GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S

Transkriptio

1 GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKU S Maaperäosasto, raportti P 13,4/84/15 0 Hannu Pajunen YLI-IISSÄ TUTKITUT SUO T JA NIIDEN TURVEVARA T Kuopio 1984

2 Tekijän osoite : Geologian tutkimuskesku s PL KUOPIO 1 0 Monistus : Keuhkovammayhdistys r.y. Kuopion työkeskus 1984

3 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO 5 TUTKIMUSMENETELMÄT JA TULOSTEN ESITYS 5 Kenttätutkimukset 5 Laboratoriotutkimukset 7 Tutkimusainaiston käsittely 7 TUTKITUT SUOT 9 1. Pojansuo 9 2. Iso Leuansuo K i ima suo Latvasuo Koutuansuo Palosuo (a) Palosuo (b) Olkisuo Iso Pihlajasuo Koivusuo Peurasuo "Loukassuo" Iso Jännesuo Isterinsuo Luisansuo Kupsussuo Leuansuo Pikku Rytisuo Iso Rytisuo Lapiosuo Leväsuo Leuanlatvasuo Viitasuo Laukkusuo Pikku Polvisuo Kynkäänlatvasuo Iso Savisuo 93

4 TULOSTEN TARKASTELU 9 6 Tutkittu suoala ja suotyypit 9 6 Soiden syvyys ja turpeen maatuneisuus 9 6 Turvelajijakauma ja liekoisuus 9 7 Laboratoriotulokset 9 7 Soveltuvuus turvetuotantoon 9 9 KIRJALLISUUS 10 0 LIITTEET

5 5 JOHDANTO Geologian tutkimuskeskus tutki Yli-Iin soita vuosina ja Tutkimuksen tarkoituksena oli koota perustietoa soi - den käytön suunnittelua varten. Erityisesti on pyritty selvit - tämään turpeen laatua ja määrää. Tässä raportissa käsitellää n soita lähinnä polttoturvetuotannon kannalta. Yli-Iin 20 ha suurempien soiden pinta-alaksi on mitatt u ha (Lappalainen, Häikiö, Heiskanen 1980). Tähän menne s - sä on tutkittu n ha eli runsas viidesosa kunnan soista. Vuonna 1983 tutkittiin 14suota Turveruukki Oy :n aloitteesta. Maastomäärityksiä tekivät geologi Hannu Pajusen ohell a opiskelijat Jarmo Laitinen ja Satu Piirainen sekä työnjohtaj a Hannu Kinnunen. Työnjohtaja Kinnunen ja kenttätutkimusapulaise t Esa Marttila, Erkki Pelkonen ja Taisto Räihä linjoittivat j a vaaitsivat suot, mittasivat syvyyksiä ja ottivat laboratorionäyt - teet. Maastotutkimuksiin osallistui lisäksi kaksi Turveruuki n ja kaksi Yli-Iin kunnan apumiestä. Vuonna 1974 tutkittiin 13 suota. Tutkimusmenetelmät ova t tarkentuneet viime vuosina. Siksi vanhasta aineistosta puuttuu joitakin nykyisen käytännön mukaan raportoitavia tietoja. Van - han aineiston soita ei ole tarkistettu uudempien tutkimuste n yhteydessä, joten ojitustilannetta ja soiden käyttöä koskeva t tiedot voivat olla vanhentuneita. TUTKIMUSMENETELMÄT JA TULOSTEN ESITY S Kenttätutkimukse t Suot tutkittiin GTL :n maasto-oppaassa (Lappalainen, Sten, Häikiö 1978) kuvattua linjatutkimusmenetelmää käyttäen. Tutkittavalle suolle laadittiin linjaverkosto siten, että selkä - linja kulki suon hallitsevan osan halki ja poikkilinjat sitä vastaan kohtisuorasti tavallisesti 400 m :n välein. Tutkimus - pisteet sijaitsevat linjastossa 100 m :n välein, suon reunoill a usein myös tiheämmässä syvyyssuhteiden selvittämiseksi. Syvyyshavaintoja tehtiin varsinaisessa linjastossa tutkimuspisteiden puolivälissä ja poikkilinjojen välissä sijaitsevilla

6 -6 Kuva 1. Tutkitut suot. 1. POJANSUO 2. ISO LEUANSUO 3. KIIMASUO 4. LATVASUO 5. KOUTUANSU O 6. PALOSUO (a ) 7. PALOSUO (b ) 8. OLKISUO 9. ISO PIHLAJASUO 10. KOIVUSUO 11. PEURASUO 12. " LOUKASSUO " 13. ISO JÄNNESUO 14. ISTERINSUO 15. LUISANSUO 16. KUPSUSSUO 17. LEUANSUO 18. PIKKU RYTISUO 19. ISO RYTISUO 20. LAPIOSUO 21. LEVÅSUO 22. LEUANLATVASUO 23. VIITASUO 24. LAUKKUSUO 25. PIKKU POLVISUO 26. KYNKAANLATVASUO 27. ISO SAVISUO

7 7 pliktauslinjoilla 50 m :n välein. Vanhaan aineistoon kuuluvi l - la soilla ei ole tehty syvyyspliktauksia. Tutkittujen soide n sijainti ilmenee kuvasta 1 ja tutkimustarkkuus liitteestä 4. Tutkimuspisteet vaaittiin ja vaaitukset pyrittiin kiinnittämään valtakunnalliseen kiintopisteverkkoon. Kiintopistei - den puuttuessa korkeus on otettu linjastoa leikkaavalta korkeuskäyrältä tai lähellä tutkimuspistettä sijaitsevalta korkeuspisteeltä. Jokaisella tutkimuspisteellä määritettii n suotyyppi, suon pinnan vetisyys, mättäisyys (peittävyys-%) j a mättäiden korkeus ; metsäisillä alueilla lisäksi puulajisuhteet, tiheys- ja kehitysluokka ja mandolliset hakkuut. Maatumattoma n puuaineksen määrän ns. liekoisuuden selvittämiseksi pliktattii n turvekerrostuma tutkimuspisteen ympärillä kymmenen kertaa 2 m : n syvyyteen asti. Kannukairalla otetuista turvenäytteistä määri - tettiin turvelaji, maatuneisuus (H1-10), kosteus (B1-5) ja tu - pasvillan kuitujen suhteellinen osuus (F0-3). Laboratoriossa tutkittavat turvenäytteet otettiin vuonn a 1974 kannukairalla ja vuonna 1983 tilavuustarkalla mäntäkairal - la. Näytteenottopisteet valittiin siten, että ne edustava t mandollisimman hyvin kyseisen suon turvekerrostumaa. Laboratoriotutkimukse t Laboratoriossa määritettiin turvenäytteiden ph märäst ä näytteestä ja vesipitoisuus kuivattamalla turve C :ssa vakio - painoon. Tilavuustarkoista näytteistä laskettiin kuiva-ainemää - rä suokuutiota kohden. Kuivatuista turvenäytteistä määritettii n tuhkapitoisuus hehkuttamalla ne 815 ± 25 C :ssa ja osasta näyt - teitä lämpöarvo Leco AC-200 kalorimetrillä. Vanhaan aineistoo n kuuluvilta soilta ei ole tehty kaikkia määrityksiä. Tutkimusaineiston käsittel y Jokaisesta suosta piirrettiin kartta mittakaavassa 1 : Siitä selviää suon turvekerrostuman paksuus, heikosti maatunee n pintakerroksen osuus ja keskimaatuneisuus eri puolilla suota. Soiden turvekerrostumia havainnollistettiin joiltakin tutkimus - linjoilta piirretyillä turvelaji- ja maatuneisuusprofiileilla. Turveprofiileista ilmenevät myös suotyyppi, liekoisuus ja

8 8 pohjamaalaji. Kartat ja profiilit ovat raportissa pienennettyinä. Merkintöjen selitykset ovat liitteessä 6. Turpeen käyttösuunnitelmien laatimisen kannalta välttämättömiä keskiarvoja koottiin liitteenä olevaan taulukkoo n (liite 1). Turvekerrostumien keskisyvyydet, turvemäärät ja kes - kimaatuneisuudet laskettiin heikosti maatuneen pintakerrokse n (H1-4), paremmin maatuneen pohjakerroksen (H5-10) ja koko tur - vekerrostuman (H1-10) osalta. Kyseiset keskiarvot laskettii n erikseen koko suolle, yli metrin, yli 1,5 m :n ja yli 2 m :n syvyiselle suon osalle. Turvemäärät laskettiin syvyysvyöhykeit - täin (Tuittila 1982). Eri syvyysalueiden turvemäärät saatii n laskemalla yhteen kyseisen alueen syvyysvyöhykkeiden turvemää - rät. Suotyyppien prosenttijakauma laskettiin tutkimuspisteit - täin tehtyjen määritysten perusteella vuonna 1983 tutkituill e soille (liite 2). Linjaverkoston takia keskiosan suotyypi t painottuvat tuloksissa reunaosan suotyyppejä enemmän. Kuiten - kin saadut tulokset osoittavat melko hyvin suotyyppien jakauma n ja ojituksen laajuuden. Turvelajit jaettiin rahka-, sara- ja ruskosammalvaltai - siin (liite 3). Rahkavaltaiset jaettiin rahka- ja sararahkaturpeisiin ja saravaltaiset vastaavasti sara- ja rahkasaratur - peisiin. Ne jaettiin edelleen ryhmiin vallitsevien lisätekijöiden mukaan. Lahoamattoman puuaineksen eli liekojen määrä laskettiin tilavuusprosentteina Pavlovin menetelmää soveltaen. Liekoisuus - prosentti on laskettu vain vuonna 1983 tutkituille soille. Liekoisuus luokitellaan seuraavasti : liekoisuus- % erittäin alhainen alle 1 alhainen 1-2 keskimääräinen 2-3 korkea 3-4 erittäin korkea yli 4 Suoselostuksissa esitellään suokohtaisia tuloksia ja arvioidaan soveltuvuutta polttoturvetuotantoon. Selostuksist a ilmenevät suon sijainti, suoaltaan ja sen ympäristön topografia, suotyypit ja ojitustilanne. Turvekerrostuman osalta käsitellään turvelajeja, turpeen maatuneisuutta ja tärkeimpiä

9 9 laboratoriotuloksia. Koko suon ja eri syvyysalueiden pinta - alat, keskisyvyydet ja turvemäärät esitetään liitteenä olevas - sa taulukossa. Suoselostusten lopussa on arvio tuotantokelpoi - sen alueen pinta-alasta ja tuotantokelpoisesta turvemäärästä. Lisäksi mainitaan tärkeimmät turvetuotantoon vaikuttavat teki - jät. Kaikki laboratoriotulokset esitetään taulukkona kunki n suoselostuksen yhteydessä. Keskiarvoja laskettaessa on huomioi - tu vain turvekerrostuman tuotantokelpoinen osa. Suon pohjall e jäävän osan tulokset ovat suluissa. TUTKITUT SUOT 1. Pojansuo (kl ) sijaitsee noin 7 km Yli-Ii n keskustasta etelään, Kiiminkiin menevän tien länsipuolella. Se rajoittuu loivapiirteiseen moreenimaastoon. Moreenimäkie n pintaosa on huuhtoutunut ja mäkien väliset painanteet soistuneet. Suon pinta-ala on noin 350 ha (kuva 2). Vallitsevin a suotyyppeinä ovat sararämeet, jotka ovat enimmäkseen muuttumaasteella. Länsiosa on keskustaa karumpi. Siellä on mm. rahkarämettä ja rahkanevaa. Suo on lähes kokonaan ojitettu. Luonnontilaisia suotyyppejä on vain suon länsiosassa. Keski- j a itäosan sararämemuuttuma-alueella on hyvin kasvava riukuvaiheen männikkö, jota on osittain harvennettu. Pohjamaalajina on enimmäkseen hiekkainen moreeni. Pohja on melko tasainen. Pojansuon turpeesta on hieman yli puolet saravaltaista. Saravaltainen turve on pääasiassa suon keski- ja itäosassa j a rahkavaltainen länsiosassa (kuva 3). Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara-(55 %) ja sararahkaturve (32 %). Turpeessa o n hyvin niukasti lisätekijöitä. Turpeen keskimääräinen maatunei - suus on 4,2. Laboratorionäytteitä on otettu kandelta tutkimuspisteel - tä (taulukko 1). Näytteiden keskimääräinen vesipitoisuus o n 87,8 %, tuhkapitoisuus 5,0 % ja lämpöarvo 21,2 MJ/kg. Alhaise n vesipitoisuuden takia suokuutio sisältää paljon kuiva-ainetta, keskimäärin 114 kg. Suo on melko matala. Metriä syvempää aluetta on vai n 15 % suon pinta-alasta. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyy - det ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1.

10 Koska turvekerrostuma on tiivistynyt ojituksen vaikutuksesta, voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää metriä syvempä ä aluetta. Sen pinta-ala on 54 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,4 milj. m 3. Suurin osa suosta soveltuu ojitettuna j a ohutturpeisena parhaiten metsän kasvatukseen. Suon itäosan syvänne soveltuu metsätalouden ohella myös palaturvetuotantoon. Alue sijaitsee lähellä tietä ja se on hyvin kuivattu.

11 13 2. Iso Leuansuo (kl ) sijaitsee 2,5 km Yli-Ii n keskustasta pohjoiseen, Leuanjoelle menevän tien varressa. S e rajoittuu lounaassa Halaojaan, pohjoisessa Kiimasuohon ja idäs - sä maantiehen. Suoallasta ympäröivät huuhtoutuneet moreenikum - pareet ja rantavallit. Suon pinta-ala on noin 110 ha (kuva 4). Vallitsevina suo - tyyppeinä ovat erityyppiset rämeet. Niistä puolet on jokseenkin luonnontilaisia, puolet muuttumia. Länsiosa ja reunamia o n ojitettu. Ojitusalueilla on paikoin hyvin elpynyttä männyn tai - mistoa. Pohjamaalajina on hiekka. Suurin osa turpeesta on rahkavaltaista, pääasiassa sara - rahka- ja tupasvillarahkaturvetta. Saravaltaista turvetta o n vain viidesosa ja se sijaitsee enimmäkseen itäosan syvänteess ä (kuva 5). Saravaltainen turve on rahkasaraturvetta eikä siin ä ole lisätekijöitä. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,5. Laboratorionäytteet on otettu itäosan saraturvealueelt a (taulukko 2). Turvelajiin nähden näytteiden tuhkapitoisuus o n alhainen. Suokuutiossa on kuiva-ainetta keskimäärin 107 kg. Suo on hyvin matala. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1. Koska itäosan syvänne on luonnontilaista, voidaan tuotantokelpoisena alueen a pitää yli 1,5 m syvää aluetta. Sen pinta-ala on vain 5 ha j a tuotantokelpoinen turvemäärä vajaa 0,1 milj. suo-m 3. Tuotantokelpoista turvetta on niin vähän, ettei suolla ole turveteollis - ta merkitystä. Parhaiten sitä voidaan käyttää metsän kasvatukseen, joskin suon karuimpien osien metsittäminen voi olla kannattamatonta.

12 16 3. Kiimasuo (kl ) sijaitsee 3,5 km Yli-lin keskustasta pohjoiseen, välittömästi Iso Leuansuon pohjoispuolel - la. Se rajoittuu lännessä Halaojaan, pohjoisessa ja idäss ä pinnalta huuhtoutuneeseen moreenimaastoon ja etelässä Iso Leuan - suohon. Suon pinta-ala on noin 120 ha (kuva 4), josta hieman yl i puolet on avosuota, loput rämettä. Yleisimpiä suotyyppejä ova t lyhytkortinen neva ja sararäme. Suotyypeistä on 2/3 luonnontilaisia ja 1/3 muuttumia. Ojitus on keskittynyt suon rehevimpii n osiin. Karut nevat ovat luonnontilaisia, kun taas sararämealu e on ojitettu lähes kokonaan. Keski- ja itäosassa on pohjamaalajina hiekka, muualla moreeni. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista (kuva 6). Yleisimmä t turvelajit ovat rahka- ja sararahkaturve, joissa molemmissa o n lisätekijänä tupasvillan jäänteitä. Turve on hyvin heikost i maatunutta. Keskimääräinen maatuneisuus on vain 3,9. Turvenäytteiden tuhkapitoisuus on erittäin alhainen, keskimäärin vain 1,5 % (taulukko 3). Heikon maatuneisuuden taki a myös lämpöarvo on melko pieni. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Kiimasuo ei sovellu polttoturvetuotan - toon sillä sen syvällä alueella on paksu, heikosti maatunu t rahkaturvekerros. Saran ja tupasvillan jäänteiden takia pinta - osa ei sovellu myöskään kasvuturpeeksi. Osa suosta on jo ote t - tu metsätalouden käyttöön. Loppuosaa, lähinnä länsiosan syvä ä aluetta, ei kannata metsittää suotyyppien karuuden takia.

13 18 4. Latvasuo (kl ) sijaitsee 3 km Pahkalan kylästä pohjoiseen. Se rajoittuu idässä pohjois-etelä -suuntai - seen harjuun, muualla rantavalleihin ja pinnaltaan huuhtoutu - neisiin moreeniselänteisiin. Suoalueella on matalia moreenisaarekkeita. Suon pinta-ala on noin 385 ha (kuva 7). Tutkimuspisteistä on 62 % avosuolla, 32 %rämeellä ja 6 % korvessa. Avosuoalu e on pääasiassa mesotrofista rimpi- ja saranevaa ja rämealue sararämeitä (kuva 8). Lähes koko suo on joko luonnontilaist a tai ojikkoa. Muuttuma-asteelle ehtineitä suotyyppejä on vai n pari prosenttia. Ojitusta on suon reunamilla ja itäosassa. Länsi- ja pohjoisosa ovat luonnontilaisia. Pohjamaalajein a ovat pääasiassa hiekka, hieta ja hiesu. Karkeimpia lajitteita tavataan itäosassa lähellä harjua ja hienoimpia länsiosan syvän - teissä. Turpeesta on puolet rahkavaltaista, puolet saravaltaista. Ruskosammalvaltaista turvetta on vajaa prosentti. Yleisimmä t turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve (kuva 9). Lisätekijöitä on turpeessa hyvin vähän. Puhdas rahka- ja sara - turve ovat myös harvinaisia. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,7. Pintaosan maatuneisuus on melko korkea (3,4). Kolmelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimää - räinen vesipitoisuus on 89,5 %, tuhkapitoisuus 4,5 % ja lämpö - arvo 21,0 MJ/kg. Länsi- ja keskiosan vesipitoisuus ja tuhka - pitoisuus ovat hieman keskimääräistä korkeammat (taulukko 4). Suon länsiosa on huomattavasti itäosaa syvempi. Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1. Koska syvä alue on luonnontilaista, vo i turvetuotanto tulla kyseeseen lähinnä yli 1,5 m syvällä alueel - la. Sen pinta-ala on 84 ha ja tuotantokelpoinen turvemäär ä noin 1,4 milj. suo-m 3. Pintaosan paksuus on 0,9 m. Länsiosa on luonnontilainen ja siellä on useita mesot - rofisia, paikoin eutrofisiakin suotyyppejä. Suolla voi oll a paikallista merkitystä myös virkistys- ja opetuskäytössä.

14 22 5. Koutuansuo (kl ) sijaitsee noin 4 km Pahka - koskelta pohjoiskoilliseen. Se rajoittuu lännessä Pohjois - Koutuanjokeen, muualla pinnaltaan huuhtoutuneeseen moreenimaastoon. Suolle viettävät rinteet ovat soistuneet. Metsäautotie ympäröi suota, joten se on helposti saavutettavissa. Suon pinta-ala on noin 330 ha (kuva 10). Vallitsevin a suotyyppeinä ovat avosuoalueilla saranevat ja rimpineva. Ne - va-alueiden välissä suon keskellä on sararämealue. Reunamill a on yleensä sararämettä ja nevakorpea. Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Tutkimuspisteistä on ojikkoalueella 27 % ja muuttuma-alueella 10 %. Ojitus on pääasiassa suon reunamilla. Yleisin pohjamaalaji on moreeni. Liejua on itäosan syvimmällä alueella ja länsiosassa Pohjois-Koutuanjoen varressa. Turpeesta on saravaltaista 2/3 ja rahkavaltaista 1/ 3 (kuva 11). Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja sararahkaturve. Lisätekijöitä on saraturpeessa hyvin vähän. Rahkaturpeessa on hieman tupasvillan jäänteitä. Turpeen keskimääräine n maatuneisuus on 4,5. Pintaosan maatuneisuus (3,3) on saravaltaisille soille tyypillinen. Turpeen keskimääräinen vesipitoisuus on 90,0 %, tuhkapitoisuus 5,5 % ja kuiva-aineen lämpöarvo 20,8 MJ/kg. Suokuuti o sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 99 kg (taulukko 5).

15 23 Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemää - rät ilmenevät liitteestä 1. Yli 1,5 m syvän alueen pinta-al a on 92 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä 1,9 milj. suo-m 3. Heikosti maatuneen pintaosan paksuus on keskimäärin 1,7 m el i 2/3 koko kerrostumasta. Saravaltaisena se kuitenkin soveltu u polttoturpeeksi. Syvän alueen muoto vaikeuttaa suon teollist a hyödyntämistä. Itäosassa on noin 50 ha :n alue, joka voidaa n tuottaa jyrsinturvemenetelmällä. Sen sijaan länsiosa ja reunamat soveltuvat palaturvetuotantoon. Turvekerrostuma on hel - posti kuivattavissa. Suon ruohoiset alueet ovat nykyisin porojen kesälaitumena.

16 27 6. Palosuo (a) (kl ) sijaitsee noin 15 km ku n - nan keskustasta koilliseen, Pahkakoskelta Siltalaan menevä n tien itäpuolella. Se rajoittuu idässä Isterinojaan, muuall a kumpuilevaan harjun reuna-alueeseen. Suota ympäröivät mäet ovat pinnaltaan hyvin karkearakeista lajittunutta ainesta. Suon pinta-ala on noin 165 ha (kuva 12), josta hieman yli puolet on avosuota, loput rämettä. Avosuoalueen yleisimmät suotyypit ovat lyhytkortinen neva ja karu rimpineva. Rämealueella ovat yleisimpiä lyhytkortinen räme ja ruohoine n sararäme. Suo on lähes kokonaan ojitettu. Ojittamatta jääny t alue on pääasiassa lyhytkortista nevaa. Tutkimuspisteiden suo - tyypeistä on jo puolet muuttuma-asteella. Pohjamaalajeina ovat hiekka, hieta ja hiesu. Syvimmällä alueella on suon pohjall a ohut liejukerros. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista, pääasiassa sararah - ka- ja tupasvillarahkaturvetta (kuva 13). Saravaltainen turve on lähes yksinomaan rahkasaraturvetta. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,1. Suon eteläosasta otettujen näytteiden keskimääräinen tuh - kapitoisuus on 4,2 % ja lämpöarvo 21,9 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 101 kg (taulukko 6). Palosuo (a) on melko matala. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1. Koska suo on lähes kokonaan ojitettu, muodostaa metriä syvempi os a tuotantokelpoisen alueen. Se koostuu kandesta erillisest ä syvänteestä, joiden pinta-ala on yhteensä 54 ha ja tuotantokel - poinen turvemäärä noin 0,6 milj. suo-m3. Teollista turvetuotantoa ajatellen suo on liian pieni. Sen sijaan se soveltuu hyvin pienimuotoiseen palaturvetuotan - toon. Kuivatusmandollisuudet ovat hyvät. Suon keskusta on ojitettu vasta hiljattain, joten turpeen nostamisesta ei ole mainittavaa haittaa metsätaloudelle.

17 30 7. Palosuo (b) (kl ) sijaitsee noin 15 km kun - nan keskustasta koilliseen, Pahkakoskelta Siltalaan menevä n tien länsipuolella. Suota ympäröivät pääasiassa lajittunees - ta aineksesta syntyneet mäet. Ympäristön topografia on hyvi n vaihteleva. Se ilmenee suon pohjan epätasaisuutena ja reuna - osien rikkonaisuutena. Suon pinta-ala on noin 210 ha (kuva 14). Se on suurimmaksi osaksi luonnontilaista avosuota. Pohjoisosan avosuoalueen itä- ja keskiosa ovat varsinaista saranevaa ja länsios a luhtanevaa. Saraneva-alueen länsiosassa on laaja alue tiheässä kasvavaa monitähkävillaa. Eteläosassa on lyhytkortista nevaa. Reunamat ovat pääasiassa sararämettä ja nevakorpea. Suosta on ojitettu etelä- ja luoteisosa. Koska suon pinta viettää länteen, ei ojitus ole vaikuttanut luonnontilaiseen osaan. Pohjamaalajina on suurimmassa osassa hiekka tai hiekkainen moreeni. Turve on suurimmaksi osaksi rahkavaltaista. Yleisimmä t turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve (kuva 15). Lisätekijöitä on melko vähän. Turpeen keskimääräinen maatunei - suus on 4,2. Näytteitä on otettu kandelta tutkimuspisteeltä ; etel ä osan rahkaturvealueelta (A_ ) ja keskiosan saraturvealu - eelta (A 1300). Alueiden erot ilmenevät lähinnä happamuudes - sa ja tuhkapitoisuudessa (taulukko 7). Suoallas syvenee reunoilta melko nopeasti. Syvyysaluei - den pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevä t teestä 1. Tuotantokelpoisena alueena voidaan pitää yli 1,5 m syvää aluetta. Sen pinta-ala on 95 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä 2,0 milj. suo-m 3. Suon kuivatusmandollisuudet ovat hyvät, samoin tieyhteydet. Sen sijaan teollista hyödyntämistä vaikeuttaa syvän alueen muoto varsinkin suon eteläosassa. Turpeen heikko maatuneisuus huonontaa suosta saatavan poltto - turpeen laatua.

18 34 8. Olkisuo (kl ) sijaitsee Haapakoskelta Nauruaile menevän tien Varressa. Se on osittain Ylikiimingin puo - lella. Suo rajoittuu etelässä Kolmikannanharjuun, muuall a rantavalleihin ja huuhtoutuneeseen moreenimaastoon. Mineraalimaan saarekkeet tekevät siitä hyvin rikkonaisen. Suon pinta-ala on noin 235 ha (kuva 16). Se on suurimmaksi osaksi rämettä. Avosuota on lähinnä suon länsiosassa. Yleisimpiä suotyyppejä ovat avosuoalueella lyhytkortinen nev a ja rimpineva ja rämealueella tupasvillaräme. Suo on ojitett u lähes kokonaan. Puolet tutkimuspisteiden suotyypeistä on j o muuttuma-asteella. Pohjamaalajeina ovat hiekka ja hieta, pai - koin myös huuhtoutunut moreeni. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista (kuva 17). Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja tupasvillarahkaturve. Tupasvilian ohella turpeessa on lisätekijöinä myös varpuje n jäänteitä. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,3. Pintaosassa se on vain 2,8, mutta pohjaosassa peräti 6,4. Kandelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,1 % ja lämpöarvo 21,7 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 115 kg. Suon eri osien välillä ei ole mainittavia eroja (taulukko 8). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1. Koska suo on ojitettu, voidaan tuotan - tokelpoisena alueena pitää metriä syvempää aluetta. Sen pinta-ala on noin 75 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0, 8 milj. m 3. Alueen rikkonaisuus edellyttää joustavaa tuotanto - menetelmää, lähinnä palaturvetuotantoa. Kuivatusmandollisuudet ja tieyhteydet ovat hyvät.

19 38 9. Iso Pihlajasuo (kl ) sijaitsee Haapakoskelta Naurualle menevän tien varressa, välittömästi Olkisuon lu o - teispuolella. Sitä rajoittavat matalat mineraalimaan kankaat, jotka ovat huuhtoutuneita moreeni- tai harjuselänteitä tai ran - tavalleja. Saarekkeita on runsaasti myös suoalueella. Suon pinta-ala on noin 650 ha (kuva 18). A-linjaston eteläosa ja B-linjasto ovat enimmäkseen oligotrofista rimpinevaa. Pohjoisosa on hieman ravinteisempi. Siellä on yleisimpänä suotyyppinä ruohoinen sararäme. C-linjaston länsiosa o n pääasiassa rimpinevaa. Linjaston keskivaiheilla on lyhytkortista nevaa ja tupasvillarämettä ja itäosassa saranevaa ja sa - rarämettä. Tutkimuspisteistä kolmasosa sijaitsee ojikko- ta i muuttuma-alueella. Suon reunamat on ojitettu kauttaaltaan. Keskustaa on ojitettu A-linjaston pohjoisosassa ja C-linjasto n keski- ja eteläosassa. C-linjaston muuttuma-alueella on paikoin hyvin kasvavaa nuorta männikköä. Pohjamaalajina on lähe s kaikkialla hiekka. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista (80 %). Yleisimmä t turvelajit ovat sararahkaturve, jota on lähes puolet turvemää - rästä ja rahkasara- ja tupasvillarahkaturve (kuvat 19, 20 j a 21). Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,0. Pintaosassa se on vain 2,8, mutta pohjaosassa 6,4. Suon länsiosasta (A- ja B-linjasto) otettujen näytteide n keskimääräinen vesipitoisuus on 90,8 %, tuhkapitoisuus 3,0 % ja lämpöarvo 21,2 MJ/kg (taulukko 9). Suokuutio sisältää kui - va-ainetta keskimäärin 93 kg. Turpeen tuhkapitoisuus on hyvi n pieni varsinkin suon oligotrofisessa eteläosassa. Suon itä - osan syvänteessä (C ) keskimääräinen vesipitoisuus o n 89,6 %, tuhkapitoisuus 4,6 % ja lämpöarvo 21,7 MJ/kg. Suokuutiossa on kuiva-ainetta keskimäärin 104 kg. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Suon syvä alue on hyvin rikkonainen. Yli 1,5 m syvä alue koostuu seitsemästä erillisestä syväntees - tä. Itäosan syvänteitä reunustavat laajat ohutturpeiset alueet. Luonnontilaisuuden takia voidaan tuotantokelpoisen a alueena pitää yli 1,5 m syvää aluetta. Sen pinta-ala on 130 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä 1,9 milj. suo-m 3. Alueen rikkonaisuus edellyttää joustavien tuotantomenetelmien käyttöä. Eteläosa soveltuu jyrsinturvetuotantoon ja pienemmät altaat

20 39 palaturvetuotantoon. Suoaltaiden kuivatusmandollisuudet ova t hyvät. Iso Pihlajasuo oli tutkimusvuonna (1983) kohtalainen hillasuo, joten sillä lienee merkitystä myös luonnontilaisena.

21 Koivusuo (kl ) sijaitsee Haapakoskelta Naurualle menevän tien itäpuolella. Se liittyy jatkuvana verkostona ympäröiviin soihin. Suota rajoittavat saarekkeet ovat huuhtoutunutta moreenia tai lajittunutta ainesta. Suon eteläreunassa on rantavalleja. Suon pinta-ala on noin 250 ha (kuva 22). Vallitsevin a suotyyppeinä ovat saranevat ja sararämeet. Eteläosassa on ka - rumpia suotyyppejä ; rimpinevaa, lyhytkortista nevaa ja lyhyt - kortista nevarämettä. Suo on ojitettu suurimmaksi osaksi. Luonnontilaista suota on vain itäosassa lähellä Haukkalampe a ja kaakkoisosassa (kuva 23). Kasvillisuus on muuttunut ja puus - ton kasvu elpynyt ojituksen ja mandollisen lannoituksen vaikutuksesta. Ojikkovaiheessa olevia suotyyppejä oli vain par i prosenttia havainnoista, mutta muuttuma-asteelle ehtineitä peräti 56 %. Suon pohjalla on lähes kaikkialla lajittunutta ainesta ; hiekkaa, hietaa ja hiesua. Liejua on vain itäosassa lä - hellä Haukkalampea. Turve on enimmäkseen saravaltaista (kuva 24). Yleisi n turvelaji on rahkasaraturve. Siinä voi olla lisätekijöinä tupasvillan ja varvun jäänteitä. Tupasvilla on myös rahkavaltai - sen turpeen yleisin lisätekijä. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,2. Heikoimmin maatunutta turvetta on itäosan sy vänteessä. Turvenäytteiden keskimääräinen vesipitoisuus on 88,3 % ja tuhkapitoisuus 3,7 %. Lämpöarvot ovat melko korkeita, kes - kimäärin 22,2 MJ/kg (taulukko 10). Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemää - rät ilmenevät liitteestä 1. Tuotantokelpoisena alueena voidaa n pitää keski- ja länsiosan metriä syvempää aluetta. Itäosan sy - vänne on rajattu pois turpeen heikon maatuneisuuden ja altaa n kuivatusvaikeuksien takia. Tuotantokelpoisen alueen pinta-al a on noin 90 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,9 milj. suo-m 3. Alueen rikkonaisuuden takia se soveltuu parhaiten pa - laturvetuotantoon. Ojitetulla osalla on merkitystä myös metsän kasvatuksen kannalta.

22 Peurasuo (kl ) sijaitsee Haapakoskelta Naurualle menevän tien varressa, välittömästi tien itäpuolella. Se liittyy jatkuvana verkostona Koivusuohon ja Loukassuohon. Suota rajoittavat saarekkeet ovat pääasiassa lajittunutta ai - nesta. Suon pinta-ala on 180 ha (kuva 25). Vallitsevana suo - tyyppinä on avosuoalueella varsinainen saraneva. Reunamill a on useamman tyyppisiä rämeitä ja turvekankaita. Suo on suurimmaksi osaksi ojitettu. Tutkimuspisteistå on luonnontilaisella alueella vain vajaa kolmasosa. Ojitus on muuttanut kasvillisuutta varsinkin reunamilla ja eteläosassa. Muuttuma- ta i turvekangasvaiheeseen ehtineitä suotyyppejä on 62 %. Suoll a on paikoin hyvin kasvavaa nuorta männikköä. Pohjamaalajin a on yleisimmin hiekka tai huuhtoutunut moreeni. Pohjoisosan syvänteessä on suon pohjalla ohut liejukerros. Turve on suurimmaksi osaksi saravaltaista (kuva 26). Yleisimmät turvelajit ovat rahkasaraturve ja saraturve. Tur - peen keskimääräinen maatuneisuus on 5,3. Pintaosan maatunei - suus on sarasuolle tyypillinen (3,3). Laboratorionäytteitä on otettu kandelta tutkimuspisteeltä. Keskimääräinen tuhkapitoisuus on4,3 % ja kuiva-ainepitoisuu s 103 kg/suo-m 3. Turve on hyvin tasalaatuista (taulukko 11). Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät ilmenevät liitteestä 1. Koska suon reunamat on ojitettu, voidaan turvetuotanto ulottaa metrin syvyyskäyrälle saakka. Tuotantokelpoisen alueen pinta-ala on noin 80 ha ja tuotantokel - poinen turvemäärä noin 1,2 milj. suo-m 3. Suon landekkeisuuden takia se soveltuu lähinnä palaturvetuotantoon. Kuivatusmahdollisuudet ovat hyvät.

23 "Loukassuo" (kl ) sijaitsee 3 km Haapakoske l - ta kaakkoon, välittömästi Iijoen eteläpuolella. Sitä ei ol e nimetty peruskartalla. Suon ympäristö on hyvin soistunutta. Suoaluetta rajaavat mineraalimaan saarekkeet ovat pääasiass a lajittunutta ainesta. Suon pinta-ala on 260 ha (kuva 27). Avoin osa on lähe s kauttaaltaan saranevaa. Rämettä on luoteisosassa ja kapean a reunuksena avosuoalueen ympärillä. Rämealue on enimmäksee n sararämettä. Suo on suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Oji a on vain suon reunamilla. Pohjamaalajina on yleisimmin hiekk a tai hieta. Eteläosan syvimmällä alueella on suon pohjalla lie - jua ja sen alla savea. Pinta viettää voimakkaasti pohjoiseen kohti Iijokea. Turvemäärä jakaantuu tasan rahka- ja saravaltaisen tur - peen kesken. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja sara - rahkaturve. Eteläosan syvänteessä on vetistä sararahkaturvet - ta, jossa on lisätekijöinä leväkön ja raatteen jäänteitä.(ku - va 28). Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,0. Laboratorionäytteitä otettiin kandelta tutkimuspisteel - tä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,2 % ja läm - pöarvo 21,2 MJ/kg. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimää - rin 89 kg. Kuiva-ainepitoisuus on pohjoisosassa suurempi kui n eteläosassa (taulukko 12). Pohjoisosa on hyvin matala. Sen sijaan eteläosassa on pieni syvänne, jossa turvetta on jopa 4,6 m. Eri syvyysaluei - den pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevä t teestä 1. Suon luonnontilaisuuden ja vetisyyden takia voidaa n tuotantokelpoisena alueena pitää yli 1,5 m :n syvyistä aluetta. Sen pinta-ala on 40 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noi n 0,8 milj. suo-m 3. Pohjoisosan syvänne (n. 15 ha) soveltuu hy - vin palaturvetuotantoon. Eteläosassa turvetuotantoa vaikeuttaa suon vetisyys ja turpeen heikko maatuneisuus. Pienimuo - toista turvetuotantoa vaikeuttaa lisäksi tien puuttuminen.

24 Iso Jännesuo (kl ) sijaitsee 4 km Haapakoskelta pohjoiseen, Iso Isterinjärven kaakkoispuolella. Sitä rajoittavat huuhtoutuneet moreenisaarekkeet. Luoteisosass a on rantavalleja, jotka ovat osittain suoalueella. Suon pinta-ala on noin 360 ha (kuva 29). Yleisimmät suo - tyypit ovat avoimella alueella lyhytkortinen neva, rimpineva, rahkaneva ja varsinainen saraneva. Rämealueella ovat yleisimpiä varsinainen sararäme ja lyhytkortinen nevaräme. Ojitusta on suon reunamilla ja eteläosassa. Se on keskittynyt pääasiassa sararämealueelle. Pohjamaalajina on suurimmassa osassa hiekka tai hieta. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista (kuva 30). Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja tupasvillarahkaturve. Tur - peen keskimääräinen maatuneisuus on 4,9. Pintaosa on hyvin hei - kosti maatunut.

25 57 Laboratorionäytteitä otettiin kolmelta tutkimuspisteeltä. Näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,6 % ja lämpöarvo 21,6 MJ/kg. Kuiva-ainetta on keskimäärin 116 kg/suo-m3. Kuiva-ainepitoisuus on kaakkoisosan näytteissä korkea (taulukko 13). Suo on melko matala. Saarekkeet rikkovat suoaluetta j a tekevät syvän alueen hyvin hajanaiseksi. Eri syvyysalueide n pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteest ä 1. Suon luonnontilaisuuden takia turvetuotanto tulisi kyseeseen lähinnä yli 1,5 m :n syvyisellä alueella. Kyseinen alu e muodostuu kolmesta erillisestä syvänteestä. Sen pinta-ala o n 68 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,8 milj. m 3. Alueen rikkonaisuus edellyttää palaturvemenetelmän käyttöä. Syrjäinen sijainti vaikeuttaa pienimuotoista turvetuotantoa.

26 Isterinsuo (kl , ) sijaitsee 6-7 km Pahkakoskelta koilliseen. Se rajoittuu itäosasta Iso Isterinjärveen ja Isterinojaan. Suota ympäröivä mineraalima a on huuhtoutunutta moreenia, paikoin mandollisesti myös lajittunutta ainesta. Suon pinta-ala on noin 420 ha (kuva 31). Siitä on puole t avoimia suotyyppejä, puolet rämettä. Avoin osa on suurimmaksi osaksi rimpinevaa ja lyhytkortista nevaa ja rämealue sararämettä ja lyhytkortista nevarämettä. Suosta on 2/3 luonnontilaista. Ojia on kaivettu pääasiassa suon reunamille. Ojitettu alue on ehtinyt i&hes kokonaan muuttuma-åsteelle. Pohjamaalajeina ovat hiekka ja hieta. Turvemäärä jakautuu jokseenkin tasan rahkavaltaisen j a saravaltaisen turpeen kesken. Yleisimmät turvelajit ovat rahkasara- ja sararahkaturve. Rahkavaltaisessa turpeessa on yleisesti lisätekijänä tupasvillan jäänteitä. Saravaltaista tur - vetta on pääasiassa itä- ja eteläosassa ja rahkavaltaista länsiosassa ja B-linjaston alueella (kuvat 32 ja 33). Turve on melko heikosti maatunutta, keskimääräinen maatuneisuus 4,3. Tuhkapitoisuus vaihtelee suon eri osissa (taulukko 14). B-linjastossa se on hyvin alhainen ja lähellä Isterinojaa tulvien vaikutuksesta melko korkea. Keskiosan tuhkapitoisuus o n keskimäärin 2-3 %. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keski - määrin 101 kg. Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1. Suon luonnontilaisuuden takia voidaan tuotantokelpoisena alueena pitää lähinnä yli 1,5 m syvä ä aluetta. B-linjaston alue joudutaan kuitenkin rajaamaan poi s paksun, rahkavaltaisen pintaosan takia. Itäosassa (A-linjasto) on tuotantokelpoista aluetta noin 110 ha ja sillä tuotantokelpoista turvetta noin 1,9 milj. suo-m3. Turvetuotantoa vai - keuttaa syvän alueen rikkonaisuus ja korkeahko tuhkapitoisuu s lähellä Isterinojaa.

27 Luisansuo (kl ) sijaitsee 15 km kirkonky - lästä itään, Pudasjärvelle menevän tien pohjoispuolella. Sen pinta-ala on n. 420 ha. Tutkittu alue käsittää myös Hongikonsuon (kuva 34). Etelä- ja itäosan suotyypit olivat ojikko- tai muuttuma-asteella tutkimusvuonna (1974). Luonnontilaisen alueen yleisimmät suotyypit ovat saraneva, rimpinev a ja isovarpuinen räme. Turve on enimmäkseen saravaltaista (kuva 35). Yleisi n turvelaji on rahkasaraturve. Siinä voi olla lisätekijänä leväkön ja kortteen jäänteitä. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,9. Tuhkapitoisuudessa on huomattavia eroja suo n eri osien välillä. B-linjastossa se on alhainen, mutta suo n pohjoisosassa turvetuotannon kannalta haitallisen korkea (tau - lukko 15). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Yli 1,5 m syvän alueen pinta-ala on 162 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 3,2 milj. suo-m 3.

28 Kupsussuo (kl ) sijaitsee 5 km Yli-Ii n keskustasta itään. Se on tutkimusvuoden 1974 jälkeen varatt u turvetuotantoon (VAPO), joskaan tuotantoa ei ole vielä aloitettu. Suon pinta-ala on noin 530 ha (kuva 36). Turpeesta on 98 % saravaltaista. Yleisimmät turvelaji t ovat saraturve ja kortteen jäänteitä sisältävä rahkasaraturve. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,4 ja tuhkapitoisuu s 4,6 %. Turve on melko tasalaatuista suon eri osissa (taulukk o 16). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1.

29 Leuansuo (kl ) sijaitsee 4 km kunnan kes - kustasta pohjoiseen, Leuanjoelle menevän tien itäpuolella. Sen pinta-ala on 55 ha (kuva 37). Suo on lähes kokonaan ojitettu. Alkuperäiset suotyypit ovat olleet jo tutkimusvuonna (1974 ) muuttuma-asteella. Suosta on tavattu lähes pelkästään tupasvillarahkaturvetta. Turvekerros on niin ohut, ettei sillä ole turveteollist a merkitystä. Suo soveltuu parhaiten nykyiseen käyttömuotoonsa, metsän kasvatukseen.

30 Pikku Rytisuo (kl ) sijaitsee 6 km kirkon - kylästä pohjoiseen. Sen pinta-ala on 115 ha (kuva 38). Suo oli tutkimusajankohtana (1974) luonnontilainen. Yleisimpi ä suotyyppejä ovat koivulettokorpi ja isovarpuinen räme. Turve on lähes yksinomaan rahkavaltaista. Tavallisin turvelaji on sararahkaturve, jossa voi olle lisätekijänä tupasvillan jäänteitä. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5,3. Laboratorionäytteitä ei ole otettu. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Tuotantokelpoisena alueena voisi tulla kyseeseen yli 1,5 m syvä alue. Sen pinta-ala on 29 ha j a tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,4 milj. suo-m 3. Kuivatus - vaikeuksien takia suo jäänee kuitenkin turvetuotannon ulkopuolelle.

31 Iso Rytisuo (kl ) sijaitsee 8 km kirkonkylästä pohjoiseen. Sen pinta-ala on 205 ha (kuva 39). Suo ol i tutkimusvuonna (1974) suurimmaksi osaksi luonnontilainen. Yleisimpiä suotyyppejä ovat saraneva, kalvakkaneva ja lyhytkortine n neva. Suon reunamat ovat enimmäkseen isovarpuista rämettä. Rahkavaltaisen turpeen osuus on 83 %. Yleisimpiä

32 73 turvelajeja ovat sararahka-, tupasvillasararahka- ja tupasvillarahkaturve. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,5. Kandelta tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräine n tuhkapitoisuus on 5,1 % (taulukko 17). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Suon luonnontilaisuuden takia tule e turvetuotanto kyseeseen lähinnä yli 1,5 m syvällä alueella. Kyseinen alue on kaksiosainen. Sen pinta-ala on 125 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 2,1 milj. suo-m3.

33 Lapiosuo (kl ) sijaitsee 12 km kunnan keskustasta koilliseen, Tannilaan menevän tien itäpuolella. Suon pinta-ala on noin 700 ha. Tutkittu alue on muodoltaan hyvi n rikkonainen (kuva 40). Yleisimpiä luonnontilaisia suotyyppej ä ovat saraneva, lyhytkortinen neva ja kalvakkaneva. Suo on osit - tain ojitettu. Lapiosuon turve on rahkavaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvillarahkaturve (64 %) ja sararahkaturve. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,8. Neljältä tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 2,9 %. Tuhkapitoisuus on alhainen suon keskiosassa (B 2000, C 200, taulukko 18). Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemä ä- rät ilmenevät liitteestä 1. Yli 1,5 m syvän alueen tuotantokelpoinen pinta-ala on noin 170 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 2,4 milj. suo-m 3. Turvemäärä jakautuu kuutee n erilliseen syvänteeseen. Heikosti maatunut paksu pintaosa vai - keuttaa turvetuotantoa paikoitellen. 21. Leväsuo (kl ) sijaitsee noin 14 km kunna n keskustasta koilliseen, Huiskan harjun eteläpuolella. Tutkit - tu alue käsittää Leväsuon lisäksi myös Paskasuon. Niiden pin - ta-ala on yhteensä 245 ha (kuva 41). Suolla ovat vallitsevina karut suotyypit kuten lyhytkortinen neva, kalvakkaneva, rahka - neva ja isovarpuinen räme. Länsiosa on muuttumaa. Turpeesta on suurin osa saravaltaista. Ruskosammalvaltaista turvetta on 10 %. Yleisimmät turvelajit ovat tupasvi l - larahka- ja ruskosammalsaraturve. Turpeen keskimääräinen maa - tuneisuus on melko korkea (5,4). Näytteiden keskimääräine n tuhkapitoisuus on 3,5 % (taulukko 19)., Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turve - määrät ilmenevät liitteestä 1. Metriä syvemmän alueen pinta - ala on 119 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 1,4 milj. suo-m 3.

34 Leuanlatvasuo (kl ) sijaitsee 10 km Tanni - lasta luoteeseen, Olhavaan menevän tien pohjoispuolella. Se n pinta-ala on noin 340 ha (kuva 42). Suo on suurimmaksi osaks i saranevaa ja koivulettokorpea. Alkuperäiset suotyypit ova t muuttuneet ojituksen vaikutuksesta. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Yleisin turvelaj i on sararahkaturve, jossa voi olla lisätekijänä tupasvilla n jäänteitä (kuva 43). Turpeen keskimääräinen maatuneisuus o n 5,0 ja tuhkapitoisuus 4,7 %. Eteläosassa tuhkapitoisuus on hie - man korkeampi kuin pohjoisosassa (taulukko 20). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska suo on ojitettu, muodostaa tuotantokelpoisen alueen lähinnä metriä syvempi osa. Sen pintaala on 176 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 3,7 milj. 3 suo-m.

35 Viitasuo (kl ) sijaitsee noin 3 km Tannilan pohjoispuolella. Se on tutkittu vuonna Nykyisin s e on turvetuotantoalueena (VAPO). Suon pinta-ala on noin 500 h a (kuva 44). Alkuperäisinä suotyyppeinä ovat olleet pääasiass a koivulettokorpi ja saraneva. Turpeesta on 95 % saravaltaista (kuvat 45 ja 46). Yleisimmät turvelajit ovat saraturve ja kortteen jäänteitä sisältä - vä rahkasaraturve. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 5, 3 ja tuhkapitoisuus 5,1 %. Turve on hyvin tasalaatuista suon er i osissa (taulukko 21). Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyyde t ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1.

36 Laukkusuo (kl ) sijaitsee 2-3 km Tannilasta pohjoiseen, Oijärvelle menevän tien itäpuolella. Suo n pinta-ala on noin 190 ha (kuva 47). Se on lähes kokonaan ojitettu ja osittain raivattu pelloksi. Ojitusalue on ollut muuttuma-asteella jo tutkimusvuonna Turve on pääasiassa saravaltaista. Yleisimmät turvelaji t ovat rahkasara- ja saraturve. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on korkea (6,0). Laboratorionäytteitä ei ole otettu. Syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärä t ilmenevät liitteestä 1. Koska suon turvekerros on tiivistyny t ojituksen vaikutuksesta, voi turvetuotanto tulla kyseesee n metriä syvemmällä alueella. Sen pinta-ala on 82 ha ja tuotantokelpoinen turvemäärä noin 0,8 milj.suo-m 3. Heikosti maatunut pintakerros on-ohut (0,2 m). Suo soveltuu hyvin pienimuotoiseen palaturvetuotantoon. Ennen tuotannon aloittamista o n kuitenkin syytä tarkistaa turpeen tuhkapitoisuus.

37 Pikku Polvisuo (kl ) sijaitsee 4 km Tanni - lasta koilliseen, Oijärvelle menevän tien itäpuolella. Suo on tutkimusvuoden 1974 jälkeen otettu turveteollisuuden käyttöö n (VAPO). Sen pinta-ala on noin 280 ha (kuva 48). Alkuperäisinä suotyyppeinä ovat olleet lyhytkortinen neva, kalvakkanev a ja saraneva. Saranevaa oli lähinnä suon kaakkoisosassa. Turve on enimmäkseen rahkavaltaista. Yleisimmät turvelajit ovat sararahka- ja rahkasaraturve. Turve on hyvin heikost i maatunutta, keskimaatuneisuus vain 3,5. Heikosti maatunut pintaosa on paksu. Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 3,7 %. Tuhkapitoisuus vaihtelee huomattavasti kerrostuman eri osiss a (taulukko 22). Suon eteläosan (A 2500) saraturpeen tuhkapitoi - suus on yllättävän alhainen. Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1.

38 Kynkäänlatvasuo (kl ) sijaitsee 5 km Tannilasta pohjoiseen, Oijärvelle menevän tien itäpuolella. Se on tutkimusvuoden 1974 jälkeen otettu turveteollisuuden käyttöö n (VAPO). Suon pinta-ala on noin 400 ha (kuva 49). Alkuperäisistä suotyypeistä ovat olleet yleisimpiä saraneva, rimpinev a ja letot. Suo on ollut ojitettu jo tutkimusvuonna. Turve on enimmäkseen saravaltaista (kuva 50). Yleisimpiä turvelajeja ovat saraturve, kortteen jäänteitä sisältäv ä rahkasaraturve ja ruskosammalsaraturve. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,9. Laboratorionäytteitä on otettu

39 89 seitsemältä tutkimuspisteeltä. Tuhkapitoisuudessa ei ole mainittavia eroja suon eri osien välillä (taulukko 23). Keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,7 %. Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1.

40 Iso Savisuo (kl ) sijaitsee 8 km Tannilas - ta koilliseen, osittain Kuivaniemen puolella. Suon itäosa o n tutkittu pari vuotta sitten (Virtanen, Ristaniemi 1983). Suo on varattu tutkimusvuoden 1974 jälkeen turveteollisuuden käyttöön (VAPO). Länsiosan pinta-ala on noin 310 ha (kuva 51). Alue oli ojitettu jo tutkimusvuonna. Iso Savisuon länsiosan turve on saravaltaista (kuva 52). Puolet turpeesta on kortteen jäänteitä sisältävää rahkasaraturvetta ja kolmasosa saraturvetta. Turpeen keskimääräinen maatuneisuus on 4,7. Neljältä tutkimuspisteeltä otettujen näytteiden keskimääräinen tuhkapitoisuus on 5,1 %. Suon keskiosass a tuhkapitoisuus on melko korkea (taulukko 24). Eri syvyysalueiden pinta-alat, keskisyvyydet ja turvemäärät ilmenevät liitteestä 1.

41 96 TULOSTEN TARKASTEL U Tutkittu suoala ja suotyypit Tutkittujen soiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha. Siitä on yli metrin syvyistä aluetta puolet (49 %), yli 1,5 m : n syvyistä kolmasosa (32 %) ja yli 2 m :n syvyistä viidesosa (21 %). Tutkimukset ovat keskittyneet kunnan suurimpiin ja ennakkotieto - jen perusteella todennäköisimpiin polttoturvesoihin. Alle sada n hehtaarin soita on aineistossa vain yksi. Vuonna 1983 tutkitusta suoalasta on avosuota 54 %, rämet - tä 41 %, korpea 3 % ja turvekangasta ja karhunsammalmuuttuma a 2 %. Avosoista ovat yleisimpiä varsinainen saraneva, rimpineva ja lyhytkortinen neva. Rämeet ovat enimmäkseen sararämeitä. Suoalasta on suunnilleen puolet luonnontilaista. Ojite - tun alueen suotyypeistä on suurin osa ehtinyt jo muuttuma-asteel - le. Toisaalta vanhoja ojitusalueita, turvekankaita ja vastaa - via, on hyvin vähän. Ojitus on keskittynyt pääasiassa soide n rämereunuksille. Avosuoalueesta on ojitettu vajaa kolmasosa, mutta rämealueesta peräti 2/3. Soiden syvyys ja turpeen maatuneisuu s Koko aineiston perusteella laskettu soiden keskisyvyys on 1,3 m. Yli metrin syvyisellä alueella keskisyvyys on 2,1 m, yl i 1,5 m :n syvyisellä alueella 2,4 m ja yli 2 m :n syvyisellä 2,8 m. Heikosti maatunutta pintaosaa on keskimäärin hieman alle puolet koko kerrostuman paksuudesta. Soiden keskisyvyys ja heikost i maatuneen pintaosan osuus vaihtelevat soittain huomattavasti. Syvimpiä soita ovat Pikku Polvisuo ja Kynkäänlatvasuo. Pintaos a on paksuin Pikku Polvisuossa (1,7 m) ja ohuin Laukkusuoss a (0,2 m). Koko aineiston perusteella laskettu turpeen keskimääräi - nen maatuneisuus on 4,8. Suokohtaiset keskiarvot vaihteleva t 3,5-6,0. Syvimmillä alueilla turve on hieman keskimääräist ä heikommin maatunutta. Erot ovat havaittavissa selvimmin pohja - osassa (liite 1).

42 97 Turvelajijakauma ja liekoisuus Tutkittujen soiden turvemäärästä on saravaltaista 54 %, rahkavaltaista 45 % ja ruskosammalvaltaista 1 %. Neljäss ä suossa on lähes pelkästään (yli 90 %) saravaltaista turvetta, ja kolmessa lähes pelkästään rahkavaltaista. Ruskosammalturvetta on tavattu hyvin vähän. Yleisimmät turvelajit ovat sara - rahka- (21 %) ja rahkasaraturve (18 %). Tupasvillan jäänteet ovat yleisin lisätekijä rahkavaltaisessa turpeessa ja korttee n jäänteet saravaltaisessa turpeessa. Puun jäänteitä sisältävä ä turvetta on hyvin vähän. Liekoisuusprosentti on laskettu vain vuonna 1983 tutki - tuille soille. Useimpien soiden liekoisuus on erittäin alhainen. Korkeimmat arvot on tavattu yli 2 m :n syvyisen aluee n pintaosassa (0-1 m). Korkein liekoisuusprosentti (2,2) yl - tää juuri valtakunnallisesti ajatellen keskimääräisenä pidet - tävään arvoon (sivu 8 ). Liekoisuudesta ei ole mainittava a haittaa turvetuotannolle. Laboratoriotulokse t Turvenäytteitä otettiin 24 suolta yhteensä 71 pinnalt a pohjaan ulottuvaa näytesarjaa. Yksittäisten näytteiden tulok - set on esitetty suoselostusten yhteydessä. Suokohtaiset kes - kiarvot ovat taulukossa 25. Koko aineiston ph-lukujen keskiarvo on 4,6 ja vaihtelu - väli 3,1-5,8. Happamimpia soita ovat Kiimasuo, Lapiosuo j a Pikku Polvisuo. Vähiten happamia taas ovat Pojansuo ja Koutuan - suo. Suokohtaiset erot ovat suurimmillaan yhden ph-asteen luok - kaa. Vesipitoisuusmääritysten keskiarvo on 90,1 % ja vaihtelu - väli 82,0-96,8 %. Pienimmät keskimääräiset vesipitoisuude t on tavattu Pojansuossa, Olkisuossa ja Koivusuossa. Niissä teho - kas ojitus on kuivattanut turvekerroksen pintaosaa. Vesipitoisuuksien osalta vanha ja uusi aineisto eivät ole keskenään vertailukelpoisia sillä näytteet on otettu erityyppisillä kairoil - la. Suokuutio sisältää kuiva-ainetta keskimäärin 101 kg. Suurimmat kuiva-ainepitoisuudet on tavattu kuivimmissa soissa.

43 98 Turpeen keskimääräinen tuhkapitoisuus on 4,3 %. Pienimmä t tuhkapitoisuudet on tavattu rahkavaltaisissa soissa kuten Kiimasuossa (1,5 %) ja Isterinsuon B-linjastossa (1,1 %). Kyseiste n alueiden turve on kuitenkin niin heikosti maatunutta, ettei s e sovellu polttoturpeksi. Sarasoiden tuhkapitoisuus on huomattavasti korkeampi. Korkeimmat pitoisuudet ovat Koutuansuoss a (5,5 %) ja Luisansuossa (5,4 %). Niidenkin tuhkapitoisuus täyt - tää vielä hyvin polttoturpeelle asetetut laatuvaatimukset (liite 5). Vuonna 1983 tutkittujen soiden turpeen keskimääräinen lämpöarvo on 21,2 MJ/kg. Pienimmät lämpöarvot ovat heikosti maatuneella rahkaturpeella. Käytännössä polttoturpeen lämpöarvo riippuu merkittävästi tuotantokosteudesta. Kuivan turpeen keskiarvoa (21,2 MJ/kg) vastaavat lämpöarvot ovat 30 % kostean a 14,1 MJ/kg ja 50 % kosteana 9,4 MJ/kg.

44 Soveltuvuus turvetuotantoo n Vuonna 1974 tutkituista soista on kolme otettu turveteol - lisuuden käyttöön. Niillä on nykyisin tuotannossa olevaa aluet - ta yhteensä 534 ha. Lisäksi kaksi suota on varattu turvetuotantoon. Tähän mennessä tuotantoon otettujen tai varattujen soi - den käyttökelpoisuutta ei enää arvioida eikä niiden turvevaroj a ole huomioitu käyttökelpoisia turvevaroja laskettaessa (tauluk - ko 26). Jäljelle jäävistä 22 suosta soveltuu 18 kokonaan ta i ainakin osittain polttoturvetuotantoon. Turvetuotantoon sopimattomia soita ovat Iso Leuansuo, Kiimasuo, Leuansuo ja Pikk u Rytisuo. Tutkituissa soissa on turvetuotantoon soveltuvaa aluett a yhteensä noin 1800 ha. Tuotantokelpoista turvetta on yhteens ä noin 28 milj. suo-m3. Kyseisen turvemäärän energiasisältö o n kuivana 60 milj. GJ ja 50 % kosteana 54 milj. GJ. Lähes. kaikilla soilla tuotantokelpoinen alue on muodol - taan rikkonainen tai se koostuu useasta erillisestä syväntees - tä. Jotta suot pystytään hyödyntämään tehokkaasti, tulee tuotantomenetelmien olla joustavia. Turvetuotannon ohella tule e soiden ohutturpeisilla reuna-alueilla aina kyseeseen metsä n kasvatus. Turvetuotannon jälkeen myös soiden syvät alueet voi - daan metsittää tai ottaa maatalouden käyttöön. Taulukko 26. Käyttökelpoiset turvevara t Pinta-ala Turvemäärä Kuiva-ainetta Energiasisältö (milj. GJ ) Suon nimi (ha) (milj. suo-m 3 ) (1000 tn) kuivana 50 % kostean a 1. Pojansuo 54 0,4 46 1,0 0, 9 4. Latvasuo 84 1, ,9 2, 6 5. Koutuansuo 92 1, ,0 3, 5 6. Palosuo (a) 54 0,6 61 1,3 1, 2 7. Palosuo (b) 95 2, ,4 3, 0 8. Olkisuo 75 0,8 92 2,0 1, 8 9. Iso Pihlajasuo 130 1, ,9 3, Koivusuo 90 0, ,3 2, Peurasuo 80 1, ,6 2, Loukassuo 40 0,8 72 1,5 1, Iso Jännesuo 68 0,8 93 2,0 1, Isterinsuo 110 1, ,0 3, Luisansuo 162 3,2 323* 6,8* 6,1 * 19. Iso Rytisuo 125 2,1 212* 4,5* 4,0 * 20. Lapiosuo 170 2,4 242* 5,1* 4,5 * 21. Leväsuo 119 1,4 141* 3,0* 2,7 * 22. Leuanlatvasuo 176 3,7 374* 7,9* 7,0 * 24. Laukkusuo 82 0,8 81* 1,7* 1,5 * Yhteensä , ,9 53, 5 * keskiarvotietojen perusteella