GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, TURVERAPORTTI 18 1 MAAPERÄOSAST O Riitta Korhone n JÄMSÄSSÄ JA JÄMSÄNKOSKELLA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARA T Abstract : Mires of the municipalities o f Jämsä and Jämsänkoski and their pea t resource s Espoo 1986
Korhonen, Riitta, 1985. Jämsässä ja Jämsänkoskella tutki - tut suot ja niiden turvevarat. Abstract : Mires of th e municipalities of Jämsä and Jämsänkoski and their pea t resources. The Geological Survey of Finland studied the mires and pea t deposits in the municipality of Jämsänkoski in 1965, 1977, 1982 and 1983. The study is a part of the total inventor y of the peat resources of Finland that Geological Survey i s undertaking. In this report the material collected in th e years 1977, 1982 and 1985 is been dealt with. The main goal of the studies is to locate the peat resource s with industrial interest main emphasis beeing on fuel pea t production. Anyway, also other important wayes to use mire s are taken into account, including conservation and recreation. The followin g surface characteristics were studied an d recorded at each stake : the cover type and the wetness o f mire, the amount and height of peat mounds and the density, size and quality of trees. After that the peat deposit wa s sampled from the surface to the bottom to determine the type, fibrousity, wetness and the degree of humification of peat. The amount of snags in the deposit was determined by pushin g a two meters long rod ten times into the ground. Laboratory samples were taken from selected sites to determin e the ph value, ash content, sulphur content, heating value, and bulk density of peat. Altogether 39 mires covering 1759 ha were studied. The are a in which the peat is more than one metre deep is 1167 h a (66 %), and more than two metres deep 695 ha (40 %). A total area of 369 ha in 13 mires,containing useful peat reserve s of 8,32 million cu. m, was judged suitable for industria l and small-scale production of fuel peat. In addition, limite d areas in at least eight mires were deemed suitable fo r domestic fuel peat production. Key words : peat, mires, resources, inventory, utilizatio n Riitta Korhone n Geological Survey of Finlan d Kivimiehentie 1 SF-02150 ESPO O FINLAND ISBN 951-690-217-0 ISSN 0782-852 7 KUOPION TYOKESKUS, KUOPIO 1986
- 3 - SISALLYSLUETTELO 1 Johdanto 5 siv u 2 Alueen luonnonolot 8 2.1 Topografia 8 2.2 Maaperä 8 2.3 Kallioperä 8 3 Tutkimusmenetelmät, tutkimusaineiston käsittely ja tulokset 9 3.1 Maastotutkimukset 9 3.2 Laboratoriotutkimukset 1 0 3.3 Tutkimusaineiston käsittely 1 0 3.4 Soiden yleinen kuvaus 1 3 4 Soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon 1 4 5 Jämsässä tutkitut suot 2 0 6 Jämsän tutkimustulokset 5 7 6.1 Pinta-ala 5 7 6.2 Keskisyvyys 5 7 6.3 Keskimaatun`isuus 57 6.4 Turvemäärä 57 6.5 S u otyyp it 5 8 6.6 Turvelajit 5 8 6.7 Liekoisuus 58 6.8 Pohjamaalajit ja liejut 59 6.9 Polttoturvevarat 59 7 Jämsänkoskella tutkitut suot 6 7 8 Jämsänkosken tutkimustulokset 14 6 8.1 Pinta-ala 14 6 8.2 Keskisyvyys 14 6 8.3 Keskiraatuneisuuus 146
- 4-8.4 Turvemäärä 14 6 8.5 Suotyypit 14 6 8.6 Turvelajit 14 7 8.7 Liekoisuus 14 7 8.8 Pohjamaalajit ja liejut 14 7 8.9 Polttoturvevarat 148 9 Yhteenveto 15 8 Kirjallisuutta 160
- 5-1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Jämsän ja Jämsänkosken alueella soit a vuosina 1965, 1977, 1982 ja 1983. Vuonna 1965 tutkitut suot on raportoit u T. Toivosen kokoamassa Keski-Suomen läänin tutkitut turvevarat -raportiss a v. 1982. Myöhemmät tutkimukset liittyvät Jämsän (2233), Petäjäveden (2234 ) ja Kaipolan (2144) karttalehtien maaperäkartoitukseen ja niiden tulokse t julkaistaan tässä raportissa. 1980-luvulla tehdyt tutkimukset liittyvä t myös valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin, joiden tarkoituksen a on selvittää turvetuotantoon soveltuvien soiden sijainti, turvevarat j a energiasisältö ja lisäksi ottaa huomioon soiden muut mahdolliset käyttö - muodot. Tässä raportissa esitetään tutkimustulokset 39 suosta, joista 11 sijaitse e Jämsän ja 28 Jämsänkosken alueella (kuva 1). Soiden yhteenlaskettu pinta - ala on 1759 ha, josta 604 ha sijoittuu Jämsän ja 1155 ha Jämsänkoske n alueelle. Soiden keskikoko on Jämsässä 55 ha ja Jämsänkoskella 41 ha.
Kuva 1. Jämsässä ja Järnsänkoskella tutkitut suot.
- 7 - Jämsässä ja Jämsänkoskella tutkitut suo t Jäms ä Jämsänkosk i 1. Isosu o 2. Kynnyssu o 3. Luomasu o 4. Hirvilammi - Eerolankorp i 5. Isosuo - Kortessu o 1. Valkeasu o 2. Piikkisu o 3. Risasu o 4. Ritolamminsu o 5. Sammalsuo - Valkeasu o 6. Muuratsu o 7. Kelossu o 8. Kelaojansu o 9. Ahvenkorp i 10. Sorsakorp i 11. Koukkusuo 6. Valkeasuonviit a 7. Lamminsu o 8. Kakarissu o 9. Läyliänsuo N -os a 10. Varpussu o 11. Kelkkasuo-Sammalsu o 12. Keltasu o 13. Rättisu o 14. Lamminsu o 15. Korkeasu o 16. Karhusu o 17. Koppelonsu o 18. Heinisu o 19. Autionsuo S 20. Kunnarsu o 21. Autionsuo N 22. Tarvonsu o 23. Iso Kalmasu o 24. Karhusu o 25. Tiirinsu o 26. Murtosu o 27. Isosuo S 28. Isosuo N
- 8-2 ALUEEN LUONNONOLO T 2.1 Topograf i a Jämsän ja Jämsänkosken alueen topografia on vaihtelevaa. Alueella o n runsaasti mäkiä, joista useat kohoavat yli 220 m merenpinnasta. Aluee n korkein kohta on Jämsän Kaipolanvuori 233 m mpy ja matalin Päijäntee n pinta 78,5 m mpy. Suhteelliset korkeuserot ovat yleensä 40-70 m olle n suurimmat kaakossa 80 - yli 100 m. Jämsänjoki virtaa etelä-pohjoissuuntaisessa ruhjelaaksossa, joka jatku u pohjoiseen Petäjävedelle ja haarautuu luoteeseen Kankarisveden pohjois - puolella. Alueen vesistöt sijaitsevat pääasiassa ruhjealueella ja suo t alueen länsi- ja pohjoisosassa (kuva 1). 2.2 Maaper ä Alueen maaperään vaikuttanut mannerjäätikön peräytyminen ei ole ollu t yhtäjaksoista, vaan sen reuna on pysähtynyt pitkähköksi ajaksi (noin 10 0 vuotta) tai vetäytymisen jälkeen uudelleen edennyt ns. Sisä-Suomen reunamuodostuman kohdalle. Reunamuodostuma on Halli-Jämsänkoski-Saakoski -suuntainen. Jämsänjokilaaksossa on pääasiassa hiesuvaltaisia hienosedimenttej ä ja vain vähän savea. Alueen pitkittäisharjut noudattelevat ruhjelaaksoje n suuntia (N-S ja SE-NW). Alueella esiintyvä moreeni on ns. peitemoreenia, mikä tarkoittaa, että moreenitopografia noudattelee kallioperän muotoj a eikä muodosta itsenäisiä moreenimuodostumia. Maaston korkeimmissa paikoissa jäätikön reuna on rajoittunut kuivall e maalle ja matalimmissa Yoldiamereen. Meri on huuhtonut vuorten rinteill e kalliopaljastumia ja sen pinta on toiminut jäätiköltä virtaavien jokie n kuljettaman aineksen päätetasona (deltat). Korkein ranta vaihtelee 140-150 metriin.
- 9-2.3 Kallioper ä Kallioperältään alue kuuluu Keski-Suomen syväkivialueen eteläosaan. Vallitsevina kivilajeina ovat karkearakeiset granodioriitit ja graniitit, jotka usein ovat porfyyrisiä ja paikoin rapautuneita. Jämsän eteläosaa n ulottuu kapeahko mustaliuskejakso. Jämsän alueelta on tavattu porfyyrigraniitista ja mustaliuskeesta moroutunutta kalliota (S.I. Lahti ja I. Laitakari, 1982). 3 TUTKIMUSMENETELMÄT, TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY JA TULOKSE T 3.1 Maastotutkimukse t Maastotutkimuksissa on käytetty geologisen tutkimuslaitoksen (vuodest a 1984 Geologian tutkimuskeskus) Turvetutkimusten maasto-oppaassa (Lappalainen et al., 1978) esitettyjä menetelmiä. Suot on tutkittu suon koosta j a muodosta riippuen joko linjaverkosto- tai hajapistemenetelmällä. Linjaverkostomenetelmässä suon hallitsevan osan poikki tehdään selkälinja j a kohtisuoraan sitä vastaan poikkilinjoja yleensä 200-400 metrin välein. Varsinaiset tutkimuspisteet sijaitsevat suolla 100 metrin välein, paits i suon reunoilla, missä tutkimuspisteiden väli on 50 metriä. Soiden keski - osissa 50 metrin ns. välipisteissä on tutkittu turvekerrostuman j a mahdollisten liejukerrostumien paksuus. Soiden reunaosissa on selvitett y myös turvekerrostumien 1 ja 2 metrin syvyysvyöhykkeiden sijainnit. Soide n pinnanmuodot, laskusuhteet ja korkeus merenpinnasta on selvitetty vaaitsemalla. Hajapistetutkimuksissa on pyritty 2 pist./10 hain tutkimustarkkuuteen ja pisteet on pyritty valitsemaan suon eri syvyysalueilta. Tutkimuspisteillä on määritetty suotyyppi kasvillisuuden perusteella, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys (10 % :eina) ja mättäiden keskimääräinen korkeu s (dm :einä). Lisäksi on todettu puuston koko, tiheys ja puulajisuhteet sek ä mahdolliset hakkuut.
- 10 - Turvekerrostumat on kairattu pinnasta kovaan mineraalimaahan saakka j a turvelajit on tutkittu 10 cm :n tarkkuudella. Turpeesta on tutkittu pääturvelajien ja mahdollisten lisätekijöiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) sekä tupasvillan kuitujen määrä (0-6 -asteikolla). Lisäksi o n todettu esiintyneiden liejukerrostumien paksuudet ja laadut sekä määritetty pohjamaan laatu. Käytetyt symbolit on esitetty kuvassa 2. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseks i kunkin tutkimuspisteen ympäristö on pliktattu 2 metrin syvyyteen saakk a kymmenessä eri kohdassa. Lieko-osumat on ilmoitettu 0-1 ja 1-2 metri n kerrostumissa kantoisuusprosentteina turvemäärästä. 3.2 Laboratoriotutkimukse t Laboratoriotutkimuksia varten on tilavuustarkalla kairalla otettu näyte - sarjat kahdeksasta suosta, joista kolme sijaitsee Jämsässä ja viisi Jämsänkoskella. Näytteenottopisteet on valittu siten, että ne edustava t mahdollisimman hyvin suon keskimääräisiä turvekerrostumia. Näytteistä määritettiin laboratoriossa happamuus (ph), vesipitoisuu s painoprosentteina (+105 C :ssa kuivattuna), tuhkapitoisuus prosenttein a (+815 ± 25 C :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo Leco AC 20 0 isometrisellä kalorimetrillä ja kuivatilavuuspaino (kg/suo-m 3 ). Neljä n suon näytteistä määritettiin myös rikkipitoisuus prosentteina. 3.3 Tutkimusaineiston käsittely ja tulokse t Tutkimusaineiston käsittely ja tulostus tapahtuvat tutkimuskeskukse n tietokonetta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turve - lajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen siten, että suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrä n tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-0,9 m, 1,0-1,9 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja koko suon turvemäärä on eri vyöhykkeiden turvemäärien summa. Maatuneisuudet, turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemääriin painotettuina.
- 11 - Todetut l i eko-osumat on ilmoitettu erikseen 0-1 ja 1-2 metrin välisissä syvyyskerroksissa kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvut on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuu s on jaettu viiteen eri ryhmään : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähä n (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) j a erittäin runsaasti (yli 4 %). Kairaustulosten tulkintaa on havainnollistettu karttojen ja profiilie n avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin heikosti maatuneen (H1-4) pintaturpeen ja koko kerrostuma n paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus. Karttoihin on piirretty myö s turvekerroksen paksuutta 1 m :n välein esittävät syvyyskäyrät ja suo n pinnan korkeuskäyrät. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu kolmeen osaan : heikosti maatunut (Hl - 3), vähän maatunut (H4) sekä kohtalaisesti j a hyvin maatunut (H5-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspistee n yläpuolella esitetty suotyyppi ja liekoisuus (0-1 m syvyyskerrokse n osumat / 1-2 m syvyyskerroksen osumat). Turvelajit ja pohjamaalajit o n esitetty symbolein (kuva 2) ja rahkavaltaiset turvelajit on erotett u yhtenäisellä viivalla saravaltaisista turvelajeista.
- 12 - SUOKARTTA :
- 13-3.4 Soiden yleinen kuvau s Alueellisesti Jämsän ja Jämsänkosken suot kuuluvat viettokeitaiden j a rahkakeitaiden suokasvillisuusvyöhykkeeseen (Ruuhijärvi, 1983). Viettokeitaat ovat yhteen suuntaan viettäviä eksentrisiä kermikeitaita, jotka ova t syntyneet kaltevalle alustalle ; vain suon yläreuna on muuta suota ylempänä. Reunaluisua ei yleensä ole ja laidekin tavallisesti puuttuu. Rahkakeitaat ovat eksentrisiä, kuivia Sphagnum-fuscum -keitaita. Näiden tyyppien välimuodot ovat myös tavallisia. Jämsän ja Jämsänkosken alueella tutkituista soista yli puolet on saanu t alkunsa vesistön umpeenkasvusta, mistä johtuen soiden pohjalla turvekerrostumien alla on liejukerroksia. Liejukerroksen ollessa 50 cm tai sit ä paksumpi se on tutkittu laboratoriossa ja selvitetty, onko lieju mahdollisesti piimaata tai piileväliejua. Jämsässä tavattiin yhdellä suolla pii - maata ja kahdella piileväliejua. Jämsänkoskella piimaata oli kahdell a suolla ja piileväliejua kolmella suolla. Kaikki tutkitut suot on ainakin osittain ojitettu. Joidenkin soide n keskiosa on jätetty ojittamatta ja niillä alueilla suotyypit ovat säilyneet lähes luonnontilaisina. Useiden soiden ojittamattomilla alueill a tavattiin umpeenkasvamattomia tai vain osittain umpeenkasvaneita lampia.
14-4 SOIDEN SOVELTUVUUDESTA TURVETUOTANTOO N Turpeen pääkäyttömuodot ovat nykyisin poltto- ja kasvuturve, joiden raakaainevaatimukset ovat hyvinkin erilaiset. Polttoturvetta käytetään energia - huollossa lämmön ja sähkön tuotantoon. Nostotekniikan perusteella voidaa n puhua joko pala- tai jyrsinturpeesta. Kasvuturvetta taas käytetään pää - asiassa kasvualustana ja sitä nostetaan suolta jyrsinturvemenetelmällä. Polttoturvetuotannossa erotetaan kolme eri tuotantomuotoa : teollinen, pienimuotoinen ja tilakohtainen. Teollinen turvetuotanto on joko jyrsin- ta i palaturvetuotantoa. Pienimuotoinen ja tilakohtainen tuotanto on taa s pelkästään palaturvetuotantoa. Tilakohtaisessa turvetuotannossa palaturv e käytetään omalla tai lähitiloilla. Pienimuotoisessa tuotannossa tuotanto - yksikkö on pieni, mutta turve markkinoidaan muualle. Tilakohtaisee n tuotantoon soveltuvien soiden turpeille ei ole asetettu tuhkapitoisuuden, turvelajin ja tilavuuspainon suhteen niin suuria laatuvaatimuksia kui n pienimuotoiseen ja teolliseen tuotantoon soveltuvien soiden turpeille. Pienimuotoisen tuotantoalueen vähimmäispinta-alana pidetään nykyisin 1 0 ha. Tämä voi olla useammassa lähekkäin olevassa osassa. Tilakohtaisell e tuotantomuodolle ei ole asetettu alarajaa pinta-alan suhteen. Suon soveltuvuus poltto- tai kasvuturvetuotantoon riippuu useista tekijöistä. Suon sijainti on eräs huomioitava tekijä. Teollisessa polttoturvetuotannossa pidetään sopivana etäisyytenä maantiekuljetuksissa all e 100 km :n matkaa tuotantosuolta käyttökohteeseen. Valmis kulkuyhteys suoll e on tilakohtaisessa ja pienimuotoisessa turvetuotannossa välttämätö n tientekokustannusten vuoksi. Sen sijaan teollisessa turvetuotannossa e i tien puuttuminen ole este suon käyttöönotolle. Puuston ei katsota nykyisin olevan ongelmana teollista turvetuotanto a suunniteltaessa. Pienimuotoisessa ja tilakohtaisessa tuotannossa se o n kuitenkin kustannuksia lisäävän vaikutuksensa vuoksi rajoittava tekijä. Tilakohtaiselle tuotantomuodolle suopohjaiset pellot ovat erinomaisi a tuotantoalueita.
- 15 - Liekojen eli turpeessa olevan lahoariattoman puun (kannot, rungot ym. ) poisto on tuntuva lisäkustannuksia aiheuttava tekijä suon kunnostus- j a tuotantovaiheessa. Suon muoto, pohjan topografia ja kuivatusmahdollisuude t on myös otettava huomioon turvetuotantoa suunniteltaessa. Turvekerrostuman maatuneisuus, turvelaji ja paksuus sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat tärkeimmät tekijät, kun arvioidaan suon soveltuvuutta polttoturvetuotantoon. Fysikaalisten ominaisuuksien osalta on noudatettu Turveteollisuusliitto ry :n esittämiä laatuvaatimuksia jyrsin- j a palaturpeille (taulukko 1). Arvioitaessa soveltuvuutta kasvuturvetuotantoon kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen maatuneisuuteen, se n rahkasammaltyyppiin ja kerrostuman paksuuteen (taulukko 2). Seuraavass a esitetään turvelajin, sen maatuneisuuden ja paksuuden vaatimuksia, joit a nykyisin käytetään arvioitaessa suon soveltuvuutta polttoturve- j a kasvuturvetuotantoon. Palaturvemenetelmällä polttoturpeeksi soveltuvalta suolta edellytetään, että turpeen maatuneisuus on yli H 4 luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 metri ä vanhan ojitusalueen ja pellon tuotantoon soveltuvan aluee n vähimmäissyvyytenä on 1 metr i heikosti maatunut pintakerros (H1-4) on alle 0,5 metri n paksuinen (luonnontilaisella suolla). pienimuotoisen tuotantoalueen pinta-ala on vähintään 10 ha, mutta tilakohtaiseen tuotantoon voidaan ottaa jopa alle 10 ha : n alueita. Jyrsinturvemenetelmällä polttoturpeeksi soveltuvalta suolta edellytetään, että mikäli turve on puhdasta rahkaturvetta, sen maatuneisuus on yl i H 5 luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 metri ä - heikosti maatunut rahkainen pintakerros (Hl - 3) on yleensä all e 0,5 metrin paksuinen (luonnontilaisella suolla ) - tuotantoalue on yhtenäinen ja kooltaan vähintään 25 ha.
- 16 - Taulukko 1. Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeet. PALATURPEEN LUOKITUS 198 2 POS. * OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU PlO LAATU P12 LAATU P1 3 3 Kosteus, toimituserä % 30-50 30-45 20-3 8 4.4 Tehollinen lämpöarvo MJ/kg 10 12 1 3 saapumistilassa, vähintään MWh/m 3 1,0 1,2 1, 3 5.1 Tuhka kuiva-aineessa, ma x - kuukausikeskiarvo 10 10 7 - toimituserä (tarvitteessa) % 15 15 1 0 6 Tuhkan sulamis - käyttäytyminen* * 8 Kappalekoko, max mitat mm 150x200x 150x200x loxloo x 300 300 20 0 10 Murskan määrä, alle 20 mm, max % 20 15 5 11 Rikkipitoisuus, ilmoi - tetaan jos yli % 0,3 0,3 0, 3 * Positionumerot viittaavat Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeesee n ** Ilmoitetaan, jos puolipallopiste on alle 1120 C (Turveteollisuus 3-1982 ) JYRSINTURPEEN LUOKITUS 197 6 POS. OMINAISUUS YKSIKKÖ LAATU J9 LAATU J11 LAATU J11 S 3 Kosteus % 40-55 40-55 40-5 5 4.4 Tehollinen lämpöarvo Hu MJ/kg yli 8 11 ± 2 11 ± 2 MJ/m 3 yli 2500 yli 3000 yli 300 0 5.1 Tuhka, kuukausikeskiarvo, max % 10 8 8 yksittäinen näyte, max % 14 12 1 2 5.2 Tuhkan sulamiskäyttäytyminen x x x 5.3 Tuhkan kemiallinen koostumus x x x 6 Kuljetustilavuuspain o likimain kg/m 3 250-450 250-450 250-45 0 7 Karkeus, ritilän mitat mm 100 x 200 100 x 200 40 x 4 0 9 Puun määrä, max % 8 8 8 11 Rikkipitoisuus % y y y Tuotanto-, käsittely- ja kuljetus - tapa ym. lisätiedot x x x HUOM. : Turpeen tulisi olla olosuhteisiin nähden mahdollisimman vapaa lumesta ja jäästä. x - ilmoitetaan tarvittaessa y - ilmoitetaan, jos on yli 0,3 % Eo. standardiluokituksen ohella voidaan kaupassa tarvittaessa yksittäistapauksiss a soveltaa poikkeavia laatuvaatimuksia. Pos.-numerot viittaavat Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeesee n (Turveteollisuus 3-1976)
- 17 - Jyrsinturvemenetelmällä kasvuturpeeksi soveltuvalta suolta edellytetään, että turve on heikosti maatunutta (H1-3) acutifolia -tyypin rahkaturvett a turpeessa ei ole haittaavia määriä lisätekijöitä (tupasvillaa, leväkköä, varpua, saraa yms. ) luonnontilaisen suon tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on 1,5 metriä, josta kasvuturpeeksi sopivaa raaka - ainetta vähintään 1 metr i - tuotantoalue on yhtenäinen ja kooltaan vähintään 30 ha. Taulukko 2. Turveteollisuusliiton (1980) kasvuturvestandardi. VILJELYTURPEEN, TURVERAAKA-AINEEN, STANDARDIN MUKAISET LAATULUOKA T I Laatuluokka. Hyväksyttävän turpeen tulee olle vaaleaa turvetta, H1-3, jossa on vähintään 90 % rahkasammaljäänteitä, ja joista valta - osa, yli 80 % on Acutifolia ryhmän jäänteitä. Varpujen ja muiden puumaisten kasvien jäänteitä saa olla korkeintaa n 3 % ja tupasvillan jäänteitä korkeintaan 6 % painosta. II Laatuluokka. Hyväksyttävän turpeen tulee olla vaaleaa, Hl - 3, tai tummaa, H4-5 -turvetta, jossa on vähintään 80 % rahkasammalie n jäänteitä. Hyvältä kasvuturpeelta vaaditaan alhaista maatumisastetta, korkeaa vaihto - kapasiteettia ja hyvää vedenpidätyskykyä. Lisäksi turpeen lisätekijöit ä tulee olla mahdollisimman vähän. Edellä mainitut vaatimukset täyttävä t parhaiten Acutifolia ryhmän rahkaturpeet heikosti maatuneena (H1-3). Vanhastaan turvetta on käytetty maanparannusaineena ja kuivikeaineen a (turvepehku) karjataloudessa. Näistä käyttömuodoista on nähtävissä selvi ä merkkejä useilla tutkituilla soilla. Kuiviketurpeeksi soveltuu parhaite n heikosti maatunut rahkavaltainen turve. Raaka-aineen laatuvaatimukset ova t kuitenkin huomattavasti väljemmät kuin kasvuturpeen kohdalla. Samoin maanparannusaineeksi soveltuvan turpeen vaatimukset ovat melko väljät. Kuljetusetäisyys onkin usein ratkaiseva tekijä tällaisen turpeen käyttöönotolle.
- 18 - Turpeen kuivikekäyttöä ollaan uudestaan herättämässä eloon pitkähkö n hiljaiselon jälkeen, koska raaka-aine ja työ ovat täysin kotimaisia j a kuivikkeena käytetty turve sopii hyvin maanparannusaineeksi pelloille. Monia soita voidaan ainakin tilakohtaisesti käyttää tähän tarkoitukseen, vaikka suo ei kokonsa puolesta tai muusta syystä soveltuisikaan kasvu- ta i polttoturvetuotantoon. Kasvu- ja polttoturvekäytön ohella turve soveltuu myös kemianteollisuude n raaka-aineeksi. Valmistettavista lopputuotteista riippuen raaka-ainee n laatuvaatimukset ovat hieman erilaiset kuin kasvu- ja polttoturpeen kohdalla, mutta tuotantomenetelmät ovat pääpiirteissään samoja. Turvetta käytetään myös öljyn sitomiseen, suodatinaineena, aktiivihiile n ja turvekoksin raaka-aineena, eristysaineena ja pakkausmateriaalina. Useimpiin käyttömuotoihin soveltuu parhaiten heikosti maatunut rahkaturve. Turpeen kemiallisessa hyödyntämisessä tulevat kasvilajikoostumus, maatumisaste ja useat fysikaalis-kemialliset ominaisuudet yleensä huomattavast i tärkeämmiksi kuin esimerkiksi polttoturvetuotannossa. Turpeen kemiallis-tekniset jalostusmuodot pohjautuvat ensisijaisesti jok o turpeen hiiliaineksen hyväksikäyttöön, turpeen sisältämien ainesosie n eristämiseen ja näiden edelleen jalostukseen tai turpeen fysikaalisten j a kemiallisten erikoisominaisuuksien hyväksikäyttöön (Ekman 1982). Suomalaisille turpeen käyttäjille uutena käyttömuotona voidaan mainit a kylpyturve, jota on käytetty Keski-Euroopan terveyskylpylöissä jo yli 10 0 vuotta ja jota ollaan nyt ottamassa käyttöön myös suomalaisissa terveys - kylpylöissä. Kylpyturpeeksi soveltuu kohtalaisen hyvin maatunut turve, jonka fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet vastaavat kansainvälisi ä suosituksia.
- 20 - Jämsässä tutkitut suot 1. Isosu o 2. Kynnyssu o 3. Luomasu o 4. Hirvilammi-Eerolankorp i 5. Isosuo--Kortessu o 6. Muuratsu o 7. Kelossu o 8. Kelaojansu o 9. Ahvenkorp i 10. Sorsakorp i 11. Koukkusuo
- 21-5 JÄMSASSA TUTKITUT SUOT 1. Isosuo (kl. 2144 06, x = 6856,8, y = 2552,2) sijaitsee noin 12 k m Jämsän keskustasta lounaaseen Jyväskylä-Tampere maantien varrella. Suo o n tutkittu linjatutkimnusmenetelmällä, jota on täydennetty hajapistein. Topografisesti suo sijaitsee kallioisten mäkien välisessä painanteess a rajoittuen etelässä Iso Mäntynen -järveen. Suon pinnan korkeus on 137-142 m mpy. Isosuon pinta-ala on 55 ha, josta yli yhden metrin syvyist ä aluetta on 36 ha ja yli 2 m :n 25 ha. Tutkimuspistetiheys on 5/10 ha ja syvyystietoja on 2 pisteeltä/10 ha (kuva 4). Suon pinta viettää eteläosassa lounaaseen ja pohjoisosassa luoteeseen. Vedet laskevat suon eteläosasta Ilmapyryn kautta Vähä Myllyjärveen j a edelleen Iso Myllyjärven - Alaisen Myllyjärven ja Isojärven kautta Päijänteeseen. Pohjoisosan vedet laskevat Nytkymenjokea Päijänteeseen. Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosassa lyhytkortinen neva- (LKN-) j a rahkanevaojikko (RNoj), suon reunaosissa rahkaräme- (RR-) ja tupasvillarämemuuttuma (TRmu) sekä reunoilla ruohoinen sararäme- (RHSR-), varsinainen sararäme- (VSR-) ja korpirämemuuttuma (KRmu). Isosuon turvekerrostumien keskipaksuus on 1,90 m, josta heikosti maatunee n turpeen osuus on 0,4 m ja paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus 1,4 8 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,54 m ja yli 2 metrin 3,01 m (taulukko 3). Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,00 m. Suon pohjamaalaj i on hiekka. Taulukko 3. Isosuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha Hl-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 55 0,42 1,48 1,90 0,23 0,81 1,04 100 Yli 1 m 36 0,60 1,94 2,54 0,21 0,69 0,90 8 6 Yli 2 m 25 0,84 2,17 3,01 0,21 0,54 0,75 72
- 24 - Isosuossa on saravaltaisia turpeita noin 52 % ja rahkavaltaisia on 46 % sekä ruskosammalvaltaisia noin 2 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan sara - valtaisissa turvelajeissa runsaimmin puun jäännöksiä (n. 6 %) ja kortett a (n. 3 %) ja rahkavaltaisissa turvelajeissa tupasvillaa (n. 4 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on noin 35 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0, josta heikosti maatuneen pinta - kerroksen keskimaatuneisuus on 3,7 ja paremmin maatuneen pohjakerrokse n 6,7. Liekoja on 0-1 metrin vyöhykkeessä vähän (1,41 %) ja 1-2 metri n vyöhykkeessä erittäin vähän (0,22 %). Isosuossa on turvetta 1,04 milj. m3, josta heikosti maatunutta on 22 % (0,23 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 78 % (0,81 milj. m 3 ). Koko turve - määrästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 87 % (0,90 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 71 % (0,75 milj. m 3 ). Isosuo on muodoltaan rikkonainen, sen länsiosaa hallitsee suurikokoine n Herransaari. Koillisosassa on yhtenäinen, noin 20 hain alue, joka tutkittiin linjoitusmenetelmällä (kuva 4). Alue on kokonaan ojitettu ja se n pohjoisosa on matalaturpeista (n. 1 m) ja runsaspuustoista muuttumaasteella olevaa suota. Keskiosassa on vanha turvepehkun nostoalue. Aluee n eteläosa on paksuturpeisempaa, mutta siellä heikosti maatunut pintakerro s on melko paksu (70-170 cm), joten suon käyttö polttoturvetuotantoon e i vaikuta perustellulta, eikä kasvuturvekäyttökään tule kysymykseen tupasvillan runsaan määrän takia (kuva 5). 2. Kynnyssuo (kl. 2233 04 ja 2144 06, x = 6858,6, y = 2551,4) sijaitse e noin 12 km Jämsän keskustasta lounaaseen. Suo on tutkittu linjatutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee kallioisten mäkien välisess ä kapeahkossa kanjonissa, joka levenee suon eteläosassa. Suon pinnan korkeu s on 142-146 m mpy. Kynnyssuon pinta-ala on 221 ha, josta yli yhden metri n syvyistä aluetta on 182 ha ja yli 2 m :n 130 ha. Tutkimuspistetiheys o n 5/10 ha ja syvyystietoja on 2 pisteeltä/10 ha. Suon pinta viettää sek ä etelään että pohjoiseen. Vedet laskevat suon eteläosasta Ilmapyryn kautt a Vähään Myllyjärveen ja edelleen Ison Myllyjärven ja Alaisen Myllyjärve n kautta Huovarinojaa myöten Isojärveen, josta Päijänteeseen. Pohjoisosa n vedet laskevat Nytkymenjokea pitkin Päijänteeseen (kuva 6).
- 28 - Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon pohjoisosan keskiosassa lyhytkortine n neva (LKN) ja keidasräme (KER) vaihettuen reunoille mentäessä isovarpuiseksi rämeeksi (IR) ja korpirämeeksi (KR). Eteläosa on muuttuma- tai ojikkoasteella. Siellä keskiosassa vallitsee isovarpuinen rämeojikko (IRoj) j a tupasvillarämeojikko tai -muuttuma (TRoj/TRmu), reunaosissa korpirämemuuttuma (KRmu) ja kangasrämemuuttuma (KGRmu). Kynnyssuon turvekerrostumien keskipaksuus on 2,14 m, josta heikosti maatuneen turpeen osuus on 0,31 m ja paremmin maatuneen turvekerroksen 1,84 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,49 m ja yli 2 metrin 2,86 m (taulukko 4). Suurin havaittu turpeen paksuus on 5,50 metriä. Suon pohjamaalajeina ovat hiekka (68 %) ja moreeni (32 %). Taulukko 4. Kynnyssuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue Pinta - ala Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo- m3 ) pinta pohja yht. pinta pohja yht. r ha H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 221 0,31 1,84 2,14 0,68 4,05 4,73 10 0 Yli 1 m 182 0,33 2,16 2,49 0,60 3,93 4,53 9 5 Yli 2 m 130 0,36 _ 2,50 2,86 0,47 3,25, 3,72 78 Kynnyssuossa on saravaltaisia turpeita noin 58 % ja rahkavaltaisia o n 42 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan saravaltaisissa turvelajeissa runsaimmin kortetta (15 %) ja rahkavaltaisissa turvelajeissa tupasvilla a (29 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 7 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9, josta heikosti maatuneen pinta - kerroksen keskimaatuneisuus on 3,7 ja paremmin maatuneen pohjakerrokse n 6,3. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä vähän (1,61 %) ja 1-2 metrin vyöhykkeessä erittäin vähän (0,48 M. Kynnyssuossa on luonnontilaista turvetta 4,73 milj. m3, josta heikost i maatunutta on 14 % (0,68 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 86 % (4,05 milj. m3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 96 % (4,53 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 78 % (3,72 milj. m 3 ).
- 29 - Kynnyssuossa on polttoturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta yl i 2 m :n syvyisellä turvetuotantoon soveltuvalla alueella (n. 120 ha) noi n 2,64 milj. m 3. Turve on kohtalaisen hyvin maatunutta (5,9) saravaltaist a turvetta. Heikosti maatuneen pintaturpeen paksuus on keskimäärin 0,5 m (kuvat 7 ja 8). Suo on pohjoisosastaan pitkä ja kapea leviten kuitenki n eteläosastaan. Tieyhteydet suolle ovat hyvät. Suo on lähes kokonaa n ojitettu. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 89,8 % märkäpainosta, tuhkapitoi - suus 1,6 %, rikkipitoisuus 0,2 % ja tehollinen lämpöarvo 50 % :n kosteu - della 9,4 MJ/kg (taulukko 5). Suon tuotantokelpoisen osan (120 ha ) energiasisältö on 50 % :n käyttökosteudella 4,76 milj. GJ eli 1,32 milj. MWh (taulukko 21).
- 30 - Käyttökelpoisen polttoturpeen määrä hehtaaria kohden on noin 22 956 suo - m 3, kuiva-ainemäärä 2 392 tn ja energiasisältö 50 % :n tuotantokosteudess a 11 478 MWh. 50 % kostean turpeen saanto yhdestä suokuutiometristä on 208, 4 kg ja tämän energiasisältö 0,55 MWh. Tuhkaa on yhdessä suokuutiossa keski - määrin 1,7 kg. Varsinkin Kynnyssuon eteläosa soveltuu hyvin polttoturvetuotantoon. Pohjoisosassa heikosti maatunut pintakerros on paksumpi ja suotyypit vetisempiä kuin eteläosassa (SIN, KER). Pohjoisosa soveltuisi myös virkistyskäyttöön, vaikka suotyypit ovatkin jo kärsineet suon reunaosien ojituksesta. 3. Luomasuo (kl. 2233 04, x = 2554,4, y = 6864,5) sijaitsee noin 9 k m Jämsän kirkolta länteen. Suo on tutkittu linjatutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee pohjoispuolelta harjumuodostuman (Ruuhikangas) j a muilta osin moreenimäkien välisessä painanteessa. Suon lounaisosa rajoittuu Luomajärveen. Suon pinnan korkeus on 146-150 m mpy. Luomasuon pinta - ala on 57 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 31 ha ja yl i 2 m :n 9 ha. Tutkimuspistetiheys on 5/10 ha ja syvyystietoja on 2 pisteeltä/10 ha. Suon pinta viettää loivasti lounaaseen. Vedet laskevat Luoma - järveen ja edelleen Saarijärven ja pikku lampien kautta Nytkymenjokeen, josta edelleen Päijänteeseen (kuva 9). Vallitsevana suotyyppinä on suon keskiosassa lyhytkortinen neva (LKN) jok o ojikko- tai muuttuma-asteella, kaakkoisosassa vallitsevat rämetyypit : korpiräme (KR), tupasvillaräme (TR) ja isovarpuinen räme (IR), myö s ojikko- tai muuttuma-asteella. Suon reunoilla esiintyy paikoin myö s varsinaista korpea (VK). Taulukko 6. Luomasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha Hl-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 57 0,41 0,91 1,31 0,23 0,51 0,74 10 0 Yli 1 m 31 0,62 1,26 1,88 0,19 0,39 0,50 78 Yli 2 m 9 0,65 _ 2,31 2,97. 0,05 0,20 0,25 33
- 31 - Kuva 9. Luomasuon tutkimuslinjasto, turpeen keskimääräinen maatuneisuu s ja paksuus. Luomasuon turvekerrostumien keskipaksuus on 1,31 m, josta heikosti maatu - neen turpeen osuus on 0,41 m ja paremmin maatuneen turvekerroksen paksuu s 0,91 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 1,88 m ja yli 2 metri n 2,97 m (taulukko 6). Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,20 metriä. Suo n pohjamaalajit ovat hiekka (95 %) ja moreeni (5 %).
- 32 - Luomasuossa on saravaltaisia turpeita noin 70 % ja rahkavaltaisia on 30 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan saravaltaisissa turvelajeissa runsaimmi n puunjäännöksiä (14 %) ja kortetta (11 %) ja rahkavaltaisissa turvelajeiss a tupasvillaa (29 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus o n noin 14 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2, josta heikosti maatuneen pinta - kerroksen keskimaatuneisuus on 3,4 ja paremmin maatuneen pohjakerrokse n 6,0. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä erittäin vähän (0,78 %) j a 1-2 metrin vyöhykkeessä myös erittäin vähän (0,18 %) (kuvat 10 ja 11)).
- 33 - Luomasuossa on luonnontilaista turvetta 0,74 milj. m 3, josta heikost i maatunutta on 31 % (0,23 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 69 % (0,51 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 78 % (0,58 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 34 % (0,25 milj. m 3 ). Luomasuo on epäsäännöllinen muotoinen ja saarekkeinen. Se soveltuu lähinn ä metsätalouskäyttöön. Suo on kokonaan ojitettu. Luomajärven pohjoispuolelt a on nostettu turvepehkua pieneltä alueelta. 4. Hirvilammi-Eerolankorpi (kl. 2233 05, x = 6870,5, y = 2552,4) sijaitse e noin 12 km Jämsän kirkolta luoteeseen. Suo on tutkittu hajapistetutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee harjujakson ja möreenipeitteisten mäkien välisessä painanteessa. Suon pinnan korkeus on 121-126 m mpy. Suon pinta-ala on 13 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 5 h a ja yli 2 m :n 3 ha. Tutkimuspistetiheys on 2/10 ha (kuva 12).
- 34 - Suon pinta viettää pohjoiseen. Vedet laskevat Ruotsinojaan ja edellee n Kelaoja Karppijärvi Karppioja Juurijärvi Vantaanjoki Lahnajok i -reittiä Lahnaveteen. Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon pohjoisosassa isovarpuinen rämeojikk o (IRoj) ja tupasvillarämeojikko (TRoj). Suon eteläosa (Eerolankorpi) o n biologista suota, jossa turvekerrostuma on alle 0,3 m. Hirvilammi Eerolankorven turvekerrostumien keskipaksuus on 1,38 m, jost a heikosti maatuneen turpeen osuus on 0,81 m ja paremmin maatuneen turve - kerroksen paksuus 0,57 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,56 m ja yli 2 metrin 3,33 m (taulukko 7). Suurin havaittu turpeen paksuus o n 4,00 metriä. Suon pohjamaalajit ovat hieta ja hiekka.
- 35 - Taulukko 7. Hirvilammi-Eerolankorven pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät syvyysalueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha H1-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 13 0,81 0,57 1,38 0,10 0,07 0,17 10 0 Yli 1 m 5 1,76 0,80 2,56 0,08 0,04 0,12 7 0 Yli 2 m 3 2,75 0,58 3,33 0,08 0,01 0,09 52 Suossa on rahkavaltaisia turpeita noin 70 % ja saravaltaisia on 30 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisissa turvelajeissa runsaimmi n tupasvillaa (48 %) ja saravaltaisissa turvelajeissa puunjäännöksiä. (14 % ) ja kortetta (12 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus o n 14 %. Turvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,0, josta heikosti maatuneen pinta - kerroksen keskimaatuneisuus on 3,9 ja paremmin maatuneen pohjakerrokse n 6,6. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä erittäin runsaast i (4,15 %) ja 1-2 metrin vyöhykkeessä erittäin vähän (0,86 %). Hirvilammi-Eerolankorvessa on luonnontilaista turvetta 0,17 milj. m3, josta heikosti maatunutta on 59 % (0,10 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutt a 41 % (0,07 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suo n osalla on 70 % (0,12 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 52 % (0,09 milj. m 3 ). Hirvilammi-Eerolankorpi on geologista suota vain Hirvilammin alueella. Su o on kokonaan ojitettu ja se soveltuu lähinnä metsätalouskäyttöön. 5. Isosuo-Kortesuo (kl. 2233 05, x = 6871,0, y = 2551,2) sijaitsee noin 1 3 km Jämsän kirkolta luoteeseen. Suo on tutkittu hajapistetutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee Kelaharju-Paloharju-Kuuttila -harju - jakson ja moreenipeitteisten mäkien välisessä painanteessa. Suon pinna n korkeus on 122-123 m mpy. Isosuo-Kortessuon pinta-ala on 22 ha, jost a yli yhden metrin syvyistä aluetta on 16 ha ja yli 2 m :n 7 ha. Tutkimuspistetiheys on 2/10 ha. Suon pinta viettää loivasti pohjoiseen. Vedet laske - vat Holisevaan ja siitä edelleen Ruotsinoja-Kalaoja-Karppijärvi-Karppioja - Juurijärvi-Vantaanjoki-Lahnajoki -reittiä Lahnajärveen (kuva'13).
- 37 - Vallitsevina suotyyppeinä ovat pohjoisosassa tupasvillarämeojikko (TRoj), eteläosassa korpirämemuuttuma (KRmu) ja ruohoinen turvekangas (RHTK). Isosuo-Kortesuon turvekerrostumien keskipaksuus on 2,03 m, josta heikost i maatuneen turpeen osuus on 0,39 m ja paremmin maatuneen turvekerrokse n paksuus 1,64 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,55 m ja yl i 2 metrin 3,79 m (taulukko 8). Suurin havaittu turpeen paksuus on 5,70 m. Suon pohjamaalajit ovat hiekka (40 %), hiesu (40 %) ja hieta (20 %). Taulukko 8. Isosuo-Kortesuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha Hl-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 22 0,39 1,64 2,03 0,08 0,36 0,44 100 Yli 1 m 16 0,51 2,04 2,55 0,08 0,33 0,41 9 3 Yli 2 m 7 0,92 2,87 3,79 0,06 0,20 0,26 59 Isosuo-Kortesuossa on saravaltaisia turpeita noin 52 % ja rahkavaltaisi a on 48 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan saravaltaisissa turvelajeiss a runsaimmin puunjäännöksiä (18 %) ja kortetta (14 %) ja rahkavaltaisiss a turvelajeissa tupasvillaa (29 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeide n kokonaisosuus on 21 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8, josta heikosti maatuneen pinta - kerroksen keskimaatuneisuus on 3,7 ja paremmin maatuneen pohjakerrokse n 6,3. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä kohtalaisesti (2,70 %) j a 1-2 metrin vyöhykkeessä vähän (1,88 %). Isosuo-Kortesuossa on luonnontilaista turvetta 0,44 milj. m 3, josta hei - kosti maatunutta on 18 % (0,08 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 82 % (0,3 6 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla o n 93 % (0,41 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 59 % (0,26 milj. m3 ). Isosuo-Kortesuo on suokuvioltaan epäsäännöllisen muotoinen ja Kortesuo n osuus on suurelta osin alle 0,3 m syvää biologista suota. Isosuo on kape a ja turvekerrokseltaan melko syvä (yli 5 m), jossa turve on melko heikost i maatunutta. Varsinkin ohutturpeinen suon osuus soveltuu metsätalouskäyttöön. Suo on kokonaan ojitettu.
-38-6. Muuratsuo (kl. 2233 02, x = 6872,9, y = 2549,2) sijaitsee noin 16 k m Jämsän kirkolta luoteeseen. Suo on tutkittu linjatutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee Kelaharju-Kuuttila -harjumuodostuman j a moreenipeitteisten mäkien välisessä painanteessa rajoittuen pohjoisosaltaan Vähä-Mustinkijärveen ja kaakkoisosaltaan Reivinginjärveen. Suon pinnan korkeus on 115-117 m mpy. Muuratsuon pinta-ala on 39 ha, josta yl i yhden metrin syvyistä aluetta on 23 ha ja yli 2 m :n 10 ha. Tutkimuspistetiheys on 5/10 ha ja syvyystietoja on 2 pisteeltä/10 ha. Suon pinta viettää kaakkoon. Vedet laskevat Reivinginjärveen ja Kaukaloiseen (kuva 14). Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosassa lyhytkortinen nevaräm e (LKNR), varsinainen sararämemuuttuma (VSRmu), varsinainen saranevaojikk o (VSNoj) ja tupasvillaräme (TR), reunaosissa korpiräme (KR/KRoj). Suo n länsiosassa on lehtokorpea (LHK) puron varrella. Muuratsuon turvekerrostumien keskipaksuus on 1,50 m, josta heikost i maatuneen turpeen osuus on 0,43 m ja paremmin maatuneen turvekerrokse n paksuus 1,07 m. Yli metrin syvyisen alueen keski syvyys on 2,13 m ja yl i 2 metrin 2,75 m (taulukko 9). Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,50 metriä. Suon pohjamaalajeina on hiekkaa (88 %), moreenia (4 %), hietaa (4 % ) ja hiesua (4 %). Suon keskiosassa esiintyy liejua 65-250 cm kerroksena. Osa liejusta on piileväliejua. Muuratsuossa on saravaltaisia turpeita noin 91 % ja rahkavaltaisia on 8 % sekä ruskosammalturpeita noin 1 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan sara - valtaisissa turvelajeissa runsaimmin puunjäännöksiä (31 %) ja kortett a (25 %), ja rahkavaltaisissa turvelajeissa tupasvillaa (8 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 32 %. Taulukko 9. Muuratsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha H1-4 H5-10 H1-10 Hl-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 39 0,43 1,07 1,50 0,17 0,41 0,58 100 Yli 1 m 23 0,59 1,54 2,13 0,13 0,35 0,48 82 Yli 2 m 10 0,55 2,20 2,75 0,05 0,22 0',27 46
- 39 - Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7, josta heikosti maatunee n pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,7 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,5. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä vähän (1,99 %) ja 1-2 metrin vyöhykkeessä myös vähän (1,40 %) (kuva 15). Muuratsuossa on luonnontilaista turvetta 0,58 milj. m 3, josta heikost i maatunutta on 29 % (0,17 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 71 % (0,41 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 82 % (0,48 milj. m 3 ) (0,51 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 46 % (0,27 milj. m 3 ).
- 41 - Muuratsuossa on polttoturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta yl i 2 m :n syvyisellä alueella (14 ha) noin 0,28 milj. m3. Turve on kohtalaise n hyvin maatunutta (5,7) saraturvetta, josta heikosti maatuneen pintakerroksen paksuus on keskimäärin 0,40m. Suo on pitkänomaisen muotoinen j a osittain ojitettu. Suolla sijaitsee lähes kokonaan umpeenkasvanut lampi j a lammen ympäristössä turvekerrostuman alla on melko paksu liejukerrostuma, mikä osaltaan vaikeuttaa turpeen hyödyntämistä. Pienehkö alue suosta voidaan katsoa soveltuvan palaturvetuotantoon ottaen huomioon em. rajoitukset. Tieyhteydet suolle ovat hyvät. 7. Kelossuo (kl. 2233 05, x = 6873,7, y = 2555,3) sijaitsee noin 13 k m Jämsän kirkolta luoteeseen. Suo on tutkittu linjatutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee Kelosvuoren (203,9 m mpy) ja pääasiassa moreenipeitteisten mäkien välisessä painanteessa, pohjoispuolella on lajittuneesta aineksesta muodostunut Permikangas. Suon pinnan korkeus on 133-136 m mpy. Kelossuon pinta-ala on 43 ha, josta yli yhden metrin syvyist ä aluetta on 30 ha ja yli 2 m :n 26 ha. Tutkimuspistetiheys on 6/10 ha j a syvyystietoja on 3 pisteeltä/10 ha. Suon pinta viettää luoteeseen. Vede t laskevat Toivasjärveen ja siitä edelleen Toivasoja-Palojoki-Kotijärvi - Murtojärvi-Saaralammi-Lahnajoki -reittiä Lahnajärveen (kuva 16). Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosassa tupasvillarämemuuttum a (TRmu) ja reunaosissa korpiräme (KR) ja kangasräme (KGR). Kelossuon turvekerrostumien keskipaksuus on 2,10 m, josta heikosti maatuneen turpeen osuus on 0,18 m ja paremmin maatuneen turvekerroksen paksuu s 1,92 m. Yli metrin syvyinen alueen keskisyvyys on 2,75 m ja yli 2 metri n 2,95 m (taulukko 10). Suurin havaittu turpeen paksuus on 4,00 metriä. Suo n pohjamaalajit ovat moreeni (43 %), hiekka (40 %) ja hieta (17 %). Taulukko 10. Kelossuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha H1-4 H5-10 H1-10 Hl-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 43 0,18 1,92-.., 2,10 0,08 0,82 0,90 10 0 Yli 1 m 30 0,15 2,60 2,75 0,04 0,78 0,82 9 1 Yli 2 m 26 0,15 2,80 2,95 0,04 0,72 0,76 84
- 42 - Kelossuossa on saravaltaisia turpeita noin 86 % ja rahkavaltaisia on 14 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan saravaltaisissa turvelajeissa runsaimmi n kortetta (31 %) ja puunjäännöksiä (25 %) ja rahkavaltaisissa turvelajeiss a tupasvillaa (8 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus o n 29 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4, josta heikosti maatunee n pintakerroksen keskimaatuneisuus on 4,0 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,6. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä erittäin runsaast i (4,44 %) ja 1-2 metrin vyöhykkeessä vähän (1,55 %) (kuva 17).
- 43 - Kelossuossa on luonnontilaista turvetta 0,90 milj. m 3, josta heikost i maatunutta on 9 % (0,08 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 91 % (0,82 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 91 % (0,82 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 84 % (0,76 milj. m 3 ). Kelossuossa on polttoturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta yl i 2 metrin syvyisellä tuotantoalueeksi soveltuvalla alueella (25 ha) noi n 0,61 milj. m 3. Turve on hyvin maatunutta (6,5) saravaltaista turvetta. Heikosti maatununeen pintaturpeen paksuus on keskimäärin 0,2 m. Suo o n melko säännöllisen muotoinen ja kokonaan ojitettu. Tieyhteydet suolle ova t kohtalaiset. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 90,4 % märkäpainosta, tuhkapitoi - suus 3,4 % ja tehollinen lämpöarvo 50 % :n kosteudella 9,6 MJ/kg. Suo n tuotantokelpoisen osan (25 ha) energiasisältö on 50 % :n käyttökosteudell a 1,08 milj. GJ eli 0,30 milj. MWh (taulukko 11).
- 44 - Käyttökelpoisen polttoturpeen määrä hehtaaria kohden on noin 24 400 suo - m a, kuiva-ainemäärä 2 267 tn ja energiasisältö 50 % tuotantokosteudess a 12 000 MWh. 50 % kostean turpeen saanto yhdestä suokuutiometristä on 226, 6 kg ja tämän energiasisältö 0,60 MWh. Tuhkaa on yhdessä suokuutiossa keski - määrin 3,8 kg. Turpeen hyödyntämistä haittaa pintaosassa esiintyvien liekojen runsaus. Tuhkapitoisuus on suhteellisen korkea suon pohjaosissa. Muilta ominaisuuk - siltaan turve soveltuu hyvin polttoturpeeksi.
- 45-8. Kelaojansuo (kl. 2233 02, x = 6875,5, y = 2549,3) sijaitsee noin 18 k m Jämsän kirkolta luoteeseen. Suo on tutkittu linjatutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo rajoittuu länsireunaltaan Kelaharjuun ja itäreunaltaa n l ajittuneen aineksen muodostumiin sekä muilta osin moreenimuodostumiin. välissä. Suon länsireunalla on Kelalammi ja suon läpi virtaavat Kelaoja j a Ruotsinoja. Suon pinnan korkeus on 106-107 m mpy. Kelaojansuon pinta-al a on 59 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 35 ha ja yli 2 m :n 2 5 ha. Tutkimuspistetiheys on 5/10 ha ja syvyystietoja on 2 pisteeltä/10 ha. Suon pinta viettää erittäin loivasti pohjoiseen. Vedet laskevat Ruotsin - - ojaa ja edelleen Kelaojaa myöten Karppijärvi Karppioja_Jumijärvi Vantaa n joki Saaralammi Lahnajärvi -reittiä Päijänteeseen (kuva 18). Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosassa varsinainen saranevaojikk o (VSNoj) ja lyhytkortinen nevaojikko (LKNoj), reunaosissa isovarpuine n rämeojikko (IRoj), korpirämeojikko (KRoj) ja lehtokorpiojikko (LHKoj).
- 46 - Kelaojansuon turvekerrostumien keskipaksuus on 1,52 m, josta heikosti maatuneen turpeen osuus on 0,15 m ja paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus 1,38 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,16 m ja yl i 2 metrin 2,38 m (taulukko 12). Suurin havaittu turpeen paksuus on 2,8 0 metriä. Suon pohjamaalajit ovat hieta (54 %), hiesu (30 %), hiekka (8 % ) ja moreeni (8 %). Turvekerrostuman alla on melko paksut (40-230 cm ) liejukerrostumat, joista osa on piimaata (kuva 19). Taulukko 12. Kelaojansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m 3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yti :.. ha Hl-4 H5-10 H1-10 H1-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 59 0,15 1,38 1,52 0,08 0,81 0,89 10 0 Yli 1 m 35 0,19 1,97 2,16 0,06 0,68 0,74 8 3 Yli 2 m 25 0,24 2,14 2,38 0,05 0,53 _ 0,58 65 Kelaojansuossa on saravaltaisia turpeita noin 76 % ja rahkavaltaisia o n 24 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan saravaltaisissa turvelajeissa runsaimmin puunjäännöksiä (26 %) ja kortetta (20 %) ja rahkavaltaisiss a turvelajeissa tupasvillaa (17 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeide n kokonaisosuus on 29 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1, josta heikosti maatuneen pinta - kerroksen keskimaatuneisuus on 4,0 ja paremmin maatuneen pohjakerrokse n 6,3. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvyöhykkeessä kohtalaisesti (2,82 %) j a 1-2 metrin vyöhykkeessä erittäin vähän (0,55 %). Kelaojansuossa on luonnontilaista turvetta 0,89 milj. m 3, josta heikost i maatunutta on 9 % (0,08 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 91 % (0,81 milj. m3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 83 % (0,74 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 65 % (0,58 milj. m 3 ). Kelaojansuossa on polttoturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta yl i 2 m :n syvyisellä alueella (25 ha) noin 0,50 milj. m 3. Turve on kohtalaise n hyvin maatunutta (6,1) saravaltaista turvetta. Heikosti maatuneen pinta - turpeen paksuus on keskimäärin 0,1 m. Suo on melko säännöllisen muotoine n
- 48 - ja kokonaan ojitettu, mutta loivasta vietosta johtuen ojituksen vaikutu s on ollut vähäinen. Suon halki virtaavat Ruotsinoja ja Kelaoja. Tieyhteyde t suolle ovat hyvät. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 93,5 % märkäpainosta, tuhkapitoi - suus 6,7 % ja tehollinen lämpöarvo 50 % :n kosteudella 8,6 MJ/kg. Suo n tuotantokelpoisen osan (25 ha) energiasisältö on 50 % :n käyttökosteudell a 0,57 milj. GJ eli 0,16 milj. MWh. Käyttökelpoisen polttoturpeen määrä hehtaaria kohden on noin 20 000 suo - m 3, kuiva-ainemäärä 1 304 tn ja energiasisältö 50 % tuotantokosteudess a 6 400 MWh. 50 % kostean turpeen saanto yhdestä suokuutiometristä on 130, 4 kg ja tämän energiasisältö 0,40 MWh. Tuhkaa on yhdessä suokuutiossa keski - määrin 4,4 kg. Kelaojansuon turpeen hyödyntämisen haittatekijöitä ovat turpeen melk o korkea tuhkapitoisuus (taulukko 13) ja turvekerrostuman alla olevat paksu t liejukerrokset (kuva 16). Kelaojansuon turve soveltuu kyllä laadultaa n polttoturvetuotantoon, mutta haittatekijät huomioon otettuna kysymyksee n tulisi korkeintaan pienimuotoinen turvetuotanto.
- 49-9.Ahvenkorpi (kl. 2233 02, x = 6876,1, y = 2548,4) sijaitsee noin 19 k m Jämsän kirkolta luoteeseen. Suo on tutkittu linjatutkimusmenetelmällä. Topografisesti suo sijaitsee Paloharju-Kelaharjun itäpuolella rajoittue n itäosiltaan moreenimuodostumiin. Suon keskellä on Ahvenlammi. Suon pinna n korkeus on 107-110 m mpy. Ahvenkorven pinta-ala on 47 ha, josta yl i yhden metrin syvyistä aluetta on 30 ha ja yli 2 m :n 15 ha. Tutkimuspistetiheys on 7/10 ha ja syvyystietoja on 3 pisteeltä/10 ha. Suon pinta viettää itään. Vedet laskevat Karppijärven ja siitä edelleen Kankarisvede n kautta Päijänteeseen (kuva 20). Vallitsevina suotyyppeinä ovat suon keskiosissa tupasvillarämemuuttum a (TRmu) ja isovarpuinen rämemuuttuma (IRmu), reunaosissa korpirämemuuttum a (KRmu) ja kangasrämemuuttuma (KGRmu). Ahvenkorven turvekerrostumien keskipaksuus on 1,52 m, josta heikost i maatuneen turpeen osuus on 0,17 m ja paremmin maatuneen turvekerrokse n paksuus 1,35 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,03 m ja yli 2 metrin 2,57 m (taulukko 14). Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,90 metriä. Suon pohjamaalajit ovat hiekka (54 %), moreeni (26 %), hieta (12 % ) ja hiesu (8 M. Ahvenlammin ympäristössä esiintyy liejukerrostumia. Taulukko 14. Ahvenkorven pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyys - alueittain. Alue Pinta- Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj. suo-m3 ) ala pinta pohja yht. pinta pohja yht. ha H1-4 H5-10 H1-10 Hl-4 H5-10 H1-10 % Koko suo 47 0,17 1,35 1,52 0,08 0,63 0,71 10 0 Yli 1 m 30 0,19 1,84 2,03 0,05 0,55 0,60 84 Yli 2 m, 15 0,23 2,34 2,57 0,03 0,35 0,38 53 Ahvenkorvessa on saravaltaisia turpeita noin 53 % ja rahkavaltaisia on 4 7 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan saravaltaisissa turvelajeissa runsaimmi n kortetta (26 %) ja puunjäännöksiä (15 %) ja rahkavaltaisissa turvelajeiss a tupasvillaa (37 %). Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus o n 17 %.