GEOLOGIAN TUTKIMUKEKU TURVETUTKIMURAPORTTI 287 Carl-Göran ten & Markku Moisanen KARVIAN UOT JA TURVEVAROJEN KÄYTTÖKELPOIUU OA 1 ummary : The mires and the potential use of the peat resources in western Finland. Part 1. Karvia, Espoo 1995
t6n, Carl-Göran ja Moisanen, Markku 1995. Karvian suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa 1. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 287. 40 sivua, 11 kuvaaja 2 liitettä. Karvian alueella on Geologian tutkimuskeskus vuosina 1983 ja 1989 tutkinut viisitoista suota, joiden pinta-ala on 1 450 ha. oiden turvemäärä on yhteensä 22,8 milj. suo-nti ja keskisyvyys 1,6 m, josta heikosti maatuneen pintakerroksen osuus on 0,3 m. uurin turpeen paksuus, 4,8 m, on mitattu Loukaskeitaasta. Yli kahden metrin syvyisen alueen pinta-ala on 458 haja turvemäärä 12,8 milj. suo-ni' eli 56 % kokonaisturvemäärästä. Turpeen keskimaatuneisuus on 5,5. Turpeista on rahkavaltaisia 60 % ja saravaltaisia 40 %. uotyypeistä on rämeitä 72 %, nevoja 21 %, korpia 4 % ja turvekankaita 3 %. uurin osa eli 61 % suoalasta on ojitettu lähinnä metsänkasvatusta sekä turvetuotantoa varten. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,1 % kuiva-aineesta, pharvo 3,8 ja vesipitoisuus 89 % märkäpainosta. Turpeen kuiva-aineen määrä on 97 kg/m3 ja kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 20,2 MJ/kg. Karvian tutkituista soista soveltuu teolliseen turvetuotantoon yhteensä 388 ha eli noin 26 % inventoidusta alasta. Poltto- eli energiaturvetuotantoon soveltuvia soita on yhdeksän ja niissä käyttökelpoista turvetta 8,8 milj. suo-m3 379 ha :n tuotantoalalla. Energiaturpeen energiasisältö 50 % :n käyttökosteudessa on 15,54 milj. GJ eli 4,31 milj. MWh. Kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvaa turvetta on 360 000 suo-m 3 30 ha :n alalla. Yhteensä 258 ha neljän tutkitun suon pinta-alasta kuuluu valtakunnalliseen soidensuojelun perusohjelmaan ja Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston alueeseen. Avainsanat : suot, energiaturve, polttoturve, kasvuturve, inventointi, luonnonsuojelu, varat, Karvia. Tekijäin osoite : Carl-Göran ten ja Markku Moisanen Geologian tutkimuskeskus Betonimiehenkuja 4 02150 EPOO
ten, Carl-Göran and Moisanen, Markku 1995. Karvian suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa 1 - The mires and the potential use of the peat resources in Karvia, western Finland. Part 1. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimukset - Geological urvey of Finland, Peat Researches, Turvetutkimusraportti Report of Peat Investigation 287. 40 pages, 11 figures and 2 appendices. Peatland inventories were made in Karvia, about 80 km NE of the town Pori in western Finland. Fifteen mires covering a total area of 1450 hectares, containing 22.8 million m3 of peat in situ were studied. The mean depth of the peat layers is 1.6 m, including the slightly humified phagnum predominant surface layer, which averages 0.3 m in thickness. The maximum thickness of peat found, 4.8 m, is in the mire Loukaskeidas (N.o 10). The mean humification (H) degree of the peat in 1-10 scale is 5.5. The area deeper than 2 m covers 458 ha and contains 12.8 million m3 of peat in situ, which is 56 % of the total peat quantity. 60 percent of the peat amount is phagnum predominant and the remaining 40 % Carex predominant. The majority of the peatland areas (61 %) has been drained. The investigated peatlands are suitable for peat production on an area of 388 ha. Nine mires were found suitable for fuel peat production on an area of 379 ha. The fuel peat resources are 8.8 mill. m 3 in situ. The energy content equals to 15.54 mill. GJ or 4.31 mill. MWh as calculated for 50 % moisture content. Horticultural peat production is proposed on only one raised bog and the mineable peat amounts to 0.36 mill. m3 in situ on an production area of 30 ha. The average ash content of peat is 2.1 % of dry weight, the ph-value 3.8 and the water content 89 % of wet weight. The dry bulk density is 97 kg per m3 in situ and the effective calorific value of the dry peat 20.2 MJ/kg. A peatland area of 258 hectares in four of the investigated mires is proposed for mire conservation mainly in enlargening the area of the national park of Kauhaneva and Pohjankangas. in- Key words : mire, energy, fuel peat, horticultural peat, conservation, ventory, resources, Karvia, western Finland. Authors' address : Carl-Göran ten and Markku Moisanen Geological urvey of Finland, Betonimiehenkuja 4 FIN-02150 EPOO, FINLAND
IÄLLYLUETTELO JOHDANTO 7 TUTKIMUMENETELMÄT JA -AINEITOT 9 Kenttätutkimukset 9 Laboratoriotutkimukset 9 TUTKIMUAINEITON KÄITTELY JA TULOTEET 10 Tutkimusaineiston laskentaperusteet 10 Tutkimusaineiston tulosteet 10 KARVIAN TUTKITUT UOT 14 1. Virkasalonneva 14 2. Honkaharjunkeidas 15 3a. Pitkäniemenkeidas (pohjoisosa) 16 3b. Pitkäniemenkeidas (eteläosa) 18 4. Kiviniemenkeidas 18 5. Ilveskeidas 19 6. Luomanvarrenneva 20 7. Haitikeidas 20 8. Kiviharjunsuo 21 9. Konisalonkeidas 22 10. Loukaskeidas 23 11. Mustaneva 24 12. Nivuskankaankeidas 27 13. Kuloneva 28 14. Kiviharjunkeidas 28 15. Puolakeidas 29 16. Horjunkeidas 29 17. Välikorvenneva 30 18. Varpusuonneva 30 TULOTEN TARKATELU 30 Pinta-ala 30 uotyypit ja ojitus 31 Turvelajit ja liekoisuus 31 Turpeen maatuneisuus 32 Keskipaksuus ja turvemäärä 32 Turpeen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet 32 Pohjamaalajit 33 oiden käyttökelpoisuus 33 YHTEENVETO 37 UMMARY 37 KIRJALLIUU - REFERENCE 39 LIITTEET - APPENDICE
7 JOHDANTO Karvian kunta sijaitsee Pohjois-atakunnassa uomenselän suomaaksi kutsutulla alueella (kuva 1). Geologian tutkimuskeskus (GTK) on tehnyt turvetutkimuksia Karvian kunnan alueella vuonna 1983. Turvevarojen inventoinnin ensisijaisena tarkoituksena on etsiä energia- ja kasvuturpeen raaka-aineeksi soveltuvia turvevaroja ja niiden hyödyntämiseen kelpaavia alueita ja siten palvella soiden turveteollisen hyötykäytön suunnittelua. Myös turpeen pientuotantomahdollisuuksia Karviassa on erillisessä tutkimuksessa selvitetty (tan 1985). Kenttätutkimuksista on vastannut geologi Carl- Göran tan tutkimusassistentti Markku Moisasen avustamana. Geologi Tapio Toivonen on vuonna 1989 tutkinut neljä soidensuojelualuetta (Toivonen 1989). uoritetut tutkimukset liittyivät Geologian tutkimuskeskuksen ja maanmittaushallituksen yhteistyönä suoritettuun maaperäkartoitukseen karttalehden 2211 alueella. Karvian kunnan alueelta on julkaistu yksi maaperäkartta mittakaavassa 1 :100 000 ; n:o 2211 Parkano (Kielosto ja Lindroos 1989) sekä kolme maaperäkarttaa mittakaavassa 1 :20 000 selityksineen : karttalehdet n :o 2211 02 Korvaluoma, n :o 2211 03 Kantti ja n :o 2211 06 Häädetkeidas (Kielosto ym. 1988, 1989a ja 1989b). Maaperäkartat ovat tilattavissa GTK : sta myös numeerisina. Tähän raporttiin sisältyvät 18 suon keskeiset tutkimustulokset, turvemäärä- ja turpeen laatutiedot sekä arviot soiden käyttökelpoisuudesta ja yhteenvetotarkastelu. Parkanon turveraportin yhteydessä on ja käsitelty Karvian kunnan ja Parkanon kaupungin rajalla sijaitsevat kolme suota, N :ot 13-15 (tan ja vahnbäck 1989). Kankaanpään koillisosassa sijaitsevan Hirvikeitaan (193 ha) pohjoisosan valtion- maista n. 12 ha kuuluu Karvian kuntaan ja n. 30 ha Parkanon kaupunkiin (tan ja vahnbäck 1985 s. 95-100). Kauppa- ja teollisuusministeriön toimeksiannosta GTK (silloinen Geologinen toimikunta) on tehnyt turvetutkimuksia Karvian Alkkiannevalla vuonna 1942. Karviassa on näin ollen pitkät perinteet polttoturpeen tuotannossa, sillä mainittujen tutkimusten perusteella alkoi Karvian varavankila nostaa polttoturvetta Alkkiannevasta jo vuonna 1946. Turve nostettiin tällöin pistoturpeena, jonka käyttöä uomessa keskusmetsälautakunta Tapio ja vastaperustettu Turveteollisuusliitto r. y. pyrkivättehokkaasti edistämään (Lehtonen 1947). Vuosina 1946-1950 Alkkiannevalla tuotettiin polttoturvetta 75-510 tuotantotonnia/vuosi (Aaltonen 1976). Halvan öljyn johdosta turve sai väistyä energiantuotannossa 1950-luvulla. Turvetuotannon päätyttyä suo otettiin viljelyyn. Vuodesta 1961 lähtien Metsäntutkimuslaitos on perustanut laajoja koealueita Alkkian pääosin luonnontilaisille soille sekä suoviljelyksille (Kaunisto ym. 1986). Turpeentuottajien kiinnostus Karvian soihin on virinnyt uudelleen, mikä näkyy Karviassa yhä laajenevina turvetuotantoalueina. Tässä tutkimustuloksia esittelevässä raportissa ovat lyhyet suoselostukset vuosina 1983 ja 1989 Karviassa tutkituista soista sekä kuntakohtainen yhteenveto. Yksityiskohtaisemmat suoselostukset, jotka sisältävät suokartan ja -taulukon, mahdolliset poikkileikkauskuvat ja laboratorioanalyysien tulokset sekä havainnot puustosta, mättäisyydestä ja liekoisuudesta, on arkistoitu (tan & Moisanen 1995) ja ovat tilattavissa GTK :n Etelä-uomen aluetoimistosta ; postiosoite: 02150 Espoo, puhelin 90-46931.
I 8 VAAAN LÄÄNI O 70 `A N 2212 03 Jalasjärvi 2212 06 Kauhajoki Karvia s2 6 ' TURUN- JA PORINLÄÄNI HAMEE LÄÄNI N 6 ' 60 2. 234 11 1-4,11~ 2212 02 2212 05 /`.` 17 Korvia 1 Parkano 123G 10 \. 2212 01 ~ 2212 04 H ~ O ~ 12 Honkajoki 1 6 Q w 0 123312 0 0 2211 03 2211 06 1233 1 Hon o1 2211 02 0 '11. f 2211 05 IN 0 5km G 0 OGIAN U U U II Kuva 1. Karvian tutkitut suot sekä uomen suoaluejako Ruuhijärven (1983) mukaan : 1. aaristo-uomen laakiokeitaat, 2. Rannikko-uomen kilpikeitaat, 3. Viettokeitaat, 4. Pohjanmaan aapasuot, 5. Peräpohjolan aapasuot, 6. Metsä-Lapin aapasuot, 7. Palsasuot. (Ruuhijärvi 1983). Fig. 1. Peatlands investigated in Karvia. The regional distribution of mires in Finland (Ruuhijärvi 1983). 1. Virkasalonneva 2. Honkaharjunkeidas 3a.Pitkäniemenkeidas (pohjoisosa) 3b.Pitkäniemenkeidas (eteläosa) 4. Kiviniemenkeidas 5. Ilveskeidas 6. Luomanvarrenneva 7. Haitikeidas 8. Kiviharjunsuo 9. Konisalonkeidas 10. Loukaskeidas 11. Mustaneva 12. Nivuskankaankeidas 13. Kuloneva 14. Kiviharjunkeidas 15. Puolakeidas 16. Horjunkeidas 17. Välikorvenneva 18. Varpusuonneva
9 TUTKIMUMENETELMÄT JA -AINEITOT KenttIitutkimukset Kenttätutkimuksessa soille laadittiin linjaverkostot. Ne koostuivat kunkin suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuorista poikkilinjoista (Lappalainen, tdn ja Häikiö, 1984). Poikkilinjojen väli oli yleensä 400 m, ja tutkimuslinjoilla paaluin merkityt kairaus- ja syvyyspisteet vuorottelivat 50 m:n välein. Tutkimuslinjat on vaaittu vähintään 50 metrin välein ja linjojen päissä tiheämminkin. Korkeudet sidottiin valtakunnallisenkiintopisteverkon N60-korkeustasoon. Kaksi pienehköä suota tutkittiin vain hajapistein. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys prosentteina suon pinta-alasta sekä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm), puuston puulajisuhteet prosentteina, puuston tiheys-ja kehitysluokat ja mahdolliset hakkuut. Kairaukset tehtiin laippakairalla. Kairauksin turvekerrostumista määritettiin desimetrin tarkkuudella pääturvelajit lisätekijöineen sekä niiden suhteelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (10-asteikolla), kosteus (5-asteikolla) ja tupasvillan kuitujen määrä (6- asteikolla). Lahoamattoman puuaineksen osuus (liekoisuus) määritettiin siten, että tutkimuspisteen ympärillä piiktattiin 10 kertaa kahden metrin syvyyteen. Todetut lieko-osumat ilmoitetaan suon yli 1 metrin syvyiseltä osalta 0-1 metrin sekä 1-2 metrin välisestä syvyyskerroksesta kantopitoisuusprosentteina turvemäärästä. Lisäksi määritettiin suon pohjamaalajit. Turve- ja pohjamaalajit sekä niiden symbolit on esitetty liitteissä 1-2. Osasta soista otettiin näytteet laboratorioanalyysejä varten. Näytesarjat on otettu alueilta, jotka tutkimusten perusteella mahdollisesti soveltuvat joko energia- tai kasvuturvetuotantoon. Näytesarjoista laskettiin heikosti maatuneen pintarahkaturpeen ja paremmin maatuneen rahka- ja saraturpeen ominaisuuksille suokohtaisia keskiarvoja, jotka on esitetty arkistoraportin (tdn ja Moisanen 1995) suokohtaisissa yhteenvedoissa. Näytteet otettiin suon pinnasta pohjaan jatkuvana sarjana tarkkatilavuuksisella mäntäkairalla, joka on halkaisijaltaan 80 mm (Lappalainen, tdn ja Häikiö 1984). Alin, usein tuhkapitoinen näyte on kuitenkin jätetty laskelmista pois. Laboratoriotutkimukset Laboratorionäytteistä määritettiin heti näytteenottohetkellä maastossa turvelaji ja maatuneisuus. Laboratoriossamääritettiinkosteasta turpeesta happamuus (ph-aste), vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (105 C :ssa kuivattuna), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikössä (kglsuo-m3), tuhkapitoisuus prosentteinakuivaaineesta (815 ± 25 C :ssa poltettuna) sekä lämpöarvo LECO AC-300 - kalorimetrillä (ATM D 3286). Tehollinen lämpöarvo on laskettu sekä kuivalle turpeelle että turpeelle, jonka kosteusprosentti on 50.
. to TUTKIMUAINEITON KÄITTELY JA TULOTEET Tutkimusaineiston laskentaperusteet Tutkimuspisteiden perusteella suo jaetaan syvyysvyöhykkeisiin, joiden rajat ovat 0,3 ; 1,0 ; 1,5 ; 2,0 ; 3,0 ; 4,0 ; 5,0 ja 6,0 m. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä erikseen lasketut turvemäärät yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä selville. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet lasketaan turvemääriin painottaen. uota on suositeltu energiaturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen (yleensä > 5,0) puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli 2 m syvää aluetta. Turpeen tuhkapitoisuus ei saa ylittää 10 % :a, eikä rikkipitoisuus 0,3 % :a (Polttoturpeen laatuohje 1991). uota on suositeltu kasvuturvetuotantoon, mikäli siellä on vähintään 10 ha turvelajin ja maatumisasteen puolesta tuotantoon soveltuvaa yhtenäistä, yli. metrin syvyistä aluetta (Turveteollisuusliitto 1980). Turve jaetaan käyttökelpoisuuden mukaan potentiaaliseen kasvuturpeeseen, väliturpeeseen ja energiaturpeeseen. Kullekin luokalle lasketaan syvyysvyöhykkeittäin keskimääräinen turvepaksuus, turvemäärä sekä kokonaismaatuneisuus. Turve on potentiaalista kasvuturvetta, jos sen maatuneisuus on H l _ 3 ja siitä on rahkaturvetta (t) vähintään 5/6. Muuna turvetekijänä saa olla ainoastaan tupasvilla (Er), jota voi olla korkeintaan 1/6, eli alle 17 % (Turveteollisuusliitto 1980). Potentiaalinen kasvuturvekerros on yleensä suon päällimmäisin osa, jonka alla ovat mahdolliset väli- ja energiaturpeet. Väliturpeisiin kuuluvat ne rahkavaltaiset turpeet, joiden keskimaatuneisuus on korkeintaan H4 ja jotka eivät kuulu edellä määriteltyihin potentiaalisiin kasvuturpeisiin. Potentiaalinen kasvuturve saa sisältää väliturvetta enintään 20 cm :n kerroksina. Jos väliturvetta on yli 20 cm, määritellään sen alla oleva potentiaalinen kasvuturvekin väliturpeeksi. Väliturvetta käytetään lähinnä ns. viherrakentamiseen. Energiaturpeita ovat maatuneet rahkaturpeet (t Hs.10) sekä kaikki sara- ja ruskosammalturpeet (Ct ja Bt H 1 _ 10). Jos pisteellä havaitaan sara- tai ruskosammalvaltainen turvekerros, katsotaan energiaturpeen alkavan ensimmäisestä ko. kerroksesta. Tällöin energiaturpeeksi luetaan myös saraturpeen alainen rahkaturve, vaikka se täyttäisikin kasvuturvevaatimukset. Määrittelystä johtuen osa väliturpeesta saattaa olla potentiaalista kasvuturvetta, samoin saraturvekerroksen alla oleva rahkaturve. Kasvuturpeiden luokitteluperusteet ovat siis kaikkein tiukimmat, joskaan tässä raportissa ei rahkaturvetta ole tarkemmin jaoteltu ryhmiin sitä muodostavien rahkasammallajien mukaisesti. Tutkimusaineiston tulosteet Tutkituista soista on laadittu suokartat (1 :10 000). Kartoista ilmenevät kairauspisteiden sijainti, turpeen keskimaatuneisuus sekä heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen ja koko turvekerroksen paksuus. Karttoihin on piirretty myös turpeen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (1 m, 2 m, 3 m jne.). Turvekerrostumien rakennetta kuvataan poikkileikkausprofiilein. Maatuneisuutta kuvaavissa profiileissa v. Postin 10-asteikko on jaettu kolmeen eri luokkaan : heikosti maatunut (H 1. 3), keskinkertaisesti maatunut (H 4) sekä kohtalaisesti ja hyvin maatunut (Hs_10). Turvelajiprofiileihin on merkitty kairauspisteen ylä-
I1 puolelle suotyyppi, luonnontilaisena tai muuttuneena, sekä liekoisuus murtolukuna : osoittajassa lieko-osumien määrä 0-1 m :n syvyydessä ja nimittäjässä osumien määrä 1-2 m :n syvyydessä. Lieko-osumista lasketaan vielä prosenttiluvut ns. Pavlovin menetelmän mu- kaan, jossa liekoisuus on jaettu viiteen eri luokkaan : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-1,9 %), kohtalaisesti (2,0-2,9 %), runsaasti (3,0-3,9 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Kartoista ja profiileista ovat esimerkit kuvissa 2 ja 3.
12 VIRKAALONNEVA KARVIA kl. 2211 03 0 500m AO 0.0 0/05.9 440.0 A200+260m 7/2407 4,0 '`0/0 ~ 16/28 4, 5/14 719 j~ ~sj 7/20 (6,2 18135 N A200-190 m,0/03/2 44 136y 17/27 4,4 5,7-8I13 5,1 12/28 % A600-480m 9 4 15/29 0/012/24 GEOLOGIAN TUTKIMUKEKU MAAPERAOATO 1983 5/27 2m ~6~1/3~ A1000-530m ' 0 '/23 0/25-0/0 -- 6i27 ~0~5/10 0/4 6,2 10/323 2/22 I;4 10/30, \561 o ooo A600+180m 7/ 4 V 67e ~4 2/12 10/27 6' ~0;0 A1000+70m 57. 5; 5/15519 A1400-80m 2/16 6,0 5/19 6,6, j,5.. 0,0 A1400+65 m 0 ' 14 \ 0/40/0 ~~.0/04/193 4~0 0 A1500m Kuva 2. Virkasalonnevan suokartta, johon on merkitty tutkimuslinjasto sekä tutkimuspisteittäin turpeen keskimaatuneisuus ja heikosti maatuneen rahkaturpeen ja koko turvekerrostuman paksuus. Merkkien selite liitteissä 1 ja 2. Fig. 2. The peat investigation sites, degree of humifzcation and depth of peat layer in the Virkasalonneva mire. Key symbols and abbreviations in appendices 1 and 2.
m 0 N J Y Y e i V U U( i r r o UU U UW UV a a a a a a a a a I I a a a a I 13 Kuva 3. Virkasalonnevan maatuneisuus- ja turvelajiproiiili. Merkkien selite liitteissä 1-2. Fig. 3. Humification and peat types in cross-sections of the Virkasalonneva mire. For key symbols and abbreviations, see appendices 1-2.
14 KARVIAN TUTKITUT UOT 1. Virkasalonneva Virkasalonneva (kl. 221103) sijaitsee noin 11,5 km Karvian keskustasta etelälounaaseen (kuva 1). uon pinta on 139,5-143,5 m mpy ja viettää lounaaseen, länteen ja luoteeseen. Vedet laskevat Riihiluoman ja uomijoen kautta Karvianjokeen. uo rajoittuu lähes kauttaaltaan moreeniin, etelässä moreenisaarekkeiden ohella myös Kaurakeitaan suojelusuohon. Pieni osa länsireunasta on hietapeltoa (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat melko hyvät itä- ja pohjoisreunan lähellä kulkevien metsäteiden ansiosta. uon kokonaispinta-ala on 95 ha, yli metrin syvyisen alueen 57 haja yli 2 m syvän 30 ha (kuva 1). Yleisimpiä suotyyppejä ovat enimmäkseen suon keskiosassa tavattavat rahkaräme, jota on 52 % suotyyppihavainnoista, ja tupasvillaräme sekä reunaosien kangasräme, varsinainen sararäme, isovarpuräme ja lyhytkorsineva. Virkasalonnevan pohjoiset lahdekkeet sekä suon halki koillisesta lounaaseen kulkevan rajalinjan itä- ja kaakkoispuoliset alueet on tiheästi ojitettu, muualta suo on luonnontilainen (kuva 4). Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,5 ja koko turvekerrostuman 5,7. uoaltaan keskiosan heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,8 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 3,6 m, on mitattu suon pohjoisosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 75 % ja saraval- taisia 25 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä 24 % ja tupasvillarahkaturpeita 67 %. Turpeiden yleisin lisätekijä onkin tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 18 % suon turvemassasta. araturpeisiin ja maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen osuus tästä on runsaat 3 % ja saraturpeiden kortteen noin 2 %. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, mutta suoaltaan syvimmissä osissa on myös melko usein hietaa ja hiesua. Liejuista ei ole havaintoja, joten suon kehitys on alkanut mineraalimaan soistumana. Virkasalonnevassa on kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 25 ha :n alueella keskimäärin 1,8 m :n paksuudelta 0,58 milj. suo-m3, josta käyttökelpoista energiaturvetta on 0,45 milj. suo-m3. uon pohjoisosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten pisteestä A 200-150. Käyttökelpoisen turpeen määrä hehtaaria kohden on noin 18 000 suo-m 3, kuiva-ainemäärä 1 840 tonnia ja energiasisältö tuotantokosteudessa 10 400 MWh. Keskimääräinen suokuution energiasisältö kuivassa turpeessa on 0,62 MWh ja 50 % :n kosteudessa 0,56 MWh. Pohjoisosasta on aikoinaan jo nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. Kokonsa, turvemääriensä ja turpeittensa laadun perusteella Virkasalonneva sopii teolliseenkin turvetuotantoon, mitä suunniteltaessa on kuitenkin otettava huomioon suota etelässä rajoittava Kaurakeitaan luonnonsuojelualue (kuva 4).
1 5 2. Honkaharjunkeidas Honkaharjunkeidas (kl. 2211 03) sijaitsee noin 10 km Karvian keskustasta etelään. uon pinta on 140-146 m mpy ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat Töllinluoman ja Riihiluoman kautta Karvianjokeen. Etelässä suo rajoittuu Pitkäniemenkeitaan luonnonsuojelualueeseen, eli se on oikeastaan toinen Pitkäniemenkeitaan pohjoiseen pistävistä lahdekkeista, ja idässä Pitkäniemenkankaan soramuodostumaan. Muualla suota rajoittaa moreeni (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat melko hyvät länsireunaa sivuavan metsätien ansiosta. uon kokonaispinta-ala on 80 ha, yli metrin syvyisen alueen 53 ha ja yli 2 m syvän 24 ha. uotyypit ovat enimmäkseen karuja. Yleisimpiä ovat pääasiassa suon keskiosassa tavattavat rahkaräme, jota on 33 % suotyyppihavainnoista, keidasräme sekä tupasvillaräme. Reunaosien suotyyppejä ovat mm. kangasräme, puolukkaturvekangas ja kangaskorpi. Honkaharjunkeitaan kaakkoisin, välittömästi Pitkäniemenkeitaan suojelusuohon rajoittuva osa on luonnontilainen, muilta osiltaan suo on tiheästi ojitettu. uon luonnontilaisuusaste on vain 3 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman 5,6. Ainoastaan suon eteläosassa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu 1,8 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 3,0 m, on mitattu suon eteläosasta (Kielosto ym. 1989a). Rahkavaltaisia turpeita on 80 % ja saraval taisia 20 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä noin 10 % ja tupasvillarahkaturpeita 45 %. Turpeiden yleisin lisätekijä onkin tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 14 % suon turvemassasta. araturpeisiin ja maatuneisiin rahkaturpeisiin liittyvän puuaineksen sekä varpujen osuus tästä on vajaa prosentti kummallakin. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Paikoin, esim. suoaltaan syvimmissä osissa tavataan myös hietaa ja hiesua sekä itäreunalla soraa. Liejuista ei ole havaintoja, joten suon kehitys on alkanut ns. metsämaan soistumana. Honkaharjunkeitaan pintaosassa on heikosti maatunutta rahkaturvetta suon yli 2 metrin syvyisellä 24 ha :n alueella keskimäärin vain noin 0,4 m :n paksuudelta. uon lounaisosasta on aikoinaan jo nostettu hieman rahkaturvetta kuivikkeeksi. uon itäosan turvekerrostumasta on otettu näytesarja laboratorioanalyysejä varten. Honkaharjunkeitaassa on heikosti maatunut pintarahka mukaan luettuna turvetta yli kahden metrin syvyisellä 24 ha :n alueella keskimäärin 2,3 m :n paksuudelta 0,55 milj. suo-m3, josta käyttökelpoista energiaturvetta on 0,43 milj. suo-m3. Yli kahden metrin syvyinen alue kuitenkin miltei kokonaisuudessaan rajoittuu välittömästi Pitkäniemenkeitaan suojelusuohon, mikä asettaa energiaturpeen teolliselle hyödyntämiselle omat esteensä. 3. Pitkäniemenkeidas Pitkäniemenkeidas, joka sijaitsee noin 11 km Karvian keskustasta etelään, jaetaan tässä tutkimuksessa kolmeen osaan : a) pohjoisosaan, b) eteläosaan ja c) keskiosaan. Pohjoisosa (a) on peruskuivattu tihein ojituk- sin, eteläosa (b) ja keskiosa (c) ovat luonnontilaisia. Keskiosa on laissa rauhoitettu soidensuojelualueeksi ja jätetty tästä syystä tutkimatta (Maa- ja metsätalousministeriö 1980, 1981) (kuva 4).
16 3a. Pitkäniemenkeidas (pohjoisosa) Pitkäniemenkeitaanpohjoisosa (kl. 221103) sijaitsee noin 10 km Karvian keskustasta etelään. uon pinta on 142-145 m mpy ja viettää pohjoiseen ja etelään. Eteläosan vedet laskevat Koivistonluomaan ja edelleen Kivijokea myöten etelään Jämijärveen. Pohjoisosan vedet laskevat uomijokeen ja edelleen Karvianjokeen. Etelässä suo rajoittuu Pitkäniemenkeitaaseen sekä tästä erotettuun luonnonsuojelualueeseen. Tutkittu "Pitkäniemenkeitaan pohjoisosa", käsittää varsinaisen Pitkäniemenkeitaan pohjoiseen pistävistä kahdesta, tiheästi ojitetusta lahdekkeesta itäisemmän. Lännessä tätä rajoittaa Pitkäniemenkankaan soramuodostuma, muualla moreeni (Kielosto 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat melko hyvät koillis- ja itäreunan tuntumassa kulkevan metsätien ansiosta. uon kokonaispinta-ala on 43 ha, yli metrin syvyisen alueen 28 ha ja yli 2 m syvän 10 ha. uotyypit ovat useimmiten karuja. Yleisimpiä ovat pääasiassa suon keskiosassa tavattavat rahkaräme ja tupasvillaräme, joita on kumpaakin 28 % suotyyppihavainnoista, sekä laitaosien isovarpuräme ja puolukkaturvekangas. Reunaosien reheviä suotyyppejä edustavat mustikkaturvekangas ja kangaskorpi. uo on lähes kauttaaltaan tiheästi ojitettu ; vähäisintä ojitus on aivan suon pohjoisosassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,9 ja koko turvekerrostuman lähes sama eli 5,7. Ainoastaan suon keskiosassa, syvimmällä alueella, heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu 0,8 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 2,7 m, on mitattu suon keskiosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 78 % ja saravaltaisia 22 % kokonaisturvemäärästä. Puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on tästä määrästä noin 11 % ja tupasvillarahkaturpeita 55 %. Yleisimmät lisätekijät ovatkin tupasvilla, jonka jäännökset muodostavat yksinään noin 14 % suon turvemassasta, sekä puu- ja varpuaines, joiden kummankin osuus on noin prosentti. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni ; myös hiesua ja hiekkaa tavataan paikoin sekä länsireunalla soraa. Liejuista ei ole havaintoja, joten suon kehitys on alkanut ns. metsämaan soistumana. uon yli kahden metrin syvyisellä 10 ha :n alueella on energiaturvetta keskimäärin kahden metrin kerrostuma, jota peittää parinkymmenen senttimetrin paksuinen, heikosti maatunut rahkaturvekerros. Yli kahden metrin syvyinen alue on jakautunut kahteen osaan, joista toinen vielä rajoittuu välittömästi Pitkäniemenkeitaan suojelualueeseen, mikä rajoittaa suon hyödyntämistä. uossa on kohtalaisesti maatunutta turvetta yli kahden metrin syvyisellä 10 ha :n alueella keskimäärin 2,0 m :n paksuudelta 0,20 milj. suo-m3, josta käyttökelpoista energiaturvetta on 0,15 milj. suo-m3. Teollisesti hyödynnettäviä kasvuturvevaroja ei Pitkäniemenkeitaan pohjoisosassa ole. Turvekerrostumasta on otettu näytesarja laboratorioanalyysejä varten.
17 Kuva 4. Virkasalonnevan (V), Honkaharjunkeitaan (H), Luomanvarrennevan (L) sekö Pitköniemenkeitaan a) pohjois-, b) etelö- ja c) keskiosan sekö kairauspisteiden sijainti. Kaurakeitaan ja Kavetan soidensuojelualueet kuvan alaosassa. Ote peruskartoista 2211 02-03. Maanmittauslaitos, lupa nro 84/MAA/95. Fig. 4. Location of the mires Virkasalonneva (V), Honkaharjunkeidas (H), Luomanvarrenneva (L) and Pitköniemenkeidas in Karvia and the investigation sites. Pitköniemenkeidas is divided in three parts : a) drained area, b) in natural state and c) protected area. The mire protection areas of Kaurakeidas and Kavetta below. A copy of the basic maps 2211 02-03 by permission of the National Board of urvey N. o 84/MAA/95.
1 8 3b. Pitköniemenkeidas (etelöosa) Pitköniemenkeitaan etelöosa (kl. 2211 03) sijaitsee noin 12 km Karvian keskustasta etelöön. uon pinta on 143-147 m mpy ja viettöö etelöön ja kaakkoon. Etelöosan vedet laskevat Koivistonluomaan ja edelleen Kivijokea myäten etelöön Jömijörveen, joka kuuluu Kokemöenjoen vesistään. Tutkittu "Pitköniemenkeitaan etelöosa" (Toivonen 1989) kösittöö varsinaisen Pitköniemenkeitaan lounaisen lahdekkeen (kuva 4), joka rajoittuu pohjoisessa ja koillisessa luonnonsuojelualueeseen, muualla moreeniin (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat melko hyvöt etelöpööhön kulkevan metsötien ansiosta. uon kokonaispinta-ala on 38 ha, yli metrin syvyisen alueen 30 ha ja yli 2 m syvön 18 ha. uotyypit ovat useimmiten karuja ja niistö yleisin on keskiosan keidasröme/silmökeneva allikkoineen. Lisöksi alueella on lyhytkorsinevaa, tupasvillarömettö sekö rahkarömettö. uon etelöpöö sekö lönsi-, kaakkois-ja itöreuna on ojitettu (kuva 4). Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaiset. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjakerroksen keskimaatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman 5,4. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,0. uurin turpeen paksuus, 4,0 m, on mitattu suon keski- ja pohjoisosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 92 % ja saravaltaisia 8 % kokonaisturvemööröstö. Tupasvillarahkaturpeita on töstö mööröstö 21 %, suolevökänjöönnäksiö sisöltöviö 7 % ja puun jöönnäksiö sisöltöviö turpeita vain prosentin verran. Yleisin turpeen lisötekijö on tupasvilla, jonka jöönnäkset muodostavat yksinöön 4 % suon turvemööröstö. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni. Pitköniemenkeitaan etelöosan keidasrömealueella on runsaasti vetisiö kuljuja ja allikoita (vrt.kuva 4, ja Aartolahti 1965). Heikosti maatunut, vajaan metrin paksuinen pintakerros on pööasiassa Cuspidata -rahkaturvetta. Töllainen turve soveltuu huonosti kasvuturpeen raaka-aineeksi. Hyvinmaatuneen, suurimmaksi osaksi rahkavaltaisen pohjakerroksen sisöltömöt heikosti maatuneet kerrokset ja linssit heikentövöt pohj aturpeen sopivuutta energiaturpeeksi. Etelöosa voitaisiin luontevasti yhdistöö Pitköniemenkeitaan suojelualueeseen (Maa- ja metsötalousministeriä 1980, 1981). 4. Kiviniemenkeidas Kiviniemenkeidas (kl. 2211 03) sijaitsee noin 11 km Karvian keskustasta etelökaakkoon, kaakkoisosaltaan Parkanon puolella. uon pinta on 146,0-148,5 m mpy ja viettöö lönteen ja pohjoiseen. Vedet laskevat Koivistonluomaan ja edelleen Kivijoen kautta etelöön, Jömijörveen ja lopulta Kokemöenjokeen. Pohjoisosan vedet laskevat uomijokeen ja edelleen Karvianjokeen. Kaakossa moreenisaarekkeet ja Keidaslampi erottavat suon viereisestö Horjunkeitaasta. Muualta suota ympöräi moreenimaasto (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat melko hyvöt lönsireunalle ja kaakkoisosaan johtavien metsöteiden ansiosta. uon kokonaispinta-ala on 90 ha, yli metrin syvyisen alueen 39 ha ja yli 2 m syvön 1 ha. Kiviniemenkeitaan karuista suotyypeistö yleisimpiö ovat pööasiassa suon keskiosassa tavattava rahkaneva, jota on 31 % suotyyppihavainnoista sekö rahkaröme (26 %). Laitaosien rehevistö suotyypeistö tavallisimpia ovat varsinainen sararöme ja kangasröme. uo on löhes luonnontilaista kaakkoisosaansa - lukuunottamatta tiheösti ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,5 ja koko turvekerrostuman 5,2. uon syvimmöllö alueella kaakossa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,7 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 2,0 m, on mitattu suon kaakkoisosasta.
Rahkavaltaisia turpeita on 54 % ja saravaltaisia 46 % kokonaisturvemööröstö. Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 7 % ja tupasvillarahkaturpeita 41 %. Yleisimmönlisötekijön, tupasvillan, jöönnäkset muodostavat yksinöön noin 10 % suon turvemassasta. Muiden lisötekijäiden, esimerkiksi rahkaturpeiden suolevökän ja saraturpeissa sekö maatuneissa rahkaturpeissa tavattavien puun ja varpujen jöönnästen osuus töstö jöö kaikilla selvösti alle prosentin. Yleisimmöt pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka ; myäs hietaa esiintyy paikoin, esim. suon syvimmöllö alueella kaakossa. Liejua on vain nimeksi, parinkymmenen cm :n kerrostumana hiekan pööllö suoaltaan keskiosassa. Kiviniemenkeidas ei mataluutensa vuoksi sovellu kuin korkeintaan pienimuotoiseen, tilakohtaiseen turvetuotantoon. Yli kahden metrin syvyisellö 1 ha :n alueella on vain 2 % suon kokonaisturvemööröstö. Yli metrin syvyisellö 39 ha :n alueella on energiaturvetta vajaan metrin paksuinen kerrostuma, jota peittöö noin puolen metrin, heikosti maatunut rahkakerros. Heikosti maatunut rahkaturve soveltuu kohtalaisesti kasvuturpeeksi. 1 9 5. Ilveskeidas Ilveskeidas (kl. 221103) sijaitsee noin 9,5 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta on 148,0-151,5 m mpy ja viettöö lönteen ja etelöön sekö koillisosassa koilliseen. Vedet purkautuvat pohjoiseen virtaavaan valtaojaan sekö Haitiluomaan ja edelleen uomijoen kautta Karvianjokeen. Etelössö, kaakossa ja lounaassa moreenisaarekkeet erottavat suon viereisestö Horjunkeitaasta. Muualla suota ympöräi moreenimaasto. Lönnessö ja lounaassa on myäs joitakin kalliopaljastumia (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat kohtalaisen hyvöt lönsi- ja koillisreunaa sivuavien metsöteiden ansiosta. uon kokonaispinta-ala on 130 ha, yli metrin syvyisen alueen 68 haja yli 2 m syvön 19 ha. Ilveskeitaankaruistasuotyypeistöyleisimpiö ovat pööasiassa suon keskiosassa tavattava tupasvillaröme, jota on 25 % suotyyppihavainnoista sekö rahkaröme (22 %). Keskustan karuutta ilmentövöt myäs lyhytkorsineva, rahkaneva ja keidasröme. Laitaosien reheviö suotyyppejö ovat mm. varsinainen sararöme ja varsinainen saraneva, jotka tosin voivat laikkuina ja juotteina esiintyö keskemmöllökin. uon keski-, etelö-ja kaakkoisosa ovat suurimmaksi osaksi luonnontilaisia, muualta suo on tiheösti ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,1 ja koko turvekerrostuman 5,5. uon lönsiosassa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan metrin syvyyteen. uurin turvepaksuus, 2,9 m, on mitattu suoaltaan keskiosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 61 % ja saravaltaisia 39 % kokonaisturvemööröstö. Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 7 % ja tupasvillarahkaturpeita 59 %. Yleisimmönlisötekijön, tupasvillan, jöönnäkset muodostavat yksinöön noin 18 % suon turvemassasta. araturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puuaineksen osuus töstö on vajaa prosentti, varpuaineksen puoli ja muiden lisötekijäiden, kortteen ja suolevökän huomattavasti alle puoli prosenttia. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, jota on 91 %havainnoista. Hiekkaa ja hiesua tavataan vain paikoin, esim. suon syvimmöllö alueella. Liejusta ei ole havaintoja, joten kysymyksessö on alunperin metsömaan soistuma. Ilveskeitaalla teollinen energiaturvetuotanto on mahdollista. uossa on köyttäkelpoista turvetta yli kahden metrin syvyisellö 19 ha :n alueella keskimöörin 2,4 m :n paksuudelta 0,45 milj. suo-m3, josta energiaturvetta on 0,36 milj. suo-m3. Heikosti maatunutta pintaturvetta on noin 0,4 m :n paksuinen kerros. Turvekerrostumasta on otettu nöytteet laboratorioanalyysejö varten.
20 6. Luomanvarrenneva Luomanvarrenneva (kl. 2211 03) sijaitsee noin 10 km Karvian keskustasta etelölounaaseen. uon pinta on 137-139 m mpy ja viettöö luoteeseen. Vedet laskevat oukankorvenojaa sekö pohjoisreunalta löhteviö ojia myäten Riihiluomaan ja edelleen uomijoen kautta Karvianjokeen. Pohjois-jaluoteisreunaa sekö osaa lönsi- ja koillisreunasta rajoittaa hiesu (lönnessö, luoteessa ja koillisessa myäs hiesupeltoina), muualta suo on moreenimaaston ympöräimö. Luoteesta kaakkoon suoaltaan puolivöliin saakka tyäntyy kapeahko moreeniselönne (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat melko heikot ja löhinnö moreeniselönteen reunassa kulkevan körrytien varassa. uon kokonaispinta-ala on 36 ha, yli metrin syvyisen alueen 15 haja yli 2 m syvön 2 ha. uotyypeistö on havaintojen perusteella 60 % tupasvillarömettö, 20 % rahkarömettö ja 20 % varsinaista sararömettö, jota on löhinnö suon pohjoisosassa. uon keski- ja itöosa ovat löhes luonnontilaisia, muualta se on tiheösti ojitettu. uon luonnontilaisuusaste on 60 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,6 ja koko turvekerrostuman 5,9. uon keskiosassa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturveker- ros ulottuu paksuimmillaan 0,4 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 2,1 m, on mitattu suon pohjoisosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 62 % ja saravaltaisia 38 % kokonaisturvemööröstö. Puun jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 15 % jatupasvillarahkaturpeita53 %. Yleisimpönö lisötekijönö tupasvillan jöönnäkset muodostavat yksinöön noin 13 % suon turvemassasta. araturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puuaineksen osuus töstö on vajaat kolme prosenttia. Yleisimmöt pohjamaalajit ovat hieta ja hiekka. Moreenia tavataan paikoin suon reunoilla sekö hiesua mm. suon syvimmöllö alueella. Liejusta ei ole havaintoja, joten kysymyksessö on alunperin metsömaan soistuma. Luomanvarrenneva ei sovellu teolliseen turvetuotantoon pienen kokonsa ja mataluutensa vuoksi. Pienimuotoinen, tilakohtainen energiapalaturpeen nosto on mahdollista. Yli kahden metrin syvyisellö 2 hain alueella on turvevaroista noin 11 % ja tömö on kokonaan energiaturvetta. Yli metrin syvyisellö 15 ha :n alueella on kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta keskimöörin 1,3 m paksu kerros, jota peittöö 20-40 cm :n vahvuinen, heikosti maatunut rahkaturve. 7. Haitikeidas Haitikeidas (kl. 2211 03) sijaitsee noin 8 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta on 141,5-150,5 m mpy ja viettöö luoteeseen. Vedet purkautuvat Haitiluomaan ja edelleen uomijoen kautta Karvianjokeen. Tutkittu osa Haitikeitaasta rajoittuu kaakossa turvetuotantoalueeseen, luoteessa ja myäs pohjoisessa turvepohjaisiin peltoihin sekö lounaassa ja lönnessö (moreenin ohella) hiekkakerrostumiin. Muualta suota ympöräi loivapiirteinen moreenimaasto (Kielosto ym. 1989a). Kulkuyhteydet suolle ovat erinomaiset mm. turvekentille johtavien teiden ansiosta. Haitikeitaan tutkitun osan kokonaispinta-ala on 205 ha, yli metrin syvyisen alueen 154 ha ja yli 2 m syvön 85 ha. Keski- ja etelöosan yleisimpiö suotyyppejö ovat varsinainen saraneva ja sararöme sekö paikoin lyhytkorsineva ja lyhytkorsinevaröme. Itö- ja pohjoisosassa on erityisesti karua kalvakkanevaa. Karuimmat suotyypit, rahkaröme ja keidasröme ovat pööasiassa suon lönsi- ja lounaisosassa, tosin rahkarömettö tavataan muuallakin, esimerkiksi luoteisreunalla. Reunaosien suotyyppeihin kuuluu vielö varsinaisen saranevan ja sararömeen ohella mm. kangasrö-
me. Kalvakkanevaa on Haitikeitaan suotyyppihavainnoista 20 %, varsinaista saranevaa 19 %, varsinaista sararömettö 16 % sekö lyhytkorsinevaa ja rahkarömettö kumpaakin 12 %, muita suotyyppejö selvösti alle 10 %. uon etelöosa on tiheösti ojitettu ; keskeltö, pohjois- ja koillisosasta sekö itöreunalta läytyy myäs pieniö ojittamattomia alueita, melko tiheösti ojitettujen alueiden ohella. uon luonnontilaisuusaste on vain 6 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,6 ja koko turvekerrostuman löhes sama eli 5,4. uon syvimmöllö alueella itö- ja pohjoisosassa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 0,8-1,0 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 4,1 m, on mitattu suon pohjoisosasta. aravaltaisia turpeita on 73 % ja rahkavaltaisia 27 % kokonaisturvemööröstö. Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 18 % ja tupasvillarahkaturpeita 48 %. Yleisimmön lisötekijön eli tupasvillan jöönnäkset, joita Haitikeitaassa on myäs saraturvepatjan pintaosassa, muodostavat yksinöön noin 12 % suon turvemassasta. araturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puuaineksen osuus töstö on noin kaksi prosenttia, samoin saraturpeiden kortteen ja jörviruo'on. Tupasvillan ohessa esiintyy paikoin vielö tu- pasluikkaa, jonka jöönnäksiö on runsas prosentti turveaineksesta. Yleisimmöt pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Hietaa ja hiesua tavataan paikoin suon syvimmöllö alueella koillisessa, pohjoisessa ja luoteessa. Liejusta ei ole havaintoja, joten kysymyksessö on alunperin metsömaan soistuma. Haitikeidas soveltuu löhinnö energiaturpeen teolliseen tuotantoon. Yli yhden metrin syvyisellö 154 ha :n alueella on heikosti maatunutta rahkaturvetta keskimöörin vain 0,3 m :n ja yli kahden metrin syvyisellö 85 ha :n alalla 0,5 m :n paksuisena kerrostumana. Tössö turpeessa on lisöksi melko runsaasti kasvuturveominaisuuksia heikentöviö tupasvillan ja paikoin myäs tupasluikan jöönnäksiö. Rahkakerroksen alla on yli kahden metrin syvyisellö alueella energiaturvetta noin 2,6 metrin paksuudelta. Turpeen maatuneisuus on keskimöörin vain 5,5, ja syvimmillö alueilla turpeessa on joskus melko runsaasti tuhkapitoisuutta lisöövöö kortetta ja rikkipitoisuutta kohottavaa jörviruokoa. Heikosti maatunut pintakerros mukaan luettuna on turvetta keskimöörin 3,1 m :n paksuudelta 2,64 milj. suo-m3, josta köyttäkelpoista energiaturvetta on 2,20 milj. suo-m3. Turvekerrostumasta on otettu nöytteet laboratorioanalyysejö varten. uuri osa Haitikeitaasta on turvetuotannossa. uon lönsiosassa on pieni, vöhön yli hehtaarin laajuinen alue, josta tilakohtaisesti nostetaan palaturvetta. 2 1 8. Kiviharjunsuo Kiviharjunsuo (kl. 2211 03 ja 2212 01) sijaitsee noin 4,5 km Karvian keskustasta lounaaseen. uon pinta on 136-144 m mpy ja viettöö itöön ja etelöön. Vedet purkautuvat löhdepuroja ja valtaojia myäten suon itö-, kaakkois- ja etelöpuolella virtaavaan Karvianjokeen. Tutkittu etelöosa kapeahkon salmen kautta pohjoiseen ja luoteeseen jatkuvasta Kiviharjunsuosta rajoittuu kaakossa, idössö, koillisessa sekö osin myäs pohjoisessa ja etelössö turve- ja hietapeltoihin (Kielosto ym. 1989a). Muualta suota rajoittavat Pohjankankaaseen kuuluvien Kantinkankaan ja Kiviharjun hiekkakerrostumat. Kulkuyhteydet suon löntiselle reunalle ovat erinomaiset. Kiviharjunsuon tutkitun osan kokonaispinta-ala on 48 ha, yli metrin syvyisen alueen 46 ha ja yli 2 m syvön 31 ha. Kiviharjunsuon pööasiassa karuista suotyypeistö yleisimpiö ovat keskiosan rahkaröme, jota on 42 % suotyyppihavainnoista, sekö keidasröme ja isovarpuröme. Isovarpuröme esiintyy paikoin myäs suon reunoilla, missö useimmiten on korpirömettö. Keskiosan rahkarömeelle on raivattu noin 4 ha :n laajuinen, tosin köyttömötän turvekenttö. Lönsireuna kapeana kaistaleena on löhes luonnontilainen, mutta muilta osiltaan suo on kohtalaisen ti-
22 heösti ojitettu. uon luonnontilaisuusaste on vain noin 3 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 5,7 ja koko turvekerrostuman 5,3. uon pohjoisosassa heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturvekerros ulottuu paksuimmillaan 1,6 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 4,1 m, on mitattu suon etelöosasta. Rahkavaltaisia turpeita on 80 % ja saravaltaisia 20 % kokonaisturvemööröstö (vert. profiili, Kielosto ym. 1989a, kuva 1). Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 34 % ja tupasvillarahkaturpeita 45 %. Yleisimmön lisötekijön eli tupasvillan jöönnäkset muodostavat yksinöön noin 10 suon turvemassasta. araturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puuaineksen osuus töstö on 7 % ja varpuaineksen sekö saraturpeiden jörviruo'on kummankin noin 2 %. Kortetta on vajaa prosentti turveaineksesta. Yleisin pohjamaalaji on hiekka, jota on 93 % havainnoista. Hiesua ja hietaa tavataan suon syvöllö alueella keskiosassa ja etelössö, itöreunan tuntumassa. Liejua on vain satunnaisesti suon keskellö ja etelöreunalla 40-70 cm :n kerrostumana pohjamaan pööllö. Kiviharjunsuo soveltuu löhinnö energiaturpeen teolliseen tuotantoon. Yli yhden metrin syvyisellö 46 ha :n alueella on heikosti maatuneen pintarahkakerroksen paksuus keskimöörin vain 0,5 m ja yli kahden metrin syvyisellö 31 hain alalla 0,7 m. Tössö turpeessa on lisöksikasvuturveominaisuuksiaheikentöviötupasvillan jöönnäksiö sekö ohuita, hyvin maatuneita kerroksia. Toisaalta pintarahkan alla, energiaturpeeksi luokiteltavassa turpeessa on paikoin huomattavan paksuja, heikosti maatuneita rahkakerroksia, mistö johtuu turpeen melko alhainen keskimaatuneisuus (5,3). Yli kahden metrin syvyisellö alueella energiaturvetta on keskimöörin 2,1 metrin kerrostumana. Tömön pohjaosassa on lisötekijönö myäs jörviruokoa, joka kohottaa turpeen rikkipitoisuutta. Heikosti maatunut pintakerros mukaan luettuna on turvetta keskimöörin 2,8 m :n paksuudelta 0,86 milj. suo-m3, josta köyttäkelpoista energiaturvetta on 0,71 milj. suo-m3. Turvekerrostumista ei ole otettu nöytteitö, mutta energiasisöltä on arviotu Mökilön (1994) kaavojen avulla. uon keskellö on noin 4 ha :n laajuinen, aikoinaan turvekentöksi valmisteltu alue, josta ei kuitenkaan ole nostettu turvetta. 9. Konisalonkeidas Konisalonkeidas (kl. 221106) sijaitsee noin 10,5 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta on 141-146 m mpy ja viettöö kohden suon halki etelöstö pohjoiseen virtaavaa Ojajokea, jota pitkin ojaverkoston keröömöt vedet purkautuvat laskettuun uomijörveen. uo rajoittuu suurimmaksi osaksi moreenimaastoon ja -saarekkeisiin (Kielosto ym. 1989b). Pohjoisessa, etelössö ja lounaassa suota rajoittavat myäs turvepohjaiset pellot. Lönnessö ja luoteessa kapeat salmet yhdistövöt suon viereiseen Loukaskeitaaseen, pohjoisessa ja koillisessa KytÄrömökköön ja kaakossa Perönevaan. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvöt. Konisalonkeitaan kokonaispinta-ala on 140 ha, yli metrin syvyisen alueen 90 haja yli 2 m syvön 37 ha. Konisalonkeitaan yleisimmöt suotyypit ovat löhinnö keskiosassa tavattavat rahkaröme, jota on 34 % suotyyppihavainnoista, ja tupasvillaröme sekö reunaosien korpiröme ja varsinainen sararöme. Korpiröme ja varsinainen sararöme esiintyvöt paikoin laikkuina ja juotteina myäs suoaltaan tavallisesti jokseenkin karussa keskiosassa, ja varsinkin suota halkovan Ojajoen rantoja luonnehtivat rehevöt suotyypit mm. luhtaneva, nevakorpi, ruohoturvekangas ja karhunsammalmuuttuma. Muista suotyypeistö mainittakoon vielö laitaosien kangaskorpi ja isovarpuröme, jota on enimmökseen suon keskiosassa. Lounaisnurkkaa lukuunottamatta suo on kauttaaltaan tiheösti ojitettu. uon luonnontilaisuusaste on vain 4 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt, joskin turvekerrostuma saadaan kuivaksi ilman veden pumppaamista ainoastaan Ojajoen pinnan tasoon saakka.
Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,5 ja koko turvekerrostuman löhes sama eli 6,3. uossa on heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta vain vöhön, vaikka pintaosan rahkakerros saattaa paikoin suon keskellö, lönsireunan tuntumassa ulottuakin paksuimmillaan 1,5 m :n syvyyteen. Löheltö lönsireunaa on mitattu 2,7 m :n turvepaksuuksia, mutta suurin turvepaksuus on suon lounaisosassa, missö turvetta on 2,8 m. aravaltaisia turpeita on 53 % ja rahkavaltaisia 47 % kokonaisturvemööröstö. Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 53 % ja tupasvillarahkaturpeita 38 %. Yleisimmön lisötekijön eli tupasvillan jöönnäkset muodostavat yksinöön noin 9 % suon turvemassasta. Pööasiassa saraturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puuaineksen osuus töstö on runsaat 7 % ja varpuaineksen vajaat 4 %. araturpeiden kortetta on noin prosentti turveaineksesta. Yleisin pohjamaalaji on moreeni, jota on noin 54 % havainnoista. Hietaa on paikoin suon etelö- ja kaakkoisosassa sekö pohjoisessa ja Ojajoen lönsipuolella, missö vallitsevin maalaji on hiesu. MyÄs 10-150 cm :n paksuisia liejukerrostumia pohjamaan pööllö on tavattu pööasiassa suon pohjoisosasta ja Ojajoen lönsipuolelta. Konisalonkeidas soveltuu tietyin varauksin (kuivatusongelmat) teolliseen energiaturvetuotantoon. Yli kahden metrin syvyisellö 37 ha :n alueella on kohtalaisen hyvin maatunutta turvetta keskimöörin 2,1 metrin kerrostumana vain noin 0,2 m :n paksuisen, heikosti maatuneen rahkakerroksen alla. Tuotantoon kelpaavan turvepatjan pohjaosassa on tosin myäs lisötekijönö jonkin verran kortetta, joka kohottaa turpeen tuhkapitoisuutta. Heikosti maatunut pintakerros mukaan luettuna on turvetta keskimöörin 2,3 m :n paksuudelta 0,85 milj. suo-m3, josta köyttäkelpoista energiaturvetta on 0,66 milj. suo-m3. 23 10. Loukaskeidas Loukaskeidas (kl. 2211 06) sijaitsee noin 9 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta on 141-145,5 m mpy ja viettöö koilliseen kohden suon pohjoisosan halki kaakosta luoteeseen virtaavaa Ojajokea ja suota pohjoisessa rajoittavaa uomijörveö. uon koillisosan pinta Ojajoen itöpuolella viettöö lounaaseen. Vedet laskevat Ojajokeen ja uomijörveen. Tutkittu osa Loukaskeitaasta kösittöö turvetuotannon ulkopuolelle jööneen koillisosan alunperin pinta-alaltaan noin kaksinkertaisesta varsinaisesta Loukaskeitaasta, josta sen erottaa uomijörven - Raivalan maantie. Tutkittua aluetta rajoittavat moreenin ja etelö-, lounaisja lönsireunan maantien ohella pohjoisessa uomijörvi, sekö turvepohjaiset pellot kaikissa ilmansuunnissa. Etelössö ja suon pohjoisosassa on pieniö kalliopaljastumia (Kielosto ym. 1989b). Idössö ja kaakossa kapeat salmet yhdistövöt suon viereiseen Konisalonkeitaaseen. Kulkuyhteydet suolle ovat erinomaiset. Loukaskeitaan tutkitun osan kokonaispinta-ala on 213 ha, yli metrin syvyisen alueen 180 ha ja yli 2 m syvön 127 ha. Loukaskeitaan yleisimmöt suotyypit ovat suoaltaan keskiosan rahkaröme, tupasvillaröme ja isovarpuröme sekö keidasröme lyhytkorsineva- ja silmökenevakuljuineen, jota on 34 % suotyyppihavainnoista, ja reunaosien kangasröme ja nevakorpi. Nevakorpea sekö varsinaista sararömettö ja saranevaa tavataan myäs suoaltaan tavallisesti karussa keskiosassa laikkuina ja juotteina (vrt. "Rullen", Aartolahti 1965 s. 187). Reheviö suotyyppejö, mm. luhtanevaa, ruohoista saranevaa ja ruoho- ja heinökorpea on erityisesti Ojajoen ja uomijörven rannoilla. uon lönsiosa, pohjoisosa Ojajoen lönsipuolella, Ojajoen varsi idössö sekö Ojajoen itöpuolisen suoaltaan etelöosa on tiheösti tai kohtalaisen tiheösti ojitettu. uon keskellö lounaasta koilliseen virtaavan valtaojan etelöpuolinen alue, runsaat puolet suon pinta-alasta, on likipitöen luonnontilainen. uon luonnontilaisuusaste on 57 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvöt, joskin turvekerrostuma saadaan kuivaksi ilman veden pumppaamista ainoastaan Ojajoen pinnan tasoon saakka.
24 Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,2 ja koko turvekerrostuman 5,7. uossa on heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta - melko vöhön, vaikka pintarahka saattaa paikoin suon etelöosassa ulottuakin paksuimmillaan 2,8 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 4,8 m, on mitattu suon lounaisreunalta. Rahkavaltaisia turpeita on 62 % ja saravaltaisia 38 % kokonaisturvemööröstö. Puun ja varpujen jöönnäksiö sisöltöviö turpeita on töstö mööröstö 21 % ja tupasvillarahkaturpeita 37 %. Yleisimmön lisötekijön eli tupasvillan jöönnäkset muodostavat yksinöön noin 11 % suon turvemassasta. Pööasiassa saraturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puuaineksen osuus töstö on vajaat 2 % samoin ns. kuljurahkaturpeisiin liittyvön suolevökän. Varpuainesta on runsaat 2 % ja saraturpeiden kortettakin parisen prosenttia turveaineksesta. Yleisimmöt pohjamaalajit ovat hiesu ja hieta, joita on yhteensö noin 67 % havainnoista. Usein suon keski-, pohjois- ja koillisosassa hiedan pööllö on 10-150 cm :n hiesukerros. MyÄs moreenia ja hiekkaa tavataan suon laidoilla ja koillisosassa. Etelöosaa lukuunottamatta esiintyy yleisesti 10-220 cm :n paksuisia liejukerrostumia pohjamaan pööllö. Loukaskeidas soveltuu löhinnö energiaturpeen teolliseen tuotantoon. uossa on yli kah- den metrin syvyisellö 127 ha :n alueella kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta keskimöörin 2,3 metrin kerrostuma, jota peittöö noin 0,5 m :n paksuinen, heikosti maatunut rahkaturve. Energiaturpeeksi luokiteltavassa turvekerroksessa on myäs heikosti maatuneita rahkalinssejö. Pohjalla on lisötekijönö jonkin verran kortetta, joka nostaa turpeen tuhkapitoisuutta. Heikosti maatunut pintakerros mukaan luettuna on turvetta keskimöörin 2,8 m :n paksuudelta 3,54 milj. suo-m3, josta köyttäkelpoista energiaturvetta on 2,90 milj. suo-m3. Kasvuturpeen tuottamiseen suo soveltuu huonosti. Heikosti maatunutta pintarahkaa on kokonaisuudessaan melko vöhön, yli metrin syvyisellö 180 hain alalla keskimöörin vain noin 0,4 m :n paksuisena kerroksena. Rahkapeite ei ole edes yhtenöinen, sillö paikoin suoaltaan keskiosassa saraturve ulottuu laikkuina ja juotteina pintaan saakka. Paksuimmillaan pintarahka on suon etelöosassa, missö se saattaa ulottua jopa 2,8 m :n syvyyteen. Tosin tööllökin rahkaturpeen kasvuturveominaisuuksia heikentövöt maatuneet kerrokset, tupasvillan ja suolevökän jöönnäkset sekö paikoin ns. kuljuturvelinssit, joiden rahkaturve soveltuu korkeintaan völttövösti kasvuturpeeksi. uon lounaisosan turvekerrostumasta on otettu nöytteet laboratorioanalyysejö varten. 11. Mustaneva Mustaneva (kl. 221106) sijaitsee uomijörven rannalla, noin 6,5 km Karvian keskustasta itökaakkoon. uon pinta on 141-145,5 m mpy ja viettöö lönteen sekö itöön kohden laskettua uomijörveö (kuvat 5-6). Vedet laskevat joko uomijörveen tai lönsireunalta uomijörven laskujokeen, uomijokeen ja edelleen Karvianjokeen. uo rajoittuu pööosin moreeniin sekö uomijörven rannan savi-, siltti- ja hiekkakerrostumiin kaakossa, idössö ja koillisessa (Kielosto ym. 1989b). iitti rajoittaa suota myäs etelössö ; kaakossa ja koillisessa sitö rajaavat vielö turvepohjaiset pellot. Kulkuyhteydet suolle ovat erinomaiset. Mustanevan kokonaispinta-ala on 42 ha, yli metrin syvyisen alueen 31 haja yli 2 m syvön 21 ha. Mustanevan yleisimmöt suotyypit ovat löhinnö suoaltaan keskellö tavattavat keidasröme, jota on 48 % suotyyppihavainnoista, ja rahkaröme sekö laitamien isovarpuröme. Aartolahden (1965) mukaan Mustanevan keidasrömeellö, joka koostuu löhinnö silmökenevakuljuista ja rahkarömekermeistö, kermien osuus keidasrömeen koko pinta-alasta on alueen suurin eli 66 %. Kermien korkeus on 30-50 cm (kuvat 7-8).
27 uon reunoilla on myös kangasrämettä ja turvekankaita. RehevimmÄt suotyypit, ruohoinen saraneva, varsinainen saraneva sekä ruoho- ja heinäkorpi löytyvät lasketun uomijärven rannalta. uurin osa suosta on vielä luonnontilaista, ainoastaan pohjoisosa sekä länsi-, lounais- ja eteläreuna on kohtalaisen tiheästi ojitettu. uon luonnontilaisuusaste on 52 %. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,1 ja koko turvekerrostuman 5,0. Heikosti maatunut, rahkavaltainen pintaturve ulottuu suon syvimmällä alueella paksuimmillaan 3,4 m :n syvyyteen. uurin turvepaksuus, 4,0 m, on mitattu suon keskiosasta itäreunan tuntumasta. Rahkavaltaisia turpeita on 76 %, saravaltaisia 23 % ja ruskosammalvaltaisia 1 % kokonaisturvemäärästä. PuunjavarpujenjÄÄnnöksiÄ sisältäviä turpeita on tästä määrästä 17 % ja tupasvillarahkaturpeita 29 %. YleisimmÄn lisätekijän eli tupasvillan jäännökset muodostavat yksinään noin 8 % suon turvemassasta. PÄÄasiassa saraturpeissa ja maatuneissa rahkaturpeissa tavattavan puu- ja varpuaineksen osuus tästä on runsaat 3 %. Kuljurahkaturpeisiin liittyvää suoleväkköä on vajaa prosentti ja saraturpeiden kortetta kolmisen prosenttia tur- veaineksesta. Ruskosammalvaltaista turvetta tavataan pohjaturpeesta suppealla alueella suon pohjoisosassa. YleisimmÄt pohjamaalajit ovat hiesu (52 % ) ja moreeni (46 % havainnoista). Hietaa tavataan satunnaisesti suon koillisosasta. Liejuja on pohjamaan päällä 10-90 cm :n kerrostumana suon keski itä- ja koillisosassa. Mustaneva soveltuu teolliseen turvetuotantoon. LÄhinnÄ II luokan kasvuturpeen raakaainetta on suon yli metrin syvyisellä 30 ha :n alueella keskimäärin 1,2 m :n kerrostumana 0,36 milj suo-m3. TÄssÄ heikosti maatuneessa rahkapatjassa tuon tuostakin esiintyvät maatuneet kerrokset, huonosti kasvuturpeeksi sopivaa kuljurahkaturvetta (Cuspidata -rahkaturve) sisältävät linssit sekä tupasvillan ja suoleväkön jäännökset heikentävät turpeen kasvuturveominaisuuksia (PuustjÄrvi 1976). Yli kahden metrin syvyisellä 21 ha :n alueella on pintarahkan alla kohtalaisesti ja hyvin maatunutta turvetta noin 1,3 metrin paksuudelta 0,27 milj. suo-m3, josta käyttökelpoista energiaturvetta on 0,17 milj. suo-m3. uon lounaisosasta on aikoinaan nostettu jonkin verran rahkaturvetta lähinnä kuivikkeeksi. uon länsiosan turvekerrostumasta on otettu näytteet laboratorioanalyysejä varten. 12. Nivuskankaankeidas Nivuskankaankeidas (kl. 221106) sijaitsee 11,5-12 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta on 148-151 m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat OjajÄrveen sekä järvestä pohjoiseen virtaavaan Ojajokeen ja edelleen uomijärveen. uo rajoittuu idässä ja koillisessa Nivuskankaan hiekkakerrostumiin, muualla moreeniin (Kielosto ym. 1989b). uon eteläreunalla kulkevan metsätien ansiosta kulkuyhteydet suolle ovat hyvät. Nivuskankaankeitaan kokonaispinta-ala on 70 ha, mutta suon turvekerrostuman paksuus jää kaikkialla alle metrin. Nivuskankaankeitaan karuimpia ja samalla paksuturpeisimpia suotyyppejä, rahkarämettä ja tupasvillarämettä tavataan erityisesti suon länsi-ja lounaisosassa. RehevimpÄÄ varsinaista sararämettä ja kangaskorpea on etelä- ja kaak- koisosassa. Muita suotyyppejä ovat kangasräme ja isovarpuräme, joiden kummankin osuus suotyyppihavainnoista on pienin, eli 10 %. Luoteisosaa lukuunottamatta suo on kauttaaltaan tiheästi ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,0 ja koko turvekerrostuman 4,5. uossa on heikosti maatunutta, rahkavaltaista pintaturvetta paksuimmillaankin ainoastaan parinkymmenen cm :n kerros. uurin turvepaksuus, vain 0,7 m, on mitattu suon lounaisosasta. Nivuskankaankeitaassa on yli 0,3 m :n syvyisellä alueella yksinomaan rahkavaltaisia turpeita. aravaltaisia turpeita on vain nimeksi suon alle 0,3 m :n syvyisellä alueella. Puun ja
28 varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita on 10 % ja tupasvillarahkaturpeita 90 % turvemassasta, josta yleisimmän lisätekijän, tupasvillan jäännökset muodostavat yksinään noin 17 %. Puuainesta on vajaat kaksi prosenttia turveaineksesta ja sarojen jäännöksiä noin 3 %. Pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni, joita kumpaakin on 50 % havainnoista. Nivuskankaankeidas ei sovellu turvetuotantoon mataluutensa takia. uo on tiheästi ojitettu metsänkasvatusta varten. 13. Kuloneva Kuloneva (kl. 1234 10) sijaitsee noin 13 km Karvian keskustasta länteen. Tutkittu alue kattaa soidensuojelualueen länsiosan ja rajoittuu vuonna 1982 perustetun 33 km2 laajan Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston alueeseen (Kostet & alonen 1994). uon pinnan korkeus merenpinnasta on 145-147 m, ja pinta viettää pohjoisosassa loivasti luoteeseen ja kaakkoon. uon luoteisosa on ojitettu. Kuivatusmahdollisuudet ovat tyydyttävät. Kulkuyhteydet ovat melko hyvät suon länsipuolella kulkevan metsätien ansiosta. YleisimmÄt suotyypit ovat pohjoisosassa tupasvillaräme, isovarpuräme ja rahkaräme, etelä- ja keskiosassa lyhytkorsineva, lyhytkorsinevaräme sekä nevakorpi. Paikoin on myös saranevalaikkuja. uon etelälahdekkeessa on lyhytkorsinevaa ja kalvakkanevaa. Kohtalaisesti ja hyvin maatuneen pohjaturvekerroksen keskimaatuneisuus on 6,8 ja koko turvekerrostuman 5,0. Heikosti maatuneen, rahkavaltaisen pintakerroksen keskimaatuneisuus on vain 2,1. uurin turpeen paksuus on 2,2 m. Kulonevan turpeista on rahkavaltaisia 79 % ja saravaltaisia 21 %. Tupasvillarahkaturpeita on 43 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 2 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 5 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimpienturvetekijöiden osuudet tästä ovat : rahka 68 %, sara 22 %, tupasvilla 8 % ja varpuaines 1 %. Turve on pintaosissa yleensä melko vetistä, tupasvillaa sisältävää rahkaturvetta. Kalvakkanevalla vallitsee kalvakkarahkasammalturve (Palustria-turve). Turvekerrostuman pohjaosassa on saravaltaista turvetta. Yleisin pohjamaalaji on moreeni (80 % havainnoista), jota paikoin peittää hiekka. Ohuen turvekerroksen takia Kulonevan länsiosa ei sovellu turvetuotantoon. Kuloneva liittyy läheisten Kiviharjunkeitaan, Mustakeitaan ja Puolakeitaan lisäksi alueeseen, joka kuuluu Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoon (Komiteanmietintö 1976). TÄmÄn ns. Mustakeitaan soidensuojelualueen kokonaispinta-ala on noin 270 ha (Maa- ja metsätalousministeriö 1980, 1981). 14. Kiviharjunkeidas Kiviharjunkeidas (kl. 1233 12 ja 1234 10) sijaitsee noin 6 km Karvian keskustasta lounaaseen. uon tutkittu osa rajoittuu etelässä ja idässä hiekkakankaaseen ja pohjoisessa Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston alueeseen. uon pinta on 144-150 m mpy ja viettää pohjoiseen ja luoteeseen. Kiviharjunkeidas on osittain ojitettu, ja sen kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät. Tutkitun alueen luoteisosasta lähtee laskuojia länteen kohti LÄhdeluomaa. Kulkuyhteydet ovat hyvät, sillä eteläreunaa sivuaa paikallistie. Vallitseva suotyyppi on keidasräme. KeidasrÄmealueen ympärillä on tupasvillarämettä ja ohutturpeisilla alueilla kangasrämettä ja pallosararämettä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 2,9 ja pohjaosan 6,4. uurin mitattu turpeen paksuus on 4,4 m.
29 Kiviharjunkeitaanturpeistaonrahkavaltaisia 91 % ja saravaltaisia 9 %. Tupasvillarahkaturpeita on 39 %, puun jäännöksiä sisältäviä turpeita 4 % ja varpujen jäännöksiä sisältäviä 4 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimpien turvetekijöiden osuudet tästä ovat : rahka 80 %, sara 10 %, tupasvilla 8 %, sekä varpuaines ja puuaines kumpikin 0,7 %. Pintaosan turve on yleensä heikosti maatunutta, tupasvillaa sisältävää rahkaturvetta. Pohjalla on ohuena kerroksena hyvin maatunutta, pääasiassa saravaltaista turvetta. Vallitseva pohjamaalaji on moreeni, jota paikoin peittää ohut hiekkakerros. Yli metrin syvyisellä alueella on heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus keskimäärin 0,7 m. Pintakerroksen melko huonolaatuinen turve soveltuu korkeintaan II luokan kasvuturpeen raaka-aineeksi. Pintarahkan alapuolisessa, hyvin maatuneessa turvepatjassa on heikosti maatuneita kerroksia ja linssejä, mikä vähentää turpeen kelpoisuutta energiaturpeeksi. Kiviharjunkeidas kuuluu ns. Mustakeitaan soidensuojelualueeseen (Maa- ja metsätalousministeriö 1980, 1981) ja rajoittuu idässä Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoon (Komiteanmietintö 1976). TÄstÄ syystä suota ei voida suositella turvetuotantoon. 15. Puolakeidas Puolakeidas (kl. 1234 10) sijaitsee noin 14 km Karvian keskustasta länteen. Tutkittu alue rajoittuu Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoon kuuluvaan osaan Puolakeitaasta sekä moreenimaastoon. uon pinta, jonka korkeus merenpinnasta on 152-154 m, viettää pääasiassa etelään. Tutkittu Puolakeitaan osa on suurimmaksi osaksi luonnontilassa. Kuivatusmahdollisuudet ovat kohtalaisen hyvät. Tutkitun alueen eteläpuolella suuntautuvat ojat etelään kohti Kulonevaa. Kulkuyhteydet ovat välttävät ja lähinnä suon länsipuolella kulkevan metsätien varassa. YleisimmÄt suotyypit ovat tupasvillaräme, varsinainen sararäme ja lyhytkorsinevaräme sekä pohjois- ja länsiosan ohutturpeisilla alueilla pallosararäme. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on keskimäärin 3,1 ja pohjaosan 5,9. uurin turpeen paksuus on 4,4 m. Puolakeitaan turpeista on saravaltaisia 72 % ja rahkavaltaisia 28 %. Tupasvillarahkaturpeita on 18 % sekä puun ja varpujen jäännöksiä sisältäviä turpeita kumpaakin 6 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimpienturvetekijöiden osuudet tästä ovat : sara (C) 64 %, rahka () 30 % ja tupasvilla (Er) 3 %. YleisimmÄt pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Liejua on suon pohjalla ohuena kerroksena suon koillispäässä. Yli 2 m :n syvyisellä 21 hain alueella heikosti maatunutta rahkavaltaista pintakerrosta on tavallisesti 0,4-0,8 m:n paksuudelta. TÄmÄn kerroksen alla on yleensä saravaltaista turvetta, joten suo soveltuisi energiaturpeen tuotantoon. Yli 2 m syvän alueen käyttökelpoiset energiaturvevarat ovat 0,54 milj. suom3. Puolakeidas sisältyy kuitenkin Kauhanevan-Pohjankankaankansallispuistonalueeseen, mistä syystä suota ei voida suositella turvetuotantoon. 16. Horjunkeidas Horjunkeidas sijaitsee Karvian ja Parkanon rajalla noin 13 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta-ala on 340 ha, josta 178 ha on Karvian kunnan alueella. Osa Karvian puoleisesta suosta soveltuu energiaturvetuotan- toon, osa on tähän tarkoitukseen liian matalaa. Yksityiskohtaiset tiedot Horjunkeitaasta on julkaistu Parkanon turveraportissa (tdn ja vahnbäck 1989, s. 30).
30 17. VÄlikorvenneva VÄlikorvenneva sijaitsee Karvian ja Parkanon rajalla noin 13 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta-ala on 76 ha, josta 25 ha on Karvian kunnan alueella. uon Karvian puoleinen osa on matalaa, eikä siitä syystä sovellu turvetuotantoon. Yksityiskohtaiset tiedot VÄlikorvennevastaon julkaistu Parkanonturveraportissa (ten ja vahnbäck 1989, s. 54). 18. Varpusuonneva Varpusuonneva sijaitsee Karvian ja Parkanon rajalla noin 13 km Karvian keskustasta kaakkoon. uon pinta-ala on 108 ha, josta 48 ha on Karvian kunnan alueella. uon Karvian puoleinen osa on matalaa, eikä siitä syystä sovellu turvetuotantoon. Yksityiskohtaiset tiedot Varpusuonnevasta on julkaistu Parkanon turveraportissa (ten ja vahnbäck 1989, s. 57). TULOTEN TARKATELU Pinta-ala TÄssÄ raportissa esitetään tutkimustulokset Karvian eteläosan 15 suosta, joiden pinta-ala on yhteensä 1 450 ha (kuva 1). LisÄksi on lyhyesti mainittu kolme suota, joiden tiedot on jo aikaisemmin julkaistu Parkanon turveraportin yhteydessä (ten ja vahnbäck 1989). Yli metrin syvyistä aluetta on tutkitusta suoalasta 926 ha (64 %) ja yli kahden metrin syvyistä 458 ha (32 %). Karvia, jonka maa-ala on 503,5 km 2, sijaitsee uomenselän runsassoisella vedenjakajaalueella. Peruskartoista tehtyjen mittausten mukaan Karviassa on 54 yli 20 hain suuruista suota ja niiden yhteispinta-ala 13 153 ha (26 % maa-alasta). TÄstÄ on avosuota noin 4 000 ha (Lappalainen ym. 1980). MaaperÄkartoituksen mukaan ns. geologista suota (turpeen paksuus yli 30 cm) on karttalehden 2211 02 alueella 3 348 ha (38 %), karttalehden 2211 03 alueella 2 292 ha (27 %) ja karttalehden 2211 06 alueella peräti 3880 ha (n. 42 % maa-alasta). Biologista suota eli suokasvillisuuden peitossa olevaa maata, joka ei edellytä välttämättä turvetta, on Karviassa Ilvessalon (1962) mukaan 40-50 % maa-alasta. Turvetuotantoon soveltuvaa aluetta on 9 suolla yhteensä 388 ha (kuva 11). Energiaturvetuotantoon soveltuvaa suoalaa on 379 ha ja kasvuturpeen raaka-aineen tuottamiseen sopivaa 30 ha. Eri tuotantomuotojen pinta-alat peittävät osittain toisiaan, kuten Mustanevassa, mistä syystä kasvuturpeen ja energiaturpeen yhteenlaskettu suoala ei ole yhtä kuin koko käyttökelpoinen suoala. Tutkittujen soiden pinta-alasta sisältyy soidensuojeluohjelmiin yhteensä 258 ha.
3 1 uotyypit ja ojitus Karvian alueen keidas- eli kohosuot ovat ympäristöään ylemmäksi kasvaneita ja karuja, vain sadevesistä ravinteensa saavia ombrotrofisia soita. Karvian suot sijaitsevat Rannikko- uomen kermikeidasvyöhykkeessä (kuva 1) ja ovat tyypiltään kilpikeitaita (Eurola 1962, RuuhijÄrvi 1983). LisÄksi tavataan sekä tasapintaisia phagnum fuscum-keitaita että viettokeitaita, joiden levinneisyysalue uomessa ulottuu lähelle Karviaa. oiden reunaosat ovat ympäröiviltä mineraalimailta valuneista vesistä ja osittain sadevesistä ravinteensa saavia, kohtalaisen ravinteisia tai jopa runsasravinteisia, minerotrofisia suon osia. Korpijuotteja on alueen moreeni- ja kalliomaaston pitkänomaisissa notkelmissa. Tutkituilta soilta on yhteensä 1 118 suotyyppihavaintoa, eli tutkimuspisteitä, jotka merkittiin suokartalle (kuva 2), on keskimäärin 7,7/10 ha. NÄiden havaintojen perusteella 72 % suotyypeistä on mäntyä kasvavia rämeitä, joista yleisimpiä ovat keidasräme, isovarpuräme, rahkaräme, tupasvillaräme ja varsinainen sararäme. RÄmeistÄ on luonnontilassa noin kolmasosa, loput ovat ojikkoina tai muuttu- mina. Avosoita eli nevoja, yleisimpinä silmäkeneva, rahkaneva ja lyhytkorsineva, on 21 % suotyyppihavainnoista, ja niistä noin puolet on ojitettu. Korpia, tavallisimmin nevakorpea, kangaskorpea ja varsinaista korpea, on 4 havainnoista. Korvista suurin osa on ojitettu. Ilvessalon (1962) kolmannen valtakunnallisen metsäinventoinnin mukaan Karviassa on rämeitä 50-60 %, nevoja 30-40 % ja korpia alle 10%. Karvian tutkittujen soiden suoalasta on tutkimusajankohtana ollut luonnontilaisena 39 % ja ojitettuna 61 %. Ojitetusta suoalasta ojikoita on 32 %, muuttumia 26 % ja turvekankaita vajaat 3 %. Turvepeltoja on 0,1 % ja turpeennostoalueita 0,3 %. oidensuojelun perusohjelmaan kuuluvan neljän tutkitun suon pinta-alasta 41 ha eli 16 % on ojitettu. Tutkimusalue on pääasiassa Karvianjoen vesistöalueella (36) (kuva 1). oiden vedet virtaavat suurimmaksi osaksi Karvianjokeen (36 :04) ja sen sivujokeen, uomijokeen (36 : 08). Karvian eteläosa sijaitsee KyrösjÄrven (35 :5) vesistöalueella, joka kuuluu KokemÄenjoen (35) vesistöalueeseen (euna 1971). Turvelajit ja liekoisuus Karvian suot ovat moreeni-, hiekka- ja soramäkien välisiin painanteisiin ja vesistöjen ranta-alueille syntyneitä soita. uurin osa soista on kehittynyt ombrotrofisiksi eli ravinnetaloudeltaan sateista riippuvaisiksi ja niukkaravinteisiksi. Ombrotrofisten soiden turpeet ovat pintakerroksiltaan rahkavaltaisia. Tutkittujen soiden turpeista on rahkavaltaisia (t) 60 % ja saravaltaisia (Ct) 40 % kokonaisturvemäärästä. Turun ja Porin läänissä rahkavaltaisia turpeita on keskimäärin 53 % (Lappalainen ja HÄnninen 1993, s.22). uhteellisesti eniten rahkavaltaista turvetta on Nivuskankaankeitaassa ja PitkÄniemenkeitaassa. Tupasvilla (Er) on yleisin rahkaturpeen lisätekijä, ja sitä esiintyy 44 % :ssa rahkaturpeista. aravaltaista turvetta on yleisimmin soiden pohjaosissa, korpinotkelmissa ja rantasoissa. Haitikeitaan ja Puolakeitaan turpeet ovat saravaltaisimmat. YleisimpiÄ lisätekijöitä saravaltaisissa turpeissa ovat järviruoko (Pr), korte (Eq), varpuaines (N) ja puuaines (L). Puuainesta on kaikkiaan n. 10 % alueen turvemäärästä. Liekoja eli lahoamatonta puuainesta on Karvian soiden yli metrin syvyisellä alueella vähän. Eniten liekoja on Luomanvarrennevassa. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros ei yleensä sisällä liekoja juuri ollenkaan. en sijaan paremmin maatuneessa sara- ja rahkaturpeessa, varsinkin isovarpurämeillä, liekoja esiintyy jonkin verran. Liekoja on Karvian soissa 0-1 m :n syvyydessä hyvin vähän (0,23 %) ja 1-2 m:n syvyydessä samoin hyvin vähän (0,05 % turpeiden kokonaistilavuudesta). Tutkittujen soiden suotyypit, turvelajit, liekoisuus ja pohjamaalajit esitetään profiileissa, joista on esimerkki kuvassa 3.