Turvetutkimusraportti 389

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 389 2008 Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Keuruu Part 2 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 389 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 389 Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen KEURUUN TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT OSA 2 Abstract: The peatlands and peat reserves of Keuruu Espoo 2008

Suomi, T., Lehmuskoski, K., Moisanen, M. ja Korhonen, R. 2008. Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 389, 132 sivua, 57 kuvaa, 3 taulukkoa ja 1 liite. Keuruulla tutkittiin vuosina 1986-1987 53 suota. Soiden yhteenlaskettu pinta-ala on 4315 ha, mikä on 41 % kunnan suoalasta. Tutkittujen soiden kokonaisturvemäärä on 65,93 milj. suo-m 3. Soiden keskisyvyys on 1,5 m, josta heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen osuus on 0,2 m. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,8. Tutkitusta suoalasta on yli 1,5 m syvää aluetta 1825 ha (42 %) ja sen turvemäärä 47,07 milj. suo-m 3. Rahkavaltaisten turpeiden osuus on 42 % ja saravaltaisten 58 %. Vallitsevia suotyyppejä ovat erilaiset rämeet. Luonnontilaisten suotyyppien osuus on 18 % suotyyppihavainnoista. Tarkkatilavuuksisia näytteitä otettiin laboratoriomäärityksiä varten yhteensä 367 kpl. Turvenäytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,6 % ja rikkipitoisuus 0,23 % kuivapainosta. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,4 MJ/kg ja kuiva-ainemäärä 92,4 kg/suo-m 3. Energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita on 46 suolla. Tuotantoon soveltuvan alueen pinta-ala on 1763 ha ja sen käyttökelpoinen turvemäärä 39,60 milj. suo-m 3. Tuotantokelpoisessa turpeessa on kuiva-ainetta 3,42 milj. tn, ja kun turpeen kosteus on 50 %, on sen energiasisältö 17,70 milj. MWh. Kasvu- ja ympäristöturpeen tuotantoon soveltuvien alueiden pinta-ala on 90 ha ja käyttökelpoinen turvemäärä 0,63 milj. suo-m 3. Avainsanat: suo, turve, energiaturve, ympäristöturve, Keuruu. Timo Suomi Kari Lehmuskoski Geologian tutkimuskeskus Geologian tutkimuskeskus PL 96 PL 96 02151 ESPOO 02151 ESPOO Sähköposti: timo.suomi@gtk.fi Sähköposti: kari.lehmuskoski@gtk.fi ISBN 978-952-217-069-9 ISSN 1235-9440

Suomi, T., Lehmuskoski, K., Moisanen, M. ja Korhonen, R. 2008. Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 2. The peatlands and peat reserves of Keuruu. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti - Geological Survey of Finland, Peat Researches, Report of Peat Investigation 389, 132 pages, 57 figures, 3 tables and 1 appendice. In the municipality of Keuruu 53 mires covering 4315 hectares were surveyed in 1986-1987. The mires studied contain a total of 65.93 million m 3 of peat in situ. The mean thickness of peat is 1.5 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer, which averages 0.2 m in thickness. The mean humification degree (H) of peat is 5.8. The area deeper than 1.5 m covers 1825 hectares (42%) and contains 47.07 million m 3 peat in situ. Forty two per cent of the peat is Sphagnum predominant and 58% Carex predominant. The most common site types are pine bogs. Pristine peatland covers 18% of the total peatland area. Altogether 367 peat samples were analysed in the laboratory. The average ash content of peat is 3.6% and the sulphur content 0.23% of dry weight. The average effective calorific value of the dry peat is 21.4 MJ/kg and the dry bulk density 92.4 kg per m 3 in situ. Forty six of the investigated mires are suitable for fuel peat production. The total area suitable for fuel peat production is 1763 hectares. The available amount of peat is 39.60 million m 3 in situ and the energy content at 50% moisture content 17.70 million MWh. The area suitable for environmental peat production is 90 ha and the available amount of peat is 0.63 milj. m 3 in situ. Key words: mire, peat, fuel peat, horticultural peat, Keuruu Geological Survey of Finland Geological Survey of Finland P.O. Box 96 P.O. Box 96 FIN-02151 ESPOO FIN-02151 ESPOO FINLAND FINLAND E-mail: timo.suomi@gtk.fi E-mail: kari.lehmuskoski@gtk.fi

SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 7 Kenttätutkimukset... 7 Laboratoriomääritykset... 7 AINEISTON KÄSITTELY... 8 ARVIOINTIPERUSTEET... 8 TUTKIMUSAINEISTON TULOSTEET... 8 TUTKITUT SUOT... 12 1. Pitkänlamminneva... 12 2. Haleansuo... 13 3. Männikkösuo... 14 4. Innonjärvensuo... 15 5. Kankisuo... 16 6. Isosuo (länt.)... 18 7. Lehtosuo-Ojaneva... 20 8. Raatosuo (länt.)... 22 9. Lähdeneva... 24 10. Löytöneva... 26 11. Pannuneva... 28 12. Letonneva... 30 13. Kuikkaneva... 32 14. Isoneva... 34 15. Niinineva-Kurostenneva... 36 16. Niinineva... 38 17. Salmensuo... 40 18. Teerineva... 42 19. Ranta-ahonsuo... 44 20. Kivisuo... 46 21. Rahkasuo... 48 22. Jouhtineva... 50 23. Isoneva-Aittolampi... 52 24. Raatosuo (itäinen)... 54 25. Rajasuo... 56 26. Kivisuo... 58 27. Kuolemaisensuo... 61 28. Kalmonsuo... 64 29. Juurikassuo... 66 30. Siltasuo... 69 31. Mustassuo... 71 32. Isoniitty... 74 33. Konisuo... 76 34. Vehkasuo... 78 35. Ruinunneva... 80 36. Isosuo (itäinen)... 82 37. Amalianneva... 84 38. Lampisuo... 86 39. Savisuo... 88

40. Sikolamminsuo... 90 41. Kirveslamminsuo... 92 42. Lahdenperänsuo... 94 43. Hirvisuo... 96 44. Vihvilässuo... 98 45. Kortesuo... 100 46. Kivisuo... 102 47. Eteläneva... 104 48. Alaneva... 106 49. Lahkosuo... 108 50. Ropposneva... 110 51. Löyttylampi... 112 52. Riihisuo-Korpisensuo... 113 53. Olkitaipaleenneva... 115 TULOSTEN TARKASTELU... 117 Tutkitut suot ja niiden turvekerrostumat... 117 Laboratoriomääritysten tulokset... 118 Luonnonsuojelualueet... 120 Soiden soveltuvuus turvetuotantoon... 120 KIRJALLISUUTTA... 124 LIITTEET... 125

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt maaperän ja turvevarojen kartoitukseen liittyviä turvetutkimuksia Keuruulla jo vuosina 1945 ja 1968. Vuosina 1983 1984 tutkittiin 40 suota (2164 ha), joiden tulokset on julkaistu turveraportissa: Keuruulla tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 1 (Korhonen 1988). Nyt julkaistavaan turveraporttiin on koottu vuosina 1986 1987 tutkitun 53 suon perustiedot päivittämättöminä eli sellaisina, kuin ne olivat tutkimusajankohtana. Tutkitut suot sijaitsevat Keuruun pohjoisosassa ja niiden yhteispinta-ala on 4315 ha. Tutkimusten päätarkoituksena on osoittaa ympäristö- ja energiaturvetuotantoon soveltuvat suoalueet huomioiden myös soiden luontoarvot. Turvetuotannon lisäksi tutkimustietoja voidaan käyttää myös suojelu- ja virkistysalueiden suunnittelussa sekä ojituksen, metsänkasvatuksen, maatalouden ja rakentamisen suunnittelussa. Yksityiskohtaiset suoselostukset, jotka sisältävät mm. suokartan ja laboratorioanalyysien tulokset, ovat tilattavissa GTK:n Etelä-Suomen yksiköstä. Esimerkki suokartasta on kuvassa 2 ja suon poikkileikkauskuvasta kuvassa 3. Tutkittujen soiden sijainti on esitetty kartassa (kuva 1), johon on merkitty myös suojelualueet. Raportin lopussa on tulosten tarkasteluosa, jossa on yhteenveto mm. tutkituista turvekerrostumista, suojelualueista, laboratoriomääritysten tuloksista ja turvetuotantoon soveltuvista soista (kuva 57). TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Suurimmat suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki vedettyä selkälinjaa vastaan on kohtisuoraan sijoittuvia poikkilinjoja (Lappalainen, Stén & Häikiö 1984). Osa tutkimuslinjoista on vaaittu. Tutkimuspisteet ovat linjoilla 100 metrin välein. Pienet ja saarekkeiset suot tutkittiin hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi ja mättäisyys. Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet, tiheys- ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittiin turvelajit lisätekijöineen, turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko) ja kosteus (5-asteikko). Myös liejukerrokset ja pohjamaalajit määritettiin. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrää arvioitiin luotaamalla tutkimuspisteillä kymmenessä eri kohdassa kahden metrin syvyyteen. Laboratoriomääritykset Laboratoriomäärityksiä varten otettiin 31 suolta 33 näytepisteeltä yhteensä 367 tarkkatilavuuksista turvenäytettä, joista tutkittiin maastossa turvelajit ja maatuneisuus. Laboratoriossa määritettiin ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (105 C:ssa kuivaamalla), kuiva-aineen määrä (kg/suo-m 3 ) ja tuhkapi- toisuus prosentteina kuivapainosta (815 ± 25 C:ssa hehkutettuna). Valikoiduista näytteistä määritettiin myös lämpöarvo Leco AC-200-kalorimetrillä sekä rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta Leco SC- 132 -rikkianalysaattorilla (taulukko 1). 7

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen AINEISTON KÄSITTELY Turvemäärät, maatuneisuudet ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen, Toivonen ja Grundström 1983). Siinä syvyyskäyrien väliset alueet ovat vyöhykkeitä, joilta kultakin lasketaan erikseen turvemäärät. Nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Erikseen on laskettu heikosti maatuneen (H 1 3 ja H4) rahkavaltaisen pintaturpeen osuus kokonaisturvemäärästä. Käyttökelpoisen turpeen energiasisältö on laskettu jyrsinturpeen käyttökosteudessa (50%) olevalle turpeelle (taulukko 2). Mikäli tuotantoon soveltuvalta suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä, on energiasisältöä ja kuiva-ainemäärää laskettaessa käytetty menetelmää, joka perustuu maastossa määritettyihin kosteus- ja maatuneisuusarvoihin (Mäkilä 1994). ARVIOINTIPERUSTEET Soiden käyttökelpoisuuden määräävät turpeen laatu ja määrä. Tässä raportissa tuotantokelpoisena pidetään yleensä yli 1,5 m syvää, noin 10 ha:n suuruista aluetta. Mikäli turvekerros on hyvin tiivistynyt (turvekankaat, pellot yms.) voidaan tuotantokelpoinen alue ulottaa metrin syvyyskäyrälle asti. Käyttökelpoista turvemäärää laskettaessa on vähennetty suon pohjalle jääväksi oletettu, keskimäärin 30 cm paksu, yleensä vaikeasti hyödynnettävä ja runsastuhkainen kerros. Energiaturvetuotantoon soveltuvia ovat saravaltaiset turpeet ja kohtalaisesti sekä hyvin (H 5 10) maatuneet rahkavaltaiset turpeet. Mikäli heikosti maatunut (H 1 4) rahkavaltainen pintaturvekerros on ohut, on se laskettu mukaan energiaturpeen kokonaismäärään. Arvioitaessa turpeen kelpoisuutta energiaturpeena on nojauduttu polttoturpeen laatuohjeisiin (liite 1). Tässä raportissa ympäristöturpeella tarkoitetaan kaikkea heikosti maatunutta (H 1 4) rahkavaltais- Tässä raportissa olevan suppean suoselostuksen lisäksi jokaisesta tutkitusta suosta on tehty laajempi tutkimusselostus, jossa on tarkat tiedot myös laboratoriomääritysten tuloksista ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Yksityiskohtaiseen tutkimusselostukseen liittyvässä suokartassa on tutkimuspisteittäin turvekerroksen keskimääräinen maatuneisuus sekä heikosti maatuneen (H 1 4) rahkavaltaisen pintaturvekerroksen ja koko turvekerrostuman paksuus. Suokartoissa on myös turvekerroksen paksuutta osoittavat syta turvetta, jota käytetään mm. viherrakentamiseen ja maatalouskäyttöön. Heikosti maatunutta turvetta käytetään myös öljyntorjunnassa ja jätevesien puhdistuksessa. Hyvän pidätyskykynsä ansiosta heikosti maatunut rahkaturve soveltuu erityisen hyvin karjanlannan ja jätevesien imeyttämiseen. Vaaleaa rahkaturvetta käytetään lisäksi maanparannusaineena lisäämässä maaperän kuohkeutta ja orgaanisen aineen määrää. Lasinalaisviljelyn tuotantomenetelmien uudistumisen myötä vaalea rahkaturve on menettämässä valta-asemaansa tummille turvelaaduille. Vihannesten kasvattamisessa ollaankin usein siirtymässä maatuneen kasvuturpeen käyttöön. Uudet kasvuturpeet usein koostuvat eri maatumisasteilla olevien turpeiden ja muiden materiaalien sekoituksista. Mikäli heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen osuus turvekerrostumasta on suhteellisen vähäinen, on koko suon turvemäärää ehdotettu paitsi energiaturpeeksi myös turvemullan raaka-aineeksi. TUTKIMUSAINEISTON TULOSTEET vyyskäyrät (kuva 2). Soiden turvekerrostumista voidaan laatia erilaisia poikkileikkauskuvia esim. maatuneisuuksista ja turvelajeista (kuva 3). Näiden perustulosteiden lisäksi voidaan tulostaa erilaisia tasokarttoja, joilla havainnollistetaan suon ominaisuuksia, kuten suotyyppejä, liekoisuutta, suon pinnan korkeutta, pohjamaalajeja, liejukerroksia sekä tietoja puustosta, mättäisyydestä ja vetisyydestä. Samaan karttaan voidaan yhdelle tutkimuspisteelle merkitä kaksi edellä mainituista tiedoista kerrallaan. 8

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Kuva 1. Tutkittujen soiden sijainti. 1. Pitkänlamminneva 28. Kalmonsuo 2. Haleansuo 29. Juurikassuo 3. Männikkösuo 30. Siltasuo 4. Innonjärvensuo 31. Mustassuo 5. Kankisuo 32. Isoniitty 6. Isosuo (länt.) 33. Konisuo 7. Lehtosuo-Ojaneva 34. Vehkasuo 8. Raatosuo (länt.) 35. Ruinunneva 9. Lähdeneva 36. Isosuo (it.) 10. Löytöneva 37. Amalianneva 11. Pannuneva 38. Lampisuo 12. Letonneva 39. Savisuo 13. Kuikkaneva 40. Sikolamminsuo 14. Isoneva 41. Kirveslamminsuo 15. Niinineva-Kurostenneva 42. Lahdenperänsuo 16. Niinineva 43. Hirvisuo 17. Salmensuo 44. Vihvilässuo 18. Teerineva 45. Kortesuo 19. Ranta-ahonsuo 46. Kivisuo 20. Kivisuo 47. Eteläneva 21. Rahkasuo 48. Alaneva 22. Jouhtineva 49. Lahkosuo 23. Isoneva-Aittolampi 50. Ropposneva 24. Raatosuo (it.) 51. Löyttylampi 25. Rajasuo 52. Riihisuo-Korpisensuo 26. Kivisuo 53. Olkitaipaleenneva 27. Kuolemaisensuo 9

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen Kuva 2. Esimerkki turvekerroksen paksuutta osoittavasta suokartasta. Tutkimuspisteen yläpuolella on turpeen keskimaatuneisuus ja alapuolella heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus/koko turvekerrostuman paksuus desimetreinä. 10

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 Suotyypit: RHTK= Ruohoturvekangas, VATK= Varputurvekangas, IRMU= Isovarpurämemuuttuma, TRMU= Tupasvillarämemuuttuma, RRMU= Rahkarämemuuttuma, RROJ= Rahkarämeojikko Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiilista. 11

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen TUTKITUT SUOT 1. Pitkänlamminneva Pitkänlamminneva (kl. 2241 01, x =6924,2, y =3348,7) sijaitsee noin 36 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin sekä eteläpäästään Pitkälampeen. Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaiset, lammen itäpuolella on metsäautotie (kuva 4). Tutkitun alueen pinta-ala on 36 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta on 18 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 13 ha ja yli 2 m:n syvyistä 10 ha. Suolla on 3 tutkimuspistettä, tutkimuspistetiheys on 0,8 /10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 173 178 m, ja pinta viettää etelään noin 5 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet laskevat Pitkälammin kautta Koninpuroa myöten Kuusijärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden reitin Hietasenpuron valuma-alueeseen (35.486). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 2,6 m, on pisteellä P 2. Suon pohja on epätasainen, pohjamaalajina on moreeni. Pitkänlamminneva on suotyypiltään rahkarämemuuttumaa. Puustona suolla on harvahko taimi- ja riukuvaiheen männikkö. Pitkänlamminnevan turve on rahkavaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 47 % ja sararahkaturve (CS), 53 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 47 %. Koko turvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja muun osan 6,9. Liekoja suolla on erittäin vähän, 0,8 % kokonaisturvemäärästä. Pitkänlamminnevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 13 ha. Turvetta tällä alueella on 0,30 milj. suo-m 3. Tämä on kaikki energiaturpeeksi soveltuvaa. Pinnassa oleva heikosti maatunut rahkaturvekerros on ohut, ja tämän alla on hyvin maatunutta sararahkaturvetta. Hankalan muodon ja pienen kokonsa vuoksi ei Pitkänlamminneva kuitenkaan sovellu turvetuotantoon. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 4. Tutkimuspisteiden sijainti Pitkänlamminnevalla. 12

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 2. Haleansuo Haleansuo (kl. 2241 01, x = 6924,4, y = 3351,2) sijaitsee noin 34 km Keuruun keskustasta luoteeseen. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät, suon itäpuolella on metsäautotie (kuva 5). Tutkitun alueen pinta-ala on 55 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 40 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 28 ha ja yli 2 m:n syvyistä 21 ha. Suolla on 32 tutkimuspistettä ja 21 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9,8 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 160 169 m, ja pinta viettää etelään noin 9 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet laskevat eteläpäästä ojia myöten Vihtamonpuroa pitkin Kuusijärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueeseen (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,1 m, on pisteellä A 200 + 150. Suon pohja on epätasainen; pohjamaalajina on moreeni. Haleansuon suotyypit ovat erilaisia rämeitä. Eniten on tupasvillarämemuuttumaa ja isovarpurämemuuttumaa, keskustassa myös jonkin verran rahkarämemuuttumaa. Mättäät peittävät keskimäärin 21 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, reunoilla on myös jonkin verran kuusta. Haleansuon turpeesta on rahkavaltaista 65 % ja saravaltaista 35 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 31 %, sararahkaturve (CS), 29 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 6 %, saraturve (C), 9 % ja rahkasaraturve (SC), 25 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 32 %, puuainesta (L) sisältävää 3 % ja varpuainesta (N) sisältävää 9 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 4,0 ja muun osan 7,0. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 2,2 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Haleansuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 28 ha. Turvetta tällä alueella on 0,61 milj.suo-m3. Heikosti maatunut pintarahkaturvekerros on niin ohut, että koko turvekerros, joka on melko hyvin maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta, voidaan käyttää energiaturpeena. Haleansuo soveltuukin energiaturvetuotantoon. Suolta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A 400. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 5. Tutkimuspisteiden sijainti Haleansuolla. 13

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 3. Männikkösuo Männikkösuo (kl. 2241 01, x = 6924,2, y = 3352,0) sijaitsee noin 33 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon vieressä on metsäautotie (kuva 6). Tutkitun alueen pinta-ala on 50 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta 25 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 9 ha ja yli 2 m:n syvyistä 4 ha. Suolla on 44 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 14 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 153 164 m, ja pinta viettää voimakkaasti kaakkoon, 10 m/ km. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Suon vedet laskevat ojaa myöten Hautajokeen ja sitä pitkin Kuusijärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueella (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 2,6 m, on pisteellä A 1160. Suon pohja on epätasainen: pohjamaana on moreeni. Männikkösuon suotyypeistä on rämeitä 91 %, korpia 2 % ja turvekankaita 7 %.Yleisimmät suotyypit ovat tupasvillarämemuuttuma ja korpirämemuuttuma. Mättäät peittävät keskimäärin 19 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, jonka joukossa on jonkin verran kuusta ja hieman koivua. Männikkösuon turpeesta on rahkavaltaista 77 % ja saravaltaista 23 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 33 %, sararahkaturve (CS), 37 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 7 %, saraturve (C), 3 % ja rahkasaraturve (SC), 20 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 37 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 9 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 4,0 ja muun osan 6,9. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 3,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,8 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Männikkösuossa on yli 1,5 m:n syvää aluetta 9 ha. Turvetta tällä alueella on 0,18 milj. suo-m 3. Turve on valtaosin hyvin maatunutta rahka- ja sararahkaturvetta, missä tupasvilla ja puuaines ovat yleisiä lisätekijöitä. Männikkösuon turve soveltuu energiaturpeeksi, mutta tuotantoon suo on pieni. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. 14 Kuva 6. Tutkimuspisteiden sijainti Männikkösuolla.

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 4. Innonjärvensuo Innonjärvensuo (kl. 2241 01, x= 6925,1, y = 3353,6) sijaitsee noin 32 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suo sijaitsee maantien vieressä (kuva 7). Tutkitun alueen pinta-ala on 26 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 8 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 5 ha ja yli 2 m:n syvyistä 3 ha. Suolla on 3 tutkimuspistettä, tutkimuspistetiheys on 1,1 kpl/10 ha. Suon korkeus merenpinnasta on 167 171 m, ja pinta viettää etelään noin 3 m/km. Suon pohjoisosa on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet laskevat Kankijokea myöten Kuusijärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueella (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 2,3 m, on pisteellä P 2. Suon pohjana on epätasainen moreeni. Innonjärvensuo on suotyypeiltään pohjoisosastaan rahkarämeojikkoa ja eteläosastaan varsinaista saranevaa. Mättäät peittävät keskimäärin 20 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on pohjoisosassa riukuvaiheen mäntyä, eteläosa on puuton. Innonjärvensuon turpeesta on rahkavaltaista 81 % ja saravaltaista 19 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturvetta (S) 10 %, sararahkaturvetta (CS) 71 %, saraturvetta 3 % ja rahkasaraturvetta (SC) 16 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 10 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja muun osan 6,6. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 2,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 2,2 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Innonjärvensuosssa on yli 1,5 m syvää aluetta 5 ha. Turvetta tällä alueella on 0,10 milj. m3. Pienen kokonsa vuoksi Innonjärvensuo ei sovellu turvetuotantoon. 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 7. Tutkimuspisteiden sijainti Innonjärvensuolla. 15

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 5. Kankisuo Kankisuo (kl. 2241 01, x = 6927,4, y = 3353,6) sijaitsee noin 34 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreeniin paitsi pohjoispäästään, jossa se rajoittuu Tervakangas -nimiseen hiekkamuodostumaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon eteläpuolella on Ähtäriin johtava maantie (kuva 8). Tutkitun alueen pinta-ala on 79 ha, josta yli 1 m:n syvyistä aluetta on 52 ha, yli 1,5 syvyistä 37 ha ja yli 2 m:n syvyistä 21 ha. Suolla on 36 tutkimuspistettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 7,2 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin 175 m, ja se viettää hyvin loivasti kaakkoon päin kohti Kankijokea. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, suon vedet virtaavat Kankijokea pitkin Kuusijärveen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueella (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,0 m, on pisteellä A 200. Suon pohja on melko epätasainen, yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (73 %) ja hiesu (13 %), jonkin verran on moreenia. Liejua esiintyy suon eteläosassa runsaan puolen metrin paksuudelta. Kankisuon suotyypeistä on rämeitä 85 %, avosuota 3 %, korpia 9 % ja turvekankaita 3 %. Suon keskiosa on varsinaista sararämettä sekä tupasvillarämettä ojikkoina ja muuttumina. Jonkin verran on myös keidasräme- ja isovarpurämeojikkoa. Reunoilla on kangaskorpiojikkoa. Mättäät peittävät keskimäärin 28 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, jonka seassa on myös jonkin verran kuusta ja koivua. Kankisuon turpeesta on rahkavaltaista 37 %, saravaltaista 61 % ja ruskosammalvaltaista 2 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 24 %, sararahkaturve (CS), 12 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 3 %, saraturve (C), 6 %, rahkasaraturve (SC), 51 (%), ruskosammalsaraturve (BC), 2 % sekä sararuskosammalturve (CB), 2 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on tästä määrästä 32 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 6 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää turvetta 22 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,5 ja muun osan 6,6. Liekoja on kohtalaisesti. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 2,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,4 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Kankisuossa on yli 1,5 m:n syvyistä aluetta 37 ha. Turvetta tällä alueella on 0,88 milj. suo-m 3. Tästä on heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta 0,18 milj. suo-m3 ja energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta 0,70 milj. suo-m 3. Turve on valtaosin rahkasara- ja sararahkaturvetta, jossa on melko paljon tupasvillaa ja varpuainesta lisätekijöinä. Kankisuon etelä- ja keskiosa soveltuvat energiaturvetuotantoon, pohjoisosa on turvetuotantoon liian matalaa. Kankisuolta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A 600. 16

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 8. Tutkimuspisteiden sijainti Kankisuolla. 17

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 6. Isosuo (länt.) Isosuo (länt.) (kl. 2241 01, x = 6929,5, y = 3353,8) sijaitsee 35 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimäkiin sekä eteläosastaan Tervakangas -nimiseen hiekkamuodostumaan. Suon itäreunalla on Keskinen Pirttijärvi. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon länsireunan lähelle tulee tilustie (kuva 9). Tutkitun alueen pinta-ala on 88 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 57 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 40 ha ja yli 2 m:n syvyistä 29 ha. Suolla on 38 tutkimuspistettä ja 23 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 173 180 m, ja pinta viettää kohti suon läpi virtaavaa Sahinpuroa. Suo on kauttaaltaan ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät, vedet virtaavat Sahinpuroa myöten Pirttijärviin sekä edelleen Kankijokea pitkin etelään Kuusijärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden reitin Vihtamonpuron valuma-alueeseen (35.487). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5,1 m, on pisteellä A 100-50. Suon pohja on hyvin epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (65 %) ja hiesu (18 %). Suon pohjan painanteissa on liejua keskimäärin noin metrin paksuudelta. Isosuon suotyypeistä on rämeitä 85 %, korpia 10 %, avosuota 2 % ja peltoa 3 %. Suurin osa suosta on tupasvillaräme- sekä korpirämeojikkoa ja -muuttumaa, mutta myös isovarpurämemuuttumaa on paljon. Reunoilla on korpimuuttumia. Rahkamättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 29 %, ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on taimi- ja riukuvaiheen sekä pinotavaravaiheen mäntyä, kuusta ja koivua on seassa jonkin verran. Isosuon turpeesta on rahkavaltaista 42 % ja saravaltaista 58 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 27 %, sararahkaturve (CS), 15 %, saraturve (C), 5 %, rahkasaraturve (SC), 52 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 38 %, puuainesta (L) sisältävää 20 % ja varpuainesta (N) sisältävää 15 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuusaste on 3,4 ja muun osan 7,0. Liekoja on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 1,9 % ja yli 1 m:n syvyydessä 1,6 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Turvekerrostuma on pääasiassa melko hyvin maatunutta rahkasaraturvetta, jossa puuta ja tupasvillaa on melko runsaasti lisätekijänä. Heikosti maatunut pintaturvekerros on hyvin ohut. Isosuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 40 ha. Turvetta tällä alueella on 1,0 milj. suo-m3. Tästä on energiaturpeeksi soveltuvaa 0,95 milj. suo-m3. Isosuo soveltuu energiaturvetuotantoon, mutta tuotantoalat jäävät melko pieniksi Sahinpuron molemmilla puolilla. Sahinpuron idänpuoleiselta alueelta on mahdollista tuottaa pieneltä alalta ympäristöturvetta ennen energiaturpeen tuottamista. Suolta on otettu näytteet laboratoriotutkimuksia varten pisteeltä A 100-200. 18

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 9. Tutkimuspisteiden sijainti Isosuolla. 19

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 7. Lehtosuo-Ojaneva Lehtosuo-Ojaneva (kl. 2241 01, x = 6925,7, y = 3359,6) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kallioiseen ja mäkiseen moreenimaastoon sekä itäreunaltaan hiekkamäkiin. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät: suon läpi kulkee metsäautotie (kuva 10). Tutkitun alueen pinta-ala on 154 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 64 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 47 ha ja yli 2 m:n syvyistä 38 ha. Suolla on 62 tutkimuspistettä ja 39 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,6 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 143 156 m, ja pinta viettää etelään noin 7 m/km. Kauttaaltaan ojitetun suon vedet laskevat ojia myöten Pihlajaveteen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Pihlajaveden alueella (35.483), ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5 m, on pisteessä A 300. Suon pohja on epätasainen, yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (36 %), hiesu (27 %) ja moreeni (14 %). Liejua on suo pohjan syvimmissä painanteissa keskimäärin puolen metrin kerroksena. Lehtosuo-Ojanevan suotyypeistä on rämeitä 83 %, korpia 8 % ja turvekankaita 9 %. Suon pohjoisosa on pääasiassa varsinaista sararämeojikkoa ja -muuttumaa, eteläosa rahkarämeojikkoa sekä reunat isovarpu- ja korpirämemuuttumaa. Suon läntinen osa, Ojanevan alue, on varsinaista korpimuuttumaa. Mättäät peittävät keskimäärin 23 % suon pinnasta, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on pinotavaravaiheen mäntyä, jonka joukossa on jonkin verran koivua ja kuusta. Ojanevan alueella on mänty-koivu-kuusi -sekametsää, jossa on melko runsaasti tukkipuuta. Lehtosuo-Ojanevan turpeesta on 23 % rahkavaltaista ja 77 % saravaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 12 %, sararahkaturve (CS), 11 %, saraturve (S), 31 % ja rahkasaraturve (SC), 46 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 12 %, puuainesta (L) sisältävää samoin 12 % ja varpuainesta (N) sisältävää 21 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 4,0 ja muun osan 6,2. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % tämän vyöhykkeen turvemäärästä. Lehtosuo-Ojanevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 47 ha. Turvetta tällä alueella on 1,26 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta on 0,08 milj. suo-m3 ja energiaturpeeksi soveltuvaa saraturvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkaturvetta 1,18 milj. suo-m3. Lehtosuo-Ojaneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Eteläosan heikosti maatunut pintarahkaturvekerros heikentää turpeen laatua energiaturpeena, mutta tämä kerros on melko pienialainen. Tuotantoon soveltuvaa aluetta on lähinnä suon kaakkoisosassa, myös suon pohjoisosassa on pieni erillinen tuotantoon soveltuva alue. Suolta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A 1400-100. 20

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Lehtosuo-Ojanevalla. 21

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 8. Raatosuo (länt.) Raatosuo (länt.) (kl. 2241 04, x = 6926,4, y = 3359,9) sijaitsee noin 28 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu hiekkamäkiin sekä itäreunan Pitkäharjuun. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon itäreunalla on maantie (kuva 11). Tutkitun alueen pinta-ala on 109 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 60 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 36 ha ja yli 2 m:n syvyistä 25 ha. Suolla on 44 tutkimuspistettä ja 25 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 6,3 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 146 152 m, ja pinta viettää kaakkoon noin 4 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat Raatopuroa myöten Pihlajaveteen. Suo sijaitsee Pihlajaveden reitin Pihlajaveden alueella (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5,0 m, on pisteellä A 900 + 50. Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (38 %), savi (25 %) ja hiesu (22 %). Liejua on monin paikoin suon pohjan painanteissa noin puolen metrin vahvuudelta. Raatosuon suotyypeistä on rämeitä 78 %, korpia 16 %, avosuota 1 %, turvekankaita 3 % ja peltoa 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpurämemuuttuma ja tupasvillarämemuuttuma. Reunoilla on pallosararämemuuttumaa ja korpimuuttumia. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 29 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on keskitiheää taimi- ja pinotavaravaiheen mäntyä. Raatosuon turpeesta on saravaltaista 68 % ja rahkavaltaista 32 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 20 %, sararahkaturve (CS), 12 %, saraturve (C), 19 %, rahkasaraturve (SC), 47 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 2 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 17 %, puunjäännöksiä (L) sisältävää turvetta 7 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 21 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,1 ja muun osan 6,3. Liekoja on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella liekoja on 0 1 m:n syvyydessä 0,4 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,1 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Raatosuolla on yli 1,5 m syvää aluetta 36 ha. Turvetta tällä alueella on 0,94 milj. suo- m3. Tämä on suurimmaksi osaksi kohtalaisesti ja hyvin maatunutta energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta. Suon pohjan epätasaisuuden vuoksi vain suon keskiosalta on mahdollista tuottaa turvetta. Suolta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A 1000. 22

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 11. Tutkimuspisteiden sijainti Raatosuolla. 23

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 9. Lähdeneva Lähdeneva (kl. 2241 04, x = 6926,8, y = 3357,6) sijaitsee noin 30 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kallioiseen moreenimaastoon. Kulkuyhteydet ovat hyvät, suon vieressä on maantie (kuva 12). Tutkitun alueen pinta-ala 27 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 20 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 18 ha ja yli 2 m:n syvyistä 16 ha. Suolla on 17 tutkimuspistettä ja 7 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 160 169 m, ja pinta viettää jyrkästi lounaaseen. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja vedet laskevat laskuojaa myöten Isoon Korpijärveen. Lähdeneva sijaitsee Pihlajaveden reitin Iso-Korpijärven valuma-alueella (35.488). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 6,8 m, on pisteellä A 300 + 100. Suon pohja on epätasainen: yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (43 %) ja hiekka (33 %). Lähdenevan suotyypeistä on rämeitä 54 %, korpia 8 % ja turvekankaita 38 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararämemuuttuma sekä tupasvillarämemuuttuma, melko paljon on myös varputurvekangasta. Keskimäärin suon pinnasta on 23 % rahkamättäiden peitossa, ja mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on pinotavaravaiheen mäntyä ja koivua, jonkin verran seassa on myös tukkipuuta. Lähdenevan turpeesta on 80 % saravaltaista ja 20 % rahkavaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 8 %, sararahkaturve (CS), 11 %, ruskosammalrahkaturve (BS), 1 %, saraturve (C), 25 %, rahkasaraturve (SC), 50 % ja ruskosammalsaraturve (BC), 5 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) ja puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta on kumpaakin 7 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 15 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,8 ja muun osan 6,0. Liekoja on erittäin vähän, yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,7 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Lähdenevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 18 ha. Turvetta tällä alueella on 0,58 milj. suo-m 3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,06 milj. suo-m 3. Turve soveltuu energiaturpeeksi, mutta suo on tuotantoon pieni. 24

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 12. Tutkimuspisteiden sijainti Lähdenevalla. 25

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 10. Löytöneva Löytöneva (kl. 2241 04, x = 6927,6, y = 3359,4) sijaitsee noin 29 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu kallioisiin moreenimäkiin. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon eteläpuolitse kulkee maantie (kuva 13). Tutkitun alueen pinta-ala on 36 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 19 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 15 ha ja yli 2 m:n syvyistä 11 ha. Suolla on 25 tutkimuspistettä ja 16 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 11 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 151 159 m, ja pinta viettää etelään noin 6 m/km. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat Raatopuroa myöten Raatosuon kautta Pihlajaveteen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turpeen paksuus, 3,1 m, on pisteellä A 200. Suon pohja on epätasainen, ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (38 %) ja hiesu (35 %). Löytönevan suotyypeistä on rämeitä 97 % ja korpia 3 %. Suon keskusta on varsinaista sararämemuuttumaa ja tupasvillarämemuuttumaa, reunemmalla on isovarpuräme- ja korpirämemuuttumaa. Mättäitä suolla ei ole. Puusto on varttunutta, kasvatusvaiheen mäntyä. Löytönevan turpeesta on 96 % saravaltaista ja 4 % rahkavaltaista. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 2 %, sararahkaturve (CS), 2 %, saraturve (C), 37 % ja rahkasaraturve (SC), 59 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 14 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 5 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää turvetta 31 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatunutta pintaturvekerrosta ei ole lainkaan. Liekoja suolla on vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä alueella on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 1,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Löytönevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 15 ha. Turvetta tällä alueella on 0,34 milj. suo-m 3. Tämä on kaikki energiaturpeeksi soveltuvaa, kohtalaisesti maatunutta saraturvetta. Suo soveltuukin energiaturvetuotantoon.. 26

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 13. Tutkimuspisteiden sijainti Löytönevalla 27

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 11. Pannuneva Pannuneva (kl. 2241 04, x = 6925,0, y = 3362,0) sijaitsee noin 25 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon ja eteläja itäpuolella hiekkamaastoon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset: suon pohjoispään läheltä kulkee maantie (kuva 14). Tutkitun alueen pinta-ala on 102 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 64 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 53 ha ja yli 2 m:n syvyistä 46 ha. Suolla on 52 tutkimuspistettä ja 35 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 148 156 m, ja pinta viettää pohjoiseen noin 2 m/km. Suon pohjoisosa on ojitettu, eteläosa luonnontilainen. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suon vedet virtaavat suon pohjoisosan kautta kulkevaan puroon, jota myöten ne johtuvat Pihlajaveteen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 5,2 m, on pisteellä A 750. Suon pohja on epätasainen, ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (41 %), hiekka (23 %) ja moreeni (18 %). Liejua on suon pohjan painanteissa paksuimmillaan noin metrin paksuinen kerros. Pannunevan suotyypeistä on rämeitä 66 %, avosuota 30 % ja korpia 4 %. Suon eteläosa on pääasiassa varsinaista sararämettä, keskiosa kalvakkanevaa. Pohjoisosa on pääasiassa rahkarämettä. Lisäksi on tupasvillarämettä ja reunoilla korpirämettä sekä kangaskorpea. Keskimäärin 21 % suon pinnasta on rahkamättäiden peitossa, ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on pinotavaravaiheen mäntyä, mutta joukossa on myös hieman tukkipuuta ja taimikkoa. Pannunevan turpeesta on rahkavaltaista 55 % ja saravaltaista 45 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 13 %, sararahkaturve (CS), 42 %, saraturve(c), 20 % ja rahkasaraturve (SC), 25 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 17 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 8 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 24 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatuneisuus on 3,4 ja muun osan 5,6. Liekoja suolla on erittäin vähän. Yli 1,5 m:n syvyisellä suon osalla on liekoja 0 1 m:n syvyydessä 0,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,5 % näiden vyöhykkeiden turvemäärästä. Pannunevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 53 ha. Turvetta tällä alueella on 1,6 milj. suo-m3, josta heikosti maatunutta (H 1 4) rahkaturvetta on 0,25 milj. suo-m 3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta ja kohtalaisesti ja hyvin maatunutta rahkaturvetta on 1,35 milj. suo-m3. Pannuneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Eteläosasta suota on mahdollista saada ympäristöturvetta ennen energiaturpeen tuottamista. Suolta on otettu laboratorionäytteet kahdelta pisteeltä, A 1200 + 0 ja A 400-100. 28

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 14. Tutkimuspisteiden sijainti Pannunevalla. 29

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 12. Letonneva Letonneva (kl. 2241 04, x = 6925,3, y = 3362,5) sijaitsee noin 25 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreenimaastoon sekä eteläosastaan hiekkaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon pohjoisosan vieritse kulkee maantie (kuva 15). Tutkitun alueen pinta-ala on 123 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 43 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 30 ha ja yli 2 m:n syvyistä 19 ha. Suolla on 49 tutkimuspistettä ja 28 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 7 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 145 151 m, ja suon pinta viettää kaakkoon noin 4 m/km. Koko suo on harvakseltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Vedet laskevat suon kaakkoispäähän rajoittuvan Valkeajärven kautta sekä pohjoispäästä Kuikkapuroa myöten Pihlajaveteen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 4,5 m, on pisteellä A 1450. Suon pohja on epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka (43 %), moreeni (22 %) ja savi (16 %). Liejua on suon pohjan painanteissa paksuimmillaan noin puolen metrin kerros. Letonnevan suotyypeistä on rämeitä 87 %, korpia 10 % ja turvekankaita 3 %. Suon keskiosat ovat tupasvillarämettä ja keidasrämettä sekä näiden ojikkoa ja muuttumaa. Eteläosassa on jonkin verran varsinaisen sararämeen muuttumaa. Suon reunat ovat varsinaisen korven muuttumaa ja kangaskorpimuuttumaa. Suon pinnasta on rahkamättäiden peitossa keskimäärin 22 %, ja mättäiden korkeus on 2 dm. Puusto on riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä, mutta joukossa on myös hieman kuusta ja koivua. Letonnevan turpeesta on rahkavaltaista 38 % ja saravaltaista 62 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 15 %, sararahkaturve (CS), 23 %, saraturve (C), 5 % ja rahkasaraturve (SC), 57 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 17 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 8 % ja varpuainesta (N) sisältävää 32 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,7 ja muun osan 6,0. Liekoja on erittäin vähän. Letonnevalla on 1,5 m syvää aluetta 30 ha. Turvetta tällä alueella on 0,69 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvaa saravaltaista turvetta sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunutta (H 5 10) rahkavaltaista turvetta on 0,60 milj. suo-m3. Turve on valtaosin kohtalaisesti maatunutta rahkasara- ja sararahkaturvetta, missä tupasvilla ja varpuaines ovat yleisiä lisätekijöitä. Letonnevassa on kaksi erillistä aluetta, joissa on energiaturvetuotantoon soveltuvaa turvetta, mutta alueet ovat hyvin pieniä. Letonnevalta on otettu laboratorionäytteet pisteeltä A 500. 30

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Letonnevalla. 31

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 13. Kuikkaneva Kuikkaneva (kl. 2241 04, x = 6926,6, y = 3363,2) sijaitsee noin 26 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu moreeniin sekä länsiosasta hiekkaan ja hietaan. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon vierellä on maantie (kuva 16). Tutkitun alueen pinta-ala on 128 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 68 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 49 ha ja yli 2 m:n syvyistä 26 ha. Suolla on 76 tutkimuspistettä ja 48 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 9 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 148 155 m, ja pinta viettää etelään noin 4 m/km. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Koko suo on ojitettu, ja vedet laskevat eteläpäästä Kuikkapuroa myöten Valkeajärveen. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin havaittu turvekerroksen paksuus, 3,9 m, on pisteellä B 150. Suon pohja on lievästi epätasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni (42 %) ja hiesu (38 %). Liejua on suon pohjan painanteissa muutamin paikoin runsaan puolen metrin kerros. Kuikkanevan suotyypeistä on 76 % rämeitä, 5 % korpia ja 19 % turvekankaita. Suon itäisen osan keskialue on varsinaisen sararämeen muuttumaa ja lyhytkorsinevamuuttumaa, reunat ovat turvekangasta ja kangaskorpea. Läntinen osa on varsinaisen sararämeen muuttumaa sekä turvekangasta ja karhunsammalmuuttumaa. Rahkamättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 22 %, ja mättäiden korkeus on 1 dm. Puusto on suon keskiosassa riuku- ja pinotavaravaiheen mäntyä. Reunoilla ja ohuen turvekerrostuman alueilla on varttunutta mäntymetsää, jossa joukossa on tukkipuita. Jonkin verran on sekapuuna koivua. Kuikkanevan turpeesta on rahkavaltaista 57 % ja saravaltaista 43 %. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 14 %, sararahkaturve (CS), 43 %, saraturve (C), 4 % ja rahkasaraturve (SC), 39 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 20 %, puuainesta (L) sisältävää turvetta 21 % ja varpuainesta (N) sisältävää turvetta 28 % tästä määrästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6 ja polttoturpeeksi soveltuvan turpeen 5,7. Heikosti maatunutta rahkavaltaista pintaturvekerrosta ei Kuikkanevalla ole. Liekoja suolla on erittäin vähän. Kuikkanevalla on yli 1,5 m syvää aluetta 49 ha. Turvetta tällä alueella on 1,10 milj. suo-m 3. Tämä kaikki on energiaturpeeksi soveltuvaa, valtaosin kohtalaisesti ja hyvin maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta. Suon itäosa soveltuu energiaturvetuotantoon, länsiosan riittävän syvät alueet ovat liian pieniä tähän tarkoitukseen. Kuikkanevalta on otettu näytteet laboratoriomäärityksiä varten pisteeltä A 700. 32

Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 500 m Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13 /MML/08. Kuva 16. Tutkimuspisteiden sijainti Kuikkanevalla 33

Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen 14. Isoneva Isoneva (kl. 2241 04, x = 6927,3, y = 3361,8) sijaitsee noin 27 km Keuruun keskustasta luoteeseen (kuva 1). Suo rajoittuu hiekkakankaisiin ja -saarekkeisiin, joita on myös suon keskellä. Kulkuyhteydet ovat hyvät: suon eteläpuolella on maantie melko lähellä (kuva 17). Tutkitun alueen pinta-ala on 41 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n syvyistä 13 ha ja yli 2 m:n syvyistä 5 ha. Suolla on 20 tutkimuspistettä ja 14 syvyyspistettä. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 8,3 kpl/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 155 157 m, ja suon pinta viettää loivasti suon läpi virtaavaa Haukipuroa kohti, jota myöten vedet laskevat Pihlajaveteen. Suo on kauttaaltaan ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suo kuuluu Pihlajaveden alueeseen (35.483). Suurin tavattu turvekerroksen paksuus, 2,5 m, on pisteellä A 150. Suon pohja on tasainen. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu (74 %) ja hiekka (26 %). Liejua suon pohjalla on vain muutamin paikoin 10 cm:n paksuudelta. Isonevan suotyypeistä on rämeitä 88 %, korpia 6 % ja turvekankaita 6 %. Mättäät peittävät suon pinnasta keskimäärin 53 %, ja niiden korkeus on 2 dm. Puusto on mäntyvaltaista, yleensä pinotavara- vaiheen männikköä, jossa on joukossa jonkin verran koivua. Isonevan turpeesta on rahkavaltaista 30 % ja saravaltaista 70 % kokonaisturvemäärästä. Pääturvelajeittain jakauma on: rahkaturve (S), 19 %, sararahkaturve (CS), 11 %, saraturve (C), 15 %, rahkasaraturve (SC), 54 % ja ruskosammalsaraturve (BC) 1 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillaa (ER) lisätekijänä sisältävää turvetta on 24 %, puun jäännöksiä (L) sisältävää turvetta 21 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältävää 24 % tästä määrästä. Suon turvekerrostuma on enimmäkseen melko hyvin maatunutta saravaltaista turvetta. Vain eteläosassa on pieni rahkaturvealue, joka sekin on melko hyvin maatunutta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,5 ja energiaturpeen 7,1. Liekoja on hyvin vähän, 0,4 % turvemäärästä. Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,1 0,5 m, jossa liekoisuusprosentti on 1,3. Isoneva soveltuu energiaturvetuotantoon. Suon yli 1,5 m:n syvällä 13 ha:n alueella on 0,23 milj. suo-m3 energiaturvetta. Turve on melko maatunutta saravaltaista turvetta, mutta kerrostuman paksuus ei ole kovin suuri eikä tuotantoalakaan olisi suuri. 34