Täytyy kattoo, jos saa kattoo

Täytyy kattoo, jos saa kattoo Sosiaalipsykologisia näkökulmia varhaisnuorten televisiokokemuksiin Juha Kytömäki

ISBN 951-45-8717-0 (PDF-versio) Helsingin yliopiston verkkojulkaisut Helsinki 1999

Sosiaalipsykologisia tutkimuksia 1 Socialpsykologiska studier Social psychological studies Kustantaja: Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitos Toimituskunta: Klaus Helkama, puheenjohtaja Karmela Liebkind Rauni Myllyniemi Anna-Maija Pirttilä-Backman Kari Mikko Vesala Maaret Wager Copyright Juha Kytömäki ja Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitos PL 4 (Fabianinkatu 28) 00014 Helsingin yliopisto ISBN 951-45-8905-X ISSN 1457-0475 Graafinen suunnittelu: VIL Design/Veikko Anttila Kannen kuva: Janne Kytömäki, Lentävä lohikäärme Wolfgang Petersenin elokuvasta Päättymätön tarina Tummavuoren Kirjapaino Oy, Vantaa 1999 ii

Puutalon lapsille iii

Sisällys Esipuhe 1 1 Johdanto 3 1.1 Tutkimuksen tausta 4 1.2 Lapset ja televisio tutkimuksen kohteena 7 1.2.1 Lapset ja median vaikutukset tutkimuksen historiassa 7 1.2.2 Altistuvasta objektista tulkitsevaksi subjektiksi 10 1. 3 Tutkimuksen yleisiä lähtökohtia 14 1. 4 Kohti empiiristä tutkimusta kuvamediasta varhaisnuorten arjessa 16 1.4.1 Tutkimusaineiston esittely 16 1.4.2 Aineiston analyysi 18 1.4.3 Haastattelujen tulkinnasta 20 1.4.4 Tutkimuksen ongelmakohtia 21 1.4.5 Työn rakenne 24 2 Lainattuja kokemuksia 27 2.1 Johdanto 28 2.2 Fiktion katsomiskokemuksen luonne 30 2.2.1 Katselu identifioitumisena: Elämää lainakengissä 30 2.2.2 Fiktion seuraaminen silminnäkijäkokemuksena 33 2.2.3 Diegeettinen efekti 36 2.2.4 Katselu empaattisena eläytymisenä 38 2.3 Fiktiivisen kertomuksen todellisuussuhde 42 2.4 Fiktiivinen kertomus kommunikaationa 47 3 Television katselun arkea lapsiperheissä 53 3.1 Johdanto 54 3.2 Lasten televisiosuosikit 56 3.3 Perheyleisö ja katselun merkityksellisyys 62 3.3.1 Vanhemmat perhenäyttämön yleisönä 65 3.3.2 Lapsiperheiden yhteiset katselukokemukset 69 3.3.3 Onko merkityksellisen yhdessäkatselu mahdottomuus? 76 3.3.4 Sisarusten yhteiset katselukokemukset 79 iv

3.4 Yhteenveto: Perhe lasten kuvamedioiden käytön sosiaalisena kontekstina 83 4 Televisio ja kasvatus lapsiperheissä 87 4.1 Johdanto 88 4.2 Lasten erityislaatuisuuden hyväksyminen 92 4.3 Käsitykset soveliaasta katselun määrästä: Ei me mutta ne muut 95 4.4 Katselua koskevat säännöt 99 4.4.1 Vanhempien näkökulma sääntöihin ja rajoituksiin 101 4.4.2 Lasten näkökulma rajoituksiin 107 4.5 Miten väkivaltainen ohjelma määritellään? 111 4.6 Sarjafilmi Visitors televisiokasvatusta havainnollistavana esimerkkinä 114 4.7 Yhteenveto: Televisiokasvatus tarvittaessa tapahtuvana katseluun puuttumisena 118 5 Katseluun liittyvät pelot 123 5.1 Johdanto 124 5.2 Haastatteluista esille nouseva käsitys pelon syistä 128 5.3 Todenmukaisuuden ja pelottavuuden suhteesta 129 3.4 Yhteenveto: Pelot eläytymisprosessin epätäydellisen hallinnan seurauksena 134 6 Katselun juhlaa: televisio ja elokuva vertaisryhmän yhteisenä kokemuksena 139 6.1 Johdanto 140 6.2 Elokuvien ja sarjafilmien katselu sosiaalisena toimintana 144 6.2.1 Yhdessä katselu kavereiden kanssa 144 6.2.2 Televisio, video ja elokuva keskustelun aiheena 148 6.3 Sosiaalisten kontekstien luonne 151 6.4 Yhteenveto: Vertaisryhmä lasten kuvamedioiden käytön sosiaalisena kontekstina 158 7 Mistä on varhaisnuorten mielitarinat tehty? 161 7.1. Johdanto 162 7.2 Historiallinen vertailukohta 168 7.3 Mielitarinoiden yleisiä piirteitä 171 7.4 Mielitarinoiden sisällöllinen ja rakenteellinen tarkastelu 174 v

7.4.1 Poikien mielitarinat 174 7.4.2 Tyttöjen mielitarinat 182 7.4.3 Seikkailukertomuksen juonirakenteesta poikkeavat mielitarinat 187 7.5. Yhteenveto: Seikkailukertomukset kertomuksina sosiaalisen identiteetin saavuttamisesta 190 8 Kuvamediat osana kasvatusta ja kasvua 193 8.1. Johdanto 194 8.2 Mediakasvatuksen uusi tulkinta Valsinerin kehityspsykologisen teorian pohjalta 195 8.3 Vertaisryhmä ja sosiaalisen identiteetin rakentaminen 199 Lähteet 207 LIITE: Teemarunko haastattelua varten 217 vi

Esipuhe Ajatus tutkia varhaisnuorten televisio- ja elokuvasuosikkeja syntyi omakohtaisista kokemuksista. Kiinnostukseni herätti innostus, jolla hieman toisella kymmenellä olevat varhaisnuoret suhtautuvat yhtä lailla kirjoihin kuin elokuviin ja sarjafilmeihinkin. Yhteisenä nimittäjänä näissä tuntui olevan tarina ja ehkäpä vielä aivan tietyntyyppinen tarina. Huomasin kuitenkin, ettei tätä aihepiiriä oltu 1980-luvun loppupuoliskolle tultaessa vielä oikeastaan selvitetty. Kun tuli tilaisuus kytkeä tätä ilmiötä koskevia kysymyksiä uuteen tutkimusprojektiin tavallaan kaupanpäälliseksi lähti oma tutkimuksenikin liikkeelle. Jälkeenpäin on mahdollista nähdä, että en ole ollut kysymyksineni yksin. Tutkimukseni sijoittuu ajallisesti selkeään taitekohtaan pitkän lapsia ja mediaa koskevan tutkimusperinteen historiassa. Taitekohtaan liittyy kasvanut kiinnostus peruskysymyksiin lasten ja median välisessä suhteessa ja niiden uudelleenarviointiin. Useat ihmiset ovat vuosien varrella myötävaikuttaneet siihen, että tästä tutkimuksesta syntyi väitöskirja. Heistä yksi keskeisistä on työni ohjaaja, sosiaalipsykologian professori Klaus Helkama, joka on johdattanut minut sosiaalipsykologian kiinnostavimpien ajattelijoiden pariin, ja luonut johtamissaan seminaareissa keskustelevan, avoimen ja innostavan ilmapiirin. Keskeinen rooli on ollut myös Nykykulttuurin tutkimusyksikön perustajalla ja johtajalla, dosentti Katarina Eskolalla, jonka vetämässä audiovisuaalisen viestintäkulttuurin tutkijakoulutusverkoston reseptiotutkimuksen ryhmässä olen saanut työstäni asiantuntevaa palautetta. Professori Pertti Tiihonen on ollut jo samaa aihetta käsittelevän lisensiaatintutkielmani tarkastajana ja vaikuttanut merkittävästi sen muotoutumiseen väitöskirjaksi. Hän ja dosentti Anja Koski-Jännes ovat lukeneet käsikirjoituksen esitarkastajina ja heidän palautteensa on johtanut eräisiin olennaisiin tarkennuksiin. Kiitän heitä huolellisesta paneutumisesta työhöni. Erityiskiitokset kuuluvat professori Pertti Alasuutarille, joka on ollut yhteistyökumppani tutkimuksen suunnittelussa ja alkuvaiheen toteutuksessa. Häneltä olen saanut paitsi itse tutkimusta koskevia kommentteja työn eri vaiheissa, myös pitkästä tutkijakokemuksesta nousevia käytännöllisiä ohjeita. Ilman niitä rima ei vieläkään olisi sopivalla korkeudella. Professori James Lullia San Josén valtionyliopistosta Kaliforniasta haluan Esipuhe 1

kiittää erityisesti tutkimuksen johtopäätöksiä koskevista kommenteista ja professori Dolf Zillmannia Alabaman yliopistosta televisiota ja kasvatusta käsittelevää lukua koskevista kommenteista. Monet ihmiset ovat vuosien varrella lukeneet työtäni ja heiltä olen saanut hyödyllisiä kommentteja ja ideoita. Jo mainitun reseptioryhmän jäsenet Mirja Liikkanen, Päivi Pöntinen, Hanna Rajalahti ja Annikka Suoninen ovat jaksaneet lukea tekstejäni useassa eri vaiheessa, ja heidän apunsa on ollut tärkeää. Monet muut kollegat ja tutkijat ovat auttaneet minua lukemalla työtäni tai sen osia. Heistä haluan erityisesti mainita Minna Aslaman, Pentti Järvisen, Johanna Jääsaaren, Eija Kuokkalan, Kari Kyrönsepän, Seppo Paanasen, Anne Raatikaisen, Erja Ruohomaan, Marja- Leena Salon ja Ari Savisen. Kiitokset myös anopilleni Julia Saikkoselle, joka on maallikkona antanut palautetta työni luettavuudesta. Työnantajani Yleisradio on tukenut vuosien varrella työtäni merkittävästi. Tästä parhain kiitokseni erityisesti dosentti Juhani Wiiolle. Kiitos on paikallaan niille yhdeksällekymmenelle tamperelaisperheelle ja erityisesti perheisiin kuuluville varhaisnuorille, jotka uskaltautuivat mukaan tutkimukseen ja tekivät sen mahdolliseksi. Samoin kiitokseni tutkimuksen haastattelijoille, Marja Alastalolle ja Marja Ikkalalle. Heidän aito kiinnostuksensa tutkittavia kohtaan oli omiaan myötävaikuttamaan siihen, että haastatteluissa televisiota ja videota pystyttiin lähestymään osana varhaisnuorten arkielämää aiheen vahvasta normatiivisesta latauksesta huolimatta. Kiitokset myös oman talon ja naapuruston runsaalle lapsijoukolle, joka on herättänyt kiinnostukseni tähän aiheeseen. Lämpimin kiitoksin ajattelen myös vanhempiani Aino ja Eljas Kytömäkeä, jotka ovat kiinnostuksella ja myötäeläen seuranneet työn edistymistä. Isäni Ellu ei ehtinyt nähdä työni valmistumista. Lopuksi haluan kiittää erityisen lämpimästi vaimoani Leenaa. Ilman tätä yhteistä harrastustamme väitöskirjani olisi jäänyt vain hyväksi yritykseksi. Tutkimuksen tekemiseen olen saanut Audiovisuaalisen viestintäkulttuurin edistämiskeskuksen AVEK:n apurahan. Helsingin Oulunkylässä 6.10.1999 Juha Kytömäki 2 Täytyy kattoo, jos saa kattoo

1Johdanto Johdanto 3

1.1 Tutkimuksen tausta Kouluikäisten lasten vanhemmat tietävät kokemuksesta, miten suurta vastakaikua ja innostusta televisio-ohjelmat tai elokuvat saattavat herättää lapsissa ja millaisia muoti-ilmiöitä niihin liittyy. Tietyt suosikit, jotka yleensä ovat fiktiivisiä sarjoja tai elokuvia, on kerta kaikkiaan pakko katsoa. Ulla B. Abrahamssonin Ruotsissa tekemä tutkimus (Abrahamsson, 1988) tuo havainnollisesti esille, miten 10-14-vuotiaiden suhtautumista suosikkiohjelmiinsa leimaa ehdoton innostus, joka nuoruusikään tultaessa jollain tavoin katoaa ja muuttuu kriittisemmäksi suhtautumiseksi. Tässä mielessä varhaisnuoret muodostavat aivan erityisen televisio- ja elokuvayleisön. Lasten vilpitön kiinnostus tekee vanhemmille vaikeaksi lähestyä aihepiiriä pelkästään ongelmana, jollaiselta se tutkimuksen ja tutkimuksesta kertovan julkisuuden valossa usein näyttäytyy. Vanhemmat näyttävät laajasti ajattelevan, että myös lapsilla on oikeus omaan, erityislaatuiseen kulttuuriinsa. Tämä tutkimus lähti liikkeelle omakohtaisesta kiinnostuksesta varhaisnuorten pakko katsoa -ilmiöön. Mistä tässä ilmiössä oikein on kysymys? Jollain tavoin sen täytyy liittyä lasten kehitysvaiheeseen, mutta miten? Entä onko olemassa jokin tietty tarinatyyppi, joka erityisesti puhuttelee tämänikäisiä? Intuitiivisesti on helppo ajatella, että näin saattaisi olla. Löytyykö tarinoiden sisällön ja lasten kehitysvaiheen tai elämäntilanteen väliltä jokin yhteys? 1 Kiinnostusta aiheeseen oli omiaan lisäämään se, ettei lasten ja television suhdetta lasten omasta ja perheen näkökulmasta tarkastelevaa tutkimusta näyttänyt olevan käytännöllisesti katsoen olemassakaan. Tämä käsitys on vahvistunut tutkimusprosessin myötä ja laajentunut koskemaan myös monia osa-alueita vallitsevassa tutkimusperinteessä. Sama havainto on tullut vastaan työn edistyessä samoihin aikoihin tehdyissä muissa tutkimuksissa erityisesti aikaisemman tutkimuksen kritiikkinä. Niinpä esimerkiksi symboliseen interaktionismiin työnsä pohjaava Patricia Palmer (1986, 2) tuo esiin, että lasten television katselun huolellinen havainnointi ja kuvaus on laiminlyöty aikaisemmassa tutkimuksessa. Näin ollen aiemmat teoriat lasten suhteesta televisioon ovat heijastaneet aikakautensa ajattelutapoja eivätkä itse ilmiön havainnointia ja luokittelua, mikä yleensä on uuden tutkimusalueen perusta. Saman asian esittävät hieman toisesta näkökulmasta semioottista lähestymistapaa edustavat Robert Hodge ja David Tripp vielä poleemi- 4 Täytyy kattoo, jos saa kattoo

semmin. Heidän mukaansa tilanne on paradoksaalisesti ollut se, että aikaisemmassa tutkimuksessa on pyritty todistamaan asioita, joita perustutkimuksen puuttuessa ei ole voitu ymmärtää. Hodge ja Tripp korostavat uuden etsimisen tarvetta, todistamisen sijasta on aika ottaa asioista selvää (Hodge and Tripp, 1986, 11). Tilanne ei 1990-luvun loppupuoliskolle tultaessa ole kovin paljon muuttunut. David Buckingham näkee lapsia ja mediaa koskevan tutkimuksen tuottaneen varsin vähän tietoa ilmiöiden ymmärtämisen kannalta. Hän näkee syynä tähän ennen kaikkea sen, että tutkimuksen valtavirta, behavioraalisia vaikutuksia etsivä tutkimus, on etsinyt äärimmäisen monimutkaisille ilmiöille yksinkertaisia selityksiä. Buckingham suosittelee peruskysymysten perusteellista uudelleenajattelua (Buckingham, 1996, 8). Kvalitatiivisen tutkimuksen metodikirjallisuudessa korostetaan usein tutkimushankkeen prosessiluonnetta ja yllätyksellisyyttä. Hammersley ja Atkinson (1983, 175) toteavat, että useinkin vasta tutkimuksen kuluessa lopullisesti selkiytyy, mitä tutkimus todella koskee. Ei ole tavatonta, että tutkimus on lopulta hyvinkin kaukana alunperin luonnostelluista ongelmista. Myös Martti Grönfors varoittaa kvalitatiivista kenttätutkimusta suunnittelevaa tutkijaa siitä, että tutkimusongelman muuttuminen kenttäkosketuksen myötä on enemmän sääntö kuin poikkeus (Grönfors, 1982, 44). Nämä havainnot kuvaavat hyvin osuvasti omia kokemuksiani. Varhaisnuoria television katsojina tarkastelevan tutkimukseni alkuperäinen pääaihe, lasten mieliohjelmat, on tutkimusprosessin aikana muotoutunut vain yhdeksi monista pääteemoista. Alunperin eräänlaiseksi taustaksi ajateltu, vanhempien harjoittamaa katselun kontrollia ja katselua koskevia sääntöjä kartoittava haastatteluteema, tuotti sitä lähemmin analysoitaessa niin mielenkiintoisia ja uusia näkökulmia, että siitä nousi erityisesti tutkimuksen alkuvaiheessa uusi pääaihe. Sitä täydentämään syntyi haastateltujen omista kokemuksista lähtien kokonaan uusi teema, katseluun liittyvät pelot. Myös alunperin teemarunkoon kuuluneen television sosiaalisia käyttöjä perheessä kartoittavan osuuden rinnalle nousi uusi ja odottamaton teema: Television ja videon katselu ja ohjelmista käytävä keskustelu kaveripiirissä. Tämä osoittautui varhaisnuorille erityisen merkitykselliseksi ja innostusta herättäväksi harrastukseksi. Ilmiön on samoihin aikoihin löytänyt myös Eero Julkunen, joka kutsuu joukkoviestintää koskevaa kerrontaa ja siihen perustuvia esityksiä (näytelmät ja leikit) medialoreksi (Julkunen, 1989). Johdanto 5

Tutkimuksen alkuperäisistä lähtökohdista ovatkin säilyneet lähinnä kaikkein yleisimmällä tasolla olevat. Yksi tällainen, edelleen ajankohtainen lähtökohta on ehkäpä hieman naiiviltakin kuulostava ajatus siitä, että haastateltujen käsityksiin ja ajatuksiin tulisi suhtautua vakavuudella. Taustalla on ajatus tutkijan ja tutkittavien tietyssä mielessä tasa-arvoisesta suhteesta. Tällä ei tarkoiteta deskriptiivistä haastattelututkimusta, jossa pelkästään kuvattaisiin haastateltujen käsityksiä ja mielipiteitä ja otettaisiin ne sellaisenaan. Ajatus on pikemminkin se, että vaikka haastateltujen käsitykset eivät sellaisenaan riitäkään tutkittavien ilmiöiden selitykseksi ovat ne kuitenkin tutkimuksen vakavasti otettava aineisto, eikä niihin voi suhtautua väärinä mielipiteinä tai kaunisteluna. Tutkimuksessa haastatellut vanhemmat edustavat taustaltaan laajaa ammattien kirjoa työntekijöistä ja toimihenkilöistä alan ammattilaisiin lastentarhanopettajiin, opettajiin, lääkäreihin ja korkeimman mahdollisen koulutuksen saaneisiin yhteiskuntatieteilijöihin. Televisio ja heidän lastensa suhde siihen on osa heidänkin arkielämäänsä, jota he ovat tässä tutkimuksessa omakohtaisesti pohtineet. Voidaan perustellusti ajatella, että aineistolähtöisessä tutkimuksessa tutkijan tehtävänä on tuoda esiin tutkittavaan ilmiöön liittyviä kokemuksia, kuvata ja analysoida niitä. Tutkijan keskeisin etu haastateltuihinsa nähden on siinä, että hänellä on käytettävissään omien kokemustensa lisäksi myös suuri joukko muiden kokemuksia, joita hän voi vertailla, pohtia, tulkita ja etsiä niissä olevaa yhteistä. Tässä mielessä olen taipuvainen asettamaan tutkimukselle Andersonin ja Meyerin (1988) tavoin tunnistettavuuden kriteerin. Heidän mukaansa tutkimuksessa tulisi pyrkiä siihen, että lukija pystyy löytämään itsensä tutkimustulosten joukosta, oivaltamaan jotain uutta itsestään ja omasta käyttäytymisestään. Myös Pertti Alasuutari tarkoittanee samaa todetessaan, että kulttuurintutkimus on aina myös toimintatutkimusta, joka laajentaa tajuntaa (ja tunnetuksi tulleessaan voi muuttaa myös itse ilmiötä; ks. Alasuutari, 1989). Eräänä tutkimuksen alkuperäisenä lähtökohtana on ollut myös se, että tutkimuksessa tulisi kuulla lapsia itseään, ja tarkastella televisiota ja muuta kuvamediaa myös heidän näkökulmastaan. Viimeaikaisessa tutkimuksessa on enenevästi alettu tuoda esille, että lapsuuden hahmottamisessa on yksiselitteisen biologisen kuvauksen asemasta kyse myös varhaisten vuosien kulttuurisesta representaatiosta. Lasten näkökulman poissaolo aiemmasta tutkimuksesta liittyy paljolti siihen, että lapsuutta ja nuoruutta 6 Täytyy kattoo, jos saa kattoo

on lähestytty sosialisaation näkökulmasta. Sosialisaatioteoriaan on liittynyt taipumusta nähdä lapsuus aikuiselämän harjoitteluvaiheena, jonka aikana lapset vähitellen opetetaan hyväksymään aikuiset normit (Buckingham, 1993, 14-15). Implisiittisesti ajatus koskee lapsuutta biologisesti määräytyvänä esisosiaalisena ajanjaksona matkalla täyteen ihmisyyteen, jolloin lapsi hahmotetaan ei vielä täysin ihmisenä. Tässä prosessissa lapset ajatellaan sosialisaatioprosessien kohteina, eikä lasten omia ajatuksia juurikaan ole dokumentoitu. Lapsilla on kuitenkin yhtä lailla kuin tulevaan aikuisuuteen suuntautuva orientaatio myös elämä tässä ja nyt. Viimeaikainen tutkimus on erittäin vakuuttavalla tavalla tuonut esille sen, miten lapset hankkivat kulttuurisen tiedon aktiivisen sosialisaatioprosessin kautta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Modernia länsimaista lapsuutta tutkinut englantilainen antropologi Allison James ehdottaakin, että lasten arkista kulttuuria ei hahmotettaisi niinkään sosialisaatiotoimenpiteiden objektina kuin pikemminkin kontekstina, missä lapset varttuessaan paitsi sosiaalistuvat samalla sosiaalistavat toisensa (James, 1993; ks. myös Strandell, 1995). 1.2 Lapset ja televisio tutkimuksen kohteena 1.2.1 Lapset ja median vaikutukset tutkimuksen historiassa Edellä on jo tuotu esiin se, että tutkimuksen kohteena olevien varhaisnuorten lähemmästä suhteesta kuvamediaan tiedetään varsin vähän. Paradoksaalisesti kyllä tämä ei johdu siitä, etteikö lapsia ja televisiota olisi aikaisemmin tutkittu, sillä televisiota ja lapsia koskevan tutkimuksen määrä itsessään on valtaisa. Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana on tehty yli 2000 tutkimusta television vaikutuksista aggressiivisuuteen, kun taas monet muut erityisesti vanhempia askarruttavat ilmiöt ovat jääneet erittäin vähälle huomiolle. Niinpä esimerkiksi vaikutukset lasten pelkoihin ovat saman ajanjakson aikana jääneet muutamaan kymmeneen tutkimukseen (Valkenburg, 1998). Median behavioraalisia vaikutuksia koskeva tutkimus on kokonaisuutena vielä edellä kuvattua huomattavasti laajempaa, sillä se on alkanut jo paljon televisiota aikaisemmin elokuvan, radion ja sarjakuvan vaikutuksia koskevassa tutkimuksessa. Ellen Wartella ja Byron Reeves (1985) toteavat Johdanto 7

bibliografisessa tutkimuksessaan, että aiempi tutkimus on lähtökohdiltaan samanlaista televisiota koskevan tutkimuksen kanssa, vaikka alueen tutkimuksessa mielellään korostetaan paradigman muuttuneen vuosikymmenten kuluessa suorien vaikutusten injektioruiskumallista sofistikoituneempaan välillisten muutosten malliin. He kuitenkin havaitsivat, että jo varhaisimmat elokuvaa koskevat tutkimukset olivat tässä mielessä sofistikoituneita. Niissä korostettiin jo elokuvan kohdalla erilaisia vaikutuksia erilaisiin vastaanottajiin riippuen esimerkiksi sellaisista väliintulevista muuttujista kuten perhetausta ja sukupuoli. Muutokset ovatkin tapahtuneet kiinnostuksen kohteessa, sillä mediasisältöjen vaikutuksia lasten aggressiivisuuteen koskeva tutkimus on siirtynyt vuorollaan kulloiseenkin uuteen mediaan. Tämä näkyy hyvin seuraavassa kuviossa, johon on sisällytetty Yhdysvalloissa 1900-1960 julkaistut elokuvaa, radiota ja televisiota koskeneet tutkimukset. Tutkimusten julkaiseminen ajoittuu kolmeen selvään periodiin, joista viimeinen toki on jatkunut pitkälti vuoden 1960 jälkeen. Wartella ja Reeves arvioivat, että tutkimus on heijastanut vanhempien ja muiden kasvattajien ajankohtaisia huolenaiheita uuden median saapuessa ja saavuttaessa vastakaikua lasten ja nuorten keskuudessa. Tässä tilanteessa on jokaisen peräkkäisen median kohdalla samalla tavalla ensin tutkittu median yleistymistä ja sen jälkeen median mahdollisia vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. Tulkintaa tukee se, että edellistä mediaa koskeva tutkimus on loppunut uuden median tuloon, vaikka sen potentiaaliset vaikutukset esimerkiksi levikillä mitaten ovat useinkin olleet vasta alkamassa (Wartella and Reeves, 1985). Harvinaisessa televisiota käsittelevässä artikkelissaan tunnettu satujen puolesta puhuja, lastenpsykiatri Bruno Bettelheim esittää samansuuntaisen tulkinnan. Bettelheim muistelee kuinka hänen lapsuudessaan kaikki paha liitettiin elokuvaan, hänen nuoruudessaan taas sarjakuvaan, jonka ajateltiin houkuttelevan viattomat väkivallan poluille. Ja sama on Bettelheimin havaintojen mukaan toistunut television mukana: Jokaiseen joukkoviihteen muotoon suhtaudutaan melkoisella epäluulolla, kunnes se on vakiintunut osaksi arkipäivää (Bettelheim, 1987). 8 Täytyy kattoo, jos saa kattoo

Kuvio 1. Yhdysvalloissa 1900-1960 julkaistut median vaikutuksia lapsiin ja nuoriin koskevat tutkimukset median mukaan luokiteltuna 14 Number of Citations 12 10 8 Film Radio Television 6 4 2 Epoche 1915 1920 1925 1930 1935 1940 1945 1950 1955 1960 Film Radio TV Lähde: Wartella and Reeves, 1985, 124 Media- ja kulttuurintutkimuksessa on uusien medioiden tuloon ja niiden herättämiin ahdistuksen jaksoihin yhteiskunnassa viitattu termillä moraalinen paniikki (ks. esim. Drotner, 1992). Tällaisesta voi jossain määrin puhua Suomessa videon yleistymisen yhteydessä, vaikkakin voinee sanoa, että kokonaisuutena televisiota seuranneet mediat ovat aiheuttaneet meillä suhteellisen vähän keskustelua ja huolestuneisuutta. Suomessa ei esimerkiksi ole koskaan puhuttu satelliittilapsista lähitulevaisuuden uhkakuvana. Johdanto 9

1.2.2 Altistuvasta objektista tulkitsevaksi subjektiksi Perinteinen tapa lähestyä lapsia ja mediaa vaikutusten näkökulmasta on 80-luvulta alkaen joutunut kasvavan kritiikin kohteeksi. Edellä kuvatun historiallisen tarkastelun valossa tätä voi pitää luonnollisena ajateltaessa jo pelkästään sitä, miten pitkään tutkimuksen peruslähtökohdat ovat pysyneet muuttumattomina. Kritiikissä ei ole kyse televisio- tai videoväkivallan vähättelystä tai kyvyttömyydestä nähdä lasten erityisluonnetta. Pikemminkin siinä on kyse yhtäältä teorian ja toisaalta uskottavuuden kriisistä. Uskottavuuden kriisi liittyy ennen kaikkea television ja muiden kuvamedioiden arkipäiväistymiseen ja uhkakuvien siirtymiseen enemmän taka-alalle. Television jo vuosikymmeniä jatkunut olemassaolo ja vakiintuminen keskeiseksi osaksi perheiden vapaa-aikaa on luonnollisesti suhteellistanut sekä tutkijoiden että suuren yleisön käsityksiä television roolista. Tämän arkipäiväistymisen myötä on useimpien suhteellisen helppoa hyväksyä ajatus television olemassaolosta. Myös uudemmat mediat kuten video, tietokonepelit ja internet ovat siirtäneet huomiota pois televisiosta. Tällaisessa käännekohdassa alkaa aiempien uhkakuvien sijaan herätä uudenlainen kiinnostus median käyttöön. Murroskauden luonne näkyy hyvin monien, toisistaan riippumatta 80-luvulla alkaneiden kvalitatiivisten projektien syntymisessä, joilla erilaisista teoreettisista lähtökohdistaan huolimatta on ollut yhteisenä tavoitteena ottaa asioista selvää (esim. Buckingham, 1993; Hodge and Tripp, 1986; Palmer, 1986; Suoninen, 1993). Teoriaa koskeva kriisi liittyy sekä viestien että vastaanottajan yksinkertaistavaan käsitteellistämiseen vaikutustutkimuksen pitkässä traditiossa. Merkityksen ja tulkinnan käsitteet ja niihin liittyvä uudempi tutkimus ovat tehneet sekä teoreettisesti että empiirisesti selväksi sen, että käsitys viestinnästä sisältöjen kuljetustapahtumana on kestämätön. Tämä tilanne on 80-luvulta lähtien näkynyt melkoisen suorana kritiikkinä tradition ulkopuolelta. For most researchers (publishing in these journals), then, content is still being viewed as a meaning-delivery system that works its effects mindless ways (Anderson and Meyer, 1988, 265). 10 Täytyy kattoo, jos saa kattoo

Kun viestintää lähestytään hieman elämänläheisemmästä teoreettisesta näkökulmasta, voidaan nähdä, että joukkoviestinnän vaikutukset eivät ole suora seuraus erilaisille sisällöille altistumisesta, vaan ne voivat syntyä vain epäsuorasti, merkitysten, arvojen ja uskomusten kautta. Kritiikissä ei tässäkään yhteydessä ole kysymys siitä, että vaikutusten olemassaolo haluttaisiin kiistää. Kritiikki kohdistuu teoreettiseen malliin, jolla vaikutukset selitetään ja sen kyvyttömyyteen ottaa huomioon tieteellistä kehitystä tutkimusperinteen ulkopuolella. Tässä mielessä paikoitellen kiihtynyt kiistely heikoista tai vahvoista vaikutuksista (tästä valaiseva esimerkki on Barker and Petley, 1997) on suhteellisen akateeminen ilmiö. Asian toinen puoli on siinä, että myös sisältöjen määrittely muodostuu huomattavasti totuttua monimutkaisemmaksi asiaksi, koska millään ohjelmalla ei voida ajatella olevan itsestään selvää, yksinkertaisesti löydettävissä olevaa merkitystä. Voidaan kysyä, onko tutkijan ennalta määrittelemä ohjelmasisältö (esimerkiksi väkivalta) keskeistä ja relevanttia vastaanottajan kannalta? Englantilaisen psykologin Grant Noblen esittämät tulokset tarjoavat tästä ongelmasta varhaisen esimerkin. Kun hänen tutkimuksessaan 13-16- vuotiailta pojilta kysyttiin, mitkä ohjelmat televisiossa parhaiten kuvasivat ihmisten välistä auttavaisuutta, saivat sotaelokuvat ja lännenelokuvat useimpia mainintoja. Poikien mielestä lännenelokuvat olivat kärjessä myös onnellisen perhe-elämän kuvauksina (Noble, 1975, 219). Toinen, edelliseen läheisesti liittyvä ongelma teorian kriisin taustalla on se, että perinteinen lapsia ja mediaa koskeva tutkimus on rakentunut käsitteille, jotka ovat jääneet teoreettisesti kehittymättömiksi. Usein näyttää siltä, että on riittänyt arkiajattelussa tavanomaisen käsityksen pukeminen hieman tieteellisemmän käsitteen muotoon. Buckingham ja Alerton kiinnittävätkin huomiota siihen, että lapsia ja mediaa koskevan tutkimuksen yhteydessä käytetään usein käsitteitä, jotka implisiittisesti jokaisen kuvitellaan tuntevan, ja joita siksi ei tarvitse lähemmin määritellä (ks. Buckingham and Alerton, 1996, 23-24). Ehkäpä valaisevin esimerkki on tämän työn seuraavassa luvussa lähemmin tarkasteltava identifikaation käsite, jota vaikutustutkimuksen tradition sisälläkin käytetään vähintään kahdessa eri merkityksessä. Psykologia on tieteenä yleisesti siirtynyt ns. kognitiivisen vallankumouksen jälkeen pois sellaisista behavioristisista oletuksista, joita vaikutustutkimus havainnollistaa. Tämän muutoksen myötä lapsia ja mediaa kos- Johdanto 11

kevan psykologisen tutkimuksen alue on sekin laajentunut kognitiivisen psykologian alueelle, ja tutkijat ovat kiinnostuneet mm. siitä, miten lapset ymmärtävät eri ikäisinä televisio-ohjelmia. Kognitiiviseen psykologiaan perustuva ajattelutapa on ainakin ulkoisesti vastakkainen vaikutustutkimuksen paradigmalle. Katsojilla nähdään aktiivinen rooli merkityksen rakentamisessa. Stimuluksiin reagoimisen asemasta katsojat prosessoivat, tulkitsevat ja arvioivat näkemäänsä. Tulkitessaan katsomaansa katsojat käyttävät skeemoja tai skriptejä, aikaisempaan sekä televisiota että ulkoista maailmaa liittyviä kokemukseen perustuvia odotushorisontteja (yhteenveto, ks. Dorr, 1986; Bryant and Anderson, 1983). Kokonaisuutena muutos on ollut erittäin hidasta, ja määrällisesti ajatellen uudentyyppinen tutkimus on edelleen vähemmistöasemassa. James Anderson ja Timothy Meyer tutkivat kuuden yleisimmän viestintää käsittelevän tieteellisen aikakauslehden artikkelit vuosilta 1982-1986, kaikkiaan 259 artikkelia. Artikkeleita tarkasteltiin niiden teoreettisten lähestymistapojen kannalta, ja tutkijat totesivat yllättyneensä siitä, että suuri enemmistö (61%) artikkeleista perustui edelleen vaikutustutkimuksen perinteiseen altistumismalliin. Niissä kaikissa käytettiin myös muuttujina sellaisia tiloja, olosuhteita tai luokituksia, jotka ovat yksilön kontrollin ulkopuolella (sukupuoli, ikä, etninen tausta, kehitysvaihe jne). Anderson ja Meyer kutsuvat uudempaa, valtaosin kognitiivisesta psykologiasta lähtökohtansa omaksuneiden tutkimusten viitekehystä tulkintamalliksi, ja siihen pohjautuvia lähestymistapoja edusti kaikkiaan viidennes (21%) tutkituista artikkeleista. Niissä on varsin selkeästi nähtävissä trendi, jossa pyritään yhtäältä ottamaan huomioon tulkintojen erilaisuuksia ja toisaalta keskittymään yksilön tai perheen kannalta kontrolloitaviin muuttujiin. Tässä ilmiössä heijastuu ajatus siitä, että televisio on tullut jäädäkseen myös lapsiperheisiin. Niinpä näissä tutkimuksissa käytettiin sellaisia muuttujia kuin vanhempien ohjaus, perheen kommunikaatiotyyli, mediavalinnat tai valikoiva altistuminen medioille. Anderson ja Meyer toteavat, että mediatutkimuksessa käytetty tulkintamalli on kuitenkin teoreettisena lähtökohtana epävarma. Muuttujia käytetään useimmiten yksilöiden pysyvinä ominaisuuksina. Niinpä esimerkiksi perheen vuorovaikutustyylejä lähestyttiin lähes aina lasten ympäristöolosuhteina. Lapsia ei koskaan kuvattu perhe-elämän aktiivisina osallistujina. Lähtökohdasta ei myöskään ole aina pääteltävissä, että tulkinta liitettäisiin yksilöön. Se voidaan yhä nähdä väistämättömänä (altistumi- 12 Täytyy kattoo, jos saa kattoo

nen riittää) ja ennakoitavissa olevana, kunhan vaikuttavat voimat tunnetaan. Tässä käsitteellistämisessä ei yksilöllä nähdä olevan aitoa osuutta tulkinnan luomisessa (Anderson and Meyer, 1988, 263-266). Hieman ongelmalliselta näyttää myös tutkimuksen kehityspsykologisen taustan rajoittuminen piagetlaisten kehitysvaiheiden käyttämiseen taustamuuttujien luokkina. Tämä ei laajemminkaan ole osoittautunut kovin menestykselliseksi lähestymistavaksi mm. siitä syystä, että sosiaalinen kognitio noudattaa varsin erilaisia lainalaisuuksia kuin kehitysvaiheluokittelun taustalla oleva fyysiseen maailmaan kohdistuva kognitio (ks. Damon and Hart, 1988, 173). Andersonin ja Meyerin tulkintamalli viittaa erilaisten tutkimusten eroihin siinä, nähdäänkö yksilöllä mitään roolia mediasisältöjen vastaanottajana. Pienen tutkimusnäytteen läpikäynti on hyödyllinen siinä mielessä, että se osoittaa, kuinka hankalasti uudet ajatukset kääntyvät empiriaksi. Varsin usein tulkintamallin piiriin luokiteltavissa olevien tutkimusten johdannoissa korostetaan esimerkiksi lasten aktiivisuutta tv-ohjelmien katsojina ja tulkitsijoina. Samoin korostetaan usein sitä, miten lapsia ei tulisi nähdä sosiaalisessa tyhjiössä, miten he kehittyvät läheisessä vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristönsä kanssa, ja miten vanhemmilla, sisaruksilla ja tovereilla on suuri merkitys esimerkiksi mediataitojen kehittymisessä. Empiirisessä työssä nämä ajatukset kuitenkin unohtuvat ja esimerkiksi vanhempien rooli kasvattajina pelkistetään muutamaksi enemmän tai vähemmän itsestäänselväksi muuttujaksi ( on tapana/ei ole tapana katsoa yhdessä lapsen kanssa ; ks. esim. Dorr et al., 1989). Käytännössä siis myös uudempi tulkintamalliin kuuluva tutkimus näyttää usein jakavan saman ongelman varhaisemman tutkimuksen kanssa, käyttävän Patricia Palmerin sanoin aikakautensa ajattelutapoja tutkimustiedon asemasta. Kognitiivista traditiota on kritisoitu rajoittumisesta ihmiskuvaan, joka korostaa yksilöä ensisijaisesti informaation prosessoijana. Kvalitatiivisen käänteen myötä syntynyt uudempi lapsia ja mediaa koskeva tutkimus on pystynyt välttämään tämän ongelman. Humanistisista tieteistä omaksuttu konstruktivistinen tekstin käsite on antanut enemmän mahdollisuuksia lähestyä sekä sisältöjä että niiden monitulkintaisuutta. Toisaalta aktiivisten katsojien ja tulkintojen moninaisuuden korostaminen on ollut yllättävänkin vähän teoreettisesti perusteltua. David Buckingham on oivaltavasti nostanut esille sen, että korostus on ollut paitsi teoreettinen samalla myös retorinen, vastapaino vallitseville käsityksille passiivisesta Johdanto 13