Tieto nousee kentältä

Tieto nousee kentältä sosiaalityötä käsitteellistämässä Synnöve Karvinen-Niinikoski & Maria Tapola (toim.)

Yhteystiedot: SOCCA fax 310 423 44 Heikki Waris -instituutti puh. 09 310 617 22, fax 09 310 617 25 Tilaukset: socca@hel.fi waris.instituutti@hel.fi Kansisuunnittelu ja toteutus: Vinjetti Ky/Antti Tapola Ulkoasu ja taitto: Heikki Waris -instituutti/socca/katri Järvi Painotyö: Helsingin kaupunki/digipaino ISSN 1795-701X ISBN 952-5616-01-0

Sisällys ys Synnöve e Kar arvinen-niinik vinen-niinikoski & Maria ia Tapola (toim.) Tiet ieto o nousee kentält ältä sosiaalityötä ä käsitteellist äsitteellistämässä ämässä 4 Anu-Riina Haarala ala Lastensuojelun laadun diskurssit diskurssi-analyyttinen näkökulma lastensuojelun laatuun 11 Susanna Hoikkala Lastensuojelun laitoshuollon ammatillisia käyt ytänt äntöjä jäsentämässä ämässä 30 Saara a Niinikoski Yhdessä sanoiksi si sosiaalityönteki öntekijöiden ver ertaistuen ulottuvuuk ttuvuuksia 46 Silja Remes Perhehoit erhehoitonuor onuorten elämäntar arinoiden narratiivinen atiivinen analyysi 65 Maria Tapola Dokumentointia ointia ja sosiaalityökeskustelua 81 Liite 90

Synnöve e Kar arvinen-niinikoski & Maria ia Tapola (toim.) Tiet ieto nousee kentält ältä sosiaalityötä käsitteellist äsitteellistämässä ämässä Sosiaalityön tiedonmuodostus ja ammattikäytäntöjen kehittyminen ovat monimuotoisia prosesseja. Käytännöt rakentuvat muuttuvissa puitteissa toimivien ihmisten vuorovaikutuksessa, teoissa ja puheissa sekä kirjoituksissa. Sosiaalityössä on paljon sellaista käytännöstä ja siihen liittyvästä kokemuksesta kumpuavaa osaamista ja tietoa, jota on vaikea käsitteellistää ja josta on vaikea puhua ja jota näin ollen on myös vaikea kehittää. Käytäntösuhteinen tutkimus on tärkeä osa tätä käsitteellistämisen dialogia. Sosiaalityön opiskelijoiden opinnäytteet, pro gradu -tutkielmat, ovat parhaimmillaan elävässä yhteydessä näiden prosessien kanssa. Gradujen tutkimusaiheet perustuvat usein opiskelun käytännön jaksoilla heränneeseen pohdintaan ja kysymyksenasetteluun. Kentällä syntyneet havainnot, kokemukset ja pohdinnat ovat johdattamassa opiskelijaa tiedontuotannon dialogiin. Helsingin yliopiston sosiaalityön opinnäytetutkimuksia on aiemmin nostettu esiin yliopistolliseen opetussosiaalikeskustoimintaan liittyvässä julkaisussa Tieto palaa kentälle (Karisto & Saurama 1996) sekä kokoelmassa Leveät marginaalit (Karisto & Saurama 1999). Tarkoituksena on ollut tehdä näin gradututkimusta tunnetuksi ja palauttaa muun muassa sitä tietoa kentälle, jota opetussosiaalikeskusyhteistyössä oli kentältä tutkimukselliseen muotoon graduissa koottu. Samalla on haluttu nostaa esiin arvosanaltaan poikkeuksellisen hyviä graduja ja myös antaa kuvaa siitä, millaisia tutkielmia sosiaalityössä on tehty. Tieto nousee kentältä -julkaisulla on samoja tavoitteita. Sosiaalityön graduissa tuotetun tiedon julkitulo on ehkä hieman parantunut eräiden uusien käytäntöjen myötä. Valtiotieteellisen tiedekunnan verkkosivuilla ovat 4

gradujen tiivistelmät sähköisessä muodossa (http://valtweb.pc.helsinki.fi/ cgi-shl/etsigrad.pl), monet gradut tulevat erilaisilla foorumeilla julkaistuiksi ja graduihin sekä uusiin lupaaviin tutkijoihin kiinnitetään huomiota myös laitoskohtaisilla ja valtakunnallisilla palkinnoilla (esimerkkinä laitokseltamme valmistuneen Päivi Puron pro gradu -tutkielmastaan Huumetyön monikulttuuriset kontekstit professiokokemus ja asiantuntijuuden rakentuminen venäjänkielisten maahanmuuttajien huumetyön projekteissa pääkaupunkiseudulla vuonna 2002 saamat Helsingin kaupungin vuoden 2003 Helsinkiaiheisen gradun palkinto ja Sosiaalityön tutkimuksen seuran jaettu pro gradu -palkinto vuonna 2004). Työnantajilta on myös alkanut kuulua myönteistä palautetta siitä, että gradututkimuksen myötä kehkeytyneitä tutkimus- ja analyysitaitoja arvostetaan sosiaalityön käytännöissä. Tämänkin tutkielman gradut ovat saaneet hyviä arvosanoja. Valintakriteerinä ei kuitenkaan ole ollut arvosana vaan erityisesti gradujen tutkimusote ja -aihe. Kokoelmaan on valittu sellaisia tutkielmia, joissa on pyritty käsitteellistämään käytännön kentällä koettua ja havaittua. Mukaan valittujen viiden gradun alkuun sysääjinä ovat toimineet opiskelijoiden omat kokemukset käytännön sosiaalityöstä sekä työssä syntynyt hämmennys ja halu selvittää itselle ja kollegoille jotakin vielä hyvin sanattomana ja epämääräisenä näyttäytynyttä työhön liittyvää ilmiötä. On haluttu osallistua sosiaalityön tiedontuottamisen dialogiin. Graduja on tässä vain viisi, vaikka mahdollisuuksia ja mukaankin pyydettyjä olisi ollut huomattavasti enemmän. Vuosina 1999 2003 hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi vuonna 1999 vakiintuneessa sosiaalityössä peräti 78 gradua. Monet näistä graduista olivat kokoelmaa kootessa jo saaneet toisaalla julkaisukanavansa ja työ- sekä perheelämä olivat ehtineet viedä monen potentiaalisen kirjoittajan kiinnostuksen muualle. Jotkut kenties halusivat ottaa myös etäisyyttä gradutyöhönsä eivätkä edes harkinneet kirjoittamista niin raskas ponnistus gradun kirjoittaminen usein jo työelämässä kiinni oleville opiskelijoille voi myös olla. Tähän kokoelmaan valittuja graduja yhdistää ehkä ennen kaikkea näkemys siitä, että sosiaalityön ammattikäytäntöjen ytimessä on tietty herkkävireinen dialogi, jossa sen enempää asiakkaan ääni kuin sosiaalityöntekijän kokemuskaan eivät helposti tule kuulluiksi tai nouse käsitteellistymisen tasolle. Kuitenkin sosiaalityön arkeen kuuluu tehdä herkällä vaistolla har- 5

kintaa, ja palvelujen laatu rakentuu juuri tässä herkkävireisessä tulkinnallisessa dialogissa, tai kuten Anu-Riina Haarala kirjoituksessaan toteaa, lastensuojelun laatukriteerit syntyvät vain lastensuojelutyötä kuvaamalla ja jäsentämällä. Samalla tavoin hahmottuu sosiaalityön kehittämisen näkökulma sosiaalityöntekijän työssä: kokemuksen ja hiljaisen tiedon jäsentymisen ja reflektion kautta päästään muutosprosessin, toisin tekemisen alkuun. Tämän kokoelman graduartikkelien kautta piirtyy kuva myös omaan työhön suuntautuvan tutkimuksellisen suhteen merkityksestä sosiaalityöntekijänä toimimiselle: kentältä, ammattikäytännöistä esiin nostettava tieto ja ammattikäytännöissä rakentuvan hiljaisen tiedon käsitteellistäminen tuottavat myös iloa ja luottamusta omaan työhön. Tutkimus on välttämätön osa ammatillista tiedonmuodostusta. Päivittäisestä työn reflektoinnista ja jäsentämisestä erilaisten pohdintojen, keskustelujen, systemaattisen työnohjauksen tai vaikkapa vertaisryhmäkeskustelujen kautta syntyy paljon, enemmän tai vähemmän hiljaista, tietoa ja osaamista. Tästä arkisesta tiedonmuodostuksesta tutkimus erottuu erityisesti systemaattisen tiedonkeruun ja metodisesti harkitun analyysin sekä tietoisen raportoinnin kautta. Gradututkielmien tavoitteena onkin ennen kaikkea antaa opiskelijoille mahdollisuus harjaantua systemaattisen tutkimuksen tekoon, mikä sosiaalityön yhteydessä merkitsee myös tutkimuksellisen käytäntösuhteen rakentumista. Tässä julkaisussa mukana olevien gradujen menetelmälliset ratkaisut niin aineistonkeruussa kuin analyysissakin myötäilevät laajempaa pyrkimystä kehittää sosiaalityön käytäntöihin soveltuvia tutkimusvälineitä. Kokemuksellisen tiedon tavoittaminen ja reflektiivisen työotteen tuottaman tiedon käsitteellistäminen vaativat menetelmiä, joissa on tilaa puheelle ja kerronnalle, keskusteluille ja kokemuksen jäsentämiselle, merkitysten prosessoinnille ja tulkintojen rakentumiselle. Viime aikoina onkin kehitetty muun muassa fokus- ja vertaisryhmähaastatteluin ja -keskusteluin tai kirjoittamisen, muun muassa elämäkertakirjoittamisen, keinoin tuotetun puheen analyysia diskurssianalyyttisten ja temaattisten analyysien keinoin. Tällaiset menetelmät ovat olleet käytössä myös mukana olevissa graduissa. Arjen jäsentymisen dynamiikkaa pyrkii jäsentämään myös tässä kokoelmassa sovellettu osallistuvan havainnoinnin menetelmä. Mukana on kuitenkin myös toisenlaisesta näkökulmasta 6

nousevaa käytäntöjen ja ammatillisen tiedonmuodostuksen erittelyä. Esimerkiksi historiallis teoreettinen näkökulma avaa osaltaan oman toiminnan ja sen lähtökohtien sekä tiedonmuodostuksen keinoihin kriittisesti tiedostavan näkökulman. Anu-Riina Haaralan alan artikkeli perustuu hänen vuonna 2002 hyväksyttyyn pro gradu -tutkielmaansa Niin tuntuu siltä, että pelkästään siitä puhuminen voi nostaa laatua. Diskurssianalyyttinen tutkimus lastensuojelun laadun sisällöistä. Haarala tarkastelee gradussaan lastensuojelussa muodostuvia laatukäsityksiä ryhmähaastattelun kautta kerätyn aineiston sekä sosiaalikeskuksen laatukriteerien pohjalta diskurssianalyyttisin menetelmin. Diskurssin Haarala hahmottaa omassa työssään käsitteeksi, jonka avulla voi etsiä ja analysoida erilaisia tapoja merkityksellistää ja jäsentää ilmiöitä. Hän tavoittelee niiden näkökulmien ja kontekstien hahmottamista, joiden kautta työntekijät merkityksellistävät ja tuottavat sisältöjä lastensuojelun laadulle. Hänen keskeinen tulemansa on, että laatukriteerit itse asiassa todentuvat toiminnan, työn, kautta jäsentyen. Työntekijät tuottavat laadun sisällöt omiin ammattikäytäntöihinsä, ja laatukriteerit syntyvät vain työtä kuvaamalla ja jäsentämällä. Susanna Hoikkalan vuonna 2003 hyväksytyssä pro gradu -tutkielmassa Mikä on väkivaltaa, mikä ei : Työntekijöiden tulkintoja nuorten väkivallattomuuden tukemisesta helsinkiläisissä lastensuojelulaitoksissa syksyllä 2002 aineiston keruu perustuu sekä fokusryhmähaastatteluihin että osallistuvaan havainnointiin, ja tutkimus hyödyntää reflektiivisen arviointitutkimuksen ja itsearvioinnin näkökulmia. Hoikkalan tutkimusongelma kohdistuu lastensuojelun laitoshuollon työntekijöiden tulkintoihin nuorten väkivaltaisesta käyttäytymisestä lastensuojelulaitoksen toimintaympäristössä sekä tulkintoihin mahdollisuuksista ja keinoista vaikuttaa nuorten väkivallattomaan käyttäytymiseen erilaisin työmenetelmin ja toimintamallein. Keskeiseksi käsitteeksi tutkielmassa nousi niin sanottu toimiva tilannetaju. Käsite viittaa reflektiiviseen ammattikäytäntöön eli tilanteeseen, jossa työntekijällä on pyrkimys aktiivisesti suuntautua lähitulevaisuuteen tilanteiden erilaiset lähtökohdat tiedostaen. Tämä puolestaan vaatii herkkyyttä havaita ja tulkita erilaisia työtilanteissa esiin tulevia ilmiöitä. Saara a Niinikoski (s. Holma) tutkii vuonna 2001 hyväksytyssä gra- 7

dussaan Hengissä ja täysjärkisenä. Kollegat sosiaalityöntekijän tukijoina vertaistuen merkitystä ja mahdollisuuksia toimia paikkana jäsentää sosiaalityön arkea ja siihen kohdistuvia paineita ja vaatimuksia. Vertaisryhmiä kuvaavia keskeisiä käsitteitä ovat ilo ja huumori, yhteisyys ja yhteenkuuluvuus, toisilta oppiminen ja ennen kaikkea jaetun ymmärtämisen kokemus. Nämä tekijät koettiin tutkimusaineistoksi kerätyissä sosiaalityöntekijöiden fokusryhmähaastatteluissa työssä jaksamisen ja työkyvyn ylläpitämisen kannalta tärkeiksi. Ammattikäytäntöjen muodostumisen kannalta tutkielma nostaa esiin ohjauksen ja tuen keskeisen merkityksen. Kysymys on jälleen kokemusten ja niiden kautta jäsentyvän hiljaisen tiedon pukemisesta sanoiksi eli siitä, kuinka työtä ohjaa intuitiivinen ja herkkävaistoinen harkinta ja tilannemäärittely, jota ei voi kuvatakaan oikeastaan mitenkään. Vertaistuki puolestaan jäsentyy osaltaan hiljaisen tiedon artikuloimiseen, äänelliseksi tekemiseen. Vertaistuen lisäksi tarvittaisiin toki systemaattista työnohjausta ja aikaa omakohtaisille pohdinnoille mutta myös sellaisia tutkimuksellisia lähestymistapoja, joilla sosiaalityöntekijöiden omia käytäntöjä jäsentävät pohdinnat saadaan kahvihuoneista ja työnohjausryhmistä systemaattisemmin työn muutoksista ja kehittämisestä päättävien tahojen kuultaviksi. Silja Remek emeksen vuonna 2002 hyväksytty pro gradu -tutkielma Kerrotut elämät perhehoidossa kasvaneiden nuorten elämäntarinoita nostaa esiin asiakaskokemuksen ja -näkökulman. Remeksen aineisto ei nouse suoraan ammattikäytännöistä, vaan se on poimittu erikseen Stakesin elämäkertaprojektin yhteydessä valtakunnallisesti kootuista sijoitettujen lasten ja nuorten sekä aikuistuneiden sijoitettuina olleiden kirjoittamista omaelämäkerroista. Lähestymistapa antaa kuitenkin ajateltavaa niin sosiaalityön ammattikäytännöistä kuin niiden perustana olevista tavoista jäsentää työn kohteena olevia ilmiöitä ja ennen kaikkea tavoista kuulla ja ymmärtää asiakkaiden, palvelunkäyttäjien, kokemusmaailmaa ja käsitystä saamistaan palveluista. Maria ia Tapola tarkastelee vuonna 2002 hyväksytyssä, kirjallisuuskatsaukseen perustuvassa teoreettiskäsitteellisessä gradussaan Prosessi, strukturoitu, avoin asiakastyön dokumentaatio angloamerikkalaisessa sosiaalityökeskustelussa sosiaalityön dokumentointia koskevaa keskusteluperinnettä. Dokumentointi on viime vuosiin asti ollut hieman yllättäen suo- 8

malaisessa sosiaalityön tutkimuksessa vähäistä huomiota herättänyt alue, jolla kuitenkin on ammatillisen tiedonmuodostuksen kannalta keskeinen merkitys. Tapolan artikkeli perustuu hänen pohdinnoilleen gradunsa reunahuomioista, jotka koskevat oman työn lähtökohtien tiedostamisen tärkeyttä sosiaalityössä. Hän haluaa tuoda esiin, kuinka tutkimuksen kohteena olevan yksittäisen aiheen kautta avautuvat myös yleisemmät sosiaalityön peruskysymykset. Tässä tapauksessa esimerkiksi kysymys intuitiivisen ja hankalasti sanoiksi puettavissa olevan toiminnan jäsentämisestä on keskeinen suhteessa vakiintunutta käsitteellistämistä edustavaan dokumentointiin. Toisaalta erilaiset dokumentointia koskevat näkemykset myös heijastavat jopa vastakohtaisesti sitä, millaisena asiakastyön kohde nähdään ja ymmärretään. Sosiaalityön tiedontuotantoon ja dokumentointiin näyttää liittyvän monia periaatteellisia ja sosiaalityön tavoitteen ja laadun kannalta oleellisia, joskin ristiriitaisia kysymyksiä. 9

Lähteet Karisto, Antti & Saurama, Erja (toim.) (1996) Tieto palaa kentälle. Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitos, Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, Opetussosiaalikeskus. Karisto, Antti & Saurama, Erja (toim.) (1999) Leveät marginaalit. Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitos & Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen julkaisuja 3, 1999. 10

Anu-Riina Haarala ala Lastensuojelun laadun diskurssit diskurssi-analyyttinen näkökulma lastensuojelun laatuun Laatukeskustelu alkoi lastensuojelussa 1990-luvun loppupuolella, jolloin ensimmäiset raportit laadun kehittämisestä lastensuojelukentällä ilmestyivät (ks. Mikkola 1999; Rousu & Holma 1999). Tämä oli jatkoa laajemmalle, jo 1990-luvun alkupuolella alkaneelle sosiaalihuollon laatureformille, jonka seurauksena niin sosiaalipalvelut, niiden toteuttaminen, tehokkuus kuin kattavuuskin joutuivat tarkastelun kohteiksi. (Jalava & Virtanen 1996, 22.) Laatukeskustelun alkamiseen ja sen sisältöihin ovat vaikuttaneet monet tekijät. Lastensuojelun näkökulmasta yhtenä merkittävänä tekijänä voitaneen pitää hyvinvointiprofessioiden aseman muuttumista suomalaisessa yhteiskunnassa sitä, että kehittyneen tietoperustan ja korkean ammattietiikan ei enää katsota takaavan työn laatua. (Rajavaara 1995, 30.) On myös oletettavaa, että lastensuojelun osalta laatukeskustelun viriämiseen on vaikuttanut 1990-luvun lastensuojelututkimus, joka on tehnyt näkyväksi lastensuojelun toimintamalleja ja sisältöjä. (Ks. esim. Heino 1997; Pösö 1997; Forsberg 1998; Hurtig & Laitinen 2000.) Millaisia sisältöjä laatu on lastensuojelun kontekstissa saanut? Kenen näkökulmasta lastensuojelun laatua on määritelty? Millaisia merkityksiä lastensuojelutyöntekijät ovat laadulle antaneet? Miten he ovat sitä jäsentäneet? Näihin kysymyksiin haen artikkelissani vastauksia tarkastelemalla diskurssianalyyttisestä näkökulmasta lastensuojelun työntekijöiden tapoja käsittää, tuottaa ja merkityksellistää laatua lastensuojelussa. Artikkelini perustuu pro gradu -työssäni käyttämääni aineistoon, joka koostuu espoolaisessa nuorten vastaanottokodissa tehdystä ryhmähaastattelusta sekä helsinkiläisessä sosiaalikeskuksessa laadituista lastensuojelun laatukriteereistä (Helsingin kaupungin sosiaalivirasto 1999). Laatukriteerien 11

työstämisen lähtökohtana on tekijöiden mukaan ollut mahdollisimman suuri konkretia ja toteuttamiskelpoisuus. Julkaisussa laatukriteerit on kirjattu taulukkomuotoon siten, että jokaiseen laatukriteeriin on liitetty erilaisia tavoitteita, toimenpiteitä ja seurantatapa, joiden avulla laatukriteerien toteutumista voidaan edistää. Lastensuojelun laadun sisältöjen tarkasteleminen diskurssianalyyttisestä näkökulmasta merkitsee sitä, että lastensuojelun laadun sisältöjen tuottamisessa tulkitaan olevan kyse laadun merkityksellistämisestä. Tällä tarkoitan sitä, että työntekijöiden on ensinnäkin tehtävä laatukeskustelu itselleen ymmärrettäväksi, toiseksi tuotava se osaksi sosiaalista todellisuutta ja kolmanneksi jäsennettävä se suhteessa kohteeseen eli lastensuojeluun. (Haarala 2002, 7.) Diskurssianalyysi on puolestaan kehys, josta käsin näitä laadun saamia merkityksiä ja sisältöjä voidaan tunnistaa ja purkaa ja jonka sisällä tarkastellaan sitä, miten ihmiset kielenkäytön avulla rakentavat, uusintavat ja järjestävät todellisuuttaan. (Jokinen 1999, 39, 51; Jokinen ym. 1993, 17 18) Diskurssi käsitteenä on toisin sanoen se väline, jonka avulla tutkija pääsee tarkastelemaan toisaalta sitä vuorovaikutuksellista prosessia, jossa merkityksiä tuotetaan erilaisten sääntöjen ja argumenttien avulla, toisaalta prosessin lopputulosta, tiedon muotoa: eheätä, säännönmukaista merkityssuhteiden systeemiä. (Vrt. Lehtonen 2000, 69; Jokinen ym. 1993, 27.) Hahmotan siis diskurssin käsitteeksi, jonka avulla voin etsiä ja analysoida erilaisia tapoja merkityksellistää ja jäsentää ilmiöitä. Lastensuojelun laadun kolme diskurssia Asetun seuraavaksi tarkastelemaan lastensuojelun työntekijöiden tapoja merkityksellistää ja tuottaa lastensuojelun laadun sisältöjä kuvaamalla pro gradu -työssäni identifioimiani kolmea diskurssia: muutosdiskurssia, humanistista diskurssia ja selkeysdiskurssia. Diskurssianalyysin painopiste liikkuu artikkelissa tilanteisuudesta kulttuurisen jatkumon hahmottamiseen. Tämä merkitsee sitä, että lähestyn kutakin diskurssia kahdesta erilaisesta analyyttisestä näkökulmasta käsin. Ensinnäkin lähestyn kutakin diskurssia esittelemällä aineistolähtöisesti, aineistositaattien avulla, miten olen diskurssit identifioinut, millaisia sisältöjä laatu kustakin diskurssista käsin saa ja miten laadun sisällöt tuotetaan ja perustellaan eri diskursseissa. Kuvaan 12

toisin sanoen prosessia, jossa aineistolle on esitetty sekä mitä-kysymyksiä diskurssien tunnistamiseksi että miten-muotoisia kysymyksiä merkitysten tuottamisessa käytettävien argumenttien tunnistamiseksi. (Jokinen & Juhila 1999, 66.) Tätä kautta tuon myös esiin sitä, miten laatukeskustelu on jalkautunut sosiaalihuollon työntekijöiden puheeseen. Toiseksi tarkastelen diskursseja suhteessa niihin kulttuurisiin keskusteluihin, joihin tulkitsen niiden paikantuvan ja joista ne hakevat kulttuurisia rakennusaineita. Kyse on siten niiden näkökulmien ja kontekstien hahmottamisesta, joiden kautta työntekijät merkityksellistävät ja tuottavat sisältöjä lastensuojelun laadulle. (Haarala 2002, 9.) Seuraan näin diskurssianalyyttisenä tutkimusorientaationa käyttämääni kulttuurin analyyttisen sulkeistamisen metodia (ks. tarkemmin Jokinen & Juhila 1999, 57). Aineistosta identifioimani diskurssit määrittelevät kaikki eri tavalla lastensuojelun laatua ja sen sisältöjä. Ne sisältävät oletuksia siitä, miten lastensuojelussa tulisi ja ei tulisi toimia ja millaisia seurauksia eri toimintatavoilla voi olla. Diskurssien kautta välittyy siten väistämättä lastensuojeluun liitettäviä arvoja ja kannanottoja, koska diskurssit puolustavat ja painottavat yhtä näkemystä ja vastustavat toista. (Vrt. Suominen 2003, 143.) Artikkelin kolmelle diskurssille on yhteistä lastensuojelun asiakkuus, jonka kautta lastensuojelun laatua ensisijaisesti merkityksellistetään. Juuri asiakkuuden ympärille kertyy siten useita erilaisia laadun tunnusmerkkejä, joskin laatua merkityksellistetään myös esimerkiksi työntekijöiden toimintatavoista käsin. Muutosdiskurssi laatua on muutok okseen ja kehitykseen pyrkiminen Muutosdiskurssin osiksi olen nimennyt sellaiset lastensuojelun laadun sisällöt, joissa puhe ja teksti pitävät sisällään liikkeen tästä hetkestä eteenpäin, kohti jotain uutta ja erilaista. Tyypillistä muutosdiskurssille on, että työntekijät jäsentävät lastensuojelun laatua kuvaamalla lastensuojelutoimintaan ja työskentelyyn liittyviä odotuksia ja haasteita. Näiden kuvausten tuloksena lastensuojelun laadun tunnusmerkiksi määrittyy muutokseen ja kehitykseen pyrkiminen. Lastensuojelutoiminnan suunta on muutosdiskurssissa selkeästi kohti tulevaisuutta. Laatua on se, että toiminta kehittyy ja havaittaviin tarpeisiin 13

vastataan. Myös asiakkaalta ja työntekijältä odotetaan kykyä kehittyä. Seuraavassa haastatteluaineisto-otteessa muutosdiskurssin idea tulee hyvin esiin: Kyllä mä nostaisin tuon mikä meillä on tässä laadun kriteerinä. Tämä, että jotenkin ajan muuttuviin haasteisiin, että siihen, että niin kuin, mitä tapahtuu, ollaan ajan hermolla jollakin tapaa. ( Sisko ) Haastateltava viittaa siihen, että lastensuojelussa tapahtuu jatkuvasti. Työntekijöiltä vaaditaan jatkuvaa valmiutta ja herkkyyttä vastata esiin tuleviin haasteisiin. Laadun metaforaksi tuotetaan näin kyky vastata ajan muuttuviin haasteisiin. Laatukriteereissä muutokseen pyrkimistä ja haasteisiin vastaamista nimitetään painokkaasti kehittämiseksi. Ajatus liikkeessä olemisesta ja tulevaisuuteen suuntautumisesta on kuitenkin sama, kuvataan se sitten kehittämiseksi tai haasteisiin vastaamiseksi. Liikkeessä olemisen lisäksi muutosdiskurssin sisällä tuotetaan lastensuojelun laadun sisällöksi yhteistyössä toimiminen työntekijöiden argumentoidessa sen puolesta, että kukaan ei voi vastata haasteisiin ja panna muutoksia alulle yksin. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavasta laatukriteeristä: Toimenpide: Välitämme päättäjille tietoa muutostarpeista tekemällä yhteistyötä jaoston ja sosiaaliviraston lastensuojelun linjaryhmän kanssa ja osallistumme julkiseen keskusteluun lastensuojelusta. Toimenpide: Kehitämme palveluja yhdessä alueen yhteistyökumppaneiden kanssa. Laadun sisältönä yhteistyössä toimiminen merkitsee, että lastensuojelulla on kytköksiä niin ylöspäin päättäjien suuntaan kuin sivusuuntaan: yhteistyökumppaneihin ja julkisuuteen. Kytkökset merkityksellistyvät siten osaksi lastensuojelun laatua, sillä ne ovat välttämättömiä, jotta tieto välittyisi eteenpäin ja kehittyminen olisi mahdollista. Yhteistyö synnyttää muutosta ja on yksi laadun tunnusmerkeistä. 14

Lastensuojelun asiakkaan ja asiakkuuden näkökulmasta muutosdiskurssissa merkityksellistyvä lastensuojelun laatu jää kuitenkin etäiseksi. Ensinnäkin se jää etäiseksi siksi, että muutosdiskurssissa lastensuojelutyöskentelyä ja laatua merkityksellistetään ensisijaisesti työntekijöistä käsin. Toiseksi muutosdiskurssissa lastensuojelutyöskentely merkityksellistyy asiakastyötä laajemmaksi toiminnaksi, kuten edellä käy ilmi. Kolmanneksi lastensuojelun kohteeksi painottuu muutosdiskurssissa asiakastyön sijaan toiminnan kehittäminen, joka mielletään ennen kaikkea työntekijöiden ja päättäjien tehtäväksi. Toisaalta muutosdiskurssissa tuotetaan kuitenkin myös asiakkaaseen ja asiakkuuteen liitettäviä laatumääreitä: Meidän arvoissa on tämä kehityskeskeisyys, jossa määritellään ( ). Lähtökohtana on asiakkaan kyky kehittyä. ( Sirpa ) Että laatua on myös se, että jonkinasteista kehitystä prosessissa tapahtuu ja nuoressa itsessään ja verkostoissa ja kaikissa siinä asiaa tuntevissa. ( Tanja ) Toimenpide: Teemme jokaiselle lapselle hoitosuunnitelman, joka sisältää konkreettiset aikaan sidotut tavoitteet. Niiden toteutumista arvioimme säännöllisesti, vähintään kerran vuodessa. Lastensuojelun laadun sisällöksi tuotetaan näin myös se, että asiakkaan tilanteessa havaitaan jonkinlainen muutos ja kehityskaari. Laadukkaan lastensuojelun lähtökohta on se, että myös asiakkaalla uskotaan olevan kyky kehittyä. Muutosdiskurssin asiakaslähtöinen argumentaatio tuottaa näin yhden kuvauksen hyvinvointipalvelujen laatuun yleisesti liitettävästä piirteestä: palvelujen laadun tulee olla muutokseen pyrkivää, sillä ihmisen auttamisessa on kyse muutoksen aikaansaamisesta hänen elinoloissaan. (Jalava & Virtanen 1996, 10.) Muutosdiskurssissa merkityksellistyvien laadun sisältöjen tulkitsen rakentuvan ensisijaisesti sosiaalihuollon kehittämistä koskevien keskustelujen pohjalta. Riitta Seppänen-Järvelän (1999a, 13) mukaan kehittäminen 15

on ollut organisaatioiden iskusana viimeiset kaksikymmentä vuotta ja siitä on tullut keskeinen tekijä myös sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja koskevissa keskusteluissa. Menestyksen avaintekijöinä pidetään jatkuvaa muutosta, oppivaa organisaatiota, innovatiivisuutta ja kehittämistä. Itse sanan kehittäminen taustalla piilee myös joukko myönteisiä mielleyhtymiä, kuten ajatus muutoksesta, liike nykytilasta kohti parempaa ja toimivampaa jne. (Vrt. Seppänen-Järvelä 1999b, 90.) Kehittämistä painottavat keskustelut liittyvät myös huomattavasti laajempiin työelämän ja kulttuurin muutoskulkuihin, kuten ympäristön muuttumiseen yhä tietointensiivisemmäksi. (Seppänen-Järvelä 1999a, 105; ks. myös esim. Alasoini & Kyllönen 1997.) Voidaankin kysyä, onko muutosdiskurssissa ja sille tyypillisessä argumentoinnissa kenties kyse itsestään selvästä, kulttuuriin sisältyvästä tavasta konstruoida ja kuvata toimintaa. Muutoksen ja kehittämisen tuottaminen laadun sisällöiksi näyttäisi tällöin olevan jopa välttämätöntä. Se, että muutosdiskursiivinen argumentaatio on työntekijöille tuttua, lienee seurausta siitä, että monissa paikoin kehittämistä koskevat keskustelut ovat usein työntekijöiden ulottuvilla arkipäivän työssä. Uusissa kehittämissuuntauksissahan on omaksuttu vuorovaikutuksen, työyhteisökohtaisen kehittämistoiminnan, empo-wermentin ja alhaalta ylös -vaikuttamisen keinot ja kanavat. (Seppänen-Järvelä 1999a, 67.) Kehittämiselle on annettu, ainakin näennäisesti, paikka työyhteisön työskentelykäytännöissä tai kuten eräs ryhmähaastatteluun osallistuneista totesi: Meillä on kaks kertaa vuodessa kehittämispäivät. Paikalliset työntekijät on toisin sanoen alettu nähdä oman työnsä asiantuntijoina ja kehittäjinä (Seppänen-Järvelä 1999a, 106). Ehkä juuri tästä syystä työntekijät on muutosdiskurssissa luonnollista kuvata oman työnsä asiantuntijoiksi, käsitteellistäjiksi, muutosten tunnistajiksi ja kehittämistyön toimeenpanijoiksi. Tällaiset työntekijät myös takaavat lastensuojelun laadun. Toinen eriytyneempi kulttuurinen resurssi, josta käsin muutosdiskurssin asettumista kulttuuriselle jatkumolle voi hahmottaa, ovat sosiaalityön reflektiivistä ammatillisuutta käsittelevät kirjoitukset. Reflektiivisyydellä viitataan työntekijöiden valmiuteen toisaalta kehittää omaa työtä, toisaalta tiedos- 16

taa ja arvioida omia ammatillisia ja henkilökohtaisia lähtökohtiaan (Karvinen 1993, 17). Tulkintani mukaan muutosdiskurssi poimii suoraan nämä molemmat ja kuvaa ne laadun sisällöiksi. Reflektiivisyyden jälkimmäinen osa merkityksellistetään diskurssissa työntekijöiden itsensä kehittämiseksi ja jatkokouluttautumiseksi. Valmiutta kehittää omaa työtä ja sen eri toimintoja sekä kehittymistä työntekijänä puolestaan pidetään muutosdiskurssissa lastensuojelun laadun keskeisenä lähtökohtana. Sekä reflektiivisyys että toimijalähtöinen kehittäminen kulttuurisina resursseina näyttäisivät vaikuttavan siihen, että laadukasta lastensuojelua kuvaavat kehittäminen ja kehittyminen ja että kehittämisessä tarvittava tieto yhdistetään vahvasti työntekijöihin ja heidän kokemuksiinsa työssä. Jos tätä tarkastellaan suhteessa niin sanottuun vahvistamisen ajatukseen, voidaan todeta, että tämä tavoite ei tule esiin muutosdiskurssissa: vahvistamisesta keskusteltaessahan on esitetty, että myös palvelujen käyttäjien tulisi osallistua kehittämistyöhön. (Vrt. Seppänen-Järvelä 1999a, 124.) Muutosdiskurssissa asiakkaan osuus rajataan siihen, että asiakas on palautteenantaja. Kommunikaatiokanava on siten kyllä olemassa, mutta se ei ole asiakasta osallistava. Tämäntyyppistä asiakkaan ulos rajaamista on havaittu tapahtuvan monissa sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisprojekteissa, joissa ammattilaiset pääsääntöisesti kehittävät palvelutoimintoja asiakkaiden parhaaksi asiakkaiden pääsemättä itse vaikuttamaan prosessiin. (Pelttari & Rouhiainen 1997, 114.) Humanistinen diskurssi laatua on asiakkaan aan kohtaaminen Miltä sitten näyttävät lastensuojelun laadun sisällöt, kun ne tuotetaan humanistisen diskurssin avulla? Humanistinen diskurssi ja sille tyypillinen tapa merkityksellistää laatua hahmottuu kuvauksista, joita yhdistävät näkemykset siitä, kuinka asiakkaiden kanssa tulisi työskennellä ja kuinka ihminen tulisi kohdata. Laatu saa muutosdiskurssiin verrattuna uudenlaisia sävyjä: se tulee lähemmäksi asiakasta, perhettä, lasta ja vanhempia. Humanistisessa diskurssissa yksilöllinen kohtaaminen, erilaisuuden hyväksyminen, tuomitsemattomuus ja asiakastyö tuotetaan lastensuojelun laadun määrittelyn ja työskentelyn lähtökohdiksi. 17

Seuraava sitaatti havainnollistaa hyvin, mistä humanistisessa diskurssissa on kyse. Sitaatti on osa puheenvuoroa, jossa haastateltava lähtee liikkeelle pohtimalla työn laadun esille tuomista: kuinka työ, jonka tuloksellisuuden mittaaminen on vaikeaa, näyttäytyisi laadukkaana ulospäin? Puhuja päätyy lopulta siihen, että laadukkaan työn lähtökohtana tulisi olla ihmisten kunnioittaminen. Yhteiskunnassa ei kauheasti sillä tavalla kunnioiteta ihmisiä, etenkin kun on aika kovat arvot. Ja se valitettavasti näkyy tälläkin puolella aina joskus. Aletaan kikkailemaan sijoituspykälillä, kun päästään sillä hetkellä vähän helpommalla. Mutta sitten se ei ole kovinkaan laadukasta työtä enää, jos siellä vaihdetaan pykälää sen mukaan, että ollaanko hakemassa lapsia kotiin vai eikö olla hakemassa. Toisessa on avohuolto ja toisessa onkin sitten yhtäkkiä huostaanotto. Kunnioitusta ihmistä kohtaan, se olisi aika oleellista. ( Matti ) Vastakohta-asetelmaa hyväkseen käyttämällä puhuja tuottaa asiakkaan kunnioittamisen, johdonmukaisen toimimisen ja pehmeiden arvojen noudattamisen lastensuojelun laadun sisällöiksi. Myös seuraavista puheenvuoroista ja laatukriteereistä voi paikantaa humanistiselle diskurssille tyypillistä argumentaatiota: Tavoite: Vuorovaikutus asiakasperheen kanssa on avointa ja luottamuksellista. Plus sitten tässä tapauksessa samanaikaisesti lapsen ja nuoren oma käsitys tilanteesta täytyisi huomioida. ( Ari ) Kun me tehdään tällaisena lyhyenä aikana, mitä asiakas on täällä. Niin me tehdään parhaamme ja me toimimme esimerkillisesti ja mahdollisimman avoimesti näiden kaikkien eri verkostojen kanssa ja odotetaan ihan samaa heiltä, kun meiltä odotetaan vastapuolelta. ( Jaakko ) 18

Argumentaation avainsanoiksi poimiutuvat avoimuus ja luottamuksellisuus, jotka asettuvat kuvaamaan laadukasta vuorovaikutusta ja asiakkaan kohtaamista lastensuojelussa. Humanistisessa diskurssissa laadun tunnusmerkiksi tuotetaan siis asiakkaan ja työntekijän välinen aito kohtaaminen. Aidolle kohtaamiselle asetetaan kuitenkin työntekijän puolelta yksi ehto: samaa avoimuutta kuin vastapuoli odottaa lastensuojelulta, odotetaan myös vastapuolelta. Laadun mittaamisen näkökulmasta kohtaaminen laadun tunnusmerkkinä on eittämättä hankala, koska ihmisten kokemukset kohtaamisesta ja esimerkiksi sen avoimuudesta ovat aina yksilöllisiä. Lastensuojelun laatu humanistisesta diskurssista käsin merkityksellistettynä eroaa muista diskursseista siinä, että haastatteluaineistossa laadun sisällöt tuotetaan ensisijaisesti omakohtaisista kokemuksista puhumalla ja niihin vetoamalla. Tämä tapahtuu siten, että työntekijät kertovat havaitsemistaan epäkohdista, minkä pohjalta he rakentavat yhteisesti jaettua käsitystä siitä, mitä laatu lastensuojelussa voi olla ja mistä laadukas toiminta koostuu. Yhtenä esimerkkinä tästä ovat kertomukset palavereista, joista on puuttunut avoimuus. Myös asiakkaiden kohtaamisessa on parantamisen varaa, tai kuten eräs haastatelluista kuvaa: Puhutaan katuojien kautta ja jaaritellaan. Kyse on pettymyksestä ja laadun vastakohdasta: mieluummin puhutaan vaikka katuojista kuin itse asiasta, lapsen ja perheen tilanteesta. Vakuuttavuutta ja perusteluja humanistiselle diskurssille ja sen tuottamille lastensuojelun laadun sisällöille haetaan myös kvantifioimalla asiantila ja omat kokemukset (vrt. Juhila 1993, 168). Haastateltavat puhuvat kokouksista ja verkostopalavereista monikossa, ja avoimuuden tavoittelun kerrotaan olevan yhtä vaikeaa, olipa kyseessä sitten tavallinen kokous tai verkostopalaveri. Argumentaatio ei kuitenkaan ole tarpeeksi vakuuttavaa, jos se jää pelkkien omakohtaisten kokemusten ja kvantifioinnin varaan. Asiaperusteena diskurssissa käytetäänkin lapsen edun käsitteeseen viittaamista. Esimerkiksi haastatteluaineistossa puhujien esiintuoma jaarittelu ja kiertely kytkeytyvät lapsen edun käsitteeseen, koska niiden kuvataan olevan lapsen edun vastaisia ja estävän sen toteutumista. Lapsen edun käsit- 19

teeseen tukeutuvassa argumentoinnissa tulkitsen olevan kyse Juhilan (1993, 178) esille tuomasta asiantuntijuusstrategian käytöstä. Lapsen edun määritteleminen ja sen toteutumisen varmistaminen argumentoidaan siis osaksi työntekijöiden ammattitaitoa. Laadukas, ihmistä kunnioittava ja kuunteleva kohtaaminen lastensuojelussa syntyy siitä, että työntekijä osaa jäsentää, mikä kussakin tilanteessa on lapsen etu. Lapsen etuun vetoamisen lisäksi aineistosta voidaan tunnistaa myös muulla tavoin lapsen kautta tapahtuvaa argumentointia, joka voidaan niin ikään tulkita humanistiselle diskurssille tyypilliseksi. Erityisesti laatukriteerien kohdalla teksti on muotoutunut lapsikeskeisesti. Humanistisen diskurssin yhtenä funktiona voidaan pitää sen tarjoamaa mahdollisuutta kertoa asiakkaille, yhteistyökumppaneille ja päättäjille, että lastensuojelutyötä ei ohjaa vain lastensuojelulaki vaan myös tietyt inhimilliset periaatteet. Tämä funktio on keskeinen erityisesti suhteessa selkeysdiskurssiin, sillä siinä missä selkeysdiskurssissa laadun sisällöksi kuvataan palvelun periaatetta noudattava selkeä ja tehokas toimiminen, asettuu humanistinen diskurssi pehmentämään tehokkuuden kuvaa painottamalla laadukkaan toiminnan taustalla vaikuttavia vuorovaikutuksen periaatteita. Humanistisesta diskurssista käsin tehdään siten näkyväksi sitä, miten lastensuojelutyöskentelyssä pätevät samat arvot kuin ihmisten välisessä kanssakäymisessä yleensä. Laadukkaan lastensuojelun asiakastyön kuvaaminen tasavertaiseksi yhdessä toimimiseksi ja vuorovaikutukseksi voi kuitenkin aiheuttaa epäselvyyttä, jos lastensuojelun roolia lapsen edun turvaajana ei avata asiakkaalle tarpeeksi selkeästi. Humanistisen diskurssin ensisijaiseksi kulttuuriseksi rakennusaineeksi olen tunnistanut lapsen ja perheen paikkaa sekä näkymistä lastensuojelussa koskevat keskustelut ja tutkimukset. Tämä perustuu siihen havaintoon, että humanistisessa diskurssissa, mutta myös selkeysdiskurssissa, diskursseja perustellaan välillä perheestä, välillä lapsesta käsin. Perustelujen painopisteen vaihtelu perheestä lapseen heijastelee tulkintani mukaan hyvinkin paljon ajankohtaista lastensuojelukeskustelua, jossa käydään jatkuvaa rajanvetoa biologisen perheen merkitystä korostavan ja lapsen näkyväksi tekemistä painottavien näkökulmien välillä. (Forsberg 1998, 50.) Samanaikaisesti myös lainsäädännössä elävät molemmat näkökulmat siinä määrin, että lastensuojelussa asiakaslähtöisyydellä voidaan tarkoittaa sekä lapsen 20

näkökulman että perheen näkökulman korostamista. (Pohjola 1999, 116.) Tämä tasapainoilu välittyy tulkintani mukaan siis myös lastensuojelun laadun sisältöjen tuottamis- ja määrittelyprosessiin. Perhettä käytetään argumenttina humanistisessa diskurssissa muun muassa määrittelemällä perhe lastensuojelun asiakkaaksi ja toiminnan kohteeksi, mikä käy ilmi seuraavasta sitaatista: Arvioimme yhdessä perheen kanssa asiakkuuden alkutilanteen. Diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa perheeseen viittaavaa puhetapaa on kutsuttu psykososiaaliseksi puheeksi (Oranen 1997, 12) sekä familistisen repertuaarin käytöksi (Suoninen 1993, 114). Miksi perhe sitten on diskurssin argumenttina ja kulttuurisena rakennusaineena käyttökelpoinen? Ensinnäkin perheeseen vetoamalla onnistutaan tavoittamaan jotakin lastensuojelulle hyvin ominaista: perhekeskeinen työtapa ja asiakkaan kanssa yhdessä toimiminen. Toiseksi perhe argumenttina toimii hyvin siksi, että perhekeskeinen työtapa on ollut lastensuojelussa vallalla pitkään, aina 1970- luvun lopulta alkaen. Esimerkiksi sijaishuollon puolella perhekeskeisen työotteen kehittämistä on tuettu valtakunnallisesti erilaisten koulutusten muodossa. (Alho 1996, 96.) Tämä saattaa omalta osaltaan selittää erityisesti haastatteluaineiston kohdalla familistisen repertuaarin käyttöä. Kolmanneksi voidaan olettaa, että perheen käyttö diskurssin argumentatiivisena elementtinä on seurausta auttamiskulttuurissa tapahtuneesta murroksesta, jossa on kritisoitu auttamistyön byrokratia- ja asiantuntijakeskeisyyttä. Sen sijaan on haluttu tuoda esiin ihmisten omaa osaamista ja omia voimavaroja vahvistavia auttamiskäytäntöjä, joissa tukeudutaan vahvasti perheeseen ja asiakkaan lähipiiriin. (Forsberg 1998, 12.) Kehittämiskeskustelujen tavoin perhekeskeinen ajattelutapa on siis kulttuurisena resurssina lähellä ja tuttu, minkä vuoksi siihen on argumenttina helppo vedota. Perheargumentin avulla pystytään myös tuottamaan harmoninen ja kaikki osapuolet huomioiva kuva lastensuojelusta. Tosin argumentointi voidaan yhtä lailla tulkita vastaukseksi vastavedoksi nykykeskusteluihin, joissa perheen ja lapsen itsestään selvä sidos on kyseenalaistettu (vrt. Forsberg 1998, 17). 21

Lapsi diskurssin argumenttina puolestaan hakee kulttuurisen jatkumonsa kriittisistä puheenvuoroista, joissa on kyseenalaistettu lapsen edun periaatteen ja lapsen osallisuuden ja näkymisen toteutuminen lastensuojelutyöskentelyssä. Lastensuojelututkimusten mukaan lapsi näyttää lastensuojelussa jäävän varjoon lapsi on toki suojelun kohteena muttei osallisena häntä koskevissa päätöksissä (Sinko 2001, 138 140). Asiakirjoissa lapsi näkyy, mutta viranomaisten ja vanhempien tulkitsemana, eräänlaisena perheen elämäntilannetta heijastelevana kohteena. Lapsi on lastensuojelutoiminnan kohteena muttei vuorovaikutuksen osapuolena. (Mäenpää & Törrönen 1996, 57.) Lapsen kautta argumentoiminen voidaan siis tulkita yhdeksi keinoksi, jonka avulla lastensuojelun toiminta kuvataan lapsikeskeiseksi, lasta kunnioittavaksi ja huomioivaksi. Nostamalla lapsi näkyväksi pystytään korostamaan häntä yksilönä ja omaehtoisena toimijana, vaikka hän kuuluukin perheeseen. (Pohjola 1999, 116.) Tällaisen argumentoinnin etu ja seuraus on, että lain asettama vaatimus lapsen edun turvaamisesta lastensuojelussa vahvistuu, koska se määritellään myös lastensuojelun laadun sisällöksi. Selkeysdiskurssi laatua on toiminnan läpinäkyvyys Selkeysdiskurssissa lastensuojelun laadun määrittelyn lähtökohtana on lastensuojelutoiminnan ja asiakkuuden kuvaaminen loogiseksi jatkumoksi ja vaiheittain eteneväksi prosessiksi. Diskurssissa ideana on esitellä lastensuojelu tarkasti erilaisina osina ja kokonaisuuksina. Selkeysdiskurssille ominaista tarkkuutta ja vaiheittaisuuden kuvausta voidaan hahmottaa seuraavista asiakkuuden kulkua kuvaavista tavoitteista: Tavoite: Perhe tietää milloin lastensuojelun asiakkuus alkaa ja päättyy. Toimenpide: Selvitämme asiakkaaksi kirjaamismenettelyn ja asiakkaan oikeuden häntä koskeviin asiakirjoihin. Tavoite: Perhe ja sosiaalityöntekijä tietävät muista lapsen tai perheen kanssa työskentelevistä ja tekevät tarvittaessa yhteistyötä. 22

Toimenpide: Järjestämme aina päättöneuvottelun. Tavoitteista käy ilmi, että asiakkaan kohtaamiseen liitettävät laadun sisällöt merkityksellistyvät eri tavoin kuin humanistisessa diskurssissa. Selkeysdiskurssin pohjalta rakentuvassa versiossa asiakkaan kohtaamisessa ja työskentelyprosessissa on keskeistä asiakkaan tietoisuus siitä, mistä lastensuojeluprosessissa on kyse, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi. Lastensuojelun laatua on yhteisen tietoisuuden saavuttaminen asiakkaan kanssa sen suhteen, miksi lastensuojelun asiakkuus on tarpeen. Läpinäkyvyyttä ja selkeyttä lastensuojelun laadun sisältönä perustellaan diskurssissa painottamalla sitä, että lastensuojelu koostuu palveluista. Tästä viestittää se, miten lastensuojelutoiminta kuvataan palvelumaiseksi toiminnaksi kontrollimaisen viranomaistoiminnan sijaan. Tässä mielessä selkeysdiskurssia voidaan verrata Heikki Suomisen (2003, 143) kuvaamaan palveludiskurssiin, joka korostaa kunnallisten palvelujen merkitystä ja mahdollisuutta lapsille, nuorille ja perheille. Suomisen identifioimassa palveludiskurssissa lasten ja lapsiperheiden ongelmat nähdään ammatillisina haasteina ja palvelujen tarkoituksena on yhteiskunnan vastaantulo. Palveludiskurssille tyypillistä on myös se, että olemassa olevat palvelut todetaan pääosin tarkoituksenmukaisiksi ja toimiviksi. (Mts. 145.) Samantapaista esittämistapaa ilmentää tulkintani mukaan myös selkeysdiskurssi. Selkeysdiskurssissa laadun sisällöksi merkityksellistyvä palveluajatus tulee esiin myös siinä, miten selkeyttä laadun sisältönä perustellaan ottamalla kohteeksi ei vain lastensuojelun asiakkaat vaan myös lastensuojelun ulkopuolella olevat ihmiset ja julkisuus. Laatua ja palvelua on se, että ihmisillä on realistinen käsitys siitä, mistä lastensuojelussa on kyse, miten lastensuojelussa toimitaan ja mitä palveluja on tarjolla: Toimenpide: Osallistumme julkiseen keskusteluun ja tiedotamme lastensuojelutyöstä. Tulee mieleen sellainen asia, että kun lastensuojelua on niin paljon kritisoitu. Lastensuojelu on tavallaan joutunut ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja miettimään, mikä se on se laadukas lastensuojelu, kun se on saanut niin paljon kri- 23

tiikkiä. Puhutaan lasten ryöstämisestä suurin piirtein, lapset ryöstetään perheiltä tai jotain ihan kummallisuuksia. Sijoitetaan jonnekin ja vanhemmille ei kerrotakaan, missä ne on tai jotain tämmöisiä. Seiska-lehtijuttuja. Niin tuota myöskin se, että me tavallaan joudutaan puolustuskannalle ja selittämään, että lastensuojelussa tehdään laadukasta työtä. ( Seija ) Laadukas lastensuojelutyöskentely sisältää siis kytköksiä ulospäin, jolloin myös julkisuuskuvan on oltava todenmukainen ja oikea. Työntekijöiden kannalta tämä merkitsee sitä, että näiden on otettava keskustelijan, kertojan ja vaikuttajan positioita eri keskusteluareenoilla. Selkeysdiskurssi asettuukin tältä osin niiden kulttuuristen keskustelujen jatkumoon, joissa pohditaan sosiaalityötä julkisen ja yksityisen rajalle asettuvana työnä. Kyse on siitä, että työntekijöiden on entistä enemmän tehtävä näkyväksi yksityisen ja julkisen välillä tapahtuvia kohtaamisia ja käännettävä esiin nousevia sosiaalisia ongelmia professionaalisiin diskursseihin sopiviksi, niiden kielelle (Petrelius 2003, 5; Satka 1995, 1) tai yhtä lailla toimittava arkikielen ja professiolle tyypillisen kielen tulkkina niissä keskusteluissa, joissa ammattilaiset ja asiakkaat kohtaavat. Selkeysdiskurssille tyypillinen tapa tuottaa lastensuojelun laadun sisältöjä on myös lainsäädäntöön vetoaminen. Lastensuojelulaki edellyttää lastensuojelutyöskentelyltä johdonmukaisuutta ja selkeitä perusteita sille, miksi toimitaan. Tähän vaatimukseen selkeysdiskurssi tarttuu tuottamalla läpinäkyvyyden ja vaiheittaisuuden laadun sisällöiksi. Diskurssissa käytetään argumenttina myös asiakkaan oikeusturvaan kytkeytyviä merkityksiä kuten päätösten tiedoksi antamista ymmärrettävällä tavalla, tilanteen jatkuvaa arviointia ja asioiden kirjaamista. Lainsäädäntöön ja lapsen edun käsitteeseen vetoaminen asettavat selkeysdiskurssin myös toiselle kulttuuriselle jatkumolle, osaksi lastensuojelun juridisoitumista koskevien keskustelujen ketjua. Lastensuojelun juridisoitumisessa on Päivi Singon (2001, 132 134) mukaan kyse lastensuojelun työkäytäntöjen oikeudellistumisesta: prosessista, jossa juridiikka ottaa uudella tavalla valtaa sosiaalityön sisällä. Juridiikka alkaa määrittää sosiaalityön 24

prosesseja, asiantuntijuutta ja työssä käytettävää kieltä sekä myös sitä, mikä on oikea tapa tehdä sosiaalityötä ja lastensuojelutyötä. Selkeysdiskurssissa juridiikan voi tulkita jossain määrin ottavan tilaa sosiaalityölle tyypilliseltä argumentaatiolta, jota humanistisessa ja muutosdiskurssissa on havaittavissa huomattavasti enemmän. Miksi selkeysdiskurssissa käy näin? Diskurssin käyttö laatua määriteltäessä voidaan tulkita kannanotoksi keskusteluun, jossa pohditaan lastensuojelutyötä ohjaavien professionaalisten ja byrokraattisten odotusten ja normien välillä vallitsevaa ristiriitaa. (Vrt. Pösö 1997, 145; myös esim. Egelund 1996.) Kyse on siitä, että lastensuojelun juridisoitumisen kannattajat katsovat professionaalisuuden laajentuneen ja itsenäistyneen liikaa suhteessa byrokraattiseen sääntelyyn, minkä vuoksi normein tapahtuvaa ohjausta on lisättävä (esim. Pösö 1997). Tai toisesta näkökulmasta tarkasteltuna: lastensuojelun prosessien nähdään hämärtyneen ja juridisoituminen tuodaan esille keinona purkaa hämäryyttä ja tuottaa uudenlaista selkeyttä. Toisin sanoen selkeysdiskurssissa merkityksellistetään tätä keskustelua tuottamalla lastensuojelun laadun sisällöiksi läpinäkyvyys ja selkeys. Myös lastensuojelun asiakkuuden tuottamiseen liitetään samat määreet, siitä huolimatta, että lastensuojelututkimuksessa prosessia on kuvattu siten, että kyse on hämärien ja selkeiden asioiden yhteensovittamisesta, kognitiivisten ja emotionaalis-moraalisten asioiden suhteesta. (Heino 1997, 376.) Voidaankin kysyä, onnistuvatko lastensuojelua juridisoivat käytännötkään tai selkeysdiskurssi poistamaan lastensuojelua ympäröivää hämäryyttä. Niin kauan kun asiakkuuden määrittymisprosessiin liittyviä moraalisia prosesseja ja emotionaalisia elementtejä vasta opetellaan tekemään näkyviksi, hämäryys varmasti on läsnä. Lastensuojelun laadun sisällöt Edellä esiteltyjen ja kuvattujen kolmen diskurssin pohjalta hahmottuu kuva niistä määrityksistä, joita laatu on lastensuojelun kontekstissa saanut. Diskurssien pohjalta voidaan todeta, että laatu asettuu työntekijöiden kuvauksissa jäsentämään ja rajaamaan lastensuojelutyöskentelyä ja sen eri osa-alueita laajasti. Työntekijöiden lähestymistapa lastensuojelun laadun määrittelyyn ja sen sisältöjen tuottamiseen on moniulotteinen: sitä lähestytään yhtä lailla työntekijän toiminnasta, asiakkaasta kuin lainsäädännös- 25

täkin käsin. Laatua myös lähdetään määrittelemään rohkeasti tuomalla esiin sekä lastensuojelun reunaehtoja että tutkimuksessa ja käytännössä havaittuja epäkohtia. Määrittelyssä ei myöskään unohdeta ajankohtaisia kehittämistrendejä, kuten asiakaslähtöisyyttä, palveluketjujen saumattomuutta ja osaamisen hallintaa. (Vrt. Seppänen-Järvelä 2003, 1.) Muutosdiskurssista käsin laadun sisällöksi kiteytyy kolme asiaa: ensinnäkin toimintaa on kehitettävä, toiseksi työntekijöiden on pyrittävä reflektiiviseen ammatillisuuteen, kolmanneksi asiakas on autettava muutosprosessin alkuun. Laatu saa toisin sanoen sisältönsä siitä jatkuvasta liikkeestä ja kehityksestä, jota lastensuojelussa oletetaan tapahtuvan. Humanistisessa diskurssissa lastensuojelun sisällöksi määrittyvät asiakkaan kohtaaminen ja siihen liitettävät määreet: asiakkaan kunnioittaminen, erilaisuuden hyväksyminen ja yksilöllisyyden huomioiminen. Laadun sisällöt tuotetaan siitä näkökulmasta käsin, että asiakkaan subjektiivinen kokemus lastensuojelun asiakkaana olemisesta voidaan huomioida ja tavoittaa, onpa sitten kyse lapsesta tai koko perheestä. Selkeysdiskurssissa lastensuojelutoiminnan läpinäkyvyys tiivistyy lastensuojelun laadun sisällöksi. Laadun sisältönä se on selkeyttä, joka liittyy asiakkuuteen, sen etenemiseen ja erityisesti työntekijöiden toiminnan johdonmukaisuuteen sekä siihen, että toimimiselle on olemassa perusteet. Ne kulttuuriset keskustelut ja keskustelujen jatkumot, joihin artikkelissa identifioidut diskurssit liittyvät, antavat tulkintani mukaan viitteitä siitä, että tässä kuvatut laadun sisällöt voivat heijastaa lastensuojelun laadusta käytävää keskustelua laajemminkin. Kehittämisajattelu on vallalla edelleen niin lastensuojelussa kuin muuallakin sosiaalihuollossa (ks. Seppänen- Järvelä 2003). Uusia kehittämiskohteita tuotetaan jatkuvasti lisää, mikä viestittää osaltaan, että kehittämistä ja muutokseen pyrkimistä ei voida lastensuojelun laadusta puhuttaessa sivuuttaa. Saattaa myös olla, että selkeysdiskurssin läpinäkyvyysteema on tämänhetkisissä lastensuojelukeskusteluissa vaikea jättää huomiotta. Juridisoitumisesta käydään jatkuvaa keskustelua ja lastensuojelun hämäryyttä pyritään eri tavoin purkamaan. Työntekijöille lastensuojelun laadun sisältöjen määrittäminen on eittämättä mielenkiintoinen ja haasteellinen prosessi. Prosessin aikana työntekijät pukevat sanoiksi paitsi omaa ammatillisuuttaan myös lastensuojelu- 26

työtä, sen vaiheita ja työssä näyttäytyviä jännitteitä ja ristiriitoja. Laatukriteerit syntyvät vain lastensuojelutyötä kuvaamalla ja jäsentämällä. Lastensuojelun laatukeskustelussa on toisin sanoen mukana työnmakuista elävyyttä. Se, miten työntekijöiden tuottamat laadun sisällöt asettuvat osaksi työkäytäntöjä ja miten niille onnistutaan rakentamaan toimivia mittareita, on jatkossa haaste niin käytännön toimijoille kuin tutkijoillekin. 27

Lähteet Alasoini, Tuomo & Kyllönen Mari (toim.) (1997) Aallon harjalla. Työministeriö, Kansallinen työelämän kehittämisohjelma, Raportteja 4. Alho, Annikki (1996) Lastensuojelun lähityön käyttöteoriat yksioikoisuudesta monimuotoisuuteen. Teoksessa Virtanen, Petri (toim.) Näkökulmia lastensuojeluun. Helsinki: WSOY, 96 106. Egelund, Tine (1996) Bureaucracy or professionalism? The work tools of child protection services. Scandinavian Journal of Social Welfare 5(3), 165 174. Forsberg, Hannele (1998) Perheen ja lapsen tähden. Etnografia kahdesta lastensuojelun asiantuntijakulttuurista. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto. Haarala, Anu-Riina (2002) Niin tuntuu siltä, että pelkästään siitä puhuminen voi nostaa laatua. Diskurssianalyyttinen tutkimus lastensuojelun laadun sisällöistä. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, sosiaalipolitiikan laitos, sosiaalityö. Heino, Tarja (1997) Asiakkuuden hämäryys lastensuojelussa. Sosiaalityöntekijöiden tuottama määritys lastensuojelun asiakkaaksi. Stakes, Tutkimuksia 77. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, Läntinen sosiaalikeskus (1999). Sosiaalipalvelutoimiston lastensuojelun sosiaalityö. Palvelukuvaus. Laatukriteerit. Hurtig, Johanna & Laitinen, Merja (2000) Kohtalokas kolmio. Perhe, paha ja ammattilaiset. Janus 8(3), 249 265. Jalava, Urpo & Virtanen, Petri (1996) Laatu, innovaatio ja projekti. Hyvinvointipalvelujen kehittämisen ydinkysymyksiä. Helsinki: Kirjayhtymä. Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (1993) Diskursiivinen maailma. Teoreettiset lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet. Teoksessa Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino, 17 47. Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37 53. Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1999) Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kartta. Teoksessa Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 54 97. Juhila, Kirsi (1993) Miten tarinasta tulee tosi? Faktuaalistamisstrategiat viranomaispuheessa. Teoksessa Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino, 151 188. Karvinen, Synnöve (1993) Reflektiivinen ammatillisuus sosiaalityössä. Teoksessa Granfelt, Riitta; Jokiranta, Harri; Karvinen, Synnöve; Matthies Aila-Leena & Pohjola, Anneli. Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto, 15 51. Lehtonen, Mikko (2000) Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Tampere: Vastapaino. Mikkola, Pirjo (1999) Laadun elementit sijaishuollossa. Sijaishuollon neuvottelukunnan julkaisu 14. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto. Mäenpää, Johanna & Törrönen, Maritta (1996) Dokumentoitu lapsi. Miten lapsi näkyy lastensuojelun asiakirjoissa? Stakes, Aiheita 4/1996. Oranen, Mikko (1997) Semmonen pikkunen huoli. Diskurssianalyyttinen tutkimus lastensuojelun arviointikeskusteluista. Janus 5(1), 3 25. 28

Pelttari, Paula & Rouhiainen, Nuppu (1997) Verkostoitumalla ja yhteistyöllä innovaatioihin? esimerkkinä sosiaali- ja terveysalan kehittämisprojektit. Teoksessa Alasoini, Tuomo & Kyllönen Mari (toim.) Aallon harjalla. Työministeriö, Kansallinen työelämän kehittämisohjelma, Raportteja 4, 101 116. Petrelius, Päivi (2003) Sosiaalityöntekijänaiset maskuliinissa julkisuuksissa sukupuolinäkökulmia hiljaisuuden kulttuuriin. Janus 11(1), 4 22. Pohjola, Anneli (1999) Moniammatillinen asiantuntijuus. Teoksessa Virtanen, Päivi (toim.) Verkostoituva asiakastyö. Helsinki: Kirjayhtymä, 110 128. Pösö, Tarja (1997) Lastensuojelu uudet teemat, vanhat kysymykset. Teoksessa Viialainen, Riitta & Maaniittu, Maisa (toim.) Tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sosiaalityö 1990-luvulla. Stakes, Raportteja 213, 145 160. Rajavaara, Marketta (1995) Laatureformi ja sosiaalialan ammattilaiset. Teoksessa Haverinen, Riitta; Maaniittu, Maisa & Mäntysaari, Mikko (toim.) Tulokseksi laatu. Puheenvuoroja sosiaalihuollon laadunkehittämisen teorioista, metodeista ja käytännöistä. Stakes, Raportteja 179, 27 39. Rousu, Sirkka & Holma, Tupu (1999) Laadunhallinnan perusteita lastensuojelutyöhön. Toimintamalleja ja työvälineitä kuntien sosiaalitoimistojen laatutyöhön. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Seppänen-Järvelä, Riitta (1999a) Luottamus prosessiin. Kehittämistyön luonne sosiaali- ja terveysalalla. Stakes, Tutkimuksia 104. Seppänen-Järvelä, Riitta (1999b) Kehittämistyö ja arviointi. Teoksessa Eräsaari, Risto; Lindqvist, Tuija; Mäntysaari, Mikko & Rajavaara, Marketta (toim.) Arviointi ja asiantuntijuus. Helsinki: Gaudeamus, 90 105. Seppänen-Järvelä, Riitta (2003) Prosessiarviointi kehittämisprojektissa. Opas käytäntöihin. Stakes, FinSoc, Työpapereita 1/2003. Sinko, Päivi (2001) Lastensuojelun juridisoituminen ja lapsen oikeudet. Teoksessa Törrönen, Maritta (toim.) Lapsuuden hyvinvointi. Yhteiskuntapoliittinen puheenvuoro. Helsinki: Pelastakaa Lapset ry, 128 149. Suominen, Heikki (2003) Diskurssianalyysi nuorten hyvinvointiselonteoista. Yhteiskuntapolitiikka 68(2), 141 151. Suoninen, Eero (1993) Mistä on perheenäidit tehty? Haastattelupuheen analyysi. Teoksessa Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino, 111 150. 29

Susanna Hoikkala ala Lastensuojelun laitoshuollon ammatillisia käyt ytänt äntöjä jäsentämässä ämässä Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin kolmea ajankohtaista teemaa: lastensuojelun laitoshuoltoa, nuorten väkivaltakäyttäytymistä ja lastensuojelulaitosten työntekijöiden hyvinvointia. Nämä osittain keskenään jännitteiset teemat ja olennaiset kysymyksenasettelut oli etukäteen määritelty tutkimuksen toimeksiannossa. Toimeksiantaja oli Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, ja tutkimus ajoittui syksyyn 2002. Varsinaisen tutkimusaineiston keräsin osallistuvan havainnoinnin menetelmää (esim. Grönfors 1982; Spradley 1980) ja fokusryhmähaastatteluja (esim. Krueger & Casey 2000; Linhorst 2002) käyttämällä kahdesta helsinkiläisestä nuorisoikäisille tarkoitetusta lastensuojelulaitoksesta, yhteensä kolmesta erillisestä yksiköstä. Keräämääni kvalitatiivista aineistoa analysoin sisällöllisesti temaattisten ryhmittelyjen kautta (vrt. Sulkunen 1990). Lastensuojelulaitoksen toimintaympäristön jäsentämisessä käytin Yrjö Engeströmin ja hänen tutkijakollegionsa kehittelemää kehittävän työntutkimuksen menetelmää (Engeström 1995; 1999). Erityisesti hyödynsin ihmisen toiminnan perustana olevaa yleisen rakenteen mallia, koska se mahdollisti lastensuojelun laitoshuollon toimintaympäristön monitahoisen tarkastelun. Engeströmin kehittämällä toimintajärjestelmän mallilla voidaan kuvata yksilön ja yhteisön välistä suhdetta työtoiminnassa. Malli koostuu responsiivisessa suhteessa olevista osatekijöistä, jolloin mitään osa-aluetta ei voida nähdä irrallisena toisistaan. Tässä artikkelissa haluan nostaa esille teemoja, jotka mielestäni liittyvät sosiaalialan ammatillisten käytäntöjen sekä arkielämän ilmiöiden havaitsemisen ja tutkimisen vaikeuteen erityisesti lastensuojelun laitoshuollon konteksteissa. Pohdin kokemusperäisen tiedon ja reflektiivisen työotteen näkyväksi tekemistä lastensuojelun laitostyössä, erityisesti nuorten väki- 30