Urheilu ja syömishäiriöt Urheilijoiden syömishäiriöiden taustaa Urheilevien nuorten mielikuvat ihannevartalosta- ja ulkonäöstä ovat samanlaisia kuin kaikilla nuorilla. Ihmisten mielissä yhdistyy ikiaikainen uskomus siitä, että se mikä on kaunista, on myös hyvää. Pitää olla rasvaton, mutta sopivasti muodokas. Lihaksia pitää olla; miehillä enemmän ja isompia, kun taas naisissa ihaillaan enemmän kehon kiinteyttä kuin lihasten kokoa. Urheilevilla nuorilla on keskimääräistä enemmän itsekuria, elämäntyyli on askeettinen ja kehollisuuteen ja fyysisiin ominaisuuksiin kiinnitetään paljon huomiota jokapäiväisessä harjoittelussa. Kuten Hannele Hiilloskorpi (1999) urheilijan ravitsemusseminaariesitelmässään totesi, nämä kaikki tunnuspiirteet sisältyvät yleensä aina myös syömishäiriöihin. Liikunnan harrastamisella on sekä myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia syömiseen ja painon tarkkailuun. Myönteisellä puolella on varmasti se, että liikunnan harrastaminen lisää energiankulutusta, kasvattaa lihaksia ja muokkaa kehoa toivottuun suuntaan, jolloin urheilija voi huoletta syödä ja syömisen säätelymekanismi pysyy tasapainossa. Syömishäiriöiden syntymistä ehkäisevästi vaikuttaa myös se, että urheilevilla nuorilla on yleensä hyvä itseluottamus ja usein myös realistinen kuva omista kyvyistään. Näiden lisäksi hyvä kaveriporukka ylläpitää myönteistä minäkuvaa ja auttaa nuorta itsensä hyväksymisessä. Toisaalta fyysisesti kuormittava urheilu voi sekoittaa hormonijärjestelmää ja aiheuttaa mm. ruokahaluttomuutta. Myös yliharjoitustilat todennäköisesti altistavat nuorta syömishäiriöille. Nuori tulee sokeaksi omille tarpeilleen ja vähitellen löytää tyydytystä tästä askeettisesta itsensä kiusaamisesta. Myös urheilemiseen liittyvät paineet liittyen sekä itse suoritukseen, ulkoiseen olemukseen, käyttäytymiseen median suuntaan, koulumenestykseen jne. ovat kaikki tekijöitä, jotka lisäävät urheilijan stressiä ja sikäli altistavat erilaisille psyykkisille häiriöille. Nuori urheilija voi nostaa sisäisen vaatimustasonsa epäinhimilliselle tasolle. Syömishäiriöiden synnyssä ovat mukana vaikututtamassa monet sekä persoonallisuus- että tilannetekijät. Dunn ja Ondercin (1981) ovat esittäneet mielenkiintoisen näkökulman syömishäiriöiden lisääntymiseen yleisesti populaatiossa. Naisten odotetaan nykyään olevan yhtä kunnianhimoisia ja kyvykkäitä työelämässä kuin miesten, kuitenkin kunniahimon ja älykkyyden yhdistäminen perinteiseen naisrooliin voi tuottaa naiselle ristiriitaa. Tutkijat olettavat, että syömishäiriöisten potilaiden on vaikeaa integroida persoonaansa miehisiä ihanne- ominaisuuksia, kuten assertiivisuutta ja itsenäisyyttä. Roolisekaannus lisää epävarmuuden tunteita ja saattaa suunnata naista perfektionismiin ja korostuneeseen itsekontrolliin. Ajattelumalli on mielestäni toimiva erityisesti naisurheilun näkökulmasta, sillä urheilun arvomaailma on korostuneen maskuliininen ja se kärjistää helposti nuoren ja identiteetiltään
hauraan naisurheilijan sisäisiä ristiriitoja. Urheilijoiden syömiskäyttäytymistä on selvitetty lukuisissa tutkimuksissa sekä Suomessa että muualla. Useimmissa tutkimuksissa tieto on kerätty lomakkeilla, joita on mm. EDI (Eating Disorders Inventory), jossa on 64 urheilijan syömiskäyttäytymiseen liittyvää kysymystä. Tutkimuksissa on on todettu, että liikunnan harrastaminen lisää jonkin verran riskiä sairastua syömishäiriöihin erityisesti esteettisissä ja painoluokkalajeissa. Toisaalta on löytynyt myös todisteita sille, että liikunnan harrastaminen vähentäisi sairastumisriskiä. Tutkimusten heikkoutena on se, että ne ovat kohdistuneet yleensä yli 15 vuotiaisiin urheilijoihin, kun suurin riskiryhmä 10-15 vuotiaat on jäänyt tutkimusten ulkopuolelle (Hiilloskorpi, 1999). Laajin tutkimus on tehty Norjassa (Sundgott-Borgen & Larsen, 1993). Tutkimuksessa oli mukan 603 naisurheilijaa ja 522 verrokkia. Mittarina käytettiin EDI-lomaketta. Tuloksissa todettiin, että iän ja asuinpaikan mukaan kaltaistetuista verrokeista 26 %:lla oli riski sairastua syömishäiriöihin. Riski oli merkittävästi suurempi (42 %) esteettisten lajien ja painoluokkalajien (40 %) urheilijoilla, mutta vastaavasti pienempi palloilijoilla (23 %) ja voimailijoilla (6 %). Tekniikka- ja kestävyyslajien riski ei eronnut merkittävästi verrokeista. Amerikassa tehdyssä tutkimuksessa verrattiin esteettisten lajien tyttöurheilijoita ei-urheileviin ja normaalia ruumiinrakennetta suosivien lajien urheilijoihin ( Davis & Cowles, 1989). Tutkituksessa todettiin, että esteettisten lajien harrastajat olivat huolestuneempia syömisestään ja painostaan ja olivat tyytymättömämpiä itseensä ja elämäänsä, kuin muut vastaavan ikäiset tytöt. Psykososiaalisia riskitekijöitä Kun syömishäiriöihin sairastuneiden nuorten persoonallisuutta on tutkittu, keskeiseksi piirteeksi on noussut voimakas halu muiden miellyttämiseen ja muiden tarpeiden tyydyttämiseen. Tällaiset nuoret etsivät hyväksyntää ja ovat valmiita tinkimään omasta hyvinvoinnistaan saadakseen huomiota tunnetasolla itselleen merkityksellisiltä ihmisiltä. Halu myönteisen huomion herättämiseen on usein laihduttamisen aloittamisen takana ja usein taustalla on myös huomautukset siitä, kuinka hyvin nuori voisi pärjätä lajissaan nykyistä paremmin vähän hoikempana. Tällaiset nuoret ovat usein myös hyvin tunnollisia ja ottavat harrastuksensa äärimmäisen vakavasti. He haluavat täyttää valmentajansa odotukset, eivätkä halua missään tapauksessa aiheuttaa konflikteja. Vähemmän alttiita sairastumaan ovat ne nuoret, jotka suhtautuvat vaatimuksiin löysemmin ja antavat elämässään tilaa myös itselleen ja omille tarpeilleen. Nämä nuoret eivät yleensä ole valmentajan toiveurheilijoita, mutta tämän tyyppiset urheilijat yleensä säästyvät mm. syömishäiriöiltä (Charpentier, 1999). Miksi nuori sitten sairastuu? Useimmilla urheilijoilla peruslähtökohtana laihduttamiselle halu parantaa urheilusuoritustaan. Tämä motivoitumisen lähtökohta auttaa häntä myös häiriöstä paranemisessa, kun hän huomaa, että jatkuva laihtuminen johtaa vain tulosten heikkenemiseen. Joillekin
sairastuminen on avunhuuto. He ovat ahdistuneita, mutta eivät tunnista syytä pahalle ololleen. Nuorella saattaa olla aikuistumiseen liittyviä pelkoja ja negatiivisia mielikuvia, hän on äärimmäisen kriittinen itselleen ja ehkä ihailee asketismia ja itsekontrollia. Nuori kuvittelee hallitsevansa ja ohjaavansa elämäänsä ja ja aikuistumiseen liittyvää epävarmuutta kontrolloimalla syömistään, vaikka tosiasiassa hyvin pian ruoka ja syömättömyys alkavat ohjamaan nuorta. Myös ajatus siitä, että voi vaikuttaa myönteisesti elämäänsä ja ehkä myös persoonaansa muokkaamalla kehoaan, voi johtaa sairaalloiseen laihduttamiseen. Syömishäiriö on joskus vaikea tunnistaa, sillä nuori useimmiten salailee ongelmaansa. Hän saattaa kieltää koko asian olemassaolon eikä näe ongelmaa. Nuori myös usein häpeilee ja toivoo, että kaikki muuttuu itsestään hyväksi jälleen. Nuori voi myös tuntea syyllisyyttä ja kokee sen vuoksi koko ongelmasta puhumisen äärimmäisen vaikeaksi. Nuoren itsenäisyys voi olla niin ohut ja haavoittuva alue persoonassa, että hän ei halua kenenkään ulkopuolisen puuttuvan hänen elämäänsä (Charpentier, 1999). Myös valmentaja on haluton puuttumaan ongelmaan. Syömishäiriön alkuvaiheesta kärsivä urheilija harjoittelee tunnollisesti ja tulokset yleensä paranevat, eikä valmentaja silloin mielellään puutu asiaan. Lisäksi myös valmentaja ja vanhemmat saattavat tuntea syyllisyyttä tilanteesta, jolloin kynnys puuttumiseen kasvaa entisestään. Samoin joukkuetoverit ovat neuvottomia, eivätkä tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua (Ryan, 1992) Syömishäiriön laukaiseviksi tekijöiksi urheilijoilla on havaittu mm. seuraavia tekijöitä. Traumaattiset tapahtumat perheessä, koulussa tai urheilussa voivat laukaista laihduttamisen. Myös valmentajan epäasialliset huomautukset ulkonäöstä ja painosta ovat vaarallisia, samoin kuin myönteinen palaute laihtumisesta ja varsinkin, jos se yhdistetty suorituksen paranemiseen. Loukkaantumistilanteet kolhivat urheilijan itseluottamusta ja saattavat laukaista syömishäiriön. Sinällään myönteiset muutokset kuin esimerkiksi valinta maajoukkueeseen tai valmennukselliseen tehoryhmään saattaa kuitenkin heiluttaa nuoren psyykkistä tasapainoa ja altistaa häiriöille. Myös jääminen syrjään vaikkapa joukkueen sisällä saattaa johtaa nuoren etsimään lisäapuja suoritukseen painon pudottamisen kautta. Yhteistä ja kattavaa teoriaa syömishäiriöiden syistä ei vielä kukaan ole pystynyt löytämään. Ilmeisesti kyse on monikasvoisesta ja moniulotteisesta ilmiöstä, jossa riskit lähtevät sekä yksilöstä että ympäröivästä maailmasta. Jollain sairastuneella voi taustalta löytyä monia altistavia tekijöitä ja taas jonkun kohdalla ei ehkä tunnisteta yhtään tunnettua riskitekijää.
Ympäristöstä tulevat altistavat tekijät: Alttius median ja mainosten perheympäristö. korostamalle stereotyyppiselle naisihanteelle. Joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. suhteessa Sosiaaliset tekijät: Häiriintynyt Alkoholismi Perhesalaisuudet. Mielenterveysongelmat. Miellyttämistaipumus muihin ihmisiin. Urheiluympäristöön liittyvät riskitekijät: päivässä Lajit, joissa paino vaikuttaa suoritukseen. Laji, jossa energian palaminen on vähäistä Ei-sosiaalinen laji Ulkoinen/sisäinen menestymisen paine Laji, jossa harjoitellaan min. 5 tuntia Vähäinen valmennus Psykososiaaliset tekijät Haavoittuvainen itseluottamus Herkkyys kritiikille Perfektionismi/ tyytymättömyys itseen Epämääräinen minä-identiteetti Mustavalkoinen ajattelu Hyväksynnän tarve Kyvyttömyys kyseenalaistaa aukto-
riteetteja Riippuvuus muista ihmisistä Ylimitoitetut tavoitteet Helposti manipuloitava Pakkomielteinen ruoan ja syömisen suhteen Taipumus maagiseen ajatteluun (jos painan x kg, elämäni on järjestyksessä) Riittämättömyyden tunteet Kuvio 1. Urheilijoiden syömishäiriöiden riskitekijät (Ryan, R. 1992). Ennaltaehkäisy Ennaltaehkäisy voidaan jakaa yleiseen ja spesifiin ehkäisyyn. Yleisellä tasolla on tärkeää lisätä yleisesti tietoa ravinnosta sekä myös siihen liittyvistä häiriöistä urheilijoiden, valmentajien että vanhempien parissa. Myös asianmukainen tieto kehon koostumuksesta ja puberteettiin liittyvistä muutoksista on merkityksellistä. Tiedon jakaminen on tärkeää jokapäiväisissä käytännön valmennustilanteissa. Yleisellä tasolla on myös tarpeen keskustelu lajikulttuurista ja niistä usein myyttisistä aineksista, mitä lajiin ja siinä menestymiseen liittyy. Tanskassa on tutkittu urheilijoiden syömishäiriöitä vuonna 1996 alkaneessa projektissa (Team Danmark). Projektin tavoitteena on a) ehkäistä syömishäiriöiden syntymistä yleisesti ja helpottaa häiriön aikaista havaitsemista ja hoitoa. Erityistä huomiota on kiinnitetty korkea riskin lajeihin (kestävyys-, painoluokka ja esteettiset lajit). Suositukset lajeille ja valmentajille ovat seuraavat (Anna Ottsen, 1999). -edistää nauttimista ruoasta ja sosiaalista syömistä -pitää urheilija terveenä -ylläpitää henkilökohtaisia normeja sekä painolle että rasvaprosentille -varmistaa riittävä ravinto ja energia harjoitusten ajaksi -huolehtia riittävästä proteiinin, vitamiinien ja mineraalien saannista -huolehtia riittävästä nesteiden nauttimisesta -edistää palautumista harjoitusten välillä -varmistaa riittävä energian saanti kilpailutapahtumien aikana Ensimmäisiä merkkejä syömishäiriön puhkeamisesta on nuoren lisääntynyt aktiivisuus ja esimerkiksi ylimääräisten harjoitusten tekeminen vapaaehtoisesti. Hän kiinnostuu ruoasta, ruoan laittamisesta ja yleensä terveellisestä ravinnosta. Ruokavalio muttuu yleensä yltiötervelliseksi ja ruoasta saadun energian määrä putoaa. Ruokavaliomuutoksen ja painon putoaminen voi aluksi olla vähittäistä ja suorituksen kannalta myönteistä, jolloin urheilija saa yleensä muutoksesta myönteistä palautetta. Laihtumisen
jatkuessa tulokset alkavat heiketä mm. voimatason laskiessa, nuori voi olla väsynyt, vetäytyvä, ja välttelevä, mutta saattaa väsymyksestään huolimatta jatkaa yliaktiivista harjoitteluaan, jolloin myös yliharjoitustila on vaanimassa. Ellei asiaan puututa viimeistään tässä vaiheessa, voi olla edessä sairaalahoito ja pitkä toipumisprosessi, jolloin paluu entiseen urheilulliseen tasoon voi viedä vuosia. Kun valmentaja haluaa auttaa urheilijaa, jolla epäilee syömishäiriötä, hänen on hyvä muistaa, että syömishäiriöinen urheilija pitää käyttäytymistään ehdottomasti oikeana ja hänellä on käyttäytymiselleen loogiset perusteet. V almentajan ei kannata lähteä kyseenalaistamaan urheilijan oireita tai hänen ajattelunsa logiikkaa. Urheilija ei yleensä halua palautetta ongelmakäyttäytymisestään. Hän asettuu helposti puolustuskannalle ja se vain pahentaa ongelman ratkaisemista. Valmentajan kannattaa myös välttää palautteen antamista ulkonäöstä (ei edes positiivista) urheilijalle, jonka epäilee kärsivän syömishäiriöstä. Syömishäririöinen urheilija todennäköisesti kärsii masennuksesta, heikosta itseluottamuksesta tai eristyneisyyden tunteesta. Urheilija etsii tukea, huomiota ja hyväksyntää ja jos hän kokee suhteen riittävän luottamukselliseksi, hän voi olla valmis keskustelemaan myös syömishäiriöstään. Syömishäiriö on vakavasti otettava ongelma, joka tuskin poistuu omia aikojaan. Valmentajan tehtävä olisikin saada urheilija motivoiduksi hakemaan ammattiapua (Rodin & Larson, 1992). Diagnosointi Syömishäiriön diagnosointi on periaatteessa melko helppoa, varsinkin jos puhutaan bulimia nervosasta ja anorexia nervosasta. Anorexia voidaan epäillä, jos kehon paino putoaa 15 % alle normaalipainon. Anorektikko ahdistuu jokaisesta lisäkilosta ja kehonkuva on häiriintynyt. Bulimialle puolestaan on tyypillistä ajoittainen (vähintään kaksi kertaa viikossa toistuva) ruoan ahmiminen, jota yleensä seuraa oksentaminen ja mahdollisesti ulostuslääkkeiden tai nesteenpoisto valmisteiden käyttö. Ahmiessaan bulimikko kokee menettävänsä kontrollin itseensä ja siitä seuraa jatkuva huoli ulkonäöstä ja painosta. Syömishäiriöt muodostavat moniulotteisen häiriöryhmän, joissa ongelman taustat voivat olla hyvinkin erilaisia ja sikäli myös häiriön hoitaminen vaatii erilaisia lähestymistapoja. Syömishäiriöihin liittyy yleensä aina erilaisia psyykkisiä oireita. Noin puolella sairastuneista on tunne-elämän häiriöitä ja ahdistuneisuutta, ja ainakin kolmasosalla on todettu melko voimakasta tai syvää masennusta (Tobin & Johnson & Franke, 1992). Noin puolella sairastuneista on myös todettu persoonallisuushäiriöön viittaavia piirteitä. Mielenkiintoinen huomio on kuitenkin se, että persoonallisuushäiriön vakavuus ei ollut suorassa korrelaatiosuhteessa syömishäiriön vakavuuteen. Alkuarvioinnissa on hyvä selvittää syömishäiriöpotilaan painohistoria, hänen kehonkuvansa ja ihanteensa, syömiskäyttäytymisen historia ja nykytilanne, ahmimisoireet, lääkkeiden käyttö jne. Oikea diagnoosi ja mahdollisen persoonallisuushäiriön tunnistaminen hoidon alkuvaiheessa on kaikkein
tärkeintä. Puhuttaessa urheilijoista diagnoosin tekeminen on erityisen merkityksellistä, koska syömishäiriöön liittyvä käyttäytyminen voi liittyä myös normaaliin valmennukseen, jolloin selkeän kuvan saaminen ongelmasta on erityisen vaativaa. Harjoittelu ja sen sisältämät vaatimukset voi toimia myös urheilijan puolustusmekanismina ongelman käsittelylle. Joskus urheilijalla saattaa olla taipumusta itsetuhoiseen käyttäytymiseen, mikä voi näkyä esimerkiksi tiheinä loukkaantumisina, jolloin voi epäillä persoonallisuushäiriötä. Myös voimakas tarve miellyttää, voi olla merkki narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloin urheilija ei tunnista omia tarpeitaan ja halujaan, vaan jatkaa urheilemista toteuttaakseen muiden odotuksia. Puhuttaessa nuorista on myös tärkeää selvittää perheen tilannetta. Minkälainen on perheen vuorovaikutusilmasto, miten perheessä ratkotaan ristiriitoja ja mikä on syömishäiriöpotilaan oireiden merkitys perhesysteemissä. Perheen historia on myös tärkeä selvittää. Hoidettaessa kotona asuvaa nuorta, on syytä ottaa vanhemmat ainakin osaksi mukaan hoitoon. Psykiatrinen diagnoosi vaikuttaa ongelman hoitoon ja paranemisennusteeseen. Johnson on (1989) todennut, että ne bulimikot, joilla ei ole persoonallisuushäiriöitä, edistyivät paranemisessaan 30 istunnon aikana merkittävästi. Vastaavasti ne bulimikot, joilla oli todettu persoonallisuushäiriö, eivät olleet merkittävästi edistyneet edes 60 terapiaistunnon jälkeen. Hoitoa aloitettaessa onkin hyvä selvittää kuinka laajasta ongelmasta on kyse, jotta potilaalle voidaan antaa oikeanlaista informaatiota hoidosta ja sen kestosta. Eräässä tutkimuksessa oli mukana 55 bulimiasta kärsivää potilasta, 21 heistä oli diagnosoitu rajatilapersoonallisuuksiksi ja 19 heistä oli ilman persoonallisuushäiriötä. Vain 21 % ilman persoonallisuushäiriötä olevista potilaista kärsi oireista 1 vuoden mittaisen terapian jälkeen, kun vastaavasti rajatiladiagnosoiduista 62 % prosenttia oirehti vielä vuoden jälkeen. Ilman persoonallisuushäiriöitä olevat potilaat hyötyivät erittäin hyvin lyhyestä terapiasta, kun rajatiladiagnosoidut potilaat on motivoitava pidempiaikaiseen terapiaan (Johnson & al. 1989). Syömishäiriön hoito Alkuselvityksen jälkeen terapeutti antaa potilaalle ehdotuksen hoitoohjelmasta, ohjelmaan voi sisältyä myös ehdotus perheen tai valmentajan mukana olosta. Kun kyseessä on urheilija, on hoito-ohjelma sopeutettava urheilijan harjoitteluun ja muuhun elämään. Urheilijan hoitoon motivoinnissa, voidaan käyttää hoidon odotettavissa olevaa hyötyä urheilu-uralle ja on ehdottoman tärkeää, että terapeutti ymmärtää urheilemisen merkityksen keskeisenä urheilijan elämänsisältönä. Kun hoitosopimusta solmitaan, on olennaista, että urheilija ymmärtää tilapäisen hoidon tuottaman taantuman urheilu-uralle johtavan pidemmällä tähtäyksellä parantuneisiin tuloksiin ja suurempaan nauttimiseen urheilusta. Syömähäiriöisen urheilijan hoitaminen sisältää yleensä kognitiivisbehavioraalisia, psykoedukationaalisia ja itsehallintaan liittyviä toimintatapoja.
Hoidon osa-alueita ovat yksilöterapia, psykoedukationaalinen ryhmäterapia, lääketieteellinen seuranta, mahdollisesti antidepressiivinen lääkehoito, perheterapia ja myös mahdollisesti laajemmat supportiiviset tapaamiset, joissa on potilaan ja hoitotiimin ohella mukana myös esimerkiksi valmentaja tai joukkuetovereita. Aktiiviset interventiot auttavat potilasta rikkomaan syömiseen liittyviä häiriintyneitä ajatus- ja toimintamalleja ja tarkastelemaan käyttäytymistään uudenlaisesta näkökulmasta. Hoito keskittyy alussa luottamuksellisen suhteen rakentamisen ohella potilaan hoitoon motivoimiseen, jolloin tarkastellaan oireen hyötyjä ja negatiivisia seurauksia mahdollisimman objektiivisesti. Hoidossa pyritään kyseenalaistamaan urheilijan syömiseen ja ulkonäköön liittyviä uskomuksia ja myös arvoja. Muutosmotivaation heräämisen jälkeen pyritään saamaan potilaan syömisrytmi normaaliksi ja sitä kautta vähentämään tarvetta ahmimiseen. Potilasta tuetaan myös realistisen bodyimagen rakentamisessa. Tavoitteena on opettaa potilasta näkemään syömishäiriö ikäänkuin kumppanina itselleen, jolloin ongelmaa voi tarkastella objektiivisemmin ja oireiden vaikutusta omaan elämäänsä voi myös kontrolloida. Jotkut omaksuvat hyvinkin nopeasti oireiden hallintaan liittyvän lähestymisen ja pystyvät muutamaan käyttäytymistään terveempään suuntaan. Sen sijaan ne potilaat, joilla on persoonallisuushäiriö tai hyvin vakavaa masentuneisuutta, vaativat pitkäaikaisempaa psykoterapeuttista työskentelyä, syvemmällä olevien psykologisten ongelmien ratkaisemiseksi (Johnson & al. 1989). Yhteenveto Syömishäiriöiden lisääntyminen erityisesti länsimaissa on iso ja moniulotteinen kysymys. Koska ongelma on yleistynyt yleensäkin väestöstä, tapausten lukumäärä on väistämättä kasvanut myös urheilussa. Tutkimusten mukaan erityisesti esteettisten lajien (telinevoimistelu, rytminen voimistelu, taitoluistelu, tanssi mm.) samoin kuin painoluokkalajien harrastajat ovat muita alttiimpia sairastumaan syömishäiriöihin. Myös kestävyyslajien (nais)urheilijoiden on todettu joissakin tutkimuksissa olevan hiukan muita suuremmassa sairastumisriskissä. Vastaavasti palloilijoiden ja voimailulajien harrastajien on todettu olevan ei-urheilevaa verrokkiryhmää pienemmässä riskiryhmässä. Urheilun harrastamien on todettu sekä suojaavan että altistavan syömishäiriöille. Suojaavia tekijöitä ovat urheilijoiden myönteinen minäkäsitys ja usein ei-urheilijoita vahvempi itseluottamus. Rasittava harjoittelu myös kuluttaa energiaa ja pitää huolet lihomisesta ja rasvan kertymisestä pois mielestä. Toisaalta joidenkin lajien sisällä saattaa olla hyvin epärealistisia odotuksia ja ideaaleja kehon rasvattomuuden ja muodon suhteen, jolloin nuori helposti asettaa vaatimustasonsa harjoittelun ja oman kehonkuvansa suhteen epärealistiselle tasolle. Ylivoimainen vaatimustaso ja häiriintynyt kehonkuva johtavat helposti syömishäiriön tielle.
Länsimaisen kulttuurin vaalima naisihanne on tällä hetkellä erittäin ristiriitainen. Naisen pitää olla kunnianhimoinen, älykäs ja omillaan pärjäävä. Toisaalta esimerkiksi media ja mainonta syöttävät nuorille kuvaa naisesta hauraana ja houkuttelevana miesten katseiden vangitsijana. Vahvan itsenäinen, omiin päämääriinsä pyrkivä ja itseensä luottava nainen ei ole monen mielestä kovinkaan naisellinen. Urheilun arvomaailma on edelleen korostuneen miehinen. Huippu-urheilijaan liitetään usein sellaisia ominaisuuksia kuten poikkeuksellisen vahva näyttämisenhalu ja voimakas tavoitehakuisuus. Nuori urheilijatyttö, jonka aikuisempi identiteetti on vasta rakentumassa, voi ahdistua näiden ristiriitaisten odotusten edessä ja ajautua esimerkiksi syömishäiriöön. Syömishäiriöiden syyt ovat monentasoisia. Taustalla on kulttuurisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, mutta usein myös yksilöön, perhetaustaan ja lajikulttuuriin liittyviä tekijöitä. Joskus urheilijan syömishäiriön takana voi useita riskifaktoreita tai sitten joskus ei löydy ensimmäistäkään. Nuoren urheilijan halu laihtumiseen syntyy useimmiten halusta parantaa suoritustaan. Hänen henkilökohtainen vaatimustasonsa saattaa olla niin korkea, että hän on valmis tekemään mitä hyvänsä suoritustasonsa nostamiseksi. Valmentajan ehkä viattomaltakin tuntuvat huomautukset ulkonäöstä ja painosta, saattavat sysätä miellyttämisenhaluisen ja tunnollisen nuoren aloittamaan sairaalloisen laihduttamisen. Syömishäiriöön sairastuvalla nuorella on myös usein korostunut halu kontrolloida itseään ja hän pyrkii täydellisyyteen tekemisissään. Syömähäiriö voi olla keino etsiä huomiota ja se voi myös olla avunhuuto ympäristölle. Nuori voi kokea itsensä yksinäiseksi ja ahdistuneeksi, eikä tiedä miten muuten voisi pahaa oloaan ilmaista. Joskus syömishäiriön voi laukaista muutos nuoren normaalissa ympäristössä tai elämänrytmissä ja esimerkiksi loukkaantumistilanteet ovat kriittisiä myös urheilija psyykkisen tasapainon kannalta. Syömishäiriöltä suojaavia tekijöitä nuoren kohdalla on kiinteä ystäväpiiri ja ystäväpiirin syömiskäyttäytyminen. Lajin sisällä vallitseva myönteinen syömiseen ja ravintoon liittyvä normisto, suojaa myös nuorta syömishäiriöiltä. Syömishäiriöiden ennaltaehkäisyssä on tärkeää oikeanlainen tiedon jakaminen ravinnosta ja syömisestä. Tärkeää on myös,että nuori ymmärtää kehon koostumuksen merkityksen painolle. Samoin painoa ja rasvaprosenttia koskevat normit pitäisi pitää henkilökohtaisina. Valmentajien pitäisi välttää palautteen antamista urheilijan ulkonäostä, jos painoon ja ravitsemukseen on tarpeen puuttua, se on tehtävä kahden kesken urheilijan kanssa. Jos valmentaja alkaa epäillä ongelmia urheilijan syömiskäyttäytymisessä, on parasta kääntyä urheilijan vanhempien puoleen ja hakea mahdollisimman pian ammattiapua. Syömishäiriöiden hoidossa on saatu hyviä tuloksia kognitiivis - behavioraalisen terapian avulla. Paranemismotivaation herättyä potilasta tuetaan käytännöllisissä syömiseen liittyvissä kysymyksissä ja annetaan hänelle tietoa ravinnosta. Potilaalle rakennetaan säännöllinen syömisaikataulu ja ruokavalio, jolloin äärimmäinen näläntunne jää pois ja tarve ahmimiseen myös vähenee. Käytännön ohjauksen ohella pyritään hoidossa kyseenalaistamaan nuoren haitallisia uskomuksia syömisestä, ravinnosta ja
ihannevartalosta. Nuoren identiteettiä ja myönteisemmän minäkuvan rakentumista tuetaan myös terapiassa. Syömishäiriöiden hoitoennusteen kannalta on merkitystä sillä, miten syvästä häiriöstä syömisongelmassa on kyse. Jos kyse on persoonallisuushäiriöstä, on ennuste heikompi, kuin jos kyse on tilapäisemmästä sisäisestä ristiriidasta tai ongelmasta. Koska urheilijalla lähtökohtana useimmissa tapauksissa on halu oman suorituksen kehittämiseen laihtumisen kautta, on myös motivaatio paranemiseen yleensä vahvempi. Kun nuori urheilija löytää elämänhalunsa, herää usein myös halu päästä kiinni omaan lajiin. Paluu voi olla kivulloinen ja se vaatii myös valmentajalta ymmärrystä, pitkäjänteisyyttä ja halua tehdä yhteistyötä vanhempien ja joskus myös hoitotahon kanssa. Onnellisessa tapauksessa urheilija löytää paikkansa entisessä lajissaan aikaisempaa kypsempänä ja paremmin itseensä luottavana. Joskus taas paraneminen voi johtaa uudenlaisen näkökulman löytämiseen elämään ja itseensä ja sitä kautta ehkä enemmän urheilijan oman näköisten elämänalueiden ja arvojen toteuttamiseen. Frantsi Päivi urheilupsykologi
LÄHTEET: Charpentier, P. (1999). Syömihäiriöiden tunnistaminen ja ehkäisy urheilussa. Seminaariesitelmä; Liikunta ja urheilu, Ravitsemusforum ll. Dunn, P. & Ondercin, P. (1981). Personality variables related to comprehensive eating in college women. J Clin Psych, 37:43-9. Davis, C., & Cowles, M. (1989). A comparison of weight and diet concerns and personality factors among female athletes and non-atheletes. J., Psychosom. Res., 33:527. Fogelholm, M. & Hiilloskorpi, H. (19989. Aiheuttaako liikunta syömihäiriöitä. Duodecim, 114( pp. 215-219). Hiiloskorpi, H. (1999). Urheilu ja syömishäiriöt. Seminaariesitelmä; Liikunta ja urheilu, Ravitsemusforum ll. Johnson, C., & Tobi, D. L., & Dennis, A. B. (1989). Differences in treatment outcome between borderline patients in an eating disordered population. Journal of Clinical Psychiatry, 50:9. Rodin, J., & Larson, L. (1992). Social factors and the ideal body shape. In K. D. Brownell (Eds.), Eating, body weight & Performance in Atheletes:Disorders of Modern Society (pp. 344-362 ). Williams & Wilkins. Ryan, R. (1992). Management of eating problems in athletic settings. In K. D. Brownell (Eds.), Eating, body weight & Performance in Atheletes:Disorders of Modern Society (pp. 146-156). Williams & Wilkins. Sundgot-Borgen, J. & Larsen, S. (1993). Pathogenic weight-control methods and self-reported eating disorders in female elite athletes and controls. Scand. J. Med. Sci. Sports. 3:150-5. Tobin, D. L,., & Johnson C., & Franke K. (1992). Clincal treatment of eating disorders. In K. D. Brownell (Eds.), Eating, body weight & Performance in Atheletes:Disorders of Modern Society (pp. 330-343). Williams & Wilkins.