Turvetutkimusraportti 393

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti Siikalatvan turvevarat Osa 1 Abstract: Peat reserves in the district of Siikalatva, Central Finland Part 1 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto

2 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 393 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 393 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto SIIKALATVAN TURVEVARAT Osa 1 Abstract: Peat reserves in the district of Siikalatva, Central Finland. Part 1 Espoo 2009

3 Pajunen, Hannu ja Meriluoto, Heikki Siikalatvan turve va rat. Osa 1. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimukset, Turvetutkimusraportti 393, 72 si vua, 41 kuvaa, 3 tauluk koa, 2 lii tet tä. Siikalatvan kunnan alueelta tutkittiin kenttätyökausien 2007 ja 2008 aikana 33 suota. Aineisto koot tiin käyttäen tutkimuslinjastoa, jossa tut ki mus pisteet sijaitse vat 50 metrin välein. Maastossa määri tet tiin pinnan korkeus, suotyyppi, tur velaji, turpeen maa tunei suus, lie koisuus ja pohja maalaji. Laboratoriomäärityksiä varten otet tiin 288 näytettä, joista kaikista määritettiin vesija tuhkapitoisuus. Tiheys määritettiin 227 näytteestä, lämpöarvo 140 näytteestä, hiili- ja typpipitoisuus 43 näytteestä ja rikkipitoisuus 142 näytteestä. Tutkittujen soi den yhteenlas kettu pinta-ala on 6790 ha. Soiden keskisyvyys on 0,9 m ja turvemäärä 60 milj. suo-m 3. Turpeesta on rahkavaltaista 50 % ja saraval taista 50 %. Keski määräinen maatu misaste on 5,3. Tur peen keskimääräinen vesipitoi suus on 87,7 %, ti heys 130 kg/m 3, tuhka pitoisuus 4,6 %, lämpö arvo 21,8 MJ/kg, hiilipitoisuus 54 %, typpipitoisuus 2,1 % ja rikkipitoisuus 0,20 %. Tutkitusta suoalasta arvioitiin tuotantokelpoiseksi noin 13 %. Turve tuotantoon soveltu via alueita on 22 suolla yhteensä 875 ha. Tuo tanto kel poista turvetta on yhteensä 13,04 milj. suo-m 3. Siitä on ympäris töturvetta 1,01 milj. suo-m 3 ja energiaturvetta 12,03 milj. suo-m 3. Energiakäyttöön soveltuvien turvekerrosten kuiva-aine sisältävää energiaa yhteensä 29,19 milj. GJ eli 8,12 milj. MWh. Asiasanat: aapasuot, turve, turvemaat, saraturve, rahkaturve, varat, energia, Siikalatva Hannu Pajunen Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO Heikki Meriluoto Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO ISBN ISSN

4 Pajunen, Hannu and Meriluoto, Heikki Siikalatvan turveva rat. Osa 1 - Peat reserves in the district of Siikalatva, Central Fin land. Part 1. Geo logian tutkimuskes kus, Tur vetutkimuk set - Geo logical Survey of Finland, Peat Researches, Turvetutkimusraport ti Report of peat investigation 393, 72 pages, 41 figures, 3 tables, 2 appendi ces. In the municipality of Siikalatva 33 mires were surveyed in 2007 and The data was col lected using survey grids with study sites at the inter vals of 50 m. Elevation, site type, peat type, the de composition deg ree of peat, snag content and the type of subsoil were deter mined and recor ded in the field. Altogether 288 samples were taken to the laboratory. All of them were analy sed for water and ash content. A total of 227 samples were analysed for dry bulk density, 140 for net calorific value, 43 for carbon and nitrogen content and 142 for sulphur content. The mires cover altogether 6790 hectares. The average depth of the peat deposits is 0.9 m, and the peat quantity totals 60 million m 3 in situ. The portion of Sphagnum predominant peat is 50% and Carex predo minant peat 50%. The average decomposition degree of peat is 5.3. Water content is 87.7%, dry bulk density 130 kg/m 3, ash con tent 4.6%, net calorific value 21.8 MJ/kg, carbon content 54%, nitrogen content 2.1% and sulphur content 0.20% on an average. About 13% of the surveyed area was considered suitable for peat production. Areas suitable for peat production were found in 22 mires covering an area of 875 ha. The quantity of useful peat is million m 3 in situ. The quantity of environmental peat totals 1.01 milj. m 3 and that of fuel peat million m 3. The energy content of fuel peat is million GJ or 8.12 million MWh as calculated on dry matter basis. Key words: mires, peat, peatlands, Carex peat, Sphagnum peat, reserves, energy, Siikalatva Hannu Pajunen Geological Survey of Finland PL 1237 FI KUOPIO FINLAND Heikki Meriluoto Geologian tutkimuskeskus PL KUOPIO FINLAND

5 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 8 Kenttätutkimukset... 8 Laboratoriomääritykset... 8 ARVIOINTIPERUSTEET TUTKITUT SUOT Heinimaansuo Honkaneva Karjoneva Keppineva Kiimaneva Kirvesrimpi Kivineva Kotaneva Kuusimaanneva Kärppäräme Loukkeenneva Martinrimpi Niemelänneva Niskakankaansuo Pakkulanneva Perukanneva Pirulanneva Purasimenneva Ritoneva Räisynrimpi Salmenneva Satoneva Saunaneva Siltaräme Suninneva Suoneva Tahkoräme Taikkoneva Tulijärvenneva Valkiaisneva Vareskorpi Vastaskankaansuo Vattulaisenräme TULOSTEN TARKASTELU Alueen kehityshistoria Suot ja niiden turvekerrokset Soveltuvuus turvetuotantoon LIITTEET... 67

6 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 JOHDANTO Siikalatvan maaperän keskeiset elementit ovat moreeni ja turve. Moreeni- ja turvemaiden vallitsemaan maisemaan tuovat vaihtelua katkonaiset harjujaksot ja jokilaaksojen hienojakoiset sedimentit. Siikalatva kuuluu Pohjanmaan aapasuoalueeseen, missä aapasoiden ohella tavataan myös viettokeitaita (Ruuhijärvi & Hosiaisluoma 1988). Veden alkuperä vaikuttaa soiden kasvillisuuteen ja sitä kautta turvelajeihin. Mineraalimailta vettä saavat aapasuot ovat ravinteikkaampia kuin pelkän sadeveden varassa elävät keidassuot. Soita on perinteisesti käytetty viljelymaana. Metsätalouskäyttö yleistyi vasta ojien kaivun koneellistuttua. Viime vuosikymmeninä soista nostettua turvetta on käytetty energian lähteenä ja ympäristön hoidossa. Siikalatvan soilta lähtevien turverekkojen määränpää on useimmiten Oulu. Geologian tutkimuskeskus (GTK) tutki Siikalatvan soita ensimmäisen kerran 1970-luvulla. Vuonna 1978 julkaistussa Siikajokilaakson raportissa käsitellään 25 Rantsilan, 8 Kestilän, 2 Pulkkilan ja 17 Piippolan suota (Lappalainen ym. 1978) luvulla tutkittiin 19 Pulkkilan (Häikiö 1986) ja 1990-luvulla 115 Piippolan suota (Virtanen & Herranen 1999, 2003). Kaikki Siikalatvan alueelta tutkitut suot on lueteltu liitteessä 1. Tässä ensimmäisessä kuntaliitoksen jälkeisessä raportissa käsitellään vuosina 2007 ja 2008 tutkittuja soita (kuva 1). Kutakin suota kuvataan lyhyesti, ja suon soveltu vuus turvetuotan toon arvioidaan. Arviot soiden käyttökelpoisuudesta perustuvat maastoja laboratoriotutkimuksiin. Geologi an tutkimuskeskuksesta voi tilata raporttia täydentävää materiaalia kuten suo kart toja (kuva 2), poikki leik kauskuvia (kuva 3), laboratoriotuloksia ja tutkimusselostuksia. 7

7 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Tutkittavalle suolle tehtiin linjaverkosto, jossa sel kälinja kul kee pitkin suon hallitsevaa osaa ja poikkilin jat ovat sitä vas taan kohtisuoraan 200 m:n välein. Tutkimusaineistoa koottiin tutkimuspisteiltä ja syvyystutkimuspisteiltä. Tutkimuspis teet sijaitsevat selkälinjalla 100 m:n välein ja poikkilinjoilla m:n välein. Tutkimuspisteiden muodostamaa ver kos toa täyden nettiin syvyystutkimuspisteillä, niin että pisteiden väliksi linjoilla tuli enintään 50 m. Jokaisella tutkimuspisteellä määritettiin suotyyppi, suon pinnan vetisyys, mät täisyys ja mättäiden korkeus; metsäi sillä alueilla lisäksi puu lajisuhteet, tiheys- ja kehitys luokka sekä mahdolliset hakkuut. Maatumattoman puu ainek sen määrä eli liekoisuus selvitettiin pliktaamalla turvekerros kairan varsil la kahden metrin syvyyteen saakka. Maastossa määritettiin turvekerroksen turvelaji, maatuneisuus (H1-10), kosteus (B1-5) ja tupas vil lan kuitujen suhteelli nen osuus (F0-6) sekä pohja maa laji ja lieju kerrok set. Tutkimuspisteitä on yhteensä Syvyystutkimus pisteitä on 3600, ja niil lä määri tettiin turvekerroksen paksuuden li säksi suotyyppi ja pohja maalaji. Osa tutkimuslinjoista vaa ittiin, ja vaaitukset kiinnitettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Laboratoriomäärityksiä varten otettiin näytteitä mäntä- ja laippakairoilla. Tutki mus mene telmät on kuvattu yksityiskohtaisesti Geologian tutkimuskes kuk sen oppaas sa (Lappalainen ym. 1984). Laboratoriomääritykset Laboratoriomäärityksiä varten otettiin yhteensä 288 turvenäytettä. Vesipitoisuus määritettiin kuivattamalla turvenäytteet 105 C:ssa vakiopai noon (Labtium Oy:n menetelmätunnus 608G). Tiheydellä tarkoitetaan kuiva-aine määrää luonnontilaista tilavuusyksikköä kohti, ja se laskettiin näytteistä, joiden luonnontilainen tilavuus tunnettiin. Kuiva tuis ta turvenäytteistä määritettiin tuhkapitoisuus hehkuttamal la ne 815 ± 25 C:ssa (819G). Kuiva-aineesta tehtiin myös lämpöarvo- (602L), hiilipitoisuus- (820L), typpipitoisuus- (820L) ja rikkipitoisuusmääritykset (810L). Vesipitoisuus ja tuhkapitoisuus määritettiin kaikista näytteistä. Tiheys määritettiin 227 näytteestä, lämpöarvo 140 näytteestä, hiilipitoisuus ja typpipitoisuus 43 näytteestä ja rikkipitoisuus 142 näytteestä. Määritykset tehtiin Labtium Oy:n laboratoriossa Kuopiossa. Vesipitoisuus ilmoitetaan prosentteina märän näytteen painosta ja tuhka-, rikki-, hiili- ja typpipitoisuus prosentteina kuiva-aineesta. Tiheys ilmoitetaan kiloina kuutiometriä kohti. Lämpöarvot ilmoitetaan kuiva-aineen tehollisina lämpöarvoina. 8

8 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 1. Vuosina tutkittujen soiden sijainti (tumma vihreä). Vaalea vihreä osoittaa soita ja pisterasteri Natura-alueita. Fig. 1. Location of mires surveyed in (dark green). Light green indicates mires and dotted shading Natura areas. 9

9 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 2. Esimerkki turvekerroksen paksuutta osoittavasta suokartasta. Fig. 2. A map indicating thickness of peat deposit. 10

10 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 3. Esimerkki poikkileikkauskuvasta. Ylemmästä kuvasta ilmenee turvekerroksen maatuneisuus ja alemmasta turvelajit ja pohjamaalajit. Fig. 3. A cross-section indicating decomposition degree of peat (above) and peat types (below). 11

11 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto ARVIOINTIPERUSTEET Tuotantokelpoisena pidettiin yleen sä yli 1,5 m:n syvyistä aluetta. Jos turveker ros on hyvin tiivistynyt, voidaan tuotantokelpoi nen alue ulottaa metrin syvyys käyrälle saakka. Tällaisia alueita ovat yleensä pellot ja turvekankaat. Koska turvekerrosta ei voida käyttää mine raalimaata myöten, vähen nettiin tuotantokelpoista turvemäärää laskettaessa keskisyvyydestä yleensä 0,5 m. Poikkeavasta vähennyksestä mainitaan suoselostuksessa. Käytännössä suon pohjalle jäävän kerroksen paksuus vaihtelee pohjan kivisyyden, turpeen laadun ja suon jälkikäytön mukaan. Tavoitteena oli löytää kaikki yli viiden hehtaarin tuotantokelpoiset alueet. Pienempiäkin alueita voidaan pitää tuotantokelpoisina, mutta niiden esille tulo tällä tutkimustarkkuudella on sattumanvaraista. Tuotantokelpoista aluetta arvioi taessa jätettiin vesistöjen ympärille 100 m leveä suoja vyöhyke. Kuivatus mahdollisuudet ja pump pauksen tarve selvitetään yksityiskohtaisen suotutkimuksen yhteydessä. Tuotantokelpoiset turvekerrokset jaettiin ympäristöturpeeseen ja energiaturpeeseen. Ympä ristötur peella tarkoitetaan tässä raportis sa kaikkea heikosti maatunutta (H1-4) rahkaval taista turvetta (vaalea rahkaturve). Se sisältää rahkasammalien jäännösten ohella usein sarojen, suoleväkön ja tupasvillan jäännöksiä. Jos ympäristöturpeesta huomattava osa on muodostunut Acutifolia-ryhmän rahkasammalista, on siitä mainit tu erikseen. Lähes kaikissa soissa on heikosti maatunut rahkaturvevaltainen pintaosa. Jos pintaosan keskimääräinen paksuus on vähintään 0,5 m, pidettiin sitä riittävänä ympäristöturpeen tuotantoon. Mikäli heikosti maatunut pintaosa on tätä ohuempi, luettiin se energiaturvekerrokseen kuuluvaksi. Osa pintakerroksesta sekoittuu alla olevaan energiaturpeeseen kunnostustoimien yhteydessä. Energiaturpeeksi soveltuvan rahkavaltaisen turpeen maa tunei suuden tulisi olla vähintään 5. Saravaltainen turve soveltuu energiaturpeeksi myös heikommin maa tunee na. Energiaturpeen laatuluokkaan vaikuttavat lähtömateriaalin tuhkapitoisuus, lämpöarvo, rikkipitoisuus ja typpipitoisuus (Energiaturpeen laatuohje 2006, liite 2). Tässä raportissa esitettyjen keskimääräisten laboratoriotulosten perusteella ei voida suoraan päätellä tuotetun energiaturpeen laatuluokkaa. Viitteitä siitä kuitenkin saadaan. Kaikki tässä raportissa esitetyt turvemäärät ovat suokuutiometrejä. Tuotantokuutioina laskien turvemäärät ovat huomattavasti pienempiä. 12

12 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 TUTKITUT SUOT 1. Heinimaansuo Heinimaansuo (kl , x=7155,2, y=3446,4) sijaitsee noin 11 kilometriä Rantsilan keskustasta itään. Tutkittu alue käsittää Heinimaankaarron pohjoispuolisen suoaltaan. Suota ei ole nimetty peruskartalla. Heinimaansuo on tässä yhteydessä käytetty työnimi. Suo rajoittuu moreenimaihin, ja sen eteläpuolella kulkee metsäautotie (kuva 4). Suolla on 30 tutkimuspistettä ja 45 syvyystutkimuspistettä. Heinimaansuo on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Kärsämänjoen alaosan alueeseen (57.024). Suon pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää luoteeseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin Kärsämänojaan. Pinta-ala on noin 75 ha, josta on yli metrin syvyistä aluetta 2 ha. Keskisyvyys on 0,6 m ja suurin syvyys 1,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Tutkimuspisteistä on rämeellä 98 %, avosuolla 1 % ja turvekankaalla 1 %. Suosta noin 90 % on luonnontilaista. Yleisimpiä suotyyppejä ovat tupasvilla- ja kangasräme. Pieni alue suon itäosasta on ojitettua. Puusto on taimisto- ja riukuasteen mäntyä, paikoin harvahkoa ja vajaatuottoista. Heinimaansuon turpeesta on rahkavaltaista 51 % ja saravaltaista 49 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja rahkaturve. Tupasvillan jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 36 %, varpujen jäännöksiä sisältävän 7 % ja puuainesta sisältävän 4 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Suon länsiosasta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 129 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,8 %, lämpöarvo 20,2 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,14 %. Heinimaansuo ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen takia. Kuva 4. Tutkimuspisteiden sijainti Heinimaansuolla. Fig. 4. Location of survey sites in Heinimaansuo. 13

13 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 2. Honkaneva Honkaneva (kl , x=7144,4, y=3438,6) sijaitsee noin 13 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo rajoittuu etelässä soistuneisiin moreenimaihin ja muualla Leuanojan ja Hirviojan varren lajittuneisiin hietamaihin. Suon eteläpuolella kulkee Tyngäntie, ja lisäksi suon alueella on useita pienempiä ajoteitä ja ajouria (kuva 5). Suolla on 221 tutkimuspistettä ja 264 syvyystutkimuspistettä. Suo on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Suon pinta on m merenpinnasta ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Hirviojaan ja Leuvanojaan, josta edelleen Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 500 ha, ja siitä on yli metrin syvyistä aluetta noin 60 ha. Keskisyvyys on vain 0,6 m ja suurin syvyys 1,7 m. Yleisin pohjamaalaji on hieta. Tutkimuspisteistä on rämeellä 36 % ja turvekankaalla 64 %. Suo on lähes kokonaan ojitettu, luonnontilaista aluetta on vain 3 %. Yleisimmät suotyypit ovat puolukka- ja varputurvekangas sekä isovarpuja pallosararäme. Puusto on pääosin keskimääräisen tiheää nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Honkanevan turpeesta on rahkavaltaista 63 % ja saravaltaista 37 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (53 %) ja rahkasaraturve (37 %). Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 64 %, varpujen jäännöksiä sisältävän 29 % ja tupasvillaa sisältävän 6 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Honkanevan kahdelta pisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 84,5 % ja tiheys 167 kg/m3. Tiheydet voitiin laskea vain kerroksen keski- ja pohjaosalle. Pintaosan vesipitoisuus on alhainen. Sen perusteella ei voida päätellä tiheyttä sillä huomattava osa huokosista on ilman täyttämiä. Keskimääräinen tuhkapitoisuus on 6,7 %, lämpöarvo 22,5 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,24 %. Tiheydet ja lämpöarvot ovat huomattavan suuria. Turvekerros on tiivis ja hyvin kuivunut. Honkanevalla on turvetuotantoon sopivaa yli 1,0 metrin syvyistä aluetta noin 24 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,23 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on hyvin ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoisen alueen pohjan tasaisuudesta ja pohjamaalajeista johtuen on pohjalle jäävän turvekerroksen paksuutena laskennassa käytetty 0,3 metriä. 14

14 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 5. Tutkimuspisteiden sijainti Honkanevalla. Fig. 5. Location of survey sites in Honkaneva. 15

15 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 3. Karjoneva Karjoneva (kl , x=7143,5, y=3436,2) sijaitsee noin 13 km Rantsilan keskustasta etelään. Suon lounaisosa rajoittuu Tyngäntiehen ja itä- ja kaakkoisosiin tulee ajourat. Suota ympäröi loivapiirteinen moreenimaasto (kuva 6). Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 31 syvyystutkimuspistettä. Karjoneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Pinta on m merenpinnasta ja viettää pohjoiseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin läheiseen Leuvanojaan ja sitä pitkin edelleen Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 55 ha. Yli metrin syvyistä aluetta suolla on 9 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 1 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 2,1 m. Yleisimmät pohjamaalajit hiekka ja hieta. Tutkimuspisteistä on rämeellä 24 % ja turvekankaalla 76 %. Suo on kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat varpu- ja puolukkaturvekangas. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää taimisto- ja riukuasteen mäntymetsää. Karjonevan turpeesta on rahkavaltaista 57 % ja saravaltaista 43 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 19 %, puun jäännöksiä sisältävän 40 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 19 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Karjoneva on liian matala turvetuotantoon. Kuva 6. Tutkimuspisteiden sijainti Karjonevalla. Fig. 6. Location of survey sites in Karjoneva. 16

16 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 4. Keppineva Keppineva (kl , x=7148,4, y=3439,4) sijaitsee noin 9 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo rajoittuu soistuneisiin moreeni- ja hietamaihin. Suon pohjoispuolella kulkee Jylhänrannantie, ja lisäksi on pienempiä suon etelä- ja keskiosiin tulevia ajoteitä ja ajouria (kuva 7). Suolla on 103 tutkimuspistettä ja 98 syvyystutkimuspistettä. Keppineva on Siikajoen vesistöalueella ja sen keski- ja pohjoisosa kuuluu Koskitalonkosken alueeseen (57.022) ja eteläosa Leuvanojan (57.028) valuma-alueeseen. Suon pinta on hyvin tasainen ja on m merenpinnan yläpuolella. Suon eteläosan vedet laskevat ojia pitkin Hirviojaan ja siitä Leuvanojan kautta edelleen Siikajokeen. Keski- ja pohjoisosan vedet laskevat ojia pitkin Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 270 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 28 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 4 ha. Keskisyvyys on 0,7 m ja suurin syvyys 2,2 m. Yleisin pohjamaalaji on hieta. Tutkimuspisteistä on rämeellä 67 %, turvekankaalla 31 % ja pellolla 2 %. Suo on lähes kokonaan ojitettua, ja luonnontilaisen alueen osuus on vain 6 %. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpurämemuuttuma sekä varputurvekangas. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Suon keskiosan luonnontilaisella osalla sekä yli metrin syvyisellä, nuoremmalla ojitusalueella, puusto on vajaatuottoista keskinkertaisen tiheää mäntymetsää. Keppinevan turpeesta on rahkavaltaista 95 % ja saravaltaista 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve ja sararahkaturve. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 39 %, varpujen jäännöksiä sisältävän 34 % ja tupasvillaa sisältävän 25 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Keppinevalta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 204 kg/m3, tuhkapitoisuus 3,2 %, lämpöarvo 21,9 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,17 %. Näytteiden tiheydet ja lämpöarvot ovat huomattavan suuria. Tiheyttä ei voitu laskea pintaosalle, joten tulokset edustavat keski- ja pohjaosaa (0,5 1,3 m). Joka tapauksessa turvekerros on tiivis ja hyvin kuivunut. Keppinevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli metrin syvyistä aluetta noin 16 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,077 milj. suo-m3 ja energiaturvetta 0,089 milj. suo-m3. Pintaosassa on noin 0,5 m:n paksuinen kerros heikosti maatunutta Acutifolia-valtaista rahkaturvetta. Tuotantokelpoisen alueen pohjamaalajit ovat hieta ja hiesu. Pohjan tasaisuudesta ja hienojakoisista maalajeista johtuen on tuotantokelpoisen alueen turvemäärää laskettaessa vähennetty pohjalle jäävän turpeen osuutena 0,3 m. 17

17 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 7. Tutkimuspisteiden sijainti Keppinevalla. Fig. 7. Location of survey sites in Keppineva. 18

18 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 5. Kiimaneva Kiimaneva (kl , x=7146,3, y=3430,8) sijaitsee noin 12 km Rantsilan keskustasta etelään. Tutkittu alue käsittää varsinaisen Kiimanevan lisäksi eteläpuolella olevat Takanevan ja Honkinevan alueet sekä länsipuolisen Perkkiön alueen. Suo jatkuu etelässä osittain toiselle samannimiselle Takanevalle, idässä Önkkyrinnevalle ja pohjoisessa Liikkiönnevalle. Muualla suota ympäröi loivapiirteinen moreenimaasto. Suon länsipuolella kulkee Karhukankaantie ja suon halki Tyngäntie. Lisäksi on muutamia pienempiä ajouria (kuva 8). Suolla on 172 tutkimuspistettä ja 223 syvyystutkimuspistettä. Kiimaneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu suurimmaksi osaksi Kurunkanavan valuma-alueeseen (57.029). Suon koillisosa on Leuvanojan valuma-alueella (57.028). Pinta on m merenpinnan yläpuolella. Suon eteläosan vedet laskevat ojaverkostoa pitkin idässä olevaan Vittaojaan ja siitä edelleen Leuvanojaan. Keski- ja pohjoisosan vedet laskevat ojia pitkin Kurunkanavaan. Kiimanevan pinta-ala on noin 370 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 90 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 19 ha. Keskisyvyys on 0,7 m ja suurin syvyys 2,2 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on turvekankaalla 75 %, rämeellä 24 % ja avosuolla 1 %. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettua ja luonnontilaisena on vain 4 %. Yleisin suotyyppi on puolukkaturvekangas (39 %). Puusto on pääosin mäntyvaltaista nuorta ja varttunutta kasvatusmetsää. Kiimanevan turpeesta on rahkavaltaista 55 % ja saravaltaista 45 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 18 %, puun jäännöksiä sisältävää 40 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 41 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimääräinen maatuneisuus on 4,9. Suon itäosasta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 126 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,6 %, lämpöarvo 21,3 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,26 %. Kiimanevalla on tuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 18 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,21 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoinen alue on ojitettua ja sijaitsee kahdessa eri altaassa. 19

19 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 8. Tutkimuspisteiden sijainti Kiimanevalla. Fig. 8. Location of survey sites in Kiimaneva. 20

20 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 6. Kirvesrimpi Kirvesrimpi (kl , x=7153,8, y=3453,6) sijaitsee noin 18 km Rantsilan keskustasta itään. Suo jatkuu pohjoisessa Loukkeennevalle ja kaakossa Martinrimmelle. Itä- ja länsiosissa suota ympäröi loivapiirteinen moreenimaasto. Eteläosassa suo rajoittuu osittain hiekkakaartoihin. Suon eteläpuolella kulkee Kestiläntie ja länsilaidalla metsäautotie. Lisäksi suon eteläosassa on muutamia ajouria (kuva 9). Suolla on 135 tutkimuspistettä ja 231 syvyystutkimuspistettä. Kirvesrimmen etelä- ja länsiosa on Siikajoen vesistöaluetta ja kuuluu Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pohjoisosa on Temmesjoen vesistöaluetta ja kuuluu Temmesjoen yläosan valuma-alueeseen (58.03). Suon pinnan korkeus merenpinnasta on m. Suon eteläosasta vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Järvitalonjärveen ja pohjoisosasta vastaavasti noin kahden kilometrin päässä suon pohjoispuolella virtaavaan Temmesjokeen. Pinta-ala on noin 340 ha. Yli metrin syvyistä aluetta suolla on noin 140 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 39 ha. Keskisyvyys on 0,9 m ja suurin syvyys 2,1 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Tutkimuspisteistä on avosuolla 54 %, rämeellä 38 % ja turvekankaalla 8 %. Suosta hieman yli puolet on luonnontilaista. Yleisin suotyyppi on luonnontilainen rimpineva. Puusto on luonnontilaisilla alueilla pääosin vajaatuottoista ja harvaa männikköä. Hieman parempaa taimisto- ja riukuasteen mäntymetsää tavataan lähinnä vain suon reunaosien turvekankailla ja muuttumilla. Kirvesrimmen turpeesta on rahkavaltaista 73 % ja saravaltaista 27 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve, sararahkaturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 39 %, puun jäännöksiä sisältävän 8 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 6 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimääräinen maatuneisuus on 3,9. Kirvesrimmeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 113 kg/m3, tuhkapitoisuus 2,1 %, lämpöarvo 20,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,14 %. Kirvesrimmellä on tuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 40 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,24 milj. suo-m3 ja energiaturvetta 0,23 milj. suo-m3. Tuotantokelpoista aluetta on kahdessa eri altaassa, jotka ovat lähes täysin luonnontilaisena. 21

21 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 9. Tutkimuspisteiden sijainti Kirvesrimmellä. Fig. 9. Location of survey sites in Kirvesrimpi. 22

22 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 7. Kivineva Kivineva (kl , x=7154,9, y=3429,2) sijaitsee noin 7 km Rantsilan keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu moreenimaihin. Suon länsi- ja eteläpuolella kulkee Kuusimaantie. Itäosassa on metsäautotie, ja pohjoisosaan tulee ajoura (kuva 10). Suolla on 63 tutkimuspistettä ja 79 syvyystutkimuspistettä. Kivineva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Savalojan alaosan alueeseen (57.071). Suon pinta on m merenpinnasta ja viettää loivasti länteen. Suon vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Savalojaan, josta edelleen Siikajokeen. Pinta-ala on noin 135 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 55 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 21 ha. Keskisyvyys on 0,9 m ja suurin syvyys 1,9 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Tutkimuspisteistä on rämeellä 94 %, avosuolla 4 % ja turvekankaalla 2 %. Suo on lähes kokonaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat muuttumavaiheen varsinainen sararäme ja pallosararäme. Puusto on ohutturpeisilla alueilla pääosin nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää, muualla harvaa taimisto- ja riukuasteen rämemännikköä. Kivinevan turpeesta on rahkavaltaista 26 % ja saravaltaista 74 %. Yleisimmät turvelajit ovat saraturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 13 %, puun jäännöksiä sisältävän 37 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 9 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,9. Kivinevan kahdelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 130 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,3 %, lämpöarvo 21,9 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,19 %. Turvekerroksen keskimääräinen tiheys jäänee edellä esitettyä pienemmäksi, sillä pintaosan (0 40 cm) näytteille ei voitu laskea tiheyttä. Toisen näytepisteen turpeesta tehtyjen hiili- ja typpimääritysten keskiarvot ovat 54 % ja 2,2 %. Kivinevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 20 ha ja sillä energiaturvetta 0,23 milj. suo-m3. Heikosti maatuneen pintaosan paksuus on keskimäärin 0,4 m. Tuotantokelpoista aluetta on kahdessa eri altaassa. Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Kivinevalla. Fig. 10. Location of survey sites in Kivineva. 23

23 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 8. Kotaneva Kotaneva (kl , x=7151,2, y=3454,6) sijaitsee noin 20 km Rantsilan keskustasta itään. Suo jatkuu luoteessa Helkkokorpeen ja rajoittuu pohjoisessa Kestiläntiehen ja muualla moreenimaihin. Eteläosassa kulkee metsäautotie, ja lisäksi suon länsireunalla on pienempi ajotie (kuva 11). Suolla on 110 tutkimuspistettä ja 139 syvyystutkimuspistettä. Kotaneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää loivasti luoteeseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin Kärsämänojaan, josta edelleen Järvitalonjärveen. Suon pinta-ala on noin 190 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 125 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä noin 80 ha. Keskisyvyys on 1,4 m ja suurin syvyys 2,9 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka, moreeni ja hiesu. Suon halki virtaavan Kärsämänojan varteen on kerrostunut pohjamaan päälle liejua paikoin jopa yli metrin paksuudelta. Liejuhavaintoja tehtiin 9 %:lla kaikista tutkimus- ja syvyystutkimuspisteistä. Liejukerrosten keskimääräinen paksuus oli noin 30 cm. Tutkimuspisteistä on rämeellä 56 %, avosuolla 7 % ja turvekankaalla 37 %. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat varsinainen sararämemuuttuma ja puolukkaturvekangas. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Kotanevan turpeesta on rahkavaltaista 6 % ja saravaltaista 94 %. Yleisin turvelaji on saraturve. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 31 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 16 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,3. Kotanevan kolmelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 120 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,8 %, lämpöarvo 22,4 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,25 %. Hiili- ja typpipitoisuus määritettiin yhden tutkimuspisteen näytteistä, ja keskiarvoksi saatiin 55 % ja 2,1 %. Hiilipitoisuudet, tiheydet ja lämpöarvot ovat huomattavan korkeita. Suon eteläosan näytepisteen pohjaturpeessa rikkipitoisuus ylittää ilmoitusrajan 0,3 %. Kotanevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n aluetta noin 80 ha ja sillä energiaturvetta 1,33 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa puuttuu tai on hyvin ohut. Tuotantokelpoisen alueen halki virtaavan Kärsämänojan läheisyydestä tulee tehdä lisää tuhkapitoisuusmäärityksiä mahdollisten tulvakerrostumien havaitsemiseksi. 24

24 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 11. Tutkimuspisteiden sijainti Kotanevalla. Fig. 11. Location of survey sites in Kotaneva. 25

25 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 9. Kuusimaanneva Kuusimaanneva (kl , x=7153,6, y=3430,2) sijaitsee noin 6 km Rantsilan keskustasta lounaaseen. Suota ympäröivät pohjoisesta tulevat metsäautotiet, jotka jatkuvat ajourina aina suon eteläosiin saakka. Suo jatkuu koillisessa Tahkonevalle ja kaakossa Kurunnevalle ja rajoittuu muualla moreenimaihin. Suon lounaispuolella on kumpumoreenimaastoa (kuva 12). Suolla on 54 tutkimuspistettä ja 61 syvyystutkimuspistettä. Kuusimaanneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu itäosaltaan Rantsilan alueeseen (57.021) ja länsiosaltaan Savalojan alaosan alueeseen (57.071). Pinta on tasainen ja m merenpinnan yläpuolella viettäen keskiosassa loivasti koilliseen. Suon itäosan vedet laskevat Paavonkanavan kautta Siikajokeen. Länsiosan vedet puolestaan laskevat Savalojan, Pasonjärven ja Pasonojan kautta Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 100 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 65 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 36 ha. Keskisyvyys on 1,3 m ja suurin syvyys 2,3 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 37 %, avosuolla 58 % ja turvekankaalla 5 %. Suosta on luonnontilaisena vajaa puolet. Yleisimmät suotyypit ovat suon keskiosan luonnontilaisella alueella rimpineva ja tupasvillarahkaneva sekä laitaosien ojitetuilla alueilla tupasvillarahkaneva ja tupasvillarämemuuttuma (kuva 13). Puusto on muuttuma- ja turvekangasalueilla pääosin mäntyvaltaista harvennusmetsää. Kuusimaannevan turpeesta on rahkavaltaista 86 % ja saravaltaista 14 %. Yleisin turvelaji on rahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 54 % ja puun jäännöksiä sisältävän 16 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Kuusimaannevan kahdelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 123 kg/ m3, tuhkapitoisuus 2,0 %, lämpöarvo 21,4 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,14 %. Hiili- ja typpipitoisuudet määritettiin yhdeltä tutkimuspisteeltä ja keskiarvot ovat 54 % ja 2,0 %. Alhaiset tuhka- ja rikkipitoisuudet ovat tyypillisiä rahkavaltaiselle turvekerrokselle. Kuusimaannevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 36 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,24 milj. suo-m3 ja energiaturvetta 0,22 milj. suo-m3. Alue on kahtena erillisenä altaana. Heikosti maatuneen pintaosan paksuus on noin 0,7 m. 26

26 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 12. Tutkimuspisteiden sijainti Kuusimaannevalla. Fig. 12. Location of survey sites in Kuusimaanneva. Kuva 13. Luonnontilaista rahkanevaa Kuusimaannevan keskiosassa. (Kuva J. Kivilompolo ) Fig. 13. Sphagnum fuscum bog in central part of Kuusimaanneva. (Photo J. Kivilompolo ) 27

27 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 10. Kärppäräme Kärppäräme (kl , x=7147,6, y=3437,8) sijaitsee noin 9 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo rajoittuu moreenimaastoon. Suon pohjoisosan läheisyyteen tulee ajotiet, ja lisäksi suon halki kulkee kaksi ajouraa (kuva 14). Suolla on 28 tutkimuspistettä ja 53 syvyystutkimuspistettä. Kärppäräme on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Pinta on m merenpinnasta ja viettää luoteeseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin länsipuolella virtaavaan Leuvanojaan, josta edelleen Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 160 ha. Keskisyvyys on vain 0,6 m ja suurin syvyys 1,0 m. Yleisin pohjamaalaji on hieta. Tutkimuspisteistä on rämeellä 70 % ja turvekankaalla 30 %. Suo on kokonaan ojitettu. Yleisimmät suotyypit ovat muuttumavaiheen pallosararäme ja puolukkaturvekangas. Puusto on pääasiassa taimisto- ja riukuasteen männikköä. Kaakkoisosan turvekangasalueilla on osin jo hieman varttuneempaa harvennusvaiheen saavuttanutta mänty-koivumetsää. Kärppärämeen turvekerros on rahkavaltainen. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve ja rahkaturve. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 40 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Kärppäräme ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen takia. Kuva 14. Tutkimuspisteiden sijainti Kärppärämeellä. Fig. 14. Location of survey sites in Kärppäräme. 28

28 Siikalatvan turvevarat. Osa Loukkeenneva Loukkeenneva (kl , x=7155,9, y=3453,0) sijaitsee noin 17 km Rantsilan keskustasta itään. Suo jatkuu etelässä Kirvesrimmelle ja idässä Latvannevalle ja Saunanevalle. Muualla suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suon halki kulkee metsäautotie (kuva 15). Suolla on 67 tutkimuspistettä ja 322 syvyystutkimuspistettä. Loukkeenneva on osittain Temmesjoen ja osittain Siikajoen vesistöalueella. Suurin osa suosta kuuluu Temmesjoen yläosan valuma-alueeseen (58.03), ja pieni osa suon lounaiskulmasta kuuluu Siikajokeen laskevaan Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat ojia pitkin suon pohjoispuolella virtaavaan Temmesjokeen. Suon pinta-ala on noin 620 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 65 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 33 ha. Keskisyvyys on 0,6 m ja suurin syvyys 2,4 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 75 % ja turvekankaalla 25 %. Suosta on hieman yli puolet on luonnontilaisena. Yleisimpinä suotyyppeinä ovat varsinainen sararäme ja karhunsammalmuuttuma. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää, vajaatuottoista rämemännikköä. Loukkeennevan turpeesta on rahkavaltaista 71 % ja saravaltaista 29 %. Yleisin turvelaji on sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 27 %, varpujen jäännöksiä sisältävän 13 % ja puun jäännöksiä sisältävän 8 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Loukkeennevalta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 147 kg/m3, tuhkapitoisuus 5,5 %, lämpöarvo 23,2 MJ/kg, rikkipitoisuus 0,33 %, hiilipitoisuus 56 % ja typpipitoisuus 2,5 %. Hiilipitoisuudet, tiheydet ja lämpöarvot ovat huomattavan korkeita. Ilmoitusrajan (0,30 %) ylittäviä rikkipitoisuuksia havaittiin näytepisteen pohjaturpeesta. Muutoin turve on hyvälaatuista ja kelpaa energiaturvetuotantoon. Loukkeenevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 29 ha ja sillä energiaturvetta 0,36 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoisen alueen halki menee yksi vanha ja kuivatusteholtaan heikko oja. Muutoin alue on täysin luonnontilaisena. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on Temmesjoen ympärille huomioitu jätettävän noin 100 metriä leveä suojavyöhyke. 29

29 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Loukkeennevalla. Fig. 15. Location of survey sites in Loukkeenneva. 30

30 Siikalatvan turvevarat. Osa Martinrimpi Martinrimpi (kl , x=7152,5, y=3454,9) sijaitsee noin 20 km Rantsilan keskustasta itään. Luoteessa suo jatkuu Kirvesrimmelle ja rajoittuu muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suon eteläpuolella on Kestiläntie ja suon keski- ja kaakkoisosan halki kulkee metsäautotie (kuva 16). Suolla on 66 tutkimuspistettä ja 98 syvyystutkimuspistettä. Suo on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pinta on m merenpinnasta ja viettää loivasti länteen. Suon vedet laskevat ojia pitkin Kärsämänojaan ja edelleen Järvitalonjärveen. Pinta-ala on noin 160 ha. Yli metrin syvyistä aluetta suolla on 44 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 14 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 2,0 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 59 %, avosuolla 24 % ja turvekankaalla 17 %. Suosta hieman yli puolet on luonnontilaisena. Suotyypeistä luonnontilainen sekä muuttumavaiheen rimpinevaräme ovat yleisiä. Suon keskiosien puusto on pääosin harvahkoa vajaatuottoista männikköä. Reunaosien muuttumilla ja turvekankailla on riukuasteen ja harvennusvaiheen saavuttaneita mänty- ja koivuvaltaisia kasvatusmetsiä. Martinrimmen turpeesta on saravaltaista 55 % ja rahkavaltaista 45 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja sararahkaturve. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 17 %, tupasvillaa sisältävän 12 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 9 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1. Martinrimmen luoteisosasta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 108 kg/m3, tuhkapitoisuus 5,5 %, lämpöarvo 22,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,21 %. Martinrimmellä on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 12 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,14 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Kuva 16. Tutkimuspisteiden sijainti Martinrimmellä. Fig. 16. Location of survey sites in Martinrimpi. 31

31 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 13. Niemelänneva Niemelänneva (kl , x=7142,0, y=3435,7) sijaitsee noin 15 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo rajoittuu loivapiirteisiin moreenimaihin. Suon itäosissa esiintyy joitakin rantavalleja. Eteläpuolella kulkee metsäautotie, ja lisäksi itä- ja länsiosiin ulottuvat ajourat (kuva 17). Suolla on 41 tutkimuspistettä ja 40 syvyystutkimuspistettä. Niemelänneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Pinta m merenpinnan yläpuolella ja viettää luoteeseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin Leuvanojaan ja siitä edelleen Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 95 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 15 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 6 ha. Keskisyvyys on 0,7 m ja suurin syvyys 1,8 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 84 % ja turvekankaalla 16 %. Suo on kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat muuttumavaiheen kangas- ja isovarpuräme sekä puolukkaturvekangas (kuva 18). Turvekankaiden puusto on varttunutta, mäntyvaltaista kasvatusmetsää ja muilla alueilla harvahkoa taimisto- ja riukuasteen rämemännikköä. Niemelännevan turpeesta on rahkavaltaista 51 % ja saravaltaista 49 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 12 %, puun jäännöksiä sisältävän 36 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 8 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,5. Niemelännevalla on tuotantokelpoista yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 6 ha ja sillä energiaturvetta 0,086 milj. suo-m3. Heikosti maatunutta pintaosaa ei ole. Pohjan tasaisuudesta ja hienorakeisuudesta johtuen on turvemäärälaskennassa pohjalle jäävän turpeen osuutena käytetty 0,3 metriä. Kuva 17. Tutkimuspisteiden sijainti Niemelännevalla. Fig. 17. Location of survey sites in Niemelänneva. 32

32 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 18. Niemelännevan eteläosan puolukkaturvekangasta. (Kuva J. Kivilompolo ) Fig. 18. Drained peatland forest of Vaccinium vitis-idaea type in southside of Niemelänneva. (Photo J. Kivilompolo ) 33

33 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 14. Niskakankaansuo Niskakankaansuo (kl , x=7159,9, y=3436,2) sijaitsee noin 3 km Rantsilan keskustasta koilliseen. Suota ei ole nimetty peruskartalla, vaan Niskakankaansuo on tässä yhteydessä käytetty työnimi. Tutkittu alue käsittää Niskakankaan, Koukkarinkankaan, Takamaan ja Ritokankaan välisen alueen (kuva 19). Suo jatkuu Nelostien itäpuolella Kortenevalle ja luoteessa Hättiönnevalle. Muualla suota ympäröi moreenimaasto. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon halki kulkee Nelostie ja idässä suo rajoittuu Kärsämänkyläntiehen. Koillispuolella on Korteniementie ja länsiosassa Takamaantie. Lisäksi suon alueella on useita pienempiä ajouria. Suolla on 106 tutkimuspistettä ja 194 syvyystutkimuspistettä. Niskakankaansuo on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu suurimmaksi osaksi Rantsilan alueeseen (57.021). Pieni alue suon luoteisosasta kuuluu Kärsämänjoen alaosan alueeseen (57.024). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää keskiosistaan kaakkoon sekä luoteeseen. Suon vedet laskevat luoteisosaa lukuun ottamatta ojaverkostoa pitkin Nelostien itäpuolella virtaavaan Kärähtämänojaan, josta edelleen Siikajokeen. Luoteisosan vedet laskevat puolestaan Siikajokeen osittain ojia pitkin suoraan ja osittain Kivijärven, Hättiönjärven ja Mankilanjärven kautta. Suon pinta-ala on noin 300 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 100 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 34 ha. Keskisyvyys on 0,9 m ja suurin syvyys 2,1 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 37 %, turvekankaalla 62 % ja pellolla 1 %. Suo on kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat puolukka- ja varputurvekangas. Puusto on pääosin nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Niskakankaansuon turpeesta on rahkavaltaista 58 % ja saravaltaista 42 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 25 %, puun jäännöksiä sisältävän 42 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 13 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Kahdelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 112 kg/m3, tuhkapitoisuus 7,6 %, lämpöarvo 21,4 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,21 %. Hiili- ja typpipitoisuus määritettiin yhdeltä tutkimuspisteeltä otetuista näytteistä, ja keskiarvoksi saatiin 53 % ja 2,2 %. Tuhkapitoisuus on korkea vain turvekerrostuman pohjaosissa. Turve on molemmilla pisteillä hyvin tasalaatuista. Niskakankaansuolla on turvetuotantoon soveltuvaa yhtenäistä aluetta noin 35 ha ja sillä energiaturvetta 0,49 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoisen alueen pohjan tasaisuudesta ja maalajeista (hiesu, hieta ja hiekka) johtuen on energiaturpeen määrää laskettaessa pohjalle jäävän turpeen osuutena käytetty 0,3 metriä. Lisäksi suon alueella on muutamia pienempiä yli 1,5 m syviä altaita, joita ei vähäisen pinta-alansa vuoksi ole pidetty tuotantokelpoisina. 34

34 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 19. Tutkimuspisteiden sijainti Niskakankaansuolla. Fig. 19. Location of survey sites in Niskakankaansuo. 35

35 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 15. Pakkulanneva Pakkulanneva (kl , x=7151,7, y=3446,0) sijaitsee noin 12 km Rantsilan keskustasta kaakkoon. Suo jatkuu kaakkoisosassa Valkiaisnevalle. Muualla suo rajoittuu ympäröiviin moreenimaihin sekä pohjoisessa Ahveroisenjärveen. Suon keskiosassa sijaitsee Pakkulanjärvi. Pakkulannevan länsipuoleinen Hourunneva on osittain turvetuotantokäytössä. Kulkuyhteydet suolle ovat hyvät ympärillä olevan metsäautotieverkoston ansiosta (kuva 20). Suolla on 197 tutkimuspistettä ja 236 syvyystutkimuspistettä. Pakkulanneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu osittain Kärsämänjoen alaosan alueeseen (57.024), osittain Rantsilan alueeseen (57.021) ja osittain Kurranojan valuma-alueeseen (57.026). Pinta on m merenpinnasta. Itä- ja eteläosassa suon pinta viettää luoteeseen ja vedet laskevat ojia pitkin Pakkulanjärveen, josta edelleen Pakkulanojaa pitkin Siikajokeen. Luoteisosassa suon pinta on hyvin tasainen ja vedet laskevat sieltä ojia pitkin Ahveroisesta länteen lähtevään laskuojaan, josta edelleen Selkämaanojaa pitkin Siikajokeen. Pinta-ala on noin 430 ha. Yli metrin syvyistä aluetta suolla on noin 250 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä noin 180 ha. Keskisyvyys on 1,4 m ja suurin syvyys 3,3 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni, hiekka ja hieta. Pakkulanjärvestä länteen laskevan Pakkulanojan ympäristöstä havaittiin yhtenäiseltä noin 10 ha:n alueelta keskimäärin 20 cm:n paksuinen kerros pohjamaan päälle kerrostunutta karkeadetritusliejua. Myös muualla suon alueella on yksittäisiä liejukerroksia. Pohjalla olevat liejukerrostumat viittaavat suon syntyneen osittain lampien umpeenkasvun seurauksena. Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyystutkimuspisteistä on 10 %. Tutkimuspisteistä on rämeellä 50 %, avosuolla 11 % ja turvekankaalla 39 %. Suosta noin kolmasosa on luonnontilaisena. Luonnontilaisen alueen yleisiä suotyyppejä ovat tupasvillaräme ja varsinainen sararäme. Ojitetulla alueella puolestaan vallitsevana on karhunsammalmuuttuma. Puusto on turvekangasvaiheen saavuttaneilla alueilla pääosin keskinkertaisen tiheää nuorta tai varttunutta mänty-koivu -kasvatusmetsää. Nuoremmilla ojitusalueilla on taimisto- ja riukuasteen harvahkoa tai keskinkertaisen tiheää mänty-koivu -metsää. Pakkulannevan turpeesta 66 % on sara- ja 34 % rahkavaltaista. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 27 %, puun jäännöksiä sisältävän 27 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 10 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Laboratorionäytteet otettiin kolmelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tiheys on 102 kg/m3, tuhkapitoisuus 2,8 %, lämpöarvo 21,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,19 %. Pakkulannevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 160 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,18 milj. suo-m3 ja energiaturvetta 2,46 milj. suo-m3. Tuotantokelpoista aluetta on kahdessa eri altaassa. Ympäristöturvetta on suon lounaisosan luonnontilaisessa altaassa noin 23 ha:n alueella keskimäärin 0,8 m:n paksuinen kerros. Muilla alueilla pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on järvien rannoille huomioitu jätettävän noin 100 metrin levyinen suojavyöhyke. Osa tuotantokelpoisesta turpeesta on läheisten järvien vedenpinnan alapuolella. 36

36 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 20. Tutkimuspisteiden sijainti Pakkulannevalla. Fig. 20. Location of survey sites in Pakkulanneva. 37

37 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 16. Perukanneva Perukanneva (kl , x=7158,1, y=3432,8) sijaitsee noin 3 km Rantsilan keskustasta luoteeseen. Tutkittu alue käsittää myös Perukannevan eteläpuolisen Muuraiskorven alueen. Suo rajoittuu etelässä Ruukintiehen ja muualla moreenimaihin. Itäosaan tulee metsäautotie, ja lisäksi itä- ja länsiosissa on ajouria (kuva 21). Suolla on 86 tutkimuspistettä ja 130 syvyystutkimuspistettä. Perukanneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Rantsilan alueeseen (57.021). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää pohjoiseen. Vedet laskevat ojia pitkin suon halki virtaavaan Paavonkanavaan, josta edelleen Siikajokeen. Pinta-ala on noin 170 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 8 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 3 ha. Keskisyvyys on vain 0,6 m ja suurin syvyys 2,3 m. Yleisin pohjamaalaji on hieta. Tutkimuspisteistä on rämeellä 30 %, korvessa 1 %, turvekankaalla 56 % ja pellolla 13 %. Suo on kokonaan ojitettu (kuvat 22 ja 23). Yleisimmät suotyypit ovat puolukka-, ruoho- ja varputurvekangas. Perukannevan puusto on pääosin nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Perukannevan turpeesta on rahkavaltaista 14 % ja saravaltaista 86 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 73 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 5 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,4. Perukanneva on liian matala turvetuotantoon. Kuva 21. Tutkimuspisteiden sijainti Perukannevalla. Fig. 21. Location of survey sites in Perukanneva. 38

38 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 22. Ruohoheinäkorpimuuttumaa Perukannevan eteläosassa. (Kuva J. Kivilompolo ) Fig. 22. Drained herb-rich hardwood-spruce swamp in southside of Perukanneva. (Photo J. Kivilompolo ) Kuva 23. Perukannevan eteläosan mustikkaturvekangasta. (Kuva J. Kivilompolo ) Fig. 23. Drained peatland forest of Vaccinium myrtillus type in southside of Perukanneva. (Photo J. Kivilompolo ) 39

39 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 17. Pirulanneva Pirulanneva (kl , x=7154,5, y=3451,3) sijaitsee noin 16 km Rantsilan keskustasta itään. Suo jatkuu idässä Kirvesrimmelle ja Räisynrimmelle. Muualla suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suon itäpuolella kulkee metsäautotie (kuva 24). Suolla on 18 tutkimuspistettä ja 51 syvyystutkimuspistettä. Pirulanneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää loivasti lounaaseen. Suon vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Järvitalonjärveen. Suon pinta-ala on noin 145 ha, ja yli metrin syvyistä aluetta on 2 ha. Keskisyvyys on vain 0,5 m ja suurin syvyys 1,2 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Tutkimuspisteistä on rämeellä 55 % ja avosuolla 45 %. Luonnontilaisena suosta on 70 %. Yleisimpinä suotyyppeinä ovat luonnontilainen ja muuttumavaiheen mesotrofinen rimpineva sekä tupasvillaräme. Puusto on pääosin harvahkoa ja vajaatuottoista riukuasteen mäntymetsää. Pirulannevan turpeesta on rahkavaltaista 26 % ja saravaltaista 74 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 39 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9. Pirulanneva on liian matala turvetuotantoon. Kuva 24. Tutkimuspisteiden sijainti Pirulannevalla. Fig. 24. Location of survey sites in Pirulanneva. 40

40 Siikalatvan turvevarat. Osa Purasimenneva Purasimenneva (kl , x=7151,4, y=3449,1) sijaitsee noin 15 km Rantsilan keskustasta kaakkoon. Tutkittu alue käsittää varsinaisen Purasimennevan eteläpuolisen alueen. Se rajoittuu idässä Tervosenjärveen ja Purasimenjärveen, muualla loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suon länsi- ja eteläosaa ympäröivät metsäautotiet. Suon keskeltä kulkee Purasimenjärven rantaan menevä mökkitie (kuva 25). Suolla on 75 tutkimuspistettä ja 96 syvyystutkimuspistettä. Purasimenneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu osittain Kurranojan (57.026) ja Järvitalonjärven (57.025) valuma-alueisiin sekä Rantsilan alueeseen (57.021). Suon pinta on m merenpinnasta ja viettää loivasti kaakkoon. Suon eteläosan vedet laskevat ojia pitkin lännessä olevaan Pakkulanjärveen, josta edelleen Pakkulanojaa pitkin Siikajokeen. Muilta suon alueilta vedet laskevat Purasimenjärveen, josta edelleen Järvitalonjärveen ja siitä Siikajokeen laskevaan Kärsämänojaan. Pinta-ala on noin 150 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 85 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 45 ha. Keskisyvyys on 1,2 m ja suurin syvyys 2,9 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Suon eteläosan altaaseen sekä Tervosenjärven länsipuolen altaaseen on pohjamaan päälle kerrostunut paikoin liejua keskimäärin noin 10 cm:n paksuudelta. Liejupisteiden osuus tutkimus- ja syvyystutkimuspisteistä on 6 %. Tutkimuspisteistä on rämeellä 87 %, avosuolla 8 % ja turvekankaalla 5 %. Suosta yli puolet on luonnontilaista. Luonnontilaisella alueella yleisinä suotyyppeinä ovat varsinainen sararäme ja rahkaräme, ojitetuilla alueilla puolestaan muuttumavaiheen isovarpuinen räme sekä tupasvillaräme. Puusto on ojitetuilla alueilla pääosin taimisto- ja riukuasteen keskinkertaisen tiheää mäntymetsää. Luonnontilaisilla rämealueilla puusto on vajaatuottoista ja harvahkoa männikköä. Purasimennevan turpeesta on rahkavaltaista 55 % ja saravaltaista 45 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve, rahkaturve sekä sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 47 %, puun jäännöksiä sisältävän 17 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 10 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,6. Purasimennevalta on otettu näytteet kahdelta pisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tiheys on 120 kg/ m3, tuhkapitoisuus 2,8 %, lämpöarvo 21,4 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,18 %. Purasimennevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 42 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,66 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on paikoin paksuhko suon pohjoisosan altaassa ja suon eteläosan ojitetulla alueella. Tuotantokelpoinen alue on kolmena erillisenä altaana. Eteläosan allas on kokonaan ojitettua muuttumavaiheessa olevaa, pohjoisosan allas luonnontilaista ja keskiosan pienempi alue vain osittain ojitettua suota. Purasimennevan turvemäärää laskettaessa on poikkeuksellisesti käytetty suon pohjalle jäävän turpeen paksuutena 0,3 metriä pohjan tasaisuuden, hyvälaatuisen turpeen ja hienorakeisten pohjamaalajien vuoksi. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on järvien rannoille jätetty noin 100 metriä leveä suojavyöhyke. Osa tuotantokelpoisesta turpeesta on läheisten järvien vedenpinnan alapuolella. 41

41 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 25. Tutkimuspisteiden sijainti Purasimennevalla. Fig. 25. Location of survey sites in Purasimenneva. 42

42 Siikalatvan turvevarat. Osa Ritoneva Ritoneva (kl , 09 x=7154,2, y=3439,3) sijaitsee noin 4 km Rantsilan keskustasta kaakkoon. Suon länsipuolella kulkee nelostie ja eteläpuolella Pusulanperäntie. Pohjoispuolella on peltotie ja lisäksi suon alueella useita pienempiä ajouria. Suo jatkuu pohjoisessa Kurkinevalle ja kaakossa turvetuotannossa olevalle Myllynevalle rajoittuen muualla moreenimaastoihin ja mäkiin (kuva 26). Suolla on 117 tutkimuspistettä ja 167 syvyystutkimuspistettä. Ritoneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Rantsilan alueeseen (57.021). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää länteen. Suon vedet laskevat Sikajokeen pohjoisosasta Rantinkanavan, eteläosasta Myllyojan sekä länsiosasta Ritoojan kautta. Pinta-ala on noin 340 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 170 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä noin 90 ha. Keskisyvyys on 1,0 m ja suurin syvyys 2,3 m. Yleisin pohjamaalaji on hiesu. Pohjamaan päälle kerrostunutta liejua tavattiin 9 %:lla kaikista tutkimus- ja syvyystutkimuspisteistä. Liejukerrokset ovat vain noin 10 cm:n paksuisia eivätkä muodosta yhtenäisiä alueita vaan esiintyvät hajanaisesti ympäri suota. Lisäksi kolmella tutkimuspisteellä havaittiin pohjamaan päälle kerrostunutta vivianiittia (rautafosfaattia) noin 5 cm:n paksuinen kerros. Tutkimuspisteistä on rämeellä 14 %, turvekankaalla 83 % ja pellolla 3 %. Suo on kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat puolukkaturvekangas ja karhunsammalmuuttuma. Puusto on pääosin nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Ritonevan turpeesta on rahkavaltaista 15 % ja saravaltaista 85 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 7 %, puun jäännöksiä sisältävän 47 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 9 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,7. Ritonevalta otettiin näytteet kuudelta tutkimuspisteeltä suoaltaan eri osista. Näytteiden keskimääräinen tiheys on 130 kg/m3, tuhkapitoisuus 8,1 %, lämpöarvo 21,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,24 %. Hiili- ja typpipitoisuudet analysoitiin kahdelta pisteeltä otetuista näytteistä, ja keskiarvot ovat 53 % ja 2,5 %. Tuhkapitoisuudet ovat paikoin korkeita pinta- sekä pohjaturpeessa. Ritonevassa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 90 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 1,02 milj. suo-m3. Heikosti maatunutta pintaosaa ei ole. Tuotantokelpoisen alueen turve on saravaltaista (90 %). Pohjamaa on pääosin hiesua ja muodoltaan tasainen. Energiaturve on teknisesti mahdollista nostaa lähelle pohjaa, mutta tällöin tulee huomioida pohjaturpeen paikoin korkeat tuhkapitoisuudet. 43

43 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Kuva 26. Tutkimuspisteiden sijainti Ritonevalla. Fig. 26. Location of survey sites in Ritoneva. 44

44 Siikalatvan turvevarat. Osa Räisynrimpi Räisynrimpi (kl , x=7153,6, y=3452,0) sijaitsee noin 17 km Rantsilan keskustasta itään. Suo jatkuu luoteessa Pirulannevalle ja rajoittuu muualla moreenimaihin. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Suon eteläpuolella on Kestiläntie ja länsiosassa kulkee metsäautotie (kuva 27). Suolla on 27 tutkimuspistettä ja 56 syvyystutkimuspistettä. Suo on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat ojia pitkin Järvitalonjärveen. Pinta-ala on noin 145 ha. Siitä yli metrin syvyistä aluetta 5 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 1 ha. Keskisyvyys on vain 0,5 m ja suurin syvyys 1,8 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 94 %, avosuolla 4 %, turvekankaalla 2 %. Suosta noin kolmasosa on luonnontilaista. Yleisinä suotyyppeinä ovat luonnontilainen sekä muuttumavaiheen rimpinevaräme. Suon kaakkoisosa on tiheästi ojitettua kun taas muualla ojia on harvakseltaan. Puusto on pääosin taimisto- ja riukuasteen männikköä, paikoin harvahkoa ja vajaatuottoista. Turpeesta rahkavaltaista on 65 % ja saravaltaista 35 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve, sararahkaturve ja rahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 63 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 6 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7. Suon länsiosasta otettujen näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 86,8 %, tiheys 138 kg/m3, tuhkapitoisuus 2,0 %, lämpöarvo 20,4 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,14 %. Turvekerroksen keskiosa on poikkeuksellisen tiivis: vesipitoisuus noin 80 % ja tiheys noin 190 kg/m3. Räisynrimpi ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen takia. Kuva 27. Tutkimuspisteiden sijainti Räisynrimmellä. Fig. 27. Location of survey sites in Räisynrimpi. 45

45 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 21. Salmenneva Salmenneva (kl , x=7162,6, y=3435,4) sijaitsee noin 5 km Rantsilan keskustasta koilliseen. Tutkittu alue jatkuu varsinaiselta Salmennevalta kaakkoon aina Kärsämänkyläntiehen asti. Suo rajoittuu soistuneeseen moreenimaastoon. Suon halki kulkee Nelostie. Luoteisosaan tulee Päiväniementie ja lisäksi on useita pienempiä ajouria (kuva 28). Suolla on 65 tutkimuspistettä ja 119 syvyystutkimuspistettä. Salmenneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Kärsämänjoen alaosan alueeseen (57.024). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat ojaverkostoja pitkin viereiseen Kärsämänjokeen, josta edelleen Mankilanjärven kautta Siikajokeen. Pinta-ala on noin 230 ha, josta yli metrin syvyistä aluetta on 13 ha. Keskisyvyys on vain 0,6 m ja suurin syvyys 1,5 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 74 % ja turvekankaalla 26 %. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat muuttumavaiheen isovarpu- ja tupasvillarahkaräme sekä varputurvekangas. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää taimistoja riukuasteen mäntymetsää. Salmennevan turpeesta on rahkavaltaista 70 % ja saravaltaista 30 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkaturve, sararahkaturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 48 %, puun jäännöksiä sisältävän 16 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 20 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,0. Salmennevalta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 165 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,4 %, lämpöarvo 22,9 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,22 %. Turvekerros on tiivis ja hyvin kuivunut. Tiheydet ja lämpöarvot ovat huomattavan suuria. Salmenneva on liian matala turvetuotantoon. Kuva 28. Tutkimuspisteiden sijainti Salmennevalla. Fig. 28. Location of survey sites in Salmenneva. 46

46 Siikalatvan turvevarat. Osa Satoneva Satoneva (kl , x=7140,7, y=3429,6) sijaitsee noin 17 km Rantsilan keskustasta lounaaseen. Suo jatkuu etelässä Huhannevalle ja Vesiläisennevalle sekä koillisessa Porrasnevalle ja Lehmilammennevalle. Muualla suo rajoittuu moreenimaastoon. Suon koillis- sekä keskiosissa on ajourat (kuva 29). Suolla on 48 tutkimuspistettä ja 60 syvyystutkimuspistettä. Satoneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu lounaisosaltaan Savalojan yläosan valuma-alueeseen (57.073) ja muilta osin Savalojan keskiosan alueeseen (57.072). Pinta on m merenpinnasta ja viettää luoteeseen. Suon lounaisosan vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Köyryojan kautta Savalojaan ja muualta ojaverkostoa pitkin suoraan Savalojaan, josta edelleen Kurunkanavaa pitkin Siikajokeen. Pinta-ala on noin 80 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 28 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 6 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 1,9 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 69 % ja turvekankaalla 31 %. Suo on kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat muuttumavaiheen tupasvillarahkaräme ja isovarpuräme sekä puolukka- ja varputurvekangas. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää taimisto- ja riukuasteen mäntymetsää. Satonevan turpeesta on rahkavaltaista 61 % ja saravaltaista 39 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 51 %, puun jäännöksiä sisältävän 27 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 14 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3. Liekoja on yli 1,5 m:n syvyisellä alueella runsaasti (3-4 %). Satonevalta otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 141 kg/m3, tuhkapitoisuus 2,8 %, lämpöarvo 21,5 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,16 %. Turvekerros on tiivis ja hyvin kuivunut. Tiheydet ja lämpöarvot ovat korkeita. Satonevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n aluetta noin 6 ha ja sillä energiaturvetta 0,066 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut. Tuotantokelpoinen yli 1,5 metrin syvyinen alue jatkuu pohjoisessa luonnontilaiselle Porrasnevalle. Kuva 29. Tutkimuspisteiden sijainti Satonevalla. Fig. 29. Location of survey sites in Satoneva. 47

47 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 23. Saunaneva Saunaneva (kl , x=7154,1, y=3456,2) sijaitsee noin 20 km Rantsilan keskustasta itään. Suo jatkuu luoteessa Loukkeennevalle ja kaakossa Natura-alueeseen kuuluvalle Hoikannevalle. Muualla suo rajoittuu moreenimaihin. Tutkittu alue käsittää myös kaakossa sijaitsevan Hoikankankaan ympäristön suoalueen. Saunanevan halki kulkee metsäautotie (kuva 30). Suolla on 4 tutkimuspistettä ja 90 syvyystutkimuspistettä. Saunaneva kuuluu osittain Temmesjoen osittain Siikajoen vesistöalueeseen. Suurin osa suosta on Temmesjoen yläosan valuma-alueella (58.03) ja pieni alue länsiosasta Järvitalonjärven valuma-alueella (57.025). Pinta on m merenpinnan yläpuolella ja viettää luoteeseen. Vedet laskevat länsiosaa lukuun ottamatta Temmesjokeen. Länsiosasta vedet laskevat Kärsämänojan kautta Järvitalonjärveen. Suon pinta-ala on noin 140 ha ja yli metrin syvyistä aluetta on 13 ha. Keskisyvyys on 0,7 m ja suurin syvyys 1,5 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä rämeellä on 55 %, avosuolla 22 % ja turvekankaalla 23 %. Yli puolet suosta on ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat varputurvekangas sekä muuttumavaiheen vaivaiskoivuräme ja mesotrofinen rimpineva. Saunanevan turpeesta on rahkavaltaista 13 % ja saravaltaista 87 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 33 %, puun jäännöksiä sisältävän 3 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 3 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9. Saunaneva on liian matala turvetuotantoon. Kuva 30. Tutkimuspisteiden sijainti Saunanevalla. Fig. 30. Location of survey sites in Saunaneva. 48

48 Siikalatvan turvevarat. Osa Siltaräme Siltaräme (kl , x=7145,2, y=3429,2) sijaitsee noin 13 km Rantsilan keskustasta lounaaseen. Suo rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Suon länsipuolella on Karhukankaantie ja etelässä Leiriperäntie. Lisäksi suon halki kulkee muutamia ajouria (kuva 31). Suolla on 47 tutkimuspistettä ja 56 syvyystutkimuspistettä. Siltaräme on Siikajoen vesistöalueella ja sen itäosa kuuluu Kurunkanavan valuma-alueeseen (57.029) ja länsiosa Savalojan keskiosan alueeseen (57.072). Pinta on m merenpinnasta ja viettää loivasti luoteeseen. Vedet laskevat itäosasta Kurunkanavaan ja länsiosasta Savalojaan. Siltarämeen pinta-ala on noin 95 ha ja yli metrin aluetta on 21 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 1,5 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 57 %, turvekankaalla 41 % ja pellolla 2 %. Suo on lähes kokonaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpuinen räme ja puolukkaturvekangas. Puusto on pääosin nuorta tai varttunutta keskinkertaisen tiheää mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Siltarämeen turpeesta on rahkavaltaista 79 % ja saravaltaista 21 %. Yleisin turvelaji on sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävää turvetta on 24 %, puun jäännöksiä sisältävää 44 % ja varpujen jäännöksiä sisältävää 34 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Siltarämeeltä on otettu näytteet kahdelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tiheys on 144 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,3 %, lämpöarvo 22,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,21 %. Tiheydet voitiin laskea vain pohjaosalle ( cm), missä turve on hyvin maatunutta ja tiivistä. Siltaräme ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen takia. Kuva 31. Tutkimuspisteiden sijainti Siltarämeellä. Fig. 31. Location of survey sites in Siltaräme. 49

49 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 25. Suninneva Suninneva (kl , x=7140,6, y=3435,6) sijaitsee noin 16 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo jatkuu pohjoisessa Niemelännevalle, kaakossa Näsinnevalle, etelässä Hoikkanevalle ja lounaassa Ison-Sunin rämeelle. Länsipuolella suo rajoittuu osittain Leuvanjärveen ja muualla moreenimaihin. Suon pohjois- sekä keskiosiin tulee metsäautotiet, ja lisäksi eteläosassa on pienempiä ajoteitä (kuva 32). Suolla on 126 tutkimuspistettä ja 155 syvyystutkimuspistettä. Suninneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Pinta on m merenpinnasta ja viettää länteen. Suon eteläosan vedet laskevat Myllyojan kautta Leuvanjärveen. Keski- ja pohjoisosan vedet laskevat ojia pitkin Leuvanjärveen tai Leuvanojaan. Pinta-ala on noin 270 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 100 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 22 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 2,1 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 62 %, avosuolla 2 % ja turvekankaalla 36 %. Suo on lähes kauttaaltaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat isovarpurämemuuttuma ja varputurvekangas. Puusto on pääosin nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää. Suninnevan turpeesta on rahkavaltaista 75 % ja saravaltaista 25 %. Yleisin turvelaji on sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 35 %, puun jäännöksiä sisältävän 46 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 44 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Suninnevalta on otettu näytteet neljältä tutkimuspisteeltä. Keskimääräinen tiheys on 133 kg/m3, tuhkapitoisuus 3,4 %, lämpöarvo 22,8 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,21 %. Hiili- ja typpipitoisuudet määritettiin kahdelta pisteeltä, ja keskiarvot ovat 55 % ja 2,0 %. Suninnevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n aluetta yhteensä noin 21 ha ja sillä energiaturvetta yhteensä 0,23 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoista aluetta on kolmessa eri altaassa. Turve on tasalaatuista ja soveltuu hyvin tuotantoon. Kuva 32. Tutkimuspisteiden sijainti Suninnevalla. Fig. 32. Location of survey sites in Suninneva. 50

50 Siikalatvan turvevarat. Osa Suoneva Suoneva (kl , 11 x=7150,7, y=3451,7) sijaitsee noin 17 km Rantsilan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu luoteessa Purasimenjärveen ja muualla moreenimaastoon. Suon keskellä on Suojärvi. Pohjois- ja itäpuolella kulkee metsäautotie (kuva 33). Suolla on 106 tutkimuspistettä ja 154 syvyystutkimuspistettä. Suoneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Järvitalonjärven valuma-alueeseen (57.025). Pinta on m merenpinnasta ja viettää luoteeseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin Suojärveen ja Purasimenjärveen. Suon pinta-ala on noin 270 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 135 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä noin 85 ha. Keskisyvyys on 1,2 m ja suurin syvyys 3,1 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Pohjamaan päälle kerrostunutta liejua tavattiin 5 %:lla kaikista tutkimus- ja syvyystutkimuspisteistä. Tutkimuspisteistä on rämeellä 63 %, avosuolla 11 % ja turvekankaalla 26 %. Suosta hieman yli puolet on ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat rimpinevaräme, karhunsammalmuuttuma ja varputurvekangas. Puusto on luonnontilaisella alueella vajaatuottoista ja harvaa rämemännikköä. Ojitetuilla alueilla on pääosin taimisto- ja riukuasteen keskinkertaisen tiheää mäntymetsää. Suonevan turpeesta on rahkavaltaista 32 % ja saravaltaista 68 %. Yleisin turvelaji on rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 23 %, puun jäännöksiä sisältävän 26 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 13 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,1. Kolmelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 108 kg/m3, tuhkapitoisuus 3,6 %, lämpöarvo 22,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,2 %. Hiili- ja typpipitoisuudet määritettiin yhdeltä pisteeltä, ja keskiarvot ovat 54 % ja 2,0 %. Suonevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin syvyistä aluetta noin 44 ha ja sillä energiaturvetta 0,72 milj. suo-m3. Heikosti maatunut pintaosa on ohut tai puuttuu kokonaan. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on järvien rannoille jätetty noin 100 metriä leveä suojavyöhyke. Osa tuotantokelpoisesta turpeesta on läheisten järvien vedenpinnan alapuolella. Kuva 33. Tutkimuspisteiden sijainti Suonevalla. Fig. 33. Location of survey sites in Suoneva. 51

51 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 27. Tahkoräme Tahkoräme (kl , x=7147,3, y=3433,8) sijaitsee noin 10 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo jatkuu pohjoisessa osittain Tahkonevalle ja etelässä Önkkyrinnevalle. Lännessä suo rajoittuu osittain kalliomaastoon ja muualla soistuneisiin moreenimaihin. Pohjoispuolella kulkee Tahkokalliontie ja itäosaan tulee ajoura (kuva 34). Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 39 syvyystutkimuspistettä. Tahkoräme on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Suon pinta on tasainen ja m:n korkeudella merenpinnasta. Vedet laskevat ojia pitkin eteläpuolella virtaavaan Vittaojaan, josta edelleen Leuvanojaan ja Siikajokeen. Pinta-ala on noin 70 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 8 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 1 ha. Keskisyvyys on vain 0,6 m ja suurin syvyys 1,7 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 47 %, avosuolla 31 % ja turvekankaalla 22 %. Suosta yli puolet on ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat luonnontilainen rahkaneva ja muuttumavaiheen tupasvillarahkaräme. Puusto on pääosin vajaatuottoista ja harvaa rämemännikköä, ainoastaan suon laitaosissa on varttuneempaa kasvatusmetsää. Turvekerros on rahkavaltainen. Tupasvillan jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 69 %, puun jäännöksiä sisältävän 10 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 29 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4. Tahkorämeeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 172 kg/m3, tuhkapitoisuus 2,3 %, lämpöarvo 21,5 MJ/kg, rikkipitoisuus 0,14 %, hiilipitoisuus 52 % ja typpipitoisuus 1,4 %. Tiheys ja lämpöarvo ovat huomattavan suuria ja edustavat lähinnä tiivistä pohjaosaa, ei koko turvekerrosta. Tahkorämeellä on turvetuotantoon soveltuvaa yli metrin syvyistä aluetta noin 8 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,056 milj. suo-m3. Acutifolia-valtaisen ympäristöturpeen alla oleva turvekerros on tiivis ja hyvin energiakäyttöön sopiva. Kerros on kuitenkin niin ohut, että se jää suurimmaksi suon pohjalle. Kuva 34. Tutkimuspisteiden sijainti Tahkorämeellä. Fig. 34. Location of survey sites in Tahkoräme. 52

52 Siikalatvan turvevarat. Osa Taikkoneva Taikkoneva (kl , x=7142,2, y=3439,6) sijaitsee noin 15 km Rantsilan keskustasta etelään. Suo jatkuu etelässä Latvannevalle, koillisessa Heinimetsänsuolle ja luoteessa Honkanevalle. Muualla suo rajoittuu loivapiirteisiin hieta- ja hiekkamoreenimaihin. Suon pohjoispuolella on Tyngäntie ja länsiosan halki kulkee ajotie (kuva 35). Suolla on 77 tutkimuspistettä ja 113 syvyystutkimuspistettä. Taikkoneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Suon pinta on m merenpinnasta ja viettää koilliseen. Suon vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Hirviojaan, josta edelleen Leuvanojaa pitkin Siikajokeen. Suon pinta-ala on noin 200 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 75 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 35 ha. Keskisyvyys on 0,9 m ja suurin syvyys 2,1 m. Yleisin pohjamaalaji on hieta. Tutkimuspisteistä on rämeellä 33 % ja turvekankaalla 67 %. Suo on kokonaan ojitettua ja pääosin muuttuma- tai turvekangasvaiheen saavuttanutta. Yleisimpiä suotyyppejä ovat ruoho- ja puolukkaturvekangas sekä varsinainen sararämemuuttuma. Puusto on pääosin keskinkertaisen tiheää nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista sekametsää lukuun ottamatta suon kaakkois- ja lounaisosien rehevämpiä kuusivaltaisia ruohoturvekangasalueita. Taikkonevan turpeesta on rahkavaltaista 31 % ja saravaltaista 69 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja sararahkaturve. Puun jäännöksiä lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 50 %, varpujen jäännöksiä sisältävän 29 % ja tupasvillaa sisältävän 3 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2. Taikkonevalta on otettu näytteet kahdelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tiheys on 127 kg/m3, tuhkapitoisuus 8,4 %, lämpöarvo 21,7 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,22 %. Tuhkapitoisuus on toisen näytepisteen pohjaturpeessa huomattavan korkea (31,8 %), mutta muissa näytteissä alle 7 %. Taikkonevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 metrin aluetta noin 35 ha ja sillä energiaturvetta 0,49 milj. suo-m3. Heikosti maatunutta pintaosaa ei ole. Tuotantokelpoista aluetta on kahdessa eri altaassa. Pohjan tasaisuudesta ja maalajista (hieta) johtuen on energiaturvemäärää laskettaessa pohjalle jäävän turpeen osuutena vähennetty 0,3 metriä. Kuva 35. Tutkimuspisteiden sijainti Taikkonevalla. Fig. 35. Location of survey sites in Taikkoneva. 53

53 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 29. Tulijärvenneva Tulijärvenneva (kl , x=7147,7, y=3449,2) sijaitsee noin 16 km Rantsilan keskustasta kaakkoon. Suo rajoittuu moreenimaastoon, ja sen keskellä on Tulijärvi. Suon eteläpuolella kulkee Kurrantie ja länsilaidalla Hietaseläntie (kuva 36). Suolla on 58 tutkimuspistettä ja 72 syvyystutkimuspistettä. Tulijärvenneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Kurranojan valuma-alueeseen (57.026). Pinta on m merenpinnasta ja viettää loivasti kaakkoon. Suon vedet laskevat osittain ojaverkostoa pitkin Kurranojaan, osittain läheiseen Kurranjärveen, josta edelleen Kurranojan kautta Siikajokeen. Pinta-ala on noin 105 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on noin 60 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 30 ha. Keskisyvyys on 1,2 m ja suurin syvyys 3,1 m. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Suon keskellä olevan Tulijärven ympäriltä havaittiin paikoin liejun päälle kerrostunutta järvimutaa jopa metrin paksuudelta. Pohjamaan päälle kerrostunutta liejua esiintyi 7 %:lla kaikista tutkimus- ja syvyystutkimuspisteistä, mikä kertoo suon syntyneen osittain vesialueen umpeenkasvun seurauksena. Tutkimuspisteistä on rämeellä 49 %, avosuolla 31 % ja turvekankaalla 20 %. Suosta noin puolet on luonnontilaista. Yleisimpinä suotyyppeinä ovat luonnontilainen variksenmarjarahkaräme ja -neva sekä muuttumavaiheen isovarpuräme. Suon laitaosissa yleisinä ovat puolukka- sekä varputurvekankaat. Puusto on ojitetuilla alueilla pääosin nuorta tai varttunutta mäntyvaltaista kasvatusmetsää, muualla aukeaa tai vajaatuottoista. Tulijärvennevan turpeesta on rahkavaltaista 88 %, ruskosammalvaltaista 2 % ja saravaltaista 10 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve ja rahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 33 %, puun jäännöksiä sisältävän 14 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 27 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5. Tulijärvennevalta otettiin näytteet kahdelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tiheys on 112 kg/m3, tuhkapitoisuus 2,3 %, lämpöarvo 22,0 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,17 %. Hiili- ja typpipitoisuus määritettiin toiselta pisteeltä, ja keskiarvot ovat 53 % ja 1,8 %. Alhaiset tuhka- ja rikkipitoisuudet ovat tyypillisiä rahkavaltaiselle turvekerrokselle. Tulijärvennevalla on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta yhteensä noin 28 ha ja sillä tuotantokelpoista ympäristöturvetta 0,22 milj. suo-m3 ja energiaturvetta 0,20 milj. suo-m3. Tuotantokelpoista aluetta on kahdessa eri altaassa. Ympäristöturvetta on saatavissa vain Tulijärven pohjoispuolen luonnontilaisen altaan pinnasta. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on vähennetty 100 metriä leveä suojavyöhyke Tulijärven rannasta. 54

54 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 36. Tutkimuspisteiden sijainti Tulijärvennevalla. Fig. 36. Location of survey sites in Tulijärvenneva. 55

55 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 30. Valkiaisneva Valkiaisneva (kl , 09 x=7148,8, y=3447,5) sijaitsee noin 14 km Rantsilan keskustasta kaakkoon. Suon koillisosassa on Valkiaisjärvi. Pohjoisessa suo jatkuu Pakkulannevalle ja rajoittuu muualla moreenimaastoon. Suon itäosassa kulkee Hietaseläntie ja lännessä Viionkankaantie. Valkiaisjärven rantaan tulee lännestä metsäautotie, ja lisäksi on muutamia pienempiä ajouria (kuva 37). Suolla on 169 tutkimuspistettä ja 192 syvyystutkimuspistettä. Valkiaisneva on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Kurranojan valuma-alueeseen (57.026). Pinta on m merenpinnasta ja viettää loivasti pohjoiseen. Suon länsiosan vedet laskevat ojaverkostoa pitkin Pakkulanojaan, josta edelleen Kurranojan kautta Siikajokeen. Eteläosan vedet puolestaan laskevat ojaverkostoa pitkin Kurranojaan. Pohjois- ja itäosien vedet laskevat Valkiaisjärveen ja siitä Pakkulanjärveen lähtevään ojaan, josta edelleen Pakkulanojaan. Pinta-ala on noin 360 ha. Siitä yli metrin syvyistä aluetta on noin 180 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä noin 140 ha. Keskisyvyys on 1,5 m ja suurin syvyys 4,7 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat moreeni ja hiekka. Tutkimuspisteistä on rämeellä 84 %, avosuolla 4 % ja turvekankaalla 12 %. Suo on lähes kokonaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat luonnontilainen tupasvillarahkaräme ja muuttumavaiheen tupasvillaräme. Puusto on ojitetuilla alueilla pääosin mäntyvaltaista nuorta tai varttunutta kasvatusmetsää, muualla aukeaa tai vajaatuottoista rämemännikköä (kuva 38). Valkiaisnevan turpeesta on rahkavaltaista 35 % ja saravaltaista 65 %. Yleisimmät turvelajit ovat saraturve ja rahkasaraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 18 %, puun jäännöksiä sisältävän 18 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 18 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5. Valkiaisnevan kahdelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 88 kg/m3, tuhkapitoisuus 3,5 %, lämpöarvo 21,5 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,19 %. Hiili- ja typpipitoisuudet määritettiin yhdeltä pisteeltä, ja keskiarvot ovat 53 % ja 2,6 %. Valkiaisnevalla on turvetuotantoon soveltuvaa aluetta noin 117 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 2,47 milj. suo-m3. Heikosti maatuneen pintaosan paksuus vaihtelee alueellisesti huomattavan paljon. Mitään yhtenäistä suurempaa aluetta ei kuitenkaan ole vaan vaalea pintarahka tulisi käyttää energiaturpeen seassa. Tuotantokelpoista aluetta arvioitaessa on vähennetty 100 metriä leveä suojavyöhyke Valkiaisjärven rannasta. 56

56 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Kuva 37. Tutkimuspisteiden sijainti Valkiaisnevalla. Fig. 37. Location of survey sites in Valkiaisneva. Kuva 38. Luonnontilaista keidasrämettä Valkiaisnevan pohjoisosassa. (Kuva J. Kivilompolo ) Fig. 38. Ridge-hollow pine bog in northside of Valkiaisneva. (Photo J. Kivilompolo ) 57

57 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 31. Vareskorpi Vareskorpi (kl , x=7157,0, y=3433,3) sijaitsee noin 2 km Rantsilan keskustasta länteen. Suo jatkuu pohjoisessa Perukannevalle ja rajoittuu muualla moreenimäkiin. Suon pohjoispuolella kulkee Ruukintie ja etelässä Tahkomaantie. Lisäksi suon länsiosaan tulee muutamia ajouria (kuva 39). Suolla on 70 tutkimuspistettä ja 90 syvyystutkimuspistettä. Vareskorpi on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Rantsilan alueeseen (57.021). Pinta on m merenpinnasta ja viettää koilliseen. Vedet laskevat ojia pitkin suon halki virtaavaan Paavonkanavaan, josta edelleen Siikajokeen. Pinta-ala on noin 125 ha. Yli metrin syvyistä aluetta on 36 ha ja yli 1,5 m:n syvyistä 8 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 2,6 m. Yleisimmät pohjamaalajit hiesu ja hieta. Tutkimuspisteistä rämeellä on 9 %, turvekankaalla 65 % ja pellolla 26 %. Suo on kokonaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat ruoho- ja mustikkaturvekangas. Puusto on pääosin nuorta tai varttunutta keskinkertaisen tiheää sekametsää. Vareskorven turpeesta on rahkavaltaista 64 % ja saravaltaista 36 %. Yleisin turvelaji on sararahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 11 %, puun jäännöksiä sisältävän 48 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 39 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,9. Liekoja on kohtalaisesti (2-3 %). Vareskorven kahdelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tiheys on 110 kg/m3, tuhkapitoisuus 4,9 %, lämpöarvo 20,9 MJ/kg ja rikkipitoisuus 0,23 %. Toiselta näytepisteeltä määritettyjen hiili- ja typpipitoisuuksien keskiarvot ovat 52 % ja 2,4 %. Vareskorvessa on turvetuotantoon soveltuvaa yli 1,5 m:n syvyistä aluetta noin 8 ha ja sillä tuotantokelpoista energiaturvetta 0,096 milj. suo-m3. Heikosti maatunutta pintaosaa ei ole. Tuotantokelpoista aluetta on kahdessa eri altaassa. Kuva 39. Tutkimuspisteiden sijainti Vareskorvessa. Fig. 39. Location of survey sites in Vareskorpi. 58

58 Siikalatvan turvevarat. Osa Vastaskankaansuo Vastaskankaansuo (kl , x=7143,3, y=3435,9) sijaitsee noin 14 km Rantsilan keskustasta etelään. Suota ei ole nimetty peruskartalla, vaan Vastaskankaansuo on tässä yhteydessä käytetty työnimi. Tutkittu alue käsittää Vastaskankaan, Karjonevan ja Tyngänkaartojen välisen suoalueen. Suo rajoittuu pohjoisessa osittain Tyngäntiehen ja muualla soistuneisiin moreenimaihin. Eteläpuolella tavataan muutamia rantavalleja (kuva 40). Suolla on 22 tutkimuspistettä ja 33 syvyystutkimuspistettä. Vastaskankaansuo on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Leuvanojan valuma-alueeseen (57.028). Pinta on m merenpinnasta ja viettää koilliseen. Suon vedet laskevat ojia pitkin läheiseen Leuvanojaan ja siitä edelleen Siikajokeen. Pinta-ala on 41 ha ja yli metrin syvyistä aluetta on 2 ha. Keskisyvyys on vain 0,6 m ja suurin syvyys 1,4 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hiekka ja moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 24 % ja turvekankaalla 76 %. Suo on kauttaaltaan ojitettua. Yleisin suotyyppi on puolukkaturvekangas. Puusto on pääosin nuorta tai varttunutta mäntykasvatusmetsää. Vastaskankaansuon turpeesta on rahkavaltaista 95 % ja saravaltaista 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve ja rahkaturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 10 %, puun jäännöksiä sisältävän 55 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 31 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 6,1. Vastaskankaansuo ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen vuoksi. Kuva 40. Tutkimuspisteiden sijainti Vastaskankaansuolla. Fig. 40. Location of survey sites in Vastaskankaansuo. 59

59 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto 33. Vattulaisenräme Vattulaisenräme (kl , x=7158,2, y=3431,4) sijaitsee noin 4 km Rantsilan keskustasta länteen. Suo rajoittuu kaakko-luodesuuntaisiin moreeniselänteisiin. Suon eteläpuolella kulkee Ruukintie (kuva 41). Suolla on 26 tutkimuspistettä ja 36 syvyystutkimuspistettä. Vattulaisenräme on Siikajoen vesistöalueella ja kuuluu Savalojan alaosan alueeseen (57.071). Pinta on m merenpinnasta. Suon vedet laskevat ojia pitkin Savalojaan, josta edelleen Pasonjärven ja Pasonojan kautta Siikajokeen. Pinta-ala on noin 50 ha ja yli metrin syvyistä aluetta on 9 ha. Keskisyvyys on 0,8 m ja suurin syvyys 1,5 m. Yleisimmät pohjamaalajit ovat hieta ja moreeni. Tutkimuspisteistä on rämeellä 65 %, turvekankaalla 32 % ja pellolla 3 %. Suo on kokonaan ojitettua. Yleisimmät suotyypit ovat puolukkaturvekangas ja tupasvillarämemuuttuma. Puusto on pääosin mäntyvaltaista, nuorta tai varttunutta kasvatusmetsää. Vattulaisenrämeen turpeesta on rahkavaltaista 35 % ja saravaltaista 65 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja saraturve. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 16 %, puun jäännöksiä sisältävän 58 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 9 % kokonaisturvemäärästä. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,8. Vattulaisenräme on liian matala turvetuotantoon. Kuva 41. Tutkimuspisteiden sijainti Vattulaisenrämeellä. Fig. 41. Location of survey sites in Vattulaisenräme. 60

60 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 TULOSTEN TARKASTELU Alueen kehityshistoria Maanpinta on kunnan luoteisosassa noin 50 m merenpintaa ylempänä. Kaakkoon mentäessä pinta kohoaa ja saavuttaa 120 metrin tason kunnan eteläja kaakkoisosassa. Nykyinen korkeussijainti edustaa maankuoren kohoamisprosessin nykyistä vaihetta. Vuosituhansia sitten tilanne oli toinen. Siikalatvan alue paljastui mannerjäätikön reunan alta runsaat vuotta sitten, mutta jäi jäätikön reunan väistyttyä muinaisen Itämeren alle. Aallokko kulutti pohjaa matalan veden alueilla, mutta syvän veden alueille kerrostui hienojakoisia sedimenttejä. Jäätikön painon hellittäessä maankuori kohosi, ja runsaat 9000 vuotta sitten vedestä paljastui Lamun ja Raatosaaren tienoot kunnan etelä- ja kaakkoisosassa. Kohoaminen jatkui, ja uutta maata paljastui veden alta. Noin 5000 vuotta sitten ranta siirtyi Siikalatvan luoteispuolelle. Rantavyöhykkeen siirtyessä luoteeseen rantavoimat (aallokko, virtaukset, jäät) pääsivät muokkaamaan irtaimia maalajeja. Moreenimäkien laet ja rinteet huuhtoutuivat, harjut madaltuivat ja niistä kulkeutui hiekkaa lähialueille. Alavimpiin paikkoihin muodostuneet savi- ja silttikerrokset säästyivät rantavoimien kulutukselta. Tutkitut suot sijaitsevat metrin korkeudessa, joten niiden altaat paljastuivat merestä vuotta sitten. Väistyvä meri jätti jälkeensä kosteita painanteita ja matalia vesialtaita. Soistu mi nen alkoi edullisimmissa paikoissa heti merestä vapautumisen jälkeen. Myö hem min suot laajen ivat vesistöjen umpeenkasvun ja metsämaan soistumisen seurauksena. Vuosituhansien mittaan turvekerrokset ovat kasvaneet paksuutta ja tasoittaneet pinnanmuotoja. Tutkittuja soita on 33, ja niiden pinta-ala on yhteensä 6800 ha. Soiden koko vaihtelee ha. Yli 200 hehtaarin soita on kaksitoista, hehtaarin soita kolmetoista ja alle 100 hehtaarin kahdeksan (taulukko 1). Keskimääräinen koko on hieman yli 200 ha. Soiden keskisyvyys on 0,9 m. Matalimpia soita ovat Pirulanneva ja Räisynrimpi, joissa keskisyvyys jää puoleen metriin. Syvimpiä soita ovat Valkiaisneva (1,5 m), Kotaneva (1,4 m) ja Pakkulanneva (1,4 m). Yli 1,5 metrin syvyistä aluetta on 23 suolla yhteensä 930 ha. Sen osuus tutkitusta suoalasta on 14 %. Nyt raportoitavat suot ovat aiemmin tutkittuja matalampia. Turvemäärältään suurimpia soita ovat Pakkulanneva ja Valkiaisneva. Niissä molemmissa on turvetta yli 5 milj. suo-m 3. Tutkituissa soissa on turvetta yhteensä 60 milj. suo-m 3. Siitä kolmasosa (19 milj. suo-m 3 ) on yli 1,5 m:n syvyisillä alueilla. Suoalasta on avosuota 8 %, rämettä 54 %, turvekangasta 37 % ja peltoa 1 %. Avosuon osuus on suurin, hieman yli 50 %, Kirvesrimmellä ja Kuusimaannevalla, mutta viideltätoista suolta avosuot puuttuvat tyystin. Rämeen osuus ylittää 90 % Heinimaansuolla, Kivinevalla ja Räisynrimmellä. Rämealue on Heinimaansuolla lähes luonnontilainen, Kivinevalla ja Räisynrimmellä enimmäkseen muuttumavaiheessa. Turvekangas on hyvin yleistä (yli 70 %) Karjonevalla, Kiimanevalla, Ritonevalla ja Vastaskankaansuolla. Peltoa on seitsemällä suolla, ja sen osuus on suurin (26 %) Vareskorvessa. Luonnontilaisen alueen osuus on koko aineistossa 23 % ja ojitetun 77 %. Ojitetun alueen alkuperäiset suotyypit ovat pitkälle muuttuneita. Suot ja niiden turvekerrokset Turpeesta on puolet rahkavaltaista, puolet saravaltaista (taulukko 1). Kärppärämeessä ja Tahkorämeessä on pelkästään rahkavaltaista turvetta. Niiden lisäksi rahkavaltainen turve on selvästi vallitsevana (yli 80 %) Keppinevassa, Kuusimaannevassa, Tulijärvennevassa ja Vastaskankaansuossa. Saravaltainen turve on vastaavalla tavalla vallitsevana Kotanevassa, Perukannevassa, Ritonevassa ja Saunanevassa. Kahta metriä syvemmillä alueilla on rahkavaltaisen turpeen osuus 25 % ja saravaltaisen 75 %. Se osoittaa rahkavaltaisen turpeen keskittyneen matalille alueille ja saravaltaisen syvänteisiin. Pelkän rahkaturpeen osuus on 20 % ja pelkän saraturpeen 10 %. Suurin osa turpeesta sisältää sekä rahkasammalien että sarojen jäännöksiä ja on luokiteltavissa vallitsevan osan (jälkimmäinen) mukaan joko sararahka- tai rahkasaraturpeeksi. Edellisen osuus on 30 % ja jälkimmäisen 40 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 23 %, puun jäännöksiä sisältävän 30 % ja varpujen jäännöksiä sisältävän 17 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävä turve on hyvin yleistä Kuusimaannevassa, Räisynrimmessä, Satonevassa ja Tahkorämeessä, puun jäännöksiä sisältävä Honkanevassa, Perukannevassa, Vastaskankaansuossa ja Vattulaisenrämeessä ja varpujen jäännöksiä sisältävä Kiimanevassa ja Suninnevassa. Tur peen keskimääräinen maa tuneisuus on 5,3. Suokohtaiset keskiarvot vaihtelevat 3,9 6,5. Maatunei suuserot voi vat olla suuria sekä alueit tain että kerroksittain. Maatuneisuuden vaihtelu on yleensä voimakkainta rahkavaltaisissa turvekerroksissa. 61

61 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Taulukko 1. Soiden pinta-ala, keskisyvyys, turvelajit ja turpeen keskimääräinen maatuneisuus. Table 1. Area, average depth, peat types and average decomposition degree of peat. Suon nimi 1) Pinta-ala 2) Keskisyvyys 3) (m) Turvelajit 4) (%) Maatu- (ha) Pintaosa 6) Yhteensä 7) Rahka- Sara- Ruskosammal- neisuus 5) valtainen 8) valtainen 9) valtainen 10) (H) 1. Heinimaansuo 75 0,3 0, ,5 2. Honkaneva 500 0,1 0, ,2 3. Karjoneva 55 0,1 0, ,1 4. Keppineva 270 0,2 0, ,2 5. Kiimaneva 370 0,2 0, ,9 6. Kirvesrimpi 340 0,5 0, ,9 7. Kivineva 135 0,1 0, ,9 8. Kotaneva 190 0,0 1, ,3 9. Kuusimaanneva 100 0,6 1, ,2 10. Kärppäräme 160 0,2 0, ,8 11. Loukkeenneva 620 0,2 0, ,8 12. Martinrimpi 160 0,2 0, ,1 13. Niemelänneva 95 0,0 0, ,5 14. Niskakankaansuo 300 0,2 0, ,5 15. Pakkulanneva 430 0,3 1, ,5 16. Perukanneva 170 0,0 0, ,4 17. Pirulanneva 145 0,0 0, ,9 18. Purasimenneva 150 0,4 1, ,6 19. Ritoneva 340 0,0 1, ,7 20. Räisynrimpi 145 0,2 0, ,7 21. Salmenneva 230 0,1 0, ,0 22. Satoneva 80 0,2 0, ,3 23. Saunaneva 140 0,0 0, ,9 24. Siltaräme 95 0,2 0, ,2 25. Suninneva 270 0,1 0, ,2 26. Suoneva 270 0,2 1, ,1 27. Tahkoräme 70 0,3 0, ,4 28. Taikkoneva 200 0,1 0, ,2 29. Tulijärvenneva 105 0,5 1, ,5 30. Valkiaisneva 360 0,3 1, ,5 31. Vareskorpi 125 0,2 0, ,9 32. Vastaskankaansuo 41 0,0 0, ,1 33. Vattulaisenräme 50 0,1 0, ,8 Yhteensä 7) / ,2 0, ,3 Keskimäärin 11) 1) Peatland, 2) Area, 3) Average depth, 4) Peat types, 5) Decomposition degree, 6) Surface part, 7) Total, 8) Sphagnum predominant, 9) Carex predominant, 10) Bryales predominant, 11) Average Pintaosa -heikosti maatunut (H1-4) rahkavaltainen turve kerrostuman pintaosassa Surface part - slightly decomposed (H1-4) Sphagnum predominant peat in surface part 62

62 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Keskimääräinen vesipitoisuus on 87,7 %. Alhaisimmat pitoisuudet ovat Honkanevassa, Keppinevassa ja Salmennevassa ja korkeimmat pitoisuudet Pakkulannevassa, Suonevassa ja Valkiaisnevassa (taulukko 2). Edelliset ovat matalia ja tehokkaasti ojitettuja ja jälkimmäiset syviä ja suurelta osalta luonnontilaisia. Tiheys osoittaa kuiva-aineen määrän luonnontilaista tilavuusyksikköä kohti ja on kääntäen verrannollinen vesipitoisuuteen. Alhaisimpia vesipitoisuuksia vastaavat tiheydet ovat kg/m 3 ja korkeimpia vesipitoisuuksia vastaavat kg/ m 3. Keskimääräinen tiheys on 130 kg/m 3. Tutkittujen soiden tiheydet ovat tavanomaista suurempia, mikä johtuu lähinnä soiden mataluudesta ja vanhojen ojitusalueiden suuresta osuudesta. Jossain määrin tuloksia väristää se, ettei näytesarjojen ylimmille näytteille voitu laskemaan tiheyttä. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,6 %. Keskimääräinen pitoisuus on parin prosentin luokkaa Kirvesrimmessä, Kuusimaannevassa ja Räysynrimmessä, mutta ylittää seitsemän prosenttia Niskakankaansuossa, Ritonevassa ja Taikkonevassa (taulukko 2). Turpeen muodostumisaikaan vallinneet vesiolot vaikuttavat tuhkapitoisuuteen. Jos suo on pelkän sadeveden varassa, jää muodostuvan turpeen tuhkapitoisuus alhaiseksi. Jos suo saa sadeveden lisäksi mineraalimailta valuvaa vettä, tulee muodostuvan turpeen tuhkapitoisuus korkeammaksi. Turvekerrosten tuhkapitoisuus alenee yleensä pintaa kohti, mikä ilmentää soiden lisääntyvää riippuvuutta sadevedestä. Poikkeuksen muodostavat purovarret ja vesien valumareitit, missä tuhkapitoisuus voi olla korkea myös turvekerroksen keski- ja yläosassa. Lämpöarvoon vaikuttavat lähinnä turpeen maatuneisuus ja tuhkapitoisuus, jossain määrin myös kasvilajikoostumus. Turvekerroksen pintaosassa lämpöarvo on yleensä heikon maatuneisuuden takia keskimääräistä pienempi ja keskiosassa keskimääräistä suurempi. Lähellä pohjaa lämpöarvo voi pienentyä kohoavan tuhkapitoisuuden takia. Keskimääräinen kuiva-aineen tehollinen lämpöarvo on 21,8 MJ/kg. Kuiva-aineen keskimääräinen hiilipitoisuus on 54 %. Alhaisimmat keskimääräiset pitoisuudet (52 %) ovat Tahkorämeessä ja Vareskorvessa ja korkeimmat Loukkeennevassa (56 %), Kotanevassa (55 %) ja Suninnevassa (55 %). Alhaisia pitoisuuksia tavataan yleensä joko heikosti maatuneissa tai runsastuhkaisissa kerroksissa ja korkeita pitoisuuksia joko hyvin maatuneissa tai vähätuhkaisissa kerroksissa. Keskimääräinen typpipitoisuus on 2,1 %. Se on alhaisin (1,4 %) rahkaturvevaltaisessa Tahkorämeessä ja korkein (2,6 %) saraturvevaltaisessa Valkiaisnevassa. Määrityksiä tehtiin vähän (keskimäärin 3,6 näytettä/suo), mikä heikentää suokohtaisten keskiarvojen luotettavuutta. Koko aineiston keskimääräinen rikkipitoisuus on 0,20 %. Suokohtaiset keskiarvot vaihtelevat Heinimaansuon, Kirvesrimmen, Kuusimaannevan ja Räisynrimmen 0,14 prosentista Loukkeennevan 0,33 prosenttiin. Näytekohtaiset pitoisuudet vaihtelevat 0,06 0,49 %. 63

63 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto Taulukko 2. Laboratoriomääritysten suokohtaiset keskiarvot. Table 2. Results of laboratory analyses. Suon nimi 1) Vesipit. 2) Tiheys 3) Tuhkapit. 4) Lämpöarvo 5) C N S % kg/m3 % MJ/kg % % % 1. Heinimaansuo 88, ,8 20,2 0,14 2. Honkaneva 84, ,7 22,5 0,24 4. Keppineva 83, ,2 21,9 0,17 5. Kiimaneva 87, ,6 21,3 0,26 6. Kirvesrimpi 89, ,1 20,0 0,14 7. Kivineva 87, ,3 21,9 54 2,2 0,19 8. Kotaneva 87, ,8 22,4 55 2,1 0,25 9. Kuusimaanneva 89, ,0 21,4 54 2,0 0, Loukkeenneva 86, ,5 23,2 56 2,5 0, Martinrimpi 89, ,5 22,0 0, Niskakankaansuo 88, ,6 21,4 53 2,2 0, Pakkulanneva 90, ,8 21,0 0, Purasimenneva 89, ,8 21,4 0, Ritoneva 86, ,1 21,0 53 2,5 0, Räisynrimpi 86, ,0 20,4 0, Salmenneva 85, ,4 22,9 0, Satoneva 86, ,8 21,5 0, Siltaräme 85, ,3 22,0 0, Suninneva 86, ,4 22,8 55 2,0 0, Suoneva 90, ,6 22,0 54 2,0 0, Tahkoräme 86, ,3 21,5 52 1,4 0, Taikkoneva 87, ,4 21,7 0, Tulijärvenneva 88, ,3 22,0 53 1,8 0, Valkiaisneva 91,3 88 3,5 21,5 53 2,6 0, Vareskorpi 88, ,9 20,9 52 2,4 0,23 Keskiarvo 6) 87, ,6 21,8 54 2,1 0,20 1) Peatland, 2) Water content, 3) Dry bulk density, 4) Ash content, 5) Net calorifi c value, 6) Average 64

64 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 Soveltuvuus turvetuotantoon Turvetuotantoon soveltuvaa aluetta on yhteensä 875 ha, mikä on noin 13 % tutkitusta suoalasta. Tuotantokelpoisia alueita on 22 suolla (taulukko 3), ja niiden keskimääräinen koko on 40 ha. Suurimmat tuotantokelpoiset alueet ovat Pakkulannevalla (160 ha), Valkiaisnevalla (117 ha), Ritonevalla (90 ha) ja Kotanevalla (80 ha). Neljällä suolla alueen koko jää alle 10 hehtaarin. Tuotantokelpoinen alue on yhtenäinen Valkiaisnevalla, Kotanevalla ja useimmilla pienillä soilla. Pakkulannevalla se jakautuu kolmeen ja Ritonevalla kahteen osaan. Suoaltaat ovat yleensä tasapohjaisia ja reunoilta hitaasti syveneviä. Soiden käyttökelpoisuutta rajoittaa ennen kaikkea mataluus. Alle metrin syvyisten alueiden osuus on peräti 70 %, ja ne jäävät kokonaan tuotannon ulkopuolelle. Metriä syvemmästä osasta vajaa puolet on syvyyden suhteen tuotantokelpoista. Suurin osa matalista soista on kuivattu metsän kasvatusta varten, ja puuston järeytyessä niiden metsätaloudellinen arvo kasvaa. Eri käyttömuotojen kannattavuutta joudutaankin pohtimaan tapauskohtaisesti. Tuotantokelpoisista soista Loukkeenneva on Temmesjoen vesistöalueella, Kirvesrimpi osittain Temmesjoen ja osittain Siikajoen vesistöalueella, ja loput kaksikymmentä ovat kokonaan Siikajoen vesistöalueella (taulukko 3). Tuotantokelpoisesta alueesta 246 ha kuuluu Kurranojan valuma-alueeseen, 231 ha Rantsilan alueeseen, 177 ha Järvitalonjärven valuma-alueeseen ja 103 ha Leuvanojan valuma-alueeseen. Tuotanto kel poista turvetta on yhteensä 13,04 milj. suo-m3. Siitä on ympäristötur vetta 1,01 milj. suo-m3 ja energiaturvetta 12,03 milj. suo-m3. Energiaturpeeksi soveltuvien kerrostumi en kuiva-aineen energia sisältö on 29,19 milj. GJ eli 8,12 milj. MWh. Taulukko 3. Käyttökelpoiset turvevarat. Valuma-alueet Ekholmin (1993) mukaan. Table 3. Peat reserves suitable for peat production. Drainage basins according to Ekholm (1993). Suon nimi 1) Energiaa 5) Pinta- Ympäristöturvetta turvetta 4) milj. GJ Numero ja nimi Energia- Valuma-alue 6) ala 2) (ha) milj. m 3 milj. m 3 2. Honkaneva 24 0,23 0, Leuvanojan valuma-alue 4. Keppineva 16 0,077 0,089 0, Koskitalonkosken alue 5. Kiimaneva 18 0,21 0, Leuvanojan va, Kurunkanavan va, 6. Kirvesrimpi 40 0,24 0,23 0, Järvitalonjärven va, Temmesjoen yläosan va, 7. Kivineva 20 0,23 0, Savalojan alaosan alue 8. Kotaneva 80 1,33 3, Järvitalonjärven valuma-alue 9. Kuusimaanneva 36 0,24 0,22 0, Rantsilan alue, Savalojan alaosan alue 11. Loukkeenneva 29 0,36 1, Temmesjoen yläosan valuma-alue 12. Martinrimpi 12 0,14 0, Järvitalonjärven valuma-alue 13. Niemelänneva 6 0,086 0,24* Leuvanojan valuma-alue 14. Niskakankaansuo 35 0,49 1, Rantsilan alue 15. Pakkulanneva 160 0,18 2,46 5, Rantsilan alue, Kurranojan valuma-alue 18. Purasimenneva 42 0,66 1, Järvitalonjärven va., Kurranojan va, 19. Ritoneva 90 1,02 2, Rantsilan alue 22. Satoneva 6 0,066 0, Savalojan keskiosan alue 25. Suninneva 21 0,23 0, Leuvanojan valuma-alue 26. Suoneva 44 0,72 1, Järvitalonjärven valuma-alue 27. Tahkoräme 8 0, Leuvanojan valuma-alue 28. Taikkoneva 35 0,49 1, Leuvanojan valuma-alue 29. Tulijärvenneva 28 0,22 0,20 0, Kurranojan valuma-alue 30. Valkiaisneva 117 2,47 4, Kurranojan valuma-alue 31. Vareskorpi 8 0,096 0, Rantsilan alue Yhteensä 7) 875 1,013 12,027 29,19 1) Peatland, 2) Area, 3) Quantity of environmental peat in situ, 4) Quantity of fuel peat in situ, 5) Energy content, 6) Drainage basin * laskettu keskimääräisen tiheyden ja lämpöarvon perusteella * based on average density and calorifi c value 65

65 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto KIITOKSET Maastomäärityksiä tekivät Heikki Meriluodon lisäksi Jukka Häikiö, Janne Kivilompolo ja Aimo Pesiö. Käsikirjoituksen tarkasti Tapio Toivonen. Kiitämme edellä mainittuja ja kaikkia muita eri työvaiheisiin osallistuneita henkilöitä yhteistyöstä. KIRJALLISUUS Ekholm, M Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja -sarja A, s. Energiaturpeen laatuohje 2006: Polttoaineluokitus ja laadunvarmistus, Näytteenotto ja ominaisuuksien määritys. Energiateollisuus ry, Metsäteollisuus ry ja Turveteollisuusliitto ry. 16 s. Häikiö, J Pulkkilassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 1. Geologian tutkimuskeskus, Maaperäosasto, Turveraportti s. Lappalainen, E., Häikiö, J., Korpijaakko, M. & Mäkilä, M Siikajokilaakson turvevarat ja niiden käyttömahdollisuudet. Geologinen tutkimuslaitos. Tutkimusraportti s. Lappalainen, E., Stén, C-G. & Häikiö, J Turvetutkimusten maasto-opas. Geologi an tutki mus keskus, opas n:o 12, Espoo. 62 s. Ruuhijärvi, R. & Hosiaisluoma, V Suot. Teoksessa Alalammi, P. (toim.): Suomen kartasto, liite 2. Maanmittaushallitus & Suomen maantieteellinen seura, vihko , Elävä luonto, luonnonsuojelu. Virtanen, K. & Herranen, T Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 1. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti s. Virtanen, K. & Herranen, T Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat, osa 2. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti s. Virtanen, K., Hänninen, P., Kallinen, R-L., Vartiainen, S., Herranen, T. & Jokisaari, R Suomen turvevarat Tutkimusraportti s. 66

66 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 SIIKALATVAN TUTKITUT SUOT Nimi Karttalehti Raportti nro Ahvenjärvenneva Aliahonneva Haapa-ahonräme Haisu Halkoräme Hangasneva Hangasneva Hautakangas Heinimaanneva Tutk.r. 33 Heinimaansuo Heinäneva Heteneva Hillakkoräme Hirvirimpi Tutk.r. 33 Hoikkaneva Honkaneva Honkaneva Honkaneva (Honkaperä) Honkaneva (Lamu) Hourunneva Tutk.r. 33 Huttupoukamansuo Hättiönneva Tutk.r. 33 Iitinneva Iso Suksineva Iso-Manninen Isoneva Isoneva Isoräme Jokineva Joutenneva Joutenneva (Lamu) Jylenneva Jyletneva Kaivosneva Kalmonneva Karjoneva Karkuneva Karkuvainio LIITE 1 (1) Karppanen Kasariniitty Kemineva Keno-Veetin räme Keppineva Keräsenkankaansuo Kiimaneva Kirvesrimpi Kivineva Kivineva Kivineva Tutk.r. 33 Kivineva Kivineva (Ritomäki) Koiraneva Koivuneva Tutk.r. 33 Kokkoperä Korteneva Tutk.r. 33 Kotaneva Kotaneva Kotijärvi Kotilaisenneva Tutk.r. 33 Kotineva Tutk.r. 33 Kukkarolahti Kuljunneva Kuojaneva Kuoppaneva Kurjenluianneva Kurkiräme Kurunneva Tutk.r. 33 Kuusimaanneva Kylmäneva Kytöneva Kytösuo Kärppäräme Kääppäänräme Lahnasneva Lantiininneva Lassinneva Lattusenneva

67 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto LIITE 1 (2) Latvakorpi Latvaneva Lehmilamminneva Tutk.r. 33 Leskistenahonneva Leuvanneva Tutk.r. 33 Liikkiöneva Tutk.r. 33 Likaneva Tutk.r. 33 Loukkeenneva Lähdeneva Majaneva Maljaneva Mankisenneva Tutk.r. 33 Martinrimpi Matkusneva Tutk.r. 33 Metsälä Murtoneva Murtoneva Mustanmullankaarto Myllyneva Tutk.r. 33 Naarastenräme Niemelänneva Niemineva Niskakallionsuo Niskakankaansuo Niskansuo Tutk.r. 33 Ohralehto Ollikkaanrimpi Oulaistenneva Paaluräme Pahaneva Tutk.r. 33 Pajusuo Pakkulanneva Paloneva Paloneva Parkkisenrimpi Tutk.r. 33 Paskoneva Pellikaisenneva Peltolanniitty Peltoneva Perukanneva Peuraneva Tutk.r. 33 Pieni Hangasneva Pienineva Pikarineva Tutk.r. 33 Pirpanneva Pirulanneva Pitkäneva Pitkänsillanneva Pitkäsalmenneva Tutk.r. 33 Pohjoiskangas Purasimenneva Pyöriäneva Pyöriärimpi Tutk.r. 33 Pyöriäräme Pömminneva Pöytäneva Tutk.r. 33 Raatokorpi Rahkaneva Rahkaneva Rahkaneva Rahkaneva Rahvaanneva Tutk.r. 33 Rapakivenneva Revonneva Tutk.r. 33 Rimpineva Ristisenjärvi Ritolatva Ritoneva Ruonasenlamminsuo Ruonasenneva Ruskeanmullanneva Rytineva Räisynrimpi Saarijärvi Saarineva Saarineva Saarineva Salmenneva Sarvikangas Sarvineva

68 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 LIITE 1 (3) Sarvineva Tutk.r. 33 Satoneva Saunaneva Savonneva Sikokankaansuo Siltaneva Tutk.r. 33 Siltaräme Siltaräme Siltasaarensuo Soidinneva Soidinsaarensuo Suksikaarto Suninneva Suoneva Sysikaarronneva Sämpsänneva Sängenaho Tahkoneva Tutk.r. 33 Tahkoneva Tutk.r. 33 Tahkoräme Taikkoneva Talasneva Tammikkineva Teerineva Toukkaneva Tulijärvenneva Tulppaanneva Tuomaanneva Törmäsenrimpi Tutk.r. 33 Ukonmurronneva Uljuansalmi Valkiaisneva Vareskorpi Vasikkaneva Vastaskankaansuo Vattulaisenräme Vihtaneva Viitakankaanneva Viitaneva Viitaneva Ylineva Äijäaho Äijänahonneva

69 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto LIITE 1 (4) Tutkitut suot Rantsila Kestilä Pulkkila Piippola 0 10 km Geologian tutkimuskeskus 2009 Pohjakartta Maanmittauslaitos lupanro 13/MML/09 ja Logica Suomi Oy 70

70 Siikalatvan turvevarat. Osa 1 NORDTEST METHOD NT ENVIR 009 Liite 2 (1) Taulukko. Laatuluokat palaturpeelle. Päätaulukko Alkuperä Kauppanimike Mitat (mm) a Muoto sylinteri D D Turve Palaturve Halkaisija (D) / pituus (L) P40 40 mm ja L 5 x halkaisija P60 60 mm ja L 5 x halkaisija P80 80 mm ja L 5 x halkaisija L L kuutio P30 L 1 30 mm, L 2 40 mm L mm L 1 L 2 L3 kaari (lainepalaturve) P70 L mm, L 2 70 mm L mm L 1 L 3 Velvoittavat Opastavat L 2 Ylisuuret kappaleet (% painosta), ylisuurien kappaleiden enimmäispaino yksittäisessä kuormassa OP0.5 0,5 % OP1.0 1,0 % Ylisuuret kappaleet, yksittäisen kappaleen suurin mitta ja ulottuvuuksien summa (mm) MD mm ja ulottuvuuksien summa 450 mm MD mm ja ulottuvuuksien summa 700 mm MD mm ja ulottuvuuksien summa 900 mm Kosteus (p-% saapumistilassa) M30 20 M 30 % M38 25 M 38 % M47 30 M 47 % M55 40 M 55 % Tuhka (p-% kuiva-aineesta) A2.0 2,0 % A4.0 4,0 % A6.0 6,0 % A8.0 8,0 % A % A10.0+ > 10,0 %, todellinen arvo ilmoitettava Tehollinen lämpöarvo saapumistilassa (MJ/kg (= MWh/t)) b, c Q14.0 Q12.0 Q10.0 Q8.0 14,0 ( 3,9 MWh/t) 12,0 ( 3,3 MWh/t) 10,0 ( 2,8 MWh/t) 8,0 ( 2,2 MWh/t) tai energiatiheys saapumistilassa (E) (MWh/irto-m 3 ) E1.30 1,30 MWh/irto-m 3 E1.15 1,15 MWh/irto-m 3 E1.00 1,00 MWh/irto-m 3 E0.80 0,80 MWh/irto-m 3 vastaa M30-kosteusarvoa vastaa M38-kosteusarvoa vastaa M47-kosteusarvoa vastaa M55-kosteusarvoa vastaa M30-kosteusarvoa vastaa M38-kosteusarvoa vastaa M47-kosteusarvoa vastaa M55-kosteusarvoa Hienoaineksen määrä (p-%, < 20 mm P40 P80-luokissa ja < 5 mm P30-luokassa) tuotannon jälkeen F5.0 5,0 % F ,0 % F ,0 % F15.0+ > 15,0 %, todellinen arvo ilmoitettava Rikki (p-% kuiva-aineesta) S0.15 S0.20 S0.25 S0.30 S0.35 S0.40 S0.45 S0.50 S ,15 % 0,20 % 0,25 % 0,30 % 0,35 % 0,40 % 0,45 % 0,50 % > 0,50 %, todellinen arvo ilmoitettava Typpi (p-% kuiva-aineesta) N1.0 N1.5 N2.0 N2.5 N3.0 N3.0+ 1,0 % 1,5 % 2,0 % 2,5 % 3,0 % > 3,0 %, todellinen arvo ilmoitettava Irtotiheys saapumistilassa (kg/irto-m 3 ) Kloori, Cl (p-% kuiva-aineesta) Tuhkan sulamiskäyttäytyminen (hapettava ilmakehä), muodonmuutoslämpötila (DT) o C a Lainepalaturpeen piirros esittää tuotantovaihetta. Toimituksessa turvepala katkeaa 2 4 osaan. Suositeltavaa ilmoittaa, jos palaturvetta myydään tilavuuden mukaan jossain seuraavista laatuluokista: (BD280, BD300), enintään BD550. Klooripitoisuus on suositeltavaa ilmoittaa jonain seuraavista laatuluokista: Cl 0.03, Cl 0.05 tai Cl 0.07, Cl 0.10 tai Cl (jos Cl > 0,10 %, todellinen arvo ilmoitettava). DT on suositeltavaa ilmoittaa, mikäli lämpötila on <1100 o C. HUOM: Kaikki mitatut lämpötilat ja käytetyt testausmenetelmät (ISO tai CEN) on suositeltavaa ilmoittaa. b Valitaan joko tehollinen lämpöarvo saapumistilassa tai energiatiheys. c Tehollisen lämpöarvon (kuiva-aineesta) vähimmäisvaatimus 18 MJ/kg. 71

71 Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto NORDTEST METHOD NT ENVIR 009 Liite 2 (2) Taulukko. Laatuluokat jyrsinturpeelle. Velvoittavat Opastavat Päätaulukko Alkuperä Kauppanimike Ylisuuret kappaleet a Turve Jyrsinturve Ylisuuret kappaleet (OP), paino (p-%), ylisuurien kappaleiden enimmäispaino yksittäisessä kuormassa OP0.5 0,5 % OP1.0 1,0 % Ylisuuret kappaleet, yksittäisen kappaleen suurin mitta ja ulottuvuuksien summa (mm) MD mm ja ulottuvuuksien summa 600 mm MD mm ja ulottuvuuksien summa 1000 mm MD mm ja ulottuvuuksien summa 1500 mm Kosteus (p-% saapumistilassa) (liite E) M45 40 M 45 % yksittäisessä kuormassa enintään 50 %, vähintään 38 % M50 40 M 50 % yksittäisessä kuormassa enintään 55 %, vähintään 38 % M55 45 M 55 % yksittäisessä kuormassa enintään 60 %, vähintään 38 % M60 50 M 60 % yksittäisessä kuormassa enintään 65 %, vähintään 38 % Tuhka (p-% kuiva-aineesta) A2.0 2,0 % A4.0 4,0 % A6.0 6,0 % A8.0 8,0 % A ,0% A10.0+ > 10,0 %, todellinen arvo ilmoitettava Tehollinen lämpöarvo saapumistilassa (MJ/kg b = MWh/t) Q MJ/kg ( 2,8 MWh/t) vastaa M45-kosteusarvoa Q8.0 8 MJ/kg ( 2,2 MWh/t) vastaa M50-kosteusarvoa Q6.0 6 MJ/kg ( 1,7 MWh/t) vastaa M55-kosteusarvoa Q5.0 5 MJ/kg ( 1,4 MWh/t) vastaa M60-kosteusarvoa Q5.0- < 5,0 MJ/kg (< 1,4 MWh/t) kosteuspitoisuus 60 p-% tai energiatiheys (E) (MWh/irto-m 3 ) c E0.8 0,8 MWh/irto-m 3 vastaa M45-kosteusarvoa E0.7 0,7 MWh/irto-m 3 vastaa M50-kosteusarvoa E0.5 0,5 MWh/irto-m 3 vastaa M55-kosteusarvoa E0.4 0,4 MWh/irto-m 3 vastaa M60-kosteusarvoa Rikki (p-% kuiva-aineesta) S0.15 0,15 % S0.20 0,20 % S0.25 0,25 % S0.30 0,30 % S0.35 0,35 % S0.40 0,40 % S0.45 0,45 % S0.50 0,50 % S0.50+ > 0,50 %, todellinen arvo ilmoitettava Tuhkan sulamiskäyttäytyminen (hapettava ilmakehä), muodonmuutoslämpötila (DT) o C DT on suositeltavaa ilmoittaa, jos lämpötila on <1100 o C. HUOM: Kaikki mitatut lämpötilat ja käytetyt testausmenetelmät (ISO tai CEN) on suositeltavaa ilmoittaa. Typpi (p-% kuiva-aineesta) N1.0 N1.5 N2.0 N2.5 N3.0 N3.0+ 1,0 % 1,5 % 2,0 % 2,5 % 3,0 % > 3,0 %, todellinen arvo ilmoitettava Kloori, Cl (p-% kuiva-aineesta) Irtotiheys saapumistilassa (kg/irto-m 3 ) a Mittojen numeeriset arvot viittaavat kappaleisiin, jotka läpäisevät mainitun kokoisen pyöreäreikäisen seulan (ISO-mitat). Todellisten kappaleiden mitat voivat poiketa näistä arvoista, erityisesti pituuden osalta. Klooripitoisuus on suositeltavaa ilmoittaa jonain seuraavista laatuluokista: Cl 0.03, Cl 0.05 tai Cl 0.07, Cl 0.10 tai Cl (jos Cl > 0,10 %, todellinen arvo ilmoitettava). Suositeltavaa ilmoittaa, mikäli jyrsinturvetta myydään tilavuuden mukaan seuraavissa laatuluokissa: vähintään BD200, BD220, BD240, BD 350, enintään BD470. b Katso myös liite D, jyrsinturpeen laadunvalintakaavio. c Tehollista lämpöarvoa suositellaan käytettäväksi mieluummin kuin energiatiheyttä. d Tehollisen lämpöarvon (kuiva-aineesta) vähimmäisvaatimus 18 MJ/kg. 72

72 VUOSIEN AIKANA ILMESTYNEET TURVETUTKIMUSRAPORTIT 1. Erkki Raikamo (1980). Sysmän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 55 s. 3. Erkki Raikamo (1980). Hollolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 71 s. 5. Markku Mäkilä (1980). Tutkimus Toholammin soiden käyttökelpoisuudesta ja turpeen eri ominaisuuksien riippuvuuksis ta. 149 s. 6. Erkki Raikamo (1980). Kärkölän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 65 s. 7. Erkki Raikamo (1980). Koski HL:n turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 40 s. 8. Erkki Raikamo (1980). Hartolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 128 s. 10. Jukka Leino (1980). Rantasalmen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 81 s. 13. Erkki Raikamo (1980). Asikkalan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 63 s. 14. Erkki Raikamo (1980). Orimattilan ja Artjärven turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 70 s. 15. Erkki Raikamo (1980). Nastolan ja Lahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 57 s. 16. Erkki Raikamo (1980). Heinolan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 64 s. 17. Erkki Raikamo (1980). Padasjoen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 76 s. 20. Eino Lappalainen ja Hannu Pajunen (1980). Lapin turvevarat, yhteenveto vuosina Lapissa tehdyistä turvetutki muksista. 229 s. 23. Erkki Raikamo (1980). Päijät-Hämeen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 110 s. 55. Carl-Göran Stén ja Timo Varila (1981). Raportti Punkalaitumen turvevaroista ja niiden käyttömahdollisuuksista. 67 s. 60. Helmer Tuittila (1981). Laitilan turvevarat. 150 s. 61. Jukka Leino (1981). Karttulassa tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 59 s. 62. Jukka Leino (1981). Pielavedellä tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 61 s. 63. Markku Mäkilä ja Tapio Toivonen (1981). Pyhäjärven (01.) turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 215 s. 64. Jukka Häikiö ja Hannu Pajunen (1981). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 58 s. 91. Helmer Tuittila (1982). Mynämäen turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 175 s. 98. Tapio Toivonen (1982). Pihtiputaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osaraportti Pihtiputaan soiden turvevarojen koko naisinventoinnista. 73 s. 99. Jukka Häikiö, Jouko Saarelainen ja Pirjo Löytynoja (1982). Sotkamon kunnassa inventoidut turvevarat ja niiden soveltu vuuspolttoturvetuotantoon. 84 s Ari Luukkanen (1982). Väliraportti Pielavedellä 1981 tutkittujen soiden turvevaroista ja niiden käyttökelpoisuudesta. 137 s Jukka Häikiö (1982). Tutkimus Kiimingin soista ja turvevaroista. 73 s Jukka Leino (1982). Joroisten turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 145 s Jukka Leino ja Juha Saarinen (1982). Tuupovaaran turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 283 s Carl-Göran Stén, Riitta Korhonen ja Lasse Svahnbäck. Petäjäveden karttalehden (2234) itäosan suot. Väliraportti Petäjävedellä, Korpilahdella, Jyväskylän mlk:ssa ja Jämsänkoskella tehdyistä turvetutkimuksista. 119 s Jukka Häikiö, Jouko Saarelainen ja Pirjo Löytynoja (1982). Kuhmon kunnassa tutkitut turvevarat ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. 141 s Erkki Raikamo ja Jouko Kokko (1982). Isojoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 287 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1982). Kauhajoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. Loppuraportti Kauhajoen turvevarojen kokonaisinventoinnista. 311 s Timo Varila (1982). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa ll. 116 s Pauli Hänninen (1983). Pudasjärven inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 229 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1983). Luumäen ja lähikuntien eräiden soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 83 s Helmer Tuittila (1983). Pöytyän turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 97 s Tapio Toivonen (1983). Jaalan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 88 s Kimmo Virtanen (1983). Tyrnävällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 45 s Kimmo Virtanen ja Olli Ristaniemi (1983). Kuivaniemellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 169 s Jukka Leino (1983). Virtasalmen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 119 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1990). Miehikkälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Uusittu ja täydennetty painos. 109 s Juha Saarinen (1983). Jäppilän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 65 s Ari Luukkanen (1983). Pielavedellä 1981 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 196 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1983). Karijoen suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 84 s Erkki Raikamo, Jouko Kokko ja Riitta Lappalainen (1983). Teuvan suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 179 s Jukka Leino (1983). Kerimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 85 s Kimmo Virtanen (1983). Pihtiputaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa II. Osaraportti Pihtiputaan soiden turvevarojen kokonaisselvityksestä. 94 s.

73 134. Jouko Kokko (1983). Karttalehdillä 2222 (Seinäjoki) ja 2311 (Lapua) v tutkitut suot ja niiden turvevarat. 111 s Jouko Kokko (1983). Ylihärmän suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 35 s Pauli Hänninen (1983). Pudasjärven inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa II. 138 s Jukka Häikiö, Hannu Pajunen ja Kimmo Virtanen (1983). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 100 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1983). Jämijärven suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. 68 s Helmer Tuittila (1983). Yläneen turvevarat. Osaraportti Varsinais-Suomen turvevaroista. 144 s Ari Luukkanen (1983). Juankosken turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. 114 s Eino Lappalainen ja Tapio Toivonen (1984). Laskelmat Suomen turvevaroista. 104 s Matti Maunu (1983). Tervolassa vuonna 1982 tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s Jouko Saarelainen (1984). Sonkajärven suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 254 s Matti Maunu (1984). Simossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Jukka Leino (1984). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Olli Ristaniemi (1984). Petäjäveden kunnan länsiosan turvevarat. 108 s Olli Ristaniemi ja Carl-Göran Sten (1984). Petäjäveden kunnassa suoritetut turvetutkimukset. 12 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1984). Ristijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Hannu Pajunen (1984). Yli-Iissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 100 s Jukka Leino ja Juha Saarinen (1984). Haukivuorella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Anne Nokela (1984). Kittilässä vuosina tutkittujen soiden turvevarat ja niiden tuotantokel poisuus. 441 s Pauli Hänninen (1984). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 95 s Eino Lappalainen, Pauli Hänninen, Pekka Hänninen, Leevi Koponen, Jukka Leino, Heikki Rainio ja Raimo Sutinen (1984). Geofysikaalisten mittausmenetelmien soveltuvuus maaperätutkimuksiin. 36 s Tapio Toivonen (1984). Valkealan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 331 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1984). Anjalankosken turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 280 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1984). Elimäen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 53 s Markku Mäkilä, Kari Lehmuskoski ja Ale Grundström (1984). Savitaipaleen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 114 s Ari Luukkanen (1984). Pielavedellä 1982 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 85 s Juha Saarinen ja Riitta Lappalainen (1984). Jurvan suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 171 s Hannu Pajunen ja Timo Varila (1984). Ylikiimingin inventoidut turvevarat ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa III. 167 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1984). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 110 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1984). Sievissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 288 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1984). Vihannissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 169 s Ari Luukkanen (1985). Kaavilla 1982 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 66 s Jukka Leino (1985). Kuopiossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 95 s Eino Lappalainen ja Pauli Hänninen (1985). Maatutkaluotaimen ja suosondin soveltuvuus turvetutkimuksiin. 24 s Jouko Saarelainen (1985). Sonkajärven suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa s Jukka Häikiö, Pirjo Löytynoja ja Heimo Porkka (1985). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 178 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1985). Kankaanpään itäosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. 115s Pauli Hänninen (1985). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 113 s Jukka Häikiö, Pirjo Löytynoja ja Heimo Porkka (1985). Kajaanissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 142 s Kimmo Virtanen (1985). Pattijoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 163 s Matti Maunu (1985). Ranualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 234 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1985). Virolahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 90 s Erkki Raikamo ja Pertti Silén (1985). Kristiinan kaupungin suot ja turvevarojen käyttömahdollisuudet. 203 s Ari Luukkanen (1986). Pielavedellä 1983 tutkittujen soiden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 174 s Riitta Korhonen (1986). Jämsässä ja Jämsänkoskella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 160 s Hannu Pajunen (1986). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 135 s Jouko Saarelainen (1986). Vieremän suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 208 s Jukka Leino ja Jouko Kokko (1986). Lieksan suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa I. 212 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1986). Haapajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 179 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1986). Vehkalahden turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 195 s Tapio Muurinen (1986). Rovaniemen alueen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa I. 185 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1986). Vihannissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 207 s Hannu Pajunen (1986). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 98 s.

74 190. Jukka Häikiö (1986). Pulkkilassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 98 s Tapio Toivonen (1986). Virtain turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 225 s Pauli Hänninen (1986). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 121 s Jukka Leino (1987). Kerimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 191 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1987). Haapavedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 131 s Jouko Saarelainen (1987). Vieremän suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa II. 221 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1987). Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 77 s Ari Luukkanen (1987). Siilinjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat sekä turpeiden soveltuvuus jätevesilietteen käsittelyyn ja polttoturvetuotantoon. 57 s Tapio Muurinen (1987). Turvevarojen inventointi Kittilässä vuonna s Tapio Toivonen (1987). Mäntyharjun turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 217 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1987). Kotkan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 99 s Tapio Muurinen (1987). Rovaniemen alueen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa II. 73 s Pauli Hänninen ja Eino Lappalainen (1987). Maatutkan ja suosondin soveltuvuus turvevarojen määrän ja laadun selvittämi seen. 31 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1987). Ruukissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 163 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1987). Pyhtään turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 88 s Sirkka Lojander (1987). SPSSX-tilasto-ohjelmiston käyttö turvetutkimuksissa. 51 s Hannu Pajunen (1987). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa III. 83 s Jukka Häikiö ja Heimo Porkka (1987). Vuolijoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 192 s Tapio Toivonen (1988). Närpiön turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 275 s Jukka Leino (1988). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1988). Ruukissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa II. 158 s Tapio Muurinen (1988). Turvetutkimukset Tervolassa vuonna s Pauli Hänninen (1988). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 136 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1988). Kuusankoskella ja Kouvolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 56 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1988). Haapajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1988). Kankaanpään länsiosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. 93 s Jouko Saarelainen (1988). Juuan kunnassa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa I. 242 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1988). Iitin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 102 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1988). Oulaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 239 s Jukka Leino ja Pertti Silén (1988). Suonenjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 270 s Pekka Hänninen (1988). Atk:n hyväksikäyttö turveinventoinnin ja tutkimuksen apuna. 37 s Riitta Korhonen (1988). Keuruulla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1988). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 168 s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1989). Lestijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Jukka Leino (1989). Jäppilässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2 ja yhteenveto. 116 s Tapio Toivonen (1989). Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Jouko Saarelainen (1989). Ilomantsin kunnassa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus polttoturvetuotantoon. Osa s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1989). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VII. 324 s Timo Suomi (1989). Isokyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa I. 69 s Hannu Pajunen (1989). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 137 s Tapio Muurinen (1989). Simossa vuosina tutkitut suot ja niiden turvevarat. 213 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1989). Ylämaan turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 142 s Jukka Leino (1989). Hankasalmella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko ja Markku Koivisto (1989). Reisjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 96 s Carl-Göran Stén ja Lasse Svahnbäck (1989). Parkanon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Ari Luukkanen (1989). Nilsiässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 109 s Carl-Göran Stén ja Tapio Toivonen (1990). Kihniössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 151 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1990). Limingassa, Lumijoella ja Temmeksellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 148 s Jukka Leino ja Jouko Saarelainen (1990). Outokummussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen (1990). Simon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa II. 238 s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1990). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VIII. 403 s Hannu Pajunen (1990). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 141 s Tapio Toivonen (1990). Kuortaneen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 212 s.

75 243. Timo Suomi (1991). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa II. 150 s Martti Korpijaakko (1991). Kannonkoskella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 58 s Tapio Toivonen (1991). Töysässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 107 s Pauli Hänninen ja Arto Hyvönen (1991). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IX. 129 s Tapio Toivonen (1991). Ähtärin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Jukka Leino (1992). Pieksämäen mlk:ssa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1992). Mäntsälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 50 s Hannu Pajunen (1992). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IV. 22 s Jukka Leino (1992). Pieksämäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 19 s Pauli Hänninen ja Satu Jokinen (1992). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa X. 20 s Tapio Toivonen (1992). Alavudella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 48 s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1992). Tuuloksen turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 36 s Carl-Göran Stén (1992). Valkeakosken suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 38 s Riitta Korhonen (1992). Leivonmäellä tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. 34 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1992). Haapavedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (1993). Nurmossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 50 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1993). Lammin turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. 58 s Timo Suomi (1993). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa III. 24 s Jukka Häikiö, Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Paltamossa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoi suus. 39 s Timo Suomi (1993). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa IV. 25 s Tapio Muurinen (1993). Kuivaniemen soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa II. 95 s Riitta Korhonen (1993). Peräseinäjoella tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1993). Ristijärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen ja Pertti Silén (1993). Kurikassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Tapio Toivonen (1993). Seinäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s 269. Hannu Pajunen (1993). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 27 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1993). Karkkilan suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 44 s Jukka Häikiö (1993). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XI. 27 s Riitta Korhonen (1993). Multialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1994). Hyrynsalmella tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. 55 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1994). Humppilan ja Jokioisten suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 41 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1994). Pyhäsalmella tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa II.18 s Jukka Häikiö ja Heikki Sutinen (1994). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XII. 37 s Jukka Leino ja Heimo Porkka (1994). Uuraisten kunnassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (1994). Lapualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 49 s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1994). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XIII, 43 s Hannu Pajunen (1994). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Timo Suomi (1994). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa V. 41 s Hannu Pajunen ja Heikki Sutinen (1994). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VII. 30 s Tapio Toivonen (1994). Eurassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 33 s Carl-Göran Stén & Markku Moisanen (1994). Tammisaaren suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Hannu Pajunen ja Heikki Sutinen (1995). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VIII. 44 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1995). Kärsämäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 88 s Carl-Göran Stén & Markku Moisanen (1995). Karvian suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Riitta Korhonen (1995). Lehtimäellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Tapio Toivonen (1995). Ilmajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 41 s Hannu Pajunen (1995). Utajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa IX. 28 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1995). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 83 s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1995). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XIV. 33 s Tapio Toivonen (1995). Ylistarossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 36 s Martti Korpijaakko (1995). Perhossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 32 s Hannu Pajunen (1996). Muhoksella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Markku Mäkilä ja Ale Grundström (1996). Kurussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 23 s.

76 297. Tapio Toivonen (1996). Isossakyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1996). Lappi Tl:n suot ja niiden turvevarat. 26 s Timo Suomi (1996). Ilomantsissa tutkitut suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Osa VI. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1996). Nurmeksessa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Pauli Hänninen ja Heikki Sutinen (1996). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XV. 29 s Riitta Korhonen (1996). Jalasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (1997). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa V. 33 s Tapio Toivonen (1997). Laihialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 37 s Tapio Muurinen (1997). Yli-Iin soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1997). Inkoon, Siuntion ja Kirkkonummen tutkitut suot sekä turpeen käyttökelpoisuus. 61 s Martti Korpijaakko (1997). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 19 s Tapio Toivonen (1997). Heikosti maatuneen rahkaturpeen laatuluokitus. 38 s Carl-Göran Stén (1997). Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus. 41 s Jukka Häikiö, Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1997). Sotkamossa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa II. 48 s Hannu Pajunen (1998). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa VI. 43 s Martti Korpijaakko (1998). Kyyjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 23 s Markku Mäkilä ja Tapio Toivonen (1998). Turvetutkimusten ja johtavuusluotausten käyttömahdollisuudet suoalueen ympäristötutkimuksissa: esimerkkinä Lapuan Löyhinkinevan jätevesialue. 25 s Carl-Göran Stén (1998). Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s Jukka Leino ja Heimo Porkka (1998). Kangasniemellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 62 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1998). Sonkajärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Heikki Sutinen (1999). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XVI. 30 s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (1999). Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s 319. Tapio Toivonen (1999). Maalahdessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 42 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (1999). Forssan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. 40 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (1999). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s Martti Korpijaakko (2000). Vetelissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 57 s Tapio Muurinen (2000). Iin soiden ja turvevarojen käyttökelpoisuus. 44 s Martti Korpijaakko (2000). Evijärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2000). Kaustisen kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 34 s Ari Luukkanen ja Heimo Porkka (2000). Rautavaaralla tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. Osa s 327. Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2000). Espoon ja Kauniaisten suot. 59 s Hannu Pajunen (2001). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2001). Evijärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Martti Korpijaakko (2001). Kortesjärven kunnan alueella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 49 s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2001). Sallassa tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s Heikki Sutinen (2001). Pudasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa XVII. 31 s 333. Ari Luukkanen (2001). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2001). Porvoossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 29 s Martti Korpijaakko ja Pertti Silén (2002). Halsualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 51 s Jukka Leino (2002). Mikkelin kunnassa tutkitut suot, niiden turvevarat ja turpeiden käyttökelpoisuus. 106 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2002). Hämeenlinnan suot. 34 s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2002). Rengon suot ja niiden turvevarat. 53 s Tapio Toivonen (2002). Alajärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2002). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2002). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2002). Tutkimus Haukiputaan soista ja turvevarojen käyttökelpoisuudesta. 58 s Riitta Korhonen ja Timo Suomi (2003). Jalasjärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Kimmo Virtanen ja Teuvo Herranen (2003). Piippolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s.

77 345. Kimmo Virtanen, Riitta-Liisa Kallinen ja Teuvo Herranen (2003). Alavieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 47 s Ari Luukkanen (2003). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2003). Honkajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. 40 s Ari Luukkanen (2003). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö ja Teuvo Herranen (2004). Merijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Riitta-Liisa Kallinen (2004). Kaavilla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2004). Kiimingin suot, turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen (2004). Multialla tutkitut suot ja niiden käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen (2004). Pernajassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 26 s Ari Luukkanen (2004). Lapinlahdella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s 355. Jukka Leino (2004). Tohmajärven kunnassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2004). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Timo Suomi ja Riitta Korhonen (2004). Karviassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Carl-Göran Stén ja Markku Moisanen (2004). Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Osa s.

78 Carl-Göran Stén ja Tapio Toivonen (2005). Kokemäen suot ja niiden turvevarat. 44 s Jukka Turunen ja Teuvo Herranen (2005). Ylivieskassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö ja Teuvo Herranen (2005). Merijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2005). Kiuruvedellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2005). Siikaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 64 s Tapio Toivonen ja Timo Suomi (2006). Merikarvialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 48 s Riitta Liisa Kallinen (2006). Lestijärvellä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2006). Ylikiimingissä tutkitut suot ja niden turvevarat. Osa s Jukka Turunen (2006). Kalajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2006). Iisalmessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen (2006). Noormarkussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 50 s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2006). Hämeenkyrössä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 52 s Carl-Göran Stén (2006). Ahvenanmaan tutkitut suot. 65 s Timo Suomi ja Kari Lehmuskoski (2006). Kalvolassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 59 s Hannu Pajunen (2007). Oulun turvevarat. Osa s Tapio Muurinen ja Ilkka Aro (2007). Kolarissa tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2007). Kauhavalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. 98 s Ari Luukkanen (2007). Lapinlahdella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Turunen ja Matti Laatikainen (2007). Pyhäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2007). Alahärmässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. 80 s Kimmo Virtanen ja Timo Hirvasniemi (2007). Turvetuotantoalueiden hankintaopas PK-turvetuottajille. 44 s Tapio Toivonen ja Samu Valpola (2007). Pomarkussa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 82 s Tapio Toivonen ja Teuvo Herranen (2008). Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Riitta-Liisa Kallinen (2008). Karstulassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Jukka Häikiö (2008). Vaalassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Ari Luukkanen (2008). Iisalmessa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2008). Ikaalisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. 106 s Matti Maunu, Jukka Räisänen ja Timo Hirvasniemi (2008). Kemijärvellä tutkitut suot, niiden turvevarat ja käyttökelpoisuus. 47 s Jukka Turunen (2008). Pyhäjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Tapio Toivonen ja Onerva Valo (2008). Kankaanpäässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa Timo Suomi, Kari Lehmuskoski, Markku Moisanen ja Riitta Korhonen (2008). Keuruun tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2008). Limingassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Teuvo Herranen (2009). Pyhännällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen (2009). Tyrnävällä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa s Hannu Pajunen ja Heikki Meriluoto (2009). Siikalatvan turvevarat. Osa s. Tutustu turvepaikkaan: Julkaisun myynti: Geologian tutkimuskeskus / Kirjasto PL 1237, Kuopio Puh tai Fax s-posti: [email protected] EDITA PRIMA OY Helsinki 2009 ISBN ISSN ,!7IJ5C2-bhaigg!