NIIN KAUAN SANOITTA, ETTÄ HUKKUU JO KYLPYAMMEESEEN - KIRJALLISUUSTERAPIARYHMÄ NUORTEN KRIISITYÖSSÄ

NIIN KAUAN SANOITTA, ETTÄ HUKKUU JO KYLPYAMMEESEEN - KIRJALLISUUSTERAPIARYHMÄ NUORTEN KRIISITYÖSSÄ Leena Haveri - Jaana Huldén Päättötyö Kevät 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

1 PÄÄTTÖTYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ ALPPIKADUN YKSIKKÖ Haveri, Leena - Huldèn, Jaana "Niin kauan sanoitta, että hukkuu jo kylpyammeeseen" - Kirjallisuusterapiaryhmä nuorten kriisityössä Helsinki 2000 81 s. 5 liitettä Päättötyömme käsittelee ja kehittää kirjallisuusterapiaa menetelmänä kriisissä olevan nuoren kohtaamisessa ryhmässä. Kirjallisuusterapia jaetaan kliiniseen ja kehitykselliseen kirjallisuusterapiaan. Työsssämme sovelsimme jälkimmäistä. Tutkimuksen lähestymistapana on toimintatutkimus.tutkimusstrategiamme on käytännön toiminnan ja teoreettisen tutkimuksen vuoropuhelu. Ohjasimme syksyllä 1999 Nuorten Kriisipisteellä kehityksellistä kirjallisuusterapiaryhmää. Tapaamisia oli 10 ja ryhmään kuului kuusi 21-27 -vuotiasta nuorta. Ryhmän tapaamisten tavoitteena oli ohjata nuoria kohtaamaan kriisinsä luovalla tavalla: niiden elämysten ja oivallusten kautta, jotka runot ja kirjallisuus mahdollistavat. Työskentely oli harjoitus-, elämys- ja voimavarakeskeistä. Ryhmätyöskentely on yksi Kriisipisteen työmuodoista, mutta kirjallisuusterapian menetelmät olivat Kriisipisteen toiminnassa uusia. Keräsimme aineiston kahdella eri tavalla: haastatteluin ja osallistuvan havainnoinnin avulla. Alkuhaastattelu tehtiin teemahaastatteluna ennen ryhmän alkamista. Loppuhaastattelu tehtiin ryhmähaastatteluna ryhmän viimeisessä istunnossa. Osallistuva havainnointi tapahtui jokaisella tapaamiskerralla harjoitusten purun yhteydessä.teoreettisena lähtökohtana meillä oli McCarty Hynesin ja Hynes-Berryn kirjallisuusterapiaprosessi sekä Cullbergin kriisiteoria. Käsittelemme työssämme myös taiteen merkitystä sosiaalityössä ja ryhmäprosessia. Pohdimme työssämme myös työnjakoa kahden eri ohjaajan välillä sekä käyttämiämme työmenetelmiä. Toimintatutkimuksemme mukaan vuorovaiktuksellisen kirjallisuusterapian menetelmät soveltuvat kriisissä olevan nuoren kohtaamiseen. Kirjallisuusterapian nelivaiheinen prosessi (tutkiminen, tunnistaminen, vastakkainasettaminen, omaksuva soveltaminen) näkyi ryhmän työskentelyssä. Erityisesti kirjoittamisen ja lukemisen etäännyttävä vaikutus, lähestyä kipeitä asioita kiertoteitse, auttoi nuoria käsittelemään omia kriisejään. Asiasanat: kirjallisuus, kirjallisuusterapia, kriisit, luovuus, nuoruus, ryhmät, taideterapia Säilytyspaikka: DIAK/ Alppikadun yksikön kirjasto

2 Abstract The Diaconia Institute of Higher Education in Finland Alppikatu Training Unit Leena Haveri and Jaana Huldén Bibliotherapy for Young People 17.4.2000 81 pages, 5 appendices This paper discusses whether, and how, the discipline of bibliotherapy can be of assistance to young people experiencing a personal crisis of some kind. Our enquiry employs the methodology of action research. We are chiefly concerned with the interactive aspects of bibliotherapy, and specifically with developmental bibliotherapy as distinct from the clinical variety. Our theoretical frame of reference includes the interactive bibliotherapy of Arleen McCarty Hynes and Mary Hynes Berry, as well as the creativity-related dimensions of Cullberg's crisis theory. Other topics covered are the dynamics of the group process and the general significance of art in social work. In late 1999 the authors jointly directed a bibliotherapeutic group at Nuorten Kriisipiste (The Crisis Care Center for Young People) in Helsinki. The participants were young adults (age 21 to 27) professing an interest in literature. This group, eventually comprising six members, held ten meetings in all. The aim was to enable each member to utilize literature in confronting whatever personal crisis she/he was then going through. Our research material was collected, firstly, from thematic interviews with the participants before and after the period of group activity, and, secondly, by means of participatory observation during meetings. Staff at the Center provided feedback and criticism. We found the four stages of the bibliotherapeutic process to be clearly evident in the group's work, and our conclusion is that the methods of bibliotherapy can indeed be beneficial to young persons in the throes of a personal crisis. Keywords: art therapy, bibliotherapy, creativity, crisis, groups, literature, youth Depository: DIAK Library, Alppikatu Training Unit

3 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 5 2 KIRJALLISUUSTERAPIAN KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELYÄ 7 3 KIRJALLISUUSTERAPIAN HISTORIAA JA SOVELLUKSIA 8 4 TAIDE OSANA SOSIAALIALAA 12 5 VUOROVAIKUTUKSELLINEN KIRJALLISUUSTERAPIAPROSESSI 16 6 TOIMINTATUTKIMUS KIRJALLISUUSTERAPIARYHMÄSTÄ JA AINEISTONKERUUMENETELMÄT 19 6.1 Alku- ja loppuhaastattelu 21 6.2 Osallistuva havainnointi 22 7 KIRJALLISUUSTERAPIARYHMÄ 23 7.1 Ryhmän suunnittelu 24 7.1.1 Kuvaus keskeisimmistä harjoituksista 26 7.2 Nuorten kriisipiste 28 7.3 Ryhmän tavoitteet 29 7.4 Nuoruus ja kriisit 30 7.5 Ryhmän ohjaaminen parityöskentelynä 34 7.6 Kirjoitukset 39

4 8 RYHMÄN KEHITYSPROSESSI 42 8.1 Alku 43 8.2 Siirtyminen konfrontaatioon eli tunteiden kohtaaminen 44 8.3 Kompromissi ja harmonia 45 8.4 Uudelleenarviointi 46 8.5 Ratkaisu ja kierrätys 46 8.6 Lopetus 48 9 TULOKSET JA JOHTOPÄÄTÖKSET 49 9.1 Yhteenvetoa haastatteluista 49 9.2 Yhteenvetoa osallistuvasta havainnoinnista 56 9.2.1 Tunnistaminen 56 9.2.2 Tutkiminen 57 9.2.3 Vastakkainasettaminen 59 9.2.4 Omaksuva soveltaminen 60 9.3 Johtopäätökset 60 10 POHDINTA 65 LIITTEET 73 LÄHTEET 73

5 1 JOHDANTO Olemme kumpikin tehneet pitkään asiakastyötä sosiaalialalla. Vapaa-aikanamme kirjallisuus, päiväkirjat ja sadut ovat tärkeä osa elämäämme. Sanojen kiehtovuuden äärellä olemme innostuneet, iloinneet ja saaneet lohdutusta. Työkokemus ja siinä kohtaamamme vuorovaikutustilanteet ovat herättäneet halun kohdata asiakas uudella, luovalla tavalla. Luovuuden järjestelmällinen tutkiminen on alkanut 1950-luvulla. Luovuus-käsitteelle ei ole löydetty yksiselitteistä määritelmää. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että luovuutta löytyy meistä jokaisesta. Se saattaa olla arvokas voimavara ihmisen joutuessa kriisiin. Suru ja kriisi pysäyttävät ihmisen tyhjään tilaan, jonka kautta luovuus tulee uudelleen esille. Tyhjän tilan kautta yksilö joutuu kokemaan kipeän muutoksen. Uinuvaa luovuutta voi kriisiprosessissa "kutsua apuun". Tätä kautta kehittyvä uusi, syvempi itsetuntemus muodostuu osaksi yksilöllisen kasvun prosessia. Luovuusterapialla tarkoitetaan psykoterapeuttista toimintaa, jossa taiteellinen ilmaisu on välineenä. Luovuusterapeuttisen toiminnan tavoitteena on itseilmaisukyvyn kehittäminen, itsetuntemuksen lisääminen, itsetunnon kohottaminen ja ryhmässä tapahtuvan yhteistyön ja kypsien ihmissuhteiden kehittäminen. Luovia terapiamuotoja ovat draama-, tanssi-, musiikki-, kuvataide- ja kirjallisuusterapia. (Härkönen 1984, 99,101.) Kirjallisuusterapiassa hoidolliset tavoitteet saavutetaan kirjoittamalla ja suullista kerrontaa hyväksi käyttäen. Terapiassa voidaan kirjoittaa itse tai käyttää muiden kirjoittamia tuotteita. Kirjallisuusterapia voi olla ryhmä- tai yksilöterapiaa ja kirjallisuuden eri lajit tarjoavat omat sovellusmahdollisuutensa. Yhdysvalloissa kirjallisuusterapiaa on harrastettu jo 1800-luvulta lähtien, ja kirjallisuusterapeutti on siellä vakiintunut ammattinimike. Kirjallisuusterapiaa käytetään myös eri puolilla Suomea. (Härkönen 1984, 103, 113.)

6 Tutkimuksemme lähestymistapana on toimintatutkimus. Tutkimusstrategiana on käytännön toiminnan ja teoreettisen tutkimuksen vuoropuhelu. Ohjasimme syksyllä 1999 Nuorten kriisipisteellä kirjallisuusterapiaryhmää. Ryhmäläisiltä ei edellytetty erityisiä kirjallisia kykyjä. Ensijaiset tavoitteet olivat terapeuttisia, tulosten taso ja osaaminen oli toissijaista. Riitti, että oli kiinnostunut käyttämään kirjallisuutta välineenä asioiden työstämisessä. Tavoitteena oli tarkastella kirjallisuusterapiaa vuorovaikutuksellisen prosessin näkökulmasta. Tutkimme miten kirjallisuusterapiaa menetelmänä voi soveltaa kriisissä olevan nuoren kohtaamiseen ryhmässä. Lisäksi tavoitteenamme oli tuottaa työryhmälle uutta tietoa ryhmäprosesseista ja kirjallisuusterapian menetelmistä. Mielestämme kirjallisuus on oiva väline itseen ja omiin käyttäytymismalleihin tutustumisessa. Ihmisen saadessa elämänsä enemmän omaan hallintaansa voimavarat kasvavat ja elämänlaatu paranee. Tutkimuksemme kautta olemme oppineet hyödyntämään kirjallisuusterapian menetelmiä omassa työssämme, sekä ryhmien että yksilöasiakkaiden kanssa. Tutkimuksemme kautta oivalsimme, että taiteen ja sosiaalityön yhdistävänä tavoitteena on antaa uusia mahdollisuuksia sosiaalityöhön. Taiteen tietämys ihmisestä voi olla sosiaalityön kadoksissa oleva osa. Nuoruuden kriisien kautta hahmotimme kriisin eri vaiheita ja sitä prosessia, jota nuoruudessa käydään läpi. Havainnoimme ryhmäläisiä McCarty Hynesin ja Hynes-Berryn vuorovaikutuksellisen kirjallisuusterapiaprosessin avulla.

7 2 KIRJALLISUUSTERAPIAN KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELYÄ Kirjallisuuden lukeminen ilman ryhmäkeskustelua tai yksilöterapeuttista vuorovaikutusta ei ole välttämättä kirjallisuusterapiaa. Arleen McCarty Hynes & Mary Hynes-Berry puhuvat vuorovaikutuksellisesta biblioterapiasta. Heidän mukaansa biblioterapia käyttää kirjallisuutta saadakseen aikaan terapeuttisen vuorovaikutuksen osanottajan ja terapeutin välillä. Kirjallisuusterapiaan liittyvät aina elämykselliset tulkinnat ja oivallukset. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 11.) McCarty Hynes ja Hynes-Berry pitävät lähtökohtanaan Rubinin (1978) määritelmää, jonka mukaan biblioterapiassa merkittävä terapeuttinen ulottuvuus on ohjatulla keskustelulla, jota käydään yksilön emotionaalisesta suhteesta kirjallisuuteen. Työssämme sovellettava vuorovaikutuksellinen kirjallisuusterapia voidaan määritellä kasvun ja parantumisen prosessiksi, jossa painopiste ei niinkään ole lukemistapahtumassa kuin ohjatussa keskustelussa. Osanottajan suhde materiaaliin on tärkeä, mutta keskustelu ryhmän ohjaajan kanssa tässä suhteessa voi johtaa kokonaan uuteen ulottuvuuteen ryhmän jäsenen saamassa oivalluksessa. Kyse on oivalluksesta, jossa tunteilla on keskeinen rooli. (Papunen 1995, 23.) Lukemisterapiaksi McCarty Hynes ja Hynes-Berry kutsuvat kirjastonhoitajan, sosiaalityöntekijän tai opettajan tekemiä suosituslistoja lukumateriaalista, jonka he uskovat auttavan yksilön tunne-elämän kasvua tai tarjoavan oivallusta henkilökohtaisiin kriiseihin. He näkevät selvän eron lukemisterapian ja vuorovaikutuksellisen kirjallisuusterapian välillä. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 10, 11.) Kliinisessä biblioterapiassa biblioterapeutti käyttää psykoterapeuttista menetelmää, jossa kirjallisuus toimii ensisijaisena välineenä autettaessa asiakkaita kohti eheytynyttä persoonallisuutta. Meidän soveltamamme kehityksellinen biblioterapia on tarkoitettu kaikenikäisille ihmisille heidän normaalin kasvunsa ja kehityksensä auttamiseen. Se

8 soveltuu parhaiten Kriisipisteen asiakaskunnalle ja sitä voidaan soveltaa myös laajemmin sosiaalityössä. Perustekniikat ovat samat kuin kliinisen biblioterapian ryhmissä, mutta terapeuttisen luotaamisen syvyys on erilainen. (Papunen 1995, 23-24.) Kirjallisuusterapiaa voidaan toteuttaa kolmella eri tasolla: toiminnallisella, tukea antavalla ja kehittävällä tasolla. Toiminnallisen tason tavoitteena on edistää kirjallisuusharrastusta ja omaa kirjoitusharrastusta. Tukea antavan tason tavoitteena on persoonallisuuden terveiden puolien vahvistaminen kirjallisiin henkilöhahmoihin samastumalla. Kehittävällä tasolla, jolla ryhmämme työskenteli, pyritään saamaan uutta oivallusta omasta persoonallisuudesta. (Härkönen 1984, 108.) Sovelsimme ryhmässä vuorovaikutuksellista, kirjallisuusterapiaa kehittävällä tasolla. Jatkossa käytämme termejä vuorovaikutuksellinen kirjallisuusterapia tai kehityksellinen kirjallisuusterapia. 3 KIRJALLISUUSTERAPIAN HISTORIAA JA SOVELLUKSIA Useissa vanhoissa kulttuureissa uskottiin sanojen lääkitsevän. Ajateltiin, että sanat puhdistavat tunteita ja luontaiset rytmit helpottavat ahdistuneita. Suomalainen loitsuperinne kertoo, että sanat olivat merkittävä osa hoitotaitoa. Niiden avulla taudit ajettiin ihmisestä. (Pihlajaharju, Luoma 1992, 202.) Parantajat olivat yhteisön tietäjiä, jotka uskoivat sanan voimalla hoitamisen tehokkaammaksi kuin leikkauksen tai lääkityksen. Erityisesti runon ja laulun katsottiin yhdessä vaikuttavan parantavasti. Esimerkiksi Suomen kansan vanhat runot -teossarjasta voi todeta, että loitsustosta suurin osa on juuri parannus- ja tautiloitsuja. (Ihanus 1995b, 159-160.)

9 Viitteitä kirjallisuusterapiaan löytyy jo 1200-luvulta. Kairossa papit lukivat potilaille pyhiä kirjoituksia. Keskiajalla, jolloin poikkeavat ihmiset olivat vainon kohteena, luostarit ottivat heitä suojaansa, tarjoten majapaikan ja leivän lisäksi henkisiä virikkeitä, joista Raamatun luku oli keskeisin. 1700-luvun lopulla alettiin Keski-Euroopan maiden mielisairaaloihin hankkia kirjoja. 1700-1800-luvulla joihinkin Euroopan maihin alkoi tulla myös laitoskirjastoja. (Sippola 1985, 11.) 1900-luvun alkupuolella ilmestyi kirjastonhoitajan ja neurologin yhteistyönä julkaisu The therapeutic use of hospital library. Teoksessa ei niinkään kiinnitetty huomiota kirjojen sisältöön, vaan siihen, että on terapeuttista käyttää kirjastoa ja saada kontakti kirjastonhoitajaan. Masentavaa kirjallisuutta ei kuitenkaan pidetty suositeltavana. Vähitellen amerikkalaiset psykiatrit alkoivat analysoida lukemisen merkitystä. Tärkeimpänä nähtiin kasvatuksellinen anti ja kirjallisuuskerhojen luoma mahdollisuus osallistua ja samastua sosiaaliseen ryhmään. (Härkönen 1984, 104.) Varsinaisen kirjallisuusterapian juuret löytyvät 1930-luvun Yhdysvalloista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi sairaalakirjastojen kukoistuskausi. Ensimmäiset koulutetut sairaalakirjastonhoitajat astuivat virkoihinsa, ja Yhdysvalloissa alettiin puhua biblioterapiasta. (Sippola 1985, 12.) 1940-luvulla kirjallisuusterapiasta kiinnostuneiden huomio kiinnittyi potilaan kommunikaation helpottamiseen. Kirjojen avulla potilas voisi ymmärtää paremmin omia reaktioitaan ja kykenisi paremmin verbalisoimaan omia ongelmiaan, joiden ilmaisua ovat häpeä, syyllisyys ja pelko saattaneet olla estämässä. (Härkönen 1984, 104.) Ensimmäisen väitöskirjan biblioterapiasta laati Caroline Shrodes vuonna 1949. (Papunen 1995, 22). Yhdysvalloissa runoterapian ja/tai kirjallisuusterapian kehittäjiä ovat mm. Arleen McCarty Hynes, Arthur Lerner, Rhea Joyce Rubin, Morris Morrison, Molly Harrower ja Gilbert Schloss. Kirjallisuus-runoterapiaa on harjoitettu myös Yhdysvaltojen ulkopuolella, muun muassa Saksassa, Englannissa, Ranskassa, Suomessa ja Puolassa. Toiminnasta on käytetty

10 muitakin nimityksiä, kuten book therapy, reading therapy, bibliocounseling, literatherapy ja graphothérapie. (Ihanus 1995b, 164-165.) Suomessa on 1940-luvulla viitattu alustavasti kirja-, kirjasto-, lukemis- ja lukuterapiaan. 1950-luvulla perustettiin laitoskirjastojen yhteyteen kirjallisuuskerhoja. Varsinaisesti kirjallisuus-/runoterapiaa ryhdyttiin meillä kokeilemaan käytännössä vasta 1978, kun ensimmäiset runoterapiaillat aloittivat toimintansa. Meillä perustettiin vuonna 1981 ensimmäisenä Euroopassa kirjallisuusterapiayhdistys, jonka tarkoituksena on kehittää biblioterapiaa järjestämällä koulutusta ja tekemällä alaa tunnetuksi. Toiminnassa on mukana kirjoittajaohjaajia, toimintaterapeutteja, kirjastonhoitajia, erikoissairaanhoitajia ja psykologeja. (Härkönen 1984, 105.) Kirjallisuusterapiasta on suomeksi ilmestynyt neljä Juhani Ihanuksen toimittamaa teosta (1985, 1989, 1991, 1995) sekä useita erillisiä artikkeleita. Kirjallisuusterapia -lehti on ilmestynyt 1-2 kertaa vuodessa vuodesta 1993 alkaen. Kirjallisuusterapiasta on tehty joitakin opinnäytteitä yliopistoissa ja sosiaali- ja terveydenhuollon oppilaitoksissa. Yhdysvalloissa kirjallisuusterapiaa on viime aikoina kytketty alkoholismin, huumeriippuvuuden ja pahoinpideltyjen lasten hoitoon, seksuaaliterapiaan, pari- ja perheterapiatyöhön sekä erilaisiin lyhytterapioihin. Myös kuolevien potilaiden saattohoitoon ja omaisten surutyöhön liitetään kirjallisuusterapiaa. Yhdysvalloissa on tehty lukuisia väitöskirjoja, joiden perusteella voidaan päätellä, että kirjallisuusterapiaa voidaan soveltaa monissa eri yhteyksissä ja että se on tuloksellista itseymmärryksen ja itsetoteutuksen lisäämisessä, asennemuutoksissa sekä emotionaalisten häiriöiden hoidossa. (Ihanus, 1995, 166-167.) Kirjallisuusterapiaa käytetään sairaaloissa, laitoksissa, avohoidossa sekä terveiden parissa. Se on ennen kaikkea ryhmäterapiaa, muiden luovuusterapioiden tavoin. Kirjallisuusterapiaryhmä voi olla avoin tai suljettu.

11 Suunnitelma luovuusterapiakoulutukseksi ilmestyi vuonna 1976, ja vuonna 1977 ilmestyi asiaa käsittelevä komiteanmietintö, jossa biblioterapia on mainittu yhtenä luovuusterapiamuotona ja jossa se on määritelty. Koulutussuunnitelmaa kirjallisuusterapeutiksi ei kuitenkaan tehty. (Härkönen 1984, 105.) 1990-luvun vaihteessa Suomen kirjallisuusterapiayhdistys ja Helsingin yliopisto järjestivät yhdessä kahden vuoden mittaisen kirjallisuusterapiakoulutusjakson. Vuonna 1996 vastaava koulutus järjestettiin Oulun ylipistossa (Kirjallisuusterapia-lehti 1996, 4.) Vuonna 2000 alkaa Tampereella kaksivuotinen kirjallisuusterapiakoulutus, johon myös Huldén osallistuu. Koulutuksessa perehdytään kirjoittamisen sekä kirjallisuuden ja muun kertovan materiaalin terapeuttisiin mahdollisuuksiin ja menetelmiin. Kirjallisuus- ja runoterapian teoreettinen tausta on hyvin kirjava. Kirjallisuusterapia sidotaan yleensä johonkin vakiintuneeseen teoriaperinteeseen, esimerkiksi psykoanalyysiin, fenemenologiseen tai humanistisen psykologian teoriakokonaisuuksiin. Kirjallisuusterapian teoreettisten lähtökohtien selkiinnyttäminen onkin yksi alan koulutuksen tärkeimpiä tehtäviä, jotta alaa koskeva tutkimus ja kokeilu saisi jäsentyneen perustan. (Ihanus 1995b, 168.) Itse koimme erittäin hyödyllisenä kaksipäiväisen kirjallisuusterapiaohjaajien koulutuksen, johon pääsimme osallistumaan syksyllä 1999. Saimme kokemuksen, mitä on olla ryhmäläisen roolissa kirjallisuusterapiaharjoituksia tehtäessä. Oivalsimme aivan uudella tavalla runojen merkityksen ja lisäsimme runojen käyttöä omassa ryhmässämme. Tärkeätä oli myös saada tavata muita kirjallisuusterapiasta kiinnostuneita ja vaihtaa ajatuksia.

12 4 TAIDE OSANA SOSIAALIALAA Sosiaalityön tulisi toimia yhteiskunnan peilinä. Juuri sen tulisi olla herkkä reagoimaan työmenetelmillä yhteiskunnan tilanteeseen. Miksi näin? Jotta se tavoittaisi asiakkaansa, "kuulisi" heidän tilanteensa. Sosiaalityössä on kolme keskeistä perustehtävää: elämisen mahdollisuuksien vahvistaminen, syrjäytymisen ehkäiseminen ja epäkohtien korjaaminen sekä yksilöiden omien voimavarojen virittäminen hänen käyttöönsä. (Aho 1999,318). Perustehtävät eivät ole toisistaan irrallaan olevia vaan liikkuvat samoilla areenoilla. Tämän päivän sosiaalialalla kohdataan paljon erilaisuutta ja monenlaisia elämänmuotoja. Ammatillisen osaamisen haasteena on laaja-alaisuus ja kokonaisvaltaisuus. Nykyisen yhteiskuntamme lähtökohtia on ollut valistuksen henki: maailma voidaan ohjata tiedon avulla haluttuun muotoon. On uskottu taloudellisen kasvun hyvyyteen ja teknologian kehityksen rajattomiin mahdollisuuksiin. Eteenpäinmeno ja kehitys ovat olleet lineaarisia liikkeitä. (Karisto 1998, 76.) Olemme tulleet postmodernin yhteiskunnan piiriin. Aikamme kulkee ohi välähdyksinä ja tulevaisuus on avoin. Tavanomaisuutta rikkovat kaikilla elämän alueilla erilaisuudet, epävarmuus ja kaksijakoisuus. (Väärälä 1995, 57.) Postmoderni aika ei ole selkeästi rajattavissa oleva käsitys ajasta. Aikamme pitää sisällään monikerroksellisuutta, jossa modernin ja postmodernin ajan käsitteet liikkuvat rinnakkain. Perinteinen yhteiskuntamallimme on muuttumassa. Minkälainen asema taiteella on yhteiskunnassamme? Modernin yhteiskunnan perintönä taide on muodostunut omaksi erilliseksi maailmakseen. Pitkälle viety työnjako, professionalismi ja institutionalisoituminen ovat olleet modernin yhteiskunnan periaatteita, ja vastaavasti myös ajatus tavallisen arkielämän ulko -ja yläpuolella toimivasta taiteilijasta on modernin yhteiskunnan ajatus. Modernin ajan taiteen eriytymiskehityksen jälkeen on tullut aivan päinvastainen suuntaus: taide on löytänyt tiensä arkielämään. Taidekäsitys

13 irtaantuu museoista ja taide koetaan tekemisenä. Taide voi olla enemmän läsnä arkielämässämme rikastuttamassa ymmärrystämme. Taiteessa korostetaan sen dialogisuutta, vastaanottajan rooli on olennainen osa taidetta. (Karisto 1998, 68,69.) Refleksiivisyys on nostettu yhdeksi yhteiskuntamme ydinominaisuudeksi. Beck, Giddens ja Lash (1995) kutsuvat aikaamme refleksiivisen modernin kaudeksi vastakohtana sitä edeltäneen yksinkertaisen modernin kaudelle. Yksinkertaisen modernismin kaudelle tyypillistä on käsitys lineaarisesta eteenpäinmenosta, tieteen ja teknologian rajattomista mahdollisuuksista sekä talouden kehityksen jatkumisesta. Ajatuksena on valistuksen henki, joka tiedon avulla muotoilee maailman haluamaansa muotoon. Tämän vastakohtana on refleksiivinen modernismi, joka edellyttää itseään tarkkailevaa mielenlaatua. Tyypillistä tälle ajattelulle on jatkuva kyseenalaistaminen, itsetutkistelu ja itsensä kohtaaminen. Asioita on ajateltava itse: toiminnan lähtökohtia, niiden seurauksia sekä tekojen eettisyyttä ja ekologisuutta. (Karisto 1998,76.) Refleksiivisessä modernismissa tapahtuu myös muutoksia tiedon asemassa ja käsityksessä. Tieteen totuuksia joudutaan perustelemaan monipuolisemmin. Refleksiivisyydessä on myös esteettinen luonne. Taiteen kenttä on täynnä refleksiivisen toiminnan konkreettisia malleja. Taide tuo esille ihmisen herkkyyden ja uteliaisuuden. Taide opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja tuo elämän monikeroksellisuuden esille. Ajassamme on "sosiaalinen tilaus" sellaiselle tietämiselle, joka saa myös vaikutteita taiteesta. (Karisto 1998, 77.) Kiinnostuksemme aihe, kirjallisuusterapia, on meille löytämisprosessi, jota käymme läpi omassa ammatillisessa kehityksessämme. Näkemys kirjallisuuden eri alueiden mahdollisuudesta toimia työvälineinä myös sosiaalityösssä on saanut vahvistusta sekä teoriasta että työkokemuksestamme. Tällaisessa prosessissa työntekijä kehittää itselleen kysyvän asenteen sekä myös emansipatorisen suhteen työtä ja elämää koskevaan tietoon. (Mutka 1998,4).

14 Todellisuuden tulkinnat jäsentyvät kertomusten, narratiivien avulla. Kertomuksellinen eli narratiivinen ajattelu liittyy erityisesti ihmisten arkielämän tapahtumiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Sen avulla toiminta jäsennetään ja sitä kommentoidaan omien ja toisten tekemien tarinoiden kielellä. Näiden kertomusten kautta sekä tulkitaan todellisuutta että luodaan sitä. (Ihanus & Lipponen 1997, 258.) Osa kirjallisuusterapian menetelmistä edustaa narratiivisuuden näkökulmaa. Dialogisuus ja merkitysten vuorovaikutuksellinen rakentaminen ovat olleet kirjallisuusterapiassa läsnä jo ennen narratiivisten terapioiden ilmaantumista. (Ihanus 1998, 211.) Tutkimuksessamme pohdimme kriisin kokemusta luetun ja kirjoitetun tekstin välityksellä, yksilön elämänhistoriaan ja kokemusmaailmaan liittyvien tarinoiden välityksillä. Taide auttaa ihmistä löytämään elämälleen tarkoitusta, ymmärtämään menneisyyttään ja avaa uusia elämää rikastavia näkökulmia. Ihmiset tarvitsevat luovia kokemuksia kaikenikäisinä ja kaikissa olosuhteissa. Taide auttaa ihmistä selviytymään ikääntymisprosessistaan. (Syrjästä esiin 1998, 144.) Oleellisena osana nuorten maailmaan kuuluvat usein musiikki, elokuvat ja runot (erityisesti tytöillä). Taide-elämykset lohduttavat, innostavat ja auttavat jaksamaan. Sosiaalityö saa sisältönsä laista, säädöksistä, työmenetelmistä ja hoitokultuurista. Nämä kaikki ovat heijastumaa yhteiskunnan senhetkisistä arvoista ja kulttuurihistoriasta. Sosiaalityössä sovelletaan käytännössä käsityksiä oikeudenmukaisuudesta ja huolenpidosta. Kysymys on myös suunnitellusta järjestelmästä, joka jakaa palveluja, kontrolloi ja huolehtii. Miten paljon yhteiskunta puuttuu yksilön elämään, minkälainen vastuu yksilöllä on elämästään? Sosiaalityön asiantuntijuus on aina ollut sidoksissa aikaansa, yhteiskuntaansa ja siinä toteutuviin muutoksiin. Vaihtuvissa historiallis-yhteiskunnallisissa olosuhteissa sosiaalityön toimijat ovat joutuneet jäsentämään työnsä toistuvasti uudelleen, uudenlaisista lähtökohdista ja muuttuvista toimintaehdoista käsin. (Mutka 1998,9). Miten sosiaalityö kohtaa taiteen maailman? Taiteen käyttö kuuluu pääasiallisesti yksityiseen elämänpiiriin. Vaatimuksena sosiaali- ja terveysalan työntekijöille ei ole

15 perehtyä aikansa taiteen viimeisimpiin suuntauksiin, kun taas jokainen pitää itsestäänselvyytenä alansa tieteen tuntemuksen seuraamista. Taiteeseen sisällytetään tunne ja tieteeseen äly, jotka vaikuttavat eri kentillä. (Bardy 1995,12.) Voiko sosiaalialalla olla hyötyä taiteen antamasta ihmistiedosta? Bardy laajentaa kysymystä: Miten taidetta ja taiteessa koeteltua tietämistä voisi käyttää hyväksi hyvinvointi- ja sivistyspolitiikassa sekä siitä haaroittuvien monien ammattikuntien työssä ja koulutuksessa? (Bardy 1998,16). Taide ja sosiaalityö on konkreettisesti aloittanut kohtaamisensa Elämänkertaketjukoulutuksessa. Se on Stakesin Huostaanottoprojektin vuoden mittainen pilottikoulutus. Elämänkertaketju- hanke tähtää syrjäytymisen ehkäisyyn lastensuojelussa ilmaisutaitoa lisäämällä. Taiteen keinoin voidaan päästä lähelle itselle tärkeitä kysymyksiä sekä yksilön kokemuksen ja tunteen todellisuutta. Projektin yhtenä tavoitteena on saattaa yhteen taiteen ja lastensuojelun väkeä ja resursseja. Haveri osallistuu tähän koulutukseen. Yksi Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen tavoitteista on mielenterveystyön ja kirjallisuuden eri alueiden yhteyksien löytäminen ja kehittäminen. (Ihanus 1991,7). Tutkimuksemme liikkuu samalla alueella. Aikamme muutokset, sosiaalityön ja vuorovaikutuksen uudet haasteet, työkokemuksemme sekä kirjallisuusharrastuksemme ovat ohjanneet kiinnostuksemme kirjallisuusterapiaan. Bardyn (1998, 4) käsitys taiteesta "risteyspaikkana, joka tuo luovan ja reflektiivisen ytimen ihmisten arkielämään sekä liittää ihmiset kulttuuriperintöönsä ja toisiinsa" ohjaa käsitystämme taiteesta ja sen mahdollisuuksista. Etsimme tutkimuksessamme niitä taiteen välineitä, joita voidaan käyttää kriisissä olevan nuoren kohtaamiseen.

16 5 VUOROVAIKUTUKSELLINEN KIRJALLISUUSTERAPIAPROSESSI Teoreettisena lähtökohtana meillä oli McCarty Hynesin ja Hynes-Berryn vuorovaikutuksellinen kirjallisuusterapiaprosessi. Se on mielestämme selkeä ja käsittelee nuorten kanssa sovellettavaa kirjallisuusterapiaa. Tavoitteet ovat monipuolisia ja täydentävät toisiaan.osallistuvan havainnoinnin kautta tutkimme, miten McCarty Hynesin ja Hynes-Berryn nelivaiheinen kirjallisuusterapiaprosessi ilmeni ryhmässämme. McCarty Hynes ja Hynes-Berry antavat kirjallisuusterapialle neljä päätavoitetta: reagointikyvyn parantaminen (improving the capacity to respond), itsetuntemuksen lisääminen (increasing self-understanding), ihmissuhteiden selventäminen (clarifying personal relationship) ja todellisuusorientaation avartuminen (enlarging reality orientation). (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986,24.) Reagointikyvyn paranemiseen kirjallisuusterapia pyrkii stimuloimalla mieltä ja mielikuvitusta. Mielikuvituksen avulla osallistuja voi irrottautua senhetkisestä tilanteesta ja nähdä asiat avarammin. Näin tarjoutuu tilaisuus kauneuden havaitsemiseen ja eheyttävään kokemukseen. Kirjallisuusterapia edistää reagointikykyä tarjoamalla kohteita huomion kiinnittämiselle. Huomion kiinnittäminen yhteen ajatuskulkuun auttaa usein osallistujaa selkeyttämään reaktioitaan. Reagointikyky näkyy osallistujan tavassa tunnistaa ja ymmärtää tunteitaan. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 26-29.) Itsetuntemuksen lisääminen on kirjallisuusterapian toinen päätavoite. Käytettävä materiaali toimii osallistujalle ikään kuin peilinä, josta hän voi itseään tarkastella. Kysymys ei ole pelkästään sisäisen itsen havaitsemisesta vaan itsetuntemus kehittyy ryhmässä käydyn keskustelun kautta. Kirjallisuusterapia antaa turvallisen mahdollisuuden mielipiteiden ilmaisuun. Ei ole olemassa oikeita vastauksia vaan tarkoitus on ilmaista mielipiteitä ja tunteita. Osallistujan on tarkoitus ottaa myös vastuuta mielipiteistään eikä käyttää

17 yleistyksiä yleensä ihmiset... vaan minun mielestäni... (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986,30-32.) Kirjallisuusterapian kolmas tavoite on kehittää osallistujien tietoisuutta ihmisten välisistä suhteista. Yksinäisyyden tai ahdistuksen kokemukseen liittyy usein tunne, ettei kukaan muu koe vastaavaa. Tälle eristyneisyyden kokemukselle kirjallisuusterapiaprosessi pyrkii antamaan samaistumiskohteita sekä tarjotun materiaalin että keskustelun kautta. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 33-35.) Kirjallisuusterapian neljäs päätavoite on todellisuusorientaation laajentaminen. Mitä realistisemmin osallistuja pystyy suhtautumaan ulkopuoliseen todellisuuteen, sitä paremmin hän tulee toimeen oman todellisuutensa kanssa. Runoutta voidaan käyttää välineenä sekä oman maailmankuvan ymmärtämiseen että uusien vaihtoehtoisten mallien luomiseen. Kirjallisuusterapian tavoitteita sovellettaessa tulee erityisesti muistaa: tavoitteet eivät ole ohjelmoitavissa eivätkä kvantifiotavissa sekä tavoitteet ovat ehtymättömiä ja terapeuttisia. (McCarty Hynes& Hynes-Berry 1986,36-37.) Sitä tapaa, jolla kirjallisuusterapia pyrkii tavoitteisiinsa, kutsutaan kirjallisuusterapiaprosessiksi. Vuorovaikutuksellisessa kirjallisuusterapiassa kasvun ja eheytymsen prosessi tapahtuu ensisijaisesti lukemisen jälkeisessä ohjatussa keskustelussa. Parhaimmillaan prosessi toteutuu ryhmässä. Kirjallisuusterapeuttinen prosessi on nelivaiheinen: tunnistaminen (recognition), tutkiminen (examination), vastakkain asettaminen (juxtaposition) sekä omaksuva soveltaminen (self-application). Koko prosessi kulminoituu uuteen ja syvempään itsetuntemukseen, joka tulee vaikuttamaan ihmisen käyttäytymiseen ja asenteisiin. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 11, 13, 43.) Biblioterapeuttinen prosessi alkaa tunnistamisesta. Käytettävä materiaali herättää mielenkiinnon, mielikuvituksen ja pysäyttää vaeltelevat ajatukset. Tavoitteena on, että asiakas tunnistaisi materiaalista itsensä ja tunteensa. Joskus tunnistus tapahtuu uuden oivalluksen kautta, joskus vanhalle asialle löytyy uusi merkitys. Usein reaktion aiheuttaa

18 vain jokin pieni osa materiaalista, esimerkiksi yksi runon säe. Tunnistaminen voi tapahtua välittömästi tai vasta ryhmäläisten keskusteltua materiaalista. (McCarty Hynes & Hynes- Berry 1986, 45.) Ohjaajaa saattaa joutua ohjaamaan keskustelua reaktioiden löytymiseksi: Mitä tunnet juuri nyt? Mitä unta näit? Missä kuvissa, maisemissa ja muistoissa kuljet? Mistä haaveilet, mitä toivot? Kuka sinä olet? Ketä kaipaat? Mitä tämä esine sinulle merkitsee? Mistä tämä teksti kertoo? Mikä siinä on banaalia ja vastenmielistä, mikä siinä saa sinut innostumaan? Mitä sanoja ruumiisi pidättelee, keiden sanojen mukana se värähtelee? Mihin runoon nämä sävelet puhkeavat? (Ihanus 1995b,175.) Tekstejä valitessaan ohjaajan on pidettävä mielessään ryhmänsä jäsenet yksilöinä; tekstien täytyy olla sellaisia, että jokaisen ryhmän jäsenen tunnistaminen mahdollistuu. Reaktioita ei voi kuitenkaan ennustaa. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 48.) Lukiessamme, katsoessamme filmiä tai kuunnellessamme laulua tunnistamme monia yksityiskohtia, mutta niiden tutkiminen vaatisi aikaa, työtä ja saattaisi herättää tuskaisia ajatuksia tai ehkä haluamme vain rentoutua. Kirjallisuusterapiassa siirrytään tunnistamisesta tutkimaan käsitteitä ja tunteita. Pyrimme selvittämään, mitä tunnereaktio oikeastaan meille merkitsee. Tutkimme, kuka, mitä, milloin, miksi, kuinka ja kuinka paljon. Aluksi ryhmäläisillä voi olla vaikeuksia tunnistamisessa. Ohjaaja voi jälleen auttaa: "Sanoit tavallaan pitäväsi runosta? Voitko kertoa tarkemmin, mistä siinä pidät? Miellyttikö rytmi? Onko siinä jokin yksittäinen rivi, joka tuntuu erityisen osuvalta? Voitko kertoa, mitä se rivi merkitsee sinulle?" (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 49.) Tutkiminen voi johtaa vastakkainasettamiseen. Silloin ryhmäläinen vertailee keskenään alkuperäistä reaktiotansa ja oivaltamaansa uutta käsitystä. Alkuperäistä reaktiota tutkitaan nyt uudessa valossa. Saattaa käydä niin, että henkilö näin vakuuttuukin alkuperäisen käsityksensä oikeellisuudesta. Prosessin tässä vaiheessa näkökulma todennäköisemmin kuitenkin laajenee. Mahdollista on myös, että vanha käsitys hylätään ja uusi käsitys nähdään itselle merkityksellisempänä. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 50,51.)

19 Kirjallisuusterapiaprosessin neljännessä ja viimeisessä vaiheessa osallistujat tulevat tietoisiksi uuden näkökulman vaikutuksista omaan itseensä ja käyttäytymiseensä. Kuinka tämä asia koskee juuri minua? Miltä minusta tuntuvat materiaalin ja siitä käydyn keskustelun herättämät tunteet? Kiellänkö ne? Suonko niiden olevan askelia kohti kasvua? Mitä vaikutuksia näillä reaktiolla on elämääni? Mitä minun täytyy tehdä sisällyttääkseni uuden oivalluksen elämääni? Haluanko muuttua? Neljänteen vaiheeseen pääsy vie usein aikaa ja se tapahtuu lähinnä ryhmässä käytyjen keskustelujen kautta. (McCarty Hynes & Hynes-Berry 1986, 53.) 6 TOIMINTATUTKIMUS KIRJALLISUUSTERAPIARYHMÄSTÄ JA AINEISTONKERUUMENETELMÄT Tutkimuksemme lähestymistapana oli toimintatutkimus. Toimintatutkimuksen kaikkia lähestymistapoja yhdistää ajatus tutkimuksen tavoitteista muuttaa sosiaalisia käytäntöjä sekä käsitys tutkittavien ja tutkijan aktiivisesta osallistumisesta prosessiin. (Kuula 1999,23). Tutkimusstrategiana toimintatutkimus pyrkii käytännön toiminnan ja teoreettisen tutkimuksen vuoropuheluun (Aaltola & Syrjälä 1999,13). Työskentelymme perusidea oli toteuttaa Nuorten Kriispisteellä 10 istunnon vuorovaikutuksellinen kirjallisuusterapiaryhmä. Kriisipisteen työntekijöiden toimenkuvaan kuuluu ryhmien ohjaaminen, mutta kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä siellä ei ole aikaisemmin käytetty. Tutkimuksemme tavoitteena oli tuottaa työryhmälle tietoa juuri tämän ryhmän prosessista ja kirjallisuusterapian menetelmistä sekä arvioida kysymystä: Miten kirjallisuusterapia menetelmänä soveltuu kriisissä olevan nuoren kohtaamiseen ryhmässä?

20 Toimintatutkimusta kuvaavia avainsanoja ovat refleksiivisyys, tutkimuksen käytännönläheisyys, muutosinterventio sekä ihmisten eri tavoin osallistuminen. (Heikkinen & Jyrkämä 1999,36). Nämä avainsanat kuvaavat myös meidän työskentelyämme. Refleksiivisyyden perusperiaate on tehdä havaintoja omasta itsestään toimivana ja ajattelevana subjektina. Jokaisen ryhmäistunnon jälkeen kirjasimme tunnelmamme, kokemuksemme ja ajatuksemme ylös ja äänitimme kirjoitustemme pohjalta käydyt keskustelut. Nauhat purettiin ja analysoitiin. Työnohjaus (neljä kertaa ryhmien aikana) oli meille myös yksi reflektion väline. Tutkimuksessamme pyrimme käytännönläheisyyteen. Huldén on työyhteisön jäsen ja Haveri tuli ulkopuolelta. Kävimme työyhteisön kanssa useampia keskusteluja työmme tavoitteista ja sisällöstä. Kirjallisuusterapiamenetelmien käyttäminen ryhmässä oli myös tutkimukseen osallistuvan Kriisipisteen työtekijän (Huldén) oman työn kehittämistä ryhmänohjaajana. Uutta Kriisipisteellä on oman työn kehittäminen tutkimuksen avulla. Toimintatutkimuksessa pyritään vaikuttamaan toimintaan tutkimuksen avulla eli puhutaan interventiosta. Tehdään jotain toisin verrattuna entiseen ja arvioidaan prosessi. Perusideana on toiminnan kehittäminen ja muutos. Toimintatutkimuksen tuloksena ei voida pitää jotain uutta toimintakäytäntöä vaan jatkuvaa pohdintaa toiminnan ja tavoitteiden kehittämisestä sekä refleksiivistä prosessia. (Heikkinen& Jyrkämä 1999, 44, 45). Tavoitteenamme oli pohtia käyttämiämme harjoituksia, ryhmäprosessia, kirjallisuusterapiaprosessia, parityöskentelyä ja ryhmänohjaamista. Ennen ryhmän alkua tekemässämme alkuhaastattelussa (teemahaastettelu) pyrimme selvittämään yksilön elämänhistorian merkittävimpiä vaiheita, senhetkistä elämäntilannetta, odotuksia ja tavoitteita ryhmältä, mahdollisuutta sitoutua sekä suhdetta luovuuteen ja kirjallisuuteen (liite 1). Alkuhaastattelun lopuksi ryhmäläiset kirjoittivat itsestään otsikolla "Millainen minä olen". Tekstistä oli tarkoitus tulla yksi tutkimusmenetelmämme (sisällön analyysia käyttäen), mutta tutkimuksen edetessä rajasimme sen pois liian työläänä. Osa

21 ryhmäläisistä oli kirjoittanut aiheesta niin yleisellä tasolla että tekstien yksilöllinen tulkinta osoittautui hyvin vaikeaksi. Päädyimme siihen, että aineistonkeruumenetelmämme ovat haastattelut ja osallistuva havainnointi. 6.1 Alku- ja loppuhaastattelu Haastateltavat saivat tiedon ryhmästä lehti-ilmoituksista (Alueuutiset, Helsingin Sanomat, Kirkko & Kaupunki, Uutislehti 100, Kalliolehti) tai suoraan Kriisipisteeltä. Yhteydenottoja tuli yhteensä 25, joista 18 varasi ajan haastatteluun, 14 heistä tuli paikalle. Kolme haastateltavista jätettiin pois: psykoanalyysin samanaikainen aloitus, työaikojen ja ryhmätapaamisten yhteensopimattomuus, ryhmä ei sopinut työskentelytavaksi. Haastateltavista viisi oli Kriisipisteen asiakkaita. Haastattelun alkuvaiheessa kerroimme tutkimuksesta ja sen tavoitteista sekä työnjaostamme ryhmän ohjaajina. Kaikki haastateltavat suhtautuivat myönteisesti tutkimukseen, kaksi halusi lisätietoa tutkimuksen sisällöstä. Kartoitimme ryhmään haluavan nuoren nykyistä elämäntilannetta, perhesuhteita, sosiaalista verkostoa ja kriisin vaihetta. Pyrimme myös selvittämään, miksi nuori haluaisi juuri tähän ryhmään ja mitä odotuksia ja toiveita hänellä oli ryhmän suhteen. Lisäksi kysyimme nuoren käsitystä omasta luovuudestaan ja suhdetta kirjallisuuteen. Alkuhaastattelu kesti noin 40 minuuttia, jonka jälkeen oli kirjoitusharjoitus: Millainen minä olen, kirjoitusaikaa 20 minuuttia. Kirjoitusharjoituksen aikana pidimme konsultaatiotauon, jossa pohdimme mahdollisia lisäkysymyksiä tai tarkennuksia. Kirjoitusharjoituksen jälkeen haastateltavalla oli mahdollisuus vielä kysyä ryhmästä ja kertoa tunnelmistaan. Kirjoitettu teksti antoi syvällisemmän kuvan haastateltavan elämäntilanteesta ja osalla oli selkeitä ristiriitoja puhutun ja kirjoitetun viestinnän välillä. Huldén kertoi päätöksen ryhmäläiseksi hyväksymisestä luottaen siihen, että ratkaisu olisi Haverin mielipiteen kanssa yhtenevä. Näin olikin, koska perusteet ryhmätyöskentelyn

22 aloituksen suhteen olivat ennalta sovitut ja selkeät. Haastateltavalta edellytettiin motivaatiota, sitoutumista ja kykyä vuorovaikutteiseen ryhmätyöskentelyyn. Ryhmän viimeisellä tapaamiskerralla suoritimme loppuhaastattelun (ryhmähaastattelu), mikä kesti noin 40 minuuttia. Siinä pyrimme saamaan tietoa ryhmän merkityksestä yksilöille. Millä tavoin ryhmä antoi tukea kriisin työstämiseen? Mitä oivalluksia ja elämyksiä löytyi? 6.2 Osallistuva havainnointi Osallistuva havainnointi tarkoittaa aineistonkeruumenetelmää, jossa tutkija osallistuu eri tavoin tutkittavien yhteiseen toimintaan (Eskola & Suoranta 1998, 99). Osallistuvan havainnoin alalajeja on useita sen mukaan, miten täydellisesti tai kokonaisvaltaisesti tutkija pyrkii osallistumaan tutkittavien toimintaan. Tutkimuksessamme havainnoija on ryhmässä havaintojen tekijä eikä pyri ryhmän jäseneksi. (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara 1998, 213.) Osallistuva havainnointi on subjektiivista toimintaa. Havainnoitsija havainnoi valikoivasti ja kaikkea olennaista hän ei kykene edes huomaamaan. Havainnointitilanteeseen vaikuttaa myös havainnoijan aktiivitaso ja mieliala. Subjektiivisuus havainnoinnissa on myös rikkaus, joka kuvaa arkielämänkin monikerroksellisuutta ja tulkintojen runsautta. (Eskola & Suoranta 1998, 103-104.) Tutkittava ryhmämme kokoontui 10 kertaa. Keräsimme aineistoa osallistuvan havainnoinnin menetelmin jokaisessa istunnossa. Ryhmäläisille kerrottiin työnjaosta (Huldén ryhmän ohjaaja, Haveri osallistuva havainnoiva) ja havainnoinnin tavoitteista. Ryhmän sisältö koostui erilaisista harjoituksista, joiden jälkeen tapahtui harjoitusten purku. Osallistuva havainnointimme jakaantui kolmeen eri osa-alueeseen: Haverin ryhmäistuntojen aikana tekemät muistiinpanot (avainsanat -> yhteenvedot), ohjaajien

23 tapaamisten jälkeen kirjoitettu pohdinta sekä nauhoitettu 15 minuutin keskustelu ryhmän sisällöstä. Nauhoitukset purettiin ja koko aineisto jaettiin ensin ryhmäkertojen mukaan. Aineistoanalyysissä käytettiin teemoittelua, jossa teemat muodostuivat McCarty Hynesin ja Hynes-Berryn neljästä kirjallisuusterapian prosessin osa-alueesta: tunnistaminen, tutkiminen, vastakkainasettaminen ja omaksuva soveltaminen. Teemoittelun pohjalta saadusta aineistosta tehtiin yhteenveto. 7 KIRJALLISUUSTERAPIARYHMÄ 7.1 Ryhmän suunnittelu Olemme olleet jo vuosia kiinnostuneita sekä kirjallisuudesta että mielenterveydestä. Lopputyön aihetta hahmotellessa alkoi kiehtoa ajatus näiden kahden asian yhdistämisestä. Löysimme tietoa kirjallisuusterapian käytöstä Suomessa. Yhteistyömme aloitimme elokuussa 1998. Pohdimme silloin työmme tavoitteita ja aloitimme alan kirjallisuuden kartoituksen sekä lukemisen. Koimme mielenkiintoisena haasteena ohjata itse kirjallisuusterapiaryhmää. Huldén on töissä Kriisipisteellä ja ryhmän vetäminen siellä tuntui luontevalta. Helsingin yliopiston psykologian laitoksen kulttuuripsykologian dosentti ja Helsingin avoimen yliopiston psykologian lehtori Juhani Ihanus oli elokuussa 1998 puhumassa kirjallisuusterapiasta Rikhardinkadun kirjastossa. Hän sanoi siellä meitä rohkaisevat sanat: "Kirjallisuusterapiaryhmän vetäjällä täytyy olla intohimoinen suhtautuminen kirjallisuuteen ja tietoa psykoterapeuttisesta prosessista." Koimme täyttävämme nämä kriteerit ja teimme lopullisen päätöksemme ohjata ryhmää, jossa voisimme arvioida kirjallisuusterapian mahdollisuuksia. Tiedonhankintavaiheessa liityimme Kirjallisuusterapiayhdistyksen

24 jäseniksi ja kävimme heidän kokouksissaan. Huhtikuussa 2000 olemme menossa yhdistyksen kuukausikokoukseen kertomaan tutkimuksemme tuloksista. Ensimmäistä päättötyöseminaaria varten teimme koosteen, joka sisälsi päättötyömme tutkimussuunnitelman, kirjallisuusterapian taustaa, tavoitteita, sovelluksia ja tietoa lukemisen, kirjoittamisen, runojen ja satujen käytöstä kirjallisuusterapiassa. Kävimme Kriisipisteen henkilökunnan kanssa läpi seminaarin materiaalin. Kirjallisuusterapia ja työmme tavoitteet herättivät paljon keskustelua. Henkilökunta halusi vielä miettiä kirjallisuusterapiaryhmän perustamista. Työstimme Kriisipisteelle esitteen (liite 2) ja teimme työnjakoa: ryhmän sisällön ja ohjaamisen päävastuu Huldénilla (kokemus ryhmien ohjaamisesta) ja Haveri keskittyisi osallistuvaan havainnointiin. Sovimme päivämäärät, koska ryhmä kokoontuisi, ja hahmottelimme sisältöä. Olimme päättäneet pitää ryhmän. Jos Kriisipisteen väki sen hylkäisi, alkaisimme suunnittelemaan muita vaihtoehtoja. Joulukuussa 1998 tapasimme Kriisipisteen henkilökunnan uudelleen ja he hyväksyivät kirjallisuusterapiaryhmän perustamisen. Sovimme tapaavamme myös jatkossa, jotta he pysyisivät ajan tasalla ajatuksistamme ryhmän suhteen. Olemme menossa huhtikuussa 2000 kertomaan heille ryhmästä ja tutkimuksemme tuloksista. Vuoden 1999 alussa ohjaajaksemme vaihtui Tuovi Kivilaakso, Mantilan jäädessä virkavapaalle. Toiseksi ohjaajaksemme saimme Juhani Ihanuksen. Toisessa päättötyöseminaarissa esittelimme tähän saakka keräämäämme materiaalia ja suunnitelmiamme. Kävimme jälleen Kriisipisteellä raportoimassa edistymisestämme. Teimme teorianlukusuunnitelmat. Heinäkuussa pääsimme suunnittelemaan ryhmien sisältöä. Valitsimme teemat ja kirjallisuutta. Elokuuussa teimme eläytymismenetelmän kehyskertomuksen (se oli yksi senaikaisista aineistonkeruumenetelmistämme) ja perehdyimme ryhmädynamiikkaan.

25 Ilmoitimme ryhmästämme lehdissä ja aloitimme alkuhaastattelut. Alkuhaastattelujen toteutus oli opettavaista ja antoisaa. Saimme aineistoa työhömme ja tarkensimme, että harjoitukset vastasivat juuri näiden nuorten toiveita ja elämäntilanteita. Syyskuussa osallistuimme kirjallisuusterapiaohjaajien koulutukseen ja aloitimme ryhmän. Edellisen kevään ryhmien suunnittelu, teorian haku ja työstäminen kohtasivat käytännön. Ryhmäistuntoja hallitsivat onnistumisen kokemukset. Oli innostavaa nähdä ja kokea, miten teoria kirjallisuusterapian eheyttävästä prosessista kävi toteen ryhmässä. Pelkkää juhlaa se ei kuitenkaan ollut; työskentelyvaiheeseen päästiin kritiikin ja torjunnan kautta. Työskentelymme rakenne edisti omaa pohdintaamme ja oppimisprosessiamme. Saavuimme aina paikalle kaksi tuntia ennen ryhmän alkua. Teimme käytännön valmisteluja (tuolit, pöydät, välipala...) ja kävimme vielä kertaalleen läpi illan harjoitukset ja aikataulun. Pyrimme välttämään meitä askarrattuvien asioiden ryhmään siirtämisen. Olennaiseksi valmisteluissa muodostuikin toistemme tunnemaailman läpikäynti. Kunkin ryhmätapaamisen jälkeen kirjoitimme havainnoistamme 10 minuuttia ja keskustelimme 15 minuuttia (keskustelut nauhoitimme). Kävimme näin ryhmän tapahtumat yhdessä läpi ja pääsimme heti puhumaan oivalluksistamme, onnistumisistamme ja pettymyksistämme. Oletimme, että kirjallisuusterapiaprosessin kautta nuori saavuttaisi syvemmän itsetuntemuksen, joka vaikuttaisi positiivisesti hänen asenteisiinsa ja käyttäytymiseensä. Lisäksi oletimme, että kirjallisuusterapiaprosessia edistäviä ominaisuuksia olisivat vuorovaikutuksellisuus, tunteiden läsnäolo, tulkittavuus, esteettisyys ja tämänhetkisyys. Tutkimusongelma: Miten kirjallisuusterapiaa menetelmänä voi soveltaa kriisissä olevan nuoren kohtaamiseen ryhmässä?

26 7.1.1 Kuvaus keskeisimmistä harjoituksista Liite kolme sisältää kirjallisuusterapiaryhmän ohjelman. Tässä on tarkemmin kuvattuna ne harjoitukset, jotka herättivät eniten tunteita ja keskustelua. Osan harjoituksista olemme suunnitelleet itse työkokemuksemme ja koulutustemme pohjalta, osa on sovelluksia muista kirjallisuusterapiaryhmistä. Ennen kirjoittamista tehdään keskittymis- ja rentoutusharjoituksia. Tekstit kirjoitetaan rauhallisen instrumentaalimusiikin soidessa taustalla, aikaa kirjoituksiin on 10-15 minuuttia. 1. Istunto, Tutustuminen Suomen kartta- harjoitus Ryhmäläiset asettuvat lattialle seisomaan Suomen- kartan muotoiseen asetelmaan, kukin sille kohdalle mistä on kotoisin. Jokainen esittelee oman paikkakuntansa. Tämän jälkeen kirjoitetaan muisto tai tarina, joka on itselle tapahtunut kyseisellä paikkakunnalla. Jokainen lukee kirjoittamansa tekstin koko ryhmälle ja siitä keskustellaan. 2. Istunto, Oma kuva/yksilöllisyys Elämänkaariharjoitus Ryhmäläiset kuuntelevat ohjaajan lukemaa John Lennonin elämäkertaa. Tämän jälkeen kuunnellaan Lennonin kappale Imagine. Ohjaaja on piirtänyt Lennonin elämänkaaren ja käy sen ryhmäläisten kanssa läpi. Ryhmäläiset piirtävät oman elämänkaarensa ja ne puretaan yhdessä. 3. Istunto, Suhde vanhempiin Runoteksti/mietelmä aiheena perhe Ryhmäläiset kirjoittavat tekstinsä, kukin lukee oman tuotoksensa ja niistä keskustellaan.

27 4. Istunto, Yksinäisyys/ystävyys Pöydälle on levitelty paljon kuvia, kukin valitsee sieltä yhden kuvan joka kuvaa yksinäisyyttä ja yhden kuvan joka kuvaa ystävyyttä. Kuvista kirjoitetaan runoteksti. Kaikki lukevat tekstinsä ja niistä keskustellaan. Tämän jälkeen kuvien aiheet vaihdetaan: yksinäisyyttä kuvannut kuva kuvaakin nyt ystävyyttä ja päinvastoin. Kirjoitetaan jälleen runotekstit. Kaikki lukevat tekstinsä ja niistä keskustellaan. Pohditaan kuinka tekstit muuttuivat. 5. Istunto, Ystävyys Luetaan Tove Janssonin novelli Albert. Kirjoitetaan novelliin loppu, josta ilmenee miten novellissa kuvatun ystävyyden kävi. Kukin lukee tuotoksensa ja keskustellaan. 6. Istunto, Epätoivo/toivo Käsitellään kotitehtävää: kuluneena viikkona on pidetty yhtenä päivänä päiväkirjaa, tarkastellaan lähinnä koska ja miksi on tuntenut masentuneisuuden tai alakulon tunteita. Runoja toivosta Ohjaajat valitsevat toivoa käsitteleviä runoja. Ryhmäläiset lukevat ne, valitsevat mieluisimman. Keskustellaan: miksi juuri se runo, mikä siinä kosketti, mitä se kertoo itsestä, jne. 7. Istunto, Ihastuminen, rakastuminen Kukin kirjoittaa rakkausrunon. Runot puretaan pienryhmissä. Tämän jälkeen kirjoitetaan uusi rakkausruno. Tuotokset puretaan koko ryhmässä. Pohditaan kuinka teksti muuttui pienryhmissä käydyn keskustelun myötä. 8. Istunto, Parisuhde Kirjoitetaan kirje itselle tärkeälle ihmiselle. Kukin lukee tuotoksensa ja keskustellaan.

28 9. Istunto, Tulevaisuus, unelmat Ohjaajan laatiman tarinan (liite 4) perusteella pyydetään ryhmäläisiä eläytymään tilanteeseen ja kirjoittamaan ajatuksiaan. Kukin lukee tekstinsä ja niistä keskustellaan. 7.2 Nuorten kriisipiste Kriisipiste on paikka, jonne nuoret voivat hakeutua ongelmissaan. Toiminta aloitettiin vuonna 1993. Taustajärjestönä toimii Helsingin Kaupunkilähetys ry. Rahoittajana on toiminut alusta lähtien Raha-automaattiyhdistys. Kaikki Kriisipisteen palvelut ovat luottamuksellisia ja maksuttomia. Lähtökohtana on nopean ja joustavan avun tarjoaminen. Halutessaan voi esiintyä nimettömänä. Kriisipiste perustettiin alunperin ehkäisemään nuorten itsemurhia. Itsetuhoisuus on edelleen yksi yleisimmistä yhteydenoton syistä. Muita syitä ovat mm. pari- ja perheongelmat, äkilliset kriisit, masennus ja seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat. Kriisipisteellä työskentelee johtaja, psykologi, kolme kriisityöntekijää (joista Huldén on yksi) ja päivystysvastaava. Kaikki ovat sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Ensimmäisellä tapaamiskerralla tehdään akuutti tilannearvio ja annetaan nuoren hädälle tilaa. Tavallisesti nuori pyritään "sitomaan" seuraavaan käyntikertaan tai vaihtoehtoisesti ohjataan nuori paikkaan, joka tehdyn arvion mukaisesti pystyisi paremmin vastaamaan nuoren senhetkiseen hätään. Seuraavalla kerralla aletaan tehdän "inventaariota" nuoren elämästä. Mietitään, missä ollaan nyt ja mitä halutaan jatkossa, kartoitetaan keskeisiä asioita ja pohditaan yhdessä realistisia vaihtoehtoja pahan olon poistamiseksi. Nuorta autetaan asettamaan itse tavoitteensa ja uskomaan omiin ratkaisuihinsa, ohjataan tunteiden läpityöskentelyssä ja autetaan tiedostamaan ja purkamaan omia vanhoja, toimimattomia ajatus- ja käyttäytymismalleja. Työskentely tapahtuu nuoren lähtökohdista käsin.