VOIMIA LUONNOSTA-KURSSI: Kevät-syksy 2006 Tampere/Vesilahti RAPORTTI: Psykologi Kirsi Salonen Johdanto: Mistä on kysymys? Ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta tutkiva ympäristöpsykologia sai alkunsa 1950- luvulla Yhdysvalloissa. Ympäristöpsykologiassa on perinteisesti tutkittu rakennetun ympäristön vaikutusta ihmisen hyvinvointiin. Luontoympäristö on vasta viime vuosina noussut esille kiinnostavana tutkimuskohteena. Ekopsykologia on ympäristöpsykologiaa nuorempi psykologian ala. Ekopsykologiassa kiinnostuksen kohteina ovat luontoympäristö, ympäristönsuojelu, tasa-arvokysymykset, alkuperäiskansat, eläintensuojelu sekä ihmisen ja luonnon kokonaisuus. Ekopsykologiassa on, toisin kuin ympäristöpsykologiassa, sisäänrakennettuna arvomaailma, jota puolustetaan ja pyritään todentamaan. Tämä arvomaailma liittyy luonnon hyvää tekevään vaikutukseen: luonnon merkitys koetaan ihmisille myönteisenä, luontoa pyritään säilyttämään. Ekopsykologisen näkemyksen mukaan luontoyhteys on nykyään monilla ihmisillä heikentynyt, ja tämä on tärkeä syy ympäristöongelmille ja psyykkisille ongelmille. Luontoyhteyden heikkeneminen aiheuttaa ongelmia siten, että sen myötä ihmiseltä katkeaa usein yhteys itseensä kokevana ja tuntevana eettisenä toimijana. Silloin ihminen alkaa toimia itseään vastaan omaa arvomaailmaansa, omia tarpeitaan ja omia toiveitaan vastaan. Tämä kehitys alkaa näyttäytyä vähitellen stressin, uupumisen sekä psyykkisen huonovointisuuden kehänä. Luontoyhteys ei kuitenkaan voi katketa täysin. Olemme aina vääjäämättä luontoa, ymmärrämme sitä tai emme. Mitä ihmiselle luonnossa tapahtuu? Ympäristöpsykologisten tutkimusten mukaan luontoympäristöllä on ihmiseen psyykkisesti ja fyysisesti myönteinen vaikutus. Tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikutukset ovat erittäin nopeita. Ne syntyvät aivoissamme ilman tietoista ajattelua, ja vaikutukset välittyvät kokonaisvaltaisesti fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiimme. Näitä tuloksia tukemaan on ympäristöpsykologiassa virinnyt evolutionaarinen näkemys, jonka mukaan ihmisen taipumus voida hyvin luontoympäristössä on evoluution kannalta ollut välttämätöntä. Tietynlaiset luontoympäristöt ovat edesauttaneet hengissäpysymistämme. Lukeudun mielelläni evolutionaariseen koulukuntaan, jonka mukaan ihminen on luonnossa kotonaan. Ihmisen ei siis välttämättä tarvitsekaan määritellä itseään luontoihmiseksi. Ihminen on luontoa. Kehittämieni ekopsykologisten menetelmien tarkoitus on syventää ja hyödyntää luontoympäristön hyväätekevää vaikutusta tietyillä harjoituksilla. Näistä esimerkkinä
mielipaikka-harjoitus, jossa mahdollistuu psyykkinen tila, josta käytän nimeä myönteinen olemisen kokemus. Tätä kokemusta voidaan osallistujan ja kurssin teeman mukaan soveltaa erilaisiin psykologisiin tarpeisiin. Mitä kurssilla tapahtui? Kurssi toteutettiin Tampereen kaupungin luontoympäristöissä. Jokaisella kerralla oltiin ulkona satoi tai paistoi. Ulkovarusteet olivat tärkeässä asemassa, sillä hellekeliin emme päässet kertaakaan. Tapaamiskertoja oli yhteensä viisi; neljä keväällä ja yksi syksyllä. Jokainen kerta olitiin eri paikoissa kurssilaisten itse valitsemissa paikoissa. Ainoastaan ensimmäinen kerta Pyynikillä oli ohjaajan valitsema paikka. Voimia luonnosta- kurssilla ei ollut erityistä psykologista teemaa tai kohderyhmää. Opiskelijoilla oli ainoastaan tieto, että ollaan joka kerta ulkona luontoympäristössä ja jollain tavalla luontokokemukset tullaan liittämään psyykkiseen hyvinvointiin. Osa osallistujista oli ennestään ns.luontoihmisiä ja osa ei. Mielipaikkaharjoitus: Kurssilla tärkein harjoitus oli mielipaikka-harjoitus. Sitä tehtiin eri muodossa teemaa vaihdellen. Perusasetelma siinä on seuraava: Anna jalkojen tai katseen viedä sellaiseen paikkaan tai maisemaan, joka tällä hetkellä tuntuu itselle sopivalta. Anna huomion siirtyä muista ryhmäläisistä omiin tuntemuksiin ja ympräistön sopivuuteen itselle. Voit olla liikkeellä tai paikallasi. Ei tarvitse tietää tai ymmärtää sen enempää. Voit tunnistella sitä, mikä aistikanava on eniten käytössäsi tai mitkä aistimukset tunnistat helpoiten (visuaalinen, auditiivinen tai kinesteettinen). Ohjattavalle ei anneta kellonaikaa. Aikataulusta huolehtii ohjaaja, joka jonkinlaisen merkin mukaan (esim.vihellys) kutsuu porukan takaisin. Mikäli harjoitus tehdään metsäisemmällä paikalla, niin on syytä huolehtia liikkumisen rajoista, jotta kukaan ei eksy. Vuorovaikutus muiden ryhmäläisten kanssa on hyvä välttää tässä vaiheessa, jotta pystyy tunnistamaan itselle sopivan maiseman. Harjoitus voidaan purkaa siten, että ryhmäläiset jaetaan pareiksi. Kukin voi kutsua parinsa omaan paikkaansa. Nyt kokemuksesta voi jakaa ajatuksia ja tunnelmia niin vähän tai paljon kuin itsestä tuntuu. Tässä vaiheessa parien pohdinnan aiheeksi voi antaa jonkin ryhmätilanteeseen sopivan teeman, jota näin syvennetään. Viisi tapaamiskertaa: Ensimmäinen tapaaminen oli räntäsateessa Pyynikillä Tampereella 5.4. Paikalla oli 12 opiskelijaa. Kävelimme metsän reunaan kallioiselle kohdalle, josta on näkymä järvelle. Mielipaikkaharjoitus purettiin pareittain ja ajatukset tuotiin myös isoon ryhmään. Esiin nousseet teemat olivat: omat juuret, maaseutu ja pysyvyys omassa elämässä sekä luontoympäristön rauhoittava vaikutus.
Lopuksi kahdessa eri ryhmässä tuotiin luontomateriaalin avulla konkreettiseen muotoon oman ryhmän osallistujien tunnelmia ja ajatuksia. Toinen ryhmä sai arvioida niitä sen jälkeen. Pyysin kurssilaisia ottamaan seuraavalla kerralla mukaan valokuva omasta mielipaikasta. Toinen tapaaminen oli 25.4. Kaupin metsässä järven rannalla. Paikalla oli kahdeksan. Valittiin ryhmälle sopiva paikka, josta oli näkymä järvelle. Jokainen näytti kuvan mielipaikastaan ja kertoi sen tuomista tunnelmista ja sen merkityksestä itselle. Osalla mielipaikka liittyi lapsuuden maisemiin ja sillä oli ollut merkitystä enemmän tai vähemmän koko elämän ajan. Mielipaikkaharjoitus toteutettiin siten, että pyysin jokaisen miettiimään aluksi jonkin pulmallisen tai keskeneräisen asian, johon haluaisi muutosta tai jonka kokee hankalaksi. Tämä jälkeen kukin sai hakeutua mielipaikkaan tunnistelemaan omaa keskeneräistä asiaansa. Suggestio, jonka annoin mukaan: saattaa olla, että se näyttäytyy hieman eri valossa tai siihen tulee jokin uusi näkökulma. Harjoitus puretiin pareittain, jonka jälkeen ajatukset tuotiin isoon ryhmään. Teemat, jotka nousivat esille, olivat: kuolema, menetys, suru, alakulo, itsearvostuksen puute, liike, eteenpäin kiipeäminen, luottamus, löytää uomansa. Näistä teemoista keskusteltiin. Kolmannella kerralla, jolloin olimme Kaukajärvellä Hikivuorella ja Haiharan kartanon alueella järven rannalla, jatkettiin edellisellä kerralla nousseiden teemojen syventämistä. Paikalla oli yhdeksän opiskelijaa. Olin etukäteen etsinyt polun, joka Hikivuoren huipulta eteni syvemmältä metsästä lähemmäksi kalliota ja valoisaa näköalaa järvelle. Pyysin osallistujia tunnistelemaan edellisen kerran tunnelmia itsessään kulkiessaan yksin hiljaa polkua pitkin kohti näköalaa. Kalliolla maaten tehtiin ryhmässä mielikuvaharjoitus, jossa edelleen syvennettiin aiemmin nousseita teemoja. Mielikuvaharjoituksen jälkeen ryhmässä oli huomattavissa kahdenlaista aihepiiriä. Osa ryhmästä tunsi kesän ja lapsuuden sekä siihen liittyvän huolettomuuden kaipuuta. Toisella ryhmällä oli yhteistä valinnan vaikeus ja ristiriidat. Vaihdoimme maisemaa Haiharan kartanon alueelle ja siitä järven rantaan. Kaksi ryhmää työsti omaa aihettaan valitsemassaan paikassa. Kesän kaipuu-ryhmää pyysin huomioimaan sitä, miten muutenkin voisi antaa itselleen lupa lepoon tai lisätä sallivuutta tai lempeyttä elemässään, myöa arkena ja aikuisena. Valinnan vaikeus-ryhmä mietti, miten esteitä voisi elämässä poistaa tekemättä itselleen tai jollekin omalle ominaisuudelleen väkivaltaa tai torjuntaa. Luontomateriaalia oli lupa käyttää helpottamaan ajattelua ja keskustelua. Neljännellä kerralla 24.5. olimme Hervannan Suolijärvellä sateisessa säässä. Paikalla oli kahdeksan osallistujaa. Olin etukäteen rakentanut meille reitin Suolijärven ympäri menevää polkua pitkin. Polun varrella oli erilaisia rasteja, joissa oli tiettyjä luontoelementtejä. Nämä luontoelementit ovat: etäisyys-läheisyys (jokin luontokohde on lähellä tai kaukana horisontissa), suojaavuus-tilantunne (jokin kohde on suojaamassa tai itsellä on paljon tilaa ympärillä), kasvillisuus ja vesi (erityisesti veden rytmi). Ideana on, että oma tunnetila voi
muuttua tai sopia paremmin, jos itselle sopiva luontokohde on juuri tietyllä etäisyydellä tai on suojaamassa tai tuo tilan tunnetta jne (kts.kartta). Rastit käytiin ensin läpi hiljaisuudessa ryhmässä. Pyysin kurssilaisia myös tunnistamaan omia aistikanavia; havaitseeko mieluiten visuaalisesti, auditiivisesti vai kinesteettisesti. Paluumatkalla keskustelu oli sallittua. Ryhmä oli jaettu pienempiin ryhmiin edellisten kertojen teemojen mukaan ja kukin sai kertoa omia tunnelmiaan ja kokemuksiaan.ideana oli, että kukin tulee yhä tietoisemmaksi itselleen parhaiten sopivasta tavasta olla luonnossa. Näin sitä voisi jatkossa käyttää yhä tarkoituksenmukaisemmin myös tiettyihin mahsollisesti hankaliin tunnetiloihin. Viides kerta oli Vesilahdella omistamamme maatilan eli Hyvän MielenTilan luontoympäristössä ja kodassa. Maatilan eläimet olivat myös mukana tapaamisessa. Äänimaisema oli ensimmäistä kertaa luontoympäristön mukainen (ei liikennettä tai teknistä melua). Se huomattiin ja tämä tuntui merkittävältä. Viimeisellä kerralla luontomateriaalin ja maiseman avulla käsiteltiin teemaa:menneisyysnykyisyys-tulevaisuus. Näkökulma oli omissa tarpeissa ja toiveissa. Millaisia vaikutuksia kurssilla oli/palautteet? Kurssilaiset olivat kohtuullisen hyvin ymmärtäneet varustuksen merkityksen. Sitä ei voi kurssilaisille liikaa painottaa. Jos on kylmä ja märkä olo, mieli ei pysty elpymään tai antautumaan psyykkisille prosesseille. Erityisiä valituksia säästä ei kuitenkaan kuulunut ja sateellakin oli suurin osa paikalla. Opiskelijat ilmoittautuivat kurssille viime tipassa: pari vielä sama päivänä, kun ensimmäinen tapaaminen oli. Ekoilla tapaamisilla hankaluus oli se, että paikalla oli eri ihmisiä. Edellisellä kerralla nousseita teemoja oli vaikea jatkaa tai syventää sen tähden. Tämä vaati ohjaajalta joustavuutta. Kurssilaiset suhtautuivat harjoituksiin hyvin, vaikka ohjeet niihin eivät olleetkaan opiskelijaelämästä totutun selväpiirteisiä. Ohjeet jättivät paljon mahdollisuuksia ja tilaa omille tuntemuksille. Lähettämääni palautekyselyyn vastasi kuusi osallistujaa. Yhden vastaus oli tarina karhuemosta. Pääasiassa kurssilaiset ilmoittivat kurssin tuoneet vahvistusta tai uusia näkökulmia jo aiemmin myönteisille luontokokemuksille. Kurssin myötä menetelmiä kerrottiin käytettävän yhä tietoisemmin. Uudet konkreettiset luontokohteet tuntuivat myös kiinnostavan. Toiveet ja kehittämisajatukset kussin suhteen liittyivät harjoitusten määrään. Niitä olisi voinut olla enemmän. Erään osallistujan ajatus oli se, että kurssilla olisi voinut olla selkeämpi kohderyhmä. Hänen mukaansa nyt tuntui siltä, että toiset menivät ihan toiselle planeetalla.
Ohjaajan näkökulmasta tapaamiset luontoympäristössä (vaikkakin vain pari tuntia kerrallaan) mahdollistavat hyvällä tavalla ryhmässä yksinolon ja yhdessäolon. Tämä vaikuttaa helpottavan psyykkisten aiheiden käsittelyä, koska on muitakin tapoja olla ryhmässä kuin tavanomainen keskustelu. Ryhmäytymisen kannalta voisi olla hyvä, että ensimmäinen kerta olisi pidempi ja kauempana kaupunkiympäristöstä. Tämä saattaisi tuoda tapaamisiin jo eka kerrasta intensiteettiä ja sitoutumista.