Turvetutkimusraportti 406

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 406 2010 Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat Abstract: The peatlands and peat reserves of Maaninka, Central Finland Ari Luukkanen

GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Turvetutkimusraportti 406 GEOLOGICAL SURVEY OF FINLAND Report of Peat Investigation 406 Ari Luukkanen MAANINGALLA TUTKITUT SUOT JA NIIDEN TURVEVARAT Abstract: The peatlands and peat reserves of Maaninka, Central Finland Espoo 2010

Luukkanen Ari 2010. Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus., Turvetutkimusraportti 406, 49 sivua, 36 kuvaa, 3 taulukkoa ja 3 liitettä. Geologian tutkimuskeskus tutki vuosina 1989 sekä 2004-2005 Maaningan kunnan alueella 17 suota yhteispinta-alaltaan 974 ha. Tutkituissa soissa on turvetta yhteensä noin 11,73 milj. suo-m 3. Soiden keskisyvyys on 1,1 m, josta heikosti maatuneen rahkaturpeen osuus on 0,1 m. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,7. Yli kaksi metriä syvän alueen pinta-ala on 164 ha ja turvemäärä 38 % koko tutkitun alan turvemäärästä. Turpeista on saravaltaisia 74 %, rahkavaltaisia 25 % ja ruskosammalvaltaisia 1 %. Luonnontilaisen suon osuus on noin 13 % ja turvekankaan 54 % suotyyppihavainnoista pinta-alalla painotettuna. Energiaturpeeksi soveltuvan turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,7 % kuivapainosta. Turpeen rikkipitoisuus on keskimäärin 0,25 %, vesipitoisuus 90,2 % märkäpainosta ja kuiva-aineen määrä 94 kg/m 3. Energiaturpeeksi soveltuvan kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 20,7 MJ/kg. Tutkituista soista 12 soveltuu energiaturvetuotantoon. Turvetuotantoon soveltuva pinta-ala on 270 ha, ja siinä on tuotantoon soveltuvaa turvetta noin 4,43 milj. suo-m 3. Tämän turpeen energiasisältö 50 %:n käyttökosteudessa on noin 2,12 milj. MWh. Kahdessa suossa on turvetuotantoon soveltuvaa, heikosti maatunutta pintarahkaturvetta. Tätä turvetta on 21 ha:n alueella noin 180 000 suo-m 3. Avainsanat: suo, turvevarat, energiaturve, Maaninka Ari Luukkanen Geologian tutkimuskeskus PL 1237 70 211 KUOPIO Sähköposti: ari.luukkanen@gtk.fi ISBN 978-952-217-132-0 ISSN 1235-9440

Luukkanen Ari 2010. Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. The Peatlands and peat reserves of Maaninka, Central Finland. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti Geological Survey of Finland, Report of Peat Investigation 406, 49 pages, 36 figures, 3 tables and 3 appendices. The Geological survey of Finland studied peat reserves in the municipality of Maaninka in1989 and 2004-2005. Seventeen peatlands covering 974 hectares were studied. The peatlands studied contain a total of 11.73 million m 3 of peat in situ. The mean thickness of peat is 1.1 m, including the slightly humified Sphagnum predominant surface layer which averages 0.1 m in thickness. The mean humification degree of peat is H 4.7. The area deeper than two meters covers 164 hectares and contains 38 % of the total quantity of peat. Seventyfour per cent of the peat is Carex predominant, 25 % Sphagnum predominant and 1 % Bryales predominant. Pristine peatland covers 13 % of the total area. Drained peatland forest covers 54 per cent of the studied peatland area. The average ash content of energy peat is 4.7 % of dry weight. The water content of energy peat is 90.2 % in situ. The average dry bulk density of energy peat is 94 kg per m 3 in situ and sulfur content 0.25 % of dry weight. The average effective calorific value of dry energy peat is 20.7 MJ/kg. Twelve mires are suitable for energy peat production. The total area suitable for energy peat production is 270 hectares. The amount of mineable energy peat is some 4.43 million m 3 in situ. The energy content at 50 % moisture content is about 2.12 million MWh. Two mires covering 21 hectares include surface peat layer which is weakly decomposed and mineable. The amount of that peat is some 180 000 m 3 in situ. Key words: peatland, mire, peat reserves, energy peat, Maaninka Ari Luukkanen Geological Survey of Finland P.O. Box 1237 FIN 70 211 KUOPIO E- mail: ari.luukkanen@gtk.fi

SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 7 TUTKIMUSMENETELMÄT... 9 Kenttätutkimukset... 9 Laboratoriomääritykset... 10 AINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET... 11 ARVIOINTIPERUSTEET... 11 TUTKITUT SUOT... 12 1. Lehmilahdensuo... 12 2. Hämeensuo... 13 3. Hirvilammensuo... 14 4. Ostosuo... 18 5. Pappilansuo... 19 6. Ruutlammensuo... 21 7. Tuurisuo... 23 8. Laihasuo... 25 9. Heinäsuo... 27 10. Veihtsuo... 30 11. Palosuo... 32 12. Soidinsuo... 33 13. Suurisuo... 35 14. Mustinsuo... 38 15. Pasattarensuo... 40 16. Puustellinsuo... 41 17. Pitkänjärvensuo... 42 TULOSTEN TARKASTELUA... 46 Suot ja soistuminen... 46 Suoyhdistymät ja suotyypit... 46 Turvekerrostumat... 47 Soiden käyttömahdollisuudet turvetuotannossa... 47 Soidensuojelu... 48 KIITOKSET... 48 KIRJALLISUUTTA... 49 LIITTEET

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat JOHDANTO Maaninka sijaitsee Pohjois-Savossa ja kuuluu Kuopion seudun talousalueeseen, rajanaapureinaan Siilinjärvi, Kuopio, Karttula, Tervo, Pielavesi, Iisalmi ja Lapinlahti. Maaningan kunta sijoittuu Maaninkajärven molemmille puolille. Pääosa soista on vesistön länsipuolella. Maaningalla on peruskartoilta tehdyn mittauksen mukaan yli 20 ha:n suuruisia suokuvioita 20 kpl pinta-alaltaan 1053 ha (Lappalainen ja Hänninen 1993, Virtanen ym. 2003). Tähän suolukuun on vielä lisättävä muutamia noin 20 ha:n soita sekä joitakin turvepeltovaltaisia soita. Geologian tutkimuskeskus tutki Maaningan turvevaroja ensimmäisen kerran vuonna 1989, jolloin tutkittiin 7 suota lähinnä maaperäkartoitusta varten. Vuosina 2004 ja 2005 täydennettiin vanhoja tutkimuksia ja tutkittiin 10 uutta suota. Tähän raporttiin on koottu kaikki 17 tutkittua suota. Maaningan turvetutkimukset liittyvät GTK: n tehtäväksi määrättyyn valtakunnan turvevarojen kokonaiskartoitukseen. Tulokset palvelevat turpeen käyttäjiä ja antavat myös tietoja soiden ja turpeen soveltuvuudesta esimerkiksi maa- ja metsätalouteen sekä suojeluun ja virkistyskäyttöön. Alueen turvetutkimukset sisältyvät myös nyt jo päättyneeseen GTK:n ja Maanmittauslaitoksen yhteistyönä tehtyyn maaperäkartoitukseen. Tässä julkaisussa on lyhyt kuvaus kustakin tutkitusta suosta ja arvio sen hyödyntämismahdollisuuksista sekä tulosten yhteinen tarkasteluosa. Soista on mahdollisuus tilata monipuolisia suoselostuksia, yksityiskohtaisia karttoja ja turvekerrostumien poikkileikkauskuvia sekä tietoja turpeen laadusta ja määrästä. Tuloksia on saatavissa palstoittain, soittain, kunnittain tai vesistöalueittain. Lisäksi on mahdollisuus saada tietoja laboratorioanalyyseistä. Yksityiskohtaiset tutkimustiedot säilytetään GTK:n Itä-Suomen yksikössä Kuopiossa. 7

Ari Luukkanen 04.526 04.518 14.747 14.746 04.511 04.594 04.595 avesi 04.288 04.519 Maaninka 14.741 04.592 11 04.591 14.748 8 04.287 10 17 6 16 5 3 1 2 Maaninka 4 04.282 7 04.652 14.738 14.771 14.772 0 10km Geologian tutkimuskeskus 2010 Pohjakartta Maanmittauslaitos lupanro 13/MML/10 ja Logica Suomi Oy 14.773 13 12 15 04.286 14 9 04.285 04.281 04.611 04.289 04.284 14.774 ervo Kuva 1. vuosina 1989 ja 2004 2005 tutkitut suot ja niiden sijainti vesistö- ja valuma-alueilla. Kuvan vesistöalueet (Ekholm 1993). 04.611 4. VUOKSEN VESISTÖALUE 4.2. Haukiveden-Kallaveden alue 4.28 Kallaveden yläosan alue 4.281 Kallaveden-Ylä-Ruokoveden alue 4.282 Maaninkajärven-Ylä- Ruokoveden alue 4.284 Suovunjärven va 4.285 Leinolanjoen va 4.286 Liesjoen va 4.287 Ala-Pulkon va 4.288 Löytynpuron va 4.289 Räimäjärven va 4.5 Iisalmen reitin va 4.51 Onkiveden alue 4.511 Onkiveden lähialue 4.59 Naarvanjoen vesistöalue 4.591 Naarvanjoen alaosan alue 4.6 Nilsiän reitin vesistöalue 4.65 Siilinjoen vesistöalue 4.652 Pöljänjoen vesistöalue 14. KYMIJOEN VESISTÖALUE 14.7 Rautalamminreitin va 14.74 Pielaveden alue 14.748 Jupitinpuron-Saikaankanavan va 14.77 Tallusjärven va 14.773 Liesjärven va 8

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat TUTKIMUSMENETELMÄT Kenttätutkimukset Kenttätutkimuksissa sovellettiin GTK:n turvetutkimusten maasto-oppaassa kuvattuja menetelmiä (Lappalainen, Sten & Häikiö 1984). Suot tutkittiin linjatutkimusmenetelmällä, jolloin GPS- satelliittipaikantimen avulla suon hallitsevan osan poikki määritettiin selkälinja ja tälle poikkilinjoja. Poikkilinjat ovat yleensä 200 metrin etäisyydellä toisistaan (kuva 2). Tutkimuspisteet ovat selkälinjoilla 100 metrin välein. Lisäksi soilla on syvyysmittauslinjoja ja niillä 50 m: n välein syvyysmittauspisteitä, joilla mitattiin turvekerrostuman paksuus. Tärkeimmät tutkimuslinjat vaaittiin ja korkeudet kiinnitettiin valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Jokaisella tutkimuspisteellä määritettiin suotyyppi ja suon pinnan mättäisyys (peittävyys-% ja korkeus). Suon kasvukerroksesta arvioitiin hillan, karpalon ja kihokkien määrät (3-asteikko). Lisäksi määritettiin puuston puulajisuhteet sekä tiheys- ja kehitysluokka. Turvekerrostumien kairauksissa selvitettiin turvelajit lisätekijöineen (6-asteikko), turpeen maatuneisuus (10-asteikko), kosteus (5-asteikko), tupasvillan kuitujen määrä (6-asteikko) ja liekoisuus (%-osuus). Lisäksi tutkittiin liejukerrostumat ja määritettiin pohjamaalaji (kuva 3) (Lappalainen, Sten & Häikiö 1984). Palomäki Sulunniitty Mäenpää A0 0.0 0.0 6.0 40/0 A100-200 0/0 Kansanmäki 0.0 23 A300-190 0/0 A500-260 Harju A100+175 0/0 0/8 5.2 12 14 A300+110 2/15 0.0 6.2 4.5 0.0 4.6 14 15 0/0 0/5 0/0 0/21 4/17 0.0 4.9 5.4 15 24 24 13 23 3/26 0/17 5.8 5.3 4.5 17 29 24 24 2/24 0/27 0/22 4.7 Palosuo 39 32 0/25 5.8 5.1 0.0 0/30 0/27 0/0 5.5 19 5.0 31 9 0.0 17 2/23 0/12 4.9 0.0 10 6 0/0 0/0 0.0 2/18 5 0/0 A700-180 140 A500+330 A700+100 A800 Nurkkala Palosuo, 22425, Maaninka Turvekerrostuman paksuus 0-1m 1-1,5m 1,5-2m 2-3m 3-4m 160 Tutkimuspiste 6,4 Keskimääräinen maatuneisuus Heikosti maatuneen rahkavaltaisen 2/17 pintakerroksen/turvekerrostuman paksuus (dm) Syvyystutkimuspiste Silmisuo Turvekerrostuman paksuus (dm) 17 0 100 200 300 400 500 m Geologian tutkimuskeskus 2010 Pohjakartta Maanmittauslaitos lupanro 13/MML/10 ja Logica Suomi Oy Mäkiharju Kuva 2. Esimerkki suokartasta. 9

Ari Luukkanen Kuva 3. Esimerkki maatuneisuus- ja turvelajiprofiileista. Laboratoriomääritykset Kenttätutkimustietojen perusteella otettiin sekä tarkkatilavuuksisia että ei-tarkkatilavuuksisia laboratorionäytteitä siten, että ne edustavat mahdollisimman hyvin käyttökelpoista turvekerrostumaa (Korpijaakko 1981). Näytteistä määritettiin GTK:n Geopalvelukeskuksen (GPK) geolaboratoriossa Kuopiossa turpeen happamuus eli ph-arvo, vesipitoisuus painoprosentteina (+ 105 C:ssa kuivaamalla), tuhkapitoisuus prosentteina (+ 815 ±25 :ssa hehkutettuna) kuivapainosta sekä lämpöarvo IKA (C 5000 DUO) kalorimetrillä (ASTM D 3286-77). Tarkkatilavuuksisista näytteistä määritettiin lisäksi kuiva-aineen määrä (kg/suo-m 3 ). Samalla analysoitiin osasta näytteitä rikkipitoisuus rikkianalysaattorilla (810L) ja hiili- sekä typpipitoisuus hiili-typpi- analysaattorilla (820L). Osasta näytteitä analysoitiin ryhmä alkuaineita (menetelmänä 503P) kuningasvesiuutolla + 90 C:ssa ICP- AES- tekniikalla. Analysoidut alkuaineet olivat: Al, As, Ba, Be, Ca, Cd, Co, Cr, Cu, Fe, K, Mg, Mn, Na, Ni, P, Pb, S, Sr, Ti, V, ja Zn. 10

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat AINEISTON KÄSITTELY JA TULOSTEET Tutkimusaineisto on tallennettu GTK:n turvetietokantaan. Turvemäärät, maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden osuudet on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa käyttäen (Hänninen ym. 1983). Siinä jokaisen suokartalle piirretyn kahden vierekkäisen syvyyskäyrän tai syvyyskäyrän ja suon reunan välinen alue on oma syvyysvyöhykkeensä. Jokaiselta syvyysvyöhykkeeltä lasketaan erikseen turvemäärä, ja näin saadut turvemäärät yhdistämällä saadaan suon kokonaisturvemäärä. Maatuneisuudet sekä turvelajien ja turvetekijöiden määrät ja suhteet on laskettu turvemäärillä painottaen. Lieko-osumat, erikseen 0-1 ja 1-2 metrin välisissä syvyyskerroksissa, on muutettu kantopitoisuusprosenteiksi vastaavista turvemääristä Jokaisesta suosta on tässä raportissa olevan suppean kuvauksen lisäksi laadittu yksityiskohtainen tutkimusselostus, suokartta ja poikkileikkauskuvia. Suokartassa on tutkimus- ja syvyysmittauspisteet, pistekohtaiset turvepaksuudet sekä turpeen keskimääräinen maatuneisuus. Kartassa on lisäksi turvekerrostuman paksuutta osoittavat syvyyskäyrät (kuva 2). Poikkileikkauskuvilla havainnollistetaan turvekerrostuman rakennetta. Kuvista käy ilmi turvelajit, turpeen maatuneisuus, pohjamaalajit, suotyypit ja lieko-osumat (kuva 3). Edellä mainittujen perustulostusten lisäksi GTK:n turvetutkimusaineistosta on saatavissa atk-tulosteita tasokarttoina ja listauksina esimerkiksi suotyypeistä, liekoisuudesta, suon pinnan ja pohjan korkeudesta, liejuista sekä pohjamaalajeista. Yhteen karttaan, yhdelle tutkimuspisteelle, voidaan merkitä samanaikaisesti kaksi eri tietoa. ARVIOINTIPERUSTEET Turvekerrostuman koko ja paksuus, turvelajit, turpeen maatuneisuus sekä turpeen muut fysikaaliset ja tietyt kemialliset ominaisuudet ja kuivatettavuus ovat tärkeimpiä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Rahkaturve soveltuu energiaturpeeksi, jos sen maatumisaste on vähintään H 5. Saraturve soveltuu energiakäyttöön heikomminkin maatuneena. Kasvuturveseoksissa käytetään nykyisin myös pidemmälle maatunutta turvetta. Jos heikosti maatuneen rahkavaltaisen pintaturvekerroksen paksuus on yli 0,6 m se soveltuu useimmiten ympäristöturpeeksi. Ympäristöturpeella tarkoitetaan tässä raportissa kaikkea heikosti maatunutta (H 1-4 ) rahkavaltaista turvetta. Ohut, heikosti maatunut pintarahkakerros on luokiteltu energiaturpeeksi, koska se kunnostusvaiheessa sekoittuu alla olevaan maatuneempaan rahkaturpeeseen tai saraturpeeseen, ja voidaan siten yhdistää varsinaiseen energiaturpeeseen. Turpeiden ja soiden käyttökelpoisuutta arvioitaessa on nojauduttu turpeen tuottajien ja käyttäjien hyväksymään laadunmäärittelyohjeeseen (Nordtest 2006). Tuhka- ja rikkipitoisuuden sekä lämpöarvon osalta on sovellettu jyrsin- ja palapolttoturpeille asetettuja laatuvaatimuksia (liite 2). Tuotantoon soveltuvan alueen vähimmäissyvyytenä on pidetty noin 1,5 metriä. Parantuneen tuotantotekniikan ansiosta hyödynnetään nykyisin vieläkin matalampia alueita. Tuotantoon soveltuvalle alueelle ei ole myöskään asetettu vähimmäiskokoa. Käyttökelpoisen energiaturpeen määrää laskettaessa on keskisyvyydestä vähennetty 0,3-0,5 m, mikä vastaa tuotannon jälkeen suon pohjalle jäävää turvekerrosta. Käyttökelpoisen, ympäristöturpeeksi tuotettavan turpeen vähimmäissyvyytenä on pidetty 0,6 metriä. Soiden käyttömuotoja arvioitaessa on myös otettu huomioon soiden sijainti vesistöjen suhteen sekä luonnonsuojelulliset näkökohdat. Soiden omistussuhteita ei ole selvitetty. Turvetuotanto on aina luvanvaraista toimintaa. Ennen mahdollista tuotantoa on aina otettava yhteys paikallisiin ympäristöviranomaisiin. Jos tuotettava ala on yli 150 ha on aina teetettävä YVA- selvitys. Jos tuotantoala on alle 150 ha on ympäristölupa hankittava paikalliselta ELY- keskukselta. Jos tuotantoala on alle 10 ha on tehtävä ilmoitus paikalliselle ympäristökeskukselle. Tähän voidaan myös vaatia haettavaksi ympäristölupa. Luvan saannin ehtona on usein vielä selvitys pintavalutuskentän sijainnista. Vedet pintavalutuskentälle voidaan johtaa joko luonnollisesti virtaamaa hyväksikäyttäen tai pumppaamalla. 11

Ari Luukkanen TUTKITUT SUOT 1. Lehmilahdensuo Lehmilahdensuo (kl. 3331 06, x = 7000,9, y = 3517,6) sijaitsee vajaa 3 km linnuntietä Maaningan keskustasta itäkoilliseen. Suon lähiympäristö on hietaa ja hiesua. Loivapiirteinen ympäristö on hienoainesmoreenia. Suon korkeus merenpinnasta on 85 106 m, ja sen pinta viettää pohjoisluoteeseen. Vedet laskevat ojia pitkin pohjoiseen Onkiveden (84,7 m mpy) Lehmilahteen. Lehmilahdensuo kuuluu Iisalmen reitin vesistöalueeseen (4.5) ja siinä Onkiveden alueeseen (4.51) sekä lähemmin Onkiveden lähialueeseen (4.511). Suon pinta-ala on 12 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 3 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 1 ha. Turvekerrostuman keskipaksuus on 0,8 m ja suurin havaittu syvyys 1,9 m. Tutkimuspistetiheys on 12,5/10 ha (kuva 4). Tutkimuspisteistä on valtaosa turvekankaalla (83 %). Korven osuus on 13 % ja turvepellon 4 %. Yleisin suotyyppi on ruohoturvekangas, ja sitä on runsaasti suon eteläosassa. Suon kaakkoisosassa on mustikkaturvekangasta ja keskiosassa uudelleen- soistuvaa turvekangasta. Turve on saravaltaista (82 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 18 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 32 %, korterahkasaraturve (EqSC-t) 25 % ja sararahkaturve (CS-t) 11 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 18 % ja varvun jäänteitä sisältävien 5 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvillan jäännöksiä sisältäviä turpeita ei ole lainkaan. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,5 ja tumman turpeen 5,6. Suon pohja on pääosin hiesua ja savea. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu soistuvalta turvekankaalta. Turpeen tuhkapitoisuus on korkea, keskimäärin 9,3 %. Turpeen kuivaaineen määrä suokuutiossa on korkea, keskimäärin 107 kg/m 3, johtuen kohtalaisen alhaisesta vesipitoisuudesta (89,4 %) ja runsastuhkaisuudesta. Turpeesta ei ole määritetty lämpöarvoa eikä rikkipitoisuutta. Lehmilahdensuo ei järvenrantasuona sovellu turvetuotantoon, mataluutensa ja runsastuhkaisuutensa takia. 3517000 3518000 3519000 7007000 7007000 7006000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 7006000 3517000 Kuva 4. Tutkimuspisteiden sijainti Lehmilahdensuolla. 3518000 3519000 12

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 2. Hämeensuo Hämeensuo (kl. 3331 06, x = 7006,1, y = 3518,3) sijaitsee 3 km Maaningan keskustasta itään. Suon ympäristö on pääosin savikkoa ja mäkialueilla hienoainesmoreenia. Suon korkeus merenpinnasta on 85-88 m, ja sen pinta viettää loivasti itäkoilliseen. Vedet laskevat suon halki virtaavaa ojaa pitkin itäkoilliseen Hämeenlahteen, joka on yhteydessä Onkiveden (84,7 m mpy) Karvalahteen. Hämeensuo kuuluu Iisalmen reitin vesistöalueeseen (4.5) ja siinä Onkiveden alueeseen (4.51) sekä vielä lähemmin Onkiveden lähialueeseen (4.511). Suon pinta-ala on 47 ha. Koko suo on alle metrin syvyinen, ja keskisyvyys on vain 0,6 m. Tutkimuspistetiheys on 1,2/10 ha (kuva 5). Tutkimuspisteistä on puolet korvessa, kolmannes turvekankaalla ja yksi kuudesosa avosuolla. Yleisimmät suotyypit ovat nevakorven muuttuma sekä ruohoturvekangas. Turve on kauttaaltaan saravaltaista turvetta. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 49 %, korterahkasaraturve (EqSC-t) 38 % ja ruskosammalsaraturve (BC-t) 11 %. Tupasvilla- ja puuturvetta ei ole lainkaan. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,8. Suon pohja on savea ja hietaa. Hämeensuo ei sovellu turvetuotantoon. 3517000 3518000 3519000 7006000 7006000 7007000 7007000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3517000 3518000 Kuva 5. Tutkimuspisteiden sijainti Hämeensuolla. 3519000 13

Ari Luukkanen 3. Hirvilammensuo Hirvilammensuo (kl. 3331 06, x = 7007,2, y = 3516,2) sijaitsee vajaa 2 km Maaningan keskustasta pohjoiskoilliseen. Suon luoteis-, itä- ja etelälaidalla on pienialaisia hiekkamuodostumia. Lounais- ja etelälaidalla on vielä savikerrostumia. Muualla suon ympärillä on korkeahkoja moreenimäkiä. Itse suo on syntynyt umpeenkasvaneen Hirvilammen seurauksena. Suon korkeus merenpinnasta on 105 107 m, ja sen pinta viettää loivasti pohjoiseen. Vedet laskevat ojia pitkin pohjoiskoilliseen Onkiveden (84,7 m mpy) Honkalahteen. Hirvilammensuo kuuluu Iisalmen reitin vesistöalueeseen (4.5) ja siinä Onkiveden alueeseen (4.51) sekä vielä lähemmin Onkiveden lähialueeseen (4.511). Suon pinta-ala on 15 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 11 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 6 ha. Turvekerrostuman keskipaksuus on 1,2 m ja suurin havaittu syvyys 2,3 m. Tutkimuspistetiheys on 14,0/10 ha (kuva 6). Tutkimuspisteistä on turvekankaalla 35 %, korvessa 32 %, avosuolla 30 % ja rämeellä 3 %. Yleisimmät suotyypit ovat suon reuna-alueilla esiintyvät ruohoturvekangas ja mustikkaturvekangas. Suon reunaosissa on myös ruohoista sararämettä (kuva 7). Suon keskiosa, Hirvilammen umpeenkasvualue, on ruohoista saranevaa (kuva 8), nevakorpea (kuva 9) ja paikoitellen luhtanevaa. Suon turve koostuu saravaltaisesta (50 %) ja rahkavaltaisesta (44 %) turpeesta. Ruskosammalvaltaisen turpeen osuus (6 %) on huomattavan suuri. Yleisimmät turvelajit ovat sararahkaturve (CS-t) 36 %, raatepitoinen rahkasaraturve (MnSC-t) 27 % ja rahkasaraturve (SC-t) 17 %. Varpua sisältävän turpeen osuus on 4 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävää turvetta ei ole lainkaan. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,1 ja tumman turpeen keskimaatuneisuus 4,9. Turpeen alla on maksimissaan lähes 4 metrin paksuinen järvimutakerros. Suon pohjan mineraalimaalajina on pääosin hieta. Savea ja hiesua on molempia vajaa kuudennes pohjamaalajeista. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu ruohoturvekankaalta ja nevakorvesta. Turpeen tuhkapitoisuus, ilman runsastuhkaisia kerrostumia on keskimäärin 3,4 % ja kaikkien näytteiden osalta se on 20,2 %. Turpeen alla olevan järvimudan tuhkapitoisuus on keskimäärin 42,4 %. Pintaturpeen rikkipitoisuus on 0,18 %. Järvimudan alkuainepitoisuudet ovat kaikissa muissa paitsi lyijypitoisuudessa (Pb) huomattavasti korkeammat kuin lähes maatumattomassa (H 2 ) CS- pintaturpeessa. Hirvilammensuo on keskiosastaan luonnontilainen umpeenkasvanut lampi. Suolla on runsaasti karpaloita, ja sen vieritse kulkee Maaningan kunnan pururata. Hirvilammensuo soveltuu parhaiten virkistyskäyttöön. 3515000 3516000 3517000 7007000 7007000 7008000 7008000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3515000 3516000 Kuva 6. Tutkimuspisteiden sijainti Hirvilammensuolla. 3517000 14

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat Kuva 7. Ruohoista sararämettä Hirvilamminsuon luoteislaidalla. Taustalla näkyy suon keskiosan avosuoalue (kuva Ari Luukkanen 2009). Kuva 8. Ruohoista saranevaa Hirvilamminsuon keskiosassa (kuva Ari Luukkanen 2009). 15

Ari Luukkanen Kuva 9. Nevakorpea ja ruohoista saranevaa Hirvilamminsuon keskiosassa (kuva Ari Luukkanen 2009). 16

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat Taulukko 1. Hirvilamminsuon pintaturpeen ja turpeenalaisen järvimudan fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia sekä alkuainepitoisuuksia (mg/kg, Fe- ja S- pitoisuudet %:na). Näytepiste A 100-100 NK Syvyys 0-30 cm 450-500 cm Turvelaji CS- t JAMU Maatumisaste (H) 2 Vesipitoisuus % 93,3 91,6 Kuiva-aine kg/m 3 70,3 Tuhkapitoisuus 1,6 47,7 Al mg/kg 374 14700 As mg/kg <10 <10 Ba mg/kg 7,6 479 Be mg/kg <0.5 0,7 Ca mg/kg 841 6010 Cd mg/kg <0.5 <0.5 Co mg/kg <1 9,2 Cr mg/kg <1 29,2 Cu mg/kg 1,9 43,9 Fe % 0,05 4,85 K mg/kg 726 1390 Mg mg/kg 576 2710 Mn mg/kg 99 1170 Na mg/kg <50 266 Ni mg/kg <2 30,2 P mg/kg 478 6700 Pb mg/kg 9,3 <5 S % 0,18 0,46 Sr mg/kg 5,5 53,3 Ti mg/kg 20 492 V mg/kg 2,8 42,3 Zn mg/kg 24,3 77 17

Ari Luukkanen 4. Ostosuo Ostosuo (kl. 3331 06, x = 7002,0, y = 3514,5) sijaitsee vajaa 4 km Maaningan keskustasta etelälounaaseen. Suon ympäristö on pääasiassa hienoa hietaa ja hienoainesmoreenia. Suon korkeus merenpinnasta on noin 86 87 m, ja sen pinta viettää loivasti länteen. Vedet laskevat ojia pitkin länteen, kuivatun Tavinjärven kautta Tervapuroon. Tervapuro laskee edelleen länteen Ala-Ruokoveteen (81,8 m mpy). Ostosuo kuuluu Haukiveden Kallaveden alueeseen (4.2) ja siinä Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja vielä lähemmin Kallaveden Ylä-Ruokoveden alueeseen (4.281). Suon pinta-ala on 10 ha, ja koko suo on alle metrin syvyinen. Suon keskisyvyys on 0,5 m ja suurin havaittu turvepaksuus on 0,8 m. Suo on tutkittu hajapistein vuonna 1989. Tutkimuspistetiheys on 4,5/10 ha (kuva 10). Pääosa tutkimuspisteistä oli tutkimusajankohtana rämeellä. Avosuon osuus oli 20 % ja turvekankaan samoin 20 %. Suon keskiosassa oli vanhoja turpeennostohautoja, jotka olivat jo tuolloin neva- ja rämekasvillisuuden peittämiä. Turve on lähes puoliksi saravaltaista (52 %), puoliksi rahkavaltaista. Suon pintakerroksessa on tupasvillarahkaturvetta (ErS- t), ja tämän alla rahkasaraturvetta (SC-t). Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahkaturve (ErS-t) 22 %, suoleväkkörahkasaraturve (ShSC-t) 17 % ja korterahkasaraturve (EqSC-t) 13 %. Tupasvillan jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on suurehko (35 %). Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 9 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 3,4. Tumman turpeen keskimaatuneisuus on 4,3. Suon pohja on pääosin hietaa. Saven osuus on viidennes pohjamaalajeista. Ostosuo on niin matala ja pienialainen, ettei se sovellu turvetuotantoon. 7003000 3513000 3514000 3515000 7002000 7003000 7002000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3513000 3514000 Kuva 10. Tutkimuspisteiden sijainti Ostosuolla. 3515000 7001000 18

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 5. Pappilansuo Pappilansuo (kl. 3331 06, x = 7003,5, y = 3512,0) sijaitsee runsaat 4 km Maaningan keskustasta lounaaseen. Suon ympäristö on savea ja hienoainesmoreenia. Suon korkeus merenpinnasta on 88 90 m, ja sen pinta viettää loivasti etelään. Vedet laskevat suon kaakkoislaitaa pitkin kulkevaa Pyöreäpuroa pitkin etelään Tervapuroon, jota pitkin sitten länsilounaaseen Ala-Ruokoveteen (81,8 m mpy). Pappilansuo kuuluu Haukiveden Kallaveden alueeseen (4.2), ja siinä Kallaveden yläosan alueeseen (4.28), ja vielä lähemmin Kallaveden - Ylä-Ruokoveden alueeseen (4.281). Suon pinta-ala on 107 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 49 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 14 ha. Suon keskisyvyys on 0,9 m, ja suurin havaittu syvyys 2,1 m. Tutkimuspistetiheys on 5,6/10 ha (kuva 11). Noin kaksi kolmasosaa tutkimuspisteistä sijaitsee turvekankaalla. Rämeen osuus on 19 %, turvepellon 11 % ja korven 3 %. Puolukkaturvekangas on yleisin suotyyppi ja sitä on laajalti suon itä- ja pohjoisosassa (kuva 12). Ruohoturvekangasta on runsaasti suon länsilaidalla, ja mustikkaturvekangasta suon koillisja etelälaidalla. Turve on pääosin saravaltaista (96 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 4 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 63 %, korterahkasaraturve (EqSC-t) 10 % ja saraturve (C-t) 6 %. Varpupitoisten turpeiden (N-t) osuus on 5 % kokonaisturvemäärästä. Tupasvilla- ja puupitoisia turpeita on erittäin vähän. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja tumman turpeen 4,4. Suon pohja on pääosin hiesua ja savea. Reuna-alueiden ja matalikkojen pohjamaalajina on moreeni. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu varsinaisen sararämeen muuttumalta ja puolukkaturvekankaalta. Turpeen tuhkapitoisuus on keskimäärin 8,9 %, ja ilman runsastuhkaisia pohjanäytteitä 5,1 %. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,24 %. Kuiva-aineen määrä suokuutiossa on keskimäärin 100 kg/m 3 ja kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo 20,0 MJ/kg. Pappilansuon turpeen alkuainepitoisuudet ovat alhaisia tai normaaleja (Virtanen ja Herranen 1986). Pappilansuolla on 25 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta 0,27 milj.m 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A8.0, Q8.0 ja S0.30. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa ojitettua aluetta on suon etelälaidalla. 3511000 3512000 3513000 7003000 7003000 7004000 7004000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3511000 Kuva 11. Tutkimuspisteiden sijainti Pappilansuolla. 3512000 3513000 19

Ari Luukkanen Kuva 12. Puolukkaturvekangasta Pappilansuon itälaidalla (kuva Ari Luukkanen 4.5.2010). 20

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 6. Ruutlammensuo Ruutlammensuo (kl. 3331 06, x = 7004,4, y = 3510,8) sijaitsee vajaa 5 km Maaningan keskustasta länsilounaaseen. Suon ympäristö on savea ja hienoainesmoreenia. Suon korkeus merenpinnasta on 88 91 m, ja sen pinta viettää loivasti kaakkoon. Vedet laskevat suon halki eteläkaakkoon virtaavaa Suursuonojaa pitkin Salinjokeen. Salinjoki laskee lounaaseen Ala-Ruokoveden (81,8 m mpy) Pulkonlahteen. Ruutlammensuo kuuluu Haukiveden Kallaveden alueeseen (4.2), ja siinä Kallaveden yläosan alueeseen (4.28), ja vielä lähemmin Kallaveden Ylä-Ruokoveden alueeseen (4.281). Suon pinta-ala on 54 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 16 ha ja yli 1,5 m:n aluetta 5 ha. Suon keskisyvyys on 0,7 m, ja suurin havaittu syvyys 2,0 m. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha (kuva 13). Lähes kaksi kolmasosaa tutkituista suotyypeistä on turvekankaalla. Korven osuus on 22 %, rämeen 13 % ja avosuon 3 % suotyyppihavainnoista. Yleisin suotyyppi on ruohoturvekangas, ja sitä on laajalti suon keski- ja luoteisosassa. Suon kaakkoisosassa on puolukkaturvekangasta ja keskiosassa myös luonnontilaista ruohoheinäkorpea (kuva 14). Turve on saravaltaista (95 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 39 % ja korterahkasaraturve (EqSC-t) 22 %. Varvun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 6 % ja puun jäännöksiä 5 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3 ja tumman turpeen 4,5. Suon pohja on pääosin savea ja hiesua. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu puolukkaturvekankaalta. Turpeen tuhkapitoisuus on, ilman runsastuhkaista pinta ja pohjakerrosta keskimäärin 5,1 %. Rikkipitoisuus on keskimäärin 0,20 %. Kuiva-aineen määrä suokuutiossa on keskimäärin 88 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on 19,9 MJ/kg. Ruutlammensuolla on 10 ha:n alueella energiaturvetuotantoon soveltuvaa turvetta 0,12 milj. suom 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A6.0, Q8.0 ja S0.20. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa ojitettua aluetta on suon etelälaidalla. 3510000 3511000 3512000 7004000 7004000 7005000 7005000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3510000 Kuva 13. Tutkimuspisteiden sijainti Ruutlammensuolla. 3511000 3512000 21

Ari Luukkanen Kuva 14. Kuvassa etualalla luonnontilaista ruohoheinäkorpea Ruutlammensuon keskiosassa (kuva Kalle Husso 2005). 22

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 7. Tuurisuo Tuurisuo (kl. 3331 09, x = 7001,3, y = 3522,7) sijaitsee vajaa 9 km Maaningan keskustasta kaakkoon. Suon ympäristö on pääasiassa savipohjaista peltoa. Tuurisuo tutkittiin tilaustyönä vuonna 2003. Suon korkeus merenpinnasta on 88-91 m, ja sen pinta viettää loivasti luoteeseen. Vedet laskevat ojia pitkin luoteeseen Lapinjärveen (84,5 m mpy), josta edelleen Pieni Lapinjärven ja Kitujoen kautta länteen Maaninkajärven (81,9 m mpy) Kinnulanlahteen. Tuurisuo kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Maaninkajärven Ylä-Ruokoveden alueeseen (4.282). Suon pinta-ala on 24 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 1 ha. Suon keskisyvyys on 0,7 m ja suurin havaittu turvepaksuus 1,3 m. Suo on tutkittu hajapistein. Tutkimuspistetiheys on 2,9 kpl/10 ha (kuva 15). Tutkimuspisteistä on turvekankaalla 70 % ja turvepellolla 30 %. Kaikki turvekankaan tutkimuspisteet ovat ruohoturvekankaalla. Ruohoturvekankaalla kasvaa runsaasti saniaisia, kurjenjalkaa, talvikkia ja mesimarjaa (kuva 16). Turve on saravaltaista (69 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 29 % ja ruskosammalvaltaisen 2 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 29 %, sararahkaturve (CS-t) 28 % ja puupitoinen rahkasaraturve (LSC-t) 20 %. Puun jäänteitä sisältävän turpeen osuus on 20 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,4 ja tumman turpeen 4,6. Suon pohja on pääosin savea (80 %). Tuurisuolta on nostettu turvetta ja multaa, ja tuotteistettu ne seulomalla. Suo ei sovellu energiaturvetuotantoon. Suolta ei ole otettu laboratorionäytteitä. 3522000 3523000 3524000 7001000 7001000 7002000 7002000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3522000 Kuva 15. Tutkimuspisteiden sijainti Tuurisuolla. 3523000 3524000 23

Ari Luukkanen Kuva 16. Mesimarja (Rubus arcticus) on yleinen soiden reunoilla ja soistuvissa tuoreissa metsissä. Sen hedelmä on kerrannaisluumarja (kuva Ari Luukkanen 2003). 24

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 8. Laihasuo Laihasuo (kl. 3331 03, x = 7000,9, y = 3500,6) sijaitsee 16 km Maaningan keskustasta länsilounaaseen. Suon ympäristössä on useita jyrkkäpiirteisiä moreenimäkiä ja kaakkoisosassa kaksi alle hehtaarin kokoista lampea. Suon korkeus merenpinnasta on 142 150 m, ja sen pinta viettää pääosin itäkaakkoon (kuva 17). Vedet laskevat ojia pitkin itään Valkeiseen (141,4 m mpy). Laihasuo kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Ala-Pulkon vesistöalueeseen (4.287). Laihasuon keskistä pohjoisosaa on ennallistettu maanomistajan toimesta ojaverkostoa tukkimalla (kuva 18). Suon pinta-ala on 120 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 57 ha, yli 1,5 m:n aluetta 40 ha ja yli kahden metrin aluetta 29 ha. Suon keskisyvyys on 1,3 m ja suurin havaittu turvepaksuus 4,5 m. Tutkimuspistetiheys on 6,3 kpl/10 ha. Suo on pääosin (97 %) rämettä. Turvekankaan osuus on 4 % ja avosuon 3 %. Noin kolmannes suosta on luonnontilaisena. Suon keskiosaa on ennallistettu. Tupasvillarämeen muuttuma on yleisin suotyyppi ja sitä on laajalti suon luoteis-, itä- ja kaakkoisosassa. Suon keskiosassa on lyhytkortista nevarämettä (kuva 19) ja lyhytkortista nevaa sekä laidoilla kangasrämeen muuttumaa. Varsinaisen sararämeen muuttumaa esiintyy kangasrämeen ja tupasvillarämeen välimaastossa. Turve on rahkavaltaista (55 %). Saravaltaisen turpeen osuus on 45 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 26 %, tupasvillasararahkaturve (ErCS-t) 21 % ja tupasvillarahkaturve (ErS-t) 10 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältäviä turpeita on runsaasti (42 %). Varpuainesta sisältävien turpeiden osuus on 9 % ja puuainesta sisältävien vain 3 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja tumman turpeen 5,8. Suon pohja on pääosin hiekkamoreenia, matalimmilla alueilla kivistä moreenia. Syvimpien altaiden pohjalla on maksimissaan runsas metri liejua ja tämän alla hiesua. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu tupasvillarämeeltä. Turpeen tuhkapitoisuus on alhainen, keskimäärin 2,2 %. Rikkipitoisuus on myös alhainen (0,17 %). Kuiva-aineen määrä suokuutiossa on keskimäärin 85 kg/m 3 ja vesipitoisuus keskimääräistä korkeampi (91,7 %). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on keskimäärin 21,5 MJ/kg. Pintaturpeen alkuainepitoisuuksista sinkin (Zn) pitoisuus 3499000 3500000 3501000 3502000 7001000 7001000 7002000 7002000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3499000 3500000 Kuva 17. Tutkimuspisteiden sijainti Laihasuolla. 3501000 3502000 25

Ari Luukkanen (40,9 mg/kg) on keskimääräistä korkeampi. Muut alkuainepitoisuudet ovat alhaisia tai normaaleja. Laihasuolla on 11 ha:n alueella ympäristöturpeeksi soveltuvaa turvetta 80 000 suo-m 3. Energiatuotantoon soveltuvaa turvetta on 25 ha:n alueella 0,41 milj. suo-m 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A4.0, Q8.0 ja S0.15. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa, ojitettua aluetta on suon kaakkoislaidalla. Suon keskiosan ennallistaminen yhdessä kaakkoisosan lampien kanssa vaikeuttaa suon energiakäyttöä. Suolla on paikallista ja maisemallista luontoarvoa. Kuva 18. Ennallistettua tupasvillarämeen muuttumaa Laihasuon pohjoisosassa (kuva Ari Luukkanen 2004). Kuva 19. Lyhytkortista nevarämettä Laihasuon keskiosassa (kuva Ari Luukkanen 2004). 26

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 9. Heinäsuo Heinäsuo (kl. 3331 02, x = 6992,6, y = 3508,3) sijaitsee 15 km Maaningan keskustasta lounaaseen. Suon koillis-, kaakkois-, pohjois- ja lounaislaidalla on korkeat mäet. Lännessä on loivapiirteisempää moreenimaastoa. Heinälampi (136,8 m mpy) sijaitsee suon luoteisosassa. Suon korkeus merenpinnasta on 132 141 m, ja sen pinta viettää pääosin länteen ja luoteeseen. Vedet laskevat ojia pitkin pääosin luoteeseen Maihlampeen (131,7 m mpy), josta edelleen Maihpuron ja Humalapuron kautta itään Liesjärveen (108,6 m mpy). Liesjärvi laskee koilliseen virtaavaan Liesjokeen ja edelleen Ala-Ruokoveden Kurolanlahteen (81,8 m mpy). Suon koillisosan vedet laskevat ojia pitkin pohjoisluoteeseen Manninpuroon, jota pitkin edelleen pohjoiseen Liesjärveen. Suon 3507000 3508000 3509000 6992000 6992000 6993000 6993000 6994000 6994000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3507000 Kuva 20. Tutkimuspisteiden sijainti Heinäsuolla. 3508000 3509000 27

Ari Luukkanen etelä- ja kaakkoisosan vedet laskevat suon eteläositse itään virtaavaan Maununjokeen. Maununjoki laskee itään Kauvanjärveen (95,2 m mpy). Kauvanjärven vedet laskevat pohjoiseen Leinolanjokeen, joka päätyy Ala-Ruokoveden Leinolanlahteen (81,8 m mpy). Heinäsuon keski- ja pohjoisosa kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Liesjoen vesistöalueeseen (4.286). Suon etelä- ja kaakkoisosa kuuluu Leinolanjoen vesistöalueeseen (4.285). Suon pinta-ala on 179 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 123 ha, yli 1,5 m:n aluetta 96 ha ja yli kahden metrin aluetta 60 ha. Suon keskisyvyys on 1,7 m ja suurin havaittu turvepaksuus 5,2 m. Tutkimuspistetiheys on 7,7/10 ha (kuva 20). Suo on pääosin rämettä (60 %). Turvekankaan osuus on 24 %, korven 15 % ja avosuon 1 %. Varsinaisen sararämeen muuttuma on yleisin suotyyppi ja sitä on laajalti suon itä- ja keskiosassa (kuva 21). Suon eteläisessä keskiosassa on isovarpurämeen muuttumaa ja sen ympärillä puolukkaturvekangasta. Varsinaisen korven muuttumaa on suon etelä- ja koillisosassa. Turve on saravaltaista (78 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 22 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 36 %, puupitoinen rahkasaraturve (LSC-t) 13 % ja ruskosammalsaraturve (BC-t) 7 %. Puun jäännöksiä sisältävien turpeiden osuus on 20 % ja tupasvillaa lisätekijänä sisältävien 13 % kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7 ja tumman turpeen keskimaatuneisuus 5,1. Suon pohja on pääosin moreenia. Suon syvimpien altaiden pohjalla, etelä-, itä- ja luoteisosissa pohjan mineraalimaalajina on hiesu tai savensekainen hiesu. Keskiosan syvänteen pohjalla, turpeen alla on ohuelti järvimutaa ja liejua. Tarkkatilavuuksisia laboratorionäytteitä on otettu 8 eri näytepisteeltä. Turpeen tuhkapitoisuus on alhainen, keskimäärin 3,3 %. Rikkipitoisuus on normaali (0,20 %) muualla paitsi Maununjoen läheisyydessä, suon eteläosassa, missä pohjaturpeen rikkipitoisuus on korkea (0,83 %). Kuiva-aineen määrä suokuutiossa on normaali, keskimäärin 85 kg/m 3 (vaihteluväli 50 169 kg/m 3 ). Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on normaali (21,6 MJ/kg). Turpeen raskasmetalli- ja ravintoainepitoisuudet ovat alhaisia tai normaaleja verrattuna naapurikunta Lapinlahden vastaaviin pitoisuuksiin (Luukkanen 2009). Heinäsuolla on 90 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta 1,80 milj. suo-m 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A8.0, Q8.0 ja S0.40. Heinälammen läheisyys vaikeuttaa suon luoteisosan kuivatusta. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa ojitettua aluetta on suon eteläosassa Maununjoen läheisyydessä, suon luoteisosassa Maihlammen kaakkoispuolella sekä suon koillisnurkkauksessa Manninpuron läheisyydessä. VAPO Oy on aloittanut loppukesällä 2010 suokenttien kunnostuksen Heinäsuon keskiosassa (kuva 22). Heinäsuolta on tavattu EU-direktiivilajeihin kuuluva kirjokorento. 28

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat Kuva 21. Pitkälle kehittynyttä tupasvillarämeen muuttumaa ja uutta ojitusta Heinäsuon keskiosassa (kuva Ari Luukkanen 10.9.2009). Kuva 22. Heinäsuon keskiosaa, suon halki kulkevalta tieltä kaakkoon päin kuvattuna (kuva Kalle Husso 13.9.2010). 29

Ari Luukkanen 10. Veihtsuo Veihtsuo (kl. 3332 01, x = 7010,2, y = 3506,6) sijaitsee vajaa 10 km Maaningan keskustasta luoteeseen hieta- ja hiesupeltojen ympäröimänä. Suon itäpuolella on hietamuodostelmia ja länsilaidalla jyrkähkösti kohoava moreenimäki. Vajaan kahden hehtaarin kokoinen Veihtlampi (97,6 m mpy) sijaitsee suon keskellä. Suon korkeus merenpinnasta on 96 100 m ja sen pinta viettää pääosin etelään. Suon koillisosan vedet laskevat ojia pitkin pohjoiseen Tuomipuroon, jota pitkin edelleen Maaninkajärven Tuovilanlahteen (81,9 m mpy). Etelä- ja keskiosan vedet laskevat kaakkoon Maaninkajokeen, jota pitkin edelleen itään Maaninkajärveen. Veihtsuo kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Maaninkajärven Ylä-Ruokoveden alueeseen (4.282). Suon pinta-ala on 65 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 36 ha, yli 1,5 m:n aluetta 17 ha ja yli kahden metrin aluetta 12 ha. Suon keskisyvyys on 1,3 m ja suurin havaittu turvekerroksen paksuus 2,9 m. Tutkimuspistetiheys on 5,3 /10 ha (kuva 23). Suo on pääosin turvekangasta (69 %). Noin neljännes suosta on rämettä ja korven osuus on 8 %. Puolukkaturvekangas on yleisin suotyyppi ja sitä on laajalti suon keskiosassa (kuva 24). Suon pohjois- ja etelälaidalla on ruohoturvekangasta. Varsinaisen sararämeen muuttumaa on myös runsaasti suon keskiosassa. Turve on saravaltaista (95 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 5 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 38 %, puupitoinen rahkasaraturve (LSC-t) 14 % ja korterahkasaraturve (EqSC-t) 11 %. Ruskosammalsaraturpeen (BC-t) osuus on 10 %. Puun jäännöksiä (L) sisältävän turpeen osuus on 22 % ja varvun (N) jäännöksiä sisältävän 8 %. Tupasvillaturpeita (Er-t) on alle prosentin kokonaisturvemäärästä. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,5 ja tumman turpeen 4,6. Suon pohja on pääosin hiesua (44 %) ja savea (13 %). Veihtlammen ympäristössä suon pohjalla on ohuelti liejua. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu varsinaisen sararämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on suon keskiosassa korkeahko, keskimäärin 12,3 %. Rikkipitoisuus (0,36 %) on samoin korkeahko suon keskiosan turvekerrostumassa. Eteläosan turpeiden tuhkapitoisuus on keskimäärin 8,1 % ja rikkipitoisuus 0,19 %. Turvenäytteiden vesipitoisuus (87,6 %) on alhainen. Osittain tästä ja runsastuhkaisuudesta johtuen suokuutio sisältää runsaasti kuiva-ainetta, keskimäärin 116 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo (20,2 MJ/kg) on keskimääräistä alhaisempi. Raskasmetalleista ainoastaan pohjaturpeen nikkelipitoisuus (Ni) 19,6 mg/kg on lähialueiden turpeiden pitoisuuksia korkeampi (Luukkanen 2009). Veihtsuolla on 10 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta 0,11 milj. suo-m 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A10.0+, Q8.0 ja S0.40. Korkea tuhka- ja rikkipitoisuus heikentää turpeen arvoa. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa ojitettua aluetta on suon etelälaidalla. 30

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 3506000 3507000 3508000 7010000 7009000 7010000 7011000 7011000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3506000 Kuva 23. Tutkimuspisteiden sijainti Veihtsuolla. 3507000 3508000 7009000 Kuva 24. Puolukkaturvekangasta Veihtsuon itäosassa. Kuvanottopaikalla turpeen paksuus on 1,2 m ja pohjamaalajina on hiesu (kuva Kalle Husso 2004). 31

Ari Luukkanen 11. Palosuo Palosuo (kl. 3332 01, x = 7012,0, y = 3504,0) sijaitsee 13 km Maaningan keskustasta luoteeseen. Suon ympäristössä on jyrkkäpiirteisiä moreenimäkiä. Kaakkoislaidan jyrkän kalliomäen alla on hietamuodostuma. Suon pohjois- ja luoteispuolitse kulkee hiekkainen rantakerrostuma. Suon korkeus merenpinnasta on 128 140 m ja sen pinta viettää kaakkoon. Suovedet laskevat ojia pitkin itäkaakkoon Tuomipuroon, jota pitkin edelleen pohjoiseen Maaninkajärven Tuovilanlahteen (81,9 m mpy). Palosuo kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Maaninkajärven Ylä-Ruokoveden alueeseen (4.282). Suon pinta-ala on 32 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 21 ha, yli 1,5 m:n aluetta 16 ha ja yli kahden metrin aluetta10 ha. Suon keskisyvyys on 1,5 m ja suurin havaittu turvekerroksen paksuus 3,9 m. Tutkimuspistetiheys on 8,4/10 ha (kuva 25). Tutkimuspisteistä on 53 % rämeellä ja 27 % turvekankaalla. Korpityypin osuus on suuri (18 %) ja avosuota on vain 2 %. Varsinaisen sararämeen muuttuma on yleisin suotyyppi ja sitä on laajalti suon keski- ja pohjoisosassa. Suon eteläisessä keskiosassa on puolukkaturvekangasta. Ruohoheinäkorpea on suon kaakkoislaidalla. Turve on saravaltaista (96 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 4 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 59 %, puupitoinen rahkasaraturve (LSC-t) 15 % ja tupasvillarahkasaraturve (ErSC-t) 10 %. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on 15 % ja tupasvillan jäännöksiä sisältävän 12 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,3 ja tumman turpeen 5,4. Suon pohja on pääosin hiekkaa ja moreenia. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu varsinaisen sararämeen muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus on korkea, keskimäärin 9,7 %. Tuhkapitoisuus on melko korkea läpi koko kerrostuman, korkeimmillaan (14,1 %) 70 90 cm:n syvyydessä. Rikkipitoisuus on myös korkeahko, keskimäärin 0,29 %, läpi kerrostuman. Kuiva-aineen määrä suokuutiossa on normaali, keskimäärin 98 kg/m 3. Kuivan turpeen tehollinen lämpöarvo on alhainen johtuen korkeista rikkipitoisuuksista. Pintakerroksen (30 70 cm) kuivan turpeen lämpöarvo on keskimäärin 20,6 MJ/kg. Turvenäytteiden raskasmetallija muut alkuainenäytteet ovat normaaleja tai alhaisia verrattuna naapurikunnan, Lapinlahden pitoisuuksiin (Luukkanen 2009). Palosuolla on 18 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta 0,33 milj. suo-m 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A10.0+, Q8.0 ja S0.40. Turpeen korkeat tuhkaja rikkipitoisuudet vaativat lisänäytteenottoja ennen mahdollista tuotantoa. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa ojitettua aluetta on suon kaakkoislaidalla. 3503000 3504000 3505000 7012000 7012000 7013000 7013000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 32 3503000 Kuva 25. Tutkimuspisteiden sijainti Palosuolla. 3504000 3505000

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 12. Soidinsuo Soidinsuo (kl. 3331 02, x = 6995,5, y = 3505,0) sijaitsee 15 km Maaningan keskustasta lounaaseen. Suon ympäristössä on jyrkkäpiirteisiä moreenimäkiä. Suon korkeus merenpinnasta on 135 140 m, ja sen pinta viettää kohti suon keskustaa ja loivasti kaakkoon. Suovedet laskevat ojia pitkin itäkaakkoon Maihlampeen (131,7 m mpy). Maihlampi laskee Maihpuron ja Humalapuron kautta itään Liesjärveen (108,6 m mpy). Soidinsuo kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Liesjoen vesistöalueeseen (4.286). Suon pinta-ala on 19 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 16 ha, yli 1,5 m:n aluetta 11 ha ja yli kahden metrin aluetta 5 ha. Suon keskisyvyys on 1,7 m ja suurin havaittu turvekerroksen paksuus 4,0 m. Tutkimuspistetiheys on 10,5/10 ha (kuva 26). Tutkimuspisteistä on turvekankaalla 46 %, korvessa 43 % ja rämeellä 11 %. Yleisin suotyyppi on varsinaisen korven muuttuma ja sitä on laajalti suon pohjois- ja länsilaidalla. Korpityypin osuus on huomattavan suuri. Suon keskiosassa on puolukka- ja mustikkaturvekangasta (kuva 27). Turve on saravaltaista (67 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on kolmannes (33 %). Yleisimmät turvelajit ovat puupitoinen rahkasaraturve (LSC-t) 35 %, rahkasaraturve (SC-t) 32 % ja puupitoinen sararahkaturve (LCS-t) 14 %. Puun jäännöksiä sisältävän turpeen osuus on suuri (48 %). Varputurvetta (N-t) ja tupasvillaturvetta (Er-t) on niukasti. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,2 ja tumman turpeen 5,4. Suon pohja on pääosin hiekkamoreenia. Syvimmän altaan pohjalla, suon eteläosassa turpeen alla on noin kahden metrin paksuudelta liejua. Tarkkatilavuuksiset laboratorionäytteet on otettu puolukkaturvekankaalta. Turpeiden ph on normaalia korkeampi (ph 5,6). Turpeen tuhkapitoisuus on samoin normaalia korkeampi, keskimäärin 6,8 %. Rikkipitoisuus on huomattavan korkea, keskimäärin 0,70 %. Turvenäytteiden vesipitoisuus on normaalia alhaisempi (87,0 %) ja suokuution sisältämä kuivaaineen määrä huomattavan korkea (133 kg/m 3 ). Soidinsuolla on 14 ha:n alueella energiatuotantoon soveltuvaa turvetta 0,23 milj. suo-m 3. Turve sijoittuu tutkituilta ominaisuuksiltaan laatunsa puolesta pääosin Nordtestin (2006) jyrsinturpeen laatuluokkaan A10.0, Q8.0 ja S0.50+. Pienet moreenisaarekkeet hankaloittavat tuotantokenttien suunnittelua. Kuivatusvaikeuksia ei ole. Pintavalutuskentäksi soveltuvaa ojitettua aluetta on suon kaakkoislaidalla. 3504000 3505000 3506000 6995000 6995000 6996000 6996000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3504000 Kuva 26. Tutkimuspisteiden sijainti Soidinsuolla. 3505000 3506000 33

Ari Luukkanen Kuva 27. Puolukkaturvekangasta Soidinsuon keskiosassa (kuva Ari Luukkanen 4.5.2010) 34

Maaningalla tutkitut suot ja niiden turvevarat 13. Suurisuo Suurisuo (kl. 3331 02, x = 6997,1, y = 3504,4) sijaitsee 14 km Maaningan keskustasta lounaaseen. Suon ympäristö on soistunutta metsämaata sekä enemmän tai vähemmän jyrkkäpiirteistä moreenimaastoa. Vajaan hehtaarinkokoinen Suurensuonlampi (161,7 m mpy) sijaitsee keskellä suota (kuva 28). Suon korkeus merenpinnasta on 160 163 m ja sen pinta viettää pohjoisosastaan loivasti pohjoisluoteeseen. Suo sijaitsee vedenjakajalla. Eteläosassa vietto on loivasti eteläkaakkoon. Suon keskiosassa on kohosuon piirteitä. Suon keski- ja pohjoisosan vedet laskevat ojia pitkin pohjoiseen Honkasenpuroon, jota pitkin edelleen pohjoiseen Huosiaiseen (154,8 m mpy). Suon kaakkoisosan vedet laskevat ojia pitkin kaakkoon Humalapuroon ja edelleen kaakkoon Liesjärveen (108,6 m mpy). Suurisuon keski- ja pohjoisosa kuuluu Kallaveden yläosan alueeseen (4.28) ja siinä Ala-Pulkon vesistöalueeseen (4.287). Suon eteläosa kuuluu Liesjoen vesistöalueeseen (4.286). Suon pinta-ala on 34 ha, mistä yli metrin syvyistä aluetta on 25 ha, yli 1,5 m:n aluetta 20 ha ja yli kahden metrin aluetta 16 ha. Suon keskisyvyys on 2,0 m ja suurin havaittu turvekerroksen paksuus 4,6 m. Tutkimuspistetiheys on 5,3/10 ha (kuva 28). Tutkimuspisteistä on 52 % rämeellä, 44 % turvekankaalla ja 4 % avosuolla. Yleisin suotyyppi on puolukkaturvekangas ja sitä on laajalti suon pohjois-, itä- ja kaakkoisosassa (kuva 29). Suon keskiosassa on luonnontilaista lyhytkortista nevarämettä (kuva 30), tupasvillarämeen muuttumaa sekä alkavaa keidasrämettä. Eteläisessä keskiosassa muuttumatyyppeinä ovat muurainrahkaräme ja variksenmarjarahkaräme. Turve on saravaltaista (62 %). Rahkavaltaisen turpeen osuus on 38 %. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve (SC-t) 46 %, tupasvillasararahkaturve (ErCS-t) 14 % ja sararahkaturve (CS-t) 11 %. Tupasvillaa lisätekijänä sisältävän turpeen osuus on 23 %. Puuainesta sisältävää turvetta on 10 % ja varpuainesta sisältävää 7 %. Koko turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 5,4 ja tumman turpeen 6,0. Suon pohja on pääosin moreenia. Turpeen alla on järvimutaa paksuimmillaan suon pohjoisosassa lähes 2,5 metriä. Suurensuonlammen ympäristössä on järvimutaa ja liejua alle puolen metrin kerroksena. Tarkkatilavuuksisia laboratorionäytteitä on otettu kolmelta eri rämetyypin muuttumalta. Turpeen tuhkapitoisuus (2,5 %) on alhainen samoin kuin rikkipitoisuuskin (0,15 %). Suokuution sisältämä kuiva-ai- 3504000 3505000 3506000 6997000 6997000 6998000 6998000 0 1 km Pohjakartta Maanmittauslaitos, lupanro 13/MML/10 3504000 Kuva 28. Tutkimuspisteiden sijainti Suurisuolla. 3505000 3506000 35