ELINTARVIKEHUOLTOA TUKEVAN VARMUUSVARASTOINNIN ARVIOINTI
Työ- ja elinkeinoministeriölle Työ- ja elinkeinoministeriö asetti 17.10.2008 työryhmän, jonka tehtävänä oli arvioida Suomen elintarvikehuollon varmuusvarastojen tasoa ja riittävyyttä nykyisessä maailmanmarkkinatilanteessa. Työryhmän tuli työssään ottaa huomioon muun muassa maataloustuotteiden tuotantoa ja kysyntää koskevat ennusteet ja näiden vaikutukset Euroopan unionin tuotantoon sekä Suomen elintarvikkeiden huoltovarmuuteen. Erityistä huomiota tuli kiinnittää eläinrehujen valkuaisen ja muiden tuotantopanosten saatavuuden turvaamiseen. Työryhmässä oli elintarvikehuoltoketjun kannalta keskeisten ministeriöiden ja elintarvikesektorin sekä varmuusvarastointia hallinnoivan Huoltovarmuuskeskuksen asiantuntijaedustus. Työryhmän tuli saada työnsä valmiiksi 31.5.2009 mennessä. Työryhmän toimiaikaa jatkettiin 30.6.2009 saakka. Työryhmän kokoonpano oli seuraava Puheenjohtaja toimitusjohtaja Ilkka Kananen, Huoltovarmuuskeskus Jäsenet Sihteeri kaupallinen neuvos Eero Jäntti, työ- ja elinkeinoministeriö ylitarkastaja Ulla Karhu, työ- ja elinkeinoministeriö maatalousneuvos Taina Vesanto, maa- ja metsätalousministeriö osastopäällikkö Hannu Pelttari, Huoltovarmuuskeskus logistiikkapäällikkö Raija Viljanen, Huoltovarmuuskeskus johtaja Pasi Lähdetie, Raisio Oyj, elintarvikehuoltosektori johtaja Simo Tiainen, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK, elintarvikehuoltosektori valmiusasiamies Juha Mantila, Huoltovarmuuskeskus Työryhmä kuuli seuraavia asiantuntijoita: professori Jyrki Niemi, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, aiheesta maataloustuotannon muutokset ; johtaja Kaisa Karttunen, Scanagri Finland Oy, aiheesta kansallinen ruokastrategia ; maatalousekonomisti Kyösti Arovuori, Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos, aiheesta maatalouden tuotantopanokset ; johtaja Ensio Hytönen, Hankkija- Maatalous Oy, aiheesta maatalouden tuotantopanokset ja valmiuspäällikkö Viljo Holopainen, Elintarviketeollisuuspooli, aiheesta elintarviketeollisuuden rakenne ja tuotannon haavoittuvuus. 2
Saatuaan tehtävänsä päätökseen työryhmä luovuttaa muistionsa kunnioittaen työ- ja elinkeinoministeriölle. Helsingissä 15 päivänä kesäkuuta 2009 Ilkka Kananen Eero Jäntti Ulla Karhu Taina Vesanto Hannu Pelttari Raija Viljanen Pasi Lähdetie Simo Tiainen Juha Mantila 3
SISÄLLYSLUETTELO 1 LÄHTÖKOHDAT 5 2 ELINTARVIKEHUOLLON TOIMINTAYMPÄRISTÖ 7 2.1 Globaalin maataloustuotannon kehityssuunnat 7 2.2 Tuotantopanosten maailmanmarkkinat 11 2.3 EU ja sen maatalouspolitiikka 16 2.4 Huoltovarmuusajattelu ja varautuminen kansainvälisesti 17 3 SUOMEN ELINTARVIKEHUOLTOVARMUUS 19 3.1 Tuotanto-omavaraisuus ja sen kehitys 19 3.2 Tuotantopanosriippuvuudet 20 3.3 Kone- ja laitehuolto 26 3.4 Infrastruktuuririippuvuudet (vesi, energia, työvoima, logistiikka, ICT) 26 4 ELINTARVIKEHUOLTOA TUKEVAT HUOLTOVARMUUSJÄRJESTELYT SUOMESSA 28 4.1 Vilja, siemenet, kasvinjalostustoiminta 28 4.2 Tuotantopanokset 29 4.3 Energia 29 5 ELINTARVIKEHUOLLON HAAVOITTUVUUDET JA RISKIT 30 5.1 Alkutuotanto 30 5.2 Jalostus 32 5.3 Logistiikka ja elintarvikkeiden huoltovarmuus 33 6 TOIMENPIDE-EHDOTUKSET 34 4
1. Lähtökohdat Valtioneuvosto vahvistaa huoltovarmuuden turvaamisesta annetun lain (1390/1992) nojalla maan huoltovarmuuden tavoitteet. Tavoitteet tarkistetaan noin viiden vuoden välein. Voimassa olevat tavoitteet on vahvistettu 21.8.2008 (539/2008). Yleistavoitteena on kansainvälisiin markkinoihin sekä kansallisiin toimenpiteisiin ja voimavaroihin perustuva huoltovarmuus. Varautumistoimenpiteillä turvataan yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätön infrastruktuuri ja kriittisen tuotannon jatkuminen kaikissa tilanteissa. Toimivat markkinat, kansalliset ja kansainväliset yritykset ja verkostot tuottavat merkittävän osan huoltovarmuudesta. Yli kansallisten rajojen hajautetut järjestelmät voivat lisäksi toimia joissakin olosuhteissa toistensa varajärjestelminä. Kaikkia keskeisiä toimintoja ei ole edes mahdollista turvata enää kansallisin järjestelyin. Kansallista huoltovarmuutta on sen vuoksi tarpeen täydentää ja vahvistaa Euroopan unionin jäsenyyden ja muun kehittyvän kansainvälisen huoltovarmuusyhteistyön avulla. Vakavimpiin kriiseihin on kuitenkin aina varauduttava kansallisin toimenpitein. Varautumisen lähtökohtiin ja tavoitteisiin vaikuttavat uhkakuvat ja yhteiskunnan riskit. Vakavin uhka huoltovarmuudelle on edelleen tilanne, jossa mahdollisuus tuottaa tai hankkia ulkomailta huoltovarmuuden kannalta kriittisiä tavaroita ja palveluita on väliaikaisesti vaikeutunut. Taloutemme riippuvuus ulkomaisista verkostoista ja logististen järjestelmien toimivuudesta on kasvanut. Laajamittaisempi kansainvälisen kaupan häiriintyminen edellyttää kuitenkin syvää ja pitkäkestoista kansainvälistä kriisiä, mitä on pidettävä epätodennäköisenä. Muita keskeisiä yhteiskunnan taloudellista toimintakykyä vaarantavia uhkia ovat sähköisen infrastruktuurin häiriintyminen, energiansaannin keskeytyminen, väestön terveyden ja toimintakyvyn vakava häiriintyminen sekä erilaiset laajavaikutteiset vakavat suuronnettomuudet, luonnononnettomuudet ja ympäristökatastrofit. Huoltovarmuuden taso mitoitetaan niin, että väestön elinmahdollisuudet ja toimintakyky sekä yhteiskunnan toimivuus voidaan pitää yllä normaaliolojen vakavissa häiriöissä ja poikkeusoloissa mukaan luettuna puolustustila. Varautumisen yleisenä lähtökohtana ei enää pidetä 12 kuukautta kestävää kriisitilannetta, jonka yli on selviydyttävä perushuoltotasolla, vaan yhteiskunnan kriittiset järjestelmät, tuotanto ja palvelut on pyrittävä pitämään jatkuvasti toimintakykyisenä. Tämä on selkeä periaatteellinen muutos vuoden 2002 huoltovarmuustavoitteisiin verrattuna. Poikkeuksen muodostavat energia- ja elintarvikehuolto. Tuontiin perustuvan energian saantihäiriön varalta ja kansainvälisten sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi pidetään varmuusvarastoissa tuontipolttoaineita siten, että käytössä on keskimäärin viiden kuukauden normaalikulutusta vastaavat tuontipolttoainevarastot. Elintarvikehuollossa ajallinen tavoite on huoltovarmuuspäätöksen painopistealueista korkein. Elintarvikehuoltovarmuuden perustana sen mukaan on kotimaisen alkutuotannon ja elintarviketeollisuuden toiminnan jatkuvuus. Euroopan unionin maatalouspolitiikkaan on pyrittävä vaikuttamaan siten, että kotimaisella elintarviketeollisuudella on riittävä kotimainen raaka-aineperusta. Perustavoitteena on, että maataloustuotteiden saatavuus turvataan yhden heikon kotimaisen satokauden varalta. Leipäviljaa pidetään varmuusvarastoissa eri puolilla maata vuoden normaalikulutusta vastaava määrä. Kasvipohjaista valkuaista varmuusvarastoidaan määrä, jolla voidaan turvata kotieläintuotannon rehuhuollon sopeuttamista valkuaisen saantihäiriöiden varalta. Siemenviljaa tai laatuominaisuuksiltaan siemeneksi soveltuvaa viljaa varastoidaan 80 000 5
tonnia ja nurmikasvien siemeniä määrä, jolla voidaan kattaa yhden epäonnistuneen siementuotantovuoden vajausta. Muista elintarvikkeiden huoltoketjun edellyttämistä materiaalisista tuotantopanoksista pidetään maataloustuotannon ja elintarvikkeiden jalostuksen ja jakelun huoltovarmuutta täydentävät varmuusvarastot. Huoltovarmuuspäätöksessä lisäksi edellytetään, että elintarvikehuollon varmuusvarastojen tasoa arvioidaan ja tarvittaessa tarkistetaan sen voimassaolon aikana. 6
2. Elintarvikehuollon toimintaympäristö Maailman väestönkasvu ja taloudellinen kasvu ovat kasvattaneet elintarvikkeiden, viljan ja lannoitteiden kysyntää. Maailman viljavarastot kasvoivat vielä 1990-luvun lopulla, mutta sen jälkeen viljantuotanto ei ole vastannut kysyntää vuotta 2004 lukuun ottamatta. Kehityksen seurauksena maailman viljavarastot ovat alentuneet alimmalle tasolle vuosikymmeniin. Noin 2 kuukauden käyttöä vastaava varastojen taso oli viimeksi 1970- luvulla. Elintason nousu kehitysmaissa ja Aasiassa sekä lihan kulutuksen kasvu vaikuttaa merkittävimmin elintarvikkeiden kysyntään tulevina vuosikymmeninä. Markkinat ovat tulleet entistä herkemmiksi häiriötekijöille ja huoltovarmuuden merkitys on kasvanut. 2.1 Globaalin maataloustuotannon kehityssuunnat Kasvaneen kysynnän myötä myös maataloustuotanto on kasvanut voimakkaasti. Tuotannon kasvusta huolimatta maailman viljavarastot ovat alentuneet ja viljan tuotanto henkeä kohden on pudonnut. Keskeiset tuotannon tekijät, hehtaarisato ja käytettävissä oleva maatalousmaa ovat rajoittaneet tuotannon kasvua. Käytettävissä oleva maatalousmaa suhteutettuna väestöön on lähes puolittunut neljässä vuosikymmenessä. FAO:n mukaan 1960-luvun tasosta 1,45 ha/henkilö on pudottu tasolle 0,78 ha/henkilö vuonna 2003 (kuva 1). Kuva 1. Maatalousmaa hehtaareina/henkilö 1960 2005. Lähde Chatman House 2009, FAOSTAT Hehtaarisatojen nousu on kompensoinut maatalousmaan suhteellista vähentymistä, mutta tämä kehitys on hidastunut. Maailman vehnäntuotannon hehtaarisato oli 1970-luvulla peräti 33,4 % korkeampi kuin edellisellä vuosikymmenellä. Vastaavasti 2000-luvun alkupuolella nousu on ollut enää 8,7 % 1990-luvun tasoa korkeampi. FAO arvioi kuitenkin maataloustuotannon kasvun jatkuvan voimakkaana perinteisissä viejämaissa ja kehitysmaiden tuotannon kasvavan siinä määrin, että tuotanto vastaa kysyntää ja varastojen alenemiskehityksen ennustetaan pysähtyvän. Maataloustuotteiden hinnannousu vuonna 2007 Maataloustuotteiden kansainvälisillä markkinoilla tapahtui voimakas hintareaktio vuoden 2007 aikana. Viljan ja rehuvalkuaisen hinta kaksinkertaistui muutamassa kuukaudessa ja tämä osaltaan nosti myös muiden maataloustuotteiden, kuten liha- ja maitotuotteiden 7
hintoja. Viljamarkkinoiden ja erityisesti vehnän maailmanmarkkinahinnan nousu oli erityisen voimakas (kuva 2). Kuva 2 vehnän maailmanmarkkinahinnan kehitys 1998 2007. Lähde Jyrki Niemi (MTT), CBOT Myös polttoaine- ja kuljetuskustannukset nousivat voimakkaasti. Samaan aikaan tapahtui myös muissa raaka-ainehinnoissa ja panostuotteissa, kuten maatalouden lannoitteissa ja torjunta-aineissa voimakas hinnannousu. Maailmanlaajuinen hintareaktio välittyi myös Suomeen (kuva 3). Kuva 3 vehnän ja ohran hintakehitys 1995-2008. Lähde Jyrki Niemi (MTT), Tike 8
Maataloustuotteiden hinnannousun taustatekijät Maataloustuotteiden voimakkaalle hintojen nousulle vuonna 2007 on useita selityksiä, mm. kasvanut kysyntä ja varastojen aleneminen sekä yleinen talouden ylikuumentuminen ja sijoitustoiminnan kasvanut kiinnostus raaka-ainepörsseihin. Kulutusennusteet tuleville vuosille yhdessä voimakkaasti kasvaneiden bioenergiaohjelmien myötä toivat epävarmuutta markkinoille, kun samaan aikaan suurilla viljan viejämailla oli ollut vaikeuksia kasvattaa tuotantoa. Australia oli mm. kärsinyt useina vuosina peräkkäin kuivuudesta. Talouden yleinen ylikuumentuminen, öljyn ja raaka-aineiden nopea hinnannousu lisäsivät kustannuksia ja nämä tekijät nostivat osaltaan myös viljan hintaa. Myös rahtikustannukset kaksinkertaistuivat muutamassa kuukaudessa. Muutamat keskeiset viljan viejämaat asettivat viljalle tuontirajoituksia turvatakseen omat kotimarkkinansa. Epävarmuus markkinoilla heijastui viljakauppaan ja mielenkiinto viljaan sijoitusmielessä kasvoi maailman viljapörsseissä. Viljasta tuli houkutteleva sijoitus- ja keinottelukohde, mikä voimisti hinnannousua. Kun samaan aikaan useat merkittävät viljan viejämaat rajoittivat vientiään, lisäsi se viljamarkkinoiden volatiliteettia. Maailmankaupan hintareaktio vaikutti kansallisiin viljamarkkinoihin ja se välittyi myös Suomeen, vaikka kotimarkkinoilla viljasta olikin ylitarjontaa. Maataloustuotteiden pitkän aikavälin hinnankehitys ja tuotannon taso Pitkällä aikavälillä viljojen hintakehitys on ollut aleneva ja tämä on heijastunut myös elintarvikkeiden hintoihin. Länsimaissa väestön elintarvikkeisiin käyttämä osuus suhteessa muuhun kulutukseen on ollut jatkuvasti aleneva. Viljan maailmanmarkkinahinnat ovat palanneet takaisin vuoden 2007 nousua edeltäneelle tasolle. Viljan tuotanto on suhteellisen hintajoustamatonta ja kasvavassakaan kysyntätilanteessa ja hintojen noustessa tuotanto ei reagoi nopeasti. Maailmankaupassa liikkuu ainoastaan noin 15 prosenttia viljan vuosituotannosta. Maailmankaupan osuuden nousu viljan vuosituotannosta on ollut hidasta 1960-luvun noin 6 prosentin tasosta. Tällöin suhteellisen pienilläkin tarjonnassa tapahtuvilla muutoksilla saattaa olla suuri hintavaikutus, jos varastotilanne ja yleinen talouden kehitys vahvistavat reaktiota. Markkinakaudella 2008/2009 viljan tuotannon ennustetaan ylittävän kulutuksen ja maailman viljavarastojen taso kääntyy hienoiseen nousuun. Viljan maailmankaupan ennustetaan kasvavan edelleen hitaasti, mutta valkuaiskasvien viennin ennustetaan kasvavan voimakkaasti. Maataloustuotteiden hintakehitys on vahvasti sidoksissa varastojen muutoksiin. Tässä kehityksessä suurimman volyymin omaavat viljat toimivat kehityksen veturina. Esimerkiksi 1990-luvun lopulla viljantuotanto ylitti useina vuosina peräkkäin kulutuksen johtaen viljavarastojen kasvuun ja vehnän hinta painui ennätyksellisen alhaalle. 2000-luvulla varastojen tason aleneminen nosti hintatasoa vuosia 2004 2005 lukuun ottamatta, jolloin viljavarastojen hetkellinen kasvu romahdutti alkaneen hintakehityksen. Vastaava ilmiö koettiin ennennäkemättömän voimakkaana vuosien 2007 2008 aikana, mitä taloudessa tapahtunut kehitys osaltaan kiihdytti. Maailman viljavastojen tason ennustetaan säilyvän alhaisella, noin 2 kk:n kulutusta vastaavalla tasolla. Viljakaupan asiantuntijoiden mukaan tämä varastotaso on ns. herkkyysrajalla jolloin tarjonnassa tapahtuvat muutokset välittyvät nopeasti hintoihin. Tällöin riski nopeisiin hintapiikkeihin on edelleen olemassa. FAO ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) arvioivat vuoteen 2017 ulottuvassa maataloustuotantoa koskevassa katsauksessaan maailman väestönkasvun nousun hidastuvan. Vuosina 1998 2007 väestönkasvu oli 1,23 % vuodessa ja vuosina 2008 2017 9
sen ennustetaan olevan 1,12 % vuodessa. Voimakkaimman väestönkasvun (yli 2 % / vuosi) ennustetaan tapahtuvan Afrikassa ja vastaavasti Aasian ja Amerikan väestönkasvu tulee hidastumaan noin 1 % vuositasolle. Euroopan väestön ennustetaan säilyvän lähes nykyisellään. Vastaavaan väestönkasvun hidastumista koskevaan ennusteeseen on päätynyt myös United States Department of Agriculture (USDA) vuoteen 2018 ulottuvassa maataloustuotteiden katsauksessaan. FAO on vuosiin 2015/2030 ulottuvassa katsauksessaan ennustanut maataloustuotteiden vuosittaisen kysynnän kasvun hidastuvan 2,2 prosentista 1,5 prosenttiin. Kehitysmaiden oma tuotanto tulee kasvamaan, mutta useat viljan ja elintarvikkeiden tuonnista riippuvaiset maat tulevat edelleen säilymään suurina tuojina, ja nettoviejät Yhdysvallat, Australia ja EU tulevat säilyttämään asemansa viejämaina. Myös USDA toteaa katsauksessaan, että perinteisten viejämaiden, kuten Argentiinan, Australian, Kanadan, EU:n ja Yhdysvaltojen merkitys tulee säilymään maailmankaupassa suurena tulevana vuosikymmenenä. Vehnän osalta USDA arvioi Kanadan ja Yhdysvaltojen osuuden kuitenkin alenevan hieman, Argentiinan ja EU:n osuuden ennustetaan kasvavan. Näiden lisäksi Ukrainan ja Venäjän osuus tulee kasvamaan. Rehuviljojen tärkeimmät lajit ovat maissi noin 75 prosentin osuudella ja ohra 17 prosentin osuudella. Yhdysvallat tulee säilyttämään maailman suurimman maissin viejän asemansa markkinakauden 2008/2009 laskusta huolimatta ja maan osuus maissin viennistä tulee säilymään yli 50 prosentin. Argentiina tulee säilyttämään toiseksi suurimman viejän asemansa. Brasilian, Ukrainan ja EU:n ennustetaan kasvattavan osuuttaan maissin viennistä. Ohran suurimmat viejämaat EU, Australia ja Kanada tulevat säilyttämään asemansa ja näiden lisäksi Ukraina ja Venäjä kasvattavat vientiään. EU:n ohran viennin USDA ennustaa kasvavan yli 30 prosenttia ja tällöin EU kohoaisi merkittävimmäksi ohran viejäksi. Vehnän ja rehuviljan kysynnän kasvuksi FAO ja OECD ennustavat noin 300 milj. tn vuodesta 2005 vuoteen 2017, mikä vastaa 19 prosentin kysynnän kasvua. Tuotanto tulee kasvamaan vastaavasti noin 290 milj. tn. Tarjonta kasvaisi tällöin ennusteen mukaan 18 prosenttia. Viljantuotanto riisi mukaan lukien kasvoi FAO:n tilastojen mukaan aikavälillä 2000 2008 noin 14 prosenttia, joten markkinoiden kasvu hidastuisi näiden ennusteiden mukaan. Vehnän ja rehuviljan varastot alenevat edelleen noin 7 prosenttia. EU:n kysyntä tulee säilymään lähes ennallaan ja kysynnän kasvuksi ennustetaan vain noin 1 prosentti aikavälillä 2005-2017. EU:n tuotanto tulisi kuitenkin kasvamaan 13 prosenttia. Tuotanto Yhdysvalloissa tulee kasvamaan nopeammin, noin 25 prosenttia, kun vastaavasti Australian ja Kanadan tuotanto kasvaa vain noin 6 prosenttia. Kysynnän kasvun tasaantuessa ja maataloustuotannon noustessa vuosien 2002 2003 ja 2006 2007 taantumasta maataloustuotteiden hinta tulee kehittymään USDA:n, FAO:n ja OECD:n mukaan maltillisesti (kuva 4). Kun varastojen taso tulee kuitenkin säilymään alhaisena, on seurauksena se, että markkinakauden 2007/2008 tapaisten hinnanmuutosten riski on kuitenkin olemassa. Valkuais- ja öljykasvien varastotaso tulee säilymään alhaisena ja näiden tuotteiden kysyntä ja maailmanmarkkinat tulevat kasvamaan viljoja nopeammin. Hintatason ennustetaankin näiden osalta palaavan vuoden kauden 2007/2008 tasolle tulevan vuosikymmenen kuluessa. 10
Kuva 4. Raaka-ainehintojen kehitys. Lähde OECD ja FAO Vuosien 2015/2030 ennusteessaan FAO ennustaa viljan kulutuksen rehukäyttöön kasvavan kolmasosasta puoleen vuosittain kulutettavasta viljasta. Rehuviljan kulutuksen kasvun on usein arvioitu uhkaavan viljan tarjontaa elintarvikekäyttöön tulevina vuosikymmeninä. FAO arvioi kehityksellä olevan myös myönteisiä puolia elintarvikehuollon kannalta. Rehuviljan kysynnän kasvu kannustaa viljantuotannon lisäämiseen myös alueilla, joilla sitä ei muutoin olisi tuotettu lainkaan. Suuri tuotantokapasiteetti muodostaa FAO:n näkemyksen mukaan myös puskurikapasiteettia elintarvikekriisien varalla erityisesti kehitysmaissa. Kriisitilanteissa hinnat nousevat ja karjankasvattajat joutuvat hakemaan vaihtoehtoisia ratkaisuja ruokintaan ja mahdollisesti sopeuttamaan kotieläintuotantoa, mikä vapauttaisi lisää viljaa elintarvikekäyttöön. Maidontuotannon lisääntyminen ja siihen liittyvä karjankasvatus mahdollistaa maataloustuotannon levittäytymisen alueille, joilla ei katsottu olevan edellytyksiä kilpailukykyiseen viljan tuotantoon maailmanmarkkinoille. Myös lihantuotannon painopisteen siirtyminen karjankasvatuksesta siipikarjaan parantaa viljan hyötysuhdetta rehulähteenä lihantuotannossa. 2.2 Tuotantopanosten maailmanmarkkinat Lannoitteet Maailman lannoitteiden kysyntä on kasvanut viime vuosina voimakkaasti. Kysynnän nousuvauhdiksi vuonna 2008 kansainvälinen lannoiteteollisuusyhdistys (IFA) oli arvioinut 11
4,1 prosenttia. Lannoitteiden kysynnän kasvu on seurausta maatalousraaka-aineiden voimakkaasta hinnannoususta ja tuotantomäärien nopeasta kasvusta. Bioenergian tuotannon kasvu on vaikuttanut osaltaan myös lannoitteiden kulutukseen. Se on kuitenkin nykyisellään varsin pieni osa kulutuksesta. FAO on vuodelle 2012 ulottuvassa lannoitealaa koskevassa katsauksessaan todennut bioenergian tuotantoon käytettävän peltopinta-alan olevan noin 14 miljoonaa hehtaaria, mikä edustaa yhtä prosenttia peltopinta-alasta. IFA:n arvion mukaan bioenergian tuotantoon käytettävät lannoitteet edustivat noin 2,4 prosenttia kokonaiskysynnästä 2007/2008. USDA ja Food and Agricultural Policy Research Institute (FAPRI) arvioivat bioenergiatuotannon kasvun laantuvan voimakkaan alun jälkeen. Lannoitteiden kysynnän kasvuun vaikuttaakin todennäköisesti voimakkaammin tarve kasvattaa maataloustuotantoa ihmisravinnoksi ja rehuksi kotieläintalouteen. Viljelyalan kasvu onkin ollut voimakasta keskeisillä tuotantoalueilla, kuten Argentiina, Brasilia, Indonesia, Kiina, Intia, Malesia, Venäjä ja Ukraina. Myös EU, USA ja Oseanian tuottajavaltiot kasvattavat tuotantoaan. Toisaalta useissa länsimaissa on ympäristösyistä johtuen jouduttu alentamaan lannoitustasoja. Lannoitekysynnän kasvu tulee tasaantumaan ja se on IFA:n ennusteen mukaan markkinakauteen 2012/2013 keskimäärin 3,1 prosenttia vuodessa. FAO:n ennusteen mukaan typen, fosforin ja kaliumin kysyntä kasvaa 1,4-2,4 prosenttia vuosittain tulevana viitenä vuotena ja kasvun painopiste on Aasiassa. IFA:n ennusteen mukaan Aasia ja Latinalainen Amerikka yhdessä kattavat yli 80 prosenttia maailman lannoitekysynnän kasvusta. Länsi- ja Keski-Euroopassa kasvu on ainoastaan noin 0,5 prosenttia vuodessa, Itä-Euroopan ja Aasian länsiosien kasvuksi ennustetaan noin 5,4 prosenttia. Aasia on jo nykyisellään merkittävin lannoitteiden markkina-alue. Maanosien osuus typpilannoitteiden maailmakaupasta on seuraava: Afrikka 3,4 % Pohjois-Amerikka 13,5 % Latinalainen- Amerikka 6,3 % Länsi- Aasia 3,5 % Etelä- Aasia 19,6 % Itä- Aasia 38,3 % Keski-Eurooppa 2,7 % Länsi- Eurooppa 8,4 % Itä-Eurooppa ja Länsi- Aasia 3,0 % Oseania 1,4 % Lannoiteteollisuuden kyky vastata voimakkaasti kasvaneeseen kysyntään on ollut riittävä, vaikka joillakin markkina-alueilla markkinatilanne on ollut tiukka, mm. Aasiassa ja Oseaniassa. Myös Länsi-Euroopassa on ollut alituotantoa lannoitteista, vaikka Eurooppa kokonaisuutena on ollut ylijäämäinen. 1990-luvun lopun ja 2000 luvun alun tienoilla lannoiteteollisuuden investoinnit olivat alhaalla. Vuoden 2002 aikana kehityssuunta saavutti pohjan ja tämän jälkeen alkaneet lannoiteteollisuuden lisäinvestoinnit vaativat kuitenkin 3-10 vuotta tuottaakseen täysimääräisesti lannoitteita markkinoille. Lannoiteteollisuuden raaka-aineet eivät ole FAO:n ja IFA:n ennusteiden mukaan tuotantoa rajoittava tekijä, vaikkakin uusien lähteiden käyttöönotto näkyy tarjonnassa viiveellä. Typpilannoitteiden tarjonta kasvaa voimakkaasti Aasiassa, erityisesti Kiinassa. Kasvua on ehkä odotettavissa USA:ssa ja sen ennustetaan säilyvän ennallaan Euroopassa. Maailman typpilannoitteiden tuotannon tämänhetkinen ja tulevana viisivuotisjaksona kasvava ylijäämä 12
on kuitenkin pieni ottaen huomioon mahdolliset laskentavirheet ja mahdolliset tuotannon katkokset. Kalilannoitteiden osalta tilanne on lähes vastaava typen kanssa. Fosforilannoitteiden osalta tilanne säilyy kireänä vuoteen 2012, vaikka tarjonnan ennustetaan kehittyvän suotuisasti. FAO ennusteen mukaan keskeisten lannoiteraakaaineiden tuotantotase kehittyy vuoteen 2012 mennessä seuraavasti: Maailma ( 1000 tn.) - NH3 ylijäämä kasvaa 3 286 15 059 - Fosfori ylijäämä kasvaa 387 2 873 - Kalium ylijäämä kasvaa 5 754 6 760 Afrikka ( 1000 tn.) - NH3 ylijäämä kasvaa 677 3 184 - Fosfori ylijäämä kasvaa 5 278 7 064 - Kalium alijäämä kasvaa (468 516) Amerikka ( 1000 tn.) - NH3 alijäämä kasvaa (7 014 8 094) - Fosfori alijäämä kasvaa (0 418) - Kalium ennallaan 1 566 1 640 Aasia ( 1000 tn.) - NH3 alijäämästä ylijäämäiseksi (- 2 132) 7 374 - Fosfori alijäämä alenee (5 327 3 820) - Kalium alijäämä kasvaa ( 9 057 10 543) Eurooppa ( 1000 tn.) - NH3 ylijäämä kasvaa 12 468 13 587 ( Länsi- Eurooppa kuitenkin säilyy alijäämäisenä ja ylijäämä tulee Itä- Euroopasta, Keski- Euroopan pieni ylijäämä alenee) - Fosfori ylijäämä pienenee 742 372 ( Länsi- Eurooppa säilyy kuitenkin alijäämäisenä ja ylijäämä tulee Itä-Euroopasta, Keski- Euroopan pieni ylijäämä alenee) - Kalium ylijäämä kasvaa 10 963 12 317 ( Keski- Eurooppa säilyy alijäämäisenä ja ylijäämä tulee Itä- Euroopasta) Oseania ( 1000 tn.) - NH3 alijäämä kasvaa (714 992) - Fosfori alijäämä säilyy ennallaan (307 326) - Kalium alijäämä säilyy ennallaan (373 415) Eurooppa tulee olemaan typpi- ja kaliumlannoitteiden osalta nettoviejä ja tulee säilyttämään nettoviejän asemansa myös fosforilannoitteiden osalta. Ylijäämä tulee kuitenkin Itä- Euroopan ja Länsi-Aasian alueilta. Merkittävät viljan tuottajamaat Amerikassa ja Oseaniassa tulevat säilymään lannoitetuotannon osalta alijäämäisinä. Noiden alueiden alijäämä kyetään kattamaan Itä-Euroopan ja Aasian kasvavalla tuotannolla. 13
Torjunta-aineet Torjunta-aineiden valmistus on keskittynyttä. Tärkeimpiä monikansallisia yhtiöitä torjuntaaineiden valmistuksessa ovat Basf, Bayer Crop Science, Dow AgroSciencies, Dupont, FMC, Monsanto, Sumitomo ja Syngenta. Suurimpia torjunta-aineiden viejämaita maailmassa ovat Kiina, Yhdysvallat, Ranska ja Saksa. Suurimpia tuojamaita ovat vastaavasti Ranska, Kanada, Brasilia, Saksa, Thaimaa ja Italia. Ylivoimaisesti suurin torjunta-aineryhmä maailmankaupassa ovat rikkakasvien torjuntaaineet noin 50 prosentin osuudella kaupan arvosta. Sekä tuhoeläinten torjunta-aineiden että kasvitautien torjunta-aineiden osuus on noin 25 prosenttia. Torjunta-aineiden kaupassa vuosittaiset erot ovat varsin suuret (kuva 5). Kuva 5. Torjunta-aineiden maailmankaupan kehitys 1990 2004. Lähde Croplife Alueelliset erot kysynnässä saattavat muuttua nopeasti torjuntatarpeen muutosten myötä. Esimerkiksi vuonna 2004 kasvitautien torjunta-aineiden kysyntä kasvoi yli 27 prosenttia. Suurin tekijä kysynnän kasvulle oli soijapavun viljelyalan lisääntyminen lähes kymmenellä prosentilla ja samanaikaisesti kasvitautien normaalia laajempi esiintyminen Brasiliassa. Sateinen kasvukausi Euroopassa ja viljanviljelyalan voimakas kasvu Venäjällä ja Ukrainassa kasvattivat niin ikään torjunta-aineiden kysyntää vuonna 2004. Myös Euroopassa rikkakasvien torjunta-aineet ovat suurin tuoteryhmä kaupan volyymistä. Vuonna 2007 rikkakasvien torjunta-aineiden osuus oli noin 45 prosenttia myynnistä, kasvitautien torjunta-aineet noin 40 prosenttia ja tuhohyönteisten torjunta-aineiden osuus noin 15 prosenttia. Valkuaisraaka-aineet Maailmankaupassa tärkeimmät öljy- ja valkuaiskasvit ovat soija ja rapsi, jotka yhdessä kattavat noin 70 prosenttia tuotannosta. Yksistään soijan osuus on noin 57 prosenttia, ja se on merkittävin valkuaisraaka-aineen lähde. Euroopan öljy- ja valkuaisteollisuuden järjestön (FEDIOL) tilaston mukaan öljykasvien tuotanto vuonna 2005 oli 386 milj. tn. Tuotannon kasvu oli vuodesta 2000 lähes 80 milj. tn, eli noin 20 prosenttia. Suurimmat tuottajamaat 14
ovat Yhdysvallat, Brasilia ja Argentiina, joiden yhteenlaskettu tuotanto kattaa yli 80 prosenttia soijan tuotannosta (kuva 6). Kuva 6. Soijan ja rapsin tuotanto. Lähde FEDIOL EU on merkittävä rapsin tuottaja. Kattaakseen kotimarkkinoiden kysynnän EU on kuitenkin suuri nettotuoja. EU on Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin soijan tuoja (kuva 7). Käyttämästään rapsin siemenestä EU joutuu tuomaan noin 30 prosenttia. EU:n omavararaisuusaste rehuvalkuaisen suhteen on ollut markkinakaudella 2005/2006 noin 23 prosenttia. Tästä soijarouheen omavaraisuus oli vain 2 prosenttia ja rypsi-/rapsirouheen omavaraisuus 72 prosenttia. Kuva 7. Soijan ja rapsin vienti ja tuonti. Lähde FEDIOL 15
Soijan ja soijatuotteiden kysynnän ja maailmankaupan kasvun ennustetaan jatkuvan voimakkaana. Keskeisten viejämaiden asema tulee säilymään vahvana, ja niiden arvioidaan kykenevän kasvattamaan tuotantoaan kasvavaa kysyntää vastaavaksi. Valkuaiskasvien tuotanto maailmanmarkkinoille on viljoja keskittyneempää, ja yhdessä tiukan markkinatilanteen kanssa reaktiot kysynnän ja tarjonnan äkillisiin muutoksiin tulevat olemaan viljoja voimakkaampia. 2.3 EU ja sen maatalouspolitiikka Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan yhtenä perustavoiteena oli yhteisöä luotaessa vahvistaa Euroopan elintarviketuotannon asemaa. Yhteisellä maatalouspolitiikalla on kyetty takaamaan kilpailukykyinen maataloustuotanto maailmanmarkkinoilla sekä kasvattamaan tuotantoa tuotantomääriin sidotuilla tuilla. Vientitukien avulla EU onkin ollut maataloustuotteiden markkinoilla vahva viejä. Kansainvälinen paine WTO neuvotteluissa on ollut kova EU:n tukijärjestelmien suuntaan erityisesti kehitysmaista, jotka katsovat voimakkaasti tuetun viennin uhkaavan heidän oman maataloustuotantonsa toimintaedellytyksiä. Erityisen haitallisina on nähty EU:n vientituet sekä kaikki sellainen tuki joka kannustaa ylituotantoon samoin kuin EU:n rajasuojan taso. Kehitys kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa on johtanut siihen, että EU on joutunut maatalouspolitiikassaan alentamaan vientitukiaan ja rajasuojaansa asteittain. EU on tehnyt myös päätöksen WTO:n neuvotteluihin liittyen luopua vientitukien käytöstä vuodesta 2013 lähtien. Kehitys on johtanut myös tukien irrottamiseen tuotannosta ja siten myös ylituotannon leikkaamiseen. Samalla myös kansainvälisesti vertailtavat kokonaistukitasot ovat alentuneet. EU:n arvioidaan kuitenkin jatkossakin pysyvän vahvana toimijana maataloustuotteiden vientimarkkinoilla. Uusien jäsenmaiden (EU-10) liittyessä Euroopan unioniin vuonna 2004 EU:n viljelyala kasvoi noin 30 prosenttia ja maataloustyövoima noin 52 prosenttia. Uusien jäsenmaiden aikaansaama tuotannon lisäys oli noin 20 prosenttia viljantuotannosta, noin 17 prosenttia valkuaiskasvituotannosta, 10 17 prosenttia lihantuotannosta ja noin 15 prosenttia maidontuotannosta. Luvut kuvaavat hyvin uusien jäsenmaiden maataloustuotannon käyttämätöntä potentiaalia. Bulgarian ja Romanian liittyminen Euroopan unioniin vuonna 2007 lisäsi edelleen EU:n tuotantopotentiaalia. EU:n laajentuminen itään maatalouden tuotantopotentiaaliltaan suuriin maihin on tuonut EU:lle runsaasti lisää tuotantokapasiteettia, josta vasta osa on täysitehoisesti käytössä. Samalla se on tuonut myös paineita EU:n maatalouspolitiikalle. Tavoitteena on EU:n maatalouden budjettiosuuden asteittainen alentaminen. Tämä luo riskitekijöitä ja epävarmuutta Suomen kaltaisten vanhojen jäsenmaiden tukipolitiikkaan. Maataloustuen merkitys maatalouden tulonmuodostuksesta on Suomessa epäsuotuisista luonnonoloista johtuen suurempi kuin muissa EU:n jäsenmaissa. Suomi poikkeaa muista jäsenmaista myös siinä, että yli puolet maataloustuista on kansallisesti rahoitettuja ja vain noin 45 prosenttia tulee EU:n maatalousbudjetista. Tuotannosta irrotettu tilatuki, joka perustuu historiallisiin viitemääriin, näyttelee suurinta osaa EU:n maatalousbudjetista. EU:n täysin maksamaa tilatukea täydentävät LFA- ja ympäristötuki sekä kansalliset erityistuet. Asteittainen, tuotannon tasoa turvaavista kiintiöjärjestelmistä luopuminen ja tuotannon keskittyminen tehokkaimman tuotannon alueille sekä valtiontukia koskevan sääntelyn kiristyminen, joka luo paineita kansallisten tukien vähentämiselle tuovat haasteita Suomessa 16
harjoitettavalle maatalouspolitiikalle, joita osin LFA-uudistukset ja herkille alueille suunnattavat erityistuet voivat osin kompensoida. Suomen asema Euroopan unionin yhteisillä maataloustuotemarkkinoilla on samankaltainen kuin EU:n asema maailmanmarkkinoilla. Euroopan unioni on korkeiden tuotantokustannusten alue maailmanmarkkinoilla, kuten Suomi on EU:n alueella. Kansainvälisellä tasolla EU:n asema on rinnasteista siihen mikä on Suomen asema EU:ssa. Sokeriuudistus on tästä eräs esimerkki. Maatalouden rakennemuutos Suomessa tulee edelleen jatkumaan. Suurimpina haasteina nähdään tuotannon keskittyminen, maatalouden teollistuminen, tilamäärä- ja kokomuutokset sekä viljelyalaan kohdistuvat muutokset. Maaseudun asuttuna pitäminen käy yhä haasteellisemmaksi ja osin sen seurauksena myös osaavan maatalousväestön määrä vähenee. Erityinen huomio on syytä kohdistaa viljelijäväestön ammattitaitoon. Muutokset tuotannon määrään oletetaan kuitenkin jäävän suhteellisen pieniksi tärkeimmissä tuotantosuunnissa. 2.4 Huoltovarmuusajattelu ja varautuminen kansainvälisesti Kansainvälisesti vertaillen on vaikea löytää Suomen järjestelmää vastaavaa laajaa varautumisjärjestelmää, joka sisältäisi kriittisten tuotantopanosten varastoinnin ja yhteiskuntaan integroidun varautumissuunnittelun. Suuret elintarvikkeiden viejämaat luottavat tuotantokapasiteettiinsa ja asettavat tarvittaessa vientirajoituksia turvatakseen kotimarkkinansa. Useat elintarvikkeiden tuojamaat joutuvat turvautumaan maailmankaupan toimivuuteen ja osin tästä johtuen ajavat mahdollisimman vapaata ja avointa kauppaa. Euroopan unionin jäsenmaat luottavat pääsääntöisesti vahvoihin yhteisömarkkinoihin. Useissa maissa huoltovarmuusjärjestelyjen katsotaan aiheuttavan uhkan markkinoiden vapaalle toiminnalle. Iso-Britanniassa tehty laaja elintarviketuotantoa käsittelevä katsaus (Food Matters 2008) painottaa kehittyvien talouksien elintarviketuotannon kehittämisen ja avoimen kaupankäynnin kehittämisen tärkeyttä elintarviketarjonnan turvaamiseksi. Aiemmin mittavia varastoja ylläpitänyt Norja on purkanut ne lähes kokonaan. Ruotsi on tehnyt tämän aikaisemmin. Kuitenkin esimerkiksi Sveitsissä ja Saksassa on kansallisia erityisjärjestelyjä huoltovarmuuden turvaamiseksi. Sveitsi Sveitsissä on Euroopan mittakaavassa laajamittainen varastointijärjestelmä. Perusperiaatteiltaan se on useilta osin yhteneväinen Suomen varastointijärjestelmien kanssa. Varastointi toteutetaan valtion ja yksityissektorin välisenä yhteistyönä, ja kustannusten kattamiseen tarvittavat varat peritään maahantuotavien tuotteiden hinnassa olevasta veroluonteisesta maksusta. Yritykset vastaavat varastoitavista tuotteista ja hoitavat tarvittavan kierrätyksen. Varastojen tulee sijaita Sveitsin maaperällä. Sveitsin varastointi kattaa Suomen tavoin kriittisen infrastruktuurin ja teollisuuden tarpeisiin varastoitavia tuotteita, kuten metalleja ja tekstiilejä sekä perustuotannon turvaamiseksi lääkkeitä, elintarvikkeiden raaka-aineita ja polttonesteitä. Varastointi muistuttaa Suomen turvavarastointi- ja velvoitevarastointijärjestelmää, eli yritykset omistavat varastoitavat tuotteet. Suomessa elintarvikeketjun turvaamiseen varastoidut tuotteet (vilja, siemenet, torjunta-aineet, rehuraaka-aineet ja ammoniakki) kuuluvat varmuusvarastoitaviin tuotteisiin ja valtio omistaa kyseiset tuotteet. Sveitsin varastojen taso suhteessa normaalikäyttöön vuosille 2008 2011: 17
- polttonesteet 4,5 kk - lentopetroli 3 kk - elintarvikeöljy/-rasvat, sokeri 4 kk - kahvi 3 kk - vehnä 4 kk - rehut 2-4 kk - lannoitteet 1/3 kasvukauden tarpeesta - antibiootit 4-6 kk - viruslääkkeet 25 % väestöstä Varastoitavia tuotteita voidaan vapauttaa markkinoille ainoastaan varastoinnista vastaavan ministeriön päätöksellä, jos uhkana on koko valtiota koskettava kriisi tai kansainväliset sopimukset sitä edellyttävät (esim. kansainvälinen energiasopimus). Saksa Saksassa viljan varmuusvarastointi hoidetaan valtion tarjouskilpailun perusteella tekemien ostojen ja myyntien kautta. Valtio omistaa varastot ja huolehtii myös niiden kierrättämisestä. Ostot ja myynnit ajoittuvat tavallisesti hyvinkin epätasaisesti, ja tämän vuoksi varastomäärässä saattaa tapahtua suuria vaihteluja satovuosien välillä. Järjestelmä aiheuttaa markkinahäiriöitä, mutta varmuusvarastomäärä (viljat, palkokasvit ja riisi) on alle 2 prosenttia vuotuisen viljasadon määrästä. Saksan varmuusvarastomäärä on alhainen, koska viljantuotanto on ylijäämäistä ja keskeisen sijaintinsa vuoksi Saksa luottaa yhteisömarkkinoiden ja maailmanmarkkinoiden toimintaan. 18
3. Suomen elintarvikehuoltovarmuus Alkutuotannon taso Suomessa on ollut vakaa 2000-luvun aikana lähes kaikissa keskeisissä tuoteryhmissä (vilja, peruna, liha ja maitotuotteet). Viimeisen kymmenen vuoden ajanjaksona viljan ja lihan tuotanto on kasvanut, maitotuotteiden hieman laskenut ja perunan tuotanto on pysynyt ennallaan. 3.1 Tuotanto-omavaraisuus ja sen kehitys Suomen viljantuotantotase on ollut 2000-luvulla vahva. Tuotanto on ollut tasaisempaa kuin aiempina vuosikymmeninä ja tuotanto on saavuttanut 4000 milj. kg tason. Kysyntä on kasvanut hieman ja on melko vakaata noin 3300 milj. kg (kuva 8) Suomen viljatase 4500 4000 milj. kg 3500 3000 2500 2000 1500 1000 500 vehnä ruis ohra kaura kotim.käytt. 0 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 Kuva 8. Suomen viljatase 1987-2007. Lähde Tike, Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Kotimainen tuotanto ylittää kulutuksen rehuviljojen ja vehnän osalta. Leipäviljoista rukiin osalta Suomi on riippuvainen tuonnista ja ajoittain tuodaan leipäviljaksi soveltuvaa vehnää, vaikka vehnän kokonaistuotanto onkin viime vuosina ylittänyt kulutuksen. Leipäviljaksi kelpaavan tuotannon osuus vaihtelee suuresti kasvukausittain. Kuluneina vuosina leipäviljan tuotannon omavaraisuus on kuitenkin saavutettu ja vehnän osalta hieman ylitetty. Ylimääräinen vehnä käytetään rehuksi tai viedään maasta. Viljataseessa varastojen määrä ilmoitetaan kuluvan vuoden kesäkuussa, uuden satokauden kynnyksellä. 90-luvun varastojen kokonaismäärä on ollut noin 1 300 1 700 milj.kg, mistä maatilojen varastoissa 370 545 milj.kg. Vuodesta 2000 alkaen varastojen kokonaismäärä on ollut keskimäärin samalla tasolla, mutta vuosittainen vaihtelu on ollut vähäisempää. Tällä vuosituhannella varastomäärä on ollut noin 1 500 milj. kg 1 600 milj.kg. Maatilojen osuus on tasaisesti kasvanut 545 milj.kg:sta noin 700 milj. kg:n tasolle. Perunan kulutus asukasta kohden on ollut EU-jäsenyyden ajan noin 60 kg asukasta kohden vuodessa. Tämä on EU-15 maiden keskiarvoa alhaisempi. Kysyntä ja tarjonta ovat olleet melko vakaita ja omavaraisuusaste perunalla on noin 100 prosenttia. Lihan kulutus Suomessa on kasvanut EU-jäsenyyden aikana noin 60 kg:sta asukasta kohden vuodessa noin 72 kg:n tasoon vuodessa. EU-15 maiden keskiarvo on Suomea korkeampi ja 19
kulutus on näissä maissa noin 97 kg asukasta kohden vuodessa. Naudanlihan kulutus on säilynyt lähes ennallaan ja sianlihan kulutus on kasvanut hienoisesti. Valtaosan kysynnän kasvusta on muodostanut siipikarjanlihan kulutus, mikä on kaksinkertaistunut EUjäsenyyden aikana. Sianlihan omavaisuusaste on 115 prosenttia ja siipikarjan hieman yli 100 prosenttia. Vastaavasti naudanlihan tuotanto on Suomessa laskenut ja omavaraisuus on alle 90 prosenttia. Lihantuotannon omavaisuus kokonaisuutena on ylijäämäinen ja omavaisuusaste on noin 105 prosenttia. Kananmunien kulutus on laskenut EU-jäsenyyden aikana noin 20 prosenttia ja oli vuonna 2007 noin 9 kg asukasta kohden vuodessa. Kulutus on yli kaksinkertainen verrattuna EU-15 maiden keskiarvoon. Kananmunien tuotanto on samalla laskenut ja omavaraisuusaste on noin 115 prosenttia. Maidon ja voin kulutus Suomessa on ollut tasaisesti laskeva EU-jäsenyyden aikana ja juustojen kulutus on kasvanut. Nestemäisen maidon kulutus on Suomessa EU-15 maita korkeampi ja maitojalosteiden kulutus lähellä keskiarvoa. Meijereiden vastaanottama maitomäärä on laskenut hieman, noin 5 prosenttia. Maitotuotteiden omavaraisuus on edelleen noin 100 prosenttia. 3.2 Tuotantopanosriippuvuudet Maataloustuotteiden tuotantoketjussa on useita tuotantopanoksia, joissa Suomi on vahvasti tuonnista riippuvainen. Tarvittavasta kylvösiemenestä ja siemenperunasta Suomi tuottaa kuitenkin valtaosan itse. Kylvösiemenhuolto ja Suomeen soveltuvien kasvilajikkeiden jalostus on keskeinen tekijä suomalaisessa elintarviketuotannossa. Siemenet ja siemenperuna Viljan siemenhuolto perustuu pääosin kotimaiseen tuotantoon ja tuontisiemenen merkitys on vähäinen. Tuonnin osuus rajoittuu satunnaisesti tehtävään siementuotannon kanta-aineistona käytettävien korkeampien siemenluokkien tuontiin ulkomaisista lajikkeista. Viljan viljelyssä käytettävistä lajikkeista noin 70 prosenttia on Boreal Kasvinjalostus Oy:n jalostamia lajikkeita ja noin 30 prosenttia on ulkomaisten jalostajien lajikkeita. Tuontilajikkeiden osuus on hiljalleen noussut erityisesti kevät- ja syysvehnän sekä mallasohran viljelyssä, mutta viljanviljelyn perusta on vahvasti kotimaisten lajikkeiden varassa. Sertifioidun siemenen vuosituotanto on noin 70 000 80 000 tn, mikä kattaa noin 30 prosenttia kylvöihin käytettävästä siemenestä. Keskimääräinen sertifioidun siemenen tuotantoala on ollut noin 25 000 ha. Kylvöihin käytettävästä viljan siemenestä noin 200 000 tn on tilojen edellisen kesän sadostaan säästämää viljaa. Satovuodesta riippuen tilojen siemeneksi käyttämä vilja on 2000-luvulla ollut noin 5 6 prosenttia viljan kokonaissadosta. Nurmikasveilla käytettävä siemen on pääosin kotimaista tuotantoa, mutta toisin kuin viljanviljelyssä, sertifioidun siemenen käyttöaste on lähes 100 prosenttia. Nurmiviljelyn perustana on monivuotisten nurmikasvilajien viljely, joista merkittävimmät lajit ovat timotei ja nurminata. Kasvukauden 2008 noin 9500 ha:n nurmisiemenalasta timotei kattoi noin 75 prosenttia ja nurminata noin 16 prosenttia. Vajaa 10 prosentin osuus jakautui puna-apilan, ruokonadan sekä yksi- ja monivuotisen raiheinän kesken. Nurmikasvien siementuotannolle on ominaista markkinatilanteista ja sääoloista johtuva suuri vaihtelu. Esimerkiksi timotein tarkastettu siementuotantoala on vaihdellut vuosina 2000-2008 välillä 5525 7681 ha. 20
Kasvukauden 2004 timotein siemensadosta tarkastettiin sertifioitua siementä ainoastaan 1319 tn ja vastaavasti kasvukauden 2006 sadosta tarkastettiin 3894 tn (taulukko 1). Taulukko 1. Timotein ja nurminadan siementuotannon vuosivaihtelut 1989 2007 Timotei Nurminata Vuosi Pinta-ala (ha) Määrä (tn) Vuosi Pinta-ala (ha) Määrä (tn) 1989 7605 3019 1989 1426 885 1990 6574 2428 1990 1299 620 1991 2889 1210 1991 1080 725 1992 2425 524 1992 769 221 1993 2073 506 1993 662 275 1994 2773 1121 1994 984 432 1995 3631 2136 1995 1005 476 1996 4902 2963 1996 960 400 1997 5018 1925 1997 1012 288 1998 4332 1989 1998 1331 355 1999 5262 2528 1999 1541 605 2000 5525 2276 2000 1392 544 2001 7189 3781 2001 1649 732 2002 7681 3540 2002 1668 467 2003 7135 2594 2003 1736 454 2004 5573 1319 2004 1594 318 2005 5082 1922 2005 1589 700 2006 6663 3894 2006 1510 672 2007 6905 2590 2007 1581 443 Suuret tuotannon heilahtelut ovat merkinneet siemenalalle markkinahäiriöitä, joissa ylituotantoa on seurannut raju tuotannon leikkaus. Monivuotisilla lajeille tuotantosopimukset solmitaan useiden vuosien ajalle ja kasvukauden keskisatojen suuri vaihtelu vaikeuttaa tuotannon mitoitusta. Nurmisiemen on kuitenkin varsin helppo varastoida, ja ylituotantoa seurannut pudotus on korvattu siemenyritysten ylivuotisvarastoilla. Nurmisiementä myös tuodaan Suomeen lajeina, joista kotimarkkinoilla ei ole merkittävää siementuotantoa. Yksivuotisissa pikalaidunseoksissa käytettävistä lajeista tuodaan Suomeen siementä, samoin huomattava osa käytettävästä apilalajien siemenestä. Maataloustuotannon ulkopuoliseen viherrakentamiseen käytettävien nurmikkoseosten siemen tuodaan Suomeen. Suomeen tuodaan nurmi- ja nurmikkokasvin siementä vuosittain noin 2000 tn ja apilan siementä noin 150 tn (taulukko 2). 21
Taulukko 2. Nurmisiementen tuonti (tn) Laji 2006/2007 2007/2008 englannin raiheinä 108 108 italian raiheinä 108 20 tetraploidi italian raiheinä 169 76 nurminata 35 43 ruokonata 185 199 timotei 473 169 westerwoldin raiheinä 24 24 alsikeapila 34 29 persianapila 7 5 puna-apila 88 58 valkoapila 27 35 nurmikkolajit 1093 1260 yhteensä 2351 2026 Öljykasvien viljelyssä käytetään yksinomaan sertifioitua siementä. Tärkein viljelykasvi on kevätrypsi noin 90 prosentin osuudella viljelyalasta ja kevätrapsi on kasvattanut osuuttaan noin 10 prosenttiin viljelyalasta. Öljykasvien viljelyala on 2000-luvulla ollut keskimäärin noin 80 000 ha. Alimmillaan viljelyala on ollut noin 60 000 ha ja suurimmillaan vuonna 2006 noin 110 000 ha. Vuosittain tarvittava sertifioitu kylvösiemenmäärä on ainoastaan noin 500 tn 900 tn, ja se on kyetty hyvin kattamaan kotimaan tuotannolla. Muutokset vilja- ja öljykasvimarkkinoilla saattavat vaikuttaa nopeasti rypsin siemenen kysyntään. Varmistaakseen siemenen saatavuuden rypsin siementä markkinoivat keskeiset toimijat pitävät varastoissaan ylivuotista siementä vähintään yhden kasvukauden keskimääräistä kysyntää vastaavan määrän. Rypsin siementä ei käytännössä ole saatavilla Suomen ulkopuolelta ja kotimaan tuotanto on viljelyn avainkysymys. Rapsin viljelyala on alhainen ja tuotannon mitoittaminen kysyntää vastaavaksi on haasteellista. Tästä johtuen rapsin kylvösiementä on ajoittain tuotu vähäisessä määrin kattamaan siementarvetta. Rapsi korvataan myös usein rypsillä, jos kevätkylvöt viivästyvät. Siemenperunan vuosittainen tuotantoala on 2000-luvulla ollut noin 1300-1600 ha ja tuotettu sertifioidun siemenperunan määrä noin 22 000 26 000 tn. Siemenperunan tuotanto on kyennyt hyvin vastaamaan kotimaan kysyntään, ja viime vuosina myös viennillä on kasvava merkitys siemenperunan tuotannossa. Perunan tuotannossa lajikekysymys ei ole niin kriittinen kuin muilla lajeilla, ja valtaosa viljelyssä käytettävistä lajikkeista onkin ulkomaisia lajikkeita. Peruna on varsin viljelyvarma laji Suomen olosuhteissa, mutta siemenperunan tuotantoon liittyy tautiriski tuotantoketjun eri lisäysvaiheissa. Siemenperunan tuotantoketju on muihin lajeihin verrattuna pitkä, ja tuotannossa tarvitaan useita vuosia ja lisäyskertoja ennen markkinoille saatavaa siemenperunaluokkaa. Perunan taudit ja virukset aiheuttavat ajoittain suuria menetyksiä siemenperunan tuotantoketjussa. Menetykset lisäysaineistossa aiheuttaisivat ongelmia markkinoille saatavan siemenperunan tuotannossa, ellei vajetta kyetä korvaamaan nopeasti. Suomen Siemenperunakeskus Oy (SPK) vastaa siemenperunan tuotannossa käytettävän kanta-aineiston tuotannosta, ja tarvittaessa yrityksellä on kyky moninkertaistaa tuotanto mikrolisäyksellä ja minimukulatuotannolla, jos esimerkiksi virusten tai siemenperunan tautien takia joudutaan hylkäämään lisäystuotannossa olevaa siemenperuna-aineistoa. 22
Siemenperunan tuotantoketju on hyvin kyennyt tuottamaan markkinoille riittävän määrän siemenperunaa. Torjunta-aineet Torjunta-aineet ovat kokonaisuudessaan tuontitavaraa. Pääosin tuonti Suomeen tulee EU:n jäsenmaista; Saksa, Iso-Britannia, Ranska, Tanska, Belgia ja Ruotsi. EU:n ulkopuolisista tuojamaista merkittävin on Yhdysvallat. Eniten käytetty torjunta-aineryhmä on rikkakasvien torjunta-aineet. Kasvitautien ja tuhoeläinten torjunta-aineiden käyttö ja tarve vaihtelevat sää- ja tuhoeläintilanteen mukaan. Kasvinsuojeluaineiden käyttö hehtaaria kohden on Suomessa vähäisempää kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa, koska tautipaine on viileässä ilmastossa alhaisempi. Muutokset sääoloissa ja taudinaiheuttajissa ovat kuitenkin lisänneet tarvetta kasvinsuojeluaineiden käytölle Suomessa. Ilmaston muutosta koskevien ennusteiden mukaan tuhoeläinten ja kasvitautien paine Suomessa tulee todennäköisesti kasvamaan. Lannoitteet Lannoitteiden huoltovarmuuteen Suomessa vaikuttaa oma tuotanto ja lannoitemarkkinat lähialueilla Länsi- ja Itä- Euroopassa. Tuotantokapasiteetin osalta Suomen lannoitteiden huoltovarmuus on hyvä. Vuonna 2007 tehdyn kemian tuotteiden huoltovarmuusanalyysin mukaan lannoitteiden tuotanto Suomessa on noin 1 400 000 tn/v ja kotimainen kulutus noin 700 000 tn/v, jolloin vientiin jää noin 50 prosenttia lannoiteteollisuuden tuotannosta. Typpilannoitteiden käyttö on vähentynyt Suomessa EU-jäsenyyden aikana yli 20 % ja fosforilannoitteiden käyttö yli 50 % (kuva 9). Tämä on seurausta kiristyvistä ympäristönormeista ja maatalouden kustannuskehityksen yleisestä kasvusta. Myös viljelymenetelmien kehittyminen on parantanut lannoitteiden käytön hyötysuhdetta. Kuva 9. Typpi- ja fosforilannoitteiden myynti. Lähde MMM työryhmämuistio 2009:1 Huoltovarmuuden kannalta kriittisin tekijä on typpilannoitteiden saatavuus ja näiden valmistuksessa käytettävän typpihapon tuotanto. Typpihapon valmistuksessa käytettävä ammoniakki ja jalometallikatalyyttiverkko tuodaan Suomeen. Ammoniakin käyttö ja typpihapon valmistus Suomessa ylittää kotimaassa kulutettavan määrän, johtuen viennin 23
suuresta osuudesta. Myös muiden lannoitetuotannossa käytettävien kemiantuotteiden, kuten rikkihapon, fosforihapon ja kaliumsulfaatin tuotanto on suurempaa kuin kulutus kotimaassa. Mikäli typpilannoitteiden saatavuudessa olisi ongelmia, vaikuttaisi se viljelykasvien satoon ja sadon laatuun. Kuvassa 10 on esitetty eri viljelykasvien reagointi typpilannoituksen pudotessa normaalista lannoitemääristä. Kuvaaja on ainoastaan suuntaa antava, ja on huomattava, että satotasoon vaikuttaa huomattavasti edellisvuosien viljely, maalaji, maan kasvukunto ja kasvukauden sääolot. Kasvilajit reagoivat eri tavoin typpilannoituksen alentamiseen. Oman typpitalouden omaavat palkokasvit, kuten herne, menestyvät hyvin vaikka lannoitustasoa alennettaisiin huomattavasti. Vastaavasti öljykasvien ja leipäviljojen tuotannossa riippuvuus riittävästä typpilannoituksesta on suurin. Leipäviljan ja öljykasvien tuotannossa myös riittävän valkuaispitoisuuden saavuttaminen vaatii riittävää typpilannoitusta. Rehuviljan tuotannossa Suomessa on runsaasti tuotantopotentiaalia ja tyydyttävä tuotanto voidaan saavuttaa, vaikka lannoitustasoa jouduttaisiin alentamaan merkittävästi normaalitilanteesta. 4000 3500 SATOKG/HA 3000 2500 2000 1500 1000 -kevätvehnä -syysvehnä -ruis -ohra -kaura -seosvilja -herne -öljykasvit 500 0 0 20 40 60 80 N % NORMAALISTA 100 Kuva 10. Typpilannoituksen vaikutus kasvien satotasoon. Lähde MAVI/ Juhani Leppälä Suomessa lannoitteisiin liittyvä huoltovarmuus on hyvin turvattu tuotantokapasiteetin ja fosforiraaka-aineen osalta. Kaliumkloridin sekä rikkihapon tuotannossa tarvittavien raakaaineiden ja ammoniakin saatavuuden turvaamiseksi Suomessa toimivalla kemian teollisuudella on vahva asema raaka-ainemarkkinoilla. Lannoiteteollisuuden siirtyminen norjalaisen Yara:n omistukseen toi Suomen lannoitemarkkinoille maailman johtavan typpilannoitteiden valmistajan. Suomen hallituksen ja Norjan hallituksen välillä on myös olemassa oleva sopimus tavaroiden ja palveluiden vaihdon ylläpitämisestä kriisitilanteissa. Lannoiteteollisuuden raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljetusten turvaaminen muodostaa keskeisen tekijän lannoitteiden huoltovarmuudelle Suomessa. Rehuraaka-aineet Suomessa valmistettiin vuonna 2008 tuotantoeläinten rehuseoksia kotimaan markkinoille yhteensä 1 378 milj. kg. Edellisvuoteen verrattuna valmistusmäärä aleni noin 2,5 prosenttia. Erilaisten rehulisäaineiden valmistusmäärä, 33 milj. kg, oli sen sijaan lähes 10 prosenttia suurempi kuin vuonna 2007. Nautakarjalle vasikoille, nuorelle karjalle ja lypsylehmille - 24
tarkoitettujen rehuseosten osuus maatilarehuista oli 612 milj. kg, noin 45 prosenttia. Sikarehuseosten osuus oli 363 milj. kg, eli noin 26 prosenttia. Siipikarjan rehuseosten osuus puolestaan oli 313 milj. kg (noin 23 prosenttia). Maatilarehujen tuotanto kasvoi nopeasti 2000-luvun alussa, mutta kasvu on kahtena viime vuotena pysähtynyt ja laskenut hieman (kuva 11). 1600 1400 Kana 1200 1000 Lihasiipi 800 600 Sika 400 200 Nauta 0-90 -92-94 -96-98 -00-02 -04-06 -08 Kuva 11. Maatilarehujen valmistus Suomessa 1990 2008 (1 000 tn.). Lähde EVIRA Rehuseosten valmistuksessa käytettävä rehuvilja saadaan pääosin kotimaan markkinoilta, mutta melassileike on tapahtuneen sokeriteollisuuden järjestelyjen jälkeen tuonnin varassa. Tarvittavasta lisävalkuaisesta joudutaan valtaosa tuomaan. Puhtaaksi valkuaiseksi laskettuna soijan osuus on noin 45 prosenttia, rypsi- ja rapsirouheen noin 40 prosenttia ja muiden noin 15 prosenttia. Teollisuuden ja suoramyynnin tarpeisiin tarvitaan valkuaisrouheita noin 400 000-450 000 tn./v josta kotimaisesta rypsi- ja rapsisadosta saadaan ainoastaan noin 13 prosenttia. Ehjinä siemeninä tuotavan rapsin ja kotimaisen rypsisadon vuosittaisesta puristusmäärästä, noin 250 000 tn saadaan valkuaisrouhetta noin 150 000 tn, mikä vastaa noin 35 prosenttia rouheiden kokonaiskysynnästä. Puristuskapasiteetti on noin 280 000 tn, mikä mahdollistaa puristukseen perustuvan noin 40 prosentin omavaraisuuden. Soijan puristusmäärä on pudonnut nopeasti noin 60 000 tn vuositasolta 5 000 10 000 tn tasolle. Suomessa puristetusta rypsistä ja rapsista saatavan valkuaisrouheen lisäksi tuodaan Suomeen soijarouhetta noin 130 000 170 000 tn ja rapsirouhetta noin 95 000 115 000 tn. Kotimainen viljatärkkelys- ja etanoliteollisuus tuottaa lisäksi vuodessa noin 60 000 tn viljavalkuaista, joka käytetään liemirehuna kotieläintaloudessa. Kuvassa 11 on esitetty rypsiöljyn ja valkuaisrouheiden tase Suomessa vuonna 2008. 25