1. Millä tavoin antropologia on Peacockin mukaan holistista? (9 p.)

Valtiotieteellinen tiedekunta Sosiaali- ja kulttuuriantropologian valintakoe Arvosteluperusteet Kesä 2010 Arvostelussa on kiinnitetty huomiota vastaajan argumentoinnin selkeyteen, analyyttisyyteen, kokonaisuuden hahmottamiseen, yhdistely- ja vertailukykyyn sekä vastauksen jäsennykseen ja kykyyn määritellä tarkasteltavat ilmiöt ja käsitteet. Jos vastaaja on selvästi ymmärtänyt ja esittänyt keskeiset argumentit, on vastauksesta voinut saada lisäpisteitä, vaikka käytetyissä esimerkeissä olisikin puutteita, kuitenkin niin, että maksimipistemäärä kysymystä kohden on yhdeksän pistettä. Pisteitä on voinut saada joidenkin vastauksen osien erinomaisuudesta. Vakavista virheistä ja täysin asiayhteyteen kuulumattomista tiedoista on voinut saada miinuspisteitä. Kirjallisuuskoe Peacock, James L : The Anthropological Lens. Harsh light, Soft Focus. Cambridge, Cambridge University Press. 2001. 2. painos. ISBN 0 521 004594 tai 0 521 808383 1. Millä tavoin antropologia on Peacockin mukaan holistista? (9 p.) a) Antropologian määritelmä: holistinen tieteenala (0 4 p.) Antropologia tieteenalana pyrkii ymmärtämään ihmiskuntaa kaikissa muodoissaan. Tämä äärimmäisen laaja näkemys on Peacockin mukaan ehkä merkittävin yksittäinen piirre antropologiassa. Se käsittelee koko maailmaa, jättämättä pois mitään aluetta tai ryhmää. Antropologiaan sisältyy koko ihmiskunnan historia ja esihistoria, menneisyys ja nykyisyys, ottaen huomioon myös tulevaisuuden. Se lähestyy ihmistä monista näkökulmista: biologisesta, kulttuurisesta, taloudellisesta, psykologisesta, esteettisestä ja poliittisesta. Siinä on vaikutteita sekä humanistisista että luonnontieteistä. Antropologia kattaa erilaisia metodeja, kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia, menetelmät ulottuvat partikularistisesta kenttätyöstä globaaliin yleistämiseen. Antropologia sivuaa monia relevantteja ja ajankohtaisia ilmiöitä, kuten feminismi, rasismi, väestön kasvu, merkityksen ja uskon kriisit, evolutionismi ja kreationismi. Peacock käyttää valokuvausta antropologian metaforana. Holistinen kuva sisältäisi yhtälailla kaiken, kuvattavan objektin, taustan, jopa kameran sekä itse kuvaajan. Vaikka antropologian pyrkimyksenä on nähdä kaikki ja kaikkialle, Peacock toteaa sillä olevan kuitenkin yksi yhteinen fokus: kulttuuri. Tämä painotus myös erottaa antropologian lähitieteenaloista. Materiaalista maailmaa koskevat havainnot pyritään aina yhdistämään kulttuuriin. Antropologia on Peacockin mukaan holistista neljällä eri tasolla. Ensimmäinen on tulkinnan taso, holistinen näkökulma. Toinen, tutkimusmenetelmien taso, on ensimmäisen käytännöllinen puoli; kenttätyöhön perustuva etnografinen metodi, jossa tutkittavien ihmisten elämä pyritään näkemään kokonaisuutena. Kolmas taso on antropologia tieteenalana; yksi ala yhdistää useita eri tieteitä. Peacock vertaa antropologiaa sinfoniaorkesteriin, jossa eri 1

soittimet edustavat eri tieteenaloja. Toisaalta yksittäinen antropologi on kuin yhden miehen orkesteri, koska hän joutuu itsessään yhdistämään nämä alat. Neljäs holismin taso ilmeneekin yksittäisen antropologin toiminnassa. Tästä Peacock antaa esimerkkinä Alfred Kroeberin, joka toimi hyvin laaja-alaisesti sekä arkeologian, kielitieteen että antropologian alalla, perusti museon, toimi psykoanalyytikkona ja teki laajalti kenttätyötä. b) Holistinen näkemys (0 2 p.) Holistinen ajattelutapa merkitsee osien näkeminen kokonaisuuksina, laajempien kontekstien ja kehysten havaitsemista. Peacock antaa esimerkin siitä, kuinka keskittyminen osiin voi estää näkemästä kokonaisuutta: tehdastyöläinen poistuu joka ilta työntäen kottikärryjä. Kärryt tutkitaan ja havaitaan tyhjiksi, mutta itse asiassa mies varastikin kottikärryjä. Yhteisö voidaan nähdä kokonaisuutena, jonka osia yksilöt ovat. Tätä on lähestytty eri tavoin. Länsimaissa on vahva individualismin perinne, joka korostaa yksilöä yhteisön kustannuksella. Tästä esimerkkinä Peacock esittelee 1600-luvun englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin näkemyksen, jonka mukaan yksilöt muodostavat yhteisön, jota tarvitaan hillitsemään yksilöiden haluja ja pyrkimyksiä. Tälle vastakohdaksi Peacock esittelee Émile Durkheimin näkemyksen, joka lähtee liikkeelle kokonaisuudesta, yhteisöstä. Durkheimin mukaan ei ole olemassa yksilöä ilman yhteisöä. Holistinen näkemys voi olla myös osa kulttuurista tulkintakehystä. Kollektivistisessa kulttuurissa yhteisöllä on voimakas vaikutus yksilöön. Peacock käyttää esimerkkinä ns. voodoo-kuolemaa; jos yhteisö julistaa yksilön kuolleeksi, tämä todella kuolee, jos yhteisö vastaavasti julistaa yksilön terveeksi, tämä paranee. Peacock mainitsee myös Australian aboriginaalit, joiden rituaaleissa maailmankaikkeus, nykyiset ja menneet sukupolvet koetaan yhtenäisinä. Länsimaissa ihmiset nähdään usein luonnosta erillisinä. Tätä näkemystä on kuitenkin kritisoitu, Peacock nostaa esiin Gregory Batesonin ekologisen käsityksen, jonka mukaan elävät olennot ja ympäristö muodostavat kokonaisuuden. Jos ympäristö tuhoutuu, organismikin tuhoutuu. Monissa kulttuureissa ilmenee holistisia näkemyksiä, joissa ei tehdä jyrkkää eroa ihmisen ja luonnon välille, oli kyse sitten sisäisestä ihmisluonnosta tai ulkoisesta luonnosta eli ympäristöstä. Tästä Peacock antaa esimerkiksi Nuerit ja heidän karjansa, sekä totemismin. Holistinen näkemys ilmenee myös nk. holistisessa lääketieteessä. c) Holismi on tärkeä mutta mahdoton päämäärä (0 2 p.) Peacockin mukaan holismi on antropologian tärkeä päämäärä mutta käytännössä mahdoton saavuttaa. Ainoa tapa ymmärtää asioita on erotella, valikoida ja tehdä painotuksia. Analyysi vaatii kokonaisuuksien jakamista osiin. Kulttuuria hahmotetaan usein abstraktioiden kautta. Peacock muistuttaa kuitenkin, ettei näitä abstraktioita saa erehtyä pitämään konkreettisina asioina. Kategorian todellisuutta ei pidä liioitella. Antropologin tekemät erottelut voivat olla enemmän tai vähemmän hyödyllisiä, täydellinen kuvaus on aina mahdotonta. Holistiseen havainnointiin liittyy Peacockin mukaan neljä opetusta: 1) On yritettävä nähdä kokonaisuuksia. 2) Kokonaisuuden havainnointi on mahdotonta, on siis eroteltava kategorioita. 3) Kategoria on vain abstraktio. 4) Ei pidä myöskään liioitella kategorioiden abstraktisuutta, ilmiö voi olla todellinen osa kokemusta ja sillä voi olla konkreettisia vaikutuksia. 2

d) Esimerkkejä holismista antropologiassa (0 1 p.) Peacock antaa joitakin esimerkkejä siitä, miten antropologia voi olla holistista. Sekä funktionalismi että konfigurationalismi ovat esimerkkejä holistisesta näkökulmasta, molemmat pyrkivät analyysissään kattamaan koko yhteiskunnan tai kulttuurin ja osoittamaan miten osat muodostavat kokonaisuuden. Funktionalismi painottaa systeemin toimivuutta, konfigurationalismi kulttuurin loogisia ja merkityksellisiä premissejä. Laajan näkökulmansa ja kattavuutensa ansiosta myös evoluutioteoria saavuttaa vaikuttavan holismin asteen. Peacock mainitsee sosiologi Max Weberin näkemyksen protestanttisesta työetiikasta esimerkkinä erään länsimaisen historian säikeen holistisesta analyysista. Työtä ja joutenoloa koskevat asenteet ja tunteet eivät liity vain talouteen, vaan myös esimerkiksi uskontoon. Työetiikka on osa monimutkaista kokonaisuutta. Holismi liittyy myös antropologian soveltamiseen. Antropologiaa on käytetty apuna tiedottamisessa sekä erilaisissa projekteissa. Mainostajatkin ovat huomanneet holistisen näkökulman edut, etnografiaa käytetään myös kuluttajatutkimuksessa ja markkinoinnissa. Yleisesti voidaan sanoa, että antropologinen näkökulma on holistinen ja se pyrkii integroivaan paradigmaan. Tässä on Peacockin mukaan kuitenkin erotettavissa kaksi suurempaa taipumusta: ensimmäinen on positivistiset luonnontieteellinen näkökulma, joka painottaa objektiivisten faktojen löytämistä ja pyrkii yleistämään. Toinen on humanistinen, tulkitseva näkökulma, joka ja etsii totuudenmukaisia ihmisyyden kuvauksia ja analyysejä yhdistämällä subjektiivisuutta ja objektiivisuutta. 2. Miksi pienyhteisöt ovat Peacockin mukaan olleet tärkeä tutkimuskohde antropologeille? (9 p.) a) Kulttuuri ja yhteiskunta (0 0,5 p.) Peacock nimeää antropologian tärkeimmäksi tutkimuskohteeksi kulttuurin mutta huomauttaa, ettei kulttuuri kuitenkaan leiju tyhjiössä, vaan sitä ylläpitävät yhteiskunnassa elävät ihmiset. Hän vertailee kulttuuria ja yhteiskuntaa järjestelminä luonnehtien ensin mainittua loogis-merkitykselliseksi ja jälkimmäistä kausaalis-funktionaaliseksi. Kulttuuria voisi näin ollen kuvata ajatusjärjestelmäksi, joka etenee oman logiikkansa mukaan tietyistä yleisoletuksista yksityiskohtaisempiin väitteisiin ja kysymyksiin. Yhteiskunta olisi sen sijaan osien muodostama kokonaisuus, jossa jokainen osaa toimii tietyssä suhteessa toisiin nähden. Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimista on painotettu eri tavalla antropologian eri oppisuunnissa. b) Pienyhteisö alkuperäisenä yhteiskuntana (0 3 p.) Antropologia on aina ollut kiinnostunut suurista historiallisista sivilisaatioista sekä länsimaisesta nyky-yhteiskunnasta ja tämä on ollut sen yhtymäkohta muihin tieteenaloihin. Se kuitenkin erottuu muista tutkimalla eksoottisia pienyhteisöjä. Tällä tavoin se on halunnut oppia tuntemaan elementaarisen ihmisyhteisön. 3

Kertomalla kolme lyhyttä anekdoottia eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kyläyhteisöjen elämästä Peacock nostaa esiin kolme pienyhteisöjen tärkeää piirrettä. Ne ovat voimakas ryhmäidentiteetti, ehdottomat normit sekä välittömän kasvokkaisen kanssakäymisen vahva vaikutus. Ne ovat tyypillisiä niin sanotulle autenttiselle yhteisölle, josta sosiologi Ferdinand Tönnies käytti saksakielistä termiä Gemeinschaft. Peacock huomauttaa, että ihminen on elänyt suurimman osan lajinsa evoluutiosta juuri tällaisissa ryhmissä. Tieteenalan tutkimuskentän laajenemisesta huolimatta ne ovat antropologeille edelleen tärkeitä. Siksi he tutkivatkin muun muassa maailman viimeisiä metsästäjä-keräilijä - ryhmiä, talonpoikaisyhteisöjä, suurkaupunkien etnisiä naapurustoja, uskonlahkoja, suurempien instituutioiden sisällä toimivia työyhteisöjä jne. Erityisesti sosiaaliantropologia on keskittynyt pienyhteisöjen tutkimiseen. Sen tärkeä innoittaja on ollut ranskalainen sosiaalitieteilijä Émile Durkheim. Teoksessaan Sosiaalisesta työnjaosta (1893) Durkheim tekee erottelun mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden välillä. Jälkimmäinen on kaupungistuneen nyky-yhteiskunnan piirre. Siinä yhteiskuntaa ylläpitää sen jäsenten välinen työnjako ja työn tuotosten keskinäinen vaihtaminen. Traditionaalisia yhteiskuntia sen sijaan pitävät koossa jaettu yhteiskuntamoraali, yhteiset tavoitteet sekä jaetut normit ja uskomukset. Mekaaniselle solidaarisuudelle on ominaista sosiaalinen yhdenmukaisuus ja muuttumattomuus. c) Esimerkkejä pienyhteisöjen antropologisesta tutkimuksesta (0 4 p.) Antropologien tutkiessa pienyhteisöjä eri puolilla maailmaa he huomasivat pian, etteivät ne ole aivan niin mekaanisia kuin Durkheim oli olettanut. He havaitsivat niissä varsin monimutkaisia ja hienovaraisia sosiaalisia suhteita ja näkivät ihmisten vapaalla valinnalla olevan myös tärkeä sijansa. Siltikään niiden voimakasta solidaarisuutta ei käynyt kieltäminen ja ero länsimaiseen nyky-yhteiskuntaa oli selvä. Peacock esittelee lyhyesti kolme huomattavaa esimerkkiä tällaisista antropologisista tutkimuksista: 1) Max Gluckman kuvailee sosiaalisia suhteita traditionaalisissa yhteiskunnissa monikerroksisiksi. Tällöin jokaisella suhteella on useita tasoja tai puolia. Esimerkiksi yhden henkilön serkku on samaan aikaan myös hänen työtoverinsa, naapurinsa, opettajansa, päällikkönsä ja appensa. Yhtenäisyys on siten voimakasta, mutta myös konfliktit ovat kokonaisvaltaisia, koska särö yhtäällä näkyy ja tuntuu myös toisaalla. Yhteisöillä täytyykin olla voimakkaita rituaaleja, joilla yhtenäisyys palautetaan kriisitilanteissa. 2) Mary Douglas analysoi yhteisöelämää kahden eri ulottuvuuden kautta. Sisältäpäin katsoen yhteisöä voi tarkastella verkkona tai kehikkona (grid), joka sitoo ja luokittelee ihmiset toisiinsa nähden. Termi ryhmä (group) viittaa puolestaan yhteisön identiteettiin ulkoapäin tarkasteltuna. Douglas luokittelee yhteiskuntia sen mukaan kuinka vahvoja tai heikkoja nämä kaksi ulottuvuutta niissä ovat. Hänen mukaansa tietynlaiset kulttuuripiirteet ovat ominaisia tietynlaisille yhteisöille. Esimerkiksi traditionaalisessa pienyhteisössä, jossa sekä sisäinen yhtenäisyys on vahvaa että rajat ulospäin ovat jyrkkiä, esiintyy rituaaleja, jotka vahvistavat yhteistä uskoa ja kiinteyttävät yhteisöllisyyttä. 4

3) Toisin kuin Durkheim Victor Turner korostaa voimakasta yhteenkuuluvuutta yhteisön rakenteiden ulkopuolella. Hän löytää niin sanotun antirakenteen erilaisista rajatiloista, esimerkiksi siirtymäriiteistä, joissa yhteisön jäsenet siirtyvät lapsuudesta aikuisuuteen. Riittejä läpikäyvillä ei ole vakinaista statusta ja siksi he ovatkin väliaikaisesti yhteisönsä rakenteiden välissä. Tällöin juuri ulkopuolisuus yhdistää heitä voimakkaasti toisiinsa. Turner käyttää tällaisesta yhteenkuuluvuudesta nimitystä communitas. Peacockin mukaan nämä tutkimukset osoittavat sen, kuinka sosiaaliset suhteet toimivat kokonaisuutena yhteisöä ylläpitävällä tavalla. Ne kertovat myös kulttuurin ja yhteiskunnan välisestä suhteesta. Kaikki kolme tutkimusta korostavat esimerkiksi sitä, kuinka yhteisöllisyys on läsnä rituaaleissa ja uskomuksissa. Peacockin mukaan tämä vahvistaa antropologien vakaan käsityksen siitä, että pienyhteisö on kulttuurin olinpaikka ja lähde. d) Syrjäinen pienyhteisö kulttuurin sijaintipaikkana (0 1,5 p.) Peacockin mukaan länsimainen valtakulttuuri näkee eksoottisten pienyhteisöjen olevan lähempänä luontoa ja kulttuurin sijaitsevan nimenomaan suurissa moderneissa asutuskeskuksissa. Länsimainen matkailija pakenee usein syrjäseuduille päästäkseen kulttuuria pakoon luonnon keskelle. Eksoottinen paikalliskulttuuri on olemassa matkailijalle etupäässä maisemana, johon hänen ei tarvitse osallistua. Antropologian näkökulma on päinvastainen: kulttuuri on juuri pienyhteisöissä, joita antropologi kenttätyössään tutkii. Antropologit ovatkin usein ylistäneet syrjäisten pienyhteisöjen elämää ja kritisoineet sivilisaatioita. He ovat pitäneet teollisen yhteiskunnan teknillis-rationaalista järjestäytymistä merkitysköyhänä. Peacock katsoo tällaisen vastakkainasettelun olevan liian yksinkertaistavaa, mutta sanoo sillä oleva varsin paljon vaikutusta tieteenalan sisällä. Aineistokoe 3. Koeaineistona on yksi alaluku suomalaisen antropologin Rafael Karstenin teoksesta Intiaanien parissa Ecuadorin aarniometsissä (1920), jossa hän esittää näkemyksiään intiaanien luonteenpiirteistä. Pohdi luonnon ja kulttuurin välistä suhdetta Karstenin tekstissä Peacockin teosta apuna käyttäen. (9 p.) a) Ihmisluonto ja ulkoinen luonto (0 2,75 p.) 1920 julkaistussa tekstissään Rafael Karsten esittää käsityksensä intiaanien yleisestä luonnonlaadusta. Peacock esittelee Thomas Hobbesin näkemyksen, jonka mukaan ihmisluonto on pohjimmiltaan sotaisa ja sen vuoksi yksilöitä on hallittava, tarvitaan yhteiskunnallista kontrollia. Karstenin esittelemä näkemys julmista ja hillittömistä villeistä on johdettu Hobbesin näkemyksen mukaisesta ihmiskuvasta. Karsten kuitenkin itse asettuu tätä vastaan ja sanoo rousseaulaisen näkemyksen ihanteellisesta luonnontilasta olevan itse asiassa lähempänä totuutta. Karsten pitää havaintojaan Ecuadorin intiaaneista osoituksena siitä, että ihmisluonto on pohjimmiltaan hyvä. Vaikka hän mainitsee, että yksilöllisiä erojakin on, Karsten näkee, että intiaaneilla on yleistettävä yhteinen luonto, josta on johdettavissa näkemys ihmisluonnosta sinänsä. Karsten sivuaa myös ympäristön ja ulkoisen luonnon merkitystä puhuessaan eri intiaaniryhmien oloista esimerkiksi ravinnonsaannin kannalta. 5

Peacock antaa esimerkkejä siitä, kuinka länsimaissa usein ajatellaan meidän olevan kulttuurisia kun taas toiset ovat luontoa. Heimokansat sijoitetaan luonnonhistorialliseen museoon siinä kun länsimaista sivistystä kuvaavat esineet sijoitetaan kansallismuseoon. Matkustaessa usein ajattelemme että me olemme kulttuurisia ja moderneja; paikallinen kulttuuri on kuin luontoa. Karstenin tekstistä on luettavissa näkemys, kuinka intiaanien nähdään olevan lähempänä luontoa, esimerkiksi sananvalinnoissa, kuten luonnonkansat jne. b) Kulttuurin ja luonnon erottelun tausta (0 1 p.) Kulttuurin ja luonnon käsitteellinen erottelu on tärkeä ja monitahoinen osa länsimaisen kulttuurin historiaa. Sillä on juurensa kreikkalaisten dualismissa, joka erotti hengen ja aineen sekä muodon ja sisällön. Roomalaiset kehittivät ajatuksen luonnosta merkitsemään asian sisäsyntyisiä ominaisuuksia. Tätä merkitystä laajennettiin, kunnes luonnosta tuli erillinen materiaalinen ympäristö. Tämä loi pohjan moderneille käsitteille luonnontiede ja kulttuuri, kuten luonnon käsitteen ulkopuolelle jäävää myöhemmin alettiin kutsua. Heprealaisilla oli toisenlainen näkemys, heille koko maailma oli jumalan toiminnan aluetta. Ihmisellä oli kuitenkin valta hallita maailmaa; inhimillinen erotettiin epäinhimillisestä. c) Kulttuurin ja luonnon erottelu antropologiassa (0 3,25 p.) Antropologinen luonnon ja kulttuurin erottelu pohjautuu juutalais-kreikkalaiseen perinteeseen ja satojen vuosien länsimaiseen filosofiaan ja teologiaan. Erottelulla on kuitenkin myös uudempi historia antropologian ja yhteiskuntatieteiden kontekstissa liittyen erityisesti käsityksiin rodusta, sukupuolesta ja vaistosta. Antropologit yleensä hylkäävät biologiset tai pseudobiologiset selitykset ja hakevat sosiaalisia ja kulttuurisia selityksiä. Kulttuurin käsitteen muodostaminen johtuikin osittain tarpeesta selittää käyttäytymistä kun luontoon perustuvat selitykset eivät toimineet. Peacock käyttää esimerkkinä rodun käsitettä ja kuvailee, kuinka rotuun on liitetty käsityksiä ryhmän ominaisuuksista eri tasoilla. Rotuun pohjautuva ajattelu oli vahvimmillaan 1900- luvun taitteessa. Tällainen ajattelu näkyy myös Karstenin tekstissä, kun hän vertailee intiaaneja valkoiseen mieheen ja määrittelee yleisiä luonteenpiirteitä. Myös sukupuoleen liittyviä ominaisuuksia pidettiin geneettisinä. Karstenkin mainitsee, kuinka etenkin intiaaninainen on juuri tunne-elämän alalla erinomaisen kehittynyt. Rotuun, sukupuoleen ja vaistoihin perustuvien selitysten ongelma kuitenkin on, etteivät ne selitä monia ilmeisiä faktoja, ihminen pystyy oppimaan monia asioita syntyperästään tai sukupuolestaan riippumatta. Antropologiassa onkin pohdittu oppimisen ja luonnon suhdetta. Tästä esimerkkinä Peacock mainitsee Margaret Meadin tutkimukset sukupuoliroolien vaihtelusta geneettisesti läheisten kansojen keskuudessa. Fyysinen antropologia on haastanut rodun käsitteen ja huomauttaa, että biologiset ominaisuudet eivät jakaudu rotujen mukaisesti. Franz Boas osoitti, että rodulliset piirteet voivat muuttua nopeastikin vertailemalla maahanmuuttajia ja heidän USA:ssa syntyneitä jälkeläisiään. Peacock ottaa esiin myös strukturalismin, jonka mukaan kulttuuri on kategorista siinä missä luonto on prosessia ja kaoottinen; kulttuuri kategorisoi luonnollisia jatkumoita. Claude Levi- 6

Strauss on kuvaillut mm. maailman jakamisesta raakaan ja kypsennettyyn. Luonto pyritään näin kulttuuristamaan. Peacock ottaa esimerkiksi luonnon ja kulttuurin välistä erottelua ruokailu- ja majoituspaikkojen nimissä ruokailu liittyy kulttuuriin ja kun taas nukkuminen liitetään luontoon. Peacock osoittaa samanlaista jakoa myös yliopistojen ja museoiden nimissä ja paikoissa, tietyt asiat yhdistetään luontoon ja toiset kulttuuriin. Karstenin tekstissä jako luontoon ja kulttuuriin on nähtävissä yhteydessä tapoihin ja perinteeseen. Karsten puhuu luonnonkansoista, mutta tuo esiin sen, että perinnäistavat ja itsehillintä ovat erittäin tärkeitä intiaanien keskuudessa. Hän kiistää näkemyksen hillitsemättömästä villistä, joka muistuttaa kriminaaliantropologi Lombroson esittämää näkemystä synnynnäisestä rikoksentekijästä ja huomauttaa, että intiaanien tahdonterästämiskyky on seurausta raudankovasta alkeellisesta itsekasvatuksesta. d) Evoluutioteoria (0 2 p.) Kulttuurin ja luonnon välinen erottelu näkyy Peacockin mukaan myös teoriassa. Evoluution teoretisointi käsittelee sitä, miten luonnosta tulee kulttuuria. Tämä näkyy tutkittaessa Homo sapiensin kehitystä, nykyihmisen nähdään kehittyvän esikulttuurisesta kulttuuriseksi olennoksi. Vähemmän ja enemmän ihminen yhdistetään vähempään ja enempään kulttuuriin. Samoin nykyihmisen kulttuurievoluutio on nähty siirtymisenä luonnollisemmasta vaiheesta luonnon kesyttämiseen ja lopulta vieraantumiseen luonnosta. Peacock toteaa, että nykyään vertailut eivät ole yhtä karkeita kuin aikanaan tehdyt erot meidän ja luonnonkansojen välillä. Karstenin teksti on kuitenkin esimerkki juuri tällaisesta vertailusta. Eron tekeminen kulttuurin ja luonnon välille on monien tieteenalan läpimurtojen takana, monet luonnollisina pidetyt piirteet alettiin nähdä kulttuurisina. Evoluutiota painottavaan näkökulmaan liittyy kuitenkin myös rajoituksia, se luo tietynlaista tietoa. Ihminen nähdään osana luontoa ja heitä analysoidaan luonnon lakien mukaisesti. Tämän lähestymistavan mallit ja metaforat tulevat luonnontieteestä ja laboratorioista, eivät osallistumisesta sosiaaliseen elämään. Tällainen lähestymistapa on nähtävissä, kun Karsten toteaa, että toisin kuin usein oletetaan, alkeellisen yhteiskunnan jäsenillä on voimakas sympatian ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Tälle Karsten antaa kehityshistoriallisen selityksen: solidaarisuus on yhteiskunnalle hyödyllinen taistelussa olemassaolon puolesta. Toisaalta Karsten kuvaa, kuinka Darwinin kehitysoppi on osaltaan levittänyt väärää käsitystä villeistä ja näiden tilasta. Yleensäkin Karstenin mukaan yksinkertainen kehitysopillinen kaava ei sovi eri kansojen arvioimiseen, sillä kehitykseen voi liittyä myös rappiota. Karsten ei siis täysin kiellä evolutionistista tulkintakehystä tai sitä, että eri kansat olisivat eri asteilla. 4. Tarkastele Peacockin kirjaan nojautuen, kuinka tutkijan subjektiivisuus ja pyrkimys objektiivisuuteen tulevat esille Karstenin tekstissä. (9 p.) a) Antropologin ensikäden tieto, vertailu ja yleistykset (0 3 p.) Vaikka Karsten ei puhukaan varsinaisesta kenttätyöstä, hänen metodologiaa koskevissa huomioissaan on havaittavissa tiettyjä yhtäläisyyksiä Peacockin keskusteluun antropologisen kenttätyön luonteesta. Peacockin mukaan on selvää, ettei mikään muu tutkimusmetodi pysty 7

tuottamaan sellaista tietoa vieraista kulttuureista kuin kenttätyö, joka edellyttää tutkijan pitkää oleskelua tutkittavien parissa. Tämä on tehnyt antropologeista osittain skeptisiä muita tiedonhankinnan tapoja kohtaan. Myös Karsten rinnastaa oman mieskohtaisen tutustumisensa luonnontilassa eläviin kansoihin pintapuolisten matkustajain kertomuksiin. Luottaminen jälkimmäiseen oikeana tietona on hänen mukaansa johtanut harhakäsityksiin maallikkopiireissä ja vaikuttanut myös tieteeseen. Karsten pohtii luvun alussa intiaanien luonteenpiirteitä koskevien yleistysten ongelmia, nostaen esiin yksilöllisten erojen merkityksen, mutta katsoo lopulta kuitenkin tutkimuksensa pitkäkestoisuuden sekä aineistonsa laadun ja laajuuden luovan edellytykset sille. Peacock sanoo kenttätyöntekijän ensikäden tiedon ja samaistumisen tutkittaviin monesti uhmaavan yleistyksiä. Antropologia kuitenkin etsii yleistyksiä, joita se saavuttaa kulttuurien välisen vertailun kautta. Vaikka ainutlaatuisten kulttuurien vertailu onkin ongelmallista, on etnografia aina vertailevaa, koska siinä yksien ihmisten todellisuus pyritään välittämään toisille. Samalla antropologi myös alistaa aineistonsa, menetelmänsä ja johtopäätöksenä muiden arvioitavaksi. b) Tutkimustilanne ja refleksiivisyys (0 3 p.) Karsten asettaa tietyt intiaaneista tehdyt havainnot historialliseen kontekstiinsa, nostaen esiin eurooppalaisen kolonisaation vaikutuksen. Hänen mukaansa virheelliset käsitykset intiaanien vaarallisuudesta muukalaisille ovat syntyneet tilanteissa, joissa toiset valkoiset ovat omalla väkivallallaan synnyttäneet katkeruutta ja kostonhalua intiaaneissa. Peacock tähdentää, ettei tutkittavia kulttuureja pidä tarkastella eristyksissä ympäröivän maailman valtasuhteista eikä niitä tule kuvailla ikuisessa preesenissä vailla muutosta. Hän korostaa myös refleksiivisyyden merkitystä antropologin haluna ja kykynä tunnistaa oman kenttätyötilanteensa sidonnaisuus aikaansa ja paikkaansa. Toisaalta vaikka Karsten tunnistaakin historiallisen tilanteen vaikutuksen muiden tekemiin yleistyksiin, hän ei kuitenkaan kontekstualisoi omaa tutkimustaan intiaanien parissa samalla tavalla. Puhuessaan refleksiivisyydestä Peacock mainitsee myös tutkijan henkilökohtaisen läsnäolon tutkittavien parissa vaikuttavan itse tutkimukseen. Karsten kertoo kenttäanekdootin intiaanien epäitsekkäästä vieraanvaraisuudesta ruokapulan aikana, mutta puhuu tapauksesta ikään kuin sattumuksena, joka paljasti objektiivisen faktan. Hän ei valota sitä, millä tavoin hänen oma asemansa/toimintansa tilanteessa vaikutti faktan syntyyn. c) Tutkijan omat lähtökohdat (0 3 p.) Karsten kritisoi muita tutkijoita siitä, että he ovat antaneet omien ennakkokäsitystensä vaikuttaa havaintoihinsa ja niistä tehtäviin johtopäätöksiin. Erityisesti hän mainitsee tietyt darvinistiset ja roussealaiset tutkimukset. Peacockin mukaan tutkimuksen on mahdotonta tavoittaa todellisuutta sellaisenaan, koska jo pelkkä kuvailu edellyttää tulkintaa luokittelun muodossa. Havainto ei siis ole erillään havainnoijasta ja hänen omat luokituksensa, asenteensa ja suuntautumisensa vaikuttavat hänen pyrkimyksiinsä olla objektiivinen. Yksi tapa tavoitella suurempaa objektiivisuutta on tuoda avoimesti esiin omat lähtökohdat ja ennakkokäsitykset. Karsten osoittaa tämäntapaista refleksiivisyyttä esimerkiksi pohtimalla termin villi käyttökelpoisuudesta tutkimuksessa. Toisaalla hän kuitenkin puhuu alkeellisuudesta tai kehitysasteista pysähtymättä miettimään sitä, millaisia ennakkooletuksia nämä käsitteet pitävät sisällään. 8

Peacock huomauttaa, että tutkimalla muita antropologi tulee tarkastelleeksi myös itseään ja omaa kulttuuriaan. Itse asiassa tällainen vertailu auttaa tutkijaa näkemään oman kulttuurinsa objektiivisemmassa valossa. Karsten kritisoi eurooppalaista kaksinaismoralismia tämäntapaisen vertailun kautta: intiaaneja pidetty murhaajina, vaikka eurooppalaisten väkivalta heitä kohtaan on ollut ennenkuulumattoman julmaa. Toisaalta monet Karstenin intiaaneissa ylevinä pitämät piirteet perustuvat nimenomaan eurooppalaisen kulttuurin ihanteisiin. Hän esimerkiksi ylistää intiaanien stoalaista tyyneyttä äärimmäisen fyysisen kidutuksen edessä kyseenalaistamatta tällaisen ihanteen universaaliutta. 9