ILOMANTSISSA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS, Turvetutkimus Turveraportti 243 Timo Suomi ILOMANTSISSA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON OSA II Abstract : The mires and their potentialities in peat production in the municipality of IIomantsi Kuopio 1991

Suomi, Timo 1988. Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa II. Geologian tutkimuskeskus, turveraportti 243. 150 sivua, 73 kuvaa ja 6 liitettä. Abstract : The mires and their potentialities in peat production in the municipality of Ilomantsi. Geological Survey of Finland investigated the quantity and quality of the industrially exploitable peatlands in the municipality of Ilomantsi in 1988. Altogether 4 739 hectares of peatland were studied. The study is a part of the total inventory of the peat resources of Finland that Geological Survey is undertaking. Peat deposits were studied to determine the type and humification of peat. Also were studied for example the cover type and wetness of mire, amount of snags in the deposits and size and quantity of trees. Laboratory samples were taken from selected sites to determine the ph value, ash content, sulphur content, heating value and bulk density of peat. The average depth of peat deposits is 2,2 m, including 0,4 m of slightly humified surfical layer. The amount of peat of the studied peatland is 105,29 mil j.m3. The average net calorific value of dry peat is 21,1 MJ/kg, bulk density 83 kg/m 3 in situ, moisture content 91,6 % of wet weight and ph value 4,4. The average ash content is 2,9 % and sulphur content 0.30 % on dry bases. The total peatland area suitable for fuel peat production is 1 127 hectares. Useful peat resources are 27,054 milj. M3 in situ. The energy content is 47,952 milj. GJ or 13,331 milj. MWh as calculated for dry peat. Key words : peat, mire, inventory, Ilomantsi. Timo Suomi Geological Survey of Finland P.O BOX 237 SF - 70101 KUOPIO ISBN 951-690-397-5 ISNN 0782-8527

SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 5 2 TUTKIMUSMENETELMÄT 7 2.1 Kenttätutkimukset 7 2.2 Laboratoriomääritykset 7 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY 8 3.1 Laskelmat 8 3.2 Tulosten esitys 8 4 ARVIOINTIPERUSTEET 9 5 TUTKITUT SUOT JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 11 1. Kuikkavaara 11 2. Syrjösuo 14 3. Kalattomansuo 19 4. Haukilamminsuo 24 5. Ruokosuo 29 6. Kurkelansuo 35 7. Hullarinsuo 40 8. Hukkasuo 47 9. Pitkäsuo 53 10. Mustanjoensuo 57 11. Sortosuo 61 12. Suokonsuo 69 13. Pötönvaara 77 14. Papinlamminsuo 80 15. Ahvenlamminsuo 83 16. Aukeasuo 88 17. Teronsuo 93 18. Veitsijoensuo 100 19. Reposuo 104 20. Kuikkasuo 111 21. Parilamminsuo 114 22. Kirkkosuo 123 23. Pienenvaaransuo 126 24. Suurisuo 130

6 TULOSTEN TARKASTELU 6.1 6.2 Yleistä Ilomantsin soista Turvekerrostumien paksuus, turpeen määrä ja maatuneisuus 138 6.3 Turvelajijakauma ja liekoisuus 143 6.4 Laboratoriomääritysten tulokset 143 6.5 Tutkittujen soiden soveltuvuus 138 138 turvetuotantoon 145 7 YHTEENVETO 149 KIRJALLISUUTTA 150 LIITTEET

5 1 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus on tutkinut soita Ilomantsin kunnan alueella vuosina 1960, 1961, 1987 ja 1988. Tutkimukset liittyvät valtakunnalliseen turvevarojen kokonaisselvitykseen. Päätarkoituksena on selvittää soiden soveltuvuus turvetuotantoon. Vuosina 1960 ja 1961 tutkittiin 22 suota, joiden yhteispinta-ala on noin 20 000 ha. Näistä tutkimuksista ei ole julkaistu raporttia, mutta tutkimusten tulokset ovat tarvittaessa käytössä. Vuonna 1987 tutkittiin 24 suota, yhteispinta-alaltaan 5 027 ha. Tutkimustulokset on julkaistu turveraportissa no 226. Yhteensä on Ilomantsin yli 20 ha :n soiden 79 260 ha :n pinta-alasta tutkittu noin 30 000 (38 %). Tähän raporttiin on koottu vuoden 1988 tutkimustulokset. Vuonna 1988 tutkittiin 24 suota, joiden yhteispinta-ala on 4 739 ha. Tutkittujen soiden sijainti on esitetty kuvassa 1. ha

6 1. Kuikkavaara 9. Pitkäsuo 17. Teronsuo 2. Syrjösuo 10. Mustanjoensuo 18. Veitsijoensuo 3. Kalattomansuo 11. Sortosuo 19. Reposuo 4. Haukilamminsuo 12. Suokonsuo 20. Kuikkasuo 5. Ruokosuo 13. Pötönvaara 21. Parilamminsuo 6. Kurkelansuo 14. Papinlamminsuo 22. Kirkkosuo 7. Hullarinsuo 15. Ahvenlamminsuo 23. Pienenvaaransuo 8. Hukkasuo 16. Aukeasuo 24. Suurisuo Kuva 1. Ilomantsissa vuonna 1988 tutkitut suot.

7 2 TUTKIMUSMENETELMÄT 2.1 Kenttätutkimukset Tutkittavalle suolle laadittiin linjaverkosto, joka koostuu suon hallitsevan osan poikki vedetystä selkälinjasta ja sitä vastaan kohtisuoraan olevista poikkilinjoista (Lappalainen, Sten ja Häikiö, 1984). Poikkilinjojen väli on yleensä 400 m. Tutkimuspisteet ovat linjastolla 100 m :n välein ja reunaosissa usein tiheämminkin. Syvyysmittauksia tehtiin tutkimuspisteiden puolivälissä ja poikkilinjojen välissä olevilla syvyysmittauslinjoilla 50 m :n välein. Tutkimuslinjat on vaaittu ja korkeudet sidottu valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Tutkimuspisteillä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen) sekä mättäiden peittävyysprosentti ja mättäisyyden keskimääräinen korkeus. Edelleen huomioitiin puuston puulaj isuhteet, tiheysluokka, kehitysluokka ja mahdolliset hakkuut. Turvekerrostumien kairauksissa tutkittin pääturvelaji sekä mahdollisten lisätekijöiden määrä (6-asteikolla). Turpeen maatuneisuus määritettiin maastotöihin soveltuvalla von Postin menetelmällä (10-asteikko). Lisäksi määritettiin kosteus (5-asteikolla) ja kuituisuus (0-6 -asteikolla) sekä mahdolliset liejukerrokset ja pohjamaan laatu. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (liekojen) määrän arvioimiseksi luodattiin kahden metrin tangolla kymmenen kertaa kunkin tutkimuspisteen ympärillä. Joillakin soilla mitattiin turpeen kosteutta suosondilla 200 m :n välein syvyyssuunnassa 10 cm kerrallaan. Suosondin toimintaperiaatteet on selostettu tarkemmin erillisessä raportissa (Hänninen, P. ja Lappalainen, E., 1987). 2.2 Laboratoriomääritykset Laboratoriotutkimuksia varten otettiin 19 suolta (33 tutkimuspisteeltä) yhteensä 519 näytettä. Näytteistä määritettiin happamuus, vesipitoisuus prosentteina märkäpainosta (105 C :ssä kuivaamalla), kuivatilavuuspaino tilavuustarkoista näytteistä ja tuhkapitoisuus

prosentteina turpeen kuivapainosta (815±25 C :ssa hehkutettuna). Lisäksi osasta näytteitä määritettiin lämpöarvo (Leco AC-300 isotermisellä kalorimetrillä) ja rikkipitoisuus prosentteina kuivapainosta. 8 3 TUTKIMUSAINEISTON KÄSITTELY 3.1 Laskelmat Kenttätutkimusaineiston käsittely on tapahtunut atk :ta hyväksi käyttäen. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen. Siinä suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue käsitetään omana syvyysvyöhykkeenään (0,3-1,0 m, 1,0-1,5 m jne.). Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärät kertomalla vyöhykkeen pinta-ala sillä olevien tutkimus- ja syvyyspisteiden keskisyvyydellä. Koko suon turvemäärä saadaan laskemalla vyöhykkeiden turvemäärät yhteen. Liekoisuusprosentit on laskettu ns. Pavlovin menetelmän mukaan, jossa kantopitoisuus on jaettu viiteen luokkaan : liekoja on erittäin vähän (alle 1 %), vähän (1,0-2,0 %), kohtalaisesti (2,0-3,0 %), runsaasti (3,0-4,0 %) ja erittäin runsaasti (yli 4 %). Tuotantoon soveltuvan alueen turvemääriä laskettaessa on suon pohjalle oletettu jäävän keskimäärin 50 cm paksu turvekerros. Kuiva-aineen määrä on saatu kertomalla suokuutioiden määrä yhden suokuution sisältämällä kuiva-ainemäärällä (kg/suo-m 3 ). Energiasisältö on laskettu kertomalla kuiva-ainemäärä kuivan turpeen tehollisella lämpöarvolla (MJ/kg). Tulokset on ilmoitettu miljoonina gigajouleina (milj. GJ) ja miljoonina megawattitunteina (milj. Mwh). 3.2 Tulosten esitys Soiden turvekerroksia havainnollistetaan karttojen ja profiilien avulla. Suokohtaisista kartoista ilmenevät linjaverkosto ja tutkimuspisteittäin heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen ja koko kerrostuman paksuus sekä keskimääräinen maatuneisuus.

9 Karttoihin on piirretty myös turvekerroksen paksuutta osoittavat syvyyskäyrät. Maatuneisuusprofiileissa on von Postin 10-asteikko jaettu neljään osaan : heikosti (H1-3) maatunut, vähän (H4) maatunut, kohtalaisesti (H5-6) maatunut ja hyvin maatunut (H7-10). Turvelajiprofiileissa on kunkin kairauspisteen yläpuolella suotyyppi ja liekoisuus. Turvelajit ja pohjamaalajit on esitetty symbolein (liite 1). Suosondilla mitatuista linjoista on esitetty profiilit, joissa rasterin tummuus osoittaa kuiva-ainepitoisuuden. Jokaisesta suosta on laadittu suoselostukset, joissa kuvataan mm. suon sijaintia, ympäristöä ja laskusuhteita sekä suotyyppejä ja turvelajeja. Pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät on taulukoitu koko suon, yli 1 m :n, yli 1,5 m :n ja yli 2 m :n osalta. Laboratoriomääritysten tulokset on taulukoitu näyte- ja pistekohtaisesti. Suoselostusten yhteydessä on ilmoitettu näytteiden keskiarvot. Keskiarvoja laskettaessa on suon pohjaosan runsastuhkaiset näytteet jätetty huomioimatta mikäli arvot selvästi eroavat muusta turvekerrostumasta (suluissa olevat tiedot). Lopuksi arvioidaan suon soveltuvuutta turvetuotantoon. Tuotantoon soveltuvista soista esitetään arvio tuotantokelpoisesta alasta, soveltuvan turpeen määrästä ja energiasisällöstä. Yhteenvetotaulukot ovat sivuilla 139-147. 4 ARVIOINTIPERUSTEET Arvioitaessa turpeen soveltuvuutta polttoturvetuotantoon nojaudutaan Turveteollisuusliiton antamiin ohjeisiin turpeen laatuvaatimuksista (liite 2). Niiden mukaan turpeen tulee täyttää tietyt lämpöarvo-, tuhka- ja rikkipitoisuusvaatimukset. Tuotantokelpoisena alueena on pidetty yli 1,5 m syvää aluetta. Turvemääristä on vähennetty laadullisesti kelpaamattomat alueet ja suon pohjalle jäävä keskimäärin 50 cm paksu runsastuhkainen kerros. Polttoturvetuotantoon soveltuvina on pidetty saravaltaisia turpeita ja H5-10 -maatuneita rahkavaltaisia turpeita. Jos heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus on yli 0,5 m on sitä pidetty turvetuotantoa haittaavana tekijänä. Turvekerrostuman

1 0 käyttökelpoisuuden määrää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen alla olevan pohjaturpeen laatu ja määrä. Suon käyttökelpoisuutta arvioitaessa on turvetekijöiden ohella otettu huomioon liekoisuus, turvekerrostuman paksuus, kuivatusmahdollisuudet, puusto, suon koko ja muoto sekä pohjamaan laatu. Palaturvetuotantoon suositellaan pääasiassa hyvin tai kohtalaisesti maatuneita rahkavaltaisia turvekerrostumia. Heikosti maatunut turve ja rahkaa sisältämätön puhdas saraturve soveltuvat paremmin jyrsinturpeeksi. Jyrsinturvetuotanto vaatii laajahkoja turvekenttiä, kun taas palaturvetuotanto soveltuu pienillekin tuotantoalueille. Kasvuturvetuotantoon hyvin soveltuvia laajoja turvealueita ei tutkituissa soissa ole. Soiden pintaosien heikosti maatuneet rahkaturpeet on katsottu soveltuvan kuiviketurpeeksi tai maanparannusaineeksi.

1 1 5 TUTKITUT SUO JA NIIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON 1. Kuikkavaara (kl. 4243 03, x = 6941,5, y = 4540,7) sijaitsee noin 15 km Ilomantsin keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu lounaassa Kuokanlampeenja muualla jyrkkäpiirteisiin moreenimäkiin. Suon pinta on 158-164 m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat pohjoisosasta Kuokanlampeen ja eteläosasta Heinäjokeen. Tutkimuspisteitä on 6,2 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 3,7 kpl / 10 ha (kuva 2) Taulukko 1. Kuikkavaaran pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) 1) Pintak. H1-4 S-t Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj.suo-m3) 2) H1-10 C-t H5-10 S-t Yht. H1-10 1) Pintak. H1-4 S-t 2) H1-10 C-t H5-10 S-t Yht. H1-10 Koko suo 73 0,4 1,6 2,0 0,30 1,15 1,45 Yli 1,0 m 50 0,5 2,1 2,6 0,26 1,03 1,29 Yli 1,5 m 43 0,6 2,2 2,8 0,24 0,97 1,21 Yli 2,0 m 33 0,5 2,6 3,1 0,17 0,86 1,03 1) Heikosti maatunut pintarahkaturve. 2) Polttoturpeeksi soveltuva turve. Tutkimuspisteistä on 5 % avosuolla, 88 % rämeellä, 4 korvessa ja 3 % pellolla. Yleisimmät suotyypit ovat suon pohjoisosassa lyhytkorsinevaräme ja eteläosassa tupasvillarämeojikko. Reunaosat ovat pääosin korpea ja pallosararämettä. Kuikkavaara on etelä- ja reunaosistaan ojitettu. Ojitetulla alueella on 74 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 64 % rahkavaltaista ja 36 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 24 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 3 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 38 %, SC 36 % ja S 26 %. Saravaltaiset turpeet sijoittuvat pääosin suon eteläosaan. Eteläosassakin on suon pintakerros useinmiten rahkavaltainen. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,6 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 6,2.

14 Liekoja on vähän (1,2 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (1,8 -%). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreenija hieta. Suolla olevien lampien (Peiponmeri ja Valkeinen) ympäristössä on suon pohjalla muutaman desimetrin paksuinen liejukerros (kuva 3) Suon pohjoisosan (A-linjasto) polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Myös pohjaturpeessa vuorottelevat hyvin ja heikosti maatuneet turvekerrokset. A-linjaston alueen noin metrin paksuinen pintakerros on pääosin H4-maatunutta tupasvillaa ja tupasluikkaa sisältävää rahkaturvetta. Pintaturve soveltuukin lähinnä kuiviketurpeeksi tai maanparannusaineeksi. Heikosti maatunutta turvetta on yli 1,5 m syvällä alueella yhteensä 0,24 milj.suo-m3. Suon eteläosassa (B-linjasto) on pienellä alueella laadultaan kohtalaista polttoturvetta. Kuivatusvaikeuksia aiheuttaa kuitenkin alueen keskiosassa oleva Valkeisen lampi. 2. Svrjösuo (kl. 4243 03, x = 6943,0, y = 4544,1) sijaitsee noin 12 km Ilomantsin keskustasta etelälounaaseen. Suon eteläosaan johtaa metsäautotie ja länsireunaa sivuaa autotie. Muualla suo rajoittuu moreenimäkiin. Moreenimäkien väliset suojuotit yhdistävät Syrjösuon itäpuolella sijaitsevaan Kalattomansuohon. Suon pinta on 165-174 m mpy ja viettää etelään. Vedet laskevat pohjois- ja keskiosasta lounaaseen Kauniinjärveen ja eteläosasta etelään Kauniinjokeen. Itäisimpien osien vedet virtaavat kaakkoon. Tutkimuspisteitä on 10,1 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 6,7 kpl / 10 ha (kuva 4).

16 Taulukko 2. Syrjösuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 19 % avosuolla, 64 % rämeellä, 14 korvessa, 2 % karhunsammalmuuttumalla ja 1 % pellolla. Yleisimmät suotyypit ovat eteläosan avosuoalueella lyhytkorsineva ja lyhytkorsinevan ojikko. Keski- ja pohjoisosat ovat pääosin irovarpurämeja tupasvillarämemuuttumaa. Reunoilla on lisäksi korpia ja sararämeitä. Syrjösuo on ojitettu lukuunottamatta A-linjaston alueen keskiosaa. Ojitetulla alueella on 86 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 69 % rahka-, 30 % sara- ja 1 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 20 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 19 % ja varpuainesta sisältävien 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 48 %, SC 30 % ja S 21 %. Heikosti maatuneen tupasvillarahkaisen pintakerroksen alla on suoleväkköä sisältävää sararahka- tai rahkasaraturvetta. Hyvin maatuneet puun jäännöksiä sisältävät turpeet sijoittuvat useinmiten suon reunaja pohjaosiin. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,9. Liekoja on erittäin vähän (0,8 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,1-0,5 m (1,4 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hieta. Suon pohjalla on A-linjaston alueella paksuimmillaan noin metrin paksuinen liejukerros (kuva 5). Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteeltä A 1000+0. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,9 % ja ph-arvo 4,8. Turpeen vesipitoisuus on 92,5 %

1 7 ja kuivatilavuuspaino 72 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,9 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,2 MJ/kg (taulukko 3.) Kuva 5. Syrjösuon maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.

18 Polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Lisäksi suo on kapea-altainen ja saarekkeinen. Runsaasti tupasvillaa ja suoleväkköä sisältävä heikosti maatunut pintakerros (0,8 m) soveltuu kuiviketurpeeksi tai maanparannusaineeksi. Heikosti maatunutta turvetta on yli 1,5 m :n alueella yhteensä 0,62 milj. suo-m3, josta H1-3 -maatunutta on 0,20 milj. suo-m 3. Taulukko 3. Laboratoriomääritysten tuloksia Syrjösuolta. Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo 1 Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suus (%) (kg/m3 ) (%) Kuiva 50 % :n (%) (H) turve kost.

19 3. Kalattomansuo (kl. 4243 03, x = 6941,4, y = 4545,7) sijaitsee noin 15 km Ilomantsin keskustasta etelään ja sen länsiosaan johtaa metsäautotie. Suo rajoittuu moreenimäkiin. Moreenimäkien väliset suojuotit yhdistävät Kalattomansuon lännessä Syrjösuohon ja idässä Haukilamminsuohon. Suon pinta on 161-166 m mpy ja viettää pohjoisosassa pohjoiseen kohti Höyläpuroa. Keskiosista vedet virtaavat Kalatonlampeen, josta edelleen itään Haukipuroon. Suon eteläosassa B- linjaston alueella pinta viettää luoteisosassa luoteeseen ja kaakkoisosassa kaakkoon. Tutkimuspisteitä on 7,3 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 4,3 kpl / 10 ha (kuva 6). Taulukko 4. Kalattomansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 30 % avosuolla, 67 % rämeellä ja 3 % korvessa. Yleisimmät suotyypit ovat pohjoisosassa lyhytkorsi- ja rahkanevan ojikko ja eteläosassa lyhytkorsi- ja silmäkeneva. Muutoin suo on pääosin tupasvilla- ja isovarpurämeen ojikkoa. Reunaosilla vallitsevat sara-, korpi- ja kangasrämeet. Ojittamatonta aluetta on Kalatonlammen ympäristössä sekä suon eteläosassa. Ojitetulla alueella on 74 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 82 % rahkavaltaista ja 18 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 18 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 30 % ja varpuainesta sisältävien 3 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 54 %, S 28 % ja SC 18 %. Saravaltaiset

22 turpeet sijoittuvat pienelle alueelle Kalatonlammen eteläpuolelle, sekä paikoin suon pohjaosiin. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 6,0. Liekoja on vähän (1,4 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (2,4 %). Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Kalatonlammen ympäristössä on suon pohjalla pienellä alueella paksulti liejua ja järvimutaa. Myös pohjois- ja lounaisosissa on suon pohjalla ohut liejukerros (kuvat 7 ja 8).

2 3 Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteeet tutkimuspisteiltä A 1000+0 ja B 400+0. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,0 % ja ph-arvo 3,9. Turpeen vesipitoisuus on 91,8 % ja kuivatilavuuspaino 79 kg/m3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,3 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,4 MJ/kg (taulukko 5). Taulukko 5. Laboratoriomääritysten tuloksia Kalattomansuolta. Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suus ($) (kg/m 3 ) (%) Kuiva 50 % :n (%) (H) turve kost.

2 4 Taulukko 5. jatkoa. Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suns (%) (kg/m 3 ) ($) Kuiva 50 % :n ($) (H) turve kost. Polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus (0,7 m). Lisäksi kuivattamista vaikeuttaa suon keskiosassa oleva Kalatonlampi. Heikosti (H1-4) maatunutta rahkavaltaista turvetta on yli 1,5 m syvällä alueella 0,76 milj. suo-m3, josta Hl-3 -maatunutta 0,35 milj. suo-m3. 4. Haukilamminsuo, (kl. 4243 03, x = 6941,7, y = 4546,8) sijaitsee noin 11 km Ilomantsin keskustasta etelään. Suon länsireunaan johtaa metsäautotie ja itäosan poikki kulkee Haukivaaraan johtava autotie. Suo rajoittuu lännessä loivapiirteiseen moreenimaastoon ja osittain Kalattomansuohon. Muualla suota ympäröivät jyrkähköt moreenimäet. Suon pinta on 158-169 m mpy ja viettää eteläosassa etelään ja pohjoisosassa pohjoiseen. Suon itäosasta C-linjaston alueelta vedet valuvat etelään Haukipuroon. Tutkimuspisteitä on 5,9 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 3,0 kpl / 10 ha (kuva 9).

28 Taulukko 6. Haukilamminsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 17 % avosuolla, 78 % rämeellä ja 5 % korvessa. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpu- ja tupasvillarämeen ojikko. Ojittamattomat avosuoalueet lampien ympäristössä ovat lyhytkorsinevaa. Itäosat (C-linjasto) ovat pääosin sararämemuuttumaa ja reunaosat kangasräme- ja korpirämemuuttumaa. Ojitetulla alueella on 73 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 52 % rahkavaltaista ja 48 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 20 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 6 %. Yleisimmät turvelajit ovat SC 47 %, CS 36 % ja S 16 %. Saravaltaiset turpeet sijoittuvat suon pohjaosaan sekä C-linjaston alueelle suon itäosaan. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,7. Liekoja on keskimääräisesti (2,5 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,2 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Suon eteläosassa olevan Haukilammen ympäristössä on suon pohjalla yli 2 m paksu järvimuta- ja liejukerros. Myös pohjoisosan lampien ympäristössä on muutaman desimetrin paksuinen liejukerros (kuvat 10 ja 11). Polttoturvetuotannon estää A- ja B-linjaston alueilla suon mataluus ja lampien aiheuttamat kuivatusvaikeudet.

2 9 Suon itäosassa (C-linjasto) on pienellä alueella laadultaan kohtalaista polttoturvetta. Tuotantoa vaikeuttaa kuitenkin suhteellisen kookas puusto ja paikoin runsas liekoisuus. 5. Ruokosuo (kl. 4243 03, x = 6947,1, y = 4542,5) sijaitsee noin 9 km Ilomantsin keskustasta lounaaseen. Suon eteläosan poikki kulkee maantie ja keskiosan poikki rautatie. Suo rajoittuu moreenimäkiin. Suon pinta on 158-168 m mpy ja viettää pohjois- ja keskiosassa itään ja eteläosassa luoteeseen kohti Rajapuroa. Länsiosan (D-linjasto) pinta viettää itään. Tutkimuspisteitä on 5,1 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 7,1 kpl / 10 ha (kuva 12, liite 3). Tutkimuspisteistä on 2 % avosuolla, 86 % rämeellä, 4 % korvessa ja 8 % turvekankaalla. Suon eteläisimmät osat ovat ruohoturvekangasta, ruoho- ja heinäkorpimuuttumaa sekä sararämemuuttumaa. Keskiosan ojittamattomat alueet ovat tupasvillarämettä ja lyhytkorsinevarämettä ja ojitetut alueet isovarpu-, tupasvilla- ja sararämeen muuttumaa. Pohjoisosat ovat pääosin korpirämemuuttumaa. Suon länsiosan (D-linjasto) yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsinevaräme-, tupasvillaräme- ja isovarpurämemuuttuma. Ruokosuolla on vanha ojitus lukuunottamatta keskiosan pientä ojittamatonta aluetta. Ojitetulla alueella on 90 % tutkimuspisteistä.

32 Turpeesta on 64 % rahka-, 35 % sara- ja 1 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 43 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 18 % ja varpuainesta sisältävien 9 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 47 %, SC 35 % ja S 17 %. Turvekerrostumat ovat pääosin puuta sisältävää hyvin maatunutta sararahka- ja rahkasaraturvetta. Runsaimmin saraa sisältävät turvekerrostumat sijoittuvat suon eteläosaan.

3 3 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5, 8 % ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 6,0. Liekoja on keskimääräisesti (2,2 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,1 %). 14). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni (kuvat 13 ja Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteiltä A 800 ja A 1800. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,8 % ja ph-arvo 4, 6. Turpeen vesipitoisuus on 90,6 % ja kuivatilavuuspaino 87 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,6 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,6 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,25 % kuiva-aineesta. Keskiarvoa nostaa näytepisteen A 800 pohjaturpeen korkea rikkipitoisuus (taulukko 8). Turpeen laadun puolesta Ruokosuo soveltuu hyvin polttoturvetuotantoon. Tuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m syvää aluetta on yhteensä 134 ha. Tuotantoa haittaavia tekijöitä ovat pintakerroksen suurehko liekoisuus (3,4 % syvyysvälillä 0,1-1,0 m) sekä D- linjaston alueella paikoin paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros (keskimäärin 0,5 m). Lisäksi suo on kapea-altainen ja saarekkeinen, joten mahdolliset tuotantokentät jäävät pienialaisiksi. Turve sopii sekä jyrsin- että palaturpeeksi. Polttoturvetuotantoon soveltuvan alueen käyttökelpoisen turpeen määrä ja energiasisältö ovat : Syvyys- Pinta- Turvetta Kuiva- Energiasisältö alue ala milj. ainetta milj. GJ / milj. MWh (ha) suo-m3 10 3 t Kuivaturve 50 % kostea (tehollinen) yli 1,5 m 134 2,948 256 5,530/1,537 4,915/1,366

3 5 Taulukko 8. jatkoa 6. Kurkelansuo (kl. 4243 03, x = 6948,8, y = 4541,7) sijaitsee noin 12 km Ilomantsin keskustasta länsilounaaseen. Suon länsipuolella on autotie ja kaakkoisreunaa sivuaa metsäautotie. Muualla suota ympäröivät jyrkkäpiirteiset moreenimäet. Suon pinta on 162-174 m mpy ja viettää voimakkaasti koilliseen. Vedet laskevat pohjoiseen Kimiinpuroon ja edelleen Mustajokea myöten Ilomantsinjärveen. Tutkimuspisteitä on 10,2 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 5,6 kpl / 10 ha (kuva 15, liite 3). Taulukko 9. Kurkelansuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain.

3 6 KURKELANSUO, Ilomantsi k1.4243 03 Kuva 15. Kurkelansuon suokartta. Tutkimuspisteistä on 26 % avosuolla, 51 % rämeellä, 20 % korvessa ja 3 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsineva- ja saranevamuuttuma. Paikoin on myös sararämemuuttumaa ja suon itäosassa isovarpurämeen ojikkoa. Reunaosat ovat pääosin korpimuuttumaa ja korpirämemuuttumaa. Kurkelansuo on kokonaan ojitettu. Turpeesta on 49 % rahkavaltaista ja 51 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 28 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 14 % ja varpuainesta sisältävien 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat SC 51 % ja CS 45 %. Suon länsiosassa pintakerros on useinmiten saravaltainen. Itäosassa saraturpeet ovat suon pohjalla rahkavaltaisen pintakerroksen alla. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 6,1. Liekoja on keskimääräisesti (2,3 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (3,3 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni (kuva 16).

3 8 Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteeltä A 600+0. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,8 % ja ph arvo 4,2. Turpeen vesipitoisuus on 92,1 % ja kuivatilavuuspaino 74 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,6 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,6 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,30 % kuiva-aineesta. Turvekerrostuma on ojituksesta huolimatta paikoitellen vetinen, joten se tulee kuivatuksen aikana vielä painumaan (kuva 17). Rikkipitoisuuden keskiarvoa nostaa pohjaosan suuri rikkipitoisuus. Pintaosassa arvot ovat selvästi alle 0,3 % :n. Tuhkapitoisuudet ovat turvelajiin nähden alhaiset lukuunottamatta pohjaosaa sekä aivan suon pintaa (taulukko 10). Kuiva-aine kg/m3 Kuva 17. Kurkelansuon A-selkälinjan kuiva-aineprofiili.

Kurkelansuon 43 hain suuruinen yli 1,5 m syvä alue soveltuu polttoturvetuotantoon. Turve soveltuu sekä jyrsin- että palaturpeeksi. 3 9 Polttoturvetuotantoon soveltuvan alueen käyttökelpoisen turpeen määrä ja energiasisältö ovat : Syvyys- Pinta- Turvetta Kuiva- Energiasisältö alue ala milj. ainetta milj. GJ / milj. MWh (ha) suo-m 3 10 3 t Kuivaturve 50 % kostea (tehollinen)

4 0 7. Hullarinsuo (kl. 4244 01, 4243 03, x = 6950,2, y = 4543,0) sijaitsee noin 14 km Ilomantsin keskustasta länsilounaaseen. Suon eteläosaa sivuaa rautatie ja keskiosaan johtaa metsäautotie. Idässä suo rajoittuu Mustajokeen, pohjoisessa Kimiinpuroon ja muualla moreenimäkiin. Suon pinta on 145-155 m mpy ja viettää koilliseen. Vedet laskevat Kimiinpohjan ja Mustajoen kautta Ilomantsinjärveen. Tutkimuspisteitä on 4,5 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 6,8 kpl / 10 ha (kuva 18, liite 3). Kuva 18. Hullarinsuon suokartta.

43 Taulukko 11. Hullarinsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 13 % avosuolla, 75 % rämeellä, 4 % korvessa, 5 % turvekankaalla, 2 % karhunsammalmuuttumalla ja 1 % palaturpeennostoalueella. Yleisimmät suotyypit ovat saranevamuuttuma ja sararämemuuttuma. Reunoilla on lisäksi korpia ja turvekankaita. Hullarinsuo on ojitettu lukuunottamatta pieniä alueita suon pohoisosassa. Ojitetulla alueella on 94 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 41 % rahka-, 58 % sara- ja 1 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 30 % tupasvillan jäännöksiä sisältävien 10 % ja varpuainesta sisältävien 3 %. Yleisimmät turvelajit ovat SC 58 %, CS 34 % ja S 7 %. Turvekerrostumat ovat valtaosin saravaltaisia. Rahkaisimmat alueet ovat suon etelä- ja länsiosassa. Turpeessa on yleisesti puuta ja järviruokoa lisätekijänä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,6. Liekoja on keskimääräisesti (2,6 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,4 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni. Suon pohjoisja koillisosassa Kimiinpohjan ja Mustajoen läheisyydessä on suon pohjalla muutaman desimetrin paksuinen liejukerros (kuvat 19 ja 20). Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteiltä A 600+0 ja A 1800+0. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,8 % ja ph-arvo 4,6. Turpeen vesipitoisuus on 91,0 % ja kuivatilavuuspaino 82 kg/m 3. Kuivan turpeen teho]linen lämpöarvo on keskimäärin 22,0 MJ/kg ja 50 % :n

4 4 käyttökosteudessa 9,8 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,30 % kuiva-aineesta. Näytepisteellä A 600 tuhkapitoisuudet ovat turvelajiin nähden aika alhaiset ja rikkipitoisuus on alle 0,3 %. Sen sijaan näytepisteellä A 1800 rikkipitoisuus on suon pintaosaa lukuunottamatta yli 0,3 %. Myös tuhkapitoisuus on suurempi kuin näytepisteellä A 600 (taulukko 12). Kuva 21. Hullarinsuon kuiva-aineprofiili A-selkälinjalta.

4 6 Hullarinsuo soveltuu osittain polttoturvetuotantoon. Suon koillis- ja itäosat on rajattu pois soveltuvasta alueesta kuivatusvaikeuksien vuoksi (kuva 22). Tuotantoon soveltuvaa aluetta on yhteensä 215 ha. Suon pintaosan korkea liekoisuus ja paikoin suuri rikkipitoisuus ovat turvetuotantoa haittaavia tekijöitä. Turve soveltuu parhaiten jyrsinturpeeksi. Polttoturvetuotantoon soveltuvan alueen käyttökelpoisen turpeen määrä ja energiasisältö ovat : Syvyys- Pinta- Turvetta Kuiva- Energiasisältö alue ala milj. ainetta milj. GJ / milj. MWh (ha) suo-m 3 10 3 t Kuivaturve 50 % kostea (tehollinen) Yli 1,5 215 4,945 405 8,910/2,477 7,938/2,207 Taulukko 12. Laboratoriomääritysten tuloksia Hullarinsuolta. Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suns ($) (kg/m3 ) (%) Kuiva 50 % :n (%) (H) turve kost.

4 7 Taulukko 12. jatkuu 8. Hukkasuo, (kl. 4243 03, x = 6948,5 y = 4544,8) sijaitsee noin 6 km Ilomantsin keskustasta lounaaseen. Suon eteläreunaa sivuaa maantie ja luoteisosan poikki kulkee rautatie. Idässä suo rajoittuu Mustajokeen ja muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Pohjoisessa suo jatkuu Hullarinsuona. Mustajokea. Suon pinta on 145-150 m mpy ja viettää koilliseen kohti Tutkimuspisteitä on 5,1 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 3,6 kpl / 10 ha (kuva 23).

49 Taulukko 13. Hukkasuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 15 % avosuolla, 73 % rämeellä, 2 % korvessa, 9 % turvekankaalla ja 1 % karhunsammalmuuttumalla. Yleisimmät suotyypit ovat sararämeojikko ja -muuttuma. Suon itäosan avosuoalueet ovat pääasiassa saranevaojikkoa. Hukkasuo on lähes kokonaan ojitettu. Ojitetulla alueella on 88 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 52 % rahkavaltaista ja 48 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 43 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 10 % ja varpuainesta sisältävien 8 %. Yleisimmät turvelajit ovat SC 48 %, CS 45 % ja S 7 %. Turvekerrostumat ovat runsaasti puuta sisältävää sararahka- ja rahkasaraturvetta. Saravaltaisimmat turpeet sijoittuvat suon pohjoisosiin. Myös järviruokoa on turpeessa yleisesti lisätekijänä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,7. Liekoja on keskimääräisesti (2,5 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,7 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni (kuva 24). Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteeltä A 1400+0. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 4,3 % ja ph-arvo 4,8. Turpeen vesipitoisuus on 89,8 % ja kuivatilavuuspaino 89 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 22,1 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,9 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,31 % kuiva-aineesta. Rikkipitoisuuden keskiarvoa nostaa pohjaturpeen suuri rikkipitoisuus. Suon pintaosassa rikkipitoisuus jää alle 0,3 % :n.

52 Tuhkapitoisuudet ovat korkeat pohjaturpeessa ja aivan suon pintaosassa. Muuten tuhkapitoisuus on turvelajille tyypillinen (taulukko 14). Hukkasuon yli 1,5 m syvästä alueesta osa sopii poittoturvetuotantoon (45 ha). Yli 1,5 m syvän alueen itäosat on rajattu kuivatusvaikeuksien vuoksi pois tuotantoon soveltuvasta alueesta (kuva 26). Tuotantoa haittaa suon pintaosassa liekojen suuri määrä ja pohjaosassa korkea rikkipitoisuus. Turve soveltuu parhaiten jyrsinturpeeksi. Varsinkin suon pintaosa on usein heikosti maatunutta saraturvetta. Polttoturvetuotantoon soveltuvan alueen käyttökelpoisen turpeen määrä ja energiasisältö ovat : Syvyys- Pinta- Turvetta Kuiva- Energiasisältö alue ala milj. ainetta milj. GJ / milj. MWh (ha) suo-m3 10 3 t Kuivaturve 50 % kostea (tehollinen) Yli 1,5 45 0,900 80 1,768/0,492 1,584/0,440 Taulukko 14. Laboratoriomääritysten tuloksia Hukkasuolta. Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suus (%) (kg/m 3 ) (%) Kuiva 50 % :n ($) (H) turve kost.

5 3 9. Pitkäsuo (kl. 4243 03, x = 6946,6, y = 4545,9) sijaitsee noin 6 km Ilomantsin keskustasta etelälounaaseen. Suon pohjoisosan poikki kulkee autotie. Luoteessa Pitkäsuo rajoittuu maantiehen, koillisessa Pertunpuroon ja lounaassa Alajokeen. Muualla suon ympäristö on jyrkkäpiirteistä moreenimaastoa. Suon pinta on 147-153 m mpy ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat Pohjoisosasta Mustajokeen ja eteläosasta Alajokeen, joka pohjoisempana yhtyy Mustajokeen. Tutkimuspisteitä on 4,7 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 3,1 kpl / 10 ha (kuva 26). Taulukko 15. Pitkäsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Turpeesta on 88 % rahkavaltaista ja 12 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 16 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävien 14 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 82 % ja SC 12 %. Turve on valtaosin hyvin maatunutta sararahkaturvetta. Turpeessa on suoleväkköä ja pohjaosassa myös kortetta yleisesti lisätekijänä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 6,1. Liekoja on runsaasti (3,2 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,1-0,5 m (4,3 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni (kuva 27). Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteeltä A 400. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,8 % ja ph-arvo 4,2. Turpeen vesipitoisuus on 90,2 % ja kuivatilavuuspaino 95 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo

5 5 on keskimäärin 21,2 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,4 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,25 % kuiva-aineesta. Kuiva-ainepitoisuudet ovat suhteellisen korkeat lukuun ottamatta 1-1,5 m :n syvyydessä olevaa vetistä kerrosta jossa kuivatilavuuspainot jäävät alle 70 kg/m 3. Tuhka- ja rikkipitoisuudet ovat alhaiset kasvaen kuitenkin suon pohjaa kohti (taulukko 16).

56 Pitkäsuon pohjoisosan yli 1,5 m syvä 55 ha :n alue soveltuu polttoturvetuotantoon. soveltuu sekä pala- että jyrsinturpeeksi. Tuotantoa vaikeuttaa runsas liekoisuus. Turve Polttoturvetuotantoon soveltuvan alueen käyttökelpoisen turpeen määrä ja energiasisältö ovat : Syvyys- Pinta- Turvetta Kuiva- Energiasisältö alue ala milj. ainetta milj. GJ / milj. MWh (ha) suo-m3 10 3 t Kuivaturve 50 % kostea (tehollinen)

57 10. Mustanjoensuo (kl. 4243 03, x = 6948,4, y = 4546,0) sijaitsee noin 5 km Ilomantsin keskustasta lounaaseen. Ilomantsista Joensuuhun johtava maantie jakaa suon kahteen osaan. Pohjoisessa suo rajoittuu rautatiehen, lännessä Mustajokeen ja koillisessa Riihijokeen. Muualla suota ympäröivät moreenimäet. Suon pinta on 145-152 m mpy ja viettää luoteeseen kohti Mustajokea. Vedet laskevat koillisosasta itään Riihijokeen ja lounaisosasta lounaaseen Pertunpuroon. Tutkimuspisteitä on 4,5 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 3,2 kpl / 10 ha (kuva 28). Taulukko 17. Mustanj oensuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 6 % avosuolla, 87 % rämeellä ja 7 % korvessa. Yleisimmät suotyypit ovat tupasvilla- ja isovarpurämeen ojikko. Ravinteisilla reunaosilla on korpia ja sararämettä. Mustanjoensuo on ojitettu lukuunottamatta suon koillisosaa. Ojitetulla alueella on 82 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 53 % rahkavaltaista ja 47 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 27 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 6 %. Yleisimmät turvelajit ovat SC 47 %, CS 38 % ja S 14 %. Saravaltaiset turpeet sijoittuvat pääosin suon pohjaosiin. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,7. Liekoja on keskimääräisesti (2,6 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,4 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni (kuva 29).

60 Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteiltä A 600 ja A 1200. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,1 % ja ph-arvo 4,6. Turpeen vesipitoisuus on 91,5 % ja kuivatilavuuspaino 81 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,3 MJ/kg ja 50 % :n käyttökosteudessa 9,4 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,23 % kuiva-aineesta (taulukko 18). Mustanjoensuon polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus ja kuivatusvaikeudet. Länsipuolella oleva Mustajoki ja itäpuolella oleva Riihijoki vaikeuttavat suon pohjaosan kuivattamista. Pintaturve (0,66 milj. suo-m3, josta puolet H1-3 maatunutta) on suurelta osin silmäketurvetta ja sisältää runsaasti tupasvillaa. Heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros soveltuu lähinnä kuiviketurpeeksi tai maanparannusaineeksi. Taulukko 18. Laboratoriomääritysten tuloksia Mustanjoensuolta. Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suns (%) (kg/m 3 ) (%) Kuiva 50 % :n (%) (H) turve kost.

6 1 Taulukko 18. jatkuu Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpöarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suns ($) (kg/m 3 ) (%) Kuiva 50 % :n (%) (H) turve kost. 11. Sortosuo (kl. 4244 04, x = 6951,7, y = 4551,3) sijaitsee noin 4 km Ilomantsin keskustasta itään. Suon länsireunaa sivuaa autotie ja eteläosaan johtaa metsäautotie. Etelässä suo rajoittuu harjuun ja idässä paikoin Isoon Hiislampeen. Muualla suo rajoittuu

6 3 moreenimäkiin. Pienet lammet ja moreenimäet tekevät suoalueen rikkonaiseksi. Pohjoisosastaan Sortosuo on yhteydessä Suokonsuohon. Suon pinta on 147-158 m mpy ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat pohjoiseen Isosuokkoon ja lampien kautta Nuorajärveen. Lounaisosasta vedet virtaavat länteen Hepopuroon ja edelleen Ilomantsinjärveen. Tutkimuspisteitä on 5,5 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 6,8 kpl / 10 ha (kuva 30). Taulukko 19. Sortosuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 18 % avosuolla, 75 % rämeellä, 2 % korvessa, 4 % turvekankaalla ja 1 % karhunsammalmuuttumalla. Keskiosan yleisimmät suotyypit ovat sara-, tupasvilla- ja lyhytkorsinevaräme sekä neva-alueilla lyhytkorsi- ja saraneva. Ravinteisilla etelä- ja kaakkoisosilla vallitsevat sararämemuuttumat ja ruohoturvekankaat. Lounais- ja reunaosat ovat pääosin isovarpu-, korpi- ja tupasvillarämeen ojikkoa. Sortosuo on etelä- ja reunaosistaan ojitettu. Ojitetulla alueella on 60 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 57 % rahkavaltaista ja 43 % saravaltaista. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 25 %, tupasvillan jäännöksiä sisältävien 15 % ja varpuainesta sisältävien 4 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 42 %, SC 40 % ja S 15 %. Saravaltaiset turpeet sijoittuvat pääasiassa suon etelä- ja kaakkoisosiin. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,6.

66 Liekoja on vähän (1,5 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (2,6 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hieta ja moreeni (kuvat 31, 32 ja 33). Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteiltä A 1200+0 ja B 800. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,9 % ja ph-arvo 4,3. Turpeen vesipitoisuus on 91,4 % ja kuivatilavuuspaino 81 kg/m3. Kuivan turpeen tehollinen lämpäarvo on keskimäärin 21,2 MJ/kg ja 50 % :n käyttäkosteudessa 9,4 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,54 % kuiva-aineesta. Kuva 33. Sortosuon maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.

67 Näytepisteeltä B 800 tehdyt rikkimääritykset osoittavat pitoisuuksien varsinkin pohjaturpeessa olevan suuria. Tuhkapitoisuudet ovat turvelajiin nähden tyypillisiä (taulukko 20). A-linjaston alueella polttoturvetuotannon estää liian paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros (0,6 m) ja pohjaosan kuivatusvaikeudet. B-linjaston alueella rikkipitoisuus (0,54 %) ylittää koko turvekerrostumassa Turveteollisuusliiton antaman 0,3 % :n ohjearvon. C- ja D-linjastojen alueilla on paikoin laadultaan polttoturpeeksi soveltuvaa turvetta. Rikkimäärityksiä tulisi kuitenkin tehdä lisää ennen alueiden käyttäänottoa. Lisäksi C- linjastolla tuotantoa haittaavana tekijänä on heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus. Kuva 3 4. Sortosuon kuiva-aineprofiili A-selkälinjalta.

6 9 Taulukko 20. jatkuu Syvyys Turve- Maatu- ph Vesi- Kuiva- Tuhka- Tehollinen lämpäarvo Rikki- (cm) laji nei- pit. ainetta pit. (MJ/kg) pit. suns (%) (kg/m 3 ) (%) Kuiva 50 % :n ($) (H) turve kost. 12. Suokonsuo(kl. 4244 04, x = 6954,1 y = 4551,2) sijaitsee noin 4 km Ilomantsin keskustasta koilliseen Hattuvaaraan johtavan tien itäpuolella. Suo rajoittuu etelässä Sortosuohon ja lännessä maantiehen sekä osittain peltoihin. Muualla suo rajoittuu lukuisiin lammikoihin ja moreenimäkiin. MyÄs suolla on lampia ja moreenisaarekkeita. Suon pinta on 147-152 m mpy ja viettää loivasti itään kohti Iso-Suokkoa. Tutkimuspisteitä on 5,9 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 3,5 kpl / 10 ha (kuva 35).

7 1 Taulukko 21. Suokonsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 25 % avosuolla, 70 % rämeellä, 4 % korvessa ja 1 % turvekankaalla. Yleisimmät suotyypit ovat A- ja B- linjastojen keskiosissa silmäkeneva, joka reunoja kohti vaihettuu lyhytkorsinevaksi ja lyhytkorsinevarämeeksi. Suon etelä- ja reunaosissa vallitsevat isovarpu- ja tupasvillarämeen ojikot. Ojitetulla alueella on 53 % tutkimuspisteistä. Ojittamattomia alueita on suon länsi- ja eteläosissa. Turpeesta on 69 % rahkavaltaista ja 31 % saravaltaista. Puun jäännäksiä sisältävien turpeiden osuus on 14 %, tupasvillan jäännäksiä sisältävien 20 % ja varpuainesta sisältävien 8 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 46 %, SC 31 % ja S 23 %. Suon pohjoisja itäosan turvekerrostumat ovat pääosin rahkavaltaisia. Eteläosassa on pintakerroksen vallitseva turvelaji tupasvillarahka, jonka alla vuorottelevat suoleväkkää sisältävät sararahka- ja rahkasarakerrokset. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,7. Liekoja on erittäin vähän (0,5 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (0,9 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka (kuvat 36 ja 37). Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteiltä A 1300, B 500 ja C 400. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,5 % ja ph-arvo 4,7. Turpeen vesipitoisuus on 93,8 % ja kuivatilavuuspaino 59 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpäarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg ja 50 % :n

7 2 käyttäkosteudessa 9,1 MJ/kg. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,22 % kuiva-aineesta (taulukko 22). Vesipitoisuudet ovat suuria ja kuivatilavuuspainot alhaisia koko turvekerrostumassa (kuva 38). Kuva 36. Suokonsuon maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.

7 4 Kuva 38. Suokonsuon A-selkälinjan kuiva-aineprofiili. Polttoturvetuotannon estävät kuivatusvaikkeudet ja heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturpeen paksuus (keskimäärin 0,7 m). Varsinkin suon pohjoisosassa heikosti maatunut pintakerros on paksu ja myäs pohjakerroksessa on heikosti maatuneita rahkavaltaisia turvekerroksia. Pintakerros on valtaosin vetistä silmäketurvetta, jossa on saraa ja tupasvillaa, joten se sopii lähinnä kuiviketurpeeksi tai maanparannusaineeksi. Heikosti maatunutta turvetta on yhteensä 1,58 milj. suo-m3, josta H1-3 maatunutta noin puolet.

77 Taulukko 22. jatkuu 13. PÄtÄnvaara (kl. 4244 01, x = 6953, 7, y = 4549,5) sijaitsee noin 2 km Ilomantsin keskustasta koilliseen. Suo rajoittuu idässä peltoon ja muualla moreenimäkiin. Kaakossa autotie erottaa PÄtÄnvaaran Suokonsuosta. Suon pinta on 148-152 m mpy ja viettää koilliseen. Vedet laskevat Kurenjokeen ja edelleen Ilomantsinjärveen. Tutkimuspisteitä on 5,7 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 8,7 kpl / 10 ha (kuva 39). Taulukko 23. PÄtÄnvaaran pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Syvyysalue Pintaala (ha) 1) Pintak. Hl-4 S-t Keskisyvyys (m) Turvemäärä (milj.suo-m3) 2) H1-10 C-t H5-10 S-t Yht. H1-10 1) Pintak. H1-4 S-t 2) H1-10 C-t H5-10 S-t Yht. H1-10 Koko suo 70 0,4 1,5 1,9 0,25 1,06 1,31 Yli 1,0 m 60 0,4 1,7 2,1 0,24 1,00 1,24 Yli 1,5 m 44 0,5 1,9 2,4 0,22 0,83 1,05 Yli 2,0 m 31 0,4 2,3 2,7 0,14 0,68 0,82 1) Heikosti maatunut pintarahkaturve. 2) Polttoturpeeksi soveltuva turve. Tutkimuspisteistä on 2 % avosuolla, 80 % rämeellä, 3 % korvessa, 12 % turvekankaalla ja 3 % pellolla. Yleisimmät suotyypit ovat länsiosassa sararämeojikko ja itäosassa isovarpurämemuuttuma.

7 9 Itäosassa on paikoin myäs mustikkaturvekangasta. PÄtÄnvaara on kokonaan ojitettu. Turpeesta on 86 % rahkavaltaista ja 14 % saravaltaista. Puun jäännäksiä sisältävien turpeiden osuus on 57 %, tupasvillan jäännäksiä sisältävien 14 % ja varpuainesta sisältävien 7 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 64 %, S 22 % ja SC 14 %. Turvekerrostumat ovat pääosin puuta sisältävää rahkaturvetta tai sararahkaturvetta. Suon itäosassa on paikoin myäs rahkasaraturvetta. PUTONVRRRR ILOMRNTSI.R-SELKOLINJA M FY MRRTUNEISUUS Kuva 40. PÄtÄnvaaran maatuneisuus- ja turvelajiprofiili.

8 0 Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,9. Liekoja on keskimääräisesti (2,7 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,5 %). 40). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, hieta ja moreeni (kuva PÄtÄnvaaran polttoturvetuotannon estää liian paksu heikosti maatunut rahkavaltainen pintakerros. Lisäksi liekoisuus on paikoin runsasta. Suon itäosassa on pieniä turpeen laadun puolesta polttoturvetuotantoon sopivia alueita. Moreenisaarekkeet ja suuri liekojen määrä haittaavat turvetuotantoa näilläkin alueilla. 14. Papinlamminsuo (kl. 4244 01,04, x = 6955,2, y = 4549,4) sijaitsee noin 5 km Ilomantsin keskustasta pohjoiskoilliseen. Suon pohjoispuolella on metsäautotie. Etelässä suo rajoittuu Kurenjokeen ja muualla moreenimäkiin. Suon pinta on 145-148 m mpy ja viettää lounaaseen kohti Kurenjokea. Luoteisosasta vedet laskevat luoteeseen Pitkälahteen ja edelleen Kätkäjärveen. Tutkimuspisteitä on 5,5 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 6,1 kpl /10 ha (kuva 41). Taulukko 24. Papinlamminsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain.

8 1 Tutkimuspisteistä on 14 % avosuolla, 83 % rämeellä ja 3 korvessa. Yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsinevaräme, tupasvillaräme ja isovarpuräme. Papinlamminsuo on ojitettu ainoastaan pohjoisreunastaan. Ojitetulla alueella on 5 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 87 % rahka-, 11 % sara- ja 2 % ruskosammalvaltaista. Puun jäännäksiä sisältävien turpeiden osuus on 16 %, tupasvillan jäännäksiä sisältävien 23 % ja varpuainesta sisältävien 1%. Yleisimmät turvelajit ovat CS 70 %, S 17 % ja SC 11 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,9. Liekoja on keskimääräisesti (2,0 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,8 %). Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni. Kurenjoen lähistässä on suon pohjalla noin puolen metrin paksuinen liejukerros (kuva 42). PAPINLAMMINSUO, Ilomantsi k1.4244 01,04 Kuva 41. Papinlamminsuon suokartta.

8 2 Laboratoriomäärityksiä varten on otettu tilavuustarkat näytteet tutkimuspisteeltä A 300. Näytteiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 2,3 % ja ph-arvo 4,2. Turpeen vesipitoisuus on 91,7 % ja kuivatilavuuspaino 81 kg/m3. Kuivan turpeen tehollinen lämpäarvo on keskimäärin 21,1 MJ/kg ja 50 % :n käyttäkosteudessa 9,3 MJ/kg (taulukko 25). Papinlamminsuon polttoturvetuotannon estää heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen paksuus (0,6 m) ja pohjaosan kuivatusvaikeudet. Lisäksi pohjaturpeessa on paikoin polttoturpeiden välissä heikosti maatuneita rahkavaltaisia turvekerroksia. Runsaasti tupasvillaa sisältävä pintaturve soveltuu lähinnä kuiviketurpeeksi tai maanparannusaineeksi. Heikosti maatuneen turpeen kokonaismäärä yli 1,5 m syvällä alueella on 0,35 milj. suoma, josta H1-3 maatunutta 0,22 milj. suo-m3.

8 3 15. Ahvenlamminsuo (kl. 4244 01, x = 6956,3, y = 4549,6) sijaitsee noin 5 km Ilomantsin keskustasta pohjoiskoilliseen Pitkälahteen johtavan tien kaakkoispuolella. Suo rajoittuu kaakossa Ahvenlampeen ja muualla moreenimäkiin.

8 4 Suon pinta on 146-151 m mpy ja viettää länteen. Vedet laskevat Pitkälahteen, mistä edelleen Kätkäjärveen. Tutkimuspisteitä on 7,8 kpl / 10 ha ja syvyystutkimuspisteitä 6,5 kpl / 10 ha (kuva 43). Taulukko 26. Ahvenlamminsuon pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät syvyysalueittain. Tutkimuspisteistä on 17 % avosuolla, 80 % rämeellä ja 3 % korvessa. Yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosassa silmäkeneva, joka reunoillepäin vaihettuu lyhytkorsineva-, tupasvilla- ja isovarpurämeeksi. Pohjoisosassa on myäs sararämettä. Ahvenlamminsuo on ojitettu ainoastaan eteläreunastaan. Ojitetulla alueella on 15 % tutkimuspisteistä. Turpeesta on 66 % rahkavaltaista ja 34 % saravaltaista. Puun jäännäksiä sisältävien turpeiden osuus on 23 %, tupasvillan jäännäksiä sisältävien 17 % ja varpuainesta sisältävien 3 %. Yleisimmät turvelajit ovat CS 57 %, SC 33 % ja S 10 %. Tupasvillaa sisältävän pintarahkaturpeen alla vuorottelevat rahka- ja saravaltaisen turpeen kerrokset. Runsaimmin saraa sisältävät turpeet sijoittuvat pääosin suon pohjoisosiin. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4 ja polttoturpeeksi soveltuvan osan 5,8. Liekoja on keskimääräisesti (2,2 %). Runsaimmin liekoja on syvyysvälillä 0,6-1,0 m (4,4 %).