Jouko Kokko P 13.4 /83/135 YLIHARMAN SUOT JA TURVEVAROJEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUDE T LOPPURAPORTTI YLIHARMAN TURVEVAROJEN KOKONAISINVENTOINNISTA Kuopio 1983
SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 4 2. TUTKIMUSMENETELMÄT 5 2.1 Maastotutkimukset 5 2.2 Näytteiden käsittely 6 2.3 Kartat ja profiilit 6 3. SOISTUNEISUUS JA TURVEKERROSTUMAT 9 3.1 Ylihärmän suot 9 3.1.1 Pinta-ala- ja tutkimustarkkuus - tiedot 1 1 3.1.2 Suotyypit ja ojitustilanne 1 1 3.1.3 Turvelajit, turpeen maatuneisuu s ja pohjamaalajit 1 2 3.1.4 Turvekerrostumat ja liekoisuus 1 3 3.2 Suokohtainen tarkastelu 1 4 4. SOIDEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET 3 5 4.1 Soveltuvuus kasvuturpeeksi 3 5 4.1.1 Kasvuturpeeksi soveltuvat suot 3 6 4.2 Soveltuvuus polttoturpeeksi 3 9 4.2.1 Polttoturvetuotantoon soveltuvat suot 4 1 5. YHTEENVETO 4 3 KIRJALLISUUTTA 45
- 4-1. JOHDANT O Geologisen tutkimuslaitoksen maaperäosasto tutki vuosin a 1982 ja 1983 Ylihärmän kunnan suot. Tutkimukset liittyivä t 1 : 20 000 mittakaavassa tehtävään maaperäkartoitukseen j a olivat samalla osana valtakunnallista turvevarojen inventoin - tia. Erityisesti on pyritty tuottamaan tietoa polttoturvetuo - tantoon soveltuvista soista ja niiden energiasisällöstä sek ä kasvuturvetuotantoon soveltuvista soista ja niiden turvemääristä. Tulosten perusteella voidaan tehdä arvioita myös soi - den muista käyttötavoista, kuten esimerkiksi sopivuudesta suo - jeluun. Kunnan alueella tutkittiin kaikki yli 20 ha :n suot. Yli - härmän soita on aikaisemmin käsitelty myös vuonna 1983 ilmes - tyneessä raportissa (Geologinen tutkimuslaitos P 13.4/83/134).
- 5-2. TUTKIMUSMENETELMÄT 2.1 Maastotutkimukse t Maastotutkimuksissa noudatettiin Geologisen tutkimuslaitoksen Turvetutkimusten maasto-oppaan (Lappalainen, Sten, Häiki ö 1979) menetelmiä. Merkittävimmät suot tutkittiin linjaverkostomenetelmällä ja pinta-alaltaan pienet suot hajapistein, kosk a pyrittiin pistetiheyteen 2-3 tutkimuspistettä/10 ha. Linjaverkosto laadittiin peruskartan avulla siten, että selkälinja kattaa suon hallitsevan osan. Sitä täydennettiin tarpeen mukaan sel - kälinjaa vastaan olevilla poikkilinjoilla 400 metrin välein. Tut-. kimuspisteet ovat 100 m :n välein tutkimuslinjoilla. Runkolinjastoa täydennettiin apulinjoilla, joilla lisättiin suon turvekerroston paksuudesta saatavaa tiedon määrää. Apulinjat ovat poikkilinjojen väleissä ja syvyydentähystyspisteet sekä apulinjoill a että runkolinjastolla ovat 50 m :n välein. Tutkimuslinjat vaaittiin ja korkeudet sidottiin valtakunnalliseen kiintopisteverkostoon. Tutkimuspisteillä tehtiin suon nykyisestä tilasta seuraava t määritykset : suotyyppi (luonnontilaisena ja/tai ojituksen myöt ä muuttuneena), suon pinnan vetisyys 5-asteikolla (kuiva, normaali, vetinen, hyllyvä, rimpinen), mättäisyys (% :ina suon pinnasta) se - kä mättäiden keskimääräinen korkeus (dm :inä), puuston puulajisuh - teet (% :ina), puuston tiheysluokat ja mandolliset hakkuut. Kairauksen perusteella turvekerrostumista määritettiin desi - metrin tarkkuudella pääturvelaji lisätekijöineen sekä niiden suh - teelliset osuudet (6-asteikolla), turpeen maatuneisuus (10-astei - kolla), kosteus (5-asteikolla) ja kuituisuus (6-asteikolla). Li - säksi huomioitiin suon pohjamaalaji. Turvelajit ja pohjamaalaji t sekä niiden symbolit ovat kuvassa 1. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen osuus (=liekoisuus ) määritettiin siten, että tutkimuspisteen ympäristö pliktattiin kanden metrin syvyyteen kymmenessä eri kohdassa. Todetut lieko - osumat ilmoitetaan erikseen 0-1 metrin ja 1-2 metrin syvyys - väleillä liekoisuusprosentteina turvemäärästä. Prosenttiluvu t on laskettu ns. Pavlovin menetelmää modifioiden. Liekoisuus o n jaettu viiteen ryhmään seuraavasti : liekoja esiintyy erittäi n vähän (alle 1 %), vähän (1-2 %), kohtalaisesti (2-3 %), run - saasti (3-4 %) ja erittäin runsaasti ( yli 4 %).
- 6 - Suon turvemäärä on laskettu ns. vyöhykelaskutapaa noudatta - en. Siinä on määritetty erikseen suon eri syvyysvyöhykkeide n (0,3-1 m, 1-1,5 m, 1,5-2 m, 2-3 m jne) pinta-alat j a keskisyvyydet. Näiden avulla lasketut vyöhykkeiden sisältämä t turvekuutiot on summattu. 2.2 Näytteiden käsittel y Soista, jotka kenttätutkimusten perusteella näyttivät sovel - tuvan polttoturvetuotantoon, otettiin näytteet laboratorioanalyy - sejä varten. Näytteenottopaikka valittiin siten, että se edustai - si mandollisimman hyvin suon turpeiden keskimääräisiä ominaisuuk - sia. Näytteistä määritettiin laboratoriossa happamuus, vesipitoi - suus (105 C :ssa kuivattuna), kuiva-aineen määrä tilavuusyksikös - sä, tuhkapitoisuus (815 ± 25 C :ssa poltettuna), joistakin näyt - teistä tuhkan sulamispiste sekä lämpöarvo (pommikalorimetrillä). Viimemainittu on laskettu teb11isena IAmpöarvona sekä vedoettömille turpeille että 50 % :n käyttökosteudella jyrsinturpeelle j a 30 % :n palaturpeelle. 2.3 Kartat ja profiili t Soista on laadittu suokartat tulosten tulkinnan helpottami - seksi. Niistä ilmenee kairauspisteiden sijainti. Pisteen yläpuo - lella oleva luku ilmoittaa pisteen keskimaatuneisuuden ja alapuo - lella olevan luvun osoittaja heikosti maatuneen pintakerroksen j a nimittäjä koko turvekerroksen paksuuden dm :ssä. Karttoihin o n piirretty myös korkeuskäyrät ja turpeen paksuutta osoittavat sy - vyyskäyrät 1 m :n välein. Karttoihin katkoviivalla piirretty suo n ja mineraalimaan raja vastaa peruskartan suon rajaa ja yhtenäine n rajaviiva on kairauksin todettu geologisen suon (turvetta yli 0, 3 m) raja. Suokartoissa ja profiileissa käytettyjen symbolien seli - tys on kuvassa 1. Kerrostumien rakennetta havainnollistetaan poikkileikkaus - profiilien avulla. Näistä maatuneisuutta kuvaavissa profiileiss a 10-asteikko on jaettu neljään eri luokkaan : maatumaton (H 1_3 ), heikosti maatunut (H 4 ), kohtalaisesti (H 5_6 ) ja hyvin maatunut
- 7 - turve (H7_10). Turvelajiprofiileissa on kairauspisteen yläpuo - lella esitetty suotyyppi (luonnontilaisena tai muuttuneena) j a liekoisuus (osoittajassa ovat 0-1 m :n syvyysvälin osumat j a nimittäjässä 1-2 m :n syvyysvälin osumat). Kairauspisteen paikka on turvelajiprofiilien pintaan merkitty pienellä pystyviival - la. Turvelajit ja pohjamaalajit on esitetty symbolein. Suon absoluuttiset korkeudet ovat profiilikehyksien yläreunoissa. Profiileissa käytetyt lyhentee t Suotyyppi : 1. Avosuot 2. Rämee t saraneva SN kangasräme KGR lyhytkortinen neva LKN sararäme S R rahkaneva RN korpiräme KR silmäkeneva SIN isovarpuinen räme I R kalvakkaneva KN tupasvillaräme TR rimpineva RIN keidasräme KER luhtaneva LUN pallosararäme PS R rahkaräme RR lyhytkortinen (neva) räme LKNR 3. Korvet 4. Muuttuneet suotyypi t lettokorpi LK ojikot o j lehtokorpi LHK muuttumat mu ruoho- ja heinä- karhunsammalmuuttuma ksmu korpi RHK turvekankaat tk varsinainen korpi VK - ruohoturvekangas rhtk kangaskorpi KGK - mustikkaturvekangas mtk nevakorpi NK - puolukkaturvekangas pt k - varputurvekangas vat k - jäkäläturvekangas jätk Kytöheitto kh Pelto p e Turpeennostoalueet t a - palaturpeennostoalue pta - jyrsinturpeennostoalue jta
8 - SUOKARTT A Kuva 1. Käytetyt symbolit ja lyhenteet.
- 9-3. SOISTUNEISUUS JA TURVEKERROSTUMA T 3.1 Ylihärmän suo t Ylihärmä sijaitsee Kyrönjoen ja Lapuanjoen välisellä vedenjakaja-alueella. Tämä alue on Etelä-Pohjanmaan vähäsoisimpia (Salmi 1955). Suota kunnan alueella on kaikkiaan noin 1946 ha (kuva 2). Inventointikelvotonta (rikkonaiset ja pienialaiset suokuviot ) suoalaa on noin 140 ha. Kuva 2. Ylihärmän suot.
- 10 - Kuvan 3 indeksikartassa on esitetty kaikki Ylihärmän inven - tointikelpoiset suot. Tutkitut suot on merkitty rasterilla. YLIHÄRMÄN SUOT JA NIIDEN TUTKIMUSTILANN E 1. Kuppeloneva 2. Plökinneva 3. Puskalanneva 4. Haapaneva 5. Pykärinneva 6. Viitaneva 7. Hakoneva-Tikkurämäkk ö 8. Umpineva 9. Tuohisaarenneva Kuva 3. Ylihärmässä tutkitut suot
- 11 - Ylihärmän kunnan suoala, 1946 ha, koostuu 26 suosta. Geologinen tutkimuslaitos tutki kaikki yli 20 ha :n suuruiset suot. Tässä yhteydessä jätettiin inventoimatta turvepohjaiset pellot. Kunnassa tutkittiin 9 suota, joiden kattama ala on 1805 ha. Yli - härmässä tutkittujen soiden keskimääräinen koko on 201 ha. Yli - härmän tutkittujen soiden pinta-alojen mukainen luokittelu o n taulukossa 1. Taulukko 1. Ylihärmässä tutkittujen soiden pinta-ala n mukainen luokittelu. Kokoluokat 0-20 21-50 51-100 101-200 201-300 301-500 yli 500 Yhteens ä 1km ha 1km ha 1km ha 1km ha 1km ha 1km ha 1km ha 1km ha 1 35 2 195 2 315 1 205 2 755 1 715 9 222 0 (171) (178) (501) (1805) * ( ) josta Ylihärmän puolella 3.1.1 Pinta-ala- ja tutkimustarkkuustiedo t Tutkittujen soiden pinta-ala on 1805 ha, josta yli metri n syvyistä aluetta on 1134 ha eli 63 % ja yli 2 m :n syvyistä alu - etta 733 ha eli 41 % (liite 3 ). Linjaverkostomenetelmällä tutkittuja soita on 7 kpl ja kaksi suota on tutkittu hajapistemenetelmällä. Tutkimuslinjastoa o n kaikkiaan noin 37,7 km ja tutkimuspisteitä 427 kpl, joista 35 3 kpl on yli 1 m :n ja 246 kpl yli 2 m :n syvyisiä. Tutkimuspisteti - heys on 2,4 kpl/10 ha ja turvekerrostuman paksuushavaintoja o n 807 pisteeltä eli 4,5 kpl pisteeltä/10 ha. 3.1.2 Suotyypit ja ojitustilann e Ylihärmän suot kuuluvat suoyhdistymätyyppiin viettokeitaat (Ruuhijärvi 1983). Näillä on seuraavia tunnusomaisia piirteitä : ne syntyvät kaltevalle alustalle, ainoastaan suon yläreuna on muuta suota ylempänä, reunaluisu ja laide yleensä puuttuvat, ker - mit ja kuljut sijaitsevat kaltevuutta vastaan kohtisuorassa suun - nassa.
- 12 - Tutkimuspistehavainnoista on 68 % rämeitä, joista 62 % o n muuttunut tai muuttumassa ojituksen seurauksena. Soiden keski - alueilla rämeet ovat etupäässä rahka- (25 %), keidas- (21 %) j a tupasvillarämeitä (9 %). Suon reunoille päin siirryttäessä n e muuttuvat isovarpu- (10 %), pallosara-, korpi- ja kangasrämeiksi (1 % kutakin). Peltojen keskellä olevat suot kohoavat yleensä ympäristöään korkeammalle. Tällöin on kuivuminen suon reunalla ollut nii n tehokasta, että reunat ovat turvekangasasteella (11 %). Avosuotyyppejä on 20 %, joista luonnontilaisia 6%. Yleisimmät avosuotyypit ovat lyhytkorsineva (10 %) ja silmäkeneva (8 %). Melko tyypillinen suotyyppijakauma alueella on seuraava : keski - osa lyhytkorsinevaa, sen ympärillä keidasräme-silmäkeneva-vyöhyke, joka muuttuu rahka-, tupasvilla- ja isovarpurämeeksi, reunoilla ovat sitten joko kangas- sekä korpirämeet tai turvekankaat. Suurin osa Ylihärmän soista (76 %) on ojitettu. Ojitetuill a alueilla on nähtävissä usein eri-ikäistä ojitusta ; vanhaa ojitus - ta, jota paikoin on perattu ja syvennetty tai vanhojen ojien väleihin on useasti kaivettu uusi tiheämpi ojaverkko. Näillä alueilla suotyypit ovat ojikko- tai muuttuma-asteella. Alkuperäise t suotyypit voivat olla täysin muuttuneet kangaskasvillisuutta kasvaviksi turvekankaiksi (vrt. taulukko 10, liitteessä 1). Suotyyppi- ja ojituslaskelmat perustuvat tutkimuspistehavaintoihin. 3.1.3 Turvelajit, turpeen maatuneisuus ja pohjamaalaji t Ylihärmän suot ovat rahkavaltaisia (72 %). Saravaltaisi a turpeita on 28 %. Yleisin turvelaji on puhdas rahkaturve (26 %), sararahkaturvetta (CS) on 17 %. Yleisimmät lisätekijät rahkavaltaisissa turpeissa ovat tupasvilla (ErS, ErCS, yht. 27 %), suoleväkkö, varpu ja puu. Saravaltaisissa turpeissa on lisätekijöinä yleisimmin järviruoko (Pr, 10 %), puu (L, 9 %) ja korte (Eq, 5 %). Rahkasaraturpeita (SC) on yhteensä 20 %. Puunjäännöksi ä sisältäviä turpeita on 17 %. Ylihärmän soiden turvekerroston keskimääräinen maatuneisuu s (H1-10) on 4,3, josta heikosti maatuneen pinnan (H 1_4 ) keskimaatuneisuus 3,2 ja paremmin maatuneen pohjaosan (H5_10) 5,7. Ylihärmän suot voidaan jakaa neljään ryhmään :
- 13-1) Lapuanjokilaakson hiesutasangolla olevat suot, jotka sijaitsevat 28-35 m mpy (metriä merenpinnan yläpuolella). Nämä suot ovat yleensä syntyneet ns. primaarisoistumana, mikä tarkoit - taa, että veden alta vapautuva mineraalimaa on alkanut suoraa n soistua. Merkkinä tästä soistumistavasta ovat ohuet, pienialaiset liejukerrokset ja ruoko-, korte- ja ruoko-puuturpeet suo n pohjalla. Nämä suot ovat jäänteitä siitä laajasta suoalueesta, joka muinoin peitti tämän tasangon. Suurin osa entisistä turve - maista on raivattu pelloksi, joiden keskeltä nykyiset suot koho - avat "saarekkeina". 2) Kunnan lounaisosan hiesualueella sijaitsevat suot, jotk a ovat 45-50 m mpy. Nämä suot rajoittuvat moreenikankaisiin. Täl - lä alueella soistuminen on alkanut metsämaan soistumisena sekä alavimmilla paikoilla primaarisoistumisena. Mandollisesti myö s nämä suot ovat jäänne suuremmasta suokokonaisuudesta. 3) Ylihärmän luoteisosan kumpumoreeni- ja hiekka-alueill a olevat suot, jotka ovat 50-55 m mpy. Näissä soissa metsämaan soistuminen on vallitseva soistumistapa. 4) Vedenjakaja-alueen pienet suot, jotka ovat 40-55 m mpy. Nämä suot ovat jääneet inventoinnin ulkopuolelle, mutta todennä - köisesti ne ovat syntyneet metsämaan soistumisena. Ylihärmän korkeimmat alueet ovat nousseet veden alta vii - meistään n. 4000 v. sitten ja matalimmat alueet n. 2500 v. sit - ten (Salmi 1955, Eronen 1974). Soistuminen on voinut alkaa vas - ta sen jälkeen. 3.1.4 Turvekerrostumat ja liekoisuu s Ylihärmän soiden turvekerrostumien keskipaksuus on 2,0 met - riä. Heikosti maatunut pintakerros on keskimäärin 1,1 m ja parem - min maatunut pohjakerros 0,9 m. Yli metrin syvyisen alueen keski - syvyys on 2,3 m ja yli 2 metrin 2,7 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 5,7 metriä (Viitaneva). Tutkituissa soissa on turvetta yhteensä noin 30 milj. m 3, josta heikosti maatunutta on 57 % (17 milj. m 3 ) ja paremmin maa - tunutta 43 % (13 milj. m3 ). Koko turvemäärästä on yli metrin sy - vyisellä alueella noin 87 % (26 milj. m3 ) ja yli kanden metri n 68 % (21 milj. m3 ).
- 14 - Ylihärmän soissa on liekoja sekä 0-1 metrin syvyysvälillä (keskiarvo 0,7 %) että 1-2 metrin syvyysvälillä erittäin vähän (0,7 %). Kyseiset prosenttiluvut tarkoittavat lahoamatto - man puuaineksen osuutta a.o. syvyysvälin sisältämästä turvemää - rästä. 3.2 Suokohtainen tarkastel u Seuraavassa tarkastellaan jokaista suota erikseen. Jokai - sesta suosta on ohessa suokartta sekä linjaverkostomenetelmäll ä tutkituista soista maatuneisuus- ja turvelajiprofiilit. Suokohtaista tietoa on lisää taulukoissa 10 (suotyyppija - kaumat), 11 (turvelajien prosenttinen jakautuminen) ja 12 (mm. keskisyvyys ja kuutiomäärätietoja). Suokohtaisten selvitysten lopussa on arvio suon käyttökel - poisuudesta. Kasvu- tai polttoturvetuotantoon soveltuvia soit a on käsitelty erikseen kappaleessa Tuotantoon soveltuvat suot.
- 15-1. Kuppeloneva (x= 69953, y= 24394) sijaitsee noin 9 km Ylihärmän kirkolta etelään. Topografisesti suo sijaitsee hiesuja hietatasangolla. Suon pinnan korkeus on 32-34 m mpy. Kuppelonevan pinta-ala on 95 ha (71 ha Ylihärmässä), jost a yli yhden metrin syvyistä aluetta on 75 ha (62 ha) ja yli 2 m : n 45 ha (45 ha). Tutkimuspistetiheys on 4,8/10 ha ja syvyystietoj a on 8,2 pisteeltä/10 ha (kuva 4). Suon pinta viettää koilliseen. Vedet laskevat Kruununojaa ja Juonteenojaa pitkin Kosolanluomaa n ja edelleen Lapuanjokeen. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keskiosassa keidasräme-/silmäkenevaojikko, mikä vaihettuu rahkarämeojikoksi ja edellee n isovarpurämeojikoksi/-muuttumaksi. Reunat ovat pääosin ruoho- j a puolukkaturvekankaita. Koko suo on ojitettu.
- 16 - Kuppelonevan turvekerrostumien keskipaksuus on 1,8 m, jos - ta heikosti maatuneen turpeen osuus 1,3 m. Paremmin maatunee n turvekerroksen paksuus on 0,5 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,1 m ja yli 2 metrin 2,4 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 2,7 metriä. Suon pohja on pääosin hietaa, paikoin hiesua. Kuppelonevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 91 % ja saravaltaisia 9 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisiss a runsaimmin tupasvillaa ja puuta ja saravaltaisissa puuta. Puun - jäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 21 % (kuva 5). Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,3 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,0. Liekoja on erittäin vähän (alle 1,0 %). Kuppelonevassa on turvetta 1,68 milj. m 3 (1,26 milj. m3 Yli - härmässä), josta heikosti maatunutta on 73 % (1,23 milj. m 3 ) j a paremmin maatunutta 27 % (0,45 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yl i yhden metrin syvyisellä suon osalla on 93 % (1,56 milj. m 3 )(1,3 6 milj. m 3 Ylihärmässä) ja yli 2 m :n 63 % (1,07 milj. m ). Kuppeloneva soveltuu kasvuturvetuotantoon.
- 17-2. Plökinneva (x= 69946, y= 243882) sijaitsee noin 8 km Ylihärmän kirkolta etelään. Topografisesti suo sijaitsee hiesutasangolla ja on peltojen ympäröimä. Suon pinnan korkeus o n 30-34 m mpy. Plökinnevan pinta-ala on 205 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 185 ha ja yli 2 m :n 170 ha. Tutkimuspistetiheys on 3,3/10 ha ja syvyystietoja on 5,5 pisteeltä/10 ha (kuva 6). Suon pinta viettää koilliseen. Vedet laskevat ojia pitkin koilliseen Kosolanluomaan ja edelleen Lapuanjokeen.
- 18 - Vallitsevina suotyyppeinä ovat keidasräme-/silmäkeneva-, rahkaräme- ja isovarpurämeojikot ja -muuttumat. Koko suo on ojitettu. Plökinnevan turvekerrostumien keskipaksuus on 2,4 m, jost a heikosti maatuneen turpeen osuus 1,8 m (suon keskiosassa noi n 3,0 m). Paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus on 0,6 m. Yl i metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,6 m ja yli 2 metri n 2,7 m. Suurin havaittu turpeen paksuus on 3,5 metriä. Suon pohjamaalaji on hiesu. Plökinnevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 62 % ja saravaltaisia 38 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisissa runsaimmin tupasvillaa ja saravaltaisissa kortteen ja järviruoon jäänteitä. Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 5 % (kuvat 7 ja 8). Turvekerrostuman keskimaatuneisuu s on 3,9, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,4 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,3. on erittäin vähän (alle 1,0 %). Liekoj a Plökinnevassa on turvetta 4,94 milj. m 3, josta heikost i maatunutta on 76 % (3,76 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 24 % 1,18 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisell ä suon osalla on 98 % (4,83 milj. m 3 ). j a yli 2 m : n 93 % (4,6 0 milj. m 3 ). Plökinneva soveltuu kasvuturvetuotantoon.
- 19-3. Puskalanneva (x= 69985, y= 24329) sijaitsee noin 9 km Ylihärmän kirkolta lounaaseen kunnan rajalla. Suota rajaavat lännessä kallioiset moreenimaat ja itä- ja etelälaidalla hiesupellot. Suon pinnan korkeus on 45-50 m mpy. Puskalannevan pinta-ala on 195 ha (58 ha Ylihärmässä), jos - ta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 175 ha (47 ha) ja yl i 2 m :n 130 ha (28 ha). Tutkimuspistetiheys on 3,4/10 ha ja syvyys - tietoja on 6,0 pisteeltä/10 ha (kuva 9). Suon pinta viettää kaakkoon. Vedet laskevat itään Kosolanluomaan ja edelleen Lapuanjokeen. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keskiosassa keidasräme-/silmäkenevaojikko ja lyhytkorsineva, reuna-alueella rahkarämeojikko, tupasvillarämeojikko/-muuttuma sekä turvekankaat. Suo on ojitettu pohjoista keskiosaa lukuun ottamatta. Puskalannevan turvekerrostumien keskipaksuus on 2,4 m, jos - ta heikosti maatuneen turpeen osuus 1,2 m. Suon keskiosissa hei - kosti maatunut pintakerros on noin 2 m :n paksuinen. Paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus on 1,2 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,6 m ja yli 2 metrin 3,0 m. Suurin havaitt u turpeen paksuus on 3,9 metriä. Suon pohjamaa on hiesua.
- 20 - Puskalannevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 92 % ja saravaltaisia 8 Turpeen lisätekijäinä tavataan rahkavaltaisiss a runsaimmin tupasvillaa ja puuta. Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 24 % (kuva 10). Turvekerrostuman keski - maatuneisuus on 4,7, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,3 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,3. Liekoja on molemmilla väleillä erittäin vähän (alle 1,0 %). Puskalannevassa on turvetta 4,66 milj. m 3 (1,05 milj. m3 Ylihärmässä), josta heikosti maatunutta on 51 % (2,39 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 49 % (2,27 milj. m 3 ). Koko turvemääräst ä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 97 % (4,53 milj. m 3 ) (0,99 milj, m3 Ylihärmässä) ja yli 2 m :n 83 % (3,85 milj. m 3 ) (0,72 milj. m3 Ylihärmässä). Puskalanneva soveltuu kasvuturvetuotantoon.
- 22-4. Haapaneva (x= 69993, y= 24395) sijaitsee noin 6 km Yli - härmän kirkolta etelään. Topografisesti suo sijaitsee tasaisell a Lapuanjokeen kallistuvalla hiesutasanteella. Pellot ympäröivä t suota. Suon pinnan korkeus on 27,5-33,5 m mpy. Haapanevan pinta-ala on 320 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 290 ha ja yli 2 m :n 225 ha. Tutkimuspistetiheys on 3,8/10 ha ja syvyystietoja on 7,2 pisteeltä/10 ha (kuva 11). Suon pinta viettää itään. Vedet laskevat Kosolanluomaan j a edelleen Lapuanjokeen. Pohjoisosasta vedet laskevat Haapojanluomaan. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keskiosassa keidasräme-, lyhytkorsineva- ja silmäkenevaojikko. Reunoilla vallitsevat rahkarämeojikko ja turvekankaat. Koko suo on ojitettu.
- 23 - Haapanevan turvekerrostumien keskipaksuus on 2,2 m, jost a heikosti maatuneen turpeen osuus 1,3 m. Paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus on 0,9 m. Yli metrin syvyisen alueen keski - syvyys on 2,4 m ja yli 2 metrin 2,6 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 3,1 metriä. Suon pohjamaa on hiesua. Haapanevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 73 % ja sara - valtaisia 27 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisiss a runsaimmin tupasvillaa ja puuta ja saravaltaisissa järviruoko a ja kortetta. Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuu s on 13 % (kuva 12).
- 24 - Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,2, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,1 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,5. Liekoja on molemmilla syvyysväleill ä erittäin vähän (0,7 % ja 0,9 %). Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 93 märkäpainosta, kuiva-ainetta suokuutio sisältää n. 69 kg, tuhkapitoisuus o n 1,5 % kuivapainosta ja tehollinen lämpöarvo 50 % :n kosteudell a 8,3 MJ/kg (taulukko 2). Haapanevassa on turvetta 7,03 milj. m 3, josta heikosti maatunutta on 58 % (4,06 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 42 % (2,97 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisell ä suon osalla on 97 % (6,81 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 83 % (5,87 milj. m 3 ). Haapaneva ei sovellu turvetuotantoon heikon turvelaatuns a ja paksun maatumattoman pintakerroksen vuoksi. 5. Pykärinneva (x= 70005, y= 24330) sijaitsee noin 7 km Yli - härmän kirkolta lounaaseen. Topografisesti suo sijaitsee moreenimäkien välisessä painanteessa. Lännessä, koillisessa ja eteläss ä suo rajoittuu hiesupeltoihin. Suon pinnan korkeus on 46-47,5 m mpy. Pykärinnevan pinta-ala on 120 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 110 ha ja yli 2 m :n 75 ha. Tutkimuspistetihey s on 4,0/10 ha ja syvyystietoja on 7,2 pisteeltä/10 ha (kuva 13). Suon pinta viettää länteen ja itään. Vedet laskevat lännestä Viitaluomaan ja idästä Haapojanluomaan.
- 25 - Suon keskiosa on lyhytkorsinevaa, sitä reunustaa keidasräme/silmäkenevaojikko. Reunoilla on rahkarämeojikoita ja turve - kankaita. Suo on ojitettu keskustaa lukuunottamatta. Pykärinnevan turvekerrostumien keskipaksuus on 2,5 m, jos - ta heikosti maatuneen turpeen osuus 1,5 m. Paremmin maatunee n turvekerroksen paksuus on 1,0 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,7 m ja yli 2 metrin 3,3 m. Suurin havaittu tur - peen paksuus on 4,4 metriä. Suon pohjamaa on hiesua ja reunoill a moreenia. Pykärinnevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 83 % ja saravaltaisia 17 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisissa runsaimmin tupasvillaa ja suoleväkköä ja saravaltaisissa puu - ta. Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 18 % (kuva 14). Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3, josta hei - kosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,4 ja pa - remmin maatuneen pohjakerroksen 5,6. Liekoja on molemmilla syvyysväleillä erittäin vähän (0,5 % ja 0,8 %). Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 93 märkäpainosta, kuiva-ainetta suokuutio sisältää n. 68 kg, tuhkapitoisuu s on 1,7 % kuivapainosta ja tehollinen lämpöarvo 8,7 MJ/kg (tau - lukko 3). Pykärinnevassa on turvetta 3,06 milj. m 3, josta heikost i maatunutta on 58 % (1,79 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 42 %
- 26 - (1,27 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisell ä suon osalla on 98 % (2,99 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 79 % (2,4 2 milj. m 3 ). Pykärinneva ei sovellu turvetuotantoon heikon turve - laadun ja paksun maatumattoman pintakerroksen vuoksi.
- 27. - 6. Viitaneva (x= 70086, y= 24333) sijaitsee noin 7 km Yli - härmän kirkolta luoteeseen Alahärmän kunnan rajalla. Suo on tut - kittu hajapistein. Topografisesti suo sijaitsee moreenimäkie n välisessä painanteessa. Suon pinnan korkeus on 51-56,5 m mpy. Viitanevan pinta-ala on 435 ha (182 ha Ylihärmässä), jost a yli yhden metrin syvyistä aluetta on 295 ha ja yli 2 m :n 225 ha. Tutkimuspistetiheys on 0,5/10 ha ja syvyystietoja on 1,2 pisteel - tä/10 ha (kuva 15). Suon pinta viettää kaakkoon. Vedet laskeva t pohjoiseen Ekoluomaan sekä etelään Vesiluomaan ja Koukkuluomaan. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keskiosissa lyhytkorsineva, paikoin tavataan rimpinevajuotteja, reunoilla vallitsevat tupas - villa-, isovarpuräme ja rahkaneva. Reunalla on ohut pallosararä - mevyöhyke. Suon reunoja on ojitettu. Viitanevan turvekerrostumien keskipaksuus on 2,5 m, jost a heikosti maatuneen turpeen osuus 1,2 m. Paremmin maatuneen tur - vekerroksen paksuus on 1,3 m. Yli metrin syvyisen alueen keski - syvyys on 3,4 m ja yli 2 metrin 3,9 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 5,7 metriä. Suon pohjamaana on reunoilla moreeni j a keskiosissa hiesu. Viitanevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 58 % ja sara - valtaisia 42 %. Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisiss a runsaimmin tupasvillaa ja suoleväkköä ja saravaltaisissa järviruokoa, kortetta ja puuta. Puunjääännöksiä sisältävien turpeide n kokonaisosuus on 21 %. Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 2, 9 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,6. Liekoja on molemmilla syvyysväleillä erittäin vähän (0,7 %). Viitanevassa on turvetta 10,76 milj. m3, josta heikost i maatunutta on 48 % (5,15 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 52 % (5,61 milj. m3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisell ä suon osalla on 92 % (9,88 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 82 % (8,8 5 milj. m 3 ). Viitaneva kuuluu soidensuojelun perusohjelmaan,
- 28-7. Hakoneva-Tikkurämäkkö (x= 70094, y= 24355) sijaitse e noin 5 km Ylihärmän kirkolta luoteeseen. Suo muodostuu kolmest a osasta. Eteläinen osa on peltojen ja moreenikumpujen rajaama, Tikkurämäkköä reunustavat pellot, hiekkakankaat ja moreenimäet. Hakonevaa rajaavat hiekkakankaat ja moreenimäet. Suon pinna n korkeus on 49-56 m mpy.
- 29 - Hakonevan pinta-ala on 715 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 230 ha ja yli 2 m :n 40 ha. Tutkimuspistetihey s on 1,6/10 ha ja syvyystietoja on 3,6 pisteeltä/10 ha (kuva 16). Suon pinta viettää kaakkoon. Vedet laskevat eteläosasta Kurki - luomaan, länsiosasta koilliseen ja pohjoisosasta pohjoiseen.
- 30 - Vallitsevina suotyyppeinä ovat eteläosassa tupasvillarämemuuttuma, varsinainen saranevamuuttuma ja turvekankaat. Hakonevalla vallitsevat lyhytkorsineva, keidasräme/silmäkeneva-ojikko. Tikkurämäkön yleisimmät suotyypit ovat lyhytkorsineva, keidas - räme ja silmäkeneva. Suon pohjois- ja luoteisosa ovat soistuva a kangasta. Suo on ojitettu Tikkurämäkön keskiosaa lukuunottamatta. Hakonevan turvekerrostumien keskipaksuus on 0,9 m, jost a heikosti maatuneen turpeen osuus 0,4 m. Paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus on 0,5 m. Yli metrin syvyisen alueen keski - syvyys on 1,5 m ja yli 2 metrin 2,4 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 2,9 metriä. Suon pohjamaalaji on hiekka ja eteläosassa hiesu. Hakonevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 74 % ja sara - valtaisia 26 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisiss a runsaimmin tupasvillaa ja saravaltaisissa puuta ja järviruokoa. Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 27 % (kuvat 17 ja 18). Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,7, jost a heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,2 j a paremmin maatuneen pohjakerroksen 6,1. Liekoja on 0-1 metri n syvyysvälillä vähän (1,8 %) ja 1-2 metrin välillä vähä n 1,0 %). Hakonevassa on turvetta 6,36 milj. m 3, josta heikosti maatunutta on 50 % (3,17 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 50 % (3,19 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisell ä suon osalla on 54 % (3,42 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 16 % (1,0 0 milj. m 3 ). Hakonevan eteläosa soveltuu polttoturvetuotantoon.
- 31-8. Umpineva (x= 70003, y= 24416) sijaitsee noin 5 km Yli - härmän kirkolta etelään. Topografisesti suo sijaitsee tasaisella Lapuanjokeen kallistuvalla hiesutasangolla. Suo rajoittu u pääasiassa peltoihin. Suon pinnan korkeus on 28-32 m mpy. Umpinevan pinta-ala on 100 ha, josta yli yhden metrin syvyistä aluetta on 85 ha ja yli 2 m :n 55 ha. Tutkimuspistetiheys on 4,0/10 ha ja syvyystietoja on 7,5 pisteeltä/10 ha (kuva 19). Suon pinta viettää itään. Vedet laskevat Lapuanjokeen. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keskustassa keidasräme-/silmäkenevaojikko, reunoille päin suotyypit muuttuvat ensin rahkarämeojikoksi ja sitten turvekankaiksi. Koko suo on ojitettu. Umpinevan turvekerrostumien keskipaksuus on 1,8 m, jost a heikosti maatuneen turpeen osuus 1,2 m. Paremmin maatuneen turvekerroksen paksuus on 0,6 m. Yli metrin syvyisen alueen keski - syvyys on 2,1 m ja yli 2 metrin 2,4 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 2,8 metriä. Suon pohjamaa on keskustassa hiesua, länsilaidalla ja koillislaidalla hiekkaa.
- 32 - Umpinevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 90 % ja sara - valtaisia 10 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisiss a runsaimmin tupasvillaa ja puuta. Puunjäännöksiä sisältävien turpeiden kokonaisosuus on 17 % (kuva 20). Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,0, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3,2 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,5. Liekoja on 0-1 metrin syvyysvälillä vähän (1,0 %) ja 1-2 metrin välillä vähän (1,2 %). Umpinevassa on turvetta 1,90 milj. m 3, josta heikosti maatunutta on 65 % (1,23 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutta 35 % (0,67 milj m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisell ä suon osalla on 95 % (1,81 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 73 % (1,3 9 milj. m 3 ). Umpineva soveltuu kasvuturvetuotantoon.
- 33-9. Tuohisaarenneva (x= 70029, y= 24414) sijaitsee noin 3 km Ylihärmän kirkolta kaakkoon. Suo on tutkittu hajapistein. Topografisesti suo sijaitsee tasaisella hiesu-hieta tasangolla. Suo - ta ympäröivät pellot muualla paitsi idässä. Suon pinnan korkeu s on 30-33 m mpy. Tuohisaarennevan pinta-ala on 35 ha, josta yli yhden metri n syvyistä aluetta on 25 ha ja yli 2 m :n 15 ha. Tutkimuspistetiheys on 1,4/10 ha ja syvyystietoja on 3,1 pisteeltä/10 ha (kuva 21). Suon pinta viettää pohjoiseen, jonne vedet laskevat Naaras - luomaan ja edelleen Lapuanjokeen. Vallitsevina suotyyppeinä ovat keidasräme ja silmäkeneva, reunoilla rahkaräme- ja isovarpurämemuuttumat ja turvekankaat. Koko suo on ojitettu. Tuohisaarennevan turvekerrostumien keskipaksuus on 1,7 m, josta heikosti maatuneen turpeen osuus 0,7 m. Paremmin maatunee n turvekerroksen paksuus on 1,0 m. Yli metrin syvyisen alueen keskisyvyys on 2,0 m ja yli 2 metrin 2,3 m. Suurin havaittu turpee n paksuus on 2,7 metriä. Suon pohjamaa on eteläosassa hietaa j a muualla hiesua. Tuohisaarennevassa on rahkavaltaisia turpeita noin 62 % j a saravaltaisia 38 Turpeen lisätekijöinä tavataan rahkavaltaisissa runsaimmin tupasvillaa ja suoleväkköä ja saravaltaisissa
- 34 - järviruokoa ja kortetta. Puunjäännöksiä sisältävien turpeide n kokonaisosuus on 3 Turvekerrostuman keskimaatuneisuus on 4,3, josta heikosti maatuneen pintakerroksen keskimaatuneisuus on 3, 4 ja paremmin maatuneen pohjakerroksen 5,0. Liekoja on molemmill a syvyysväleillä erittäin vähän (0,7 % ja 0,8 %). Tuohisaarennevassa on turvetta 0,60 milj. m 3, josta heikosti maatunutta on 40 % (0,24 milj. m 3 ) ja paremmin maatunutt a 60 % (0,36 milj. m 3 ). Koko turvemäärästä yli yhden metrin syvyisellä suon osalla on 90 % (0,54 milj. m 3 ) ja yli 2 m :n 65 % (0,39 milj. m3 ). Tuohisaarenneva ei sovellu turvetuotantoon.
- 35-4. SOIDEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUDE T Soiden hyödyntämismandollisuuksia on useita. Rehevimmät, matalaturpeiset suot lienevät Etelä-Suomessa nykyisin jo milte i kaikki raivattu viljelysmaaksi. Ravinteikas suo on kuivattun a myös otollinen pohja metsänkasvatukselle. Ohutturpeiset tai tur - velaadultaan sopimattomat suot tai ne, joiden kuivattaminen o n ongelmallista, on ilmoitettu soveltumattomaksi turvetuotantoon. Lisäksi niiden soiden, joiden turve vain osittain soveltuu polt - toturpeeksi, reuna-alueet ovat yleensä otollisimpia metsämaita. Turvetta on aikaisemmin käytetty yleisesti jo sinänsä maan - parannusaineena. Toisaalta kun turvepehkua on käytetty kuivikkeena karjasuojissa, on sitä kautta saatu valmiiksi lannoitettu a maanparannusainetta. Tänä päivänäkään ei liene syytä väheksy ä varsinkaan turvepehkun merkitystä, sillä suuren vedenimemisky - kynsä (imee ilmakuivana vähintään 12-kertaisen painomääränsä vet - tä) ansiosta se on varsin käyttökelpoinen kuivikemateriaali kar - jankasvatusta harjoittavissa talouksissa. Toisaalta myös on huo - mattava, että turvepehkun käytöllä voidaan pelastaa merkittävä t määrät karjanlannan typestä, joka nykyisin menee vielä suurelt a osalta hukkaan. Useiden pienialaisten soiden turpeen pintakerroksista osa soveltuu parhaiten juuri turvepehkuksi tyydyttämää n tilakohtaisia tarpeita. Joillakin soilla tämäntapaisesta käytös - tä ovat muistoina vanhat, umpeenkasvavat turpeennostohaudat. Nykyisin tunnetuimmat ja kansantaloudellisesti merkittävim - mät käyttömuodot turpeelle ovat kasvu- ja polttoturve. Turpeest a voidaan lisäksi valmistaa metallurgista koksia, aktiivihiiltä j a useita muita kemiallisia tuotteita. Soiden välittömien hyödyntämistapojen rinnalla on mainittava niiden tärkeä merkitys luonnonsuojelullisesti arvokkaina luo n - nonsäästiöinä. Valtaosa soista on enemmän tai vähemmän tehokkaas - ti ojitettu. Valtakunnallisessa soidensuojelun perusohjelmassa on Ylihär - mässä esitetty suojeltavaksi Viitaneva. Sen pinta-ala on 435 ha, josta Ylihärmässä 181 ha. 4.1 Soveltuvuus kasvuturpeeks i Kasvuturpeella tarkoitetaan kasvualustaksi soveltuvaa heikos-
- 36 - ti maatunutta rahkaturvetta. Paras laatu saadaan Sphagnum fuscu m -turpeesta. Rahkaturve voi olla kuitenkin muodostunut muustaki n rahkasammallajista ja lisäksi siinä esiintyy usein lisätekijöit ä mm. tupasvillaa, suoleväkköä ja varpuja, jotka heikentävät se n kasvuturveominaisuuksia. Maatumisaste H 4 muodostaa rajan kasvu - ja polttoturpeen välillä ; rahkavaltaisena turve soveltuu välttä - västi kasvuturpeeksi ja saravaltaisena polttoturpeeksi. Tässä tutkimuksessa on kasvuturvekerrostumiksi arvioitu yl i metrin syvyiset maatumattomat (H 1_3 ) pääasiassa AcutifoZia j a Palustria -ryhmiin kuuluvat rahkaturvekerrostumat. Lisätekijöi - nä saa olla varpua enintään 3 %, suoleväkköä alle 6 % ja mikäl i tupasvillan määrä ylittää 6 % on se mainittu erikseen ja se o n poistettava seulomalla ennen turpeen käyttöä. Ohuet heikost i maatuneet ( H 4 ) rahkaturvelinssit on laskettu kasvuturvemääriin. Tuotantoon soveltuvan alueen tulisi olla riittävän suuri tuotan - tokenttien sijoittelua silmällä pitäen sekä mieluiten avosuot a tai ainakin mandollisimman vähäpuustoista. 4.1.1 Kasvuturpeeksi soveltuvat suo t 1. Kuppelonevassa on yli 2 m :n syvyisellä alueella (45 ha ) kasvuturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta noin 0,5 8 milj. m3. Tuotantokelpoinen turvekerros on suon eteläpääss ä noin metrin paksuinen ja pohjoispäässä 2 metriä. Avosuota tut - kimuspistehavainnoista on n. 9 %, loput ovat rämeitä. Puusto on mäntyvaltaista ja yleensä kituvaa tai taimiasteella. Rahka - mättäiden keskimääräinen peittävyys on 40 % ja korkeus 0,2 m. Turve on maatumatonta (H 31 1 ) rahkaturvetta. Yleisin lisätekij ä on tupasvilla, jota on vähän (n. 6 %). Liekoja ei tavattu lainkaan yli 2 m :n syvyisellä alueella. Koko suo on ojitettu. Tuotantoon soveltuva alue on muodoltaan yhtenäinen ja tieyhteys suoll e on hyvä. Tuotantoon soveltuvan turpeen keskimääräinen vesipitoisuu s on 92,9 % märkäpainosta, irtotiheys 70 kg/m3, tuhkapitoisuu s 1,2 % kuivapainosta (taulukko 4).
- 37-2. Plökinnevassa on Kruununojan länsipuolella yli 2 m : n syvyisellä alueella (130 ha) kasvuturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta noin 1,82 milj. m 3. Lisäksi suon itäosass a 39 ha) on heikkolaatuista turvetta noin 0,58 milj. m 3. Avosuota tutkimuspistehavainnoista on n. 7 loput ovat etupääss ä rahkarämeitä ja keidasrämeitä. Puusto on kitukasvuista tai riukuasteella olevaa mäntyä. Rahkamättäiden keskimääräinen peittävyys on 50 % ja korkeus 0,2 m. Turve on maatumatonta rahkaturvetta (H 3,4 ).Yleisin lisätekijä on tupasvilla (alle 6 %). Lie - koja tavattiin yli 2 m :n syvyisellä alueella erittäin vähän. Koko suo on ojitettu. Tuotantoon soveltuva alue on yhtenäine n ja tieyhteys suolle on hyvä. Tuotantoon soveltuvan turpeen keskimääräinen vesipitoisuu s on 93,3 märkäpainosta, irtotiheys 63 kg/m 3, tuhkapitoisuu s 1,2 % kuivapainosta (taulukko 5).
- 38-3. Puskalannevassa on suon keskiosassa yli 2 m :n syvyisellä alueella (58 ha, josta 10 ha Ylihärmässä) kasvuturpeeksi soveltuvaa luonnontilaista turvetta noin 0,81 milj. m 3 (0,14 milj. m 3 ). Tuotantokelpoinen kerros sisältää laatua heikentäviä paremmin maatuneita linssejä. Avosuota tutkimuspistehavainnoista o n n. 14 %, loput ovat lähinnä keidasrämeitä. Puusto on kitukasvuista tai riukuasteella olevaa mäntyä. Rahkamättäiden keskimääräinen peittävyys on n. 40 % ja korkeus 0,3 m. Turve on maatumatonta (H3,3) rahkaturvetta. Tupasvillaa on tuotantoon soveltuvan alueen pohjoisosassa yli 6 %, eteläosassa vain vähän. Pohjoisosassa on myös jonkin verran laatua alentavaa suoleväkköä (n. 3 %). Liekoja alueella on erittäin vähän (alle 1 %). Tuotantoon soveltuva alue on ojitettu pohjoisosaa lukuun otta - matta. Alue on muodoltaan yhtenäinen ja tieyhteys suolle on hy - vä. Tuotantoon soveltuvan turpeen keskimääräinen vesipitoisuu s on 92,9 märkäpainosta, irtotiheys 68 kg/m 3, tuhkapitoisuu s 1,5 % kuivapainosta (taulukko 6). 8. Umpinevassa on kasvuturpeeksi sopivaa luonnontilaist a turvetta suon yli 2 m :n syvyisellä alueella (57 ha) noin 0,9 7 milj. m 3. Avosuota on tutkimuspistehavainnoista n. 14 %, loput erityyppisiä rämeitä. Puusto on mäntyvaltaista ja on yleens ä taimiasteella. Rahkamättäiden keskimääräinen peittävyys on n. 54 % ja korkeus 0,3 m. Turve on maatumatonta (H3,1) rahkatur-
- 39 - vetta. Yleisin lisätekijä on tupasvilla, sitä on kuitenkin vä - hän (n. 5 %). Liekoja tavattiin erittäin vähän. Koko suo on oji - tettu. Tuotantoon soveltuva alue on muodoltaan yhtenäinen j a tieyhteys suolle on hyvä. Taulukko 7. Kasvuturpeen tuotantoon soveltuvat suo t Ylihärmässä. Kunta- Suon nimi Tuotantoon Tuotantoon Ko.ker- Tuotan - koht. soveltuvan soveltuvan roksen toon sonro alueen kerroksen keskimaa- veltuvaa pinta-ala keskisyv. tuneisuus turvett (ha) (m) (H) (milj.m ) 1. Kuppeloneva 45 1,3 3,1 0,5 8 2. Plökinneva 130 1,4 3,4 1,8 2 3. Puskalanneva 10 1,4 3,3 0,1 4 8. Umpineva 57 1,7 3,1 0,9 7 yht/ka 4 kpl 242 1,5 3,2 3,5 1 4.2 Soveltuvuus polttoturpeeks i Polttoturpeeksi soveltuvat kaikki vähintään keskinkerta i - sesti maatuneet turpeet. Heikosti maatuneiden turpeiden poltt o ei ole yleensä taloudellisesti kannattavaa. Myös turpeen kasvi - koostumus vaikuttaa sen palamisominaisuuksiin ; saravaltaisilla, kohtalaisesti maatuneilla turpeilla lämpöarvo on korkeampi kui n rahkavaltaisilla. Tosin edellisten tuhkapitoisuus on selväst i suurempi kuin jälkimmäisten. Soiden turvekerrostumissa on yleensä päällimmäisenä kerrok - sena heikosti maatunutta turvetta, mikä vaikeuttaa polttoturpee n tuotantoa. Ko. kerros on joko poistettava tai ollessaan riittä - vän ohut sekoitettava alla olevaan paremmin maatuneeseen kerrok - seen. Suossa olevan lahoamattoman puuaineksen (=liekojen) poisto aiheuttaa tuntuvia lisäkustannuksia. Suurimmalla osalla Lapuan-
40 - jokilaakson soista ovat niiden kehityksen aikana vallinneet eri - laiset metsättömät avosuotyypit. Näin myös turvekerrostumiss a liekojen osuus on yleensä kohtalaisen alhainen. Polttoturvesuon tulee sijaita lähellä kulutuspistettä - au - tokuljetuksessa yleensä alle 100 km, mutta rautateitse sen kuljettaminen kannattaa yli kaksikin kertaa pitemmän matkan. Suon pinta-alan tulisi olla laajempaa tuotantoa ajatellen 50-100 ha, mutta pienyrittäjälle ja tilakohtaisiin tarpeisiin riittää jop a alle 10 ha :n suo. Muita tekijöitä, jotka edullisesti vaikuttava t suon hyödyntämiseen, ovat suon yhtenäinen muoto, riittävä syvyy s (keskimäärin vähintään 1,5 m), aikaisempi ojitus ja hyvät tieyh - teydet. Haittaa aiheuttavana tekijänä on suon pohjan epätasaisuus ja kivisyys. Suon tuotantoon saattamisessa suuren kustannuserän aiheuttaa suon kunnostus, joka sisältää ojituksen, puuston raivaukse n ja pinnan muokkauksen. Turvesuon perustaminen maksaa keskimääri n yhtä paljon kuin pellon raivaaminen viljelytarkoituksiin (Kallio - Mannila 1970). Polttoturve voidaan jakaa tuotantomenetelmien mukaisest i kahteen ryhmään, nimittäin jyrsinturpeeseen ja palaturpeeseen. Edellinen on suon pinnalta jyrsittynä koottava raaka-aine, jok a on tällä hetkellä yleisempi etenkin suurkulutuksessa. Palaturvemenetelmällä saadaan kappalemaista polttoainetta. Palaturpee n tuottaminen on yksinkertaista ja halpaa. Se soveltuu arinapolttoon eli pääasiassa pienkattiloihin. Täten palaturpeen käyttö - kohteina ovat lähinnä yksityiset kiinteistöt ja pienet kuntakoh - taiset aluelämpökeskukset. Palaturvemenetelmän edullisuus nimen - omaan pienimuotoisessa tuotannossa on siinä, että palaturpee n poltto ei vaadi erikoispolttolaitteita (kuten jyrsinturpeen polt - to). Lisäksi nykyisin on kehitetty tuotantokoneita, jotka saava t käyttövoimansa maataloustraktoreista. Turveteollisuusliiton polttoturpeen laadunmääritysohjee n (Turveteollisuusliitto r.y :n julkaisu 3/1976 ja 3/1982) mukaise t laatuvaatimukset on esitetty liitteessä 4. Tässä selvityksess ä on polttoturpeeksi soveltuvien soiden käyttökelpoinen turvemäär ä laskettu soiden niiltä osilta, joilla turvepaksuus on suuremp i kuin 2 tai 1,5 metriä jyrsinturpeelle ja 1 metri palaturpeelle. Polttoturpeena käytettäväksi on otettu huomioon turvekerros - ton paremmin maatunut osuus. Kuutiomäärää laskettaessa keskimää - räisestä turvepaksuudesta on vähennetty suon pohjalle jäävä ker-
- 41 - ros (vaihdellen 0,3-0,5 m). Tuhkapitoisuuden keskiarvo on mää - ritetty polttoturpeeksi soveltuvasta turvekerrostosta. Koska kai - kilta soilta ei ole otettu tilavuustarkkoja näytesarjoja eik ä lämpöarvomääritysnäytteitä, on suon kuiva-ainesisällön ja energiasisällön määrittämisessä käytetty samantyyppiseltä suolt a otettujen vastaavien turvelajien antamia keskimääräisiä arvoja. Luokitteluperuste polttoturpeen tuottamiseen soveltuvast a suosta perustuu pääasiassa turpeen laatuun ja suon muotoon. Suon koko ei ole palaturvesoilla kovinkaan ratkaiseva niinkuin jyrsin - turvesoilla. Maatalousvaltaisissa kunnissa pientuottajien tai si - vuelinkeinona turvetta nostavien maanviljelijöiden panos on mer - kittävä kuntakohtaisen tai pienempien lämmitysyksiköiden energia n tuottamisessa. Palaturpeen vuosisato vaihtelee 200-350 tuotan - to-m 3 /ha pääasiassa sääoloista riippuen. Keskikokoinen maatal o kuluttaa noin 50-70 tuotanto- m3 palaturvetta vuodessa. Jos esi - merkiksi määritetään 10 hain tuotantokelpoisen alan ja 2 m :n kes - kisyvyisen suon riittävyys, niin saadaan seuraava laskelma : - luonnontilaista turvetta 200 000 m3 - siitä saanto tuotanto-m 3 40 000 m 3 - vuosittainen sato 2 500 m 3 - se riittää noin 35 maatalolle tai noin 0,7 MW :n tehoi - selle aluelämpökeskukselle (noin 2 600 MWh :n huipun käyttöajalle laskettuna) (Päijät-Hämeen seutukaavaliit - to 1980 ) - suon turvevarojen riittävyys mainitulla kulutuksell a noin 15 vuotta. 4.2.1 Polttoturvetuotantoon soveltuvat suo t 7. Hakonevassa on polttoturpeeksi soveltuvaa turvetta suon eteläosassa yli metrin syvyisellä alueella (75 ha) 0,85 milj. m3. Turve on kohtalaisesti maatunutta saravaltaista turvetta. Heikos - ti maatunut pintarahka on keskimäärin 0,2 m :n paksuinen. Liekoj a on reunoilla kohtalaisesti ja keskiosassa erittäin vähän. Koko alue on ojitettu. Tuotantoon soveltuva alue on melko yhtenäine n ja tieyhteys suolle on hyvä.
- 42 - Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 91 märkäpainosta, irtotiheys 84 kg/ m 3, tuhkapitoisuus 3,7 % kuivapainosta ja teho l linen lämpöarvo 30 % :n kosteudella 13,8 MJ/kg. Tuotantoon sovel - tuvan alueen energiasisältö on 1,48 milj. GJ eli 0,41 milj. MWh (taulukko 8 ja 9). Hakonevan eteläosan yli metrin syvyinen alu e soveltuu palaturvetuotantoon ja yli 1,5 m :n alue jyrsinturvetuotantoon. Taulukko 9. Laskelmat Ylihärmän polttoturpeeksi soveltuvie n alueiden pinta-aloista, turvemääristä, lämpöarvoista ja tuhkapitoisuuksista. Kuntakoht. nro Suon nimi Polttoturpeeks i soveltuv a suoala (ha) Soveltuvuu s Jyrsinturve (J) Palaturve (P) Keskisyvyys (m) Polttotur - Heikost i maat. kerros Koko turvekerros peeksi soveltuvaa turvetta milj. m 3 (luonnontil.) Kuivaaineen määrä 1000tn Keskim.lämpöarvo MJ/kg Suon energiasisältö 50% kost.j 30% kost P Tehollinen 50% kost. J (kuiva - 30% kost. P milj. GJ milj. MWh turve) Tuhka- pit- % 7. Hakoneva 75 P/J 0,5 1,8 0,85 71 20,7 13,8 1,48 0,41 3,7
- 43 - YHTEENVET O Ylihärmän kunnan alueella tutkittiin kaikki säännöllise n muotoiset yli 20 ha :n suuruiset suot, joita on 9. Ylihärmä on Etelä-Pohjanmaan vähäsoisinta aluetta ; soiden osuus maa-alast a on noin 13 % (tutkittujen soiden noin 12 %). Tutkittu suoala on 1805 ha, josta yli metrin syvyistä alu - etta on 1134 ha eli 63 % ja yli kanden metrin syvyistä aluett a 733 ha eli 41 %. Tutkittujen soiden keskimääräinen koko o n 247 ha. Soiden keskisyvyys on 2,0 m, josta heikosti maatunu t pintakerros on 1,1 metriä ja paremmin maatunut pohjakerros 0, 9 metriä. Turpeen keskimaatuneisuus on 4,3. Soiden turvemäärä on noi n 30 milj. m 3, josta yli metrin syvyisellä alueella on 87 % (2 6 milj. m3 ) ja yli kanden metrin 68 % (21 milj. m3 ). Suotyypit ovat luontaisesti pääasiassa vähäpuisia rahkaja keidasrämeitä. Soiden puusto on lisääntynyt ojituksen seura - uksena. Ylihärmän soista on ojitettu 76 %. Viisi suota on ojitettu kokonaan (yli puolet soiden ikm :stä).turvekerrostumiss a tavataan erittäin vähän tai ei lainkaan liekoja, koska suot ovat kehityksensä aikana olleet puuttomia räme- ja nevatyyppejä. Rahkavaltaiset turpeet ovat Ylihärmässä vallitsevia (72 %). Saraturvetta on yleensä soiden pohjakerroksissa. Vallitseva li - sätekijä on tupasvilla. Ylihärmän tutkittujen soiden turpeiden keskimääräinen ve - sipitoisuus on 93 % märkäpainosta, irtotiheys 77 kg/ m3, tuhka - pitoisuus 2,6 % kuivapainosta, ph 4,3 ja tehollinen lämpöarv o laskettuna 59 % käyttökosteudelle 8,8 MJ/kg. Laskelmat perustu - vat tilavuustarkkojen näytteiden keskiarvoihin. Kasvuturpeeksi soveltuvaa turvetta saadaan neljältä suolt a (kuva 22). Tuotantoon soveltuvan alueen pinta-ala on 242 ha, mistä saadaan noin 3,5 milj. suokuutiota kasvuturvetta. Tuotan - toon soveltuvan turvekerroksen keskisyvyys on 1,5 m. Kasvuturpeen laatu on kohtalaisen hyvää. Laatua heikentää paikoin tupas - villan tyvituppien jäänteet ja kuljuturpeet. Polttoturvetta saadaan yhdestä suosta (kuva 22) 75 ha : n alalta noin 0,85 milj. suokuutiota. Suon kuiva-ainesisältö o n noin 70000 tonnia, mikä vastaa 30 % :n käyttökosteudelle lasket - tuna noin 1,5 milj. GJ eli 0,4 milj. MWh.
- 44 - Soiden taloudellisten hyödyntämistapojen rinnalla on muistettava niiden luonnonsuojelullisesti tärkeä merkitys arvokkain a luonnonsäästiöinä. Ylihärmässä on ainoastaan yksi suo, Viitaneva, joka on lähes luonnontilainen ja soveltuu suojeluun. Sen pintaala on 181 ha Ylihärmän puolella, mikä on noin 9 % Ylihärmä n suoalasta. Kuva 22. Ylihärmän soiden soveltuvuus turvetuotantoon.
- 45 - KIRJALLISUUTTA Eronen, M., 1974. The history of the Litorina Sea an d associated holocene events. Commentationes Physico - Mathematicae 44 (4), 195 s. Kallio-Mannila, R., 1976. Polttoturpeen nosto, käsittel y ja käyttö maatilalla. Työtehoseuran julkaisuja 189, s. 1-128. Kokko, J., 1983. Karttalehdillä 2222 (Seinäjoki) ja 231 1 (Lapua) vuonna 1982 tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologinen tutkimuslaitos. Maaperäosasto, ra - portti P 13.4/83/134. Kuopio. Lappalainen, E., Sten, C-G., Häikiö, J., 1978. Turvetut - kimusten maasto-opas. Geologinen tutkimuslaitos. Opas nro 6, 46 s. Mölder, K., and Salmi, M., 1955. Explanation to the ma p of superficial deposits. Sheet B 3, Vaasa. Ruuhijärvi, R., 1983. Suomen suoyhdistymätyypit. Teoksessa : Suoseura ry. Suomen suot ja niiden käyttö, s. 24-28. Helsinki. Turveteollisuusliitto, 1976. Turveteollisuusliiton laadunmääritysohje 1976. Turveteollisuus 1976, nro 3. Turveteollisuusliitto, 1981. Turveteollisuusliiton polttoturpeen laadunmääritysohje 1981. Turveteollisuus 1981, nro 3. Valtakunnallinen soidensuojelun perusohjelma. Maa- ja metsätalousministeriö 1981, 199 s.
Taulukko 10. Ylihärmän soiden suotyyppijakautuma. Suon nimi A V 0 S U 0 T Yhteensä R A M E E T Yhteens ä SN o 3 mu LKN mu o 3 SIN o j mu RN o mu 3 LUN o j mu KN o mu j KAIK Kl - LUON. MU. AV. AV. SR o mu 3 TR 3 KR o j mu mu KGR mu 3 IR o ] RR o j mu mu KER mu o ) PSR o j KAIK- IT K- LUON. mu. ~ -.... ' MU. RÄM. 1. Kuppeloneva 8 1 9 9 1 1 29 34 13 78 7 8 2. Plökinneva 4 1 2 7 1 6 1 2 18 5 32 2 25 85 8 7 7 3. Puskalanneva 17 22 33 22 6 100 10 0 4. Haapaneva 1 8 6 3 18 1 17 12 1 8 2 27 3 19 72 5 6 7 5. Pykärinneva 15 11 13 39 15 24 4 1 2 12 8 1 14 1 43 4 3 9 6. Viitaneva 33 67 100 33 6 7 7. Hakoneva-Tik - kurämäkkö 8 6 4 7 2 2 29 14 15 2 18 2 2 2 16 9 13 2 66 13 5 3 8. Umpineva 12 3 15 12 3 3 1 1 3 17 30 55 1 5 4 9. Tuohisaarenneva 40 40 4 0 Yhteensä 4 6 2 6 2 20 6 14 1 8 1 1 10 2 23 3 18 1 68 6 6 2 Suon nimi o j LK mu o j LHK mu K O R V E T Yhteensä M U U T T UNE E T S U 0 T Y Y P I T o j RHK mu o j KGK mu o j VK mu o j NK mu KAIK - KI LUON. KORV. MU. KORV. Turve - kankaat Turpee n nosto - alue p ellot Kytö heitt o + ks mu Yhteens ä 1. Kuppeloneva 5 8 1 3 2. Plökinneva 7 1 8 3. Puskalanneva 4. Haapaneva 10 1 0 5. Pykärinneva 1 1 1 17 1 7 6. Viitanev a 7. Hakoneva-Tikkurämäkkö 5 5 8. Umpineva 30 3 0 9. Tuohisaarenneva 60 6 0 Yhteensä 11 1 12