 52 % ja saravaltaisia 48 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 44 %, CS 8 %, C 4 % ja SC 44 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 41 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 37 % ja varpuja sisältäviä 6 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 54 %, C 26 %, ER 8 %, L 8 % ja EQ 4 %. Liekoja on erittäin vähän (0,5 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (0,8 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä B 100 on 2,7 % (vaihteluväli 1,2-5,5) kuivapainosta, ph-arvo 3,8 (3,2-4,6), vesipitoisuus märkäpainosta 89,1 % (85,6-93,1), ja kuivatilavuuspaino 109 kg/m 3 (69-143). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 20,5 MJ/kg (19,2 50 % :n kosteudessa 9,1 MJ/kg (taulukko 16). - 21,6) ja
44 Käyttökelpoisuus Suo ei sovellu turvetuotantoon mataluutensa ja huonon turvelaatunsa takia. 9. Tursonneva (kl. 1333 08, x = 6993,0, y = 1565,7) sijaitsee noin 5 km Isonkyrön keskustasta luoteeseen. Suon länsireunaa sivuaa autotie. Suolla on 48 tutkimuspistettä ja 39 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 3,2/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 3950 m. Suon pinta on 21-24 m mpy ja viettää etelään. Suo rajoittuu pääasiassa peltoihin, pohjoisessa myös kallioisiin moreenimäkiin (kuva 21). Tursonnevan yleisimmät suotyypit ovat rahkaräme- ja rahkanevamuuttuma. Reunoilla vallitsevat isovarpu- ja korpirämemuuttuma. Tutkimuspisteistä on 34 % avosuolla, 60 % rämeellä, 2 % turvekankaalla ja 4 % pellolla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 59 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on pääasiassa taimi- ja riukuasteen männikköä. Tursonneva on ojitettu lukuun ottamatta pohjoisosan pientä luonnontilaista aluetta. Vedet virtaavat etelään Kyrönjokeen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät.
4 6 Taulukko 17. Tursonnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue ja kuivatilavuuspaino 79 kg/m 3 (64-98). Keskimääräinen lämpäarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,0 MJ/kg (17,9- Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 S H5-10 S C yht. % Koko suo 150 0,9 0,6 1,5 1,36 0,96 2,32 100 Yli 1 m 117 1,1 0,7 1,8 1,34 0,82 2,16 93 Yli 2 m 40 1,6 0,6 2,2 0,63 0,25 0,88 38 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,9. Suurin turpeen paksuus (2,40 m) mitattiin pisteissä A 1100, A 1200 ja A 1300. Yleisin pohjamaalaji on savi (kuva 22). Tursonnevan turpeista on rahkavaltaisia 98 % ja saravaltaisia 2 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 72 %, CS 26 %, C 1 % ja SC 1 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 26 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 31 % ja varpuja sisältäviä 6 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 77 %, C 6 %, L 9 % ja ER 4 %. Liekoja on erittäin vähän (0,3 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 1,6-2,0 m (0,5 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteessä A 1200-200 on 1,9 % (vaihteluväli 1,0-4,1) kuivapainosta, ph-arvo 4,3 (3,4-5,5), vesipitoisuus märkäpainosta 92,0 % (87,9-93,7) 20,4) ja 50 % :n kosteudessa 8,3 MJ/kg (taulukko 18).
4 8 Kävttökelpoisuus Polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Heikosti maatunut pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan yli 2 m syvän 40 ha :n alueen 1,6 m paksusta kerroksesta 0,64 milj. suo-m3. Mukaan on laskettu myös maatuneisuudeltaan H4 oleva rahkaturve, jota on 0,24 milj. suo-m3. Kasvuturpeen laatua heikentää turpeessa paikoin oleva tupasvilla. 10. Kaaranneva (kl. 1333 11, x = 6992,5, y = 1572,0) sijaitsee noin 8 km Isonkyrön keskustasta koilliseen ja sille johtaa autotie. Suolla on 53 tutkimuspistettä ja 41 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,8/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 4530 m. Suon pinta on 25-27 m mpy ja viettää lounaaseen. Suo rajoittuu koillisessa ja lounaassa kallioiseen moreenimaastoon ja muualla peltoihin. Keskiosassa oleva peltoalue jakaa suon kahteen osaan (kuva 23). Kaarannevan yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja tupasvillarämemuuttuma. Suoaltaiden keskiosissa on myös rahkaja keidasrämemuuttumaa. Reunoilla on lisäksi turvekankaita. Tutkimuspisteistä on 3 % avosuolla, 85 % rämeellä, 2 % korvessa, 9 % turvekankaalla ja 1 % pellolla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 41 % ja mättäiden korkeus 3 dm. Puusto on suoaltaiden keskiosissa riukuasteella ja muuttuu reunoja kohti pinotavaraksi ja tukkipuuksi. Kaaranneva on kokonaan ojitettu. Vedet virtaavat etelään Laurinuomaan ja edelleen Kyrönjokeen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,7. Suurin turpeen paksuus (2,10 m) mitattiin pisteessä B 400 + 200. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja savi (kuvat 24 ja 25).
51 Taulukko 19. Kaarannevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. % Koko suo 110 0,7 0,5 1,2 0,75 0,54 1,29 100 Yli 1 m 72 0,8 0,6 1,4 0,61 0,43 1,04 81 Yli 1,5 m 37 1,2 0,6 1,8 0,43 0,22 0,65 50 Kaarannevan turpeet ovat rahkavaltaisia. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 71 % ja CS 29 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 41 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 44 % ja varpuja sisältäviä 10 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturveinäärästä ovat S 75 %, C 5 %, L 11 % ja ER 7 %. Liekoja on kohtalaisesti (2,5 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (5,2 %). Käyttökelpoisuus Kaaranneva ei sovellu turvetuotantoon mataluutensa ja huonon turvelaatunsa takia. 11.Ymmyräisneva (kl. 1333 11, 2311 02, x = 6996,6, y = 1575,2) sijaitsee noin 14 km Isonkyrön keskustasta koilliseen. Tieyhteys suolle on hyvä. Suolla on 70 tutkimuspistettä ja 52 syvyyspistettä. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha. Tutkimuslinjaston pituus on 5845 m. Suon pinta on 36-40 m mpy ja viettää pohjoiseen. Suo rajoittuu eteläosassa kivikkoiseen moreenimaastoon ja muualla pääasiassa peltoihin (kuva 26). Ymmyräisneva on keskiosastaan keidasrämettä, joka vaihettuu reunoja kohti rahka- ja tupasvillarämeeksi. Reunoilla on erilaisten rämeiden lisäksi turvekankaita. Suo on keskiosan luonnontilaista keidasrämealuetta lukuun ottamatta pääosin muuttuma-asteella. Tutkimuspisteistä on 2 % avosuolla, 82 % rämeellä, 1 % korvessa, 11 % turvekankaalla ja 4 % pellolla. Keskimääräinen pinnan mättäisyys on 39 % ja mättäiden korkeus 3 dm.
52 Puuston kehitysluokka vaihtelee keskiosien harvasta ja kitukasvuisesta männikästä reunaosien tiheähköön pinotavaraan ja tukkipuuhun. Ymmyräisneva on keskiosia lukuun ottamatta ojitettu. Vedet virtaavat pohjoiseen Lehmijokeen ja edelleen Kyrönjokeen. Lounaisosasta virtaus on etelään. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät.
5 3 Taulukko 20. Ymmyräisnevan pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pintaala ha Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) H1-4 H5-10 S S C yht. H1-4 H5-10 S S C yht. % Koko suo 176 0,9 0,7 1,6 1,64 1,16 2,80 100 Yli 1 m 121 1,2 0,8 2,0 1,48 0,98 2,46 88 Yli 1,5 m 94 1,5 0,8 2,3 1,34 0,79 2,13 76 Yli 2 m 63 1,7 0,8 2,5 1,09 0,50 1,59 57 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 6,0. Suurin turpeen paksuus (3,00 m) mitattiin pisteissä A 800, A 900 ja A 800-300. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta, hiesu ja moreeni (kuva 27). Ymmyräisnevan turpeista on rahkavaltaisia 99 % ja saravaltaisia 1 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on S 78 %, CS 21 % ja SC 1 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on 23 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 22 % ja varpuja sisältäviä 7 %. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä ovat S 83 %, C 5 %, L 5 % ja ER 4 % Liekoja on vähän (1,7 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (3,1 %). Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus pisteissä A 1000, A 400 + 200 ja A 1500 + 100 on 1,7 % (vaihteluväli 0,7-3,3) kuivapainosta, ph-arvo 3,8 (3,1-4,8), vesipitoisuus märkäpainosta 92,1 % (89,5-93,8) ja kuivatilavuuspaino 76 kg/m 3 (61-102). Keskimääräinen lämpöarvo laskettuna kuivalle turpeelle on 19,8 MJ/kg ja 50 % :n kosteudessa 8,7 MJ/kg (taulukko 21).
5 5 Kävttökelpoisuus Polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Heikosti maatunut pintarahka soveltuu lähinnä kasvu- tai kuiviketurpeeksi ja sitä saadaan yli 2 m syvän 63 ha :n alueen keskimäärin 1,7 m paksusta kerroksesta 1,07 milj. suo-m3. Tällöin on laskettu mukaan myös maatuneisuudeltaan H4 oleva rahkaturve, jota on 0,20 milj. suo-m3. Kasvuturpeen laatua heikentävät turpeessa paikoin oleva tupasvilla ja suoleväkkö.
5 6 6 TULOSTEN TARKASTELU 6.1 Turpeen paksuus ja turvemäärä Tutkittujen soiden turpeen keskipaksuus on 1,4 m, josta heikosti (H1-4) maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen osuus on 0,7 m (taulukko 22). Soiden keskisyvyys on hieman alhaisempi kuin kaikkien Vaasan läänissä tutkittujen soiden keskisyvyys, joka on 1,5 m (Lappalainen ja Toivonen 1985). Heikosti maatuneen pintakerroksen paksuus on hieman suurempi kuin läänin keskiarvo (0,6 m). Tutkittujen soiden yli 1 m :n syvyisen turvekerroksen keskipaksuus on 1,9 m ja yli 2 m :n alueen 2,5 m (taulukko 23). Tutkituissa 11 suossa, yhteispinta-alaltaan 1605 ha, on turvetta kaikkiaan 22,62 milj. suo-m3, josta heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen osuus on 10,79 milj. suo-m3 eli 48 %. Yli 1 m :n syvyisillä 972 ha :n alueilla on turvetta 18,39 milj. suo-m3, josta polttoturpeeksi soveltuvan turpeen osuus on 50 % eli 9,17 milj. suo-m 3. Yli 2 m :n syvyisillä 343 ha :n alueilla on turvetta 8,72 milj. suo-m3, josta polttoturpeeksi soveltuvaa turvetta 44 % eli 3,86 milj. suo-m3. Polttoturpeella tarkoitetaan tässä saravaltaisia turpeita tai rahkavaltaisia turpeita, joiden maatuneisuus on H5 tai enemmän. Yli 2 m :n syvyisellä alueella on luonnontilaista turvetta keskimäärin 25 423 m 3 /ha, joka sisältää kuiva-ainetta 2136 tonnia. 6.2 Suotyypit Tutkituilla soilla tehtiin kaikkiaan 1044 suotyyppihavaintoa. Taulukossa 24 on suotyypit jaettu neljään ryhmään. Suokohtaisissa sarakkeissa olevat luvut ovat prosentteja havaintojen kokonaismäärästä. "Keskimäärin" -sarakkeessa on suokohtaiset prosentit painotettu soiden pinta-aloihin. Yleisimmät suotyypit ovat erilaiset rämeet, joita on 79 % kaikista suotyypeistä. Korpia on 2 % ja avosoita 13 %. Turvekankaita on 5 % ja peltoja 1 %. Vallitsevat suotyypit ovat rahkaräme sekä tupasvilla-, isovarpu- ja keidasräme. Nevoista yleisimmät ovat rahka- ja lyhytkorsineva. Varsinaisista suotyypeistä on 14 % ojikkoasteella (OJ) ja 63 % muuttuma-asteella (MU). Luonnontilaisia ( LU) suotyyppejä on 17 %.
60 6.3 Turvelajit ja turvetekijät Taulukossa 25 ovat soittain pääturvelajien prosenttiset osuudet Isonkyrön kokonaisturvemäärästä sekä puu-, tupasvillaja varpupitoisen turpeen osuus kokonaisturvemäärästä. Turpeista on rahkavaltaisia 75 % ja saravaltaisia 25 %. Saravaltaiset turpeet ovat yleensä suon pohjalla ja reunaosissa. Lisätekijöistä ovat puu ja tupasvilla yleisimpiä. Suoselostuksissa on ilmoitettu yleisimpien turvetekijöiden osuudet kokonaisturvemäärästä. Vertaamalla esimerkiksi tupasvillapitoisen turpeen osuutta ja puhtaan tupasvillan osuutta keskenään voidaan päätellä mm. lisätekijän yleisyyttä turpeessa ja mahdollista haittavaikutusta tai etua turvetuotannossa. Yleensä puhtaan lisätekijän määrä turpeessa on oleellisesti pienempi kuin lisätekijää sisältävän turpeen kokonaismäärä. 6.4 Maatuneisuus Suokohtaisesti turvemääriin painotettu turvekerrostumien keskimaatuneisuus on 4,6. Polttoturpeeksi soveltuvan turpeen keskimaatuneisuus on 5,9. H1-3 -maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus on keskimäärin 0,4 m ja H1-4 -maatuneen 0,7 m. Vastaavat luvut yli 2 m syvällä alueella ovat 1,0 m ja 1,4 m. 6.5 Liekoisuus Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen eli liekojen määrä vaihtelee tutkituilla soilla ja soiden eri osissakin huomattavasti. Suokohtaiset tiedot on esitetty suoselostuksissa ja yhteenvetotaulukoissa. Korkea liekoisuus (yli 3 %) aiheuttaa yleensä tuntuvia lisäkustannuksia turvetuotannossa, varsinkin mikäli kyseessä on pientuotanto tai maatilakohtainen palaturvetuotanto. Nykyisin on kuitenkin laitteita, jotka jyrsivät lie'ot turpeen sekaan. Tutkittujen soiden liekoisuus on Kaarannevaa ja Ymmyräisnevaa lukuun ottamatta erittäin alhainen. Keskimääräinen liekoisuus koko tutkitulla suoalueella on 0-1 m :n syvyydessä 0,8 % ja 1-2 m :n syvyydessä 0,5 %.