Turvetutkimusraportti 441

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat Osa 4 Abstract: The Peatlands and Peat Resources of Juuka, Eastern Finland, Part 4 Heikki Meriluoto

2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 441 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 441 Heikki Meriluoto JUUASSA TUTKITUT SUOT ja NIIDEN TURVEVARAT Osa 4 Abstract: The Peatlands and Peat Resources of Juuka, Eastern Finland Part 4 Espoo 2013

3 Meriluoto, Heikki Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 441, 77 sivua, 33 kuvaa, 1 taulukko ja 5 liitettä. Geologian tutkimuskeskus tutki vuosina Juuassa 30 suota, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha. Soilta määritettiin suon pinnan korkeus, suotyyppi, turvelaji, turpeen maatuneisuus, liekoisuus ja pohjamaalaji. Laboratoriomäärityksiä varten otettiin 674 näytettä, joista määritettiin yleisesti tuhka-, vesi-, rikki-, hiili- ja typpipitoisuus sekä tiheys ja lämpöarvo. Pinta-alalla painotettuna tutkittujen soiden suotyyppihavainnoista on 54 % rämeitä, 26 % turvekankaita, 9 % korpia, 6 % avosoita ja 5 % suopeltoja. Suotyyppihavainnoista 15 % sijaitsee ojittamattomilla alueilla. Tutkittujen soiden turpeista rahkavaltaisia on 64 % ja saravaltaisia 36 %. Turvekerrostumien keskimaatuneisuus (H 1-10 ) on 5,1. Tässä raportissa tutkittujen soiden keskisyvyys on 1,3 m ja kokonaisturvemäärä 27,0 milj. suom 3. Tutkitusta suoalasta yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 672 ha, jonka kokonaisturvemäärä on noin 17,0 milj. suo-m 3. Turvekerrostumien kuiva-ainemäärällä painotettu tuhkapitoisuus on keskimäärin 3,6 %, turpeen kuiva-ainepitoisuus 90 kg/suo-m 3, tehollinen lämpöarvo 20,9 MJ/kg, hiilipitoisuus 53,3 %, typpipitoisuus 1,69 % ja rikkipitoisuus 0,39 % turpeen kuivapainosta. Tutkituista soista energiaturvetuotantoon soveltuvia alueita löytyi 24 suolta yhteensä 737 ha. Tämä on 36 % tutkitusta kokonaissuoalasta. Soiden yhteenlaskettu käyttökelpoinen energiaturvemäärä on noin 12,8 milj. suo-m 3 eli 1,15 milj. tonnia kuiva-aineena. Soiden energiasisältö (50 %:n käyttökosteudessa) on vastaavasti 21,0 milj. GJ eli noin 5,8 TWh. Vaalean rahkaturpeen (ympäristöturpeen) tuotantoon soveltuvia alueita löytyi yhdeksältä suolta yhteensä 133 ha ja niiden käyttökelpoiset vaaleat rahkaturvevarat ovat noin 1,28 milj. suo-m 3. Asiasanat (Geosanasto, GTK): turve-esiintymät, suot, turve, polttoturve, ympäristöturve, varat, Juuka Heikki Meriluoto Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO Sähköposti: heikki.meriluoto@gtk.fi ISBN (nid.) ISBN (PDF) ISSN

4 Meriluoto, Heikki Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4 The Peatlands and Peat Resources of Juuka, Eastern Finland. Part 4. Geologian tutkimuskeskus Geological Survey of Finland, Turvetutkimusraportti 441 Report of Peat Investigation 441, 77 pages, 33 figures, 1 table and 5 appendices. Abstract: The Geological Survey of Finland studied 30 peatlands (total ha) in Juuka municipality in Elevation, site type, peat type and its decomposition degree, snag content and subsoil type were determined and recorded in the field. A total of 674 samples were analysed for ash-, water-, sulphur-, carbon- and nitrogen content and also dry bulk density and net calorific value. The most common peatland types were pine bogs (54 %), drained peatland forest types (26 %), spruce mires (9 %), open fens (6 %) and cultivated peat soils (5 %). The proportion of undrained peatlands was 15 %. The distribution of Sphagnum and Carex dominated peat was 64 and 36 %, respectively. The mean degree of peat humification (H 1-10 ) was 5.1. The mean depth of studied peatlands was 1.3 m and the total storage of peat approximately 27.0 million m 3 in situ. The studied area deeper than 1.5 m covers 672 hectares and contains about 17.0 million m 3 of peat in situ. The peat volume weighted average ash content of peat was 3.6 % of dry weight, the dry bulk density 90 kg/m 3 in situ, the effective calorific value of dry peat 20.9 MJ/kg, the carbon concentration 53.3 %, the nitrogen concentration 1.69 % and the sulphur concentration 0.39 % of dry weight. Altogether, 24 peatlands covering 737 hectares were evaluated to be suitable for fuel peat production. This is about 36 % of the studied total peatland area. The available amount of fuel peat is about 12.8 million m 3 in situ or 1.15 million tons of dry weight. The energy content is 21.0 milj. GJ or 5.8 TWh at 50% moisture content. Nine (9) peatlands were found suitable for horticultural peat production (poorly humified Sphagnum-peat). The area and peat quantity of these areas is 133 hectares and 1.28 million m 3 in situ. Keywords (GeoRef Thesaurus, AGI): peat deposits, mires, peat, fuel peat, environmental peat, reserves, Juuka Heikki Meriluoto Geological Survey of Finland P.O. Box 1237 FI KUOPIO Finland heikki.meriluoto@gtk.fi

5

6 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT...10 Kenttätutkimukset...10 Laboratoriomääritykset...10 Aineiston käsittely ja tulokset...11 SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON...14 TUTKITUT SUOT Kiimasuo Kiiskisensuo Suurisuo Kelosuo Otrasuo Sorjolansuo Sara-ahonsuo Rantasuo Tienpäänalussuo Nevalansuo Tetrisuo Joutensuo Soidinsuo Suurisuo-Rahkasuo Taka-Otrasuo Otrasuo Löksänsuo Murtosuot Kantelesuo Viklasuo Suurisuo Rämesuo Puntarinperus Tuhkasuo Koveronsuo-Kaisakkosuo Talvisuo Ruukkisuo Alasuo Rajasuo-Sammakkosuo Sammalsuo-Rajasuo...70 TULOSTEN TARKASTELU...72 Suot ja niiden turvekerrostumat...72 Laboratoriomääritysten tulokset...72 Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotantoon...72 Soidensuojelu...73 Yhteenveto Juuassa vuosina tutkituista soista...73 KIITOKSET...76 KIRJALLISUUS...76 LIITTEET

7

8 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4 JOHDANTO Juuan turvetutkimukset liittyvät osana Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) tehtävänä olevaan valtakunnan turvevarojen kokonaisinventointiin. Turvetutkimusten tarkoituksena on etsiä energia- ja ympäristöturvetuotantoon soveltuvia soita. Tutkimuksissa huomioidaan myös turpeen ja soiden muut käyttömahdollisuudet. Tutkimustulokset palvelevat turvetuottajia ja turpeen käyttäjiä antaen tietoa soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi maa- ja metsätalouteen sekä soiden suojelu- ja virkistyskäyttöön. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Juuan turvevaroja aiemmin vuosina 1986 (Saarelainen 1988), (Leino 2010) ja (Leino 2012). Tässä raportissa olevat 30 suota on tutkittu vuosina ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha (kuva 1). Soiden sijainti vesistöalueilla perustuu Ekholm (1993) luokitteluun. Juuan kunta sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnan metsätieteellinen suoala on ha (Tomppo ym. 1998) eli noin 35 % kunnan metsätalousmaasta. Juuan kunnan maapinta-alasta yli 20 hehtaarin kokoisia soita on 166 kpl, yhteensä ha (Virtanen ym. 2003). Juuan kunnan alueelta aikaisemmin julkaistujen kolmen turveraportin (Saarelainen 1988, Leino 2010 ja Leino 2012) tutkittujen soiden pinta-ala on yhteensä ha. Juuan tutkittujen soiden kokonaispinta-ala ( ha) on täten noin 80 % yli 20 ha:n soiden pinta-alasta. Juuasta noin 120 km:n kuljetusmatkan sisällä olevia merkittäviä energiaturpeen käyttäjiä ovat Fortumin Joensuun ja Lapinlahden voimalaitokset, Vapon Lieksan ja Sotkamon voimalaitokset sekä Kuopion Energian ja Powerflute-Savon Sellun voimalaitokset Kuopiossa. Tässä raportissa julkaistaan yleiskuvaus jokaisesta tutkitusta suosta, turvemääristä ja soiden soveltuvuudesta turvetuotantoon. Tämä sekä aikaisemmin julkaistut turvetutkimusraportit ovat luettavissa GTK:n internet-sivuilla ( sekä tilattavissa ilmaiseksi GTK:n verkkokaupasta ( Geologian tutkimuskeskuksen turveinventoinnin kehittäminen ja maksullisuus -raportin (KTM, Energiaosasto 1990) mukaisesti yksityiskohtaisia tutkimustuloksia ei julkaista, vaan niitä voi tilata GTK:n yksiköistä. Yksityiskohtaiset suoselosteet sisältävät mm. erilaisia suokarttoja, turvekerrostuman poikkileikkauskuvia sekä tarkempia tietoja turpeen laadusta, määrästä ja laboratorioanalyysien tuloksista. 7

9 Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 441, 2013 Heikki Meriluoto Juuka Juuka Pielinen km Geologian tutkimuskeskus 2013 Pohjakartta Maanmittauslaitos ja Hallinnon tietotekniikkakeskus Kuva 1. Juuassa tutkitut suot. Mustat pisteet = vuonna 1986 tutkitut suot Ruskeat pisteet = vuosina 1992, 1997, 2000 ja 2001 tutkitut suot Siniset pisteet = vuosina 2002, 2003 ja 2004 tutkitut suot Punaiset pisteet = vuosina 2004 ja 2005 tutkitut suot 8 Höytiäinen

10 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4 Vuonna 1986 tutkitut suot (Saarelainen 1988): 1. Kiimasuo 2. Porrassuo 3. Laajasuo 4. Konosensuo 5. Jokisuo 6. Vellisuo 7. Suuri Heinäsuo 8. Lotokkasuo 9. Kirsonpuronsuo 10. Roikansuo 11. Ruostesuo-Alussuo 12. Teerisuo 13. Lylysuo 14. Riitasuo 15. Mutkasensuo 16. Kurkisuo 17. Suurisuo 18. Ahmonsuo 19. Vastalamminsuo 20. Kylysuo 21. Tavisuo 22. Teerisuo 23. Rantosuo 24. Suurisuo 25. Suurisuo 26. Hujanginsuo 27. Katajasuo 28. Riihisuo 29. Pihasuo 30. Kuvesuo 31. Joutensuo 32. Kotasuo 33. Huuvesuo 34. Suurisuo 35. Tiiskinsuo 36. Petrasuo 37. Valkeissuo 38. Moskuunsuo 39. Jokivarsisuo 40. Hirvolankoskenniskasuo 41. Risusuo 42. Hoikansuo 43. Pieni Koivusuo 44. Koivusuo 45. Loseikonkorpi 46. Ollikkalansuo Vuosina 1992, 1997, 2000 ja 2001 tutkitut suot (Leino 2010): 47. Lehmisuo 48. Sorveussuo 49. Heinäsuo 50. Pahankalansuo 51. Palokankaansuo 52. Tökrönsuo 53. Miettilänsuo 54. Lampisuo 55. Sukkasuo 56. Pyöreäsuo 57. Löpösuo 58. Virstosuo 59. Teerisuo 60. Aisussuo 61. Rajasuo 62. Pyöreäsuo 63. Paalinsuo 64. Hakmaninsalo 65. Heinälamminpuro 66. Laitissuo 67. Ulkosuo 68. Kytösuo 69. Mustasuo 70. Kiimasuo Vuosina 2002, 2003 ja 2004 tutkitut suot (Leino 2012): 71. Lakkasuo 72. Höttösuo 73. Kinnulansuo N 74. Kytösuo 75. Kuoppasuo 76. Kokkosuo 77. Multisuo 78. Hanhisuo 79. Suuri Vehkasuo 80. Leminkorpi 81. Lehmisuo N 82. Tervapuro W 83. Sulkupuro 84. Havukkavaaransuo 85. Kiiessuo 86. Heinäsuo 87. Matarapuronsuo 88. Purolanvaara 89. Savisuo 90. Teerisuo 91. Riihisuo 92. Suurisuo 93. Everikkisuo 94. Haapasuo 95. Kortepuronsuo 96. Tapulisuo 97. Kelosuo 98. Leväsuo 99. Hirvisuo 100. Lepeninsuo 101. Asikanniityt 102. Pyöreäsuo 103. Metsäsuo 104. Mertalanalussuo 105. Suurisuo W 106. Pahkalansuo 107. Heposuo 108. Kopralamminsuo 109. Käytävänsuo 110. Sormulansuo 111. Löytösuo 112. Heinä-Tervasuo 113. Aitalahdensuo 114. Välisuo 115. Parvialansuo 116. Parvialanniityt 9

11 Heikki Meriluoto Vuosina 2004 ja 2005 tutkitut suot (Meriluoto 2013): 117. Kiimasuo 118. Kiiskisensuo 119. Suurisuo Kelosuo 121. Otrasuo Sorjolansuo 123. Sara-ahonsuo 124. Rantasuo 125. Tienpäänalussuo 126. Nevalansuo 127. Tetrisuo 128. Joutensuo 129. Soidinsuo 130. Suurisuo-Rahkasuo 131. Taka-Otrasuo 132. Otrasuo Löksänsuo 134. Murtosuot 135. Kantelesuo 136. Viklasuo 137. Suurisuo Rämesuo 139. Puntarinperus 140. Tuhkasuo 141. Koveronsuo-Kaisakkosuo 142. Talvisuo 143. Ruukkisuo 144. Alasuo 145. Rajasuo-Sammakkosuo 146. Sammalsuo-Rajasuo TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa noudatettiin Geologian tutkimuskeskuksen Turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lappalainen ym. 1984). Suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jossa suon hallitsevan osan poikki vedettiin selkälinja ja sitä vastaan kohtisuoraan poikkilinjoja yleensä 200 metrin välein. Tutkimuspisteet ovat linjoilla yleensä 100 metrin välein. Tutkimuspisteiden välisiltä pisteiltä turvekerrostuman paksuus kairattiin 50 metrin välein. Lisäksi soille on tehty pelkkiä syvyysmittauslinjoja, joilta turvekerrostuman paksuus kairattiin 50 metrin välein. Linjastotutkimuksia on paikoin täydennetty hajapisteillä niissä soiden osissa, joihin linjastot eivät ulottuneet. Muutamalla suolla on käytetty lisäksi myös maatutkaluotausta. Suopinnan korkeuden ja laskusuhteiden selvittämiseksi tutkimuslinjat vaaittiin, ja korkeudet yhdistettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaiselta tutkimuspisteeltä määritettiin suotyyppi ja mättäisyys (peittävyys -% ja korkeus). Puustosta havainnoitiin puulajisuhteet prosenttiosuuksina sekä kehitys- ja tiheysluokat. Kairauksin selvitettiin turvekerrosten paksuus, kasvijäännekoostumukseen perustuen pääturvelajit ja turpeen lisätekijät (6-asteikko), turpeen maatuneisuus (von Postin 10-asteikko, H 1-10 ), tupasvillakuitujen määrä (6-asteikko) ja turpeessa olevan lahoamattoman puuaineksen osuus (liekoisuus -%). Lisäksi kairauksissa tutkittiin soiden mahdolliset liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaalaji. Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella valittiin pisteet, joiden turpeet edustavat mahdollisimman hyvin suon käyttökelpoista turvekerrostumaa ja niiltä otettiin tilavuustarkat laboratorionäytteet joko mäntäkairalla, laatikkokairalla tai venäläisellä turvekairalla. Yleisesti ottaen suon turve on heterogeenistä ja suon vesipitoisuus vaihtelee sekä pienpiirteisesti että suon eri osissa. Yhden tai kahden laboratoriopisteen perusteella ei suon energiasisältöä voida arvioida kuin suuntaa antavasti (Mäkilä ym. 2001). Turvenäytteistä määritettiin Kuopion Geologian tutkimuskeskuksen turvelaboratoriossa (nykyisin Labtium Oy) happamuus, vesipitoisuus, kuivatilavuuspaino, lämpöarvo sekä hiili-, typpi-, rikki- ja tuhkapitoisuus. Vesipitoisuus ilmoitetaan prosentteina märkäpainosta ja tuhkapitoisuus prosentteina kuivan turpeen painosta 815±25 ºC:ssa hehkutettuna. Kuivatilavuuspaino ilmoittaa suossa olevan turpeen kuiva-aineen määrän tilavuusyksikköä kohden (kg/suom 3 ). Lämpöarvot on mitattu jauhetuista, homogenisoiduista ja pilleriksi puristetuista turvenäytteistä IKA (C5000 DUO) -kalorimetrillä (ASTM D ). Tulokset ilmoitetaan tehollisina lämpöarvoina kuivalle turpeelle ja 50 %:n käyttökosteudessa olevalle turpeelle (MJ/kg). Turpeen rikkipitoisuus on analysoitu LECO SC-32 -rikkianalysaattorilla (menetelmä 810L). Hiili- ja typpipitoisuus on analysoitu menetelmällä 820L ja alkuainepitoisuudet, kuten raskasmetallit ja hivenalkuaineet ICP-AES -tekniikalla (menetelmä 503P). Polttoturpeen laatuohjeet ovat liitteessä 2. 10

12 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4 Aineiston käsittely ja tulokset Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja -tekijöiden osuudet laskettiin ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen ym. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän, tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä ja nämä yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja -tekijöiden määrät laskettiin turvemäärillä painottaen. Jokaisesta raportoidusta suosta on tehty luonnontilaisuusluokka -määritys (liite 4), joka perustuu valtioneuvoston tekemään periaatepäätökseen soiden ja turvemaiden kansallista strategiaa valmistelleen työryhmän loppuraportin pohjalta (Valtioneuvosto 2012). Luokitus suoritettiin maastohavaintojen sekä uusimpien GTK:lla käytössä olleiden ilmakuvien ja peruskartta-aineistojen pohjalta. Suokartasta (kuva 2) ilmenee tutkimuslinjojen ja -pisteiden sijainti, tutkimuspisteiden syvyydet, heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus ja turpeen keskimaatuneisuus. Kartalle on piirretty myös turpeen syvyyskäyrät. Soiden syvimmistä tutkimuslinjoista on piirretty poikkileikkausprofiileja (kuva 3), joista nähdään turvekerrostuman rakenne, turvelajit, maatuneisuus, pohjamaalajit sekä suopinnan ja -pohjan korkeudet. Geologian tutkimuskeskukselta voi tilata jokaisesta tutkitusta suosta tai sen osasta laajemman ja yksityiskohtaisemman tutkimusselosteen. Tutkimusselosteessa on tiedot mm. suon sijainnista, ympäristöstä, laskusuhteista, suotyypeistä, pinta-aloista, turvesyvyyksistä, ojitustilanteesta, turvemääristä, turvelajeista, turveprofiileista, maatuneisuudesta, laboratoriotuloksista sekä havaituista luonto- ja suojeluarvoista. Myös suon käyttökelpoisuudesta turvetuotantoon tehdään arvio, jossa pyritään huomioimaan tärkeimmät tuotantoon vaikuttavat tekijät. Turvetuotantomahdollisuuksien lisäksi suokohtaisia tutkimustietoja voidaan hyödyntää myös metsätaloudessa mm. turvepaksuuden, turvelajin, maatuneisuuden, pohjamaalajin, suotyypin ja ojitustilanteen osalta. Suopinnan vaaitustietoja voidaan hyödyntää ojituksen suunnittelussa ja turpeen alkuainetietoja suometsän kasvupotentiaalin ja mahdollisen lannoitustarpeen arvioinnissa. 11

13 Heikki Meriluoto Mörrinlamminsuo A A /2 22 Voroni / A / / / / / / / /0 1/ / / / A /7 1/ / A Kiimalampi 1/ /0 A910 Kiimakangas Suurisuo, 18292, Juuka Turvekerrostuman paksuus Kantelepuro 0-1m 1-1,5m 1,5-2m 2-3m 3-4m 4-5m Tutkimuspiste 6,4 Keskimääräinen maatuneisuus Heikosti maatuneen rahkavaltaisen 2/17 pintakerroksen/turvekerrostuman paksuus (dm) Syvyystutkimuspiste Turvekerrostuman paksuus (dm) 17 Kuohunkallio m Geologian tutkimuskeskus 2013 Pohjakartta Maanmittauslaitos ja Hallinnon tietotekniikkakeskus Kuva 2. Esimerkki suokartasta. 12

14 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4 Kuva 3. Esimerkki turvelaji- ja maatuneisuusprofiilista. Lyhenteiden selitykset liitteessä 3. 13

15 Heikki Meriluoto SOIDEN SOVELTUVUUS TURVETUOTANTOON Turpeen laatu ja määrä sekä suon luontoarvot vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko suo turvetuotantoon soveltuva. Merkittäviä luontoarvoja ovat harvinaiset eliölajit ja ns. avainbiotoopit, jotka on kuvattu metsälaissa (Savolainen 1997a) ja luonnonsuojelulaissa (Savolainen 1997b). Nykyisin turvetuotantoon tulisi ottaa ensisijaisesti suopeltoja ja metsäojitettuja soita (Kansallinen suo- ja turvemaastrategiatyöryhmä 2012). Turvekerrostuman paksuus, turvelaji, maatuneisuus sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Suon muoto, suopohjan topografia, kuivatusmahdollisuudet ja suon yleinen sijainti on myös otettava huomioon turvetuotantoa suunniteltaessa. Tuotantokelpoisena pidetään yleensä yli 1,5 m:n syvyistä aluetta. Mikäli turvekerros on hyvin tiivistynyttä (pellot ja turvekankaat) tai omaa muuten korkean energiasisällön, voidaan tuotantokelpoinen alue ulottaa myös metrin syvyiselle alueelle. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa jätettiin vesistöjen ympärille 100 m leveä suojavyöhyke. Koska turvekerrosta ei voida käyttää aivan mineraalimaata myöten, on tässä raportissa vähennetty tuotantokelpoista turvemäärää laskettaessa turpeen keskisyvyydestä yleensä 0,3 m. Käytännössä suon pohjalle jäävän kerroksen paksuus vaihtelee mm. pohjamaalajin, pohjan muodon, kivisyyden, turpeen laadun ja suon jälkikäytön mukaan. Fysikaalisten ominaisuuksien osalta on noudatettu soveltaen Energiateollisuuden, Metsäteollisuuden ja Turveteollisuusliiton (2006) sopimia laatuvaatimuksia jyrsin- ja palapolttoturpeelle (liite 2). Määriteltäessä suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon on käytetty seuraavia maatuneisuus-, turvelaji- ja syvyysarvoja: Energiaturpeen tuotantoon palaturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: turpeen maatuneisuus on yli H 4 turve ei ole puhdasta saraturvetta (palat murenevat) suon syvyys on yli 1,5 m tasapohjaisen turvepellon ja ojitusalueen syvyys on yli 1 m maatumaton pintakerros (H 1-4) on alle 0,6 m paksu Energiaturpeen tuotantoon jyrsinturvemenetelmällä soveltuvalta suolta edellytetään: turve on saravaltaista (H 1-10) tai maatunutta rahkavaltaista (yli H 4) suon syvyys on yli 1,5 m tasapohjaisten turvepeltojen ja ojitusalueiden syvyys on yli 1 m maatumaton pintakerros (H 1-4) on alle 0,6 m paksu tuotantoalueen on oltava yhtenäinen ja kooltaan yli 15 ha Tuotantokelpoisuusarvioiden yhteydessä huomioitiin mahdolliset teknisesti pintavalutuskentiksi soveltuvat alueet. Teknisiä vaatimuksia ovat mm. turvepaksuus (min. 0,5 m) ja sen laatu, kasvillisuus ja mättäisyys sekä kentän muoto ja kaltevuus (Ihme 1994). Ojittamattoman pintavalutuskentän pinta-alan tulee olla uusilla alueilla noin 4,5 % valuma-alueesta ja pintavalutuksen tulee olla toiminnassa ympäri vuoden. Pintavalutuskenttä voidaan rakentaa myös ojitetulle suo- tai turvealueelle, joskin tällaisen alueen pintavalutuskentän toiminta on epävarmempaa. Ojitetun pintavalutuskentän koko tulee olla vähintään 5 % valuma-alueesta (Turvetuotannon ympäristönsuojeluohje 2013). Pintavalutuksessa turvetuotantoalueen valumavedet ohjataan ojilla rajatulle suoalueelle. Vesi virtaa turpeen pintakerroksessa ja puhdistuu fysikaalisten, kemiallisten ja biologisten prosessien seurauksena. Näille prosesseille on suunnittelussa luotava mahdollisimman hyvät olosuhteet (Savolainen ym. 1996a). Turvetuotannon laajuuden mukaan voidaan erottaa kolme tuotantomuotoa: teollinen, pienten ja keskisuurten yritysten (pk) turvetuotanto ja kotitarvetuotanto. Teollinen turvetuotanto ja pk-tuotanto ovat joko jyrsin- tai palaturvetuotantoa. Teollisen -ja pktuotannon tuotantoalat ovat yleensä kymmeniä tai satoja hehtaareja. Kotitarvetuotannolla tarkoitetaan palaturvetuotantoa, jossa tuotettu turve käytetään omalla tai lähitiloilla. Kotitarvetuotantoon soveltuvien soiden syvyydelle, turpeiden tuhkapitoisuudelle, turvelajille ja tilavuuspainolle ei ole asetettu niin tiukkoja laatuvaatimuksia kuin teolliseen -tai pk- tuotantoon soveltuvien soiden turpeille. Teollisen- ja pk-tuotannon vähimmäispinta-ala on noin 5 ha. Tämä voi koostua useasta lähekkäin olevasta alueesta. Kotitarvetuotannolle ei ole asetettu pinta-alarajaa. Kotitarvetuotannossa kulkuyhteyden suolle olisi oltava valmiina jo ennen tuotannon aloittamista alkukustannusten pienentämiseksi. Esimerkiksi turvepohjaiset pellot ovat usein helposti otettavissa turvetuotantoon. Puuston ei katsota nykyisin olevan ongelma teollista turvetuotantoa suunniteltaessa, mutta kotitarvetuotannossa se voi olla kustannuksia lisäävä ja tuotannon aloittamista vaikeuttava tekijä. Arvioitaessa suon soveltuvuutta ympäristöturpeeksi (mm. kasvuturve, viherrakentaminen, maatalouskäyttö, öljyntorjunta ja jätevesien puhdistus) 14

16 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 4 kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen rahkasammaltyyppiin, maatuneisuuteen ja kerrostuman paksuuteen. Arvioinnissa on noudatettu Toivosen (1997) esittämää heikosti maatuneen eli vaalean rahkaturpeen (H1-4) laatuluokitusta. Nykyisin vaaleiden rahkaturpeiden rinnalla käytetään myös tummia turvelaatuja. Nämä tummat turpeet ovat pitemmälle maatuneita, usein eri maatumisasteilla olevia turpeita tai turpeiden ja muiden materiaalien sekoituksia (Kauppapuutarhaliitto ry 2009). Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa. Jos turvetuotantoalue on kooltaan yli 10 hehtaaria, suon ojittamiselle tai turvetuotannolle on oltava aluehallintoviraston myöntämä ympäristölupa (Ympäristönsuojeluasetus 2000). Luvassa lupaviranomainen ottaa kantaa hankkeen toteutukseen, vesienkäsittelyyn ja ympäristövaikutuksiin. Ympäristöluvassa määrätään mm. sallituista päästöistä, suoja-alueista ja puhdistuslaitteista, velvoitetarkkailusta ja mahdollisista korvausvelvoitteista. Mikäli turvetuotantoalue on yli 150 ha, alueelle pitää tehdä YVA -lain mukaiset selvitykset ennen tuotannon aloittamista (Valtioneuvoston asetus 2006). Uusille turvetuotantoon otettaville alueille tehdään luontoselvitys, jossa selvitetään mm. suon kasvillisuus, linnusto, pöly ja meluvaikutukset, maiseman muutokset, sekä vaikutukset terveyteen ja yleiseen viihtyvyyteen (Väyrynen ym. 2008). Mikäli turvetuotantoalue on alle 10 ha, tuotantoalueesta on tehtävä ilmoitus alueelliseen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseen (ELY). 15

17 Heikki Meriluoto TUTKITUT SUOT 117. Kiimasuo Kiimasuo (kl , x=6998,8, y=3620,1) sijaitsee noin 20 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu idässä luode-kaakkosuuntaisiin moreeniselänteisiin, etelässä Polvijärven kunnanrajaan ja länsiluoteessa Tervapuroon ja Aitalahdensuohon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon halki kulkee Polvelantieltä (5044) Satulavaarantielle johtava ajotie, ja lisäksi on muutama suon alueelle tuleva pienempi metsäautotie ja ajoura (kuva 4). Suolla on 107 tutkimuspistettä ja 107 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 7,1/10 ha ja syvyyspisteitä 7,1/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 14,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on lähes kokonaan ojitettu, pienialaisia ojittamattomia alueita on suon keskiosassa. Luonnontilaisuusasteikolla suo kuuluu luokkaan 0. Pinta viettää länteen ja vedet laskevat ojaverkostoa pitkin suon länsireunalla virtaavaan Tervapuroon, josta edelleen läheiseen Rauanjärveen (146,7 m mpy). Suo kuuluu Rauanjärven valuma-alueeseen (4.833). Kuivatusmahdollisuudet ovat suon luoteisosan Tervapuron lähialuetta lukuun ottamatta hyvät. Kiimasuon kokonaispinta-ala on noin 151 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 102 ha, yli 1,5 m:n aluetta 83 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 71 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 6,0 metriä ja yleisin pohjamaalaji on moreeni. Pohjaliejua havaittiin Tervapuron läheisyydessä muutamilla tutkimuspisteillä noin 1,5 m:n paksuudelta. Kiimasuon kairauspisteiden suotyypeistä on rämeellä 51 %, korvessa 25 %, avosuolla 7 % ja turvekankaalla 17 %. Yleisinä suotyyppeinä ovat suon keskiosien varsinaiset sararämemuuttumat, pohjoisosien varsinaiset korpimuuttumat sekä etelä- ja pohjoisosissa tavattavat korpirämemuuttumat. Puusto on pääosin keskitiheää tai tiheää varttunutta havupuuvaltaista sekametsää. Kiimasuon turpeista on saravaltaisia 79 % ja rahkavaltaisia 21 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkasaraturve (SC) 74 %, sararahkaturve (CS) 17 %, saraturve (C) 5 % ja rahkaturve (S) 4 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 51 %, varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä turpeita 5 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmät turvelajit ovat puurahkasara-, rahkasaraja puukorterahkasaraturve. Turvekerrostuman pintaosa on heikosti tai kohtalaisesti maatunutta rahkasaraturvetta, jossa on yleisesti lisänä puun, kortteen, tupasvillan ja varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta, joissa usein jäännöksiä puusta, kortteesta ja järviruo'osta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,6 ja pohjakerroksen 5,1. Liekoja on vähän, 1,3 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 1,8 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,8 %. Kiimasuon etelä- ja keskiosista otettiin näytesarjat kolmelta tutkimuspisteeltä. Turvekerrostuman kuivaaineen määrän keskiarvo on 87 kg/suo-m 3 ja tehollisen lämpöarvon keskiarvo 21,3 MJ/kg. Tuhkapitoisuuden keskiarvo on 3,5 %, rikkipitoisuuden 0,79 %, hiilipitoisuuden 54,0 % ja typpipitoisuuden 2,04 %. Kuiva-aineen määrän keskiarvo on yhden tutkimuspisteen näytesarjan keskiarvo. Turpeen tuhkapitoisuus on alhainen, mutta rikkipitoisuus kohoaa jyrkästi suon keski- ja pohjaosien turvekerroksissa. Kiimasuolla on turvetuotantoon varauksella soveltuvaa yhtenäistä yli metrin syvyistä aluetta noin 83 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta noin 2,39 milj. suo-m 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A6.0, Q8.0, S0.50+, N2.5. Tuotantokelpoisen alueen turpeen rikkipitoisuus on paikoin erittäin korkea, minkä vuoksi turve soveltuu lähinnä vain rikinpoistojärjestelmällä varustettuihin voimalaitoksiin. Tuotantokelpoista aluetta on mahdollista laajentaa etelässä Polvijärvenkunnan puolella olevalle Lehmisuolle. Pohjalle on oletettu jäävän 0,3 m turvetta. 16

18 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 4. Kiimasuon tutkimuslinjasto. 17

19 Heikki Meriluoto 118. Kiiskisensuo Kiiskisensuo (kl , x=6998,6, y=3627,4) sijaitsee noin 23 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu pääosin mataliin luode-kaakkosuuntaisiin moreeniselänteisiin ja idässä osin Suurisuohon. Kulkuyhteydet ovat kohtalaiset. Suon eteläosan halki kulkee Martonvaarantie (504), ja lisäksi on länsipuoliselta Kuhnustantieltä suon keski- ja pohjoisosiin johtavia ajouria (kuva 5). Suolla on 70 tutkimuspistettä ja 100 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 5,9/10 ha ja syvyyspisteitä 8,4/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 14,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on suurelta osin ojitettu, ojittamattomia alueita on suon eteläosassa. Luonnontilaisuusasteikolla suo kuuluu luokkaan 1. Pinta viettää pääosin länteen ja suurin osa vesistä laskee ojaverkostoa pitkin suon länsipuoliseen Kuhnustanjokeen, josta edelleen Höytiäiseen (87,3 m mpy). Suon eteläosan vedet laskevat Yrjönpuroa pitkin Höytiäiseen. Suo kuuluu suurimmalta osin Kuhnustanjoen alaosan alueeseen (4.851) ja pienempi eteläosan alue Höytiäisen lähialueeseen (4.821). Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kiiskisensuon kokonaispinta-ala on noin 119 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 69 ha, yli 1,5 m:n aluetta 41 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 19 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,7 metriä ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Pohjaliejua esiintyy yleisesti noin 0,4 metrin kerroksena, suon eteläosan syvillä alueilla paikoin yli metrin kerroksena. Kiiskisensuon kairauspisteiden suotyypeistä on rämeellä 50 %, turvekankaalla 33 %, korvessa 13 %, avosuolla 2 % ja pellolla 2 %. Yleisinä suotyyppeinä ovat suon keskiosien varsinaiset sararämemuuttumat, eteläosien isovarpurämemuuttumat sekä keski- ja pohjoisosissa tavattavat puolukkaturvekankaat. Puusto on pääosin keskitiheää varttunutta mäntyvaltaista sekametsää, ojittamattomien alueiden läheisyydessä harvahkoa taimisto-riukuasteen rämemännikköä. Kiiskisensuon turpeista on rahkavaltaisia 56 % ja saravaltaisia 44 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: sararahkaturve (CS) 45 %, rahkasaraturve (SC) 43 %, rahkaturve (S) 11 % ja saraturve (C) 1 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 44 %, tupasvillaa (ER) sisältäviä turpeita 12 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 10 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmät turvelajit ovat puurahkasara- ja puusararahkaturve. Turvekerrostuman pintaosa on heikosti tai kohtalaisesti maatunutta rahkavaltaista turvetta, jossa on yleisesti lisänä puun, tupasvillan ja varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat kohtalaisesti tai hyvin maatunutta sararahkaturvetta, joissa usein jäännöksiä puusta, kortteesta ja tupasvillasta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,0. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja pohjakerroksen 6,4. Liekoja on runsaasti, 3,4 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 5,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,6 %. Kiiskisensuon etelä- ja keskiosista otettiin näytesarjat kahdelta tutkimuspisteeltä. Turvekerrostuman kuiva-aineen määrän keskiarvo on 84 kg/suo-m 3 ja tehollisen lämpöarvon keskiarvo 20,9 MJ/kg. Tuhkapitoisuuden keskiarvo on 2,8 %, rikkipitoisuuden 0,21 %, hiilipitoisuuden 51,7 % ja typpipitoisuuden 1,32 %. Kuiva-aineen määrän keskiarvo on yhden tutkimuspisteen näytesarjan keskiarvo. Rikkipitoisuus on korkea toisen näytepisteen pohjaturpeessa. Kiiskisensuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yli metrin syvyistä aluetta yhteensä noin 69 ha kahdessa eri altaassa. Tuotantokelpoista energiaturvetta on noin 0,92 milj. suo-m 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A6.0, Q8.0, S0.35, N1.5. Tuotantokelpoinen alue jatkuu idässä Suurisuon puolelle. Pohjalle on oletettu jäävän 0,3 m turvetta. 18

20 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 5. Kiiskisensuon tutkimuslinjasto

21 Heikki Meriluoto 119. Suurisuo 1 Suurisuo (kl , x=6999,2, y=3627,5) sijaitsee noin 23 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu pääosin mataliin luode-kaakkosuuntaisiin moreeniselänteisiin, ja etelässä osin Kiiskisensuohon. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon eteläosan halki kulkee Martonvaarantie (504) ja itäpuolella on Immolantie, josta johtaa muutama ajoura suon keskiosiin (kuva 6). Suolla on 55 tutkimuspistettä ja 47 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 8,4/10 ha ja syvyyspisteitä 7,2/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 15,6/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on kauttaaltaan ojitettu ja se kuuluu luonnontilaisuusasteikolla luokkaan 0. Pinta viettää pääosin lounaaseen ja suurin osa vesistä laskee ojaverkostoa pitkin Kuhnustanjokeen, josta edelleen Höytiäiseen (87,3 m mpy). Suon kaakkoisosan vedet laskevat osin Yrjönpuroa pitkin Höytiäiseen, ja osin suon itäpuolen peltoalueen halki kaivettua kanavaa pitkin Kuhnustanjärveen (97,7 m mpy). Suon länsiosa kuuluu Kuhnustanjoen alaosan alueeseen (4.851), itäosa Kuhnustanjärven alueeseen (4.852) ja pieni eteläkaakkoisosan alue Höytiäisen lähialueeseen (4.821). Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Suurisuon kokonaispinta-ala on noin 65 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 33 ha, yli 1,5 m:n aluetta 20 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 15 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,7 metriä ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja moreeni. Liejua esiintyy suon syvimpien altaiden pohjilla keskimäärin 0,4 metrin kerroksena. Suurisuon kairauspisteiden suotyypeistä on turvekankaalla 66 %, rämeellä 13 %, korvessa 12 % ja pellolla 9 %. Yleisinä suotyyppeinä ovat suon keskiosien varputurvekankaat sekä pohjois- ja eteläosien puolukkaturvekankaat. Keskitiheä puusto on suon laitaosissa pääosin varttunutta sekametsää, muualla nuorempaa mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Suurisuon turpeista on rahkavaltaisia 91 % ja saravaltaisia 9 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: sararahkaturve (CS) 71 %, rahkaturve (S) 20 %, rahkasaraturve (SC) 8 % ja saraturve (C) 1 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 57 %, varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä turpeita 27 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 8 % kokonaisturvemäärästä. Yleisin turvelaji on puusararahkaturve. Turvekerrostuman pintaosa on heikosti maatunutta rahkavaltaista turvetta, jossa on yleisesti lisänä puun, kortteen ja varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat kohtalaisesti tai hyvin maatunutta sararahkaturvetta, jossa usein jäännöksiä puusta ja kortteesta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja pohjakerroksen 5,8. Liekoja on kohtalaisesti, 2,9 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 3,6 % ja 1 2 m:n syvyydessä 2,3 %. Suurisuon keskiosista otettiin näytesarjat kahdelta tutkimuspisteeltä. Turvekerrostuman kuiva-aineen määrän keskiarvo on 82 kg/suo-m 3 ja tehollisen lämpöarvon keskiarvo 21,2 MJ/kg. Tuhkapitoisuuden keskiarvo on 3,8 %, rikkipitoisuuden 0,41 %, hiilipitoisuuden 53,1 % ja typpipitoisuuden 1,55 %. Kuiva-aineen määrän keskiarvo on yhden tutkimuspisteen näytesarjan keskiarvo. Rikkipitoisuus on korkea näytepisteiden pohjaturpeissa. Suurisuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yhtenäistä yli metrin syvyistä aluetta noin 32 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta noin 0,57 milj. suo-m 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A6.0, Q8.0, S0.30, N2.0. Tuotantokelpoinen alue jatkuu etelässä Kiiskisensuon puolelle. Tuotannon suunnittelussa on huomioitava asutuksen läheisyys. Pohjalle on oletettu jäävän 0,3 m turvetta. 20

22 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 6. Suurisuon tutkimuslinjasto

23 Heikki Meriluoto 120. Kelosuo Kelosuo (kl , x=6998,6, y=3628,8) sijaitsee noin 24 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu pohjoisessa Martonvaarantiehen ja muualla mataliin luode-kaakkosuuntaisiin moreeniselänteisiin sekä paikoin savi- ja silttimaihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon länsi- ja eteläosiin johtaa Martonvaarantieltä (504) lähtevä Kelosuontie (kuva 7). Suolla on 39 tutkimuspistettä ja 41 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 7,4/10 ha ja syvyyspisteitä 7,8/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 15,2/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on kauttaaltaan ojitettu ja pinta viettää loivasti luoteeseen. Luonnontilaisuusasteikolla suo kuuluu luokkaan 0. Suon pohjoisosan vedet laskevat ojia pitkin suon halki virtaavaan kanavaan ja edelleen Kuhnustanjärveen (97,7 m mpy). Eteläosan vedet puolestaan ojaverkostoa pitkin Hiekkapuronkanavaan, josta edelleen Höytiäiseen (87,3 m mpy). Suon pohjoisosa kuuluu Kuhnustanjärven alueeseen (4.852) ja eteläosa Tuopanjoen alaosan alueeseen (4.861). Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Kelosuon kokonaispinta-ala on noin 53 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n aluetta 12 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 4 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,4 metriä ja yleisimmät pohjamaalajit ovat hiesu ja hieta. Liejua esiintyy paikoin suon keskiosan altaan pohjalla keskimäärin 0,7 metrin kerroksena. Kelosuon kairauspisteiden suotyypeistä on rämeellä 50 %, turvekankaalla 26 %, korvessa 23 % ja avosuolla 1 %. Yleisinä suotyyppeinä ovat suon keskiosien varsinaiset sararäme- ja karhunsammalmuuttumat. Keskitiheä puusto on suon laitaosissa pääosin varttunutta sekametsää, muualla nuorempaa mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Kelosuon turpeista on rahkavaltaisia 58 % ja saravaltaisia 42 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkasaraturve (SC) 36 %, sararahkaturve (CS) 33 %, rahkaturve (S) 25 % ja saraturve (C) 6 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 55 %, tupasvillaa (ER) sisältäviä turpeita 11 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 9 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmät turvelajit ovat kortteen ja puun jäännöksiä sisältävät rahkasara- ja sararahkaturpeet. Turvekerrostuman pintaosa on heikosti maatunutta saravaltaista turvetta, jossa on yleisesti lisänä puun, kortteen, tupasvillan ja varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat kohtalaisesti maatunutta sararahkaturvetta, joissa usein jäännöksiä puusta ja kortteesta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,8 ja pohjakerroksen 5,1. Liekoja on kohtalaisesti, 2,3 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 2,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,7 %. Kelosuon keskiosista otettiin näytesarja yhdeltä tutkimuspisteeltä. Turvekerrostuman tehollisen lämpöarvon keskiarvo on 20,2 MJ/kg, tuhkapitoisuuden 8,4 %, rikkipitoisuuden 0,48 %, hiilipitoisuuden 53,8 % ja typpipitoisuuden 2,47 %. Tuhka- ja rikkipitoisuus on korkea erityisesti näytepisteen pohjaturpeissa. Kelosuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yhtenäistä yli metrin syvyistä aluetta noin 21 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta noin 0,23 milj. suo-m 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A10.0, Q8.0, S0.50+, N2.5. Pohjaturpeen korkeiden rikki- ja tuhkapitoisuuksien laajuuden selvittämiseksi tulisi tuotantokelpoiselta alueelta tehdä lisämäärityksiä. Tuotannon suunnittelussa on huomioitava asutuksen läheisyys. Pohjalle on oletettu jäävän 0,5 m turvetta. 22

24 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 7. Kelosuon tutkimuslinjasto

25 Heikki Meriluoto 121. Otrasuo 1 Otrasuo (kl , x=7003,0, y=3630,5) sijaitsee noin 22 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu lännessä kumpumoreenimaastoon ja muualla luode-kaakkosuuntaisiin moreenimaihin. Kulkuyhteydet suon alueelle ovat hyvät. Itäpuolella on Joensuuntie (6), josta johtaa suon pohjoispuolelle Rajalanvaarantie sekä suon keskiosan peltoalueen halkaiseva Suorannantie (kuva 8). Suolla on 35 tutkimuspistettä ja 34 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 6,5/10 ha ja syvyyspisteitä 6,3/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 12,8/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu, ojittamatonta aluetta on suon pohjoisosassa. Luonnontilaisuusasteikolla suo kuuluu luokkaan 1. Pinta viettää kaakkoon ja vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Parviaislammen kautta Ylä-Koivenlampeen (117,4 m mpy), josta edelleen useiden järvien, jokien ja lampien kautta Pielisen Nunnanlahteen laskevaan Huutojokeen (Huutojoen Härkinpuron valuma-alue 4.414). Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Otrasuon kokonaispinta-ala on noin 54 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 34 ha, yli 1,5 m:n aluetta 24 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 17 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,5 metriä ja yleisin pohjamaalaji on moreeni. Liejua esiintyy suon eteläosan altaan pohjalla keskimäärin 0,3 metrin kerroksena. Otrasuon kairauspisteiden suotyypeistä on rämeellä 47 %, pellolla 25 %, turvekankaalla 15 %, avosuolla 8 % ja korvessa 5 %. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararäme-, lyhytkortinen nevaräme- sekä karhunsammalmuuttuma. Puusto on pääosin keskitiheää nuorta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Otrasuon turpeista on rahkavaltaisia 86 % ja saravaltaisia 14 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: sararahkaturve (CS) 84 %, rahkasaraturve (SC) 14 % ja rahkaturve (S) 2 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 42 %, varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä turpeita 26 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 12 % kokonaisturvemäärästä. Yleisin turvelaji on puusararahkaturve. Turvekerrostuman pintaosa on kohtalaisesti maatunutta rahkavaltaista turvetta, jossa on yleisesti lisänä tupasvillan ja varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat kohtalaisesti tai hyvin maatunutta sararahkaturvetta, joissa usein jäännöksiä puusta, kortteesta ja järviruo osta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja pohjakerroksen 6,0. Liekoja on vähän, 1,7 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 1,8 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,6 %. Otrasuon keskiosasta otettiin näytesarja yhdeltä tutkimuspisteeltä. Turvekerrostuman tehollisen lämpöarvon keskiarvo on 20,5 MJ/kg, tuhkapitoisuuden 3,1 %, rikkipitoisuuden 0,16 %, hiilipitoisuuden 50,7 % ja typpipitoisuuden 1,21 %. Otrasuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yhtenäistä yli metrin syvyistä aluetta noin 33 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta noin 0,58 milj. suom 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A4.0, Q8.0, S0.25, N2.0. Peltoalueilta tulisi tehdä lisämäärityksiä pintaturpeen tuhkapitoisuuden selvittämiseksi. Tuotannon suunnittelussa on huomioitava asutuksen läheisyys. Pohjalle on oletettu jäävän 0,3 m turvetta. 24

26 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 8. Otrasuon tutkimuslinjasto

27 Heikki Meriluoto 122. Sorjolansuo Sorjolansuo (kl , x=6999,1, y=3634,0) sijaitsee noin 28 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu luode-kaakkosuuntaisiin loivapiirteisiin moreenimaihin, ja luoteessa osin Heposuohon. Suon halki virtaa Peukalojoki ja luoteisosassa on Ukonlampi. Kulkuyhteydet suon alueelle ovat hyvät. Suon keskeltä kulkee Joensuuntie (6), itäpuolella on Ahmovaarantie ja lisäksi on suon peltoalueille johtavat tiet (kuva 9). Suolla on 95 tutkimuspistettä ja 180 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 6,3/10 ha ja syvyyspisteitä 12,0/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 18,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu, ojittamatonta aluetta on suon koillisosassa. Luonnontilaisuusasteikolla suo kuuluu luokkaan 1. Suon pinta viettää korkeimmilta laitaosiltaan suon halki virtaavaan Peukalojokeen, joka laskee vetensä läheiseen Tuopanjärveen (123,4 m mpy) ja edelleen Tuopanjoen kautta Höytiäiseen. Suo kuuluu Peukalojoen valuma-alueeseen (4.863). Peukalojoen ja Ukonlammen pinnan korkeudet vaikeuttavat suon kuivatusta. Sorjolansuon kokonaispinta ala on noin 140 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 83 ha, yli 1,5 m:n aluetta 47 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 18 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 3,9 metriä ja yleisin pohjamaalaji on moreeni. Liejua esiintyy suon pohjalla yleisesti noin 0,6 metrin kerroksena, paksuimmat yli 1,5 m:n liejukerrokset havaittiin suon keskiosasta. Sorjolansuon kairauspisteiden suotyypeistä on rämeellä 29 %, pellolla 29 %, turvekankaalla 27 %, korvessa 14 % ja avosuolla 1 %. Yleisimmät suotyypit ovat suon luoteisosan lyhytkortinen nevarämemuuttuma, länsiosien mustikkakorpimuuttuma sekä eteläja länsiosien puolukkaturvekangas. Suon laitaosien puusto on pääosin keskitiheää varttunutta sekametsää, keskiosissa paikoin harvempaa ja nuorempaa mäntyvaltaista metsää. Sorjolansuon turpeista on saravaltaisia 68 % ja rahkavaltaisia 32 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: rahkasaraturve (SC) 64 %, sararahkaturve (CS) 27 %, rahkaturve (S) 5 % ja saraturve (C) 4 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 20 %, tupasvillaa (ER) sisältäviä turpeita 15 % ja varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä 2 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja järviruokorahkasaraturve. Turvekerrostuman pintaosa on pääosin heikosti tai kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta, jossa on yleisesti lisänä puun, tupasvillan, siniheinän ja varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat kohtalaisesti tai hyvin maatunutta rahkasaraturvetta, joissa usein jäännöksiä kortteesta ja järviruo osta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 2,8 ja pohjakerroksen 5,3. Liekoja on vähän, 1,0 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 1,3 % ja 1 2 m:n syvyydessä 0,6 %. Sorjolansuolta otettiin näytesarjat neljältä tutkimuspisteeltä. Turvekerrostuman kuiva-aineen määrän keskiarvo on 101 kg/suo-m 3 ja tehollisen lämpöarvon keskiarvo 20,2 MJ/kg. Tuhkapitoisuuden keskiarvo on 5,2 %, rikkipitoisuuden 0,30 %, hiilipitoisuuden 53,6 % ja typpipitoisuuden 1,19 %. Kuivaaineen määrän keskiarvo on kolmen tutkimuspisteen näytesarjan keskiarvo. Tuhka- ja rikkipitoisuudet ovat korkeita Ukonpuron läheisyydessä. Sorjolansuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yli metrin syvyistä aluetta yhteensä noin 64 ha kahdessa eri altaassa. Tuotantokelpoista energiaturvetta on noin 0,87 milj. suo-m 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A10.0+, Q8.0, S0.50+, N2.0. Tuhka- ja rikkipitoisuus on korkea vain Ukonpuron läheisyydessä olevan näytepisteen turpeissa, muilla näytepisteillä mitattiin normaaleja pitoisuuksia. Peltoalueilta tulisi tehdä lisämäärityksiä pintaturpeen tuhkapitoisuuden selvittämiseksi. Tuotannon suunnittelussa on huomioitava asutuksen läheisyys sekä tuotantokelpoisen alueen kuivatusvaikeudet. Peukalojoen läheisyydessä olevat ojittamattomat suoalueet voisivat toimia mahdollisina pintavalutuskenttinä. Pohjalle on oletettu jäävän 0,3 m turvetta. 26

28 Juuassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/ Kuva 9. Sorjolansuon tutkimuslinjasto

29 Heikki Meriluoto 123. Sara-ahonsuo Sara-ahonsuo (kl , x=6993,1, y=3632,3) sijaitsee noin 30 km Juuan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu koillisessa kumpumoreenimaastoon, etelässä Ruunasuontiehen ja muualla paikoin savea ja silttiä sisältäviin moreenimaihin. Kulkuyhteydet suon alueelle ovat hyvät. Ruunasuontieltä lähtee suon länsi- ja pohjoispuolelle johtava Särkäntie (kuva 10). Suolla on 42 tutkimuspistettä ja 58 syvyyspistettä. Tutkimuspisteitä on 6,4/10 ha ja syvyyspisteitä 8,9/10 ha. Tutkimus- ja syvyyspisteitä on yhteensä 15,3/10 ha. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on noin m. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu, ojittamatonta aluetta on suon eteläosassa. Luonnontilaisuusasteikolla suo kuuluu luokkaan 1. Suon pinta viettää länteen ja suurin osa suon vesistä laskee ojaverkostoa pitkin Tuopanjokeen ja edelleen Höytiäiseen (87,3 m mpy). Suon lounaisosan vedet on johdettu ojaverkostoa pitkin Höytiäiseen laskevaan Vehkapuroon. Suo kuuluu Tuopanjoen alaosan alueeseen (4.861). Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät. Sara-ahonsuon kokonaispinta-ala on noin 65 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 25 ha, yli 1,5 m:n aluetta 11 ha ja yli 2,0 m:n aluetta 6 ha. Suurin havaittu turvekerroksen paksuus on 2,6 metriä ja yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiesu. Liejua esiintyy suon pohjalla vain paikoin ohuena kerroksena. Sara-ahonsuon kairauspisteiden suotyypeistä on turvekankaalla 57 %, rämeellä 32 %, pellolla 9 % ja korvessa 2 %. Yleisimmät suotyypit ovat suon keskija pohjoisosien ruohoturvekangas, eteläosien varsinainen sararämemuuttuma sekä kaakkoisosan isovarpuinen rämemuuttuma. Puusto on pääosin keskitiheää tai tiheää mäntyvaltaista varttunutta kasvatusmetsää. Sara-ahonsuon turpeista on rahkavaltaisia 60 % ja saravaltaisia 40 %. Pääturvelajeittain jakaantuma on: sararahkaturve (CS) 54 %, rahkasaraturve (SC) 40 % ja rahkaturve (S) 6 %. Puun jäännöksiä (L) lisätekijänä sisältäviä turpeita on 43 %, varpujen jäännöksiä (N) sisältäviä turpeita 10 % ja tupasvillaa (ER) sisältäviä 3 % kokonaisturvemäärästä. Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja puusararahkaturve. Turvekerrostuman pintaosa on pääosin heikosti tai kohtalaisesti maatunutta rahkaturvetta, jossa on yleisesti lisänä varpujen jäännöksiä. Turvekerrostuman keski- ja pohjaosa ovat pääosin kohtalaisesti maatunutta rahkasara- ja sararahkaturvetta, joissa usein jäännöksiä puusta, kortteesta ja järviruo osta. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintakerroksen maatumisaste on 3,9 ja pohjakerroksen 5,1. Liekoja on runsaasti, 3,2 %. Yli 1 m syvällä suoalueella liekoisuus on 0 1 m:n syvyydessä keskimäärin 4,9 % ja 1 2 m:n syvyydessä 1,5 %. Sara-ahonsuolta otettiin näytesarjat yhdeltä tutkimuspisteeltä suon keskiosasta. Turvekerrostuman tehollisen lämpöarvon keskiarvo on 20,4 MJ/kg, tuhkapitoisuuden 6,7 %, rikkipitoisuuden 0,96 %, hiilipitoisuuden 52,0 % ja typpipitoisuuden 2,21 %. Sara-ahonsuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yhtenäistä yli metrin syvyistä aluetta noin 19 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta on noin 0,25 milj. suo-m 3, joka energiaturpeen laatuohjeen (2006) mukaan kuuluu laatuluokkaan M50, A8.0, Q8.0, S0.50+, N2.5. Yhden näytepisteen perusteella arvioituna on tuotantokelpoisen alueen turpeen rikkipitoisuus erittäin korkea, minkä vuoksi turve soveltuu lähinnä vain rikinpoistojärjestelmällä varustettuihin voimalaitoksiin. Tuotantokelpoinen alue jatkuu kaakossa Mertalanalussuolle. Tuotantokelpoisen alueen lounaisosassa olevaa ojittamatonta suoaluetta olisi mahdollista käyttää pintavalutuskenttänä. Pohjalle on oletettu jäävän 0,3 m turvetta. 28