GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 309 Carl-Göran Sten HUITTISTEN TUTKITUT SUOT JA TURPEEN KÄYTTÖKELPOISUUS Summary : The mires investigated and the usefulness of peat in southwestern Finland Huittinen, Espoo 1997
St6n, Carl-Göran 1997. Huittisten tutkitut suot jaturpeen käyttökelpoisuus. Summary : The mires investigated and the usefulness of peat in Huittinen, southwestern Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 309. 41 sivua, 10 kuvaaja 3 liitettä. Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tutkinut kaksikymmentä suota Huittisten kaupungissa, joka sijaitsee Satakunnassa, noin 180 km Helsingistä luoteeseen. Turvetutkimukset kattavat 4175 ha. Yli metrin syvyisen alueen pinta-ala on 3668 haja yli kahden metrin syvyisen 2956 ha. Turpeen keskimääräinen paksuus on 3,0 m, josta heikosti maatuneen kerroksen osuus on 2,0 m. Suurin turpeen paksuus, 8,4 m, on mitattu Takarahkasta. Soiden sisältämä turvemäärä on 124,5 milj. suo-m', yli metrin syvyisellä alueella on n. 121 milj. suo-m' ja yli 2 m :n alueella n. 110 milj. suo-m'. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,0 ja hyvin maatuneen turpeen 6,2. Turpeista on rahkavaltaisia 81 % ja saravaltaisia 19 %. Suotyypeistä on rämeitä 53 %, nevoja 34 % jakorpia 3 %. Turvekankaita on 4 %, turvepeltoja 2 % ja turpeennostoalueita 4 %. Hieman yli puolet eli 53 % suoalasta on ojitettu lähinnä metsänkasvatusta, viljelyä ja turpeennostoa varten. Soiden pohjamaalajeista yleisimmät ovat savi ja hiesu, joita on yhteensä 81 havainnoista. Teolliseen turvetuotantoon soveltuu kaikkiaan 57 % tutkitusta suoalasta eli 2400 ha :n alue, jossa on yhteensä 54,84 milj. suo-m 3 turvetta. Kasvuturvetuotantoon soveltuu 17 suota, joissa on 43,50 milj. suo-m' käyttökelpoista turvetta yhteensä 2400 ha :n alueella. Polttoturvetuotantoon soveltuu 14 suota, joissa on yhteensä 11,34 milj. suo-m 3 turvetta 1679 ha :n alueella. Kuivan turpeen energiasisältö on 20,7 milj. GJ eli 5,76 MWh ja jyrsinturpeen, jonka kosteus on 50 %,18,33 milj. GJ eli 5,08 milj.mwh. Turvetta voidaan käyttää vaihtoehtoisesti turvemul lan raaka-aineena j a maanparannusaineena. Huittisten soista Isosuo ja Ronkansuo kuuluvat Puurijärven-Isosuon kansallispuistoon, ja Punkalaitumen Isosuo sisältyy valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan. Nämä kolme suojelusuota, yhteensä 1014 ha, sisältyvät myös perustettavaan Natura 2000 -ohjelmaan. Avainsanat : suot, inventointi, kasvuturve, polttoturve, energiasisältö, varat, luonnonsuojelu, Huittinen. Carl-Göran Sten Geologian tutkimuskeskus PL 96 02151 ESPOO Sähköposti : carl-goran.sten@gsffi ISBN 951-690-695-8 ISSN 1235-9440
Sten, Carl-Göran,1997. Huittisten tutkitut suot j a turpeen käyttökelpoisuus. Summary : The mires investigated and the usefulness of peat in Huittinen, southwestern Finland. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 309. Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 309. 41 pages,10 figures and 3 appendices. Peatland inventories were made by the Geological Survey of Finland (GSF) in the town of Huittinen, which is situated about 180 km northwest of Helsinki in southwestern Finland (61 10'N, 22 45' E). Twenty mires covering a total area of 4175 ha and containing 124.5 million m 3 of peat in situ were studied. The mean depth of the peat layers is 3.0 m, including the poorly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 2.0 m in thickness. The greatest thicknesses of peat were found in the mires Takarahka, 8.4 m and Ilmiönsuo 8.0 m. The mean humification (H) degree of the peat is 4.0 on von Post's 1-10-scale, and 6.2 in the well humified peat. Eighty-one per cent of the peat amount is Sphagnum predominant and the remainder 19% Carex predominant. About half of the peatland area (53%) have been drained for forestry, agriculture or peat cutting. The most common mineral soils of the peatlands are clay and silt (81%). The peatlands investigated are suitable for peat production in an area of 2400 ha, which is about 57% of the area investigated, and mineable peat amounts to 54.8 million m' in situ. Horticultural peat production is proposed on for 17 peatlands in an area of 2400 ha, and the mineable peat totals to 43.5 million m' in situ. Horticultural peat is already produced in an area of about 70 ha on four peatlands. Fourteen peatlands were found suitable for fuel peat production on an area of 1679 ha. The available amount of fuel peat or, alternatively, raw material for mulch is 11.3 million m3 in situ. The energy content of the fuel peat equals to 20.7 million GJ or 5.8 million MWh for dry peat or to 18.3 million GJ or 5.1 million MWh as calculated for 50% moisture content. The largest raised bogs Isosuo and Ronkansuo are included into The National Park ofpuurijärvi and Isosuo. The raised bog Isosuo in Punkalaidun is partly included into the National Mire Conservation Programme. The mire conservation areas covering 1014 ha are also included into a proposal for the Natura 2000 programme. Key words : mires, inventory, fuel peat, energy content, horticultural peat, reserves, resources, conservation, Holocene, Huittinen, Finland. Carl-Göran Sten Geological Survey of Finland, P.O. Box 96. FIN-02151 ESPOO, FINLAND E-mail: Carl-goran.sten@gsffi
SISöLLYSLUETTELO JOHDANTO 7 TUTKIMUSMENETELMöT JA -AINEISTOT 7 KenttÄtutkimukset 7 Laboratoriotutkimukset 9 TUTKIMUSAINEISTON KöSITTELY JA TULOSTEET 9 Tutkimusaineiston laskentaperusteet 9 Tutkimusaineiston tulosteet 10 HUITTISTEN TUTKITUT SUOT 12 1. Kiimasuo 12 2. Loimansuo 12 3. Longonsuo 13 4. Suvisuo 14 5. Heposuo 14 6. Iironsuo 16 7. Mouhisuo 16 8. JÄrvensuo 17 9. Toivarinsuo 17 10. Lauhansuo 18 11. Isosuo 19 12. Pikkusuo 22 13. Rautasuo 23 14. Nanhiansuo 23 15. ittassuo 24 16. IlmiÖnsuo 25 17. Holstinsuo 26 18. Hakasuo 26 19. Mustissuo 27 20. Ronkansuo 28 Takarahka 29 Punkalaitumen Isosuo 29 TULOSTEN TARKASTELU 30 Pinta-ala 30 Suotyypit ja ojitus 30 Turvelajit 32 Turpeen maatuneisuus 32 Turpeen paksuus ja turvemäärä 32 Soiden kehitys ja pohjamaalajit 33 LaboratoriomÄÄritysten tulokset 3 5 Soiden käyttökelpoisuus 36 YHTEEN ETO 3 9 Kiitokset 39 SUMMARY 3 9 KIRJALLISUUS - REFERENCES 40 LIITTEET
Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt tur vetutkimuksia Huittisten kaupungin alueella geologi Carl-GÖran Stenin johdolla vuonna 1970, jolloin tulevan kansallispuiston alueen suot olivat tutkimuksen kohteena. uoden 1975 turvetutkimukset liittyvät GTK : n, Maanmittaushallituksen ja Maatalouden tutkimuskeskuksen yhteistyönä suoritettuun maaperäkartoitukseen Huittisten kaupungin alueella, jolta julkaistiin yhdeksän 1 :20 000-mittakaavaistamaaperÄkarttaa : karttalehdet n :o 2112 01-09 (Geologinen tutkimuslaitos, Maanmittaushallitus ja Maatalouden tutkimuskeskus 1978, 1979). Mineraalimaan kartoituksesta vastasi tällöin geologi Pentti Lindroos (1975), pohjavesitutkimuksista hydrogeologi Matti Taka ja turvetutkimuksista Carl-GÖran Sten kausiapulaisten Erkki Raikamo, Helmer Tuittila, Timo arila, Kimmo irtanen ja Pekka uori avustamana. EdellÄ mainitun kartoituksen tuloksena on julkaistu myös Huittisten maaperäkartta 1 :100 000 (Lindroos 1981). Turvetutkimuksen tarkoituksena on etsiä kasvuturpeen raaka-aineeksi ja polttoturpeeksi soveltuvia turpeita sekä niiden hyödyntämiseen kelpaavia alueita ja siten palvella turpeen teollisen hyötykäytön suunnittelua.turvenäytteitä laboratoriotutkimuksia varten otettiin lisäksi keväällä 1996. TÄssÄ raportissa on selvitetty 20 Huittisten suon turvemäärät ja turpeen laatu (kuva 1). Kahta kuntarajalla ja vain osittain Huittisissa sijaitsevaa suota, KÖyliÖn Takarahkaa ja Punkalaitumen Isosuota on käsitelty tässä raportissa vain lyhyesti. Turvetutkimusraporttiin sisältyvät selostukset tutkituista soista ja turvevarojen käyttökelpoisuudesta sekä englanninkielinen yhteenveto. TÄmÄn raportin julkaisemattomaan arkistoversioon sisältyvät edellisten lisäksi suokartat, mahdolliset poikkileikkauskuvat, laboratorioanalyysien tulokset, taulukot, sekä havainnot puustosta ja mättäisyydestä (Sten 1997). TUTKIMUSMENETELMöT JA -AINEISTOT KenttÄtutkimukset Soille laadittiin linjaverkostot, jotka koostuivat kunkin suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja HÄikiÖ, 1978). Poikkilinjojen väli oli yleensä 400-500 m, ja tutkimuslinjoilla paaluin merkityt kairaus- ja syvyyspisteet vuorottelivat 50 m :n välein. Pienet suot tutkittiin hajapistein, jolloin myös pyrittiin 2-5 pisteen tiheyteen kymmentä hehtaaria kohti. Tutkimuslinjat on vaaittu vähintään 50 metrin välein ja linjojen alku- ja loppupäissä tiheämminkin. Korkeudet sidottiin valtakunnallisen kiintopisteverkon N60-korkeustasoon. TutkimuspisteillÄ määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina, puuston tiheys- ja kehitysluokka ja mahdolliset hakkuut. Kairauksin, jotka tehtiin 50 cm :n kannulla varustetulla Hillerkairalla, määritettiin turve- kerrostumistapääturvelajit lisätekijöineen sekäniiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikolla). LisÄksi määritettiin suon pohjamaalajit. Turvelajit ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty liitteissä 1 ja 2. Osasta soita otettiin näytteet laboratorioanalyysejä varten. NÄytesarjat on otettu alueilta, jotka tutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat joko poltto- tai kasvuturvetuotantoon. NÄytesarjoista laskettiin heikosti maatuneen pintarahkaturpeen (eli pintarahkan) ja paremmin maatuneen rahkaturpeen sekä saraturpeen ominaisuuksille suokohtaisia keskiarvoja, jotka on esitetty arkistoraportin suokohtaisissa yhteenvedoissa. NÄitÄ keskiarvoja, vaikka ne eivät aina edustakaan suon kaikkia turpeita, on käytetty mm. arvioitaessa suon energiasisältöä. NÄytteet otettiin suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana käyttäen tarkkatilavuuksista mäntäkairaa, joka on halkaisijaltaan 80 mm (Korpijaakko 1981, Lappalainen, Sten ja HÄikiÖ 1984). 7
Carl-GÖran Sten K--tsaan Puw,jarvi I FINLAND KOKEMAKI 4 12 Ö N 3 Huittinen 0 03 19 0 10 11r W 0@ KäYLIä O O 2O 2 O,O O 211202 211205 A' o 2 1201 211204 211207 Sokylaar Ö s.1 N I I Turkuun AMPULA 13 I I 5km ALASTARO Heisinki,n GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS 1. Kiimasuo 2. Loimansuo 3. Longonsuo 4. Suvisuo 5. Heposuo 6. Iironsuo 7. Mouhisuo 8.JÄrvensuo 9. Toivarinsuo 10 Lauhansuo T Takarahka 11. Isosuo 12. Pikkusuo 13. Rautasuo 14. Nanhiansuo 15. ittassuo eli Reukaansuo 16. IlmiÖnsuo 17. Holstinsuo 18. Hakasuo 19. Mustissuo 20. Ronkansuo P Punkalaitumen Isosuo Kuva 1. Huittisten tutkitut suot. Indeksikartalla on Huittisten sijainti ja EtelÄ-Suomen suoaluejako RuuhijÄrven (1982) mukaan : 1. laakiokeitaat, 2. kilpikeitaat, 3. viettokeitaat sekä 4. aapasuot. Fig. 1. Peatlands investigated in Huittinen, southwestern Finland. The index map shows the regional distribution of mires in southern Finland by RuuhijÄrvi (1983) 1. Plateau bogs, 2. Concentric raised bogs, 3. Eccentric bogs, and 4. Aapa mires. 8
Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus Laboratoriotutkimukset LaboratorionÄytteistÄ määritettiin heti näytteenottohetkellä turvelaji ja maatuneisuus. Laboratoriossa määritettiin polttoturvenäytteiden happamuus (ph-aste), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (105 C :ssa kuivattuna), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kg suo-m 3 ), tuhkapitoisuus prosentteina kuiva-aineesta (815 25 C :ssa poltettuna). LÄmpÖarvo on määritetty LECO AC- 300 -kalorimetrillä (ASTM D 3286) ja tulokset ilmoitetaan megajouleina kilogrammaa kohti (MJ kg). Tehollinen lmpöarvo on laskettu sekä kuivalle turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 50 ja 35. Rikkipitoisuudet on määritetty LECO SC-39 -rikkianalysaattorilla ja tulokset ilmoitetaan % :ina kuivapainosta. KasvuturvenÄytteet on luokiteltu rahkasammalkoostumuksensa mukaisesti kolmeen ryhmään : Acutifolia, Palustria ja Cuspidata. NÄytteet kuivattiin lämpökaapissa 40 C : ssa ja happamuus (pharvo) ja johtokyky määritettiin 3 g :sta kuivaa turvetta sekoitettuna 50 ml :aan tislattua vettä. Turve vesiseos saa seistä yön yli ennen ph :n ja johtoluvun määritystä. Johtoluku (jl) ilmoitetaan millisiemenseinä metri (ms m). aihtokapasiteetti ilmentääturpeen ravinteiden pidätyskykyä. aihtokapasiteetti (CEC) määritetään ph 7 :ssä ja ph 9 :ssä bariumasetaattimenetelmää käyttäen ja tulokset ilmoitetaan ph 7 :ssä milliekvivalentteina 100 g (meq 100 g) (PuustjÄrvi 1956). TUTKIMUSAINEISTON KöSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimuspisteiden perusteella suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin, joiden rajat ovat 0,3, 1,0, 2,0, 3,0, 4,0, 5,0 ja 6.0 m. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä erikseen lasketut turvemäärät yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelaj ien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemääriin painottaen. Turve jaetaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseen kasvuturpeeseen, väliturpeeseen ja polttoturpeeseen. Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus ja turvemäärät. Suon on katsottu soveltuvan polttoturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha turvelajin ja sen maatumisasteen (yleensä yli 5,0) puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli 2 m syvää aluetta. Polttoturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (St H 5 10 ) sekä kaikki sara- ja ruskosammalturpeet (Ct ja Bt H 1 10 ). KÄyttÖkelpoisen turpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,5 m :n turvekerros, joka vastaa suon pohjalle jäävää runsastuhkaista kerrosta. Turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 % :a, eikä rikkipitoisuus 0,3 % :a (Polttoturpeen laatuohje 1991). MikÄli suosta ei ole käytettävissä laboratoriotuloksia, on energiasisällön arvioimisessa käytetty MÄkilÄn (1994) GTK :n laajaan tutkimusaineistoon perustuvaa menetelmää. Kasvuturpeella tarkoitetaan kasvihuoneissa käytettävää heikosti maatunutta rahkaturvetta, joka jaetaan I luokan viljelyturpeen (Acutifolia-valtaiset) ja II luokan viljelyturpeen (Cuspidata- ja Palustria-valtaiset) raaka-aineeksi. Suon on katsottu soveltuvan kasvuturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 haturvelajinja sen maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli metrin syvyistä aluetta. Kasvuturpeen raaka-aineeksi on katsottu soveltuvan turve, jota täyttää Kasvuturvestandardin (Turveteollisuusl iitto 1980) ja lannoitelain asettamat vaatimukset (Suomen säädöskokoelma 1994) (liite 3). Turve on potentiaalista viljelyturpeen raaka-ainetta jos sen maatuneisuus on H 1 3 ja siinä on vähintään 90 % rahkasammaljäännöksiä, joista yli 80 % on peräisin Acutifolia-rahkasammalista. Turve on potentiaalista kasvuturpeen raaka-ainetta, jos sen maatuneisuus on H 1 4 ja siitä on rahkaturvetta (St) vähintään 5 6. Muuna turvetekijänä saa olla ainoastaan tupasvilla (Er), jota voi olla korkeintaan 1 6, eli alle 17 %. Maanparannusturve koostuu pääosin suokasvien jäännöksistä, sen maatumisaste on H 1 6 von Postin asteikolla mitattuna, ja hehkutusjäännös saa olla enintään 50 % kuivaaineen painosta. Äliturpeisiin kuuluvat ne rahkavaltaiset turpeet, joiden keskimaatuneisuus on korkeintaan H 4 9
Carl-GÖran Sten ja jotka eivät kuulu edellä määriteltyihin potentiaalisiin viljely- ja kasvuturpeisiin. Potentiaalinen kasvuturve saa sisältää väliturvetta enintään 20 cm :n kerroksina. Jos väliturvetta on yli 20 cm, määritellään sen alla oleva potentiaalinen kasvuturvekin väliturpeeksi. Äliturvetta käytetään maanparannusaineena tai ns. ympäristöturpeena esimerkiksi viherrakentamiseen. Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat mittakaavassa 1 : 10 000. Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen ja koko turvekerroksen paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m jne.). Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa von Postin 10-asteikko on jaettu kolmeen eri luokkaan : heikosti maatunut (H 1 3 ), keskinkertaisesti maatunut (H 4) sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (H5..10) Turvelajiprofiileihin on merkitty kairauspisteen yläpuolelle suotyyppi, luonnontilaisena tai muuttuneena, sekä liekoisuus murtolu- kuna : osoittajassa lieko-osumien määrä 0-1 m :n syvyydessä ja nimittäjässä osumien määrä 1-2 m :n syvyydessä. NÄmÄ osumat muutetaan liekoisuusprosenteiksi ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Tutkimuslinjan ilmansuunta ja suon absoluuttiset korkeudet ovat profiilikehyksien sivureunoissa. EdellÄ kuvattuja suokarttoja ja -profiileja on käytetty hyväksi selvitettäessä teolliseen tuotantoon soveltuvien kasvu- ja polttoturpeiden määrää ja niiden esiintymisen laajuutta. Kartoista ja profiileista ovat esimerkit kuvissa 2 ja 3. JöR ENSUO, Huittinen k1.2112 02 A1175 70 0 8 3i 4m 3 25 36 3: 3 0 27 37 3.2 3i 29 32 3.3 3 41 A 600 490 m 60 4 '. 0110 4 a 24 37 %3 30 43.6 40 45.5 32 363. 1 3 32 4. 4 I 30 39 i8 32 40 36. 3.4 28 36 33 44 39.5 19 24 32 42 42 23 31 5 4 14 22 ' S 4.2 15 22 0 1, 7117 6.9 3tp 5.7 A60ä140m 1 2 m GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Kuva 2. Esimerkki suokartasta, johon on merkitty tutkimuslinjasto ja -pisteet. Tutkimuspisteen yläpuolella on turpeen keskimääräinen maatuneisuus (H 1 10), sekä alapuolella heikosti maatuneen rahkakerroksen ja koko turvekerrostuman paksuus (dm). SyvyyskÄyrÄt ovat metrin välein. Merkkien selite on liitteissä 1 ja 2. Fig. 2. An example of a mire map. For symbols and abbreviations, see appendices 1-2. 1 0
Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus JöR ENSUO, Huittinen, A-selkÄlinja, kl.2112 02 mnw mpy Maatuneisuus tie SE m mpy -48-47 46 45 43 m mpy Suotyyppi,liekoisuus,turvelajitja pohjamaalajit IRn 47-0 0 45 - PTA PTA KERoj olo SIN 0 0 KER o o LK N 0 0 LKN 0 0 SIN 0 0 KER 0 0 m mpy RR 0 1-48 RN RR 0 2 1 0 RRoj -47 410 11e PTA S 46 0 5 0 4 0 9.2-45 44 R '..30M ˆ o ooon D0 48-47- 46-45- 44 43-48- 46-43- 42- -44-43 -42 I I I I I I I I I A1175m 1000 B00 600 400 I 200 I I AO GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS TUR ETUTKIMUS 1970 Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. Merkkien selite liitteissä 1-2. Fig. 3. Humification and peat types in a cross-section of a raised bog. For symbols and abbreviations, see appendices 1-2. 1 1
Carl-GÖran Sten HUITTISTEN TUTKITUT SUOT 1. Kiimasuo Kiimasuo (kl. 2112 01) sijaitsee Huittisten ja ampulan rajalla noin 11 km Huittisten keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 87-94 m merenpinnan yläpuolella (mpy) ja viettää pohjoiseen ja kaakkoon. edet laskevat pohjois- ja kaakkoisreunalta lähteviä ojia myöten itäänpäin virtaavaan ojaan, edelleen Loimijokeenja lopulta KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kallio- ja moreenialueisiin (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät etelä- ja länsiosan reunan lähellä kulkevien teiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 128 ha, josta 88 sijaitsee Huittisissa ja 40 ha ampulassa. Seuraavassa esitetyt tiedot koskevat koko suota. Yli metrin syvyistä aluetta on 71 haja yli 2 m syvää 45 ha. Suolla on 34 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 2,7 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keski- ja reunaosassa tavattavat isovarpuräme, tupasvillaräme ja rahkaräme. Reunoilla on lisäksi paikoin varsinaista sararämettä, korpirämettä ja turvekankaita. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-3 dm. Kiimasuo on lähes kokonaan tiheästi ojitettu, joten luonnontilaisuusaste on vain noin 10 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kiimasuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman 5,0. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,4 ja 4,6. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,6 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 5,4 m, on mitattu suon keskiosasta. Kiimasuossa on rahkavaltaisia turpeita 59 % ja saravaltaisia 41 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 44 % ja tupasvillarahkaturpeita 27 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvä puuaines, joka muodostaa yksinään runsaat 14 % ja saraturpeiden kortteen noin 3 %. Rahkaturpeiden tupasvillan jäännösten osuus tästä on noin 7,5 % suon turvemassasta. LevÄkkÖÄ (Scheuch eriapalustris) ja tupasluikkaa (Trichophorum cespitosum), joita tavataan lähinnä kuljurahkaturpeissa, on kumpaakin alle 1 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Kiimasuon turvemäärästä ovat : rahka 55 %, sara 30 %, rahkasara 11 % ja sararahka 4 %. Kiimasuon yleisin pohjamaalaji on moreeni, joka on osittain huuhtoutunutta (70 % havainnoista). Savea on 15 % ja hietaa 3 %. Kalliota on noin 12 %. Suoaltaan syvimmissä osissa on paikoin 5-10 cm :n paksuinen liejukerros. TutkimuspisteistÄ 6 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä primaarisena soistumisena altaan syvimmistä kohdista ja sen jälkeen levinnyt ympäristöön metsäpalon jälkeen lähinnä metsämaan soistumisen kautta. Kiimasuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 71 ha :n alueella keskimäärin 1,4 m :n paksuudelta yhteensä noin 1 milj. suo-m 3. Kokonaisuutena suon pintarahka soveltuu II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi. Pohjoisosasta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Kiimasuossa on energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 45 ha :n alueella. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Kiimasuo soveltuu teolliseen kasvuturvetuotantoon jatämän jälkeen mahdollisesti polttoturvetuotantoon. Kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta voidaan käyttää myös maanparannusaineena tai turvemullan raaka-aineena. 2. Loimansuo Loimansuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 5 km Huittisten keskustasta etelään (kuva 1). Suon pinta on 56-60 m mpy ja viettää keskustasta reunoille päin. edet laskevat länsi- ja pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten kaakkoon virtaavaan ojaan, joka laskee viereiseen Loimijokeen ja tämä edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan savikkoon, lounaisosassa kallio- ja moreenialueeseen (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät itä- ja länsireunan lähellä kulkevien teiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 107 ha, yli metrin syvyisen alueen 79 haja yli 2 m syvän 55 ha. Suolla on 36 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 3,4 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosasta tavattavat keidasräme ja silmäkeneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä, kangasrämettä sekä mustikka- ja ruohoturvekangasta. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-4 dm. Suon keskusta on luonnontilassa, reunat taas on kokonaan tiheästi ojitettu. Suon luonnontilaisuusaste on noin 55 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. 1 2
Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus Loimansuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,8 ja koko turvekerrostuman 4,0. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 5,8 ja 3,7. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,7 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 4,2 m, on mitattu suon keskiosasta. Loimansuossa on rahkavaltaisia turpeita 76 % ja saravaltaisia 24 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 25 % ja tupasvillarahkaturpeita 14 %. Turpeiden yleisin lisätekij Ä on saraturpeisiin j a hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvä puuaines, joka muodostaa yksinään 6 % suon turvemäärästä. Rahkaturpeiden tupasvillan osuus tästä on noin 3 % ja saraturpeiden kortteen noin 1 %. PÄÄturvelaj ien prosenttiosuudet Loimansuon turvemäärästä ovat : rahka 73 %, sara 17 %, rahkasara 7 % ja sararahka 3 %. Suon yleisin pohjamaalaji on savi (97 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 10-40 cm :n paksuinen liejukerros. Moreenia on 3 %. TutkimuspisteistÄ 71 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Loimansuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 79 hain alueella. Kokonaisuutena suon pintarahka soveltuu pääosin I luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi. Suon pohjoisosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Loimansuossa on kasvuturvekerroksen alla energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 55 ha :n alueella. Suon reunaosasta on aikoinaan nostettu rahkaturvetta kuivikkeeksi. Suon halki on vedetty sähkövoimalinja, joka on huomioitava turvekenttien suunnittelussa. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Loimansuo sopii hyvin teolliseen kasvuturvetuotantoon. Suo ei sovellu polttoturvetuotantoon, sillä käyttökelpoinen turvekerros on ohut. 3. Longonsuo Longonsuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 6 km Huittisten keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 58-61 m mpy ja viettää tasaisesta keskustasta reunoille päin. edet laskevat reunoilta lähteviä ojia myöten kaakkoon virtaavaan ojaan, joka laskee Loimijokeen ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan savikkoon ja itäosassa moreeni- ja kallioalueisiin (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset länsi-ja kaakkoisreunan lähellä kulkevien paikallisteiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 85 ha, yli metrin syvyisen alueen 65 haja yli 2 m syvän 50 ha. Suolla on 26 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 3,1 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, rahkaräme, lyhytkorsineva ja silmäkeneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä sekä varsinaista korpea ja ruohoturvekangasta. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-3 dm. Suon keskusta on luonnontilassa, reunat on kokonaan tiheästi ojitettu. Suon luonnontilaisuusaste on noin 35 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Longonsuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,0 ja koko turvekerrostuman 4,1.Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 5,8 ja 3,8. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,0 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,9 m, on mitattu suon keskiosasta. Longonsuossa on rahkavaltaisia turpeita 69 % ja saravaltaisia 31 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 29 % ja tupasvillarahkaturpeita 25 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 9 % suon turvemassasta. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on runsaat 5 % ja saraturpeiden kortteen noin 2 %. LevÄkkÖÄ, jota tavataan lähinnä kuljurahkaturpeissa on 1 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Longonsuon turvemäärästä ovat : rahka 69 %, sara 30 % ja rahkasara 1 %. Longonsuon yleisin pohjamaalaji on savi (96 havainnoista). Hietaa on 4 %. Liejua ei ole todettu tutkimuspisteissä. Suo on alkanut kehittyä merenrannan eli primaarisena soistumisena ja sittemmin laajentunut ympäristöön mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistumisen kautta, jota metsäpalo on edesauttanut. Longonsuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 65 ha :n alueella. Kokonaisuutena suon heikosti maatunut rahkaturve soveltuu kasvuturpeen raaka-aineeksi. Suon pohjoisosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Suosta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. 1 3
Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti -Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 309, 1997 Carl-Gdran Sten Longonsuossa on energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 50 ha :n alueella. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Longonsuo sopii kohtalaisesti teolliseen kasvuturvetuotantoon. 4. Suvisuo Suvisuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 8 km Huittisten keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 62-67 m mpy ja viettää pohjoiseen ja koilliseen. edet laskevat koillis- ja pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten koilliseen virtaavaan Suvisuonojaan ja Kohiojaan ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kallio- ja moreenialueisiin, etelässä ja koillisessa savikkoon (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät suon poikki ja länsi- ja eteläreunan lähellä kulkevien teiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 148 ha, yli metrin syvyisen alueen 130 haja yli 2 m syvän 74 ha. Suolla on 28 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 1,9 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, lyhytkorsineva ja silmäkeneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä, tupasvillarämettä sekä varsinaista korpea, ruoho-ja heinäkorpea ja varputurvekangasta. Suon pinnan mättäiden korkeus on 1-3 dm. Suon reunat on tiheästi ojitettu ja keskusta lähes luonnontilassa. Suon luonnontilaisuusaste on noin 70 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suvisuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,7 ja koko turvekerrostuman 4,2. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 5,3 ja 3,9. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,0 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 4,5 m, on mitattu suon keskiosasta. Suvisuossa on rahkavaltaisia turpeita 73 % ja saravaltaisia 27 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 37 % ja tupasvillarahkaturpeita 44 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 13 % suon turvemassasta. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on runsaat 4 % ja saraturpeiden kortteen noin 5 %. LevÄkkÖÄ, jota tavataan lähinnä kuljurahkaturpeissa on 6 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Suvisuon turvemäärästä ovat: rahka 66 %, sara 14 %, rahkasara 13 % ja sararahka 7 %. Suon yleisin pohjamaalaj i on savi (48 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 20-130 cm :n paksuinen liejukerros. Moreenia on 28 % ja hietaa 20 %. TutkimuspisteistÄ 24 % on liejualueella. Suvisuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 130 ha :n alueella. Kokonaisuutena suon pintarahka soveltuu vain II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi. Suosta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Suon pohjoisosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Suvisuossa on energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 74 ha :n alueella. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Suvisuo sopii kohtalaisesti teolliseen kasvuturveja polttoturvetuotantoon. Suvisuota on esitetty suojeltavaksi (Satakunnan seutukaavaliitto 1985). Suo on kuitenkin nyt ojituksen johdosta menettänyt luonnontilansa (Taulukkol, s. 31). 5. Heposuo Heposuo (kl.2112 02) sijaitsee noin 8 km Huittisten keskustasta lounaaseen. Suon pinta on 63-66 m mpy ja viettää pohjoiseen ja luoteeseen (kuva 1). edet laskevat luoteis-ja pohjoisreunalta lähteviä ojia myöten pohjoiseen virtaavaan KÖminojaan ja Myllyojaan ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan moreeni- ja kallioalueisiin (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät länsi- ja koillisreunan lähellä kulkevien metsäautoteiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 116 ha, yli metrin syvyisen alueen 72 haja yli 2 m syvän 56 ha. Suolla on 29 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 2,5 10 ha (kuva 1). YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, lyhytkorsineva ja silmäkeneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä (kuva 4) sekä kangaskorpea ja ruoho- ja heinäkorpea. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-4 dm. Heposuo on lähes kokonaan tihe- Ästi oj iettu, ja kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Heposuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,8 ja koko turvekerrostuman 4,9. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,1 ja 4,3. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,2 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 4,4 m, on mitattu suon keskiosasta. 1 4
Carl-GÖran Sten 6. Iironsuo Iironsuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 7 km Huittisten keskustasta länteen (kuva 1). Suon pinta on 58-60,5 m mpy ja viettää luoteeseen ja kaakkoon. edet laskevat luoteis- ja kaakkoisreunalta lähteviä ojia myöten luoteeseen virtaavaan Myllyojaan ja Koihojaan ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kallio- ja moreenialueisiin (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät pohjoisosan yli ja eteläreunan lähellä kulkevien teiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 62 ha, yli metrin syvyisen alueen 46 haja yli 2 m syvän 37 ha. Suolla on 27 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 4,4 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat isovarpuräme, tupasvillaräme ja rahkaneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä sekä ruoho- ja heinäkorpea. Suon luoteis- ja kaakkoisreunalla on turvepeltoa ja pohjoisreunalla pieni kaatopaikka. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-3 dm. Suo on kokonaan tiheästi ojitettu, ja kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman 4,7. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 5,7 ja 4,2. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,1 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,9 m, on mitattu suon keskiosasta. Iironsuossa on rahkavaltaisia turpeita 76 % ja saravaltaisia 24 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 37 % ja tupasvillarahkaturpeita peräti 49 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 15 suon turvemassasta.saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on runsaat 6 %, saraturpeiden järviruo'on noin 3 % ja kortteen 2 %. LevÄkkÖÄ, jota tavataan lähinnä kuljurahkaturpeissa on 3 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Iironsuon turvemäärästä ovat : rahka 70 %, sara 19 %, sararahka 6 % ja rahkasara 5 %. Suon yleisin pohjamaalaj i on savi (70 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 10-30 cm :n paksuinen liejukerros. Hietaa on 22 sekä hiekkaa ja moreenia 4 % kumpaakin. TutkimuspisteistÄ 44 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Iironsuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 46 hain alueella. Kokonaisuutena suon pintarahka soveltuu vain II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi. Suosta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on Iironsuossa yli kahden metrin syvyisellä 37 ha :n alueella. Turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella osa Iironsuota sopii välttävästi teolliseen kasvuturvetuotantoon ja kohtalaisesti polttoturvetuotantoon. Maantie jakaatopaikka suon pohjoisosassa on otettava huomioon turvekenttien suunnittelussa. 7. Mouhisuo Mouhisuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 4 km Huittisten keskustasta lounaaseen (kuva 1). Suon pinta on 69-70 m mpy ja viettää länteen. edet laskevat länsireunalta lähteviä ojia myöten luoteeseen virtaavaan Palonojaan ja Raijalanojaan ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan kallio- ja moreenialueisiin. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät etelä- ja länsireunan lähellä kulkevien metsäautoteiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 32 ha, yli metrin syvyisen alueen 15 haja yli 2 m syvän 3 ha. Suolla on 4 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 1,3 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat rahkarämemuuttuma, lyhytkorsinevaojikko ja varsinainen saranevaojikko muuttuma. Reunoilla on varsinaista sararämettä ja turvepehkun nostoaluetta. Suon pinnan mättäiden korkeus on 1-2 dm. Suo on kokonaan tiheästi ojitettu ja kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,7 ja koko turvekerrostuman 5,4. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 7,0 ja 5,4. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,5 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 2,4 m, on mitattu suon keskiosasta. Mouhisuossa on saravaltaisia turpeita 67 % ja rahkavaltaisia 33 % kokonaisturvemäärästä. Suo on siten Huittisten tutkituista soista ainoa turpeiltaan saravaltainen. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on kokonaisturvemäärästä 32 ja tupasvillarahkaturpeita 15 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on saraturpeisiin liittyvä puuaines, joka 1 6
Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus muodostaa yksinään runsaat 7 % suon turvemassasta. Rahkaturpeiden tupasvillajäännösten osuus tästä on noin 4 % ja saraturpeiden kortteen noin 1 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet MouhisuonturvemÄÄrÄstÄ ovat : rahkasara 48 %, rahka 26 %, sara 19 % ja sararahka 7 %. Mouhisuon yleisin pohjamaalaji on savi (75 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 70-100 cm :n paksuinen liejukerros. Kalliota on noin 25 %. TutkimuspisteistÄ 50 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Mouhisuota ei pienen kokonsa ja mataluutensa takia suositella teolliseen turvetuotantoon. Kokonaisuudessaan suon pintarahka kelpaa vain heikosti turvepehkuksi tai II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi, jakohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on ainoastaan yli kahden metrin syvyisellä 3 hain alueella. Korkeintaan pienimuotoinen pala- tai kasvuturvetuotanto on Mouhisuolla mahdollista. 8. JÄrvensuo JÄrvensuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 8 km Huittisten keskustasta länteen (kuva 1). Suon pinta on 43-48 m mpy ja viettää itään ja länteen. edet purkautuvat itä-ja länsireunalta lähteviä ojia myöten Ronkanojaan ja Raviojaan, joka kiertää RaijalanjÄrven ja laskee KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan savialueisiin, paitsi etelässä Punakallioon ja pohjoispuolella RaijalanjÄrven laskettuun jakuivattuun altaaseen (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset pohjois- ja eteläreunan lähellä kulkevien teiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 102 ha, yli metrin syvyisen alueen 95 haja yli 2 m syvän 75 ha. Suolla on 27 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 2,6 10 ha (kuva 2). JÄrvensuo on konsentrinen kermikeidas. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, silmäkeneva, rahkaräme ja rahkaneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä sekä varpu- ja ruohoturvekangasta. Pohjoisosasta on nostettu turvetta. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-3 dm. Suon reunat on ojitettu, keskiosa on edelleen luonnontilassa, joten suon luonnontilaisuusaste on noin 55 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,6 ja koko turvekerrostuman 4,0. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,5 ja 3,7. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,3 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 4,4 m, on mitattu suon keskiosasta. JÄrvensuossa on rahkavaltaisia turpeita 79 % ja saravaltaisia 21 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 18 % ja tupasvillarahkaturpeita 21 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 8 % suon turvemassasta. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on runsaat 5 % ja saraturpeiden kortteen noin 2 %. LevÄkkÖÄ, jota tavataan lähinnä kuljurahkaturpeissa on 1 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet JÄrvensuon turvemäärästä ovat : rahka 76 %, sara 14 %, rahkasara 7 % ja sararahka 3 %. Suon yleisin pohjamaalaji on savi (96 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 10-50 cm :n paksuinen liejukerros. Hietaa on 4 %. TutkimuspisteistÄ 89 % on liejualueella (kuva 3). Suo on nimensä mukaisesti alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. JÄrvensuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 95 ha :n alueella. Kokonaisuutena suon pintarahka soveltuu sekä I että II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi. Kasvuturvekerroksen alla on kohtalaisesti ja hyvin maatunutta maanparannusturpeeksi tai turvemullan raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta yli kahden metrin syvyisellä 75 hain alueella. Suon länsiosasta on aikoinaan nostettu rahkaturvetta kuivikkeeksi ja maanparannusaineeksi. Suosta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella JÄrvensuo sopii hyvin teolliseen kasvuturvetuotantoon, mutta ei polttoturvetuotantoon hyvin maatuneen kerroksen ohuuden takia. 9. Toivarinsuo Toivarinsuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 6 km Huittisten keskustasta länteen, Huittisten varavankilan alueella (kuva 1). Suon pinta on 43-47 m mpy ja viettää länteen ja luoteeseen. edet laskevat länsi- ja luoteisreunalta lähteviä ojia myöten luoteeseen virtaavaan Raijalanojaan ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu etelässä ohutturpeiseen ja viljeltyyn ömmänsuohon, luoteessa kuivattuun ja viljeltyyn RaijalanjÄrven liejualta- 1 7
Carl-GÖran Sten aseen ja muualla savialueisiin (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät suon yli sekä itäja pohjoisreunan lähellä kulkevien paikallisteiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 62 ha, yli metrin syvyisen alueen 56 haja yli 2 m syvän 34 ha. Suolla on 10 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 1,6 10 ha. Yleisin suotyyppi on turvepelto, vain reunoilla on varputurvekangasta. Rahkaturvepellolle, jolla 1960-luvulla viljeltiin heinää, istutettiin aluksi männyntaimia jamyöhemmin koivua. Suo on kokonaan ojitettu, ja kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 7,0 ja koko turvekerrostuman 5,8.Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,8 ja 5,2. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,0 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,7 m, on mitattu suon keskiosasta. Toivarinsuossa on rahkavaltaisia turpeita 62 ja saravaltaisia 38 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 19 % ja tupasvillarahkaturpeita 14 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on puuaines, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 5 % suon turvemassasta. Rahkaturpeisiin liittyvän tupasvillan osuus tästä on runsaat 4 % ja saraturpeiden kortteen samoin 4 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Toivarinsuon turvemäärästä ovat : rahka 62 %, sara 27 % ja rahkasara 11 %. Suon pohjamaalaji on savi, jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 20-60 cm :n paksuinen liejukerros. RaijalanjÄrven lasketussa altaassa liejun paksuus on yli 2 m, ja lieju vaihtuu vähitellen liejusaveksi ja saveksi. TutkimuspisteistÄ noin 50 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. RaijalanjÄrven kuivattaminen tapahtui 1930-luvulla. PuurijÄrven lasku liittyy KokemÄenjoenperkaukseen 1820-luvullajavuosina 1868-1874 (Anttila 1967). Toivarinsuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä 56 ha :n alueella. Suo kuuluu Huittisten varavankilaan, ja sen nykyinen käyttömuoto on metsänkasvatus. Aikaisemmin suolla viljeltiin mm. heinää, minkä takia suon pintaosaa on savettu. Mineraalimaansekainen turve koostuu tupasvillan ja leväkön jäännöksiä sisältävästä kuljurahkaturpeesta (Sphagnum cuspidatum), eli rahkaturve on kasvuturveominaisuuksiltaan varsin huonoa. Kokonaisuutena Toivarinsuon pintaosan turve kuitenkin kelpaa turve- pehkuksi tai II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi sen jälkeen kun mineraalimaansekainen pintakerros on kuorittu pois. TÄtÄ ravinteita sisältävää kerrosta voidaan käyttää maanparannusaineena tai turvemullan raaka-aineena. Toivarinsuossa on kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 34 ha :n alueella. Polttoturvetuotanto on mahdollista vain jos alue kuivataan pumppaamalla ja vedet johdetaan suolle rakennetuista selkeytysaltaista RaijalanjÄrveÄ kiertävään laskukanavan kautta KokemÄenjokeen. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Toivarinsuo sopii korkeintaan välttävästi teolliseen kasvuturvetuotantoon, joten nykyistä koeluontoista maa- ja metsätaloutta suolla on syytä jatkaa. 10. Lauhansuo Lauhansuo (kl. 2112 02) sijaitsee noin 5 km Huittisten keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suon pinta on 45-48 m mpy ja viettää keskustasta reunoille päin. edet laskevat länsi- ja itäreunalta lähteviä ojia myöten luoteeseen virtaavaan Raijalanojaan sekä itään Loimijokeen ja edelleen KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan savikkoon, paitsi lännessä ja luoteessa kallio- ja moreenialueeseen, sekä etelässä harjuun (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät eteläitä ja pohjoisreunan lähellä kulkevien teiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 536 ha, yli metrin syvyisen alueen 507 haja yli 2 m syvän 463 ha. Suolla on 42 tutkimuspistettä ja 35 syvyyspistettä, yhteensä 77 pistettä, ja tutkimuspistetiheys on 1,4 10 ha. Lauhansuo on kaksikeskustainen konsentrinen kermikeidas. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, lyhtykorsineva, silmäkeneva ja rahkaneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä ja tupasvillarämettä, sekä lisäksi turvepehkun nostoalueita, turvepeltojaja kytöheittoa. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-4 dm. Suon itä- ja länsireunat on kokonaan tiheästi ojitettu, osittain luonnontilainen keskiosa vain harvakseltaan. Heikosti maatuneeseen rahkaturpeeseen ruutukaavamaisesti vuonna 1890 kaivetut vanhat valtaojat umpeutuivat pian ja niiden toiminta heikkeni (Kokkonen 1924 s.169). Suon luonnontilaisuusaste on noin 50 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Lauhansuon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman 3,9. Yli 2 m :n syvyisen 1 8
Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus alueen vastaavat luvut ovat 6,2 ja 3,9. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 2,6 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 3,8 m, on mitattu suon keskiosasta. Lauhansuossa on rahkavaltaisia turpeita 72 % ja saravaltaisia 28 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 8 % ja tupasvillarahkaturpeita 22 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 7 % suon turvemassasta. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on runsaat 1 % ja saraturpeiden kortteen noin 2 %. LevÄkkÖÄ, jota tavataan lähinnä kuljurahkaturpeissa on alle 1%. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Lauhansuon turvemäärästä ovat : rahka 64 %, rahkasara 20 %, sara 8 % ja sararahka 8 %. Suon yleisin pohjamaalaji on savi (97 % havainnoista), jota suoaltaan syvimmissä osissa peittää 5-50 cm :n paksuinen liejukerros. Moreenia on noin 2 % ja kalliota 1 %. TutkimuspisteistÄ 79 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä järven umpeenkasvun seurauksena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistuminen on sittemmin laajentanut suota ympäristöön. Lauhansuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 507 hain alueella. Kokonaisuutena Lauhansuon pintarahka soveltuu sekä I että II luokan viljelyturpeen raaka-aineeksi. Suon reunaosista on aikoinaan nostettu rahkaturvetta kuivikkeeksi. Suon pohjoisosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Lauhansuon heikosti maatuneen rahkakerroksen alla on energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 463 ha :n alueella. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Lauhansuo sopii kohtalaisesti teolliseen kasvuturvetuotantoon ja sen päätyttyä polttoturvetuotantoon. 11. Isosuo Isosuo (kl. 2112 03) sijaitsee noin 8 km Huittisten keskustasta luoteeseen (kuva 1). Isosuo muodostaa suurimman suoalueen PuurijÄrven ja Isosuon kansallispuistosta, jonka maa-alaksi on esitetty 2180 ha (Kansallispuistokomitea 1976). Suon pinta on 43-50 m mpy ja viettää etelään ja luoteeseen. edet laskevat ojia myöten pohjoisreunalta luoteeseen Ala-Kauvatsanjokeen ja koillisreunalta lähtevää Hirsilahdenojaa myöten suon eteläreunalla virtaavaan KokemÄenjokeen. Suo rajoittuu etelässä ja lounaassa KokemÄenjokeen ja lännessä sen sivujokeen Ala-Kauvatsanjokeen, jonka kautta PuurijÄrvi laskee KokemÄenjokeen. PuurijÄrven lasku tapahtui KokemÄenjoen perkauksen yhteydessä vuosina 1868-1874. Pohjoisessa ja koillisessa on kallio- ja moreenialueita, kaakossa Pikkusuohon liittyvät turvepellot. Suolla on muutama kalliosaari, suurimmat ovat Saranasaari ja Mustasaari (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät luoteis- ja kaakkoisreunan lähellä kulkevien paikallisteiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 776 ha, josta noin 10 ha suon luoteisosassa kuluu KokemÄkeen ja noin 750 ha kansallispuistoon. Yli metrin syvyistä alueetta on 742 haja yli 2 m syvää 699 ha. Suolla on 59 tutkimuspistettä, ja tutkimuspistetiheys on 0,8 10 ha. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, silmäkeneva, rahkaneva ja lyhytkorsineva. Paasio (1933 s.140) on kuvannut Isosuon itäosan laiteen, reunaluisun ja keskustasanteen suotyyppien sukkessiota (laide kuva 5). Keskustassa on kaksi laajaa allikkoaluetta, Puurolammit ja Ulpukkalammit, missä avovesiallikot ovat jopa yli 100 m pitkiä, 5-10 m leveitä ja 1-3 m syviä (kuvat 6 ja 7). Allikot ovat joko ilman vesikasveja tai niissä kasvaa mm. ulpukoita (Nuphar luteum). Allikoiden reunoilla on kuljurahkasammalta, tupasvillaa, leväkköä, valkopiirtoheinää ja mutasaraa. RahkamÄttÄillÄ ja kermeillä on mm. ruskorahkasammalta, muurainta, pyöreälehtikihokkia, variksenmarjaa, suokukkaa, vaivaiskoivua, kanervaa ja harvakseen kitukasvuisia mänty Ä. Suon reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä sekä kangaskorpea, varsinaista korpea ja ruoho- ja heinäkorpea. Turvepehkua on aikoinaan nostettu paikoin suon reunoilla, mm. pohjois- ja eteläosassa. Suon keskiosa on lähes avointa, tai puusto on harvaa tai keskitiheää mäntymetsää, joka on joko vajaatuottoista (2-5 m) tai taimikkoja riukuvaiheessa. MÄntyvaltaiset harvat, keskitiheät ja joskus jopa tiheät reunametsiköt, joissa sekapuuna on koivua ja haapaa sekä paikoin myös kuusta, ovat yleensä pinotavara-vaiheessa. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-4 dm. Suo on lähes kokonaan luonnontilassa, luonnontilaisuusaste on noin 95 %. Kaakkois- ja itäosan reunassa on vanhoja ojia. Isosuon suotyyppejä ja niiden luonnontilaa on kartoittanut Laurila ym. (1977). Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,3 ja koko turvekerrostuman 3,5. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,3 ja 3,5. Suoaltaan kes- 1 9
Carl-Göran Sten Satakunnan seutukaavaliitto on tehnyt yleissuunnitelman PuurijÄrven - Isosuon kansallispuistosta (Loven 1971). Geologian tutkimuskeskus on inventoinut Huittisten Isosuon turvevarat vuonna 1972 ja antanut lausunnon suon turvevarojen käyttökelpoisuudesta (Sten SvahnbÄck 1982). PuurijÄrvi - Isosuo sisältyy kansallispuistokomitean mietintöön Suomeen perustettavista kansallispuistoista (Komiteamietintö 1976). PuurijÄrven-Isosuon kansallispuiston luontoselvitys on tehty 1993, jolloin on kartoitettu alueen linnusto sekä reunametsien ja metsäsaarekkeiden kasvillisuus (Heinonen, Mikkola Södersved 1994). uonna 1993 perustettiin PuurijÄrven - Isosuon kansallispuisto, jonka maa-ala on nyt 1960 ha, ja josta suota on noin 1920 ha (Aapala Lindholm 1995). Kansallispuistoon kuuluvat PuurijÄrven lisäksi Huittisten Isosuo ja Ronkansuo sekä KokemÄen Aronsuo, Kiettareensuo ja Korkeasuo. NÄmÄ yhdessä muodostavat erään EtelÄ-Suomen komeimmista, luonnontilaisista suokomplekseista. PuurijÄrven - Isosuon kansallispuisto sisältyy valmisteilla olevaan Natura 2000 -ohjelmaan (YmpÄristöministeriö 1997). PuurijÄrven alue sisältyy myös kansainväliseen kosteikko-ohjelmaan (Project Mar) ja Isosuo kansainväliseen suo-ohjelmaan (Project Telma). Huittisten KarhiniemessÄ sijaitsee kansallispuiston opastuskeskus, joka jakaa tietoa kansallispuistosta (MetsÄhallitus 1995, 1996, Sopo 1996). Isosuolle ja Ronkansuolle on rakennettu pitkospuureitit opastustauluineen ja näköalatorneineen. Tornista avautuu kansallispuiston suomaisema katselijan eteen. 12. Pikkusuo Pikkusuo (kl. 2112 03) sijaitsee noin 4 km Huittisten keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suon pinta on 45-48 m mpy ja viettää kuperasta keskustasta reunoille kaikkiin suuntiin. edet laskevat länsipohjois- ja itäreunalta lähteviä ojia myöten KokemÄenjoen Suojoen haaraan. Suo rajoittuu lähes kauttaaltaan savikkoon, paitsi etelässä KokemÄenjokeen ja pohjoisessa kallioalueeseen (Lindroos 1980). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset itäja länsireunan lähellä kulkevien paikallisteiden ansiosta. Suon kokonaispinta-ala on 108 ha, yli metrin syvyisen alueen 98 haja yli 2 m syvän 72 ha. Suolla on 13 tutkimuspistettä ja 3 syvyyspistettä, yhteensä 16, ja tutkimuspistetiheys on 1,5 10 ha. Pikkusuo on konsentrinen kermikeidas. YleisimpiÄ suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat keidasräme, lyhytkorsineva ja rahkaneva. Reunoilla on isovarpuista rämettä, rahkarämettä, korpirämettä ja turvepeltoja. Suolla on lisäksi turvepehkun nostoalueita. Suon pinnan mättäiden korkeus on 2-4 dm. Suo on nyt lähes kokonaan tiheästi ojitettu, vaikka sen luonnontilaisuusaste kartoitushetkellä oli noin 50 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,4 ja koko turvekerrostuman 4,1. Yli 2 m :n syvyisen alueen vastaavat luvut ovat 6,5 ja 4,0. Suoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 3,0 m :n syvyyteen. Suurin turvepaksuus, 4,1 m, on mitattu suon keskiosasta. Pikkusuossa on rahkavaltaisia turpeita 75 % ja saravaltaisia 25 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 13 % ja tupasvillarahkaturpeita 32 %. Turpeiden yleisin lisätekijä on tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 10 % suon turvemassasta. Saraturpeisiin ja hyvin maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on 2 % ja saraturpeiden kortteen 1 %. PÄÄturvelajien prosenttiosuudet Isosuon turvemäärästä ovat : rahka 70 %, rahkasara 18 %, sara 7 % ja sararahka 5 %. Suon pohjamaalaji on savi, jota suoaltaan syvimmissäosissapeittää 5-10 cm :n paksuinen liejukerros. TutkimuspisteistÄ 38 % on liejualueella. Suo on alkanut kehittyä matalan rannan eli Litorinameren lahden umpeenkasvun seurauksena eli primaarisena soistumisena. Mineraalimaan, lähinnä metsämaan soistumisen seurauksena suo on sittemmin levinnyt myös ympäristöön. Pikkusuon pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli metrin syvyisellä ja tuotantoon sopivalla 98 ha :n alueella. Kokonaisuutena suon heikosti maatunut rahkaturve kelpaa sekä viljely- että kasvuturpeen raaka-aineeksi. Pohjoisosasta on aikoinaan nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Suosta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. Energiantuotantoon soveltuvaa kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta on Pikkusuossa yli kahden metrin syvyisellä 72 ha :n alueella. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Pikkusuo sopii kohtalaisesti teolliseen kasvu- ja polttoturvetuotantoon. 22