KIIMINGIN SUOT, TURVEVARAT JA NIIDEN KÄYTTÖKELPOISUUS Osa 2

Turvetutkimusraportti Report of Peat Investigation 351 KIIMIGI SUOT, TURVEVARAT JA IIDE KÄYTTÖKELPOISUUS Osa 2 Abstract: The peatlands of Kiiminki, peat reserves and their potential use Part 2 Geologian tutkimuskeskus Espoo 2004

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 GEOLOGIA TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 351 GEOLOGICAL SURVEY OF FILAD Report of Peat Investigation 351 KIIMIGI SUOT, TURVEVARAT JA IIDE KÄYTTÖKELPOISUUS OSA 2 Abstract: The peatlands of Kiiminki, peat reserves and their potential use Part 2 Espoo 2004 1

Muurinen Tapio ja Aro Ilkka 2004. Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus, Osa 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 351, 39 sivua, 27 kuvaa, 1 taulukko ja 2 liitettä. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Kiimingin soita ja inventoinut kunnan turvevaroja vuosina 1986, 1996 ja 2001. yhteensä soita tutkittiin 1606 ha. Tutkimusten päätarkoitus oli käyttökelpoisten energiaturvevarojen inventointi. Turvekerrostumien keskimääräinen paksuus on 1,1 m, johon sisältyy 0,3 m paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintaturve (H 1-4 ). Turpeesta on 54 % rahkavaltaista, 45 % saravaltaista ja 1 % ruskosammalvaltaista. Turvekerrostumien keskimaatuneisuus on 4,6. Yli 2 m:n turvekerrostumia on yhteensä 226 ha. Turvelaboratoriossa tutkittiin 212 turvenäytettä, joista valtaosa oli tilavuustarkkoja näytteitä. Energiaturpeeksi soveltuvien turvenäytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 4,2 % kuivapainosta ja vesipitoisuus 90,8 % märkäpainosta. Yhdessä suokuutiometrissä on kuiva-ainetta 89 kg. Kuivan turpeen tehollinen energiasisältö on 20,6 MJ/kg. Energiaturvetuotantoon soveltuvaa suota on yhteensä 312 ha. Käyttökelpoisen turpeen määrä on 3,86 milj. suo-m 3 luonnontilaisena. Vastaava energiasisältö on 1,72 milj. MWh 50 %:n käyttökosteudessa. Avainsanoja: Turve, suo, inventointi, energiaturve, Kiiminki Geologian tutkimuskeskus Rovaniemen yksikkö PL 77 96101 ROVAIEMI Sähköposti: tapio.muurinen@gsf.fi ISB 951-690-884-5 ISS 1235-9440 2

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 Muurinen Tapio and Aro Ilkka 2004. Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus, Osa 2 - The peatlands of Kiiminki, peat reserves and their potential use, Part 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 351. 39 pages, 27 figures, 1 table and 2 appendices. The Geological Survey of Finland made an inventory of peat resources in the commune of Kiiminki in 1986, 1996 and 2001. Altogether 1606 hectares of peatlands were surveyed. The main emphasis was to find peat for energy peat production. The average thickness of peat deposits is 1.1 m, including 0.3 m of slightly humified Sphagnum predominant surface layer (H 1-4 ). 54 % of the peat layers is Sphagnum predominant, 45 % Carex predominant and 1 % Bryales predominant. The mean humification degree (H) of the peat is 4.6. Altogether 212 peat samples were taken to the laboratory. The average ash content of fuel peat is 4.2 % by dry weight and water content 90.8 % by wet weight. It has an in situ dry bulk density of 98 kg. The net calorific value of the dry peat is 20.6 MJ/kg. The total area suitable for fuel peat production is 312 hectares. The quantity of usable peat is 3.86 million m 3 in situ. The energy content is 1.72 million MWh at the 50 % moisture content. Key words: peat, mire, inventory, energy peat, Kiiminki Tapio Muurinen and Ilkka Aro Geological Survey of Finland P.O Box 77 FI-96101 ROVAIEMI FILAD E-mail: tapio.muurinen@gsf.fi 3

4

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 SISÄLLYSLUETTELO JOHDATO... 7 ALUEKUVAUS... 7 TUTKIMUSMEETELMÄT... 9 Kenttätutkimukset... 9 Laboratoriotutkimukset... 9 AIEISTO KÄSITTELY JA TULOSTE ESITYS... 9 Laskentamenetelmät... 9 Arviointiperusteet ja tuotantokelpoisuus... 10 Tulosten esitys... 11 TUTKITUT SUOT... 13 1. Mustasuo 2... 13 2. Sillansuo... 14 3. Kotisuo... 15 4. Lehmisuo... 16 5. Ritosuo... 17 6. Kurkisuo... 18 7. Hetesuo... 19 8. Räippäsuo... 20 9. Välisuo... 21 10. Pesäsuo... 22 11. iittysuo... 23 12. Mustasuo... 24 13. Pieni Muuraissuo... 25 14. Muuraissuo... 26 15. Sivusuo... 27 16. Koirasuo... 28 17. Karsikkosuo... 29 18. Ruostesuo... 30 19. Härkösalmensuo... 31 20. Siltasuo... 32 21. Kittilänsuo... 33 22. Honkasuo... 34 23. Lylykkäänsuo... 34 24. Sulasuo... 35 25. Kuovisuo... 37 ALUEE SOIDE KEHITYKSESTÄ... 38 YHTEEVETO... 38 KIRJALLISUUSLUETTELO... 39 LIITTEET 5

6

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 JOHDATO Vuosina 1985-1996 Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) Rovaniemen yksikkö tutki Perämeren rannikkokuntien suot ja turvevarat Oulun ja Tornion väliltä. Suot tutkittiin systemaattisesti ja niistä on julkaistu tähän mennessä Simon, Kuivaniemen, Iin, Yli-Iin ja Haukiputaan kuntakohtaiset turvetutkimusraportit. Tutkimukset kuuluvat valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin, jonka tarkoituksena on hankkia monipuolista tietoa soista, turvevaroista ja turpeen laadusta. Tulokset palvelevat talousalueen nykyisiä ja tulevia turpeen käyttäjiä sekä antavat tietoja soista esimerkiksi maankäytön suunnittelun, luonnonsuojelun, maa- ja metsätalouden tai virkistyskäytön tarpeisiin. Kiimingin soita on tutkittu aikaisemmin vuosina 1974 ja 1977. Tuolloin tutkittiin 18 suota, yhteispinta-alaltaan 2 585 ha. iistä on julkaistu raportti P13,4/82/105 (Häikiö 1982). Tähän toiseen raporttiin sisältyvien Kiimingin soiden maastotutkimukset tehtiin Rovaniemen yksiköstä käsin vuonna 1996. Kuopion yksikön tutkimista soista raporttiin on lisätty tilaustyönä vuonna 1986 tutkitut suot nrot 17 ja 18, sekä normaaliin tutkimusohjelmaan kuuluvat, vuonna 2001 tutkitut suot nrot 19 25 (kuva 1). Kiimingissä on yli 20 ha:n kokoisten soiden yhteispinta-ala 4 340 ha, mikä on 13 % kunnan maa-alasta (Lappalainen ym. 1980). Tähän raporttiin näistä soista kuuluu 25 suota, pinta-alaltaan 1 606 ha, mikä on 37 % kunnan suoalasta. Ensimmäisen raportin suot mukaan luettuna on Kiimingin suoalasta tutkittu 97 %. Tutkimusaineisto ei ole kaikilta osiltaan julkista, vaan tarkemmat tiedot on tilattavissa erikseen GTK:n Rovaniemen yksiköstä. ALUEKUVAUS Kunnan keskiosan läpi kaakosta luoteeseen virtaava Kiiminkijoki, sekä siihen idästä laskevat Jolosjoki ja Juuvanjoki ympäristöineen elävöittävät maisemaa. Pohjoisosan vedet laskevat Onkamonojan kautta Kiiminkijokeen ja eteläosan vedet Kalimeenojan kautta mereen. Suurimpia järviä ovat etelässä Jäälinjärvi ja Lylykkäänjärvi sekä pohjoisessa Tervajärvi ja Loukkojärvi. Pienempiä järviä tai muutaman hehtaarin kokoisia lampia on kolmisenkymmentä. Soistuneimmat seudut ovat kunnan itä- ja koillisosassa, missä soiden kehitys on voinut alkaa noin 6000 vuotta sitten maan paljastuttua maankohoamisen seurauksena silloisen Litorinameren peitosta. Korkeimmat alueet ovat noin 80 m merenpinnan yläpuolella. Länsiosan suot ovat vielä nuoria soita. e ovat pieniä, rikkonaisia ja ohutturpeisia. Valtaosa soista sijaitsee 30 50 m mpy. Alueen maaperä on enimmäkseen moreenia, jonka pintaa vetäytyvän meren rantavoimat ovat huuhtoneet. Paikoitellen jäiden työnnön ja aallokon työn tuloksena on muodostunut rantakivikoita sekä hiekkaisia- ja soraisia rantavalleja. Myös joet eri kehitysvaiheissaan ovat kuljettaneet ja kasanneet hietikoita. Kunnan alueen lävistää itäkaakosta länsiluoteeseen kolme harjujaksoa, joista edustavin on Jolosharju. 7

Kiimingissä tutkitut suot 'W 4 'W 3 'W 2 'W 'W 7 6 'W 5 'W 9 'W 'W'W 10 11 8 'W 12 'W 13 Yli-Iihin 'W 14 'W 15 'W 16 Kuusamoon %U 'W 1 Ñ Kiiminki 'W 17 'W 18 Ouluun 'W 19 'W 20 22 25 'W 'W 'W 24 'W 'W 21 23 Yli-Kiiminkiin Suon pinta-ala 'W 20-49 ha 'W 50-74 ha 'W 75-99 ha 100-150 ha 'W Suoalue Vesistöt Tiestöä 1. Mustasuo 2. Sillansuo 3. Kotisuo 4. Lehmisuo 5. Ritosuo 6. Kurkisuo 7. Hetesuo 8. Räippäsuo 9. Välisuo 10. Pesäsuo 11. iittysuo 12. Mustasuo 13. Pieni Muuraissuo 14. Muuraissuo 15. Sivusuo 16. Koirasuo 17. Karsikkosuo 18. Ruostesuo 19. Härkösalmensuo 20. Siltasuo 21. Kittilänsuo 22. Honkasuo 23. Lylykkäänsuo 24. Sulasuo 25. Kuovisuo Kuva 1. Kiimingin alue ja tutkitut suot. 8

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 TUTKIMUSMEETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimukset tehtiin Geologian tutkimuskeskuksen menetelmien mukaan (Lappalainen ym 1984). Tutkittavalle suolle laadittiin linjasto, joka käsittää suon hallitsevan osan läpi vedetyn selkälinjan ja sitä vastaan kohtisuorat poikkilinjat yleensä 400 m:n välein. Tutkimuspisteet, jotka merkattiin paaluin ja pistetunnuksin, ovat linjoilla 100 metrin välein. Suon muodosta riippuen linjastoja voi olla useampia, esim. A, B, C jne. Linjastot vaaittiin tutkimuspisteittäin laskusuhteiden selvittämiseksi. Monet pienialaiset tai ohutturpeiset suot tutkittiin hajapistein. iitä soita ei vaaittu. Tarkemman syvyystiedon saamiseksi tehtiin poikkilinjojen puoliväliin niiden kanssa yhdensuuntaiset lisälinjat, joilta turvepaksuus mitattiin 50 m:n välein. äitä ns. pliktauslinjoja ja -pisteitä tehtiin tarvittaessa muuallekin. Linjoja ei merkitty maastoon. Kullakin tutkimuspisteellä määritettiin suotyyppi, suonpinnan vetisyys, mättäisyys (peittävyys- %) ja mättäiden korkeus sekä puuston laji, tiheys ja kehitysluokka. Syvyyden mittaus ja suotyypin sekä pohjamaalajin määritys tehtiin linjoilla myös pisteiden puolivälissä. Turvekerrostuman rakenteen ja laadun selvittämiseksi otettiin turvekairalla näytteet pinnasta mineraalimaahan saakka 0,5 m:n välein jatkuvana sarjana. äytteistä määritettiin turvelaji lisätekijöineen, maatuneisuus (H1 10), kosteus ja kuituisuus. Liejuista ja pohjamaalajista tehtiin myös havainnot. Osasta soita otettiin tilavuustarkat näytesarjat laboratoriotutkimuksia varten. äytepisteet valittiin soiden keskeisiltä osilta siten, että ne edustaisivat mahdollisimman laajaa ja yhtenäistä turvekerrostumaa ja samalla mahdollista tuotantokelpoista aluetta. Laboratoriotutkimukset Laboratoriomääritykset tehtiin Geologian tutkimuskeskuksen turvelaboratoriossa Rovaniemellä. Tilavuustarkoista näytteistä määritettiin happamuus, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino, tuhkapitoisuus ja lämpöarvo. Vesipitoisuus ilmoitetaan prosentteina märkäpainosta, kuivatilavuuspaino eli kuiva-ainesisältö ilmoittaa suossa olevan turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suo-m 3 ). Tuhkapitoisuus määritettiin hehkuttamalla näytteet 815 ± 25 o C:ssa. Tulos ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta. Lämpöarvot on saatu kuivatuista ja jauhetuista turvepuristeista LECO AC-300 kalorimetrillä (ASTM D 3286). Tulokset ilmoitetaan tehollisina lämpöarvoina kuivalle sekä 50 %:n ja 35 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle megajouleina kilogrammaa kohden (MJ/kg). Osasta näytteitä määritettiin geokemian laboratoriossa Kuopiossa rikkipitoisuus, joka ilmoitetaan prosentteina kuivapainosta. AIEISTO KÄSITTELY JA TULOSTE ESITYS Laskentamenetelmät Turvemäärät, maatuneisuudet ja turvelajien sekä turvetekijöiden osuudet on saatu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen. Syvyysvyöhykkeellä tarkoitetaan kahden syvyyskäyrän välissä olevaa aluetta alkaen 0,3 metristä (geologisen suon minimisyvyys). Käytetyt syvyysvyöhykkeet ovat: 0,30 0,99 m, 1,00 1,49 m, 1,50 1,99 m, 2,00 2,99 m jne. metrin välein. Koko suon turvetiedot on laskettu eri syvyysvyöhykkeiden summasta painotettuna turvemäärällä. Turvemäärät on ilmoitettu miljoonina suokuutiometreinä (milj. suo-m 3 ), suhteellisia osuuksia on kuvattu myös prosentteina. Keskisyvyydet koko suolle ja eri syvyysalueille on saatu jakamalla turvemäärä vastaavalla pinta-alalla. Laboratoriotuloksista on oma taulukkonsa suokohtaisen selosteen yhteydessä. Käyttökelpoinen turvemäärä (milj. suo-m 3 ) on saatu kertomalla pinta-ala yli 1,5 m:n syvyisen alueen keskisyvyydellä, josta on vähennetty käyt- 9

tämättä jäävä 0,5 m:n kerros. Kuiva-ainemäärä on saatu kertomalla suokuutioiden määrä yhden suokuution sisältämällä kuiva-ainemäärällä. Energiasisältö on laskettu kuivalle sekä 50 %:n ja 35 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle. Kuivan turpeen energiasisältö saadaan kaavasta 1 ja kostean turpeen kaavasta 2. 1. E = suo-m 3. D d. H u 2. E = suo-m 3. D d. [100/(100 - K)]. H u, jossa E = energiasisältö, suo-m 3 = suokuutioiden lukumäärä, D d = suokuution sisältämä kuiva-ainemäärä (kg/suo-m 3 ), H u = kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo (MJ/kg), H u = kosteudessa K olevan turpeen tehollinen lämpöarvo (MJ/kg), K = turpeen kosteus (%). Laskettu energiasisältö on miljoonina gigajouleina (milj. GJ), joka on muutettu myös megawattitunneiksi (MWh) kertoimella 0,278. Turvelajit on jaettu pääryhmittäin rahka-, saraja ruskosammalvaltaisiin. e voivat olla joko puhtaina tai muodostaa toistensa kanssa sekaturpeita. Turvelajijakaumat on ilmoitettu myös prosentteina. Suotyyppimääritysten perusteella laskettiin soittain suotyyppien prosenttijakauma. Kunkin suotyypin osuus on saatu suon havaintopisteiden määrästä. Laskelmat kuvastavat sangen hyvin eri suotyyppien suhteita ja esimerkiksi ojituksen laajuutta. Arviointiperusteet ja tuotantokelpoisuus Soiden eri käyttömahdollisuuksia ovat turvetuotanto joko energia- tai ympäristöturpeeksi, metsittäminen tai raivaaminen pelloksi, rauhoittaminen suojelusuoksi tai käyttö sellaisenaan marjastukseen ja virkistykseen. Tämä raportti koskee turpeen käyttöä lähinnä turvetuotannossa, mutta se antaa perustiedot myös soiden muista käyttömahdollisuuksista. Turvetuotannon soveltuvuuskriteerit ovat muuttuvia. Muutoksen suuntaan ja määrään vaikuttavat mm. energian hinta, yhteiskunnan ohjaus, tuotantotekniikan kehittyminen, alueellinen tarve turpeen hyödyntämiseen ja erilaiset ympäristökysymykset. Tuotantomenetelmiin tai tuotannon taloudellisiin riippuvuuksiin, kuten lunastukseen, kuivatukseen ja kuljetuskysymyksiin ei yleensä arvioinnissa tarkemmin puututtu. Suotuisissa tapauksissa myös pienet, muutaman hehtaarin kokoiset turvealueet voivat olla käyttökelpoisia. Turvetuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on yleisesti pidetty kahta metriä. Käytännössä raja on nykyään 1,5 m ja jopa sen alle. Kiimingin soiden kohdalla tämä on perusteltua silläkin, että tutkitusta suoalasta lähes puolet on ojitettu ja pohja on suhteellisen tasaisia ja vähälohkareisia. Tuotantomenetelmiä ovat jyrsinturvetuotanto ja palaturvetuotanto. Edellinen on aina suurimittaista teollista turvetuotantoa, joka vaatii laajan tuotantokentän, mutta ei ole niinkään riippuvainen turvelajista ja maatuneisuudesta. Jälkimmäinen edellyttää palan koossapysymisen kannalta rahkaturpeelta vähintään H5-maatuneisuutta. Tätä heikommin maatuneen turpeen joukossa pitäisi olla sitovana aineena myös hyvin maatunutta turvetta. Energiaturpeeksi soveltuu H5 10 maatunut rahkaturve sekä kaikki saraturpeet. Mikäli heikosti maatunutta rahkaista pintakerrosta (H1 4S) on yli 0,6 m, on sitä ensin ohennettava. Eräissä tapauksissa koko suon turvekerrostuma saattaa olla heikosti maatunut. Tällaista turvetta voidaan käyttää ympäristöturpeena esim. kompostoinnissa, maanparannuksessa, kasvualustoina tai imeytysturpeena. Jyrsinturvetuotantoon soveltuvan alueen vähimmäiskokona pidetään yleensä noin 10 15 ha. Pienemmätkin alueet ovat soveliaita, mikäli ne ovat lähekkäin tai jonkin isomman alueen vieressä. Palaturvetuotanto voi olla myös tilakohtaista pientuotantoa. Tuotantoalueen koko voi olla vain muutama hehtaari; omaan käyttöön riittää pienempikin alue. Kannattavuuden edellytyksiä ovat tällöin tieyhteys, alueen helppo käyttöön otto alkuvalmisteluineen, esimerkiksi valmis ojitus tai vanha suopelto. Turpeiden käyttökelpoisuutta selvitettäessä on nojauduttu pääpiirteissään Turveteollisuusliiton laadunmääritysohjeisiin (liite 2). Mikäli turve täyttää vaatimukset tuhka- ja rikkipitoisuuden sekä lämpöarvon suhteen, sitä on pidetty käyttökelpoisena energiaturpeena. 10

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 Tulosten esitys Tässä raportissa on käsitelty lyhyesti kunkin suon sijaintia, ympäristöä ja mahdollisia kulkuyhteyksiä. Suotyypeistä on mainittu yleisimmät esiintymisalueineen, ja kerrottu ojitustilanteesta sekä suovesien laskusuhteista ympäristöön nähden. Turvelajijakauma on ilmoitettu pääturvelajeittain. Eri turvelajeista on mainittu pari yleisintä. Keskimaatuneisuus on laskettu koko suolle sekä suon tuotantokelpoiselle osalle. Yleisin tai yleisimmät pohjamaalajit on mainittu ja mahdolliset liejukerrostumat paksuuksineen. Viimeisenä on arvio suon käyttökelpoisista turvevaroista. äiden lyhyiden selostusten lisäksi, kaikista tutkituista soista on olemassa GTK:n arkistoraportissa yksityiskohtaisempi suoselostus, jossa em. yleisten tietojen lisäksi on kerrottu tarkemmin suosta ja turpeen ominaisuuksista lisätekijöineen. Turvemäärät koko suolle, yli 1 m:n, yli 1,5 m:n ja yli 2 m:n syvyysalueelle ovat taulukkomuodossa, jossa heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros (H1-4) on laskettu erikseen. Myös laboratoriotulokset on esitetty taulukoina ja tuloksia on käsitelty lyhyesti. Suon käyttökelpoisuudesta on tehty selvitys ja energiasisältö on laskettu laboratoriotuloksiin perustuen. Lähes jokaisesta suosta on piirretty suokartta (kuva 2a) sekä useimmista soista turveprofiili (kuva 2b). Suokartassa on pisteittäin turvekerrostuman A200-180 A0 A200+145 A400-295 0.0 4.3 12 0 / 18 0 / 0 4.40 4.5 / 22 0.0 0 / 0 234.0 0 / 27 20 4.405 / 0 A600+340 4.4 8 0 / 13 0 / 22 0.0 5 / 9 17 184.2 20 0 / 0 20 15 0 / 24 364.3 32 4.3 22 5.013 1311 0 / 36 0 / 28 5 / 14 35 374.1 27 13 37 2 / 34 28 13 4.3 36 364.9 30 5.6 14 0.015 / 31 0 / 32 34 34 314.6 5 / 18 A1000+225 22 0 / 0 36 0 / 29 23 4.137 264.8 4.3 0.0 27 8 / 35 0 / 27 3 / 4 0 / 0 26 19 205.3 14 22 5 / 18 5 23 14 8 9 9 5 4 3 0.0 5.2 5.3 0 / 0 5 / 22 0 / 7 16 8 55.0 0.0 0 0.05.0 / 0 0 / 4 14 6 0 / 5 0 9 6 7 5 4 / 0 4.2 5.0 4.4 0 / 6 0.00 / 5 4 / 7 5.0 8 4 7 4 0.0 0 / 0 0 / 4 5 0 / 0 A1000-260 0.05.03 A1295 4.3 0.07 / 27 24 0 / 0 A600-390 A800-500 A400+260 A1200-230 0 / 00/ 5 0.0 A800+695 0.0 0 / 0 A1200+400 Kuva 2a. Esimerkki suokartasta. 11

keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen (H1 4) rahkavaltaisen pintakerroksen/koko turvekerroksen paksuus dm:nä. Myös hajapistein tehdyt tutkimukset ja kaikki syvyystiedot on merkitty. Syvyystietojen perusteella on piirretty syvyyskäyrät metrin välein lisättynä 1,5 m:n syvyyskäyrällä. Turvekerrostuman rakennetta on kuvattu poikkileikkausprofiilein, joihin turvelajit, maatuneisuusluokat ja pohjamaalajit on merkitty symbolein. Tutkimuspisteen kohdalla on suotyyppi ja pohjamaalaji merkitty lyhentein. Liekoisuus on lieko-osumina (osumien lukumäärä 0 1/1 2 m:n syvyydessä). Edellä mainittujen perustulostusten lisäksi on saatavana erilaisia alueellisia suotulosteita tai rajattuna halutusta suon osasta. e voivat olla karttoja tai listauksia. Tutkimuspisteittäin voidaan tulostaa esimerkiksi karttoja suon pinnan ja pohjan korkeudesta, suotyypeistä, pohjamaalajeista, liejukerroksen paksuudesta, puustosta jne. Kuva 2b. Esimerkki turvelaji- ja maatuneisuusprofiilista. Merkkien selitys liitteessä 1. 12

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 TUTKITUT SUOT 1. Mustasuo 2 Mustasuo 2 (kl. 3511 04) sijaitsee noin 5 km Kiimingin kirkolta länteen (kuva 3). Pinta-ala on 82 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 51 ha, yli 1,5 m:n aluetta 32 ha ja yli 2 m:n aluetta 13 ha. Suo on pitkä ja kapea. Sen lounaispuoli rajoittuu Hautakankaan ja Isokankaan väliseen harjuun. Koillispuoli on saarekkeista moreenimaastoa. Luoteessa suo päättyy urmijärveen. Kulkuyhteys suolle on harjua seurailevan metsäautotien kautta. Suo tutkittiin hajapistein eikä sitä vaaittu. Korkeuskäyrien mukaan pinta on noin 33 40 m mpy ja viettää luoteeseen. Suo on lähes kokonaan ojitettu. Vedet laskevat urmijärveen ja suo ympäristöineen kuuluu urmiojan vesistöalueeseen 60.014. Tutkimuspisteistä on 53 % turvekankaalla, 40 % avosuolla ja 7 % rämeellä. Yleisin suotyyppi on karhunsammalmuuttuma, jota on varsinkin suon keski- ja luoteisosassa. Samoilla alueilla on myös rimpinevamuuttumaa ja lyhytkortista nevaojikkoa. Kaakkoispää on karua, luonnontilaista rahkanevaa. Turpeesta on 49 % sara-, 48 % rahka- ja 3 % ruskosammalvaltaista. Keski- ja luoteisosassa turvekerrostuma on saravaltaista. Paikoitellen on rahkaisempia välikerroksia. Pohjalla on myös ruskosammalia sisältävää turvetta. Kaakkoisosa on selvästi luoteisosaa karumpi ja turve on rahkavaltaista. Heikosti maatunut rahkainen pintakerros on kaakkoisosassa paksu. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 19 %, varpuainesta sisältävien 18 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 7 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (29 %) ja rahkasaraturve (24 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,6. Ylei- Kuva 3. Mustasuo2:n kartta ja tutkimuspisteet 13

simmät pohjamaalajit ovat hiekka, jota on yli puolet havainnoista, hieta ja moreeni. Kaakkoispäässä on turpeen alla liejua paksuimmillaan 0,6 m. Mustasuo 2:sta soveltuu turvetuotantoon yhteensä 25 ha. Tästä on energiaturvetuotantoon soveltuvaa aluetta 10 ha ja sen sisältämä energiaturvemäärä on 0,135 milj. suo-m 3. 15 ha:n alue soveltuu heikosti maatuneena rahkaturpeena vain ympäristöturpeeksi, jota on 0,156 milj. suo-m 3. 2. Sillansuo Sillansuo (kl. 3511 04) sijaitsee Hämeenkankaan harjujakson pohjoispuolella noin 8 km Kiimingin kirkolta luoteeseen (kuva 4). Pinta-ala on 44 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 25 ha, yli 1,5 m:n aluetta 10 ha ja yli 2 m:n aluetta 3 ha. Suo rajoittuu em. harjuun ja hiekkakankaisiin. Harjua seuraa metsäautotie. Suo tutkittiin hajapistein eikä pintaa vaaittu. Korkeuskäyrien mukaan pinta on 28 31 m mpy ja viettää suurimmalta osaltaan itään. Suo on lähes kokonaan ojitettu. Länsipää viettää pohjoiseen. Vedet laskevat urmiojaan ja edelleen Kiiminginjokeen. Suo ympäristöineen kuuluu urmiojan vesistöalueeseen 60.014. Tutkimuspisteistä on 50 % avosuolla, 21 % rämeellä ja 29 % turvekankaalla. Yleisin suotyyppi on suon itäosan karhunsammalmuuttuma, jota on kolmannes kaikista havainnoista. Keski- ja itäosa ovat lisäksi varsinaista saranevaojikkoa ja -muuttumaa. Turpeesta on 70 % sara-, 29 % rahka- ja 1 % ruskosammalvaltaista. Itäosan syvän alueen pinnassa on rahkasaraturvetta, joka syvemmällä muuttuu ruskosammalsaraturpeeksi. Pohjoisempana koko kerrostuma on ruskosammalsaraturvetta. Rahkavaltaisia turpeita on eniten suon länsiosassa. Varpuainesta sisältävien turpeiden osuus on 29 %. Puun jäännöksiä sisältävien 16 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (36 %) ja ruskosammalsaraturve (29 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,3. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja hiekka. Suon pohjalla on yleisesti liejua, jota on paksuimmillaan 0,55 m. Sillansuolla on käyttökelpoista energiaturvetta 9 ha:n alalla 0,126 milj. suo-m 3. Ympäristöturpeeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta on 0,044 milj. suo-m 3. Kuva 4. Sillansuon kartta ja tutkimuspisteet 14

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 3. Kotisuo Kotisuo (kl. 3511 04) sijaitsee Alakylässä noin 10 km Kiimingin kirkolta luoteeseen (kuva 5). Pinta-ala on 28 ha ja yli metrin syvyistä aluetta 4 ha. Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin. Koillisreunassa on pieni peltoalue, joka rajoittuu Kiimingin- Haukiputaan tiehen. Suo tutkittiin hajapistein eikä pintaa vaaittu. Korkeuskäyrien mukaan sijainti on noin 30 m mpy ja viettää loivasti koilliseen. Lounaisosassa on ollut lampi, joka on kuivatettu. Suo on ojitettu ja kuuluu ympäristöineen Haukiputaan vesistöalueeseen 60.011. Tutkimuspisteistä on 67 % rämeellä ja 33 % turvekankaalla. Vallitseva suotyyppi on lyhytkortinen nevarämeojikko, jota on puolet havainnoista. Turpeesta on 90 % rahka-, 8 % sara- ja 2 % ruskosammalvaltaista. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 44 %, puun jäännöksiä sisältävien 16 % ja varpuainesta sisältävien 13 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (46 %) ja sararahkaturve (44 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Kuivatun lammen kohdalla on ohuen turvekerrostuman alla liejua 0,6 m ennen sulfidipitoista pohjasavea. Suo on pieni ja ohutturpeinen eikä sovellu turvetuotantoon. Kuva 5. Kotisuon kartta ja tutkimuspisteet 15

4. Lehmisuo Lehmisuo (kl. 3511 05) sijaitsee Haukiputaan rajalla noin 10 km Kiimingin kirkolta luoteeseen (kuva 6). Pinta-ala on 84 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 17 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 6 ha. Suon eteläosa on peltoa. Muualla suo rajoittuu moreenikankaisiin. Suo tutkittiin hajapistein, joten pintaa ei vaaittu. Korkeuskäyrien mukaan sijainti on noin 30 m mpy ja viettosuunta on loivasti pohjoiseen. Pellon ympäristöä lukuun ottamatta suo on ojitettu. Vedet laskevat Kiiminginjoen vanhaan tulvauomaan. Suo ympäristöineen kuuluu Haukiputaan vesistöalueeseen 60.011. Pellolta mitattiin vain turpeen paksuus. Tutkimuspisteistä on 25 % avosuolla, 63 % rämeellä ja 13 % turvekankaalla. Suotyypit ovat karuja. Vallitsevia ovat rahkaräme ja lyhytkortinen nevaräme. Lisäksi on lyhytkortista nevaa ja rahkanevaa. Kaikki ovat suon pohjois- ja keskiosassa. Turpeesta on 80 % rahka- ja 20 % saravaltaista. Heikosti maatunut rahkainen pintakerros on paksuudeltaan 50 90 cm. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 24 %, myös tupasvillan jäännöksiä sisältävien 24 % ja varpuainesta sisältävien 32 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (41 %) ja sararahkaturve (39 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiekka ja hieta. Suon syvä alue on liian pieni, joten se ei sovellu turvetuotantoon. Kuva 6. Lehmisuon kartta ja tutkimuspisteet 16

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 5. Ritosuo Ritosuo (kl. 3511 05) sijaitsee kumpumoreenialueella noin 6 km Kiimingin keskustasta luoteeseen (kuva 7). Pinta-ala on 81 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 60 ha, yli 1,5 m:n aluetta 48 ha ja yli 2 m:n aluetta 39 ha. Suo on moreenisaarekkeiden rikkoma ja myös rajoittuu moreenikankaisiin ja saarekkeisiin. Keskiosa on pitkä ja kapea. Sekä itä- että länsipäästä suo jälleen levenee. Pohjoisosassa rajana on Maaselänharju. Pinta on 35,5 36,2 m mpy. Viettoa on hyvin vähän. Keskeltä vedet laskevat länteen ja itään. Suon läpi kaivettu Ritosuonoja on lähes umpeutunut. Muuten suo on luonnontilainen. Vedet laskevat lännessä Kumpuojaan (Haukiputaan vesistöalue 60.011) ja idässä Jolosjokeen (Jolosjoen vesistöalue 60.013). Tutkimuspisteistä on 80 % avosuolla, 18 % rämeellä ja 2 % korvessa. Vallitseva suotyyppi on lyhytkortinen neva, jota suon keskialueet yleisesti ovat. Myös muita karuja suotyyppejä, kuten kalvakkanevaa ja rahkarämettä tavataan paikoitellen. Suon H 1-3 -maatunut rahkavaltainen, tupasvillan jäänteitä sisältävä pintaturve on keskimäärin 0,6 m paksu. Paksuimmillaan se on 1,2 m länsiosassa. Keskialueilla rahkaturvekerrostuma on parin metrin paksuinen, mutta maatuneisuus on hieman parempi. Muilla alueilla sararahkaturpeessa on lisätekijänä suoleväkön jäänteitä. Pohjalla on noin metrin paksuinen kerrostuma, jonka maatuneisuus on H5 tai sitä enemmän. Tämä pohjaturve on enimmäkseen rahkavaltaista, sisältäen raatteen jäänteiden lisäksi varpu- ja puuainesta. Pohjaliejuihin rajoittuva turvekerrostuma on saravaltaista. Turpeesta on 76 % rahka- ja 24 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 21 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 22 % ja varpuainesta sisältävien 16 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve 41 % ja sararahkaturve 35 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, jota on puolet havainnoista. Muita ovat hiekka, hieta ja myös kallio. Liejupohjaisia kairauspisteitä on yli puolet. Paksuin liejukerrostuma suon kapeassa keskiosassa on yli 2 m. Ritosuon turvevarat soveltuvat heikosti maatuneina lähinnä ympäristöturvekäyttöön. Tällaisia heikosti maatuneita rahkaturpeita on 40 ha:n alalla 0,775 milj. suo-m 3. Heikosti maatuneen turpeen alla on 0,081 milj. suo-m 3 energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta. Kuva 7. Ritosuon kartta ja tutkimuspisteet 17

6. Kurkisuo Kurkisuo (kl. 3511 05) sijaitsee Haukiputaan rajalla noin 10 km Kiimingin keskustasta koilliseen (kuva 8). Pinta-ala on 38 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 24 ha, yli 1,5 m:n aluetta 20 ha ja yli 2 m:n aluetta 17 ha. Itäreunaa sivuaa metsäautotie. Suo on kumpumoreenialueella ja rajoittuu moreenisaarekkeisiin. Pinta on 37,8 38,7 m mpy. Keskiosan avosuoalue on hyvin tasaista eikä viettoa juuri ole. Suo on lähes luonnontilainen. Vain länsiosassa on harva ojitus. Vedet laskevat reunoilta Kumpuojaan. Suo ympäristöineen kuuluu Haukiputaan vesistöalueeseen 60.011. Tutkimuspisteistä on 63 % avosuolla ja 37 % rämeellä. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkortinen neva, jota suon keskiosa on suurelta osaltaan ja varsinainen saraneva kaakkoisosassa. Yhteensä näitä on yli puolet havainnoista. Suoallas kuroutuu keskeltä lähes kahtia moreenisaarekkeen ja kallion nokan välissä. Molemmissa altaissa on pinnalla keskimäärin metrin paksuinen H 1-3 -maatunut tupasvillan jäänteitä sisältävä rahkavaltainen kerros. Sen alla on hieman maatuneempi suoleväkön jäänteitä sisältävä kerros, jossa saraisuus lisääntyy. Altaiden pohjalla, liejun päällä, turve on saravaltaista. Pohjaturpeen lisätekijöinä ovat raate, varpu- ja puuaines. Maatuneisuus on kuitenkin muutamia maatuneempia linssejä lukuun ottamatta alhainen. Molemmissa altaissa turvekerrostumien paksuus on yli 4 m. Turpeesta on 90 % rahka- ja 10 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 19 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 31 % ja varpuainesta sisältävien 27 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (51 %) ja sararahkaturve (38 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,8. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Paikoitellen on kalliopohja. oin puolet tutkimuspisteistä on liejupohjaisia. Paksuimmillaan liejua on suon eteläosassa 0,8 m. Ympäristöturpeeksi soveltuvaa heikosti maatunutta rahkaturvetta on 17 ha:n alalla 0,321 milj. suo-m 3. Sen alla on energiaturpeeksi soveltuvaa turvetta 0,124 milj. suo-m 3. Kuva 8. Kurkisuon kartta ja tutkimuspisteet 18

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 7. Hetesuo Hetesuo (kl. 3511 05) sijaitsee drumliinialueella Haukiputaan ja Kiimingin rajalla noin 9 km Kiimingin kirkolta luoteeseen (kuva 9). Pinta-ala on 37 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 17 ha, yli 1,5 m:n aluetta 11 ha ja yli 2 m:n aluetta 2 ha. Suo rajoittuu kumpareiseen moreenimaastoon ja pohjoispuolella Suvilampeen. Suota ei vaaittu, mutta korkeuskäyrien mukaan pinta on 39 41 m mpy ja viettää pohjoiseen, länsiosasta Hetejärveen ja itäosasta Suvilampeen. Ojitusta on vain Suvilammen eteläpuolella. Suo ympäristöineen kuuluu Haukiputaan vesistöalueeseen 60.011. Tutkimuspisteistä on 48 % avosuolla, 46 % rämeellä ja 6 % korvessa. Luoteisosa on suotyypeiltään karua rahkanevaa ja lyhytkortista nevaa. Keskellä on varsinainen saranevavyöhyke pintavesien virtauksesta johtuen. Suvilammen eteläpuoli on lyhytkortista nevarämeojikkoa ja isovarpuista rämeojikkoa. Turpeesta on 86 % rahka- ja 14 % saravaltaista. Ohutturpeisilla alueilla suotyypit ovat keskiravinteisia ja saravaltaisia. Muutoin turvekerrostuma on rahkavaltaista ja sen heikosti maatunut pintakerros on paksu. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 6 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 42 % ja varpuainesta sisältävien 12 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (68 %) ja sararahkaturve (17 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Suon länsiosassa on turpeen alla liejua monin paikoin 0,2 0,3 m. Turvetuotantoon suo ei sovellu, sillä syvät alueet ovat erillään kolmessa pienessä osassa. Lisäksi heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros on paksu. Kuva 9. Hetesuon kartta ja tutkimuspisteet 19

8. Räippäsuo Räippäsuo (kl. 3511 08) sijaitsee kunnan pohjoisrajalla noin 10 km Kiimingin kirkolta pohjoiseen (kuva 10). Pinta-ala on 103 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 74 ha, yli 1,5 m:n aluetta 52 ha ja yli 2 m:n aluetta 24 ha. Suo on kumpumoreenialueella. Lukuisat moreenisaarekkeet rikkovat suokuvion. Paikoitellen moreenin pinnalla on muinaisen Itämeren rantavaiheiden kasaamia hiekkaisia rantavalleja. Suon eteläreunaan, Räippäselkään, tulee metsäautotie. Pinta on 47,6 52,0 m mpy ja viettää koilliseen kohti Alajärveä ja Onkamonojaa, jonka kautta vedet laskevat. Suo, joka on luonnontilainen, kuuluu Onkamonojan vesistöalueeseen 60.012. Tutkimuspisteistä on 79 % avosuolla, 19 % rämeellä ja 1 % korvessa. Vallitsevat suotyypit ovat suon keskialueiden varsinainen saraneva, rimpineva ja lyhytkortinen neva. Yhteensä näitä on 70 % havainnoista. Turpeesta on 38 % rahka- ja 62 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 11 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 9 % ja varpuainesta sisältävien 13 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (48 %) ja sararahkaturve (28 %). Suon eteläiset lahdekkeet ovat paikoitellen suotyypeiltään karuja ja rahkavaltainen turvekerrostuma on näillä alueilla pinnaltaan heikosti maatunutta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,7. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta, hiekka ja moreeni. Tutkimuspisteistä on liejupohjaisia noin kolmasosa. Liejua on paksuimmillaan 0,4 m. Räippäsuolla on kaksi syvää aluetta, pinta-alaltaan yhteensä 42 ha, joissa on käyttökelpoista energiaturvetta 0,523 milj. suo-m 3 ja ympäristöturvetta 0,491 milj. suo-m 3. Tuotantoa haittaavia tekijöitä ovat suokuvioiden epäsäännöllisyys ja alueiden kuivatus. Kuva 10. Räippäsuon kartta ja tutkimuspisteet 20

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 9. Välisuo Välisuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 8 km Kiimingin kirkolta pohjoiseen (kuva 11). Pinta-ala on 56 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 25 ha, yli 1,5 m:n aluetta 9 ha ja yli 2 m:n aluetta 1 ha. Suo on muodoltaan pitkä ja kapea. Se rajoittuu moreeniselänteisiin. Pinta on 46,9 49,5 m mpy ja viettää tasaisesti länteen. Reunat on ojitettu. Vedet laskevat Hetejärveen. Suo ympäristöineen kuuluu Onkamonojan vesistöalueeseen 60.012. Tutkimuspisteistä on 78 % avosuolla, 16 % rämeellä ja 6 % turvekankaalla. Suotyypeistä eniten on rimpinevamuuttumaa, jota itäosa on suurimmalta osaltaan. Länsipää on karumpaa ja kalvakkaneva on siellä yleinen suotyyppi. Yhteensä mainittuja suotyyppejä on yli puolet havainnoista. Turpeesta on 30 % rahka- ja 70 % saravaltaista. Kalvakkanevalla pintaturve on heikosti maatunutta rahkaturvetta. Paikoitellen rahkavaltaista turvetta on koko kerrostuma, mutta pohjaturve on hyvin maatunutta. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (57 %) ja sararahkaturve (24 %). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 11 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 11 % ja varpuainesta sisältävien 3 %. Koko suon turvekerrostuma on hyvin maatunutta. Keskimaatuneisuus on 5,3. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Suon syvempien alueiden pohjalla on liejua 0,2 m. Turvetuotantoon käyttökelpoisia alueita suolla ei ole, sillä turvekerrostuma on ohut. Syvät alueet ovat kolmessa pienessä osassa. Haittana on lisäksi syrjäinen sijainti. Kuva 11. Välisuon kartta ja tutkimuspisteet 21

10. Pesäsuo Pesäsuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 7 km Kiimingin kirkolta pohjoiseen (kuva 12). Pinta-ala on 52 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 15 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 3 ha. Suo on matalien drumliinien välissä ja on muodoltaan pitkänomainen. Pinta on 48,3 50,8 m mpy ja viettää loivasti länteen. Suolla on vain reunaojat, mutta kapealla suolla niillä on ollut kuivattava vaikutus. Vedet laskevat Hetejärveen. Alueet kuuluvat Onkamonojan vesistöalueeseen 60.012. Tutkimuspisteistä on 68 % avosuolla, 25 % rämeellä ja 7 % korvessa. Vallitsevat suotyypit ovat rimpinevamuuttuma ja rimpineva, joita on eniten suon länsiosassa ja keskialueella. Turpeesta on 37 % rahka- ja 63 % saravaltaista. Rimpineva-alueiden turve on saraturvetta. Suon keskialueella on myös kalvakkanevaa, jonka turve on pinnassa rahkavaltaista ja heikosti maatunutta. Lähellä itäpäätä koko kerrostuma on rahkavaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 4,0 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 12 % ja varpuainesta sisältävien 1 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (48 %) ja sararahkaturve (37 %). Valtaosa turvekerrostumasta on maatuneisuudeltaan 4 6. Vain pohjalla on ohut, hyvin maatunut kerros. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Moreeni on pinnaltaan monin paikoin hiekkaistaja hietaista. Suo on ohutturpeinen eikä sisällä käyttökelpoisia turvevaroja. Kuva 12. Pesäsuon kartta ja tutkimuspisteet 22

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 11. iittysuo iittysuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 6 km Kiimingin kirkolta pohjoiseen (kuva 13). Pinta-ala on 100 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 34 ha, yli 1,5 m:n aluetta 12 ha ja yli 2 m:n aluetta 4 ha. Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin, joista pohjoispuolella olevat ovat drumliineja. Eteläpuolella alkaa kumpumoreenialue. Koillisosassa on Iso iittylampi. Pinta on 45,7 49,5 m mpy ja viettää loivasti koilliseen. Vedet laskevat äsiänojaan, josta edelleen Jolosjokeen. Suo ympäristöineen kuuluu Jolosjoen vesistöalueeseen 60.013. Tutkimuspisteistä on 67 % avosuolla, 32 % rämeellä ja 1 % korvessa. Vallitsevat suotyypit ovat varsinainen saraneva ja rimpineva. Molemmat ovat yleisiä suon keskivaiheilla. Turpeesta on 56 % rahka- ja 44 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 7 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 16 % ja varpuainesta sisältävien 4 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (40 %) ja sararahkaturve (30 %). Suon kaakkoispää on selvästi karumpaa ja turvelajiltaan rahkaisempaa kuin luoteisosa. Heikosti maatunut (H1 3) rahkainen pintakerros on kaakossa paksuimmillaan yli 1,5 m. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Suo ei sovellu turvetuotantoon syvien alueiden rikkonaisuuden, kuivatusongelmien ja paksun, heikosti maatuneen rahkaisen pintakerroksen vuoksi. Kuva 13. iittysuon kartta ja tutkimuspisteet 23

12. Mustasuo Mustasuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 5 km Kiimingin kirkolta pohjoiskoilliseen ja noin 0,5 km Yli-Iin-Kiimingin tien länsipuolella (kuva 14). Pinta-ala on 34 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 20 ha, yli 1,5 m:n aluetta 8 ha ja yli 2 m:n aluetta 4 ha. Suo rajoittuu moreenikankaisiin. Kaakkoisosassa on Mustalampi. Pinta on 47,9 50,5 m mpy ja viettää länsiosasta lounaaseen, jossa vedet laskevat Kirveslamminojaan. Muualta vedet laskevat kaakkoon ja edelleen Onkilamminojaan. Ojitettu suo ympäristöineen kuuluu Jolosjoen vesistöalueeseen 60.013. Tutkimuspisteistä on 68 % avosuolla, 21 % rämeellä ja 12 % korvessa. Vallitsevat suotyypit ovat ruohoinen sararämemuuttuma, jota on varsinkin suon pohjois- ja länsiosassa, sekä rimpinevamuuttuma keskialueella. Yhteensä näitä on yli puolet havainnoista. Turpeesta on 4 % rahka- ja 96 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 11 % ja varpuainesta sisältävien 26 %. Yksittäisistä lisätekijöistä eniten on kortteitten jäänteitä. Lähes saman verran on varpuainesta. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve, jota on 92 % turvemäärästä. Saravaltaisesta turpeesta noin puolet on H5 tai paremmin maatunutta. Pintaturve on rahkasaraturvetta, jonka kerrospaksuus on 0,5 1 m ja jonka maatuneisuus on enimmäkseen H4. Koko turvekerrostuman samoin kuin energiaturpeeksi soveltuvan osan keskimaatuneisuus on 4,5. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hieta. Suon syvillä alueilla on turpeen alla liejua paksuimmillaan 0,3 m. Suolla on käyttökelpoista energiaturvetta 5 ha:n alalla 0,085 milj. suo-m 3. Kuva 14. Mustasuon kartta ja tutkimuspisteet 24

Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 351, 2004 Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 13. Pieni Muuraissuo Pieni Muuraissuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 7 km Kiimingin kirkolta pohjoiseen (kuva 15). Pinta-ala on 64 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 20 ha, yli 1,5 m:n aluetta 7 ha ja yli 2 m:n aluetta 1 ha. Suon on moreenisaarekkeiden rikkoma ja rajoittama. Kiimingin-Yli-Iin tie jakaa suon kahtia. Pinta on 49,4 53,2 m mpy ja viettää loivasti luoteeseen. Suon vanhaa ojitusta on paikoitellen uudistettu. Vedet laskevat viereisen Kotasuon kautta Kuusilampeen. Suo ympäristöineen kuuluu Onkamonojan vesistöalueeseen 60.012. Tutkimuspisteistä on 57 % avosuolla, 41 % rämeellä ja 2 % korvessa. Yleisimpiä suotyyppejä ovat keskiosien varsinainen saranevamuuttuma ja kalvakkaneva. Turpeesta on 85 % rahka- ja 15 % saravaltaista (kuva 21). Syvä keskialue on kokonaan rahkavaltaista. Heikosti maatunut pintakerros on paikoitellen metrin paksuinen. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 4 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 16 % ja varpuainesta sisältävien 14 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (69 %) ja rahkaturve (16 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Suon syvän alueen koko on 7 ha, mutta tie jakaa alueen kahtia. Paksu, heikosti maatunut rahkainen pintakerros estää pohjalla olevan energiaturpeen käytön. Kuva 15. Pienen Muuraissuon kartta ja tutkimuspisteet 25

14. Muuraissuo Muuraissuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 8 km Kiimingin kirkolta pohjoiskoilliseen (kuva 16). Pinta-ala on 39 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 11 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 5 ha. Suo rajoittuu lännessä Kiimingin-Yli-Iin tiehen, pohjoisessa Tervaojaan, ja muualla moreenisaarekkeisiin, joiden pinnalla on rantakerrostumina soraa ja hiekkaa. Pinta on 51,9 52,6 m mpy ja viettää luoteeseen kohti Tervaojaa. Itä- ja eteläosassa on ojitusta. Tervaojan kautta vedet laskevat Kotajärveen. Suo ympäristöineen kuuluu Onkamonojan vesistöalueeseen 60.012. Tutkimuspisteistä on 62 % avosuolla ja 38 % rämeellä. Vallitsevat suotyypit ovat varsinainen saraneva, jota suon keskialue suurimmalta osaltaan on. Sen länsipuolella on rimpinevaa ja eteläpuolella rahkanevaa. Turpeesta on 54 % rahka-, ja 46 % saravaltaista. Länsiosan karuilla alueilla rahkavaltainen turvekerrostuma on pinnaltaan heikosti maatunutta. Keski- ja itäosan minerotrofinen alue on turvelajiltaan saravaltaisia. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 17 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien samoin 17 % ja varpuainesta sisältävien 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve 42 % ja sararahkaturve 31 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Suo on pieni ja ohutturpeinen eikä sisällä käyttökelpoisia turvevaroja. Kuva 16. Muuraissuon kartta ja tutkimuspisteet 26

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 15. Sivusuo Sivusuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 6 km Kiimingin kirkolta koilliseen (kuva 17). Pinta-ala on 34 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 5 ha. Suo on luode kaakko -suuntaisten moreeniselänteiden välissä. Pinta on 56,2 57,6 m mpy ja viettää loivasti kaakkoon. Suo on keskiosaa lukuun ottamatta ojitettu. Vedet laskevat Ruokosuon kautta Jolosjokeen, jonka vesistöalueeseen 60.013 suo ympäristöineen kuuluu. Tutkimuspisteistä on 42 % avosuolla ja 58 % rämeellä. Vallitsevat suotyypit ovat pallosararämeojikko ja lyhytkortinen neva. Turve on rahkavaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 3 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 50 % ja varpuainesta sisältävien 13 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve (84 %) ja sararahkaturve (16 %). Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0. Kerrostumasta noin puolet on heikosti (H 1-3 ) maatunutta. Pohjamaalaji on moreenia. Suo on ohutturpeinen. Käyttökelpoisia turvevaroja siellä ei ole. Kuva 17. Sivusuon kartta ja tutkimuspisteet 27

16. Koirasuo Koirasuo (kl. 3511 08) sijaitsee noin 7 km Kiimingin kirkolta koilliseen (kuva 18). Pinta-ala on 79 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 52 ha, yli 1,5 m:n aluetta 37 ha ja yli 2 m:n aluetta 19 ha. Suo rajoittuu luode-kaakko -suuntaisiin moreeniselänteisiin ja luoteispäässä Tervasuohon. Eteläpuolelle Koiraselkään tulee metsäautotie. Pinta on 55,2 56,6 m mpy ja viettää loivasti luoteeseen. Suo on lähes luonnontilainen. Vedet laskevat suurimmalta osaltaan Tervasuon kautta Tervajärveen ja Tervaojaan, jotka kuuluvat Onkamonojan vesistöalueeseen 60.012. Kaakkoisosassa on vähäistä reunaojitusta, joiden kautta vedet laskevat kaakkoon, Paavonojaan (Jolosjoen vesistöalue 60.013). Tutkimuspisteistä on 72 % avosuolla ja 28 % rämeellä. Vallitsevat suotyypit ovat suon keski- ja luoteisosien rimpineva ja varsinainen saraneva, sekä kaakkoisosan lyhytkortinen neva. Yhteensä näitä on yli puolet havainnoista. Kaakkoisosa on selvästi karumpaa kuin luoteisosa. Turpeesta on 69 % rahka- ja 31 % saravaltaista. Luoteisosassa turvekerrostuma on saravaltaista. Keskivaiheilla rahkaisuus lisääntyy ja kaakkoisosassa turvekerrostuma on lähes kokonaan rahkaturvetta. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 4 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 24 % ja varpuainesta sisältävien 14 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (43 %) ja rahkasaraturve (29 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,9. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Suon syvällä alueella on turpeen alla liejua 0,2 m. Koirasuolla on 35 ha:n alueella on käyttökelpoista turvetta. Heikosti maatunutta rahkavaltaista pintaturvetta on paikoitellen 1,1 m. Tämä pintaturve, jota on 0,093 milj. suo-m 3, voidaan käyttää ympäristöturpeena. Sen alla on energiaturvetta 0,420 milj. suo-m 3. Kuva 18. Koirasuon kartta ja tutkimuspisteet 28

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 17. Karsikkosuo Karsikkosuo (kl. 3511 10) sijaitsee noin 10 km Kiimingin kirkolta itään (kuva 19). Pinta-ala on 75 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 41 ha, yli 1,5 m:n aluetta 28 ha ja yli 2 m:n aluetta 21 ha. Suo rajoittuu moreenisaarekkeisiin ja ne myös rikkovat suokuviota. Lähimmälle tielle on suon reunasta matkaa 2,5 km. Pinta on 54,2 57,6 m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat eteläreunassa virtaavaan Juuvanjokeen ja edelleen Kiiminginjokeen. Suon lounaisosa, vajaa puolet suoalasta, on ojitettu. Suo ympäristöineen kuuluu Kiiminginjoen vesistöalueen osaalueeseen 60.029. Tutkimuspisteistä on 8 % avosuolla, 78 % rämeellä ja 15 % korvessa. Vallitsevat suotyypit ovat lettoräme, jota on varsinkin suon koillisosassa, ja ruohoinen sararämemuuttuma ojitetulla alueella. Turpeesta on 25 % rahka-, 67 % sara- ja 8 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 33 % ja varpuainesta sisältävien 12 %. Yleisimmät turvelajit ovat saraturve (37 %) ja sararahkaturve (21 %). Rahkavaltaista turvetta on lähinnä pohjalla ja jonkin verran pinnassa suon koillisosassa. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,6. Yleisimmät pohjamaalajit ovat reunoilla moreeni ja syvemmillä alueilla hieta sekä hiesu. Karsikkosuosta soveltuu energiaturvetuotantoon 25 ha. Käyttökelpoiset turvevarat ovat 0,470 milj. suo-m 3. Turvetuotantoa haittaavina tekijöinä ovat lähinnä suon syrjäinen sijainti ja lahdekkeisuus. Kuva 19. Karsikkosuon kartta ja tutkimuspisteet 29

18. Ruostesuo Ruostesuo (kl. 3511 10) sijaitsee noin 10 km Kiimingin keskustasta itäkaakkoon (kuva 20). Pinta-ala on 80 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 50 ha, yli 1,5 m:n aluetta 36 ha ja yli 2 m:n aluetta 20 ha. Suo rajoittuu mäkiseen moreenimaastoon. Lähimmälle tielle on matkaa 1,5 km. Pinta on 58,6 61,1 m mpy ja viettää luoteeseen. Suo on luonnontilainen. Vedet virtaavat Juudanjoen kautta Kiiminginjokeen. Suo ympäristöineen kuuluu Kiiminginjoen vesistöalueeseen 60.029. Tutkimuspisteistä on 56 % avosuolla, 38 % rämeellä ja 6 % korvessa. Vallitsevina suotyyppeinä ovat rimpineva, rimpiletto ja ruohoinen sararäme. Turpeesta on 15 % rahka-, 79 % sara- ja 6 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 4 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 1 % ja varpuainesta sisältävien 9 %. Rahkavaltaista turvetta on paikoin ohuena pinta- ja pohjakerroksena. Ruskosammalvaltaista turvetta on pohjoisosan syvänteessä. Yleisimmät turvelajit ovat saraturve (61 %) ja rahkasaraturve (10 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 4,7. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, jota on yli puolet havainnoista. Ruostesuosta soveltuu turvetuotantoon 36 ha. Käyttökelpoiset energiaturvevarat ovat 0,610 milj. suo-m 3. Arvoa tuotantosuona alentavat syrjäinen sijainti ja epäsäännöllinen suokuvio. Kuva 20. Ruostesuon kartta ja tutkimuspisteet 30

Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa 2 19. Härkösalmensuo Härkösalmensuo (kl. 3422 09) sijaitsee noin 5 km Kiimingin kirkolta etelään (kuva 21). Pintaala on 33 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 51 ha, yli 1,5 m:n aluetta 32 ha ja yli 2 m:n aluetta 9 ha. Suo rajoittuu pohjoisessa moreenimaastoon. Eteläpuolella on hiekkakankaita. Länsiosa on matalaa suota ja tämän alueen ylittää voimalinja. Kiimingin-Lamulan tie on puolen kilometrin päässä itäpuolella. Suon pintaa ei vaaittu. Suo on ojitettu. Vedet laskevat länteen pieneen Haisujärveen, josta on laskuoja edelleen Jäälinjärveen. Alue kuuluu Perämeren rannikon vesistöalueeseen 84.114. Tutkimuspisteistä on 22 % avosuolla, 49 % rämeellä, 5 % korvessa ja 24 % turvekankaalla. Pohjoisosassa suotyypit ovat vanhan ojituksen takia jo muuttumia. Vallitsevat suotyypit ovat pohjoisosan karhunsammalmuuttuma ja eteläosan rahkaräme- sekä rahkanevaojikko. Yhteensä näitä on yli puolet havainnoista. Turpeesta on 56 % rahka- ja 44 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 1 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 14 % ja varpuainesta sisältävien 2 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (44 %) ja sararahkaturve (38 %). Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Suo ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerrostuman vuoksi. Kuva 21. Härkösalmensuon kartta ja tutkimuspisteet 31

20. Siltasuo Siltasuo (kl. 3422 09) sijaitsee noin 9 km Kiimingin kirkolta eteläkaakkoon (kuva 22). Pinta-ala on 118 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 20 ha, yli 1,5 m:n aluetta 9 ha ja yli 2 m:n aluetta 3 ha. Lännessä suo rajoittuu Kiimingin-Lamulan tiehen, kaakossa osittain Lylykkäänjärveen. Muualla suota reunustavat hiekkasaarekkeet, joissa on muinaisen Itämeren rantamuodostumia. Pinta on 52,3 59,5 m mpy. Suon eteläisin osa viettää etelään ja vedet laskevat Lylykkäänjärveen. Muutoin laskusuunta on luoteeseen ja vedet kertyvät luoteisosassa sijaitsevaan pieneen Lauttalampeen, josta on laskuoja Jäälinjärveen. Suo ympäristöineen kuuluu Perämeren rannikon vesistöalueeseen 84.114. Suo on tien vartta lukuun ottamatta ojitettu. Tutkimuspisteistä on 53 % avosuolla, 40 % rämeellä ja 7 % korvessa. Vallitseva suotyyppi, noin kolmannes havainnoista, on rimpineva, jota on varsinkin järvien läheisyydessä. Muita ovat lyhytkortinen nevaräme, varsinainen saraneva, kalvakkaneva ja tupasvillaräme. Turpeesta on 50 % rahka- ja 50 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 8 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 18 % ja varpuainesta sisältävien 7 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (48 %) ja sararahkaturve (35 %). Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0 ja energiaturpeeksi soveltuvan osan 6,2. Yleisin pohjamaalaji on hiekka. Lauttalammen läheisyydessä on turpeen alla noin metrin paksuinen liejukerrostuma. Siltasuolla on 6 ha:n alalla käyttökelpoista energiaturvetta 0,040 milj. suo-m 3. Heikosti maatunutta rahkavaltaista pintaturvetta, jonka paksuus on n. 0,5 m, on 0,030 milj. suo-m 3. Se voidaan käyttää ympäristöturpeena. Lauttalampi aiheuttaa syvemmällä kuivatusvaikeuksia. Kuva 22. Siltasuon kartta ja tutkimuspisteet 32