LIMINGANLAHTI - Perämeren aapasoiden syntysija

Transkriptio

1 LIMINGANLAHTI - Perämeren aapasoiden syntysija ESISELVITYS MAAILMANPERINTÖARVOISTA Humanpolis Oy Krista Oikarinen Veli-Pekka Huhmo Liminganlahti

2 SISÄLLYSLUETTELO Kannen kuva: Olli Help / Metsähallitus 1 MAAILMANPERINTÖKOHTEEN VAATIMUKSET Maailmanperintösopimus OUV - poikkeuksellinen yleismaailmallinen arvo Suojelu- ja hallinnointi Kohteen rajaaminen Paikallisten osallistuminen MAAILMANPERINTÖKOHTEEN HAKUPROSESSI Globaali strategia Suomen kansallinen maailmanperintöstrategia Alustava selvitys Vertaileva analyysi Hakemuksen laatiminen Kansainvälinen arvio Hakemusten kompastuskivä KOHDEALUE Kohdealueet ja kohdealueiden rajaus Kohdealueen kuvaus Maantieteellinen sijainti Suotyypit ja niiden levinneisyys AAPASUOLUONTOTYYPIN PRIMÄÄRISOISTUMINEN JA KEHITYS MAANKOHOAMISRANNIKOLLA Maankohoamisrannikon kosteikko- ja suotutkimus Maankohoamisrannikon aapasuosukkessiosarja esimerkkinä Nyby Iso Heposuo Kohdealueen kaksi toisiaan täydentävää suokehityssarjaa Kohdealueen luonnonpiirteet, uhanalaisuus ja luonnonkauneus Soiden perinteisiä käyttömuotoja KOHDEALUEEN SUOJELU JA HALLINNOINTI NYKYTILASSA Kohdealueiden suojeluperusteet ja hallinnointi Linnustollisesti merkittävät alueet Kohdealueen retkeily- ja matkailupalvelukeskittymät Alustavaa vertailevaa analyysiä muihin maailmanperintöluettelon kohteisiin nähden Jatkotoimenpiteet ennen varsinaista aieluetteloon tai Maailmanperintöluetteloon hakemista LÄHTEET JA LIITTEET

3 TIIVISTELMÄ Tämä on esiselvitys Perämeren maankohoamisrannikolla Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntien alueella sijaitsevien luontoarvojen ja niiden esiintymisalueiden soveltuvuudesta Suomen aieluetteloon ja edelleen UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Selvityksen perusteella alueen lupaavimmat luonnonarvot liittyvät kosteikkoluontoon, maankohoamis- ja rannansiirtymisilmiöiden aikaansaamiin ekologisiin ja biologisiin prosesseihin, luonnon monimuotoisuuteen ja luontotyyppien luonnonkauneuden ilmentymään. Liminganlahdelta alkunsa saavan aapasoiden kehityssarjojen alueen voidaan katsoa sisältävän niin monipuolisia ja merkittäviä luontoarvoja, että jatkoselvitykselle on selkeä tarve. Raportti kiteyttää alueen potentiaalisimmat OUV-arvot sekä tarvittavat jatkotoimenpiteet, jotta kohde voisi edetä Suomen vuonna 2018 päivitettävälle aielistalle. Esiselvitystyön luontoarvojen kartoittamista varten järjestettiin luontoasiantuntijoiden työpajoja ja kokoonnuttiin eri asiantuntijoiden kesken kiteyttämään kohdealueen OUV-arvoja ja merkitystä suhteessa Suomen ja maailmanperintöluettelossa jo ole olevien kohteiden arvoihin nähden. Selvitystyö perustuu UNESCO:n maailmanperintökeskuksen kautta saatavissa oleviin raportteihin, selvitysalueeseen liittyviin tutkimuksiin sekä kirjallisuus- ja tietokantalähteisiin. Esiselvityksessä on esitetty mahdollisen maailmanperintökohteen alustava aluerajaus. Lopullisen aluerajauksen tulee perustua maailmanperintökohteen poikkeukselliseen yleismaailmallisiin arvoihin (OUV), joita tässä selvityksessä vasta kartoitetaan. Maailmanperintökohteeksi on mahdollista päästä yhden tai useamman UNESCO:n määrittämän virallisen maailmanperintökriteerin perusteella. Kriteereitä on kaikkiaan kymmenen; kuusi kulttuuri- ja neljä luontokriteeriä. Maailmanperintökohteen tulee täyttää kriteerin lisäksi eheyden, suojelun tasolliset ja hallinnolliset vaatimukset. Yhdessä nämä kaikki osa-alueet muodostavat kohteen OUV-arvon. Luontoperintökohde täyttää ainoastaan luontokriteerejä ja kulttuuriperintökohde kulttuurikriteerejä, sekakohde taas vähintään yhden kumpaakin. Esiselvityksen perusteella potentiaalisimmat viralliset maailmanperintökriteerit, joiden perusteella mahdollista maailmanperintöhakemusta Liminganlahdelta alkunsa saavalta kohdealueelta voitaisiin esittää Suomen aieluetteloon, ovat meneillään olevat ekologiset ja biologiset prosessit (ix), luonnon monimuotoisuus (x) ja luonnonkauden ilmentymä (vii). Liminganlahti ja Perämeren maankohoamisrannikko edustaa Suomen luonnon ainutlaatuisimpana luonnonympäristönä suoraan merestä alkunsa saavien luontotyyppien esiintymisaluetta, joka kuuluu maailmanlaajuisesti erityislaatuisimpien ja uhanalaisimpien ympäristöjen joukkoon. Liminganlahden ja koko Perämeren maankohoamisrannikon erityisolosuhteet tarjoavat lajistolle hyvin poikkeuksellisia ja harvinaisia kasvuympäristöjä, jotka ovat tärkeitä monien uhanalaisten lintu-, kasvija eläinlajien elinympäristöjä. Perämeren seudun kasvillisuussukkessio sai alkunsa viimeisen jääkauden jälkeen ja nopean maankohoamisen ansiosta uusi suokasvillisuus valtaa merestä nousevaa koskematonta maata kasvualustakseen yhä nykyäänkin. Jääkauden jälkeisen maankohoamisen, rannan siirtymisen ja meneillään olevan biologisen ja ekologisen prosessin erityislaatuisuuden sekä Pohjois-Pohjanmaan lajistoltaan monimuotoisten ja luonnonkauniiden kosteikkojen yhdistelmä täydentäisi keskiboreaalisen aapasuoluonnon osalta boreaalisen vyöhykkeen kohteita maailmanperintöluettelossa ja Suomen maailmanperintökohteita potentiaalisena uutena luontoarvokohteena. 3

4 Esiselvityksen selvitysalueet sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin läänien alueelle, boreaalisen havumetsävyöhykkeen keski- ja pohjoisosaan, jossa yleisin suoluontotyyppi on aapasuo. Tällä Perämeren rannikko-alueella luonnontilaisten aapasoiden katsotaan vastaavan parhaiten oppikirjaesimerkkejä. Selvitysalueen kohteet yhdessä kuvaavat erinomaisesti maapallolla meneillään olevaa ekologista ja biologista prosessia, jossa kasvillisuus on vallannut maankohoamisen vuoksi merestä nousevan maaperän ja muuttunut ajan kuluessa rantavyöhykkeen primäärisoistumasta nuoreksi aapasuoksi ja edelleen kypsäksi, Euroopassa erittäin uhanalaiseksi ja maailmanlaajuisesti harvinaiseksi luonnontilaiseksi aapasuoluontotyypiksi. Maankohoamisrannikon Liminganlahden ja Hailuodon kohteiden vuotta kehittynyt esikuva on luonnontilaisena säilynyt, laaja ja monipuolinen aapasuoluontokohde, Olvassuo, jonka voidaan katsoa edustavan merestä syntyneiden aapasoiden kehityssarjan lähtö- ja päätepistettä, vakiintunutta aapasuoluontotyyppiä ja ekosysteemiä. Maailmanperintöehdokkaana Liminganlahden alueen vahvuuksiksi kiteytyy vahva tieteellinen näyttö alueen erikoisuudesta, kolme vakiintunutta matkailupalveluiden keskusta ja yhteistyöverkostot sekä aluerajauksesta riippuen hyvä suojeluntaso ja kattava tausta-aineistojen ja luonnontieteellisten tutkimusten traditio. Esimerkiksi Olvassuon aiemmat maailmanperintökohdealoitteet 1990-luvulta ovat merkittävä etu uutta hakemusta ajatellen. Liminganlahdelta alkunsa saava Perämeren aapasoiden kehitystarinan kohteiden voidaan katsoa sisältävän niin monipuolisia ja merkittäviä luontoarvoja, että jatkoselvitykselle on selkeä tarve. Ennen varsinaisen hakemuksen koostamista on selvitettävä mahdollisen alueen paikallisten asukkaiden kiinnostus yhteiseen maailmanperintöhakemukseen ja päivitettävä kohteiden suojeluntaso kokonaisuudessaan tarvittavalle tasolle. Vertailevaa analyysia tulee syventää kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja esimerkiksi IUCN:n konsultaatio olisi tärkeä etappi. Lisäksi tausta-aineistoja on täydennettävä ja päivitettävä kattamaan kaikki kohteet ja paikalliset toimijat on otettava mukaan hakuprosessiin. Tämän raportin laatimiseen osallistui paikallinen luontoasiantuntijoiden työryhmä, johon kuuluivat Päivi Virnes, Ismo Karhu, Jorma Pessa, Sakari Rehell, sekä Saara Airaksinen. Oulussa Krista Oikarinen, FM 4

5 Kuva: Ismo Karhu, Pohjois-Pohjanmaan liitto 5

6 KÄSITTEITÄ Kuva: Olli Help, Metsähallitus 6

7 Aapasuo Endeeminen Ekosysteemi Flada Hydrologia Kluuvi-järvi, Kluuvi Maankohoaminen Minerotrofinen Minerotrofisia eli vetensä pääasiassa ympäröiviltä mineraalimailta saavia turvemaa-alueita, joiden keskiosat ovat yleensä ottaen suotyypeiltään nevoja, laidat rämeitä tai jopa korpia. Aapasuo muodostuu jänne-, rimpi pienmuotorakenteiden vaihtelusta. Aapasuot ovat usein laaja-alaisia ja ainakin keskiosistaan avoimia Tarkoittaa kotoperäistä lajia. Ekosysteemi koostuu eliöistä, jotka elävät vuorovaikutuksessa toistensa ja ympäristön kanssa. Yleensä ekosysteemillä tarkoitetaan tiettyä rajattua osaa luonnosta, kuten pelto. Ekosysteemien, kuten pellon ja metsän välillä on rajavyöhyke, jossa on piirteitä molemmista ekosysteemeistä. Tätä kutsutaan ekosysteemien väliseksi rajavyöhykkeeksi. Maankohoamisen vuoksi lahdesta altaaksi tai järveksi muodostuva vesialue, joka on yhteydessä mereen yhden tai useamman vesiväylän tai salmen kautta. Tieteen ala, joka tutkii vettä, sen esiintymistä, kiertoa ja alueellista jakautumista, veden fysikaalista ja kemiallista koostumusta ja sen suhdetta ympäröivään elävään ympäristöön kuten eläviin organismeihin. Allas, joka on kohonnut merenpinnan yläpuolelle ja merivettä pääsee kluuviin vain veden pinnan ollessa korkealla tai myrskyllä. Maankohoaminen (isostatic rebound) on paikallista maankuoren hidasta kohoamista jäätikön sulamisen jälkeen. Suomessa maankohoaminen on seurausta viimeisestä jääkaudesta (Veiksel-jääkausi), jolloin useita kilometrejä paksu jää painoi maankuorta alaspäin. Tarkoittaa suoaluetta, joka saa ravinteet lähiympäristöstään valuvan veden kautta. Oligotrofinen Suokasvillisuuden rehevyyttä kuvaava termi, vastaa erittäin karuja kasvuolosuhteita (Eurola et al. 1984, 1995, 2015) Primäärisukkessio Primäärisoistuma Sekundaarisukkessio Sukkessio (ekol.) Suo (kasvitiet.) Suo (ekol.) Suo (geol.) Suoyhdistymä Eliöt valtaavat täysin uuden paikan, joka on syntynyt esimerkiksi maankohoamisen seurauksena. Ensimmäisenä saapuvat pioneerilajit ja sukkessio jatkuu eli eliöyhteisö muuttuu kunnes se saavuttaa kliimaksin eli vakauden. Prosessi, jossa lajit valtaavat uuden alueen esimerkiksi maankohoamisen seurauksena Sukkessio alkaa alusta, kun olemassa ollut eliöyhteisö tuhoutuu esimerkiksi metsäpalon, metsähakkuun tai myrskyn seurauksesta. Seuraanto. Tietyllä paikalla tapahtuva lajiston hidas muuttuminen, joka päättyy kliimaksivaiheeseen eli lähes muuttumattomaan lajistoon. Sukkessiota tapahtuu koska eliöyhteisön jäsenet itse muuttavat elinympäristöään. Suokasvillisuuden vallitsema kasviyhdyskunta Kostean yleisilmaston ja/tai korkean vedenpinnantason ylläpitämä kosteikkoekosysteemi, jonka tuottama orgaaninen aines osittain kerrostuu turpeeks Turvekerrostuma, jonka minimipaksuus on 30 cm, ja se on taloudellisesti hyödynnettävissä oleva Yhtenäinen suoalue kaikkine suotyyppeineen muodostaa suokompleksin eli suoyhdistymän. Suoyhdistymät, jotka kasvillisuudeltaan, eläimistöltään, ekologialtaan, morfologialtaan ja turvekerroksen rakenteeltaan muistuttavat toisiaan ja esiintyvät samalla alueella muodostaen suoyhdistymätyypin. 7

8 1 MAAILMANPERINTÖKOHTEEN VAATIMUKSET UNESCO:n maailmanperintöohjelma käynnistettiin vuonna 1972 ja se on sittemmin osoittautunut yhdeksi onnistuneimmista Yhdistyneiden Kansakuntien ohjelmista. Suomi liittyi ohjelman jäsenvaltioksi vuonna 1987 ja sillä on tällä hetkellä seitsemän maailmanperintökohdetta. Maailmanperintöluettelon tehtävä on säilyttää ihmiskunnan saavutusten ja luonnonilmiöiden parhaat esimerkit tuleville sukupolville. Kohteiden ominaisuuksia arvioidaan kymmenkohtaisella kriteeristöllä sekä eheyden ja autenttisuuden perusteella. Luetteloon päästäkseen kohteen on oltava edustamiensa ominaisuuksien puolesta parhaista paras globaalissa vertailussa. Seuraavassa esitellään tiivistetysti, mitä vaatimuksia maailmanperintökohteelle on asetettu ja kuinka maailmanperintökohteeksi haetaan. KAAVIO I : OUV-arvon kolme tukipilaria (UNESCO World Heritage Centre). 8 Maailmassa on raportin kirjoittamishetkellä 1073 maailmanperintökohdetta 167 jäsenvaltion alueella. 1 YK:n opetus- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n ohjelmaan kuuluu 193 jäsenvaltiota, jotka voivat yksin tai yhteisesti jonkin toisen jäsenvaltion kanssa ehdottaa listan täydentämistä. Suomessa on tällä hetkellä seitsemän maailmanperintökohdetta, joista kaksi on valittu listalle luontoarvojen perusteella ja viisi kulttuuriarvojen perusteella. 1 whc.unesco.org/en/list/ 1.1 Maailmanperintösopimus Maailmanperintösopimus on Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltioiden välinen sopimus, jonka tavoitteena on tunnistaa, suojella, säilyttää ja välittää tuleville sukupolville maailman arvokkainta luontoja kulttuuriperintöä. Maailmanperintökohteen kriteerit ja ehdot on kirjattu sopimukseen liittyvään Operational Guidelines -asiakirjaan. Maailmanperintösopimuksen allekirjoittaneet valtiot sitoutuvat suojelemaan rajojensa sisäpuolella olevia maailmanperintökohteita sekä omaa kansallista perintöään. Sopimus kannustaa jäsenvaltioita ottamaan kulttuuri- ja luonnonperintöarvot osaksi alueellisia suunnitelmia, järjestämään kohteisiin palveluita ja henkilökuntaa ja sekä rahoittamaan kohteisiin liittyvää tieteellistä tutkimusta. Maailmanperintökohteiden halutaan tuovan hyötyjä myös paikallisten yhteisöjen arkeen. Maailmanperintösopimuksen toteuttamisesta vastaa jäsenvaltioiden edustajista muodostettu

9 World Heritage List - Selection criteria (i) to represent a masterpiece of human creative genius; (ii) to exhibit an important interchange of human values, over a span of time or within a cultural area of the world, on developments in architecture or technology, monumental arts, town-planning or landscape design; (iii) to bear a unique or at least exceptional testimony to a cultural tradition or to a civilization which is living or which has disappeared; (iv) to be an outstanding example of a type of building, architectural or technological ensemble or landscape which illustrates (a) significant stage(s) in human history; (v) to be an outstanding example of a traditional human settlement, land-use, or sea-use which is representative of a culture (or cultures), or human interaction with the environment especially when it has become vulnerable under the impact of irreversible change; (vii) to contain superlative natural phenomena or areas of exceptional natural beauty and aesthetic importance; (viii) to be outstanding examples representing major stages of earth s history, including the record of life, significant on-going geological processes in the development of landforms, or significant geomorphic or physiographic features; (ix) to be outstanding examples representing significant on-going ecological and biological processes in the evolution and development of terrestrial, fresh water, coastal and marine ecosystems and communities of plants and animals; (x) to contain the most important and significant natural habitats for in-situ conservation of biological diversity, including those containing threatened species of outstanding universal value from the point of view of science or conservation. (vi) to be directly or tangibly associated with events or living traditions, with ideas, or with beliefs, with artistic and literary works of outstanding universal significance. (The Committee considers that this criterion should preferably be used in conjunction with other criteria); Tullakseen valituksi maailmanperintöluetteloon, kohteen on täytettävä vähintään yksi yllä olevista maailmanperintökriteeristö. Poikkeuksen muodosta kriteeri VIII, joka edellyttää, että se yhdistetään johonkin muuhun kriteeriin. Maailmanperintökriteereistä ei ole virallista suomenkielistä käännöstä, sen vuoksi ne esitetään tässä alkuperäiskielellä. 9

10 KAAVIO II: Maailmanmperintökohteet jaetaan luonto- ja kulttuurikohteisiin sekä sekakohteisiin. Näiden lisäksi kohde voi olla kulttuurimaisema. (UNESCO World Heritage Centre) 10 Maailmanperintökomitea. Komiteassa on 21 jäsenvaltion edustajaa ja sen toimikausi kestää kuusi tai vapaaehtoisesti neljä vuotta. Maailmanperintökomitea hallinnoi maailmanperintöluetteloa, maailmanperintörahastoa sekä tekee lopullisen päätöksen listalle otettavista uusista maailmanperintökohteista OUV - poikkeuksellinen yleismaailmallinen arvo Maailmanperintösopimuksen keskeisin käsite on poikkeuksellinen yleismaailmallinen arvo, josta seuraavassa käytetään englanninkielistä lyhennettä OUV (Outstanding universal value). 2 whc.unesco.org/en/about/ Poikkeuksellinen kertoo kohteen olevan maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen, yleismaailmallinen ilmaisee kohteen merkittävyyden kaikille maailman ihmisille ja arvo määritellään kohteen ominaisuuksien suhteella maailmanperintökohteiden valintakriteereihin. OUV-arvoa kuvataan kolmen peruspilarin avulla. Sen mukaisesti Maailmanperintökohteen tulee täyttää: Yhden tai useamman maailmanperintökriteerin vaatimukset Eheys- ja autenttisuusvaatimukset Suojelu- ja hallintovaatimukset Kiteytetysti voi sanoa, että korkea OUV-arvo kertoo kohteen olevan omassa kategoriassaan ja globaalissa vertailussa kyseisen kulttuuri- tai luonnonilmiön parhaista parhaimpia edustajia. OUV-arvo määrittää eron kansallisesti ja maailmanlaajuisesti arvokkaiden kohteiden välillä. 2.2 Maailmanperintökriteerit Maailmanperintökohteille on asetettu kymmenen kriteeriä. Niistä I-VI edustavat kulttuurikriteerejä ja VII-X luontokriteerejä. Kriteeri VIII edellyttää, että se yhdistetään johonkin muuhun kriteeriin. Kohde voi hakea maailmanperintöstatusta yhdellä, kahdella tai useammalla kriteerillä. Se voi myös olla myös niin kutsuttu sekakohde, joka täyttää sekä kulttuuri- että luontokriteerejä. Kulttuurimaisemat arvi-

11 KAAVIO III: esittää Maailmanperintökohteen suhdetta muihin kansainvälisiin ja kansallilsiin suojeluohjelmiin. (UNESCO World Heritage Centre) oidaan kulttuurikriteereillä, mutta niiden arvioinnissa kiinnitetään huomiota kulttuurin ja luonnon vuorovaikutussuhteeseen. 3 Kohteen OUV-ominaisuudet voivat olla aineellisia tai aineettomia. Aineellisia ominaisuuksia ovat sellaiset arvot, jotka toteutuvat alkuperäisissä muodoissa, rakenteissa, materiaaleissa, käyttötavoissa, tekniikoissa ja hallintajärjestelmissä. Aineettomien ominaisuuksien osalta voidaan arvioida muun muassa perinnettä, henkeä ja tunnetta. 4 Kulttuurikohteiden maailmanperintöarvoja arvioi kansainvälinen rakennussuojelun ja kulttuuriym- 3 whc.unesco.org/en/criteria/ 4 Preparing World Heritage Nominations (Second edition, 2011) s. 62 päristöjen vaalimisen asiantuntijajärjestö ICOMOS (International Council on Monuments and Sites). Luontoarvojen arvioinnin suorittaa vastaavasti kansainvälinen luonnonsuojelujärjestö IUCN (International Union for Conservation of Nature). 2.3 Eheys- ja autenttisuus Kriteerien ohella Maailmanperintökomitea arvioi kohteen eheyttä ja autenttisuutta. Eheys eli integriteetti kuvaa kohteen OUV-arvojen kattavuutta ja koskemattomuutta. Luontokohteissa eheyttä mitataan muun muassa ekologisten prosessien toimivuudella ja harvinaisten lajien elinvoimaisuudella. Eheyttä arvioitaessa tarkastellaan myös sellaisia OUV-arvoja uhkaavia tekijöitä, jotka johtuvat alueen kehittämisestä tai laiminlyönnistä. 5 Autenttisuus tarkoittaa kohteen alkuperäisyyttä ja aitoutta. Autenttinen kohde välittää OUV-arvoaan uskottavasti ja totuudenmukaisesti. Autenttisuusvaatimus koskee ainoastaan kulttuurikohteita sekä sekakohteita kulttuurikriteerien osalta Suojelu- ja hallinnointi OUV-määritelmän kolmas pilari asettaa vaatimukset kohteen hallinnolle. Se edellyttää vastuuorganisaation nimeämistä, lainsäädännön kautta luotua suojaa sekä suunnitelmaa kohteen suojelutoimenpiteistä. 5 ibid s ibid 11

12 Maailmanperintökohteen status ei tuo mukanaan suojelupäätöksiä vaan kohteen suojelu tulee olla ratkaistu paikallisesti ennen kohteen hyväksymistä listalle. Suojeluvaatimus koskee koko rajauksen mukaista kohdealuetta ja kohdistuu niihin OUV-arvoihin, joiden perusteella kohde on listalle valittu. Suojelun on uskottavasti varmistettava, että nämä arvot säilyvät. Jokaisella kohteella tulee olla hallinnosta vastaava toimijataho, jolla on riittävät resurssit kohteen uskottavaan ylläpitoon. Organisaation vastuulla on myös kohteen tiedottamiseen ja asiakaspalveluun liittyvät toiminnot. Yleensä kohteelta edellytetään jo hakuvaiheessa hoito- ja käyttösuunnitelman laatimista (CMP). Siinä määritetään konkreettiset toimenpiteet sekä niiden ylläpitoon varatut resurssit ja aikataulut. Suosituilta matkailukohteilta saatetaan edellyttää myös erillisen matkailusuunnitelman laatimista. 1.4 Kohteen rajaaminen Maailmanperintökohteen aluerajaus tehdään tieteellisen määrittelyn ja kohteen OUV-arvojen näkökulmasta johdonmukaisten perusteluiden mukaisesti. Hallinnolliset rajat tai maanomistus eivät perustele rajausta. Yhtenäinen kohde sijaitsee yhtenäisen rajaviivan sisäpuolella. Se voi sijaita yhden, kahden tai useamman valtion alueella. Sarjakohde muodostuu kahdesta tai useammasta alueesta, Sarja voi sijaita kokonaan yhden valtion alueella tai vaihtoehtoisesti kahden tai useamman valtion alueella. Sarjakohteen osat voivat sijaita myös eri puolilla maailmaa. 1.5 Paikallisten osallistuminen Maailmanperintökohteen on osoitettava, että sen paikalliset sidosryhmät ovat sitoutuneet kohteen OUVarvojen vaalimiseen. Sidosryhmään kuuluvat tyypillisesti maanomistajat, poliittiset päätöksentekijät, alueelliset ja paikalliset virkamiehet sekä kohteen alueella toimivat yhteisöt ja yritykset. Paikalliset sidosryhmät tulee ottaa mukaan jo kohteen hakemuksen valmisteluun. Sitä kautta vahvistetaan yhteistä käsitystä kohteen arvoista, suojeluun liittyvistä vastuista sekä hallinnointiin tarvittavista resursseista. 12 Rajaus tehdään siten, että kaikki kohteen OUV-arvot toteutuvat sen sisäpuolella ja niitä hallinnoidaan samanarvoisina koko alueella. Tämä voidaan toteuttaa käyttämällä maailmanperintökeskuksen määrittämiä rajausvaihtoehtoja: KAAVIO IV: Maailmanperintökohteen vaihtoehtoisia rajaustapoja (UNESCO World Heritage Centre).

13 2 MAAILMANPERINTÖKOHTEEN HAKUPROSESSI Jokainen UNESCON maailmanperintösopimuksen allekirjoittanut jäsenvaltio voi tehdä aloitteen uuden kohteen ottamisesta maailmanperintöluetteloon. Esitys tehdään jäsenvaltioiden ylläpitämiltä kansallisilta aielistoilta. Tie maailmanperintöluetteloon on pitkä ja vaativa. Tyypillinen aika, jonka kuluessa kohde etenee aielistalta maailmanperintökomitean päätettäväksi on viidestä kymmeneen vuotta. Ajanjakso on työntäyteinen ja sen kuluessa kohteesta tehdään lukuisia tarkentavia tieteellisiä arvioita. Päätöksen uuden kohteen liittämisestä maailmanperintöluetteloon tekee Maailmanperintökomitea vuosittain järjestettävissä kokouksissa. Maailmanperintökomiteaan valitaan 21 jäsenvaltion edustajaa kuuden tai neljän vuoden mittaiselle kaudelle. Suomi on ollut komitean jäsen vuosina Jäsenvaltioiden vastuulla on hakemusten valmistelu sekä luetteloon hyväksyttyjen kohteiden hallinto- ja suojelutoimenpiteet. Lisäksi kukin jäsenvaltio ylläpitää omaa kansallisia aielistaansa, jolta se voi tehdä aloitteen kohteen lisäämisestä maailmanperintöluetteloon. Aloite voi olla myös kahden tai useamman valtion yhteinen. Aielistat ovat julkisia eikä esityksiä hyväksytä niiden ulkopuolelta. 2.1 Globaali strategia tava luettelo maapallon ainutlaatuisesta kulttuuri- ja luonnonperinnöstä. Luettelo ei pyri turvaamaan kattavasti kaikkea arvokasta, vaan se nostaa esiin kunkin ilmentymän parhaat esimerkit. Tasapainon saavuttamiseksi Maailmanperintökomitea määrittää kulloisenkin tilanteen mukaan ali- ja yliedustetut kohdetyypit. Käytännössä tämä merkitsee, että aliedustettujen kohdetyyppien kysyntä on suurempi ja vastaavasti yliedustettujen kohdetyyppien on vaikeampi päästä luetteloon. Tällä hetkellä maailmanperintöluettelossa ovat aliedustettuina muiden muassa Afrikan ja Tyynen valtameren kulttuuriperintö, trooppiset ja arktiset alueet ja 1900-luvun moderni arkkitehtuuri. Yliedustettuja ovat puolestaan eurooppalaiset kohteet, historialliset aikakaudet, elitistinen arkkitehtuuri sekä kristillistä kulttuuriperintöä edustavat kohteet Suomen kansallinen maailmanperintöstrategia Suomessa maailmanperinnöstä vastaa Opetusministeriö. Päävastuu aielistan päivittämisestä on Museovirastolla, joka vastaa myös kulttuurikohteiden valmistelusta. Luonnonarvoihin perustuvia kohteita valmistelee Ympäristöministeriö apunaan Metsähallitus. Vuonna 2015 päivitetyn kansallisen maailmanperintöstrategian ydin on Suomen vastuullinen rooli globaalin maailmanperinnön täydentämisessä. Vuoteen 2025 ulottuvassa visiossa Suomi nojaa asiantuntemukseen ja tukee avoimuutta. Omissa kohteissaan Suomi pyrkii toimimaan suojelun, ylläpidon ja esittelyn mallina muille. Maailmanperintötoimintaa kehitetään vuorovaikutuksessa paikallisten yhteisöjen kanssa siten, että se tuottaa kohdealueelle iloa, hyötyä ja lisäarvoa. 8 Maailmanperintökomitean tavoitteena on muodostaa maailmanlaajuisesti edustava, tasapainoinen ja uskot- 7 whc.unesco.org/en/globalstrategy/ 8 Yhteinen perintömme - Kansallinen maailmanperintöstrategia , Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:14 s

14 Suomen aieluettelo on päivitetty edellisen kerran vuonna 2003 ja sillä on tällä hetkellä kuusi kohdetta. Aielista päivitetään vuoden 2018 aikana ja sinne valittanee 2-4 globaalistrategian näkökulmasta potentiaalista kohdetta. 9 Kansallisen strategia mukaisesti aieluettelon päivittämisessä noudatetaan maltillisuutta, ajantasaisuutta ja harkintaa. Painopistealueita ovat globaalin strategian aliedustetut kohteet kuten luontokohteet, kulttuu- 9 Stefan Wessman, Oulussa rimaisemakokonaisuudet ja ihmisen vuorovaikutus. Etusijan saavat seka-, sarja- ja valtioiden rajat ylittävät kohteet sekä mahdollisesti vedenalainen kulttuuriperintö Alustava selvitys Kohteen esittämistä kansalliseen aieluetteloon ei ole määritelty. Myöskään esityksen tekijää ei ole rajattu. 10 ibid Kohteen etenemistä edistää, jos sen maailmanperintöarvoista on tehty alustava tutkimus ja arvio. Alustavassa selvityksessä tehdään tavallisesti itsearvio maailmaperintökohteen OUV-vaatimusten täyttämisestä. Siinä määritellään alustava rajaus, arvot sekä kohdealueen toimijat. Selvityksessä määritetään myös tarvittavat jatkoselvitykset. Arvioinnissa hyödynnetään paikallisten asiantuntijoiden näkemyksiä. Maailmanperintökriteerit antavat suuntaa tarkastelulle, mutta eivät varsinaisesti ohjaa arvojen tunnistamista. Kriteereistä on hyötyä erityisesti vertailukohteita valittaessa. Esiselvitysvaihe on tilaisuus avata keskustelu ja saada tuntuma paikallisten suhtautumisesta maailmanperintöhankkeeseen. Laaja tietoisuus maailmanperintötoiminnan luonteesta ja vaatimuksista on hyödyksi myöhemmin tehtävässä hakemusvaiheessa. 2.4 Vertaileva analyysi Vertaileva analyysi on hakemusvaiheen menetelmä, jolla selvitetään onko maailmanperintöluettelossa tai kansallisissa aieluetteloissa jo entuudestaan vastaavanlaisia kohteita. Analyysi aloitetaan määrittämällä uuden kohteen OUVarvot ja purkamalla ne vertailukelpoisiin osatekijöihin. Vertailu tehdään maailmanlaajuisesti ja siinä huomioidaan myös aielistalla olevat kohteet. Luontokohteiden osalta vertailukohteet valitaan samalta ilmastovyöhykkeeltä ja kulttuurikohteiden vastaavasti samalta kulttuurimaantieteelliseltä vyöhykkeeltä. 14 KAAVIO IV: Kohteen polku kansalliselta aielistalta maailmanperintöluetteloon ja vastuujakoa prosessin eri vaiheissa. (UNESCO World Heritage Centre). Ominaisuuksia vertailemalla perustellaan, miltä

15 osin uusi kohde on vertailukohteita edustavampi. Vertailu on suoritettava myös vastaaviin kansallisiin ja kansainvälisiin kohteisiin, vaikka ne eivät olisikaan pyrkimässä maailmanperintöluetteloon. Sarjanimeämiskohteissa noudatetaan samaa periaatetta. Sen yhteydessä korostuu osa-alueiden rajaukset ja niiden merkitys OUV-arvoille Hakemuksen laatiminen Hakemuksen tärkein tehtävä on perustella kohteen maailmanperintöarvot ja osoittaa niiden ainutlaatuisuus. Hakemuksen laatiminen etenee kolmiportaisesti: 1. Todennetaan kohteen OUV-arvot maailmanperintökriteerejä käyttäen. 2. Osoitetaan vertailevan analyysin avulla, että vastaavaa kohdetta ei ole maailmanperintöluettelossa. Lisäksi osoitetaan, millä tavoin kohde on aieluettelon kohteisiin sekä muihin vastaaviin kohteisiin verrattuna edustavin. 3. Osoitetaan, että kohde kykenee suojelemaan, hallinnoimaan ja esittelemään OUV-arvojaan maailmanperintökohteelle asetettujen vaatimusten mukaisesti. Komitea kehottaa varaamaan riittävästi aikaa hakemuksen valmisteluun. Maailmanperintökohdehakemuksen laatiminen on tyypillisesti kahden vuoden mittainen prosessi. Työmäärää keventää kohteen tunnettuus sekä aiempi tutkimus. Vastaavasti työ on sitä suurempi, mitä enemmän kohteessa on osapuolia ja omi- naisuuksia. Hakemuksen jättäminen UNESCON maailmanperintökeskukseen edellyttää alueen yleistä kuulemista ja asiantuntijalausuntoja. Siksi hakemusta kannattaa valmistella laaja-alaisella työryhmällä ja sen etenemisestä tiedottaa näkyvästi Kansainvälinen arvio Ennen aloitteen tekemistä hakemus käy läpi Maailmanperintökeskuksen teknisen tarkastuksen. Maailmanperintökeskus lähettää hakemuksen myös asiantuntijaorganisaatioiden arvioitavaksi. Luontokriteereillä hakevan kohteen arvion suorittaa kansainvälinen luonnonvarojen suojelemista edistävä ympäristöjärjestö IUCN ja kulttuurikohteita arvioi kulttuuriperintöön kuuluvien kohteiden konservointiin ja suojeluun erikoistunut kansainvälinen asiantuntijajärjestö ICOMOS. Järjestöt antavat lausunnon hakemuksista ja järjestävät kohteiden katselmuksia. Järjestöillä on maaosastot myös Suomessa ja ne avustavat tarvittaessa monimutkaisten kysymysten ratkaisemisessa. 2.7 Hakemusten kompastuskivä Maailmanperintötoiminnan laajentuessa kohteiden ja hakemusten määrä on kasvanut. Samalla myös yhä useampi hakemus palautetaan täydennettäväksi tai hylätään kokonaan. Hakemuksen keskeisin tekijä on tieteellisesti perusteltu OUV-arvo. Kohteen nimeäminen ainutlaatuiseksi tai poikkeukselliseksi ei vie hakemusta eteenpäin. Myös kohteen maailmanlaajuinen merkitys tulee perustella. Kansallisella tai alueellisilla arvoilla perusteltu kohde täyttää harvoin maailmanperintökohteelta vaadittua tasoa. Hakemusten tyypillisiä heikkouksia ovat tiedon epätarkkuus ja perusteluiden jäsentymättömyys. Liialliset ja aihepiirin ulkokehältä poimitut perusteet heikentävät OUV-arvon uskottavuutta ja tuottavat epätarkan vertailevan analyysin. Oikean tarkkuustason saavuttamiseksi komitea suosittaa hakemuksen kirjoittamisesta työryhmässä, jossa on kohdetta läheisesti tuntevia jäseniä sekä sellaisia jäseniä, jotka osaavat arvioida hakemusta ulkopuolisen näkökulmasta ibid s Preparing World Heritage op.cit ss ibid ss

16 3 KOHDEALUE 3.1 Kohdealueet ja kohdealueiden rajaus Kansainvälisesti Suomen luonnon ainutlaatuisimpana luonnon ympäristönä voidaan pitää maankohoamisesta johtuvan rannan siirtymän myötä syntyneitä luontotyyppejä. Ne tarjoavat lajistolle hyvin poikkeuksellisia kasvuympäristöjä, ja tämän tilanteen jatkuminen koko jääkauden jälkeisen ajan on johtanut poikkeuksellisien lajiyhteisöiden olemassa oloon ja lajien geneettiseen sopeutumiseen ja monimuotoisuuteen myös taksonitasolla. Jääkauden jälkeisen maankohoamisen, rannan siirtymisen ja meneillään olevan biologisen ja ekologisen prosessin erityislaatuisuuden ja Pohjois-Pohjanmaan monimuotoisten ja luonnonkauniiden kosteikkojen yhdistelmää ollaan tarkastelemassa potentiaalisena uutena luontoarvokohteena Suomen aieluetteloon ja Maailmanperintöluetteloon. NORJA RUOTSI SUOMI VENÄJÄ Esiselvityksen selvitysalueet sijoittuvat (Kuva 1) Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin läänien alueelle, boreaalisen havumetsävyöhykkeen keski- ja pohjoisosaan, jossa yleisin suoluontotyyppi on aapasuo. Tällä Perämeren rannikkoalueella luonnontilaisten aapasoiden katsotaan vastaavan parhaiten oppikirjaesimerkkejä. Suomi on aapasoiden tyyppialue, ja aapasuot suoluontotyyppeinä on ensimmäisenä kuvattu tieteelle täällä. Myös soiden ilmastollinen vyöhykkeisyys (mm. Cajander 1914, Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962) on suomalaista perintöä luonnontieteissä. E U R O O P P A 16

17 Selvitysalueelle sijoittuu äärimmäisen uhanalaisiksi suoluontotyypiksi luokiteltuja maankohoamisrannikon suoraan merestä syntyneitä aapasuokehityssarjoja, joiden suojelu on tällä hetkellä lähes täysin Pohjois-Pohjanmaan ja Simon alueelle sijoittuvien kohteiden varassa. Maankohoamisrannikon aapasuokehityssarjoja vastaavia, jokseenkin luonnontilaisia, meren rannalta sisämaahan suuntautuvia suoryhmiä samantapaisissa suoaltaissa esiintyy Pohjois-Pohjanmaalla enää vain muutamalla alueella. Selvitysalue koostuu kahdesta eri aluekokonaisuudesta, eteläisestä ja pohjoisesta aapasoiden kehitys- ja sukkessiosarjasta, jotka edustavat saman maankohoamisilmiön seurauksena kahta eri ympäristöön kehittynyttä aapasuosukkessiosarjaa ja niille ominaisia, ainutlaatuisia luontotyyppejä. Ensimmäinen aluekokonaisuus on työnimellä eteläinen aapasuokehityssarja kulkeva hiekkaiselle maaperälle muodostunut aluekokonaisuus (Kuva 2), joka käsittää soita Hailuodosta, Siikajoen ja Lumijoen kuntien alueelta sekä Pudasjärven ja Utajärven alueelle sijoittuvan Olvassuon kokonaisuuden. Pohjoinen aapasuokehityssarja (Kuva 3) edustaa moreenimaaperän aapasuosukkessiota ja käsittää Simon Nybyn ja Iso Heposuon soidensuojelualueen Iistä, Oulun ja Kemin puolivälistä Perämeren rannikolta sisämaahan jatkuvan pienten soiden ryhmän. Olvassuo edustaa myös tämän kehityssarjan keskiboreaalisen vyöhykkeen aapasoiden sukkession stabiloitunutta, vakiintunutta aapasuoluontotyyppiä parhaimmillaan ja on aapasuoluontotyyppien sarjan huipentuma ja päätepiste. Selvitysalueet yhdessä kuvaavat erinomaisesti maapallolla meneillään olevaa ekologista ja biologista prosessia, jossa kasvillisuus on vallannut maankohoamisen vuoksi merestä nousevan maaperän ja muuttunut ajan kuluessa rantavyöhykkeen primäärisoistumasta nuoreksi aapasuoksi ja edelleen kypsäksi, Euroopassa erittäin uhanalaiseksi ja maailmanlaajuisesti harvinaiseksi luonnontilaiseksi aapasuoluontotyypiksi. Isostaattisen maankohoamisen ja rannansiirtymän seurauksena tämä ekologinen ja biologinen prosessi on käynnissä yhä ja nähtävissä näillä alueilla, kun uutta kosteikkoluontoa syntyy edelleen suoraan merestä ja rantaviiva siirtyy kauemmas länteen. Perämeren rannikolla paljastuu uutta maata nopeammin kuin muualla maailmassa, noin 1 mm joka vuosi, ja luonnontilaisina nuoret soistumat voivat kehittyä kohti kypsää suoluontotyyppiä, jota Olvassuo edustaa. Nämä Itämeren maankohoamisrannikon luonnontilaisina säilyneet nuorten ja vanhempien soiden enemmän tai vähemmän yhtenäiset ryhmät edustavat Suomen aapasuokompleksin kehityssarjoja, joihin lukeutuvat pohjoisesta etelään lueteltuina: Ryöskäri Nyby-Iso Heposuo Hailuoto-Liminganlahti Siikajoki Rokua ja Pelso Olvassuo Ryöskärin suot sijoittuvat Simo- ja Kuivajoen väliselle laajalle mereen päättyvälle ja vaikeakulkuiselle niemelle, joka on myös koko Suomen rannikoiden pisin mökitön merenrantaosuus (2,5 km). Tämä nuorten, vasta kehittyneiden soiden alue sijaitsee 0-20 metriä merenpinnantason yläpuolella ja jatkuu pienin katkoksin Nikkilännaavalla (36 m mpy) ja Hoikkasuolla (70 17

18 18 Kuva 2. Selvitysalueen eteläisen aapasuosukkessiosarjan alueet, jotka koostuvat Limingan, Kempeleen ja Hailuodon alueelle sijoittuvasta Hailuoto-Liminganlahden kokonaisuudesta, sekä Siikajoen ja Lumijoen kuntien alueelle sijoittuvista Siikajoen kokonaisuudesta ja Muhoksen ja Utajärven sekä Vaalan kuntiin sijoittuvasta Rokuan kokonaisuudesta ja Pelson kylän lähiympäristön muuttuneesta aapasuoalueesta. Nämä alueet kertovat keski-boreaalisen aapasuoluontotyypin synty- ja kehityshistorian hiekkavaltaisella maaperällä. Sukkessiosarjan päätepiste on Olvassuo idässä Utajärven, Pudasjärven ja Puolangan kuntien alueella.

19 m mpy). Nybyn-Iso Heposuon alueella yhtenäisimmät, mutta pienialaiset luonnontilaiset suoalueet sijoittuvat vähäisille niemialueille Nybyn kylän etelä- ja pohjoispuolelle (0-10 m mpy) ja maantien itäpuolelle (15-60 m mpy). Hailuoto-Liminganlahti alueen soista Hailuodon suot sijaitsevat 0-10 metriä merenpinnantason yläpuolella ja muodostavat täysin yhtenäisen aapasoiden ryhmän. Paksujen hiekka- ja silttisedimenttikerrosten luonnehtimaa merenrannikkoa tavataan laajalti Hailuodon-Liminganlahden sekä Siikajoen seudulla. Hailuodossa sijaitsee hyvin edustava sarja rantavallien ja dyynien välisten painanteiden soistumia saaren pohjoisrannalla merenrannalta noin 10 metriä merenpinnan tason yläpuolelle asti. Myös saaren eteläosissa Kirkkosalmen ja Hanhisjärvensuon seuduilla tavataan hieman eri tyyppisiä vedenjakajaseudun laakeita ja heikosti vettäläpäisevän siltin peittämiä soistumia. Liminganlahden alue edustaa parhaiten hyvin laajaa, soistumassa olevaa allasta. Liminganlahden tasaisilla rannoilla on runsaasti rantaniittyjä ja rantavyöhykkeen ylimmässä osassa pensaikoita, joissa alkaa esiintyä ensimmäisiä soistumisen merkkejä. Rantavyöhykkeen yläpuoliset osat on osin raivattu pelloiksi, mutta maankohoamisen edetessä voi soistumiskehitys päästä käyntiin myös näillä reunapelloilla. Tähän suokehityssarjaan kuuluvat myös paikallisesti yhtenäisiä jatkumoita muodostavat Kempeleen kunnan alueelle sijoittuvat metriä merenpinnan tason yläpuolella sijaitsevat kolme suota ja kaksi metriä merenpinnantason yläpuolelle sijoittuvaa suota Muhoksella. Muhoksen ja Tyrnävän Vesisuo-Peurasuo- Lintusuo muodostaa huomattavan laajan ja luonnontilaisen kokonaisuuden, joka käsittää karuja rahkaisia tai kausivaihtelevia osia, joista puuttuu pohjavesivaikutteiset suo-osuudet. Pohjavesivaikutteisia lettoja tavataan Päijänne-Välisuon alueella, joita reunaojitukset ovat valitettavasti muuntaneet. Rokuanvaaran tuntumassa sijaitsevat Pelson muinoin laaja yhtenäinen ja edustava aapasuokokonaisuus, joka on viimeisten 150 vuoden aikana raivattu pelloiksi tai muuten muutettu. Pelson alue edustaa esimerkin täydellisesti soiden hyötykäytön muokkaamasta muuttuneesta aapasuoympäristöstä. Siikajoen Tauvon-Hummastinjärvien alueelle sijoittuu yhtenäinen kokonaisuus hiekkavallien välisiä kapeita soistumia merenpinnan tasosta noin 25 metrin korkeudelle asti. Siikajoen alue on kansainvälisesti tunnettu maankohoamisrannikoiden soiden tutkimuksesta, ja alueella on käynnissä tutkimuksia eri ikäisten ja eri kehitysvaiheessa olevien soiden kasvuun ja kaasutaseeseen liittyen (Laine et al. 2011). Kattavin sisämaahan suuntautunut ketju pieniä ja erillisiä hiekkaisten kaartojen välisiä nuoria aapasuomaisia suoyhdistymiä esiintyy Siikajoella: Huhtaneva (noin 20 m mpy), Lumineva (noin 35 m mpy), Haarasuo (noin 40 m mpy) sekä Revonneva-Ruonneva (50-60 m mpy). Tämä ketju sijoittuu jo hyvin lähelle aapasuovyöhykkeen etelärajaa ja kehittyneemmät suoyhdistymät ovat huomattavalta osalta keidassoita. Siikajoen Tauvon ja Hummastinjärvien välinen alue on suhteellisen laajasti luonnontilaisena säilynyt suokokonaisuus Pohjanlahden rannikon luontoa. Siikajoen lintuvedet ja suot on Natura 2000 verkoston kohde, jonka eri osat muodostavat ketjun meren rannan läheltä sisämaahan yli 20 metrin tasolle asti. Nuorimmat suot ovat kohonneet merestä viimeisen sadan vuoden aikana ja vanhimmat osat yli 200 vuotta sitten. Nuorten rantavallien välisissä painanteissa ja järvien ympäristöissä esiintyy ruovikoita ja luhtaisia soistumia. Ylempänä yleisesti esiintyy korkeuskäyrien suuntaiset, hiekkaiset, metsää kasvavat rantavallit, jotka patoavat väleihinsä pieniä suoaltaita. Nuorten soiden keskiosat ovat hyvin luhtaisia, ja merenrantavaiheen ravinnevaikutus näkyy niiden lajistossa. Soiden luhtalajien osuus vähenee korkeammalle siirryttäessä, ja samalla kasvaa keskustavaikutteisten neva- ja rämelajien osuus. Alueen ylimmissä osissa suot ovat levinneet ja yhdistyneet selviksi aapasuokokonaisuuksiksi. Paikoin alueella esiintyy myös lettoja, joissa pinta- ja pohjavedet lisäävät kasvien saavutettavissa olevien ravinteiden määrää huomattavasti. Lettoympäristössä esiintyy myös alueen uhanalaiset kasvilajit, joiden jou- 19

20 20 Kuva 3. Selvitysalueen pohjoisen aapasuosukkessiosarjan alueet, jotka koostuvat Simon ja Iin kuntien alueelle sijoittuvista pienistä soista (Ryöskäri, Nyby - Iso Heposuo, Nikkilänaapa ja Iso- Saarisuo-Hoikkasuo- Musta-aapa) sekä Olvassuon laajasta suojellusta suoalueesta. Sarja kertoo keskiboreaalisen aapasuoluontotyypin synty- ja kehitystarinaa moreenipohjalla.

21 Suomessa luonnontilaisia soita on noin kolmannes ja erilaisin suojeluohjelmin suojeltuja soita on pinta-alasta noin 12 %. Soista on hyödynnetty metsätalouden käyttöön ojittamalla noin 60 % ja viljelysmaaksi kuivattu 7 %. Suomen soiden kokonaispinta-alan arvioidaan olevan 9,4 miljoonaa hehtaaria, ja soihin on arvioitu varastoituneen hiiltä noin 5,3 miljardia tonnia. kossa myös yksi kansainvälisestikin uhanalainen sammallaji. Olvassuo puolestaan on selvitysalueiden laajin ja edustavin Pohjanmaan aapasuokokonaisuus. Olvassuo on käytännössä ainoa Pohjanmaan aapasuovyöhykkeellä luonnontilaisena säilynyt, laaja ja monipuolinen aapasuokokonaisuus, jonka alueella tavataan kaikkia aapasoiden keskeisiä piirteitä. Olvassuon iäksi arvioidaan vuotta ja sen voidaan katsoa edustavan merestä syntyneiden aapasoiden kehityssarjan viimeistä, vakiintunutta aapasuoluontotyyppiä ja ekosysteemiä. Olvassuon laajuuden takia alueen uhanalaisten lajien populaatiot ovat säilyneet varsin elinvoimaisina. Alueen suokasvillisuuden monipuolisuutta lisää siellä harjoitettu porotalous. Alueen sydämen muodostaa Kälväsvaaran harjun ja reunamuodostuman ympärille sijoittuvat Olvassuon ja Leväsuon aapasuot. Kälväsvaaran muodostuman pohjoispuolella sijaitsee myös Oravisuo-Näätäsuo- Sammakkosuon aapasoita, jotka edustavat tavanomaisempia moreenipeitteisen maan aapasoita. Olvassuo on ollut aiemmin ehdolla maailmanperintökohteeksi eteläisten aapasoiden kansainvälisesti katsoen edustavimpana kohteena. 3.2 Kohdealueen kuvaus Suo kuuluu oleellisesti osaksi suomalaista luonnonmaisemaa metsien ja järvien rinnalle. Erään teorian mukaan sana Suomi on peräisin Sooma-sanasta, jolla on tarkoitettu suota tai yleensä alavaa maata. Suon tarkka määritelmä vaihtelee maailmalla paljon maantieteellisesti ja maittain, mikä kuvaa hyvin suoluonnon habitaattien ja ekosysteemien monimuotoisuutta ja moninaisuutta. Suomessa käytetyn määritelmän mukaan soilla tarkoitetaan kasvitieteellisin perustein kasvupaikkaa, jolla kasvaa turvetta tuottava kasviyhdyskunta (Laine & Vasander 1998), geologisessa mielessä suon muodostaa vähintään 30 cm paksuinen turvekerros (Päivänen 2007). Suot ovat turvetta kerrostavia ekosysteemejä, jotka kosteissa olosuhteissa suokasvien hitaan maatumisen seurauksena muodostavat epätäydellisesti hajonnutta eloperäistä turvemaalajia. Suot koostuvat neljästä erilaisesta suotyypistä (mikrotoopista): rämeistä, korvista, nevoista ja letoista. Rämeet ovat mäntyvaltaisia puoliavonaisia suoalueita; korvet kasvat pääasiassa kuusta, lehtipuita ja kasvillisuus on heinävaltaista. Nevat ovat märkiä puuttomia avosoita, joissa rahkasammalta on runsaasti ja kasvillisuus koostuu lähinnä saroista. Letot puolestaan ovat kalkkivaikutteisilla alueilla tavattavia reheviä avosoita. Suotyypeistä koostuvaa yksittäistä suota kutsutaan suoyhdistymäksi ja sellaisia suoyhdistymiä, joiden kasvillisuus, eläimistö, ekologia, morfologia ja turvekerroksen rakenne muistuttavat toisiaan ja joita esiintyy usein samanlaisissa olosuhteissa, muodostaa yhtenäisen suoalueen kaikkine suotyyppeineen muodostaen suoyhdistymätyypin. Suomalaisen perinteen mukaisesti suokasvillisuustyypit voidaan erottaa toisistaan myös rehevyystasoittain ns. indikaattorilajien perusteella seuraavalla tavalla (Eurola ym. 1995, Tahvanainen 2004): 21

22 22 Lettoisuus (eutrofia): Lettojen ilmentäjälajeja esiintyy runsaasti Lettonevaisuus (meso-eutrofia): Lettonevojen kasveja (Carex diandra, Helodium blandowii, Loes-kypnum badium, Sphagnum teres, S. warnstorfii) esiintyy, lettolajeja niukasti Ruohoisuus (mesotrofia): Runsaasti minerotrofian ilmentäjälajeja, myös ruohoisuuden ilmentäjiä kuten Carex livida, Sphagnum subsecundum Karu minerotrofia (oligotrofia): Vain karuimman minerotrofian osoittajia esiintyy (Carex lasiocarpa, C. rostrata) Lisäksi suokasvillisuutta voidaan tarkastella samaan tapaan indikaattorilajien esiintymisen kautta valuma-alueen eri osissa (ns. reuna-keskustavaikutus) ja määritellä kasvillisuuden avulla (Eurola ym. 1995) mistä lähteestä kasvillisuus pääasiassa saa ravinteensa: pohjamaasta (korpimaisuus), pintavesistä (luhtamaisuus) vai pohjavesistä (lähteisyys). Rannikon suostumien ominaisuuksiin vaikuttaa ratkaisevasti myös se missä määrin niiden kasvillisuuden käyttämä vesi on peräisin merestä, sadannasta tai mantereelta tulevasta valunnasta. Kenties kattavimman Ramsar-sopimuksessa (1987) kirjatun määritelmän mukaan kosteikoiksi ymmärretään kaikki suotyypit, rämeet, letot ja kaikki vesialueet, olivatpa ne luonnon muokkaamia tai ihmisen rakentamia, pysyviä tai väliaikaisia luonteeltaan. Kosteikoiksi katsotaan alueet, joita vesi peittää jatkuvasti tai joissa vesi virtaa, ja joiden vesi on makeaa, murtovesivaikutteista tai suolaista, mukaan lukien myös merenrantojen vesialueet, joiden vuoroveden vaihtelun alin taso ei ylitä kuuden metrin syvyysvyöhykettä. Myös tässä selvityksessä, kuten maailmanperintökeskuksen luontoarvojen asiantuntija-arvioitsijatahon (IUCN) selvityksissäkin, käytetään kosteikoista Ramsar-sopimuksessa esitettyä määritelmää. Määritelmästä riippumatta Suomi on tunnetusti maailman soistunein maa; jopa kolmannes Suomen maa-alasta on suota (Virtanen 2008, Turunen 2008). Suoyhdistymätyyppien levinneisyyden yhdenmukaisuuden syynä ovat ilmastolliset tekijät, pienemmissä piirteissä eroja aiheuttavat hydrologia ja siihen suoraan vaikuttavat maaston pinnanmuodot eli topografia. Syy soiden runsauteen Suomessa on kostea ilmasto, jossa haihdunta on vähäisempää kuin sadanta sekä lisäksi soistumista edistävät maaston tasaisuus ja maaperän huono vedenläpäisevyys (Virtanen 2008). Suhteellisesti soistunein läänimme on Oulun lääni, jossa jopa 47 % pinta-alasta on suota. Vähiten soita on Ahvenanmaalla. Määrällisesti eniten suota on Sodankylän kunnassa ja pinta-alaan suhteutettuna eniten soita on Limingassa ja Simolassa, jopa 54 % pinta-alasta. 3.3 Maantieteellinen sijainti Suomi kuuluu lähes kokonaisuudessaan pohjoiseen boreaaliseen ilmastovyöhykkeeseen, jolle tyypillistä maisemaa ovat laajat havumetsät, suot ja järvet. Nämä habitaatit muodostavat yhdessä boreaaliselle vyöhykkeelle ominaisen soiden ja metsien mosaiikin, taigan kasvillisuusvyöhykkeen. Boreaalinen ilmastovyöhyke on kylmän ilmaston vyöhyke, joka kuuluu subarktiseen vyöhykkeeseen ja pohjoisen pallon puoliskon ilmastovyöhykkeisiin. Boreaalista ilmastovyöhykettä luonnehtivat pitkät, ankarat talvet ja kasvukausi on useita kuukausia lyhyempi kuin muualla. Pohjoisessa boreaalinen vyöhyke vaihettuu arktiseen metsätundraan ja lännessä rajana toimii Fennoskandian vuoristo ja etelässä boreaalinen vyöhyke vaihtuu lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen (Kuva 4). Suomi, Ruotsi sekä Viro, Latvia ja Liettua sekä suuri osa Itämeren ympäristöstä kuuluvat boreaaliseen vyöhykkeeseen. Ilmasto-oloiltaan Suomi jaetaan tarkalleen ottaen viiteen ilmastovyöhykkeeseen: hemiarktiseen, pohjoisboreaaliseen, keskiboreaaliseen, eteläboreaaliseen ja hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen (Kuva 5) Pohjois- Pohjanmaa ja selvitysalueen kohteet sijoittuvat keskiboreaaliseen ilmastovyöhykkeeseen. Metsien jälkeen suot ja kosteikot ovat yleisimpiä boreaalisen vyöhykkeen luontotyyppejä. Rannikkoalueet ja saaristot pirstovat matalia murtovesikosteikkoja

23 ja niittyjä, jotka ovat omiaan tarjoamaan pysähdys- ja pesimäpaikkoja tuhansille muuttolinnuille. Tyypillisesti alueen topografia on suhteellisen tasaista, pääasiassa alle 500 metriä merenpinnan tasosta. Noin vuotta sitten koko boreaalinen vyöhyke oli jäätikön peitossa. Kun jäätikkö suli viimeisen jääkauden jälkeen, jäätikkö koversi sulaessaan matalia painanteita kovaan graniittiseen ja gneissiseen peruskallioon, joihin muodostui ajan saatossa järviä, jokia ja soita. Merkittävä osa Euroopan luonnontilaisista järvistä ja osa suurimmista soista sijaitsee tällä seudulla. Suot käsittävät jopa 50 % maapinta-alasta boreaalisen vyöhykkeen pohjoisimmissa osissa. Myös Itämeren ja Perämeren rannikko ja saaristot ovat boreaaliselle vyöhykkeellä erityislaatuisia, sillä jäätikön sulamisen jälkeisen maankohoamisen seurauksena Perämeren seudun rantaviiva siirtyy merelle päin jopa 1 mm vuodessa (Kuva 6). Kun merenranta vetäytyy ja maa kohoaa, vapautuu uutta maata ja habitaatteja murtovesiolosuhteita sietäville kasveille ja eläimille. Näitä merenranta-alueita on käytetty vuosikymmeniä laitumina ja niittyinä, joka johti puolestaan rannikon nykyään äärimmäisen uhanalaisiksi luokiteltujen niittyluontotyyppien, perinnebiotooppien ja esimerkiksi luonnonmetsien luonnollisen sukkession eli kehityssarjan syntyyn. Kuva 4. Euroopan biogeografiset kasvillisuusvyöhykkeet. Internetlähde: data/biogeographical-regions-europe-3 Maankohoamisen seurauksena Perämeren rannikolla syntyy myös soita suoraan merestä. Nämä maankohoamisrannikon primäärisoistumat ja soiden kehityssarjat on arvioitu Suomen suoluontotyyppien uhanalaisuus arvioinnissa (2008) ainoana luonto- 23

24 24 tyyppiyhdistelmänä kaikkein uhanalaisimpaan, CR luokkaan (critically endangered) eli äärimmäisen uhanalaisiksi. Kaiken kaikkiaan kolmas osa Euroopan Unionin luontodirektiivin suojelluista luontotyypeistä esiintyy boreaalisessa vyöhykkeessä. Tämä johtuu osin siitä, että boreaalinen vyöhyke on pitkä luonnollinen vaihettumisvyöhyke arktisen ja lauhkean vyöhykkeen välissä. 17 näistä luontotyypeistä edustavat metsäluontotyyppejä kuten vanhoja taigametsiä, Fennoskandian lehtimetsiä ja soisia metsiä ja soita. 3.4 Suotyypit ja niiden levinneisyys Suo- ja suoyhdistelmätyyppien levinneisyyteen vaikuttavat ensisijaisesti ilmasto, maaperä ja topografia eli maanpinnan vaihtelut. Maapallolla turvetta kerrostuu kosteissa ilmasto-olosuhteissa, joissa alueelle satava vesimäärä on suurempi kuin alueelta haihtuva ja pois valuva vesimäärä yhteensä. Edellytyksenä Suomen runsaiden soiden kehittymiselle on ollut soistumiselle sopiva humidi ilmasto, jossa haihdunta on pienempi kuin sadanta. Ilmaston ohella merkittävä tekijä on ollut topografia eli maanpinnan tasaisuus. Soita on eniten tasaisilla vedenjakaja-alueilla, jotka ovat valuma-alueita jakavia topografisesti korkeamman maan alueita. Soistumiseen vaikuttaa edellisten tekijöiden lisäksi erityisesti maankohoamisalueilla maanpinnan kallistuminen, joka vaikuttaa suoaltaiden hydrologiaan ja soistumiseen. Kuva 5. Suomen viisi ilmastovyöhykettä. Lähde: Ilmatieteenlaitos. Soiden yleisyyttä Suomessa kuvaa Kuva 7 kartta. Suomen soisin maakunta on Pohjois-Pohjanmaa, sillä maakunnan maa-alasta noin puolet on suota (Peltola & Ihalainen 2010). Pohjois-Pohjanmaan pituus koillis-kaakko suunnassa on noin 400 kilometriä, jonka matkalla topogragia, ilmasto-olot, maankäyttömuodot ja soiden kasvillisuus, rakenne ja muut ominaispiirteet vaihtelevat suuresti. Uhanalaisen suokasvillisuuden monimuotoisuuden painopiste sijoittuu Koillismaan, Oulunkaaren ja Oulun seutukuntiin, joiden alueelle sijoittuu yli 80% uhanalaisista suolajeista. Vaikka Suomi on verrattain pieni ja pinnanmuodoiltaan tasainen maa, sen soiden morfologiset piirteet ovat moninaiset. Suomessa tavataan lähes kaikki boreaalisen vyöhykkeen soiden rakennepiirteet, lukuun ottamatta mereisempien ilmastoalueiden peittosoita. Keidas- ja aapasuot ovat Suomen tärkeimmät suoyhdistymätyypit, jotka voidaan morfometristen mittausten perusteella jakaa eri suurmuototyyppeihin (Kuva 8). Suomi on suokasvillisuuden kannalta jaoteltu eteläiseen keidassuovyöhykkeeseen ja pohjoiseen aapasuovyöhykkeeseen, joiden lisäksi Lapista löytyy myös palsa- ja paljakkasoiden vyöhykkeet. Päävyöhykkeet noudattavat lämpö- ja kosteusilmaston etelä-pohjoissuuntaisia eroja. Suovyöhykkeiden sisällä saattaa topografian ja maaperän eroista johtuen esiintyä rinnakkain eri suoyhdistymätyyppejä. Lisäksi saman yhdistymätyypin alueella voi esiintyä sekä etelä-pohjoissuuntaisia eroja että ilmaston länsi-itäsuuntaisen mereisyyden ja mantereisuuden aiheuttamia eroja, joita selittävät alavyöhykkeet ja eri lohkot. Tämä vyöhykejaottelu noudattaa Suomen Luontotyyppien

25 uhanalaisuus raportissa (Kaakinen ym. 2008) käytettyä kasvitieteellistä suoluokitusta ja suoyhdistymätyypit on luokiteltu luontotyyppiyhdistelmiksi. Suomen suoluonnon vaihtelevuus on kansainvälisesti arvioiden monimuotoinen. Koska Suomen pinta-alasta jopa 30 % on suoluonnon peittämää, Suomi on yksi tärkeimmistä suomaista maailmassa. Erityisesti aapasoiden moninaisten ja pitkäaikaisten kasvien, veden, lumen ja jään sekä turpeen vuorovaikutuksen seurauksena syntyneet pintakuviot ovat erityisen merkityksellisiä suoympäristöjä. Suomen kielen termit aapa ja palsa on otettu yleisesti kansainväliseen käyttöön kuvaamaan näitä erityisiä suoluontotyyppejä. Suomalaiset suotutkijat ovat työllään merkittävistä edistäneet maailmanlaajuista suoluonnon ymmärtämistä. Sana aapa viittaa laaja-alaiseen keskiosilta avoimeen suohon. Aapasuot ovat Suomen suotyypeistä suurialaisimpia ja ne peittävät tuhansia hehtaareita maa-alasta. Aapasoita muodostuu runsassateisissa, runsas lumisissa ja mereisissä ilmasto-olosuhteissa. Aapasuot voidaan jakaa keskiboreaalisiin ja pohjoisboreaalisiin aapasoihin. Aapasoiden levinneisyyden optimialue on mereisen ja mantereisen ilmaston välialueella, Euroopassa erityisesti Suomi sijoittuu tälle optimaaliselle ilmastovyöhykkeelle. Suomen lähialueella aapasoita on laajasti Pohjois-Ruotsissa ja paikoin Pohjois-Venäjällä. Valtaosa aapasoista sijaitsee kaikkialla pohjoisboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä, osin lähellä metsänrajan olosuhteita. Eteläisimmät, keski-boreaaliselle metsävyöhykkeelle Pohjanmaalle sijoittuvat aapasuot ovat erityisen laajoja ja oppikirjamaisia esimerkkejä aapasoista. Aapasuovyöhykkeen eteläraja seuraa suhteellisen tarkasti kasvukauden lämpösummakäyrää. Kuva 6. Maankohoamisen keskus on Perämerellä ja tämän vuoksi kohoaminen ja rannan siirtyminen on nopeinta Tornion ja Vaasan välisellä alueella. Alueella kohoamisnopeus on noin 90 cm vuosisadassa. Lähde: GTK, Juhani Kakkurin (1989) mukaan > php/ / / /maankohoaminen-ja-vesistoejen-muutokset Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen boreaaliseen ilmastovyöhykkeeseen, jolle ominaisia piirteitä ovat pitkät, ankarat talvet ja kasvukausi on useita kuukausia lyhyempi kuin muualla. Metsien jälkeen suot ja kosteikot ovat yleisimpiä boreaalisen vyöhykkeen luontotyyppejä. Suot käsittävät jopa 50 % maapinta-alasta boreaalisen vyöhykkeen pohjoisimmissa osissa. Myös Itämeren ja Perämeren rannikko ja saaristot ovat boreaaliselle vyöhykkeellä erityislaatuisia, sillä jäätikön sulamisen jälkeisen maankohoamisen seurauksena Perämeren seudun rantaviiva siirtyy merelle päin jopa 1 mm vuodessa. Maankohoamisrannikolla syntyy suota suoraan merestä, joka on Suomen uhanalaisin luontotyyppiyhdistelmä. 25

26 Aapasuot syntyvät lyhyiden kesien ja pitkien talvien ja runsaiden sateiden yhteisvaikutuksesta. Runsaat sateet aiheuttavat pitkittyneet kevättulvat soiden valuma-alueille, joka estää suoallasta kehittymään kohti keidassuomaiseksi suoyhdistelmäksi. Aapasuot ovat yleisesti ottaen hyvin laajoja alavien pohjoisten alueiden soita, joilla on tyypillisesti maanpinnan rinteen suuntaisia jänne- ja rimpi pienmuotojen vaihtelua. 26 Aapasuot ovat suoyhdistelmiä, joita luonnehtivat kovera morfologia ja rimpi-jänne pintamuotojen vaihtelu tai laajemmin ajatellen suoyhdistymä, jonka laajat keskiosat koostuvat minerotrofisesta kasvillisuudesta. Minerotrofisella suokasvillisuudella tarkoitetaan suota, jonka kasvillisuus saa ravinteensa koveraa allasta ympäröiviltä maa-alueilta valunnan seurauksena. Keidassuot puolestaan saavat ravinteensa suoraan suon pintaa satavasta vedestä. Aapasuot voivat saada ravinteita ja vettä myös mineraalimaasta suon pohjaosista, suoraan pohjavedestä tai tulvien seurauksena. Viimeisin aapasuon morfologian ja luokittelun määritelmän mukaan aapasuot eroavat muista suotyypeistä paitsi morfologiansa niin myös veden virtauksen suhteen merkittävällä tavalla. Merkittävin eroavaisuus märän rimpinevavaltaisen keskusta-alueen ja jännerämevaltaisten soiden laita-alueiden (jotka erottuvat selvästi ilmakuvista) välillä on katsottu johtuvan veden virtaustavasta suoaltaan läpi: suoaltaan reunojen rahkavaltaiset osat toimivat luovuttavina osina, joista vesi virtaa kosteampiin keskustan vastaanottaviin osiin. Aapasoille ominaista on minerotrofisen märkäpinnan suhteellinen laajuus ja rimpi- ja jänne- pienmorfologian esiintyminen suonpinnalla. Aapasuot ovat usein laaja-alaisia ja ainakin keskiosistaan avoimia (Kuva 9.). Reunoilla on yleensä räme- tai korpivyöhyke. Tärkein ero aapasoiden ja keidassoiden välillä on kuitenkin morfologinen eli muotoon ja rakenteeseen liittyvä: aapasoilla on ohuempi turvekerros, eikä aapasoiden keskiosa kohoa ympäröivän mineraalimaan tason yläpuolelle. Aapasuot ovat suurmuodoltaan tavallisesti kaltevia ja lievästi koveria. Suurmuodoltaan koverien aapasoiden keskusta on laajalti veden peitossa lumen sulamista seuraavan kevättulvan aikana. Aapasoiden suhteellisen selväpiirteisiä pienmuotoja ovat jänteet ja rimmet, jotka kulkevat poikittaisesti suon pinnalla sen kaltevuuteen nähden synnyttäen Kuva 7. Soiden levinneisyys Suomessa. Lähde: GTK

27 Aapasuot ovat tärkeitä ravinnonlähteitä useille eläimille. Suomuuraimet, karpalot ja muut hedelmiä tuottavat varpukasvit ovat yleisiä aapasoiden kasveja. Tämä ja se, että suot sijaitsevat usein häiriöttömissä ympäristöissä, tekee aapasoista ideaaleja pesimäympäristöjä pesiville linnuille kuten wood sandpiper Tringa glareola, whooper swan Cygnus cygnus and ruff Philomachus pugnax. Kuva 8. Suomen soiden aluejako. 1 = laakiokeitaat, 2 = kilpikeitaat, 3 = viettokeitaat, 4 = Pohjanmaan aapasuot (sara-aavat), 5 = Perä-Pohjolan aapasuot (rimpiaavat), 6 = Metsä-Lapin aapasuot, 7 =palsasuot. Lähde: Valkama, Jorma (2007) Suomen soiden rakenne ja tutkimus sekä hyötykäyttö. GTK P21.4/2007/18 suoria tai heikosti verkkomaisia muotoja suon pintaan. Jänteet koostuvat pääasiassa rahkaturpeesta ja ovat usein vaivaiskoivun peittämiä. Runsasravinteisimmilla aapasoilla jänteillä kasvaa myös hieskoivua. Jänteiden korkeus voi olla yli 100 cm. Ne voivat olla useita satoja metrejä pitkiä, mutta vain muutaman metrin leveitä. Jänteet voivat liikkua useita kymmeniä senttimetrejä vuoden aikana ja liikkeen suunta voi vaihdella jänteen eri osissa. EU:n habitaattidirektiivin mukaan aapasoita luontotyyppinä luonnehtii minerotrofinen nevakasvillisuus yhdistymän keskiosissa. Keskiboreaalinen aapasuokasvillisuus koostuu pääasiassa Sphagnum papillosum (tupasvilla) nevoista ja pohjoisboreaalinen aapasuokasvillisuus on oligo-mesotrofisten (rehevien ja karujen) rimpien ja jänteiden mosaiikkia. Aapasuot ovat yleensä laaja-alaisia, lumensulamisvesistä pääasiassa vetensä saavia, kesäisin hyvin vetisiä soita. Niiden valuma-alueet ovat yleensä itse suoaltaita huomattavasti laajempia. Pohjois-Pohjanmaa ja uuden maailmanperintökohteen selvitysalueet sijoittuvat boreaalisen havumetsävyöhykkeen keski- ja pohjoisosaan, jossa yleisin suotyyppi on aapasuo ja juuri tällä alueella luonnontilaisten aapasoiden katsotaan vastaavan parhaiten oppikirjaesimerkkejä. Pohjois-Pohjanmaa sijaitsee aapasuovyöhykkeen ja keidassuovyöhykkeen rajalla, jossa tavataan eteläisimmät aapasuot. Pohjois-Pohjanmaa on suoluonnoltaan hyvin vaihteleva, sillä maakunta sijoittuu kolmen suokasvillisuuden päävyöhykkeen alueelle, ja korkeuseroja maakunnassa on rannikolta merenpinnan tasolta lähes 500 m korkeuteen Koillismaalla (Kuva 10). Pohjois-Pohjanmaan suoluonto on hyvin vaihteleva, sillä maakunta sijoittuu kolmen suokasvillisuuden pää- 27

28 vyöhykkeen alueelle (Kuva 10), ja korkeuseroa on rannikolta merenpinnan tasolta lähes 500 m korkeuteen asti Koillismaalle tultaessa. Pohjois-eteläsuunnassa aapasuovyöhykkeellä voidaan erottaa ilmaston ja pinnanmuotojen vaihtelun perusteella neljä päävyöhykettä (Ruuhijärvi 1983): Metsä-Lapin aapasuot, Perä-Pohjolan aapasuot, Pohjanmaan aapasuot ja Tunturi-Lapin palsasuot. Metsä-Lapissa aapasoilla on laajimmat mätäspinnat ja niillä esiintyy paljon Sphagnum-rimpinevoja. Laajimmat rimpipinnat (märät vetiset osat) on Perä- Pohjolan aapasoilla, joilla kapeahkot ja korkeat vaivais-koivu-jänteet ja Dreponacladus-, Scorpidium- ja avorimpinevat vaihtelevat. Perä-Pohjolan aapasuovyöhykkeellä tavataan myös rinnesoita ja rehevillä, kalkkivaikutteisilla maaperäalueilla eli rehevillä (eutrofisilla) alueilla lettoja. Pohjanmaan aapasuot ovat edellisiin verraten kuivia ja välipinnat ovat laajoja. Soiden keskusta koostuu usein S. papillosum (S. compactum) kalvakkanevoista, joilla tavataan matalia jänteitä tai mättäitä. Suursara- ja rahkasammalrimpinevat ovat yleisiä ja soiden reunaosissa esiintyy paljon tupasvilla-, pallosara- ja nevarämeitä, lisäksi Pohjanmaan aapasuoalueella tavataan runsaasti eksentrisiä eli keskustaltaan runsasturpeisia keidassoita. Kainuussa 28 Kuva 9. Suomen tyypillisimmät suotyypit, niiden rakenne ja morfologia. Lähde: GTK

29 tavataan myös laki- ja rinnesoita, jotka ovat matala jänteisempiä ja vähempi rimpisiä kuin pohjoisen aavat. Tunturi-Lapin aapasuot on huomioitu EU-direktiivissä omana luontotyyppinään. Aapasuoalueen pohjoisosissa (Peräpohjolan ja Metsä- Lapin alueilla) aapasuot eroavat eteläisemmistä suhteellisesti suuremmilla rimpirakenteiden alueella ja reunan välipintaiset osat ovat kapeita. Eteläisemmillä Pohjanmaan aapasoilla välipintaiset osat peittävät suhteessa laajemman osan suosta, rimpi-jännerakenteinen keskusta on keskimäärin suppeampi. Pohjanmaan aapasuot poikkeavat myös lajistoltaan pohjoisemmista aapasoista. Pohjanmaan aapasoiden tyypillisiä lajeja ovat monet rahkaiset välipintojen (jänteiden) lajit sekä rimpien lajeista esimerkiksi piirtoheinät (Rhynchospora alba, Rhynchospora fusca) puuttuvat pohjoisemmista aapasuolajeista. Kuva 10. Suokasvillisuusvyöhykkeet valtakunnallisesti ja Pohjois-Pohjanmaan osalta esitettynä. Koko Suomen kartalla viivoitettu alue kuvaa Pohjanmaan aapasuoaluetta, alemmassa kuvassa viivoitus on poistettu. Lähde: Ympäristöhallinnon Oiva-tietojärjestelmä; Syväkivi, M-L (2011). 29

30 4 AAPASUOLUONTOTYYPIN PRIMÄÄRISOISTUMINEN JA KEHITYS MAANKOHOAMISRANNIKOLLA Aapasuot ovat yleisin suotyyppi tasaisella ja matalalla Pohjois-Perämeren rannikolla. Tällä rannikkovyöhykkeellä maankohoaminen on ollut tarpeeksi nopeaa muodostaakseen jatkuvan merenpinnan tason siirtymisprosessin aina viimeisen jääkauden päättymisen jälkeen. Tämän rannansiirtymisprosessin seurauksena on rannikolle muodostunut vyöhykkeitä, joiden ikä ja etäisyys rannikkoon kasvavat samanaikaisesti, mahdollistaen näiden merestä paljastuneiden vyöhykkeiden iänmäärityksen pelkästään korkeuskäyrien avulla. 30 Rannansiirtyminen Perämeren voimakkaimman maankohoamisen alueella katsotaan tuhansien vuosien ajan olleen suhteellisen tasaista, joten likimäärin 1 metrin kohoamista voidaan katsoa edustavan 100 vuoden aikaa (esim. Taipale & Saarnisto 1991), vaikka epätarkkuutta aiheuttavia tekijöitä on olemassa (Ekman 2001). Suomen ilmastossa suon kehittyminen lähtee liikkeelle, kun pohjaveden pinta yltää maan pintaan tai sen lähelle. Suokasvit saavat vallan ja alkavat kerrostaa turvetta. Soita voi syntyä vesien umpeenkasvuna tai kuivista maista periaatteessa neljällä tavalla: 1. primäärisen eli merestä nousseen maan soistumisena 2. mineraali- eli metsämaan soistumisena 3. vesistöjen umpeenkasvuna 4. tulvamaiden soistumisena. Perämeren rannikolla ja selvitysalueella primäärisoistuneiden eli suoraan merestä ja merenrantakasvillisuudesta syntyneiden soiden määrä on arvioitu olevan hieman yli puolet kaikista kehittyvien soiden pinta-alasta. Primäärisoistumisen seurauksena turvetta kerrostuu suoraan kostealle vasta merenpinnan yläpuolelle kohonneelle mineraalimaalle ilman aiempaa kuivan mineraalimaan vaihetta. Tästä syystä paikalla ei ole ollenkaan tai vain hyvin ohut seisovan veden vaihe eikä ollenkaan vesisedimenttien kerrostumia. Primäärisoistumisessa suota syntyy siis suoraan vedestä vapautuneelle maalle, jota esiintyy merten rannoilla ja satunnaisesti myös järvien rannoilla. Tyypillisesti primääristä soistumista tavataan avoimilla rantaniityillä tai vesikasvillisuudesta voi kehittyä suoraan luhtasuota. Soistuva ranta käsittää pieniä, lyhytikäisiä lammikoita sekä pensaikkoisia ja puustoisiakin osia. Näin primäärisen soistumisen raja on liukuva, kuten muissakin soistumistavoissa. Metsämaansoistuminen eli käytännössä kangasmetsän uudelleen soistuminen aapasuon laitaosissa on vastannut lähes kaikesta muusta soistumisesta tällä maankohoamisrannikolla, sillä matalien järvialtaiden umpeenkasvu ei ole ollut laajamittaista tällä seudulla. Primäärisoistumista esiintyy myös muualla maailmalla maankohoamisalueilla kuten Kanadan Hudson James Bay:n alangoilla, Perämeren kummallakin rannikolla Suomessa ja Ruotsissa sekä Luoteis-Venäjällä Vienanmeren rannalla. Nämä kohteet edustavat kuitenkin ilmastoltaan erilaisia alueita kuin Pohjanlahden rannikko. Maankohoamisilmiö on kuitenkin tätä nykyä nopeinta Suomen rannikkoalueista Perämeren rannikolla, jossa rannan siirtymä on noin 1 mm vuodessa. Maankohoamisen katsotaan edenneen viimeiset 4000 vuotta lähes samaa tahtia, tai hieman nopeammin kuin nykyään. Pohjanlahden länsirannikolla Ruotsin puolella taas topografia estää soiden kehittymisen laajoiksi suoyhdistymiksi eli aapasoiden ominaispiirteet eivät pääse siellä esille yhtä hyvin kuin Suomen puolella. Maankohoamisen ja rannan siirtymisen seurauksena rannikoille syntyy myös ainutlaatuisia luontotyyppejä, joiden kasviyhteisöjen muuttumista tai kehitystä kasvuolosuhteiden muutoksen vaikutuksesta ajan myötä erilaisiksi kutsutaan sukkessioksi. Maankohoaminen synnyttää lajistolle poikkeuksellisia ympäristöjä, ja koska maankohoaminen on käynnistynyt jääkauden jälkeen ja jatkuu yhä, maankohoamisrannikon lajis-

31 tolla on ollut aikaa kehittyä ja muuttua erilaisiksi poikkeuksellisiksi lajiyhteisöiksi paitsi lajistokirjoltaan niin myös geneettisen sopeutumisen kautta taksonomiselta monimuotoisuudeltaan. Lajistollinen monimuotoisuus yleisesti ottaen lisääntyy sukkession edetessä rannalta sisämaahan päin. Tämän ilmiön seurauksena muodostuu myös aikanaan erilaisia metsiä ja primäärisukkession seurauksena maanpinnan notkoihin erilaisia kosteikkoja. Ainutlaatuista tästä Perämeren rannikon kasvillisuudesta ja aapasoiden sukkessiokehityksestä tekee se, että maankohoamisrannikoilla merestä paljastuvien alueiden kasvillisuuden kehitys pääsee alkamaan ikään kuin aivan alusta. Kasvillisuus seuraa rantaviivan siirtymistä vyöhykkeisinä kehityssarjoina ja kivennäismaat muuttuvat avoimista niittymäisistä rannoista rehevien pensaiden ja lehtimetsienvaiheiden kautta kuusi- ja mäntymetsiksi, merestä kuroutuvat lahdelmat eli fladat puolestaan kluuvilammiksi tai järviksi ja matalat, vettä läpäisemättömät tai lähellä pohjavedenpintaa sijaitsevat luhtaiset painanteet turvepohjaisiksi soiksi. Tällaiset maankohoamisen seurauksena syntyneet nuoret suovaiheet ovat tyypillisesti luhtia, joista esimerkiksi Hailuodon Marjaniemen alueella tavataan monia eri luhtaisia suotyyppejä. Luhdista sukkessio etenee luhtanevojen kautta suursaravaltaisen suokasvillisuuden vaiheeseen, siitä tupasvillavaltaisen vaiheen kautta nopeasti varpuvaltaiseen rämevaiheeseen asti, jopa puuttomaksi varpuvaltaiseen rahkakeitaaksi asti (Kiimisuo). Kaikki tämä on tapahtunut Hailuodossa merenrannan korkeustasojen 0-12 m mpy (metriä merenpinnan yläpuolella) välillä eli karkeasti ottaen 1000 vuoden lyhyen aikajakson aikana. Ajanjakso vastaa karkeasti 1/10 jääkauden jälkeisen ajan pituudesta. Kasvillisuus sukkessioprosessiin maankohoamisrannikolla vaikuttavat väliaikainen merenpinnan vaihtelu ja asteittainen rantaviivan siirtyminen kauemmas merelle päin. Perämeren rannikolla vedenkorkeus vaihtelee 322 cm, josta vuorovesivaihtelu selittää vain 4-9 cm ja väliaikaiset merenpinnan vaihtelut ovatkin pääasiassa ilmanpaineesta, tuulien suunnasta ja voimakkuudesta johtuvaa vaihtelua. Soiden ja kosteikkojen habitaattien ekologiaan, kehitykseen, toimintaan ja prosesseihin vaikuttaa keskeisesti alueen hydrologia ja luontotyyppien kehityskulku riippuu ratkaisevasti vesitalouden kehityksestä (Liite 1.). Tähän puolestaan vaikuttavat maaperän laatu ja pinnanmuodot, jotka vaihtelevuudellaan aiheuttavat maankohoamisrannikolla esiintyvät erilaisten kasvillisuuspääryhmien sukkessiosarjat. Rantaviivan siirtyminen synnyttää ainutlaatuisen ilmiön: eri ikäisiä maa-kaistaleita muodostuu toisistaan eriävinä vyöhykkeinä niin, että niiden ikä voidaan määrittää korkeuskäyrien avulla etäisyydellä merenpinnan tasoon. Geologisessa mielessä vanhemmilla alueilla tavataan suokomplekseja, vesistöjä ja metsiä, jotka ovat jo saavuttaneet vakiintuneen kasvillisuuden sukkessiovaiheen. Maankohoamisrannikoilla on mahdollista nähdä tämän sukkessioprosessin kaikki eri-ikäiset ja eri kehitysvaiheessa olevat luontotyypit ja tutkia vanhempien luontotyyppien kehitystä tarkastelemalla nuorempien luontotyyppien nykytilaa. Tällaisen sukkessiosarjan muodostamisen taustalla on oletus, ettei tarkasteltavalla alueella jossa luontotyyppejä esiintyy, ole ollut muita ekologisesti merkittäviä eroja kasvupaikkojen suhteen kuin maa-alueen ikä ja kehitysvaihe. Tämä on tietenkin tiukasti tieteellisesti katsoen mahdotonta, mutta jos tarkastellaan tutkimuslinjoja maa- ja kallioperältään ja topografialtaan homogeenisillä eli samankaltaisilla alueilla, joiden hydrologia muistuttaa mahdollisimman paljon 31

32 32 toisiaan, luontotyyppien vaihtelun voidaan katsoa kuvastavan maankohoamisrannikon kasvillisuuden sukkessiokehityssarjaa niin hyvin kuin se luonnossa on mahdollista. Suomessa esiintyy suosukkessiosarjoja myös mm. Merenkurkussa ja Satakunnan alueella ja niissä tuntuisi olevan samanlaisia piirteitä kuin selvitysalueen sarjoissa. Selkein ero tuntuisi kuitenkin olevan se, että näiden sarjojen kasvillisuus on rahkoittuvampaa etelässä kuin pohjoisessa ja näin ollen soiden märkäpinnat supistuvat kapeiksi juoteiksi ja muodostuvat lopulta keidassoiksi. Pohjoisilla sarjoilla luhtalajit ja korpilajit keskittyvät alle 5 m mpy tasolle, neva- ja rämelajit ilmestyvät jo 5 m mpy tason alapuolella ja ovat tämän tason yläpuolella täysin vallitsevia, aiheuttaen sen, että m mpy tason (vastaten suunnilleen 3000 vuoden ikää) yläpuolella keidassuot ovat täysin kehittyneitä. Näin ollen pohjoisilla aapasuosarjoilla voidaan havaita pitempi aikajänne ja useampia korkeustasoja ja suokasvillisuustyyppejä saman ekologisen prosessin varrella. Myös lettolajeja tavataan pohjoisessa vähemmän kuin eteläisillä suosarjoilla. Aapa- ja keidassoiden sukkessiosarjat näyttävät siis muodostuvan alusta asti toisistaan poikkeaviksi. Aapasuosukkessiosarjoille ominaisia ovat laajat märkäpintaiset ja usein reunavaikutteista lettoa olevat alat, keidassoille taas puustoisten, rämemäisiksi kehittyvien soiden vallitsevuus altaiden keskiosissa. Ehjät ja luonnontilaiset maankohoamisen aikaansaamat luonnon kehityssarjat ovat nykyään äärimmäisen harvinaisia. Suurin osa jäljellä olevista alueista on pirstoutunut pieniksi saarekkeiksi edelleen lisääntyvän asutuksen, virkistyskäytön, tieverkkojen sekä maa- ja metsätalousalueiden lomaan. Perämeren maankohoamisrannikon aapasuovyöhykkeeseen kuuluvat soiden sukkessiovaiheet ovat maailmanlaajuisestikin ainutlaatuisia. Ihmistoiminnalla on kuitenkin ollut suuri vaikutus kehityssarjoihin ojituksien, metsätalouden ja rakentamisen kautta. Perämeren rannikon suokohteet ovat tieteellisesti ja ekologisesti ainutlaatuisia alueita, joiden säilyttäminen Pohjois-Pohjanmaalla, jossa näitä vielä on jäljellä, on erityisen tärkeää. Viime vuosikymmeninä erittäin laajat soiden ojitukset ovat muuttaneet soistumisen kulkua maassamme. Lisäksi metsien hakkuisiin on aikaisemmin usein liitetty soistumiselle herkkien maiden auraus ja soiden reunojen ojittaminen metsän kasvun parantamiseksi. Tästä johtuen metsämaan soistumisen voidaan metsätalous alueilla olevan hyvin pienialaista ja poikkeuksellista. Soistuneita kankaita esiintyy kyllä metsissä useinkin, mutta ne harvoin kehittyvät varsinaisiksi soiksi. Myös primäärisen soistumisen voi olettaa vähentyneen rannikon tiheän ojituksen, pellonraivauksen ja rakentamisen vuoksi. Usein ojitukset ja perkaukset ulottuvat rantaan asti ja tyypillisesti vain linnustonsuojelualueilla rantaniityt ovat koskemattomia rantavyöhykkeeseen asti. Tulevaisuudessa rantavyöhykkeelle voi kehittyä soistumia, mikäli alueen rajaa ei siirretä rannansiirtymisen mukana. 4.1 Maankohoamisrannikon kosteikko- ja suotutkimus Pohjanmaan maankohoamisrannikon erityislaatuisuus soistumisen suhteen ja selvä poikkeaminen muusta Suomesta todettiin jo 1900-luvulla. Täällä meren alta vapautuu jatkuvasti uutta maata ja suot peittävät suuren osan pinta-alasta. Soiden leviäminen metsämaille oli selvää, ja aluksi lähes kaiken rannikon suoistumisen katsottiin edustavan metsämaan soistumista (Backman 1919, Lukkala 1933). Primäärisoistuminen kuvattiin Kujalan (1924) toimesta jo 1900-luvun alussa Pohjanmaan maankohoamisrannikolla, ja sitä alettiin pitää selvästi eri ilmiönä kuin varsinaista metsämaan soistumista (Malmström 1931). Primääri soistuminen käsitettiin merestä kohoavan maan muuttumisena suoraan suokasvillisuuden valtaamaksi, niin ettei se

33 välillä ole kuivana maana tai järvenä. Yksityiskohtaisissa tutkimuksissa Pohjanlahden rantojen tuntumassa saatiin tarkka käsitys eri soistumismuotojen suhteesta. Tutkimusten mukaan geologisesti nuorilla, merestä nousseilla mailla, noin puolet nykyisestä suoalasta on syntynyt primäärisesti merenrannasta, noin puolet metsämaan soistumisen kautta ja vesistöjen umpeenkasvun osuus jää alle 10 % suuruiseksi (Huiskari 1956). Primäärisoistuminen voi olla seurausta suoraan mannerjäätikön vetäytyessä paljastuvan maan soistumisena tai esimerkiksi jään patoamien Itämeren järvivaiheiden vedenpinnan laskiessa. Kasvillisuussukkessiota tarkastelevia tutkimuksia Pohjanlahden maankohoamisrannikoilla on tehty erityisesti nuorilla, vasta merenpinnan yläpuolelle nousseilla vyöhykkeillä lähellä rantavyöhykettä. Merenrantaniittyjen kasvillisuustutkimukset (Havas 1961, Siira 1971) keskittyvät litoraalisen vyöhykkeen tarkasteluun, mutta käsittelevät myös primäärisukkession seurauksena syntyneiden metsien kehitystä Kuva 11. Nybyn Iso Heposuon alueen esimerkkisukkessiosarja primäärisoistumisesta aina varttuneeseen aapasuohon asti korkeustasolta 0 60 metriä merenpinnan tason yläpuolella. Tarkempi tutkimuksen oma kohdeluettelo liitteessä 2. Nybyn Iso Heposuon alue on osa selvitysalueen pohjoista aapasuosukkessiosarjaa (kts. kappale 5.) 33

34 34 muutaman sadan vuoden ajalta (Havas 1967, Lindroos 1990, Svensson & Jeglum 2003). Pohjanlahden rantavyöhykkeellä tehtyjä suotutkimuksia erityisesti aapasuovyöhykkeellä on tehty erityisesti primäärisoistuminen ja metsämaansoistuminen eli paludifukaatio tähtäimessä (Huikari 1956) ja tavoitteena tarkastella litoraalivyöhykkeen ja sitä korkeammalla sijaitsevien alueiden kasvillisuuden eroja (Elveland 1976). Aiempia pitkiin sukkessiosarjoihin, nuorista rannikon soista vanhoihin sisämaan suokomplekseihin keskittyneitä tutkimuksia on tehty alueilla, joissa sukkessio kulkee kohti oligotrofisia keidassoita, kuten Etelä- Pohjanlahdella (Aario 1932, Brandt 1948), Hudsonlahdella (Klinger & Short 1996) ja Vienanmeren rannikolla (Kouznetsova 1999). Maankohoamisrannikolla erityisesti aapasuovyöhykkeellä kasvillisuussukkessiotutkimusta on tehty myös hiekkavallien välisillä soilla Siikajoella (Timonen 2005). 4.2 Maankohoamisrannikon aapasuosukkessiosarja esimerkkinä Nyby Iso Heposuo Perämeren rannikolle on syntynyt maankohoamisesta johtuvan rannansiirtymisen seurauksena aapasoiden suokasvillisuuden kehitysvaiheista koostuvia sukkessiosarjoja. Nämä maailmassa ainutlaatuiset ekosysteemit ovat ekologisesti ja tieteellisesti arvokkaita kosteikkoluontokohteita, joita on jäljellä enää harvoissa paikoissa. Erityisesti aapasuoluonnon nuoret sukkessiovaiheet (noin 20 metriä merenpinnan tason alapuolella olevat suot) muodostavat yhden Suomen aapasuoluonnon merkittävimmistä ja erikoislaatuisimmista osista, sillä vastaavaa katkeamatonta soiden kehityssarjaa rantavyöhykkeestä varttuneeseen aapasuoluontoon ei tunneta muualta kuin tältä rannikolta. Näiden nuorien kehityssarjan soiden ekologiaan ja nykytilaan on tutkittu verraten vähän, vaikka suotutkimuksella on pitkät perinteet. Selvitysalueelle sijoittuva paras, yhtenäinen, luonnontilaisena säilynyt ja lähes aukoton suosukkessiosarja löytyy Nybyn Iso Heposuon väliseltä alueelta, jossa edustettuina ovat kaikki aapasuon kehitysvaiheet merenpinnan tuntumasta aina varsin vanhalle maalle asti. Alueen luonnontilaiset suot sijaitsevat korkeustasoilla 0 60 m mpy ja muodostavat sukkessioketjun Perämeren maankohoamisrannikon aapasoiden synnystä nuorimpien ja vanhempien soiden etäisyyden vaakatasossa ollessa vain 10 kilometriä (Kuva 11) Näin suuren korkeus- eli ikävaihtelun kattamaan luonnontilaisena säilynyttä yhtenäistä, kymmenistä luonnontilaisista soista muodostunutta suokehityssarjaa ei ole missään muualla Suomessa. Näistä pohjoisen aapasuosukkessiosarjaan kuuluvien suokohteiden kasviyhteisöistä on helppo hahmottaa sukkession eteneminen käytännössä. Nybyn Iso Heposun sukkessiosarjasta on erotettavissa kuusi eri kehitysvaihetta, jotka on kuvattu Pohjois-Pohjanmaan liiton toimesta tarkasti ekologialtaan erilaisten suotyyppien avulla. Tästä johtuen käytämme Nyby- Iso Heposuon aapakehityssarjaa sukkession esimerkkitapauksena kuvaamaan aapasuoluonnon sukkessioprosessia, koska muista selvitysalueen sukkessiosarjojen kohteista vastaavaa tarkkaa tutkimustietoa ei ole täysin kattavasti saatavissa tässä vaiheessa. Aapasuon sukkessiokehityksestä on erotettavissa kuusi eri kehitysvaihetta (I-VI), jotka kattavat kaikki korkeustasot aina merenpinnan tasolta 60 metriin merenpinnan tason yläpuolelle asti. Aapasuosukkessiosarjaa edustavat kuvat ovat Nybyn Iso Heposuon soilta ja kuvattu Jarmo Laitisen toimesta ja kuuluvat Pohjois-Pohjanmaan liiton julkaisuun. Soiden kehitys on oleellinen osa maankohoamisrannikon luontotyyppien yleistä sukkessiota. Aapasuosukkessioprosessi käynnistyy kun primäärisoistumisen seurauksena laajojen merestä kohoavien painanteiden keskiosat alkavat soistua. Metsämaan soistuminen laajentaa soita reunoilta kun maankohoaminen on nostanut soistuneen altaan noin 5 metriä merenpinnan tason yläpuolelle (eniten n vuoden ikäisillä soilla). Vesistöjen umpeenkasvun kautta soistuvien lampien osuus on tällä maankohoamisrannikolla hyvin pieni. Alkuvaiheessa kasvillisuus on merenrannikoiden ja soiden tyypillistä murtovesien kasvillisuutta, kunnes Sphagnum-lajisto eli rahkasammallajit yleistyvät hyvin nopeasti kun murtovesivaikutus häviää kauempana rantaviivasta. Ensimmäisenä ilmestyy vaateliaampia lajeja, myöhemmin karumpien soiden lajeja. Turpeen paksuuskasvu on voimakkainta soistumisen alkuvaiheessa primäärisesti soistuvissa altaissa ja hidastuu kun suot alkavat levitä laajemmalle.

35 Kuva 12. Ryöskäri ilmakuvasta nähtynä (lähde: Rehell) Kuva 13. Liminganlahti ilmakuvasta nähtynä (lähde: Hannu Vallas). Korkeustasolla I eli 0 2,5 m merenpinnan tason yläpuolella tyypillisiä suotyyppejä edustavat ruokoluhdat (RuLu) ja paju-suomyrttiluhdat (PaMyrLu), jotka esiintyvät aivan merenrannan tuntumassa, mutta vähäisen kynnyksen merestä erottavissa matalissa altaissa. Ruokoluhdat muodostavat soistumien keskustan, paju-suomyrttiluhdat sijoittuvat reunoilla. Tällä korkeustasolla soistuminen on hädin tuskin lähtenyt käyntiin, kuitenkin (Sphagnum squarrosum) turvekasvillisuus laikkuja esiintyy jo harvakseltaan. Ylemmillä tasoilla, lähellä 2,5 metriä, pääosin huomattavan kokoisen merenrantakoivikkoalueen merestä erottamana, esiintyy puuttomia sara- ja ruoholuhtia, luhtanevoja ja suursaranevoja sekä puustoisista tyypeistä erityisesti koivuvaltaisia luhtanevakorpia. Suomorfologian ja hydrologian vaikutus kasvillisuuteen näkyy karujen merenrannanläheisten metsälätäköiden märimmissä ja keväisin korkeatulvaisissa keskiosissa luhtaisena saranevana ja matalatulvaisissa paikoissa luhtanevoina, riippuen kohteen hydrologiasta. Merenrannan läheisyyteen alle kahden metrin korkeudella meren pinnan yläpuolella olevalla vyöhykkeellä, maankohoamisesta johtuvat kasvillisuusmuutokset ovat nopeita. Nopeasti leviämään kykenevät lajit, kuten kiiltopaju (Salix phylicifolia), ovat etulyöntiasemassa. Meriveden vaikutusvyöhykkeellä sammalkerros on tyypillisesti epäjatkuva ja aukkoinen, ja sammallajeja on hyvin vähän. Tällä tasolla suot ovat yleisesti märkiä merenrantaniityistä kehittyviä luhtia. Ne koostuvat avoimista, pensaikkoisista ja metsäisistä luhdista. Tämän korkeustason kohteita selvitysalueella vastaavat myös Liminganlahti, Hailuodon pohjoisranta ja Ryöskäri. 35

36 Kuva 14. Perämeren kivikkoista rantaa Vänrikkiniemessä, suokohteen kolme kohdalla. Lakin kohdalla harvinainen jouhiluikka (Eleocharis quinqueflora). Kuva 15. Ruokoluhtasuon tyypillistä kasvillisuutta merenrannan tuntumassa. Ruokoluhtaa kohteessa 1 (Marjavan eteläosa). 36 Kuva 16. Suursarapiensuon tyypillistä puutonta kasvillisuutta merenrantametsän merestä erottamassa altaassa. Etualalla luhtanevaa (luhtaruohoja sarojen seassa), pääosa kuvasta niukkalajista luhtaista suursaranevaa (pullosara-vesisara-haprarahkasammal yhteisö), johon ajoittain kertyy tulvavesiä. Ruukilahden pohjoispuolen kohde. Kuva 17. Suursarapiensuon tyypillistä puustoista suokasvillisuutta. Luhtanevakorpea, lajistossa mm. hiiren-häntärahkasammal (Sphagnum fimbriatum). Ruukilahden pohjoispuolen kohde (6).

37 Kuva 18. Aapasoiden esivaiheessa (2.5 5 m mpy) esiintyvän Sphagnum -piensuon vähäisen keskusaltaan oligotrofista rahkasammalrimpinevaa (Scheuzeria palustris Carex rostrata Sphagnum rimpinevaa, valtalaji Sphagnum majus). Lastenkallion pohjoispuolen kohde (11). Kuva 19. Minerotrofinen rahkaräme (rahkarämeen esiaste) kehittyvässä aapasuon syrjäosassa. Aapasoiden esivaihe, Ammäjärven suot, kohde 13. Kuva 20. Kalvakkaisen (Sphagnum papillosum -valtaisen) nevakasvillisuuden ensiesiintymä Nybyn Iso Heposuon aapasuosukkessiosarjalla Ämmäjärven suolla (kohde 13): laikku oligotrofista kalvakkaa pullosara (Carex rostrata) -suursaranevaa. Kalvakat suursaranevat vanhemmilla soilla ovat yleisimmin jouhisaravaltaisia. Kuva 21. Kuusivaltaisten karujen mätäspintakorpien kehitys alkaa m tason yläosista. Mustikkakangas-korpi. Lastenkallion pohjoispuolen kohde (11) lähellä meren rantaa. 37

38 Kuva 22. Varhaisaapavaiheessa (5 10 m mpy) suurimpien soiden keskusaltaisiin ilmestyy Sphagnum-alojen rinnalle sammaleetonta ruoppapintaa. Mustikkakankaan länsipuolisen suon (kohde 17) keskusaltaan luhtanevaa mesotrofista suursaranevaa mesotrofista ruopparimpinevaa, jossa kenttäkerroksessa herättää huomiota järvikorte (Equisetum fluviatile) ja pohjakerroksessa alueellisesti uhanalainen luhtakilpisammal (Cinclidium subrotundum). Kuva 23 Varhaisaavan karua syrjäosaa Mustikkakankaan länsipuolisella suolla (kohde 17): Laikku kalvakkanevojen tupasvilla (Eriophorum vagimatum) -valtaista muotoa. Vanhemmilla soilla kalvakkanevoilla esiintyy ja vallitsee usein tupasluikka (Trichophorum cespitosum). Korkeustasolla II eli 2,5 5 m merenpinnan tason yläpuolella saavutetaan ns. aapasoiden esiasteen korkeustaso, jossa rahkasammalpohjainen rimpinevakasvillisuus yleistyy ja osin tyypillisestikin esiintyy Sphagnum rimpinevaa, minerotrofisia rahkarämeitä ja lyhytkorsinevaläiskiä. Ensimmäiset kalvakkanevakasvillisuuden (Sphagnum papillosum) etuvartiot ja mätäspintavaltaisten korpikasvillisuuden (MKgK) esiintyminen alkaa tällä tasolta. 38 Kuva 24 Harmaaleppäluhta tavattiin inventoinnissa vain eteläisemmän Lapinjärven rantasuolta (kohde 20). Kenttäkerros on sara- ja ruoholuhtamainen, pohjakerros luhtien tapaan aukkoinen.

39 Kuva 25. Korkeustaso m mpy edustaa Nybyn Iso Heposuon alueella aapasoiden avautumisen ja rahkakeitaiden synnyn vaihetta. Kuvan Hoikkalamminsuo (kohde 22) on noin 13 metrin korkeudella sijaitseva viettävä välipinta-aapa. Puhtaat välipinta-aavat ovat alueella poikkeuksia. Kuva 26. Aapasuon keskusaltaan tyypillistä vaaleasararimpinevaa ja laajenevan väli-rimpipinta-aavan avaruutta Soidinrämeellä, 18 m mpy (kohde 25). Kasvillisuus on keskustavaikutteista, aapasuomorfologia ei ole pitkälle kehittynyttä. Korkeustasolla III eli 5 10 m merenpinnan tason yläpuolella suurimmat suoaltaat alkavat muistuttaa jo varhaisaapoja ja aapasoiden keskusaltaiden kasvillisuudessa on jäänne-luhtaisuutta sisältäviä niukkarahkasammaleisia rimpinevoja, mutta vähäisiä oligo-mesotrofisia ruopparimpineva-alaojakin alkaa esiintyä. Varsinaisten kalvakkanevojen (Eriophorum vaginatum-valtaiset) alku on tällä korkeustasolla, samoin rämeiden yleistyminen suotyyppien joukkoon. Ruoho- ja heinäkorven alin esiintymä sattuu tälle korkeustasolle, samoin ainoat tervaleppä-, harmaaleppäluhta-alat m mpy on määritelty niin kutsutuksi nuorten soiden vyöhykkeeksi, jolla suot eivät vielä ole kehittyneet vastaamaan sisämaan puolella kuvattuja suotyyppejä ja - yhdistymiä (Rehell & Heikkilä 2009, myös Huikari 1957). Alueen edustavimmat ja parhaiten ojittamattomina säilyneet soiden sukkessiosarjat sijaitsevat mm. Siikajoella, Hailuodossa sekä Simon ja Iin rannikkoalueella. Nuoremman vyöhykkeen soiden keskimääräinen turpeen paksuus on ohuempi ja soiden turvekerrostumien paksuus kasvaa suon vanhetessa. Kuva 27. Alimpana (18 m mpy) sijaitseva pieni rahkakeidas Nybyn Iso Heposuon alueella. Parviaisenkankaan luoteispuolella sijaitseva keidasaapasuo (kohde 27). 39

40 Kuva 28. Aapasuon niukkajänteinen keskusallas nuorehkojen aapojen (20 40 m mpy) suurimmalla suolla, Ulkusuolla (noin 23 m mpy). Oligotrofista ruopparimpinevaa. Kuva 29. Järvikortevaltainen oligotrofisen sararämeen kohta, jossa haprarahkasammalen (Sphagnum ripa-rium) ohella alueellisesti uhanalaista kuultorahkasammalta (Sphagnum aongstroemii). Ulkusuon itäpuolisen suon (kohde 34) distaali- eli vesienlaskualue. Korkeustasolla IV (10 20 m mpy) eli ns. aapasoiden avautumisen ja rahkakeitaiden synnynvaiheessa tyypillisiä suotyyppejä ovat Carex livida rimpinevojen esiinmarssi, kalvakkanevapohjaisen kasvillisuuden runsastuminen, kypsyminen (Trichophorum cespitosum) ja monipuolistuminen, kuljukasvillisuuden esiintyminen ensimmäistä kertaa vähäisinä laikkuina välipintaisessa muodossa ja kangasrämeiden tulo (metsämaiden soistuminen). Kallion päällä olevia kalliomaarämeläiskiä lukuun ottamatta tavanomaiset kangasrämeet eivät ole alueella yleisiä tai laajoja. Korkeustasolla V (20 40 m mpy) nuorehkojen aapasoiden vaihetta luonnehtivat märkäpintaiset kuljukasvillisuuden (SphKun, RuKuN) ensimmäiset laikut keidassuo-osilla, kalvakkanevojen läheisyyteen ilmestyvät kausikuivat Sphagnum compactum kasvillisuuden ensiesiintymät kalliolaidoilla sekä rimpi- ja välipintaisten lettoalueiden ja lettonevarämeiden ensiesiintymät. Tämän korkeustason kohteita selvitysalueella vastaavat myös Tauvon Hummastinjärvien ympäristön suot, Kempeleen suot ja Huhtaneva-Lumineva. Noin 2000 v ikäisellä suoaltaalla turvekerros on jo kasvanut ja pienet primäärisesti soistuneet altaat yhdistyneet. Aapasuoyhdistymän kehittyessä rimpinen keskusosa ja rahkasammalvaltainen syrjäosa alkavat erottua. Keskusosan tyypillinen rimpi-jänne-topografia on aivan alkuvaiheessa ja näkyy hyvin epäselvänä ja katkeilevana. 40

41 Kuva 30. Ylimmällä korkeustasolla (40 60 m mpy) esiintyy Nybyn Iso Heposuon alueella harvinaista mesotrofista ruskopiirtoheinäruopparimpinevaa (Rhynchospora fusca) kolmella suolla. Kohteet kuuluvat Pohjois-Pohjanmaan luonnontilaisimpiin ruskopiirtoheinän kasvupaikkoihin. Antinjärvenaavan itäosa (kohde 37). Kuva 31. Aapasuon syrjäosan oligotrofista kalvakkanevaa Lakkasuolla (kohde 39) korkeustasolla m mpy. Taustalla lähellä näkyy suoreunasta keskelle päin suuntautuva kapea tihkupintajuotti (punasirppisammallähdesuo, WarnsarmLäS), joka erottuu kohtana, josta lyhytkorsikasvillisuus puuttuu. Suon reunan puusto vanhametsämäistä. Korkeustasolla VI (40 60 m mpy) Useiden tuhansien vuosien ikäisellä aapasuolla moreeniselänteiden väliset altaat ovat yhdistyneet hyvin laajoiksi kuvioiksi. Tyypillisten aapasoiden keskusosissa vallitsevat rimmet ja jänteet. Laajaan, tasaiseen merenlahteen aikanaan syntynyt suoalue on muutaman tuhannen vuoden ikäisenä kehittynyt laajaksi aapasuoksi. Koska altaaseen tulee hyvin runsaasti ja tasaisesti pohjavesiä ja pintavesiä, ei rimpi-jänne morfologia ole päässyt kehittymään, vaan suo on tasaista, märkää saraikkoa. Tämän tason kohteita selvitysalueella edustavat Iso- Heposuo pohjoisessa, Revonneva-Ruonneva ja Olvassuo etelässä. 41

42 4.3 Kohdealueen kaksi toisiaan täydentävää suokehityssarjaa Selvitysalueen suokehityssarjat ovat muodostuneet Fennoskandialle luonteenomaisen jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena merestä paljastuneen maan soistumisen ja vaiheittaisen turpeen paksuuntumisen ja suokasvillisuuden kehittymisen seurauksena. Kehityssarjat muodostavat yhdessä kattavan kuvauksen Pohjanmaan ja keskiboreaalisen aapasuoluonnon kaikista eri muodoista. Vaikka selvitysalueen kehityssarjat edustavatkin Pohjois-Pohjanmaalle tyypillisiä aapasuoluontotyyppejä, ne eroavat toisistaan merkittävästi topografiansa, vesitaloutensa ja geologiansa puolesta. Kehityssarjojen eroavaisuuksia on koottu Taulukko 1, josta käy ilmi, että tiivispohjaisten moreenimaa altaiden ja läpäiseväpohjaisen hiekkamaan altaiden hydrologia ja kehityskulut poikkeavat toisistaan monin tavoin. Pohjoisen ja eteläisen kehityssarjan erot tiivistetysti johtuvat alueiden korkeusvaihteluiden, maaperän vedenläpäisevyyden ja erilaisten valuma-alueiden erilaisesta hydrologiasta. Pääasiassa moreenista koostuvasta pinta-alasta primäärisesti rantavaiheessa soistuu lähes kolmannes, hiekkamaan alueella lähes viidennes maaperäntyyppien vedenläpäisevyys eroista johtuen. Suosukkessio etenee niin, että nuorimman vyöhykkeen suot ovat aina keskimäärin selvästi muita ohutturpeisempia ja turvekerros paksuuntuu suon tullessa vanhemmaksi. Hiekkamaalla keskipaksuus jää kuitenkin 5 10 m tasolla selvästi pienemmäksi kuin moreenimailla. Moreenimaata olevalla suoalueella vedenvirtauskuvio on yksinkertainen: pintaveden- ja pohjavedenjakajat eivät yleensä eroa toisistaan ja pohjavedet purkautuvat moreenikankailta suoraan alapuolisille soille vähäisinä tihkupintoina. Hiekkapohjaisella suoalueella virtaus on usein monikerroksista ja hydrologia on paljon vaikeampi tulkita kuin tiiviimmillä moreenimailla. Hiekkakankailta sade ja sulamisvedet suotautuvat pääosin pohjavesiin, pintavalunta rajoittuu lähinnä rantavallien välisten altaiden kohdille. Pohjaveden purkautuminen on selvintä merenrannan lähellä (alle 2 m mpy), missä joidenkin rantalampien ja luhtasoiden reunoilla. Näistä eroista johtuen, hiekkamaiden aapasuosukkessiosarjoissa jänteisyys kehittyy heikommin ja/tai hitaammin kuin moreenimaiden vastaavissa sarjoissa. Kuva 32 ja Kuva 33 kuvaavat hyvin selvitysalueen kahden kehityssarjan eroja. Kummatkin suot sijaitsevat noin 30 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta ovat muodoltaan ja kasvillisuudeltaan hyvin erilaisia. Kallioinen suoalue on rämeistä, epätasaista ja mäntyvaltaista karua suoluontoa kun taas, hiekkamaan suoalue on puolestaan erittäin märkä ja tasainen, lähes puuton ja rehevämpi aapasuo. Alueen kallioisuuden ja merenrannanläheisen jyrkän vieton vuoksi nuorten soiden alue, ja koko suokehitys- Pohjoinen kehityssarja Eteläinen kehityssarja Maaperän ominaisuuksia Ohut, heikosti vettä läpäisevä moreeni Paksu, hyvin vettä läpäiseviä hiekkakerroksia Kallioperä Kiteinen graniittigneissi Sedimenttinen silttikivi Pohjaveden kierto Paikallinen, rannansiirtymisvaikutus suppea Alueellinen, muuttuu rannan siirtymän edetessä Suoaltaiden topografinen sijainti Peitemoreenin verhoamissa kallioperän painanteissa Rantavallien ja dyynien väleissä Suoaltaiden pohjan korkeus 0-20 m mpy 0-9 m mpy Primäärisoistumisen ikä (vain alle 20 m mpy tasolla) vuotta vuotta 42 Taulukko 1. Perustietoja selvitysalueen pohjoisen ja eteläisen kehityssarjojen eroavaisuuksista geologian, hydrologian ja iän suhteen. Tiedot eivät kata kaikkia selvitysalueen kohteita. Lähde: Muokattu Rehell & Heikkilä 2009

43 sarja Nybyssä edustaa erikoistapausta Pohjanmaan aapasuovyöhykkeellä Suomen puolella. Keskiboreaalisen vyöhykkeen kosteikot Nybyssä koostuvat mineraalipohjaisista kosteikoista ja soista, jotka edustavat pienellä alalla topografialtaan enemmän Ruotsin puolelle tyypillistä karua rannikkoa kuin Suomen rannikolle tyypillistä topografiaa. Nyby- Iso Heposuon suot sijaitsevat karulla kallioperätopografisella alueella jota peittää ohut ja epäjatkuva moreenikerros rannikolta alkaen. Nybyn Iso Heposuon alueen suosukkesiolle leimaa-antava piirre on myös kasvillisuuden karuus. Alue edustaa erityisen hyvin tavanomaisen, Pohjanmaan aapasuovyöhykkeeseen kuuluvan neva- ja räme- ja korpikasvillisuuden alkukehitys eli eri suotyyppejä vastaavien kasviyhteisöjen ilmaantumisen korkeustasoja. Suoaltaan pohjantason määrittämisen kautta voidaan päätellä, kuinka kauan ko. paikka on ollut merenpinnan yläpuolella eli voidaan laskea suon ikä, mikäli soistuminen ko. paikalla on tapahtunut primäärisesti heti rantavaiheen jälkeen. Pienipiirteisen kivennäismaatopografian ja kallioisuuden vuoksi nuoret suot ovat alueella vähän keskimääräistä pienempiä. Muut pohjoiseen kehityssarjaan kuuluvat kohteet, kuten Ryöskärin nuorten soiden alue Iin Simon rajalla, edustavat tässä suhteessa enemmän Pohjanmaan aapasoiden normaalitilannetta, jossa kallioita ja korkeuseroja on tavallisesti vähemmän. Pohdittaessa tarkemmin nuorten soiden sukkessiokehitystä ja meso-eutrofiaa, lettoisuutta ja jänne-rimpipienmuotojen osalta aapasuon piirteiden (Carex livida rimpinevat suon keskusaltaissa) esiintymistä, voidaan todeta Nyby- Iso Heposuon sukkessiosarjan ja Ryöskärin sukkessiosarjojen täydentävän ja muodostavan yhdessä parhaan mahdollisen kuvan moreenimaalle kehittyvästä maankohoamisrannikon aapasuosta Pohjanmaan aapasuovyöhykkeellä. Ryöskärin aapasuokehityssarja Pohjois-Pohjanmaan pohjois- Kuva 32. Suota kalliomaalla Nybyn Iso Heposuon suoalueilla noin 30 m mpy. Lähde: Pohjois-Pohjanmaan liitto. Kuva 33. Suota Hailuodon Marjaselässä 34 m mpy hiekkapohjalla.lähde: Pohjois-Pohjanmaan liitto. 43

44 Kuva 34 ja Kuva 35. Siikajoen rantavallien väliin syntyneitä soita eteläiseltä suokehityssarjalta. Kuvat: Hannu Vallas. 44 osasta Lapin läänin rajalta edustaa oikeastaan perinteisempää keskiboreaalista aapasuosukkessiosarjaa, sillä se on kehittynyt moreenimaalle, joka on yleisin maalaji Suomessa. Itse asiassa pohjoinen kehityssarja Perämeren pohjoisosan mannerrannalla edustaa maallemme tyypillistä moreenipeitteistä aluetta. Tästä erityisen tekee, se tosiasia, ettei moreenimaalla esiintyviä katkeamattomia kehityssarjoja juuri ole enää jäljellä Perämeren rannikkovyöhykkeellä. Pohjoisen kehityssarjan kohteet edustavat siksi, erityisen harvinaisia suokohteita Pohjois-Pohjanmaalla. Pohjoista sarjaa täydentävä eteläinen kehityssarja Hailuodosta Liminganlahden kautta Siikajoelle ja sisämaahan sijaitsee puolestaan Suomen mittakaavassa epätyypillisesti paksuista hiekkakerroksista koostuvalla maaperällä. Eteläinen kehityssarja sijaitsee Perämeren tuntumassa alueella, jossa pohjamaa koostuu laajalti hiekasta ja muista vettäläpäisevistä sedimenteistä. Tällä alueella pohjavedet voivat virrata pitkiä matkoja ja pohjaveden pinnan taso voi maankohoamisen edetessä painua syvemmälle, muuttaen merkittävästi aapasuosukkession etenemistä. Perinteisen ja nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan Pohjois- Pohjanmaan rannikko Siikajoen Lumijoen seudulta on eteläisin aapasuovyöhykkeen alue, josta pohjoiseen päin soiden kehitys kulkee pääsääntöisesti kohti aapasuoyhdistelmiä, kun taas Siikajoelta etelään suot kehittyvät kohti keidassuoyhdistelmiä eli tämä Perämeren maankohoamisrannikon seutu edustaa aapasuovyöhykkeen eteläisintä vaihettumisvyöhykettä. Myös Hailuodon Marjaniemen suosukkessiosarjat edustavat tätä aapa- ja keidassoiden vyöhykkeen raja-aluetta. Perämeren rannikon suojelluista suoalueista yli puolet sijaitsee hiekkamaan painanteissa Hailuodon saarella tai Siikajoella, ja hiekkamaan suokohteiden suojelutilannetta voidaan pitää kohtalaisena. Moreenimaalla suojelualueet ovat usein erillisiä lettokohteita, eikä aapasuoyvöhykkeen moreenipohjaisilla alueilla olevia edustavia nuorten soiden kokonaisuuksia esiinny nykyisillä luonnonsuojelualueilla ollenkaan. Jäljellä olevat ojittamattomat suot moreenimaalla ovat yleensä pieniä, erillisiä ja edustavat useimmiten karuja avosoita. Merenrannalle asti ulottuvat suojellut suokohteet ovat myös harvinaisia muiden maankäyttömuotojen takia. Viimeaikaisten selvitysten mukaan maankohoamisrannikon soiden sukkessiosarjojen suojelutilanne on puutteellinen, eikä ehjiä kehityssarjoja ole juuri enää löydettävissä. Peräti 95% maankohoamisrannikon primaarisukkession seurauksena kehittyneistä soista arvioidaan joutuneen kuivatuksen kohteiksi, jota on

45 tehty pellonraivauksen, rakentamisen, tieverkoston rakentamisen, metsänkäsittelyn ja vesitalouden järjestelyjen yhteydessä. Ojittamattomat kohteet ovat pienehköjä, yksittäisiä ja usein karuja avosoita. Lisäksi ympäristön maankäytöllä on suuri vaikutus myös ojittamattomina säilyneiden kohteiden nykytilaan. Selvitysalueeseen on pyritty löytämään ja ehdottamaan merenrantaan asti ulottuvia vielä olemassa olevia, arvokkaimpia suosarjoja rannikolta sekä niitä täydentäviä edustavia kohteita sisämaasta. Selvitysalueen pohjoinen ja eteläinen kehityssarja pitävät sisällään laajimpia luonnontilaisia tai lähes luonnontilaisiin verrattavia ja aapasoiden kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla edustavia kohteita. Lukemalla selvitysalueen kohdealueisiin kaikki nämä tunnetut, vaikkakin pienialaiset ja eritasoisesti tutkitut suoalueet, saadaan kattava kokonaisuus nimenomaan Perämeren maankohoamisrannikon keskiboreaalisen vyöhykkeen aapasoiden luontotyypin kehityssarjoista ja niiden erilaisista ekologisista kehitystarinoista eri maaperällä. Selvitysalueen kohteet erottuvat edukseen Perämeren ja Pohjanlahden pohjoisosien läntisiltä osilta Ruotsin puolella, sillä Ruotsin rannikko on huomattavasti karumpi ja jyrkkäpiirteisempi gradienttinen merenrannan tuntumassa kun taas itäinen Suomen puolinen rannikko on loivempi, matala gradienttisempi merenranta pitkälle sisämaahan. Kallioperän topografia määrittää lopulta maanpinnan muotojen suurpiirteet, kuten kosteikkojen täyttämien painanteiden koon ja määrän merestä nousevassa maisemassa ja topografisesti erilaisilla rannikoilla kasvillisuussukkession lähtökohdat ovat erilaisia. Selvitysalueen aapasuosukkessisarjojen suoalueet ja niiden altaiden korkeustasot, iät ja kasvillisuuden yleispiirteet on koottu Taulukko 2 niiltä osin kuin ne tämän selvityksen osalta olivat saatavissa tai aiempien tutkimusten kautta tiedossa. Puuttuvien tietojen osalta jatkotoimenpiteet, kuten tarkemmat luontoarvoinventoinnit tai tietojen täydentäminen ovat tarpeen. 45

46 Taulukko 2. Kohdealueen aapasuosukkessiosarjojen suokohteet, niiden korkeustasot, ikä ja kasvillisuuden yleispiirteet. Puuttuvien tietojen osalta tietoja ei ollut saatavissa. 1 metri korkeusvaihtelua vastaa karkeasti ottaen 100 vuoden aikaa. Muokattu Rehell (2006) ja Rehell & Laitinen (2014) ja SYKE/POPELY (2013) Natura-tietokanta Luonto/Suojelualueet/Natura_2000_alueet Aapasuosukkessiosarja moreenipohjalla Nimi Korkeus m mpy Ikä cal yr Kasvillisuus Ryöskäri n Nyby n Nikkilänaava n Edustaa tyypiltään Peräpohjolan aapoja. Nikkilänaavalla on erityisen märkä suon keskiosa, isot rimmet ja korkeahkot rahkajänteet. Iso-Saarisuo - Hoikkasuo- Mustaaapa n. 70 Edustaa mesotrofista suursara- ja suursarakalvakkanevaa, jossa jänteet ovat suhteellisen laajoja ja rimmet kapeahkoja. Alueen itäosissa metsäsaarekkeita. Suon vaihettuminen kivennäismaahan käsittää kapean räme- ja korpirämevyöhykkeen. Tuuliaapa-Iso Heposuo n Soidensuojelualue on edustava, linnustollisesti arvokas aapa- ja keidassuon yhdistelmä. Siihen liittyvä Ulkosuon vanhan metsän kohde on mäntyvaltaisten metsäsaarekkeiden ja soiden mosaiikki. Sen metsät ovat vanhoja ja suureksi osaksi hyvin luonnontilaisia. Lahopuuta on vaihtelevasti. Mäntyvaltaiset osat ovat selkeästi erirakenteisia. Suot ovat karuja luonnontilaisia nevoja. Alue on ainoa laajempi luonnontilainen metsäalue Perämeren rannikon välittömässä läheisyydessä, etäisyyttä merelle on n. 7 km Aapasuosukkessiosarja hiekkapohjalla: Nimi Korkeus m mpy Ikä cal yr Kasvillisuus Liminganlahti 0,0-1 Perämeren rannikolle tyypilliset matalikot, rantaniityt, ruovikot, rantalietteet, hietikot ja pikkuluodot muodostavat laajan ja monipuolisen kokonaisuuden Liminganlahdella. Alueen rantojen kasvillisuus on selkeästi vyöhykkeistä, josta voidaan erottaa mm. vihviläniittyjä, suolamaalaikkuja, ruovikoita ja rantapensaikkoja. Hailuoto, pohjoisranta 1.syyskuuta Dyynien ja rantavallien välissä on kapeita, pitkänomaisia soistumia, joille on tyypillistä kausittainen kuivuminen. Alueen metsät ovat karuja jäkälikköisiä mäntykankaita tai puolukkaa ja variksenmarjaa kasvavia kankaita. Pohjoisrannalla on kymmeniä eri-ikäisiä pienvesiä, jotka ovat syntyneet kuroutumalla merestä maankohoamisen myötä. Linnusto on runsaimmillaan rantojen rehevissä pienvesialtaissa. Mustakurkku-uikku on tyypillinen pikkulampareiden laji. Isomatala Maasyvänlahti Alueella ovat tyypillisiä särkät ja niiden väliset lietteiset painanteet. Pääosa alueesta on avomaita, kuten niittyjä, ruovikoita, hietikoita ja matalikoita. Ympäristössä on puuttomia pikkusaaria ja kareja. Aivan Isomatalan vieressä on kulttuurihistoriallisesti arvokas Rautaleton kalastajakylä. Merenrantaniityiltä sisämaahan päin on rantametsiä, jotka ovat lehtoa. Alueen laajin merenrantaniitty on Tömpän niitty, joka on Perämeren rannikon laajimpia rantaniittyjä (1km x 800 m). Isomatalan-Maasyvänlahden alue on kansainvälisesti arvokas lintuvesialue ja Liminganlahden jälkeen Suomen arvokkain lintuvesi. Alueella kasvaa Suomen rönsysorsimoista 99 %. Härkinneva Hanhisjärvensuo Hailuodon laajin suoalue. Sijainti maankohoamisrannikolla ja suon nuori ikä tekevät siitä tutkimuksellisesti arvokkaan kohteen. Suoalue koostuu karuista soista. Keskeisissä osissa vallitsevat tupasvillaa kasvavat rämeet ja variksenmarjarahkarämeet. Suon laiteilla on isovarpuisia, mm. suopursua kasvavia rämeitä. Kankaitten tuntumassa tavataan myös karuja korpia. Suo on maisemallisesti hieno mataline männynkäkkyröineen sekä eheytensä vuoksi, vaikka avosuota alueella on vähän ja kasvillisuus on verraten yksipuolista. 46

47 Aapasuosukkessiosarja hiekkapohjalla: Nimi Korkeus m mpy Ikä cal yr Kasvillisuus Tauvo- Hummastinjärvet eli Siikajoen lintuvedet ja suot n Merikylänlahti on avoin merenlahti, joka on hitaasti kuroutumassa umpeen ja kehittymässä kluuviksi. Hiekkainen Ulkonokanhietikko reunustaa Merikylänlahtea lännessä. Itäpuolella on märkiä niittyjä. Säikänlahti ja Hietaniitynlahti ovat vanhoja, merestä kuroutuneita merenlahtia. Säikänlahdella järviruoko muodostaa laajoja kasvustoja. Vesilinnusto on lahdella monipuolinen. Tauvon kasvillisuudessa ovat luonteenomaisia dyynit ja matalakasvuiset rantaniityt, joilla on suolakkokasveja. Alueen linnustossa ovat tyypillisiä avointa maastoa suosivat lajit. Hummastinjärven alue edustaa maankohoamisrannikon nuorten soiden kehityssarjaa. Alueelle ovat tyypillisiä loivat rantavallit ja dyynivallit. Suot ovat kehittymässä aapasoiksi. Hummastinjärvellä on tärkeä maakunnallinen merkitys alueella esiintyville uhanalaisille kasveille. Huhtaneva- Lumineva n Huhtaneva-Lumineva on esimerkki meren läheisistä maankohoamisrannikon soista. Se on kokonaisuudessaan karua aapasuota. Alueelle ovat luonteenomaisia vanhat rantavallit, jotka muodostavat hiekkaisia kaartoja suoalueelle. Alueen koillisosasta löytyy hieman tervaleppäkorpea. Alue on tärkeä soiden tutkimuskohde. Keinonsuo n Sukkessioasemansa puolesta Keinonsuo on Kempeleen edustavan hiekkamaan aapasuosukkessiosarjan (Keinonsuo, Marjasuon eteläpuolisko, Järvisuo) nuorin allas (21 28 mpy), jossa jänteisyys ei vielä lainkaan tule esiin. Kyseessä on laaja hyvin luonnontilainen rantavallisuokompleksi välittömästi varsinaisten maankohoamisrannikon nuorten soiden esiintymiskorkeuden (0 20 m, Rehell & Heikkilä 2009) yläpuolella. Kempeleen nämä suot kuuluvat Hailuodon pohjoisrannan aapasuosukkessiosarjaan; Hailuodossa ovat edustettuina sarjan alimmat tasot. Keinonsuolla on laajasti viettäviä suoaloja, etenkin koillisreunalla. Kasviyhdyskunnista huomionarvoisimpia ovat koillisreunan rimpinen Sphagnum lettonevaräme Keinonkentän tienoilla (CR-uhanalaisuusluokka alueellisesti), korvet (distaalialueella), puustoinen luhta (distaalialueella) ja kaunis aroneva (Carex lasiocarpa aroneva) suon eteläkärjessä kahden rantallin välissä kosteikkolahden päässä. Tämän ihan päässä on vähäinen, mutta kaunis Carex nigra nevakorpi (erittäin uhanalaiseksi luokiteltu sekä valtakunnallisesti että alueellisesti). Uhanalaisista kasvilajeista esiintyivät valtakunnallisesti uhanalainen Dactylorhiza incarcata ssp. incarnata sekä Carex livida, Juncus stygius ja Loeskypnum badium. Luontoarvolajeista esiintyvät Sphagnum platyphyllum, S. subfulvum ja Helodium blandowii. Viimemainitun esiintyminen on osoituksena koillisrinteen keskiosan erityislaatuisesta ekologiasta (koivulettomaisia piirteitä, mutta ei koivulettoa). Pohjoispohjalaiseen kulttuurihistoriaan liittyy nimenä Voitie nykyisin pitkä, yhtenäinen hiekkatie suon koko koillisreunan pohjoispuolella, jatkuen Tyrnävän puolelle. Keinonsuo on lähes ojittamaton, ei merkittäviä kasvillisuusmuutoksia vähäisten ojitettujen kohtien ulkopuolella. Luonnontilaluokka 4. Marjasuo n Pohjoisosa koostuu rahkakeitaista, ja lounaisosassa esiintyy pensastoista (Salix cinerea -hybridi, TU) koivuluhtaa. Suon käyttömerkitys Kempeleen Honkasen taajaman lähellä on suuri. Jäkälikköiseltä Kirkkokankaalta on edustava maisema suon itäosan puuttomalle rahkakeitaalle. Tupasvilla on alueella runsas, suursaroista Carex rostrata, aapasuolaji tupasluikka ei nuorehkolla suolla (noin 33 m mpy) pistä silmään, vaikka kalvasrahkasammalta vähän esiintyykin. Kuuluu osana yhtenäiseen, edustavaan hiekkamaaperän aapasuosuosukkessiosarjaan Kempeleen kunnan alueella. Marjasuon alueella tulee ensi kertaa esiin selvästi näkyvää aapasuon rimpi-jännerakennetta noin 34 m:n tasolla merenpinnasta. Uhanalaislajisto on rantavallisoiden olosuhteissa edustava: valtakunnallisesti uhanalaisen suopunakämmekän (Dactylorrihca incarnata ssp. incarnata) lisäksi tavattiin uhanalaislajeista mesotrofisille aapasuorimmille tyypilliset vaaleasara (Carex livida) ja rimpivihvilä (Juncus stygius), suursaraisilla suoaloilla esiintyvä Sphagnum aongstroemii sekä lettonevoille ja tihkupinnoille tyypilliset kultasirppisammal (Loeskypnum badium) ja punakuirisammal eli punasirppisammal (Warnstorfia sarmentosa). Luontoarvolajeista (Sammaltyöryhmä 2011) tavattiin pohjanrahkasammal (Sphagnum subfulvum) ja lamparerahkasammal (Sphagnum platyphyllum). Säännölliseti pienialaisena esiintyvää (Ruuhijärvi 1960), alueellisesti äärimmäisen uhanalaista (CR-luokka) Loeskypnum badium lettonevaa (BrLN). 47

48 Aapasuosukkessiosarja hiekkapohjalla: Nimi Korkeus m mpy Ikä cal yr Kasvillisuus Järvisuo n Järvisuo edustaa paikallisessa Keinonsuon-Marjasuon eteläpuoliskon-järvisuon suosukkession osassa pisimmälle kehittynyttä aapasuokehitysastetta (mahdollisesti paikallisesti CR-luokkaan rinnastettava), koska jänteisyys on täällä pisimmälle kehittynyttä ja rimpi-jännetopografian alue on selkeä ja huomattavan kokoinen. Rimpi-jännetopografian alue on täällä myös maisemallisesti erittäin edustava (länsireunan hiekkakankaan suunnasta katsottuna ja lähellä järveä). Aapasuo-osan keskusaltaassa melko lähellä Mourunkijärveä on monessa kohtaa länsireunan kangasmaata vasten aloja mesotrofista Rhynchospora fusca ruopparimpinevaa. Rhynchospora fusca -valtaiset pienehköt alat ovat täällä nimenomaan tyypillistä rimpinevaa, ei aroa, ja esiintyvät edustavassa aapasuomaisemassa, jonne Mourunkijärven ranta taustalla näkyy. Kokonaisuutena Järvisuo on keidasaapasuo, jonka keidasosa (rahkakeidas täsmälleen keskellä suota) ei ole niin hyvin kehittynyt. Haarasuo n. 40 Erikoinen aapasuo, jota halkovat luode-kaakkoissuuntaiset hiekkaiset kaarrot. Hiekkaiset kaarrot ovat erinomaista kulkumaastoa ja niillä kasvaa paikoin isohkoja mäntyjä. Välisaarenkankaan kautta kulkevaa kaartoa myöten kulkee polku. Alueen aapasuot ovat karuuntumassa ja kehittymässä keidassuoksi. Vesisuo n Peurasuo Sijaitsee kahden rantadyynivallin välissä Hailuodon-Rokuan tasoittuneella harjujaksolla. Pohjois-Pohjanmaan suurimpiin kuuluvan arokosteikko (tulvajärvi, ruskopiirtoheinäaro) suon itälaidalla. Kyseessä on valtakunnallisen tason luontokohde. Uhanalaislajeista esiintyvät Rhynchospora fusca, Carex livida, Sphagnum aongstroemii ja Carex elongata (aro-osaan liittyvässä lammikkomaisessa painanteessa), luontoarvolajeista (Sammaltyöryhmä 2011) Sphagnum platyphyllum. Useiden rantadyynivallien välissä sijaitseva, hyvin laaja, suosukkessioon nähden vanha rantavallisuo Hailuodosta lähtevällä katkonaisella hiekkamaan suosukkesssiosarjalla. Alueella tavataan pienialaisesti aronevaa, ei varsinaista arokosteikkoa. Uhanalaislajeista esiintyvät Carex livida ja rhynchospora fusca, luontoarvolajeista (Sammaltyöryhmä 2011) Sphagnum platyphyllum, Sphagnum subfulvum (Ränkkä) ja Sphagnum pulchrum. Lintusuo Päijänne-, Ruoste-,Väli-, Löytö-, Karpassuo Ruoste- ja Päijänne- Välisuon suot ovat reheviä aapasoita, joilla esiintyy pieniä hiekkaisia harjuja ja rantavalleja. Päijänne-Välisuolla on poikkeuksellisen laajoja koivulettoja, joilla on huomattavan paljon lettorikkoa. Löytö- Karpassuo on harjujen ja rantavallien luonnehtimia laajoja aapasoita. Merkittäviä koivulettoalueita ja lettolajiston keskittymiä. Revonneva- Ruonneva n Karujen aapa- ja keidassoiden sekayhdistymänä laajuudessaan merkittävä suoalue Perämeren rannikkoseudulla. Se kuuluu Pohjois-Pohjanmaan 20 parhaan lintusuon joukkoon. Alueella on runsaasti merenrannan entisiä rantavalleja, joiden väliset pitkänomaiset suojaksot ovat hyvin vetisiä rimpisoita. Laajempi hiekkainen muodostuma, Naperonkankaan-Tiperonkankaan harju, erottaa Revonnevan ja Ruonnevan toisistaan. Revonnevalla vaihtelevat rämeet ja nevat, joiden lisäksi alueella on kaksi rahkasammalkeidasta. Ruonneva on keskeltä keidassuota ja laitaosiltaan aapasuota. Rahkanevan keskellä on Aaltokangas, jolla on vanhoja dyynikenttiä Olvassuo n Laaja erämainen ja hyvin kehittynyt aapasuoalue, jossa on runsaasti jokia ja puroja. Alue on maamme edustavimpia suurlinnuston pesimäalueita ja siellä on runsaasti harvinaisia ja uhanalaisia lajeja. Valtaosa metsistä on pienehköinä suosaarekkeina. Vanhat metsät ovat paikoitellen hyvinkin luonnontilaisen oloisia, mm. lahopuuta on pistemäisesti hyvinkin paljon. Metsät ovat enimmäkseen mäntyvaltaisia, mutta kuusikoitakin on paljon. Alueeseen sisältyy paikoin myös käsiteltyjä metsäalueita. Olvassuon metsiensuojelullinen merkitys on suuri. Alueen laajuus ja erämaisuus lisäävät yhdistymän arvoa. 48

49 4.4 Kohdealueen luonnonpiirteet, uhanalaisuus ja luonnonkauneus Kosteikot ovat yksi arvokkaimmista ja uhanalaisimmista luontotyypeistä maapallolla. Suot, umpeen kasvavat järvet, tulvaherkät alueet, matalat merenlahdet, veden peittämät ranta-alueet ja mangroverannat, ovat kaikki uhanalaisia luontotyyppejä. Lisäksi useimmat näistä ekosysteemeistä ovat maapallon tuottoisimpia kasvuympäristöjä, mikä näkyy ainutlaatuisina kasvija eläinlajeina. Suot muiden kosteikkojen tapaan ovat hyvin tärkeitä kosteikkoelinympäristöjä monille vesilintulajeille Ne tarjoavat myös muuttolinnuille tärkeän ruokailu-, levähdys- ja sulkasatopaikan. Matalat kosteikot ovat pesimäalueita useille kahlaajille, sorsille ja hanhille. Noin 2.5 % koko maapallon suopinta-alasta on Suomessa. Suomen maapinta-alasta suota on alun perin ollut noin 10,4 miljoonaa hehtaaria eli kolmannes maa-alasta. Nykyisin ojittamatonta suoalaa on kuitenkin jäljellä enää noin 4,0 miljoonaa hehtaaria, siitä valtaosa Pohjois-Suomessa. Euroopassa aapasuot ovat merkittäviä luontotyyppejä, sillä aapasuot tarjoavat ainoita ympäristöinä sopivia pesimäpaikkoja useille uhanalaisille lintulajeille ja tarjoavat harvinaistuneita kasvupaikkoja uhanalaisille ja vaarantuneille kasvilajeille. Noin puolet 61 eri suotyypistä on Suomessa arvioitu uhanalaisiksi. Eniten uhanalaistuneet ovat suotyypeistä korpiset, lettoiset ja lähteiset suotyypit, jotka ovat reheviä ja viljavia soita. Rehevyytensä takia ne on jo varhaisessa vaiheessa raivattu pelloiksi tai ojitettu talousmetsiksi. Suoyhdistelmätyypeistä kaikkein uhanalaisimpia ovat metsäkeitaat ja Pohjanmaan ja Kainuun alueilla esiintyvät keskiboreaaliset aapasuot. Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjat ovat puolestaan äärimmäisen uhanalaisia valtakunnallisesti. Pohjois-Pohjanmaa on maamme soisin maakunta, jossa soilla on ollut suuri merkitys kautta historian. Koko maakunnan soista ja turvemaista on ojitettu lähes 70 %. Yli 80 % uhanalaisten suolajien havaintopaikoista sijoittuu Koillismaan, Oulunkaaren ja Oulun seutukuntiin. Maakunnan suojelualueiden kokonaispinta-alasta puolet on suota ja nykyiset suojelualueet edustavatkin Pohjois-Pohjanmaan suoluonnon arvokkaimpia kohteita. Eniten suojeltuja soita on Oulunkaaren seutukunnassa (674 km2), jonne sijoittuvat maakunnan laajimmat suojellut aapasuokokonaisuudet. Lisäksi Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuu tärkeitä vaateliaan suokasvillisuuden painopistealueita sekä ainutlaatuisia soiden kehityssarjoja maankohoamisrannikolla. Merkittävin vastuu Suomella on palsasuo ja routaräme luontotyypeistä, joita luonnehtivat laikuttainen ikirouta ja routimisilmiöt, sekä välipintaiset keskiboreaaliset aapasuot ja aitokorvet. Luontodirektiivin luontotyyppeihin kuuluu 9 varsinaista soista tyyppiä, joiden lisäksi soihin luettavia tyyppejä ovat metsäisiin tyyppeihin kuuluvat metsäluhdat, puustoiset suot ja tulvametsät. Pohjois-Pohjanmaalla merkittävimpiä luontodirektiivin luontotyypeistä ovat aapasuot, vaihettumissuot ja rantasuot, lähteet ja lähdesuot sekä keidassuot. Kuva 37. Olvassuon aapasoille tyypillistä jänne- rimpipintojen vaihtelua ilmasta käsin katsottuna. Lähde Antti Huttunen. 49

50 50

51 Kuva 38. Luontodirektiivin soisten luontotyyppien edustavuus Pohjois-Pohjanmaan valtion ja yksityismaiden suojelualueille. Tähdellä merkityt ovat EU:n priorisoimia luontotyyppejä. Lähde Metsähallituksen SutiGis- ja YsaGis-tietokannat, Pohjois- Pohjanmaan liitto (2011).sin katsottuna. Lähde Antti Huttunen. Pohjois-Pohjanmaalla edustavuudeltaan merkittävimpiä ovat aapasuot, keidassuot ja puustoiset suot, mutta aapasuot ovat selkeästi parhaiten edustettu luontotyyppi (Kuva 38.). Erityisesti letto esiintymät ovat merkitykseltään tärkeitä Pohjois-Pohjanmaalla, sillä lettoiset suotyypit ovat valtakunnallisella tasolla arvioitu uhanalaisimmiksi. Koska Pohjois-Pohjanmaa on aapasoiden keskeistä esiintymisaluetta, alueen suoluonnolla on myös EU:n mittakaavassa suuri merkitys. Muualla Euroopassa aapasoita esiintyy lähinnä Ruotsissa ja Venäjällä, mutta Suomessa ne ovat lajistoltaan ja muilta ominaispiirteiltään monipuolisimpia. Soiden pinta-ala on useastakin syystä johtuen supistunut. Soita on ojitettu, kuivattu ja käytetty maa- ja met- sätaloudessa. Joistakin soista on tehty keinotekoisia vesialtaita. Rannikon rantaniityt ovat tärkeitä alueita mm. pesiville ja levähtäville linnuille. Niiden umpeenkasvu vähentää näiden alueiden luonnonarvoja. Selvitysalueen kohteisiin on poimittu alustavasti maakuntamme merkittävimmät keskiboreaalisen välipintaisen aapasuoluonnon kohteet, joiden edustavuus on erinomainen, hyvä tai merkittävä. Lisäksi suurin osa kohteista on luonnontilaisuudeltaan korkeaa luokkaa edustavia kohteita. Kohteet, ja niiden ominaisuustietoja ja kasvillisuustietoja on koottu Taulukko 2. ja esitetty jo kappaleeseen 5. sekä niiltä osin kuin alueet kuuluvat Natura 2000 verkoston kohteisiin, Taulukko 4 on koottu niiden 2017 päivitetyt luontotyyppien, lintudirektiivin lajien ja lintulajien lukumäärä. Perämeren maankohoamisrannikolla on luontaisesti alueen maantieteellisesti sijainnista ja jäätiköitymishistoriasta johtuen muodostunut nopeasti etenevä sukkessiovyöhyke, joka on poikennut luonnon ominaisuuksiltaan hyvin selvästi sisämaan vanhemmista alueista ja myös eteläisimmistä maankohoamisrannikon vyöhykkeistä. Tämä nuorten soiden vyöhykkeeksi kutsuttu vyöhyke ulottuu merenrannalta noin vuotta vanhoille suoaltaille (eli merenrannalta noin 20 metriä merenpinnan tason yläpuolelle). Tämä merestä syntyvien ja nuorten aapasoiden kehityksestä kertova vyöhyke on Suomen suoluonnon kansainvälisesti katsottuna ainutlaatuisimpia osia, joka on hävinnyt perusteellisemmin kuin mikään muu soidemme 51

52 Luontodirektiivin soiset luontotyypit Suomessa. Tähdellä merkityt on luokiteltu ensisijaisen tärkeiksi luontotyypeiksi. Keidassuot * Muuttuneet ennallistamiskelpoiset keidassuot Vaihettumissuot ja rantasuot Lähteet ja lähdesuot Taarnaluhtaletot * Huurresammallähteet * Letot Aapasuot * Palsasuot * Metsäluhdat* Puustoiset suot * Tulvametsät * Kuva 36. Tasaisilla, hienojakoisten sedimenttien peittämillä altailla kuten Liminganlahdella, merenrannalla soistuvat rantaniityt ovat laajoja. Lähde: Hannu Vallas. Taulukko 3. Luontodirektiivin soiset luontotyypit Suomessa (2011). 52 osa-alue. Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjojen osalta Pohjois-Pohjanmaan suoluonnon arvo on kiistaton. Tällaisten rehevien nuorten aapasoiden kehittymien häviäminen rannikkovyöhykkeeltä on todennäköisesti vaikuttanut myös monien lajien populaatioihin ja nykyisiin leviämismahdollisuuksiin. Pohjois-Pohjanmaalla noin 22 % rannikkovyöhykkeen ojittamattomista nuorista soista sijoittuu suojelualueille (Kuva 39 A-B) ja selvitysalueen rantavyöhykkeen kohteisiin. Laajimmat ja merkittävimmät kohteet näistä ovat Oulun seutukunnan Joutsensuo- Vareputaanojanlehto, Härkinneva-Hanhisjärvensuo sekä Hailuodon pohjoisranta, Raahen seutukunnassa Huhtaneva-Lumineva sekä Siikajoen lintuvedet ja suot. Suojelualueiden ulkopuolisia rannikon nuoria soita on pinta-alallisesti kohtalaisesti, mutta suojeluarvoiltaan merkittävimpien, parhaiten säilyneiden ja eri-ikäisiä soita sisällään pitävien kehityssarjojen löytäminen vaatii ja on vaatinut paljon tutkimustyötä. Suojelualueiden ulkopuolisia ojittamattomia suoalueita on kuvan 38 B mukaan eniten Oulun seutukunnan ja Oulunkaaren kuntien alueella, joihin mm. pohjoisenkehityssarjan kohteet kuuluvat. Selvitysalueen kohteista merkittävä osa edustaa nimenomaan näitä luontoarvoiltaan ja luonnontilaltaan parhaita kohteita. Erityisesti Iin ja Kuivaniemen välisellä rannikkoalueella tavataan kohtalaisen laajoja ojittamattomia soita suojelualueiden ulkopuolella. Selvitysalueen kohteista Hailuodon pohjoisrannalla tavataan eniten luontodirektiivin luontotyyppejä (22), Siikajoen lintuvesillä ja soilla 16 ja Liminganlahdella 12 erilaista luontotyyppiä. Liminganlahdella tavataan kuitenkin runsain lintudirektiivin lajimäärä, jopa 14 kappaletta. Isomatala Maasyvänlahdella puolestaan tavataan jopa 69 erilaista lintulajia, Siikajoen lintuvesillä ja soilla 66 ja Liminganlahdella 61 erilaista lajia. Yhteensä koko selvitysalueen Natura-alueilla tavataan 85 erilaista luontotyyppiä, 31 lintudirektiivin lajia ja 303 erilaista lintulajia. Suomessa on kuvattu tieteelle noin 100 suotyyppiä ja selvitysalueen pohjoisella aapasuosukkessiosarjalla ja moreenipohjalla, tarkalleen ottaen Nybyn Iso

53 Kuva 39. A-B metriä merenpinnan yläpuolelle sijoittuvan rannikkövyöhykkeen (violetti alue kartalla A) soiden ja turvemaiden ojitus- ja suojelutilanne Pohjois- Pohjanmaalla (B). Lähde: Pohjois-Pohjanmaan liitto 2011, Hallintorajat, taustakartta ja rannikkovyöhykkeen korkeusaineisto Maanmittauslaitos, lupanro. MML/VIR/328/08, soiden Heposuon alueella, yksistään esiintyy näistä suotyypistä yli puolet, käytännössä 70 erilaista suokasviyhteisöä, joista 21 ovat pienialaisia tai poikkeuksellisia erityisyhteisöjä. Yhteisömäärä yhtä suokohdetta kohti Nyby-Iso Heposuon alueella nousee noin kymmenkertaiseksi merenrannan luhta-suursaravaiheesta metrin tasolle. Luhta-suursaravaiheessa ilmaantuvien ja korkeuden lisääntyessä (sukkession myötä) poisjäävien yhteisöjen määrä on vähäinen, kun taas tietyssä myöhemmässä sukkession vaiheessa ilmaantuvien ja siitä ylöspäin lähes kaikilla korkeustasoilla esiintyvien yhteisöjen määrä on suuri (45). Suotyyppien ja muiden yhteisöjen voimakkaasti kasvava määrä eli kasvillisuusvaihtelun lisääntyminen siirryttäessä alemmilta korkeustasoilta ylemmille kuvastaa ennen kaikkea suokompleksien laajentumisen myötä tapahtuvaa suomorfologian ja hydrologian monipuolistumista. Tämän seudun suoluonnolle hyvin tyypillistä on ollut mm. kuvioiden pienipiirteisyys ja vaihtelevuus sekä lettojen, luhtien ja korpien suuri määrä. Kasvilajisto, erityisesti sammallajisto on poikkeuksellisen monimuotoinen ja runsas käsittäen useita uhanalaistuneita lajeja. Pohjanmaan aapasuovyöhykkeen karuhkojen aapasuoalueiden uhanalaislajimäärää vastaa hyvin pohjoisen aapasuosukkessiosarjan alueelta laskettu 11 uhanalaisen kasvilajin kokonaismäärä. Uhanalaisten kasvilajien lukumäärä vaihteli sukkession alkupään nollasta sukkession loppupään seitsemään. Erityisen hyvin Nyby-Iso Heposuon sarjassa esille tulevat alueellisesti uhanalaiset aapasuolajit sukkessiosarjan ylemmissä osissa. Uhanalaisuuslajisto voidaan jakaa alueellisekologisiin ryhmiin, jotka voidaan kytkeä sukkessiosarjan eri tasoihin. Suursaraiselle suokasvillisuudelle tyypillinen, mutta jokseenkin harvinainen boreaalinen laji kuultorahkasammal (Sphagnum aongstroemii) esiintyy tällä alueella varsin tasaisesti läpi koko sukkessiosarjan, välttäen kuitenkin aivan merenrannan läheisyyttä ja monotonista suursaravaihetta (0 2,5 metriä merenpinnan yläpuolella). Luhtavaikutteisten aapasoiden helmi, Pohjois-Pohjanmaalla hyvin harvinainen luhtakilpisammal (Cinclidium subrotundum) tavattiin 53

54 Taulukko 4. Selvitysalueen kohteet, niiden pinta-alat ja Natura-alueisiin kuuluvien kohteiden keskeisten suojeluperusteiden eli luontotyyppien, lintudirektiivin lajien ja lintulajien lukumäärä. Lähde: Naturaalueiden yleissuunnitelma 2016 Pohjois-Pohjanmaa (hyv ). Kohde Paikkakunta Pinta-ala (ha) Keskeisten suojeluperusteiden lkm Luontotyypit Lintudirekt. lajit Linnut Olvassuo Pudasjärvi, Utajärvi Nyby- Iso Heposuo Ii, Simo 88 Ryöskäri Simo, Ii Nikkilänaapa Simo Iso-Saarisuo - Hoikkasuo - Musta-aapa Simo, Kuivaniemi Tuuliaapa - Iso Heposuo Ii Hailuoto, pohjoisranta Hailuoto Härkinneva Hanhisjärvensuo Hailuoto Isomatala Maasyvänlahti Hailuoto Siikajoen lintuvedet ja suot Siikajoki, Raahe Huhtaneva Lumineva Siikajoki, Lumijoki Haarasuo Siikajoki, Lumijoki Liminganlahti Lumijoki, Kempele, Liminka, Oulunsalo Revonneva Ruonneva Siikajoki, Lumijoki, Liminka Päijänne - Välisuo ja Ruostesuo Muhos Löytösuo - Karpassuo Reikäsuo Muhos, Utajärvi Peurasuo 384 Vesisuo 70 Marjasuo 334 Keinonsuo Kempele 141 Lintusuo Yhteensä n sukkessiosarjan korkeustasolta III (5 10 m mpy) varhaisaapasuovaiheen soilta. Tämän harvinaisen kasvilajin esiintyminen voi mahdollisesti olla ainoita säilyneitä luonnontilaisia varhaisaapasuovaiheen esiintymiä Pohjois-Pohjanmaalla, joka edustaa tavallista aapasoiden kehityskulkua jäänne-luhtaisuudesta kohti kehittyneempää aapasuota. Ojitukset ovat hävittäneet nämä luhtakilpisammalelle otolliset ja nykyään hyvin harvinaiset rannikkohabitaatit Perämeren rannikolta. Vuonna 2010 ilmestyneen uusimman Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnin mukaan suot ovat ensisijainen elinympäristö 223:lle punaisen listan lajille. Punaisen listan lajeihin kuuluvat varsinaisten uhanalaisten (vaarantuneet, erittäin uhanalaiset sekä äärimmäisen uhanalaisiksi luokitellut lajit) lisäksi myös silmälläpidettävät, puutteellisesti tunnetut sekä hävinneet lajit. Edellä mainituista lajeista 104 on uhanalaisia, ja seitsemän on arvioitu hävinneiksi. Toissijaisena elinympäristönään soita käyttää lisäksi 197 punaisen listan lajia. Erityisesti lettojen merkitys lajiston monimuotoisuudelle korostuu; puolet soiden uhanalaisista lajeista (53 lajia) elää ensisijaisesti letoilla, muiden suoelinympäristöjen suhteen lajit jakautuivat melko tasaisesti. Eniten uhanalaisia suolajeja on putkilokasveissa (21 lajia), perhosissa (19 lajia) ja sammalissa (18 lajia). Uhanalaisista linnuista kuuden lajin ensisijainen elinympäristö on suo. Letot ovat tärkeitä erityisesti putkilokasvien ja sammalten kasvupaikkoina, mutta mm. uhanalaisille perhosille ja monille hyönteislajeille arvokkaimpia elinympäristöjä ovat karut rämeet. Korpien kosteat ja varjoisat olosuhteet tarjoavat puolestaan elinympäristöjä monille kääväkkäille, epifyyttisammalille ja kovakuoriaisille. Pohjois-Pohjanmaan alueelle sijoittuu 1781 uhanalaisten, silmälläpidettävien, erityisesti suojeltavien tai muuten seurattavien suolajien esiintymispaikkaa (Kuva 41). Merkittävä osa näistä esiintymispaikoista sijoittuu Koillismaalle ja Oulunkaareen, joissa myös

55 Kuva 40. Karpalot (Vaccinium oxycoccos) ovat hyvin tunnettuja suoympäristön kasvilajeja. Lähde: J. Laitinen, Pohjois-Pohjanmaan liitto. ovat laajimmat ojittamattomat suoalueet. Runsaasti esiintymispaikkoja on myös Oulun seutukunnassa, jonka alueelle mm. laajat lajirikkaat suoalueet kuten Kiimingin lettoalue, Löytösuo-Karpassuo-Reikäsuo sekä Päijänne-Välisuo ja Ruostesuo sijoittuvat. Esiintymispaikoista 65 % sijoittuu suojelualueille ja loput suojelualueiden ulkopuolelle. Soilla korkeimmat lajimäärät löytyy usein rehevistä kasvillisuustyypeistä kuten luhtaisista suotyypeistä, letoilta ja korvista. Uhanalaisista suolajeista puolet on ensisijaisesti lettolajeja, joten myös Pohjois-Pohjanmaan uhanalaisten suolajien esiintymispaikkojen lajihavainnot korostavat näitä reheviä kasvillisuustyyppejä. Luonnonsuojelulailla erityisesti suojeltaviksi lajeiksi luokiteltujen lajien havaintopaikat eri seutukunnissa on esitetty Kuva 42 ja eliöryhmittäin Kuva 43. Hieman yli puolet uhanalaisten suolajien havaintopaikoista sijoittuu ojittamattomille suoalueille. Kolmannes uhanalaisten suolajien havaintopaikoista sijoittivat kokonaan soiden tai turvemaiden ulkopuolelle, sillä useimmat uhanalaiset suolajit esiintyvät suoalueiden reunaosien ohutturpeisissa osissa, joiden habitaatti on maastossa lajihavaintoihin perustuen määritelty suoksi. Tästä voidaan päätellä, että soiden reuna-alueiden ja suon ja kivennäismaan vaihettumisvyöhykkeellä on suuri merkitys suolajistolle. Upossarpio on Itämerelle endeeminen ja IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa maailmanlaajuisesti uhanalaiseksi (uhanalaisuusluokka VU) luokiteltu matalassa vedessä, pehmeällä pohjalla kasvava vesikasvi. Dicranomyia boreobaltica on vasta tieteelle kuvattu uusi laji, jolla ei vielä ole vakiintunutta suomenkielistä nimeä. Suomeksi Dicranomyia suvun kasveja kutsutaan hattaroiksi. Lajia on tavattu vain viideltä paikalta, joista neljä on Oulunsalon ja Hailuodon rantaniityiltä. Lisäksi hattaraa on löydetty Torniosta Isonkummunjängältä, lähdesuolta noin 12 kilometriä merenrannasta. 55

56 Kuva 41. Uhanalaisten, silmälläpidettävien ja muuten huomionarvoisten suolajien esiintymispaikkojen suojelutilanne Pohjois-Pohjanmaalla. Lähde: Ympäristöhallinnon Hertta-lajitietojärjestelmä, Pohjois-Pohjanmaan liitto(2011). 56 Uhanalaisten lajien lisäksi on noteerattu erikseen määritellyistä ns. luontoarvolajeista suosammalet Sphagnum pulchrum ja Sphagnum platyphyllum, jotka molemmat ovat keskiboraaliselle aapasuoluonnolle tyypillisiä, ei ihan yleisiä ei erityisen harvinaisia lajeja. Sphagnum platyphyllum luonnehtii mesotrofisten aapasuorimpien lisäksi kausikosteikkoja (arokosteikot). Luontodirektiivin lajeista tärkeimmät Pohjois- Pohjanmaalla esiintyvät suolajit ovat lettorikko (Saxifraga hirculus) ja tikankontti (Cypripedium calceolus) sekä sammalista kiiltosirppisammal (Hamatocaulis vernicosus) ja lapinsirppisammal (Hamatocaulis lapponicus). Kaikkien näiden lajien suojelutilanne on epäsuotuisalla tasolla. Lajien uhanalaistumisen syynä yli puolella soiden uhanalaisista lajeista ovat ojitus ja turpeenotto. Lisäksi nämä ovat ensisijainen taantumisen syy suurimmalle osalle soiden silmälläpidettävistä lajeista. Ojitukset ja turpeennosto uhkaavat kaiken kaikkiaan 82 uhanalaista ja 62 silmälläpidettävää suolajia. Muita merkittäviä suolajien uhkatekijöitä ovat avoimien alueiden sulkeutuminen, vesirakentaminen, metsätaloustoimet ja rakentaminen. Suurin riski kosteikoille Pohjois-Pohjanmaalla on se tosiasia, että suojelualueiden suot ovat ympäröivien maankäyttömuotojen vaikutuspiirissä: monissa tapauksissa suojelurajaukset eivät ole asianmukaisia turvaamaan ojittamattoman suojelualueen vesitaloutta, vaan ympäröivien alueiden ojitukset aiheuttavat usein kuivattavia vaikutuksia myös suojelluilla alueilla. Noin viidennes rannikkovyöhykkeen ojittamattomista soista sijoittuu suojelualueille. Suojelun ulkopuolinen ojittamaton suoala on hajonnut pieniksi pirstaleiksi, joista on vaikea löytää edustavia kokonaisuuksia. Useimpien suotyyppien uhanalaistumisen pääasiallisena syynä ovat ojitukset, pellonraivaus, metsien uudistamis- ja hoitotoimet sekä vesirakenta-

57 Kuva 42. Pohjois-Pohjanmaan uhanalaisten suolajien havaintopaikat seutukunnittain ja uhanalaisuusryhmittäin. Lähde: Ympäristöhallinnon Hertta-lajitietojärjestelmä, muokattu Pohjois-Pohjanmaan liitto (2011). minen ja vesien säännöstely. Samat tekijät myös uhkaavat luontotyyppien tilaa tulevaisuudessa. Ainoastaan eri tekijöiden painoarvot ovat vaihtuneet, ja toisaalta uusia uhkatekijöitä on noussut esille, kuten esimerkiksi ilmastonmuutos ja ojitettujen turvemaiden hakkuut tulevaisuudessa. Soiden ja niiden lähiympäristön maankäyttömuodoilla on myös toisenlaista merkitystä, sillä luontokohteiden maisemalla on kiistaton merkitys matkailun vetovoimatekijänä. Esteettinen ja kaunis maisema on yksi tärkeimmistä motiiveista liikkua luonnossa ja matkakohteen valintaperuste. Soita ei perinteisesti ole pidetty maisemallisesti kauniina kohteina vesiputousten tai vuorten tavoin. Arvostus soiden estetiikkaa kohtaan on kuitenkin kasvanut esimerkiksi aiheina taiteessa. Suomaiseman karuus ja erikoisuus kiehtoo jälleen ja erityisesti laajat, yhtenäiset avosuoalueet, joilla vaihtelee metsäsaarekkeita ja suolampia on havaittu mielenkiintoisimmiksi suomaisemiksi. Matkailutoimijoilta tehdyn kyselyn mukaan (Pohjois- Pohjanmaan liitto 2013b) matkailullisesti potentiaalisimpia soita ovat monimuotoiset, avarat ja vetiset suot. Soiden monimuotoisuuden katsottiin lisäävän maiseman mielenkiintoisuutta ja lisäävän eläin- ja kasvilajien runsautta. Suotyyppien vaihettumisvyöhykkeiden, yksittäisten metsäsaarekkeiden ja puiden katsottiin luovan maisemallista mielenkiintoa, koska ne heijastavat valoa ja luovat varjoja. Suotyypeistä maisemallisimmiksi ja vetovoimaisimmiksi koettiin aapasuot. Aapasoiden vahvuudeksi voidaan lukea niiden avaruus. Silmänkantamattomiin ulottuva suomaisema puhuttelee, pysäyttää ja synnyttää elämyksiä, mutta myös toisaalta voidaan kokea yksitoikkoisiksi tai jopa pelottaviksi. Luontomatkailun vetovoimatekijöinä suot tarjoavat myös oivan ympäristön kokea luonnonrauhaa ja hiljaisuutta. Suoalueilla vierailuun merkittävimpiä motiiveja onkin luonnonrauhan kokeminen ja yksinäisyydestä nauttiminen. Hiljaisuus voidaan nähdä tärkeänä 57

58 Kuva 44. Toinen yleinen suokasvilaji, lakka eli hilla eli suomuurain (Rubus chamaemorus). Pohjois-Pohjanmaan liitto. 58 osana kokonaisvaltaista suokokemusta ja hiljaisuuden tehostavan laajan suomaiseman vaikutelmaa autiudesta ja erämaisuudesta. Soiden hiljaisuudella ei kuitenkaan tarkoita täyttä äänettömyyttä vaan soiden luonnollista äänimaisemaa, johon kuuluvat olennaisesti tuulen humina ja lintujen laulu. Hiljaisuuden tarjoaa myös harvinaistuneen mahdollisuuden havainnoida kaukaakin kuuluvia ääniä. 4.5 Soiden perinteisiä käyttömuotoja Kosteikkoja kokonaisuudessaan on hyödynnetty historiamme ajan monipuolisesti. Tulevaisuudessa kosteikkojen käytössä painottuvat suojelu ja kestävä käyttö. Soiden ekosysteemipalveluista erityisesti virkistyskäyttö ja luontomatkailu nähdään kasvavina aloina, mikä korostaa näiden tutkimus- ja kehittämistarpeita. Pohjois-Pohjanmaa on soisin maakunta ja soilla on ollut seudulla suuri merkitys kautta historian. Maakunnan suoalasta noin 70 % on ojitettu ja maakunta on alueellisen laajuutensa ja eri osien erilaisten maakäyttöhistorian vuoksi voimakkaasti kahtia jakautunut soiden käytön suhteen. Maakunnan eteläosat ovat voimakkaasti ojitettuja ja ojittamattomatkin suot ovat hyvin pirstaleisia ja pienialaisia. Maakunnan pohjoisosissa ojittamattomista soista jäljellä on vielä melko laajoja kokonaisuuksia. Valtaosa ojittamattomista soista on rämeitä ja karuja suotyyppejä kuten puolukka-, piensara-, tupasvilla-, isovarpuisia ja rahkaisia soita. Soita on perinteisesti hyödynnetty monin eri tavoin kautta historian ja Pohjois-Pohjanmaan asukkaille soilla onkin ollut suuri merkitys mm. metsästyksen, kalastuksen, marjastuksen ja sienestyksen kautta. Nämä soiden käyttömuodot ovat jatkuneet aktiivisesti näillä suovaltaisilla alueille näihin päiviin asti.

59 Kuva 45. Olvassuo. Lähde Jorma Luhta. Suoniityiltä karjataloudet ovat saaneet saraheinää erityisesti Pohjois-Suomessa. Soita pysyvästi muuttavat käyttömuodot kuten ojitus metsätalouskäyttöä varten ja pellon raivaus ovat jatkuneet Pohjois-Pohjanmaalla pienimuotoisena jo 200 vuotta, mutta erityisen paljon soita kuivattiin sotien jälkeen. Turvetuotantokäyttö on yleistynyt ja vienyt alaa muilta käyttömuodoilta merkittävästi lähinnä 1970-luvulta alkaen. Asutushistorialla on selkeä kytkös soiden käytön ja suomaisemien muutokseen: perinteisesti asutus on keskittynyt suurten vesistöjen läheisyyteen ja vasta maantieverkoston rakentamisen jälkeen kulkureitit alkoivat halkoa maakuntaa tehokkaammin. Maakunnan eteläosissa väestökeskittymät ja asutus on tiheämpää ja maankäyttö mm. maanviljelykseen on intensiivisempää, Oulunkaaren ja Koillismaan osat ovat säilyneet pitempään luonnontilaltaan erämaisena ja välimatkat asutuskeskittymien välillä pidempinä. Selvitysalueen Oulunkaaren kuntien alueelle kuuluvat kohteet sijoittuvat poronhoitoalueelle. Näillä seuduilla laajat soidensuojelualueet toimivat porojen kesälaitumien ydinalueina, jonka näkökulmasta suojelualueiden kytkeytyneisyys, luonnontilaisten soiden keskittymät ja ennallistetut suot ovat erityisen merkityksellisiä säilytettäviä suoluonnon ominaisuuksia. Soiden käyttömuodoilla on merkittäviä vaikutuksia vesistöön ja virtaamien tasaamiseen sekä vedenlaatuun. Ihmistoiminta on muuttanut ja pirstonut Pohjois- Pohjanmaan suoluontoa. Soita ja turvemaista 69 % on ojitettu (2009) ja vaikka Pohjois-Pohjanmaalla suopinta-alaa on runsaasti, ei se silti poista huolta suoluonnon säilymisestä. Eri käyttömuotojen tasapainottaminen ja yhteensovittaminen puhuttaa aina, sillä turpeella on paitsi suuri merkitys maakunnan energiatalouden kannalta, niin alueella on merkittävä määrä suoalueita metsätalouskäytössä sekä laajoja hyvin edustavia soidensuojelualueita. Alueella on suuri vastuu suoluonnon suojelusta sekä Suomen mittakaavassa, että kansainvälisesti erityisesti aapasoiden 59

60 esiintymisen osalta, sillä täältä löytyvät merkittävimmät alueet koko Pohjanmaan aapasuovyöhykkeellä. Lisäksi alueelle sijoittuu tärkeitä vaateliaita suokasvillisuuden painopistealueita sekä ainutlaatuisia maankohoamisrannikon suokehityssarjoja. Soiden tarjoamien erityislaatuisten ekosysteemipalveluiden arvon huomioiminen soiden ekologisen itseisarvon lisäksi olisi ensiarvoisen tärkeää niiden taloudellisen arvon lisäksi. Soiden merkitys biologisen monimuotoisuuden, vesistöjen ja hiilipäästöjen säätelijöinä ja turvekerrosten paleo-ekologisten tietokantojen ja erämaisuuden kokemisen paikkoina, ihmisen historian ja perinteiden tiloina sekä virkistyskäytön paikkoina on monimuotoisempi kuin äkkiseltään osaa ajatella. Näitä arvoja uhkaa turvemaiden kuivaus eikä soiden ennallistamisella olla onnistuttu palauttamaan näitä erityisiä ekosysteemipalveluita kerran ojitetulle suoalueelle. Nämä soiden arvot huomioiden Suomella on merkittävä rooli näiden erityislaatuisten arvojen suojelijana. 60 Kuva 46. Soiden ekosysteemipalvelut (Pohjois-Pohjanmaan liitto 2013c).

61 5 KOHDEALUEEN SUOJELU JA HALLINNOINTI NYKYTILASSA Perämeren maankohoamisrannikon nuorten soiden kehityssarjoilla on suuri merkitys suoluonnon monimuotoisuuden kannalta sekä Suomessa että kansainvälisesti. Siksi maankohoamisrannikon suoluontotyyppi on suojeltu kansallisella ja kansainvälisellä lainsäädännöllä. Kaikki soiden käyttöä ohjaavat linjaukset ja säädökset on koottu kattavasti yhteen kansallisessa soiden ja turvemaiden strategiaehdotuksessa (MMM 2011). Suurin osa näistä vaikuttaa soiden biologiseen monimuotoisuuteen välillisesti esimerkiksi alueiden käytön ohjauksen kautta. Selvitysalueen valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (RKY) Liminganlahden lakeus Oulujoen laakso Hailuoto Simojoen suun kulttuurimaisemat Kunta Liminka, Tyrnävä, Kempele, Oulunsalo Muhos, Oulu Hailuoto Simo Taulukko 5. Selvitysalueen valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet ja hallinnolliset alueet, joille ne sijoittuvat. Esimerkiksi selvitysalueeseen kuuluu valtakunnallisesti arvokkaita maisema-alueita, joiden maisemanhoidon toteuttamiseen on erilaisia maankäytönsuunnittelun ohjausjärjestelmiä. Näitä ovat muun muassa maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) ja siihen sisältyvät valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, luonnonsuojelulaki (1096/1996), maatalouden ympäristötuen järjestelmät sekä eurooppalainen maisemayleissopimus (173/2006). Maisema-alueilla turvataan edustavien ja elinvoimaisten maaseutumaisemien säilyminen. Maankäyttö- ja rakennuslaissa olevat valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet edellyttävät, että arvokkaat maisema-alueet otetaan huo- mioon alueiden käytössä. Selvitysalueella on yhteensä 4 valtakunnallisesti arvokasta maisema-aluetta (Taulukko 5), jotka ovat seudun edustavimpia kulttuurimaisemia. Niiden arvo perustuu monimuotoiseen kulttuurivaikutteiseen luontoon, hoidettuun viljelymaisemaan ja perinteiseen rakennuskantaan. Maaseutumaisemia uhkaa etenkin maatalouden muutoksista johtuva maisemakuvan muuttuminen ja luonnon köyhtyminen, rakennusten rapistuminen sekä sopimaton uudisrakentaminen. Tärkeimmät suoraan soiden biologista monimuotoisuutta (lähinnä lajeja ja luontotyyppejä) suojelevat kansalliset säädökset ovat luonnonsuojelulaki (1096/1996) ja asetus (160/1997) sekä metsälaki (1093/1996) ja asetus (1200/1996). Kansainvälisistä säädöksistä monimuotoisuuteen liittyviä suuntaviivoja asettavat EU:n luontodirektiivi (92/43/ETY) ja lintudirektiivi (79/409/ETY) sekä Ramsarin sopimus (1975). Lintudirektiivi ja luontodirektiivi ovat Euroopan yhteisön keskeiset luonnonsuojelusäädökset. Luontodirektiivin yleistavoite on saavuttaa ja säilyttää tiettyjen lajien ja luontotyyppien suojelun taso suotuisana. Lajin on säilyttävä luontaisessa ympäristössään, eikä sen luontainen levinneisyysalue saa 61

62 supistua. Lisäksi lajin elinympäristöjä pitää olla riittävästi turvaamaan kannan säilyminen pitkällä aikavälillä. (SYKE, Ympäristöministeriö 2011). Aiemmin mainittujen ympäristöön liittyvien lakien ja asetusten ohella soiden biologisen monimuotoisuuteen suoraan liittyviä strategisia linjauksia ovat valtakunnallinen soidensuojelun perusohjelma (Valtioneuvoston periaatepäätös 1981) sekä Etelä- Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma (METSO) (2008). Näissä säädöksissä ja linjauksissa mainitut lajit, luontotyypit ja aluekokonaisuudet on noteerattu luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen arvokkaiksi ja suojeltaviksi. Rannikkovyöhykkeellä on ojittamattomia soita ja soistumia yhteensä noin 3700 ha eli 1,7 % koko alueen pinta-alasta. Pohjois-Pohjanmaan suojelualueista puolet pitävät sisällään suota ja nykyiset suojelualueet edustavat maakunnan suoluonnon arvokkaimpia kohteita. Eniten suojeltuja soita on Oulunkaaren seutukunnassa, jonne sijoittuvat laajimmat suojellut aapasuokokonaisuudet. Yksityismetsiin sijoittuvilla metsälain mukaisilla ja muilla arvokkailla elinympäristöillä on merkitystä suoluonnon monimuotoisuuden tukialueina pienialaisuudestaan huolimatta. Suurin osa näistä kohteista Pohjois-Pohjanmaalla on vähäpuustoisia soita sekä purojen ja norojen lähiympäristöjä. 5.1 Kohdealueiden suojeluperusteet ja hallinnointi Kohde Kunta Suojelustatus (ha) Olvassuo Pudasjärvi, Utajärvi FI Nyby- Iso Heposuo Ii Kaavamerkintä 88 Ryöskäri Simo, Kuivaniemi Kaavamerkintä Nikkilänaapa Simo FI Iso-Saarisuo - Hoikkasuo - Musta-aapa Simo, Kuivaniemi FI Tuuliaapa - Iso Heposuo Ii FI Hailuoto, pohjoisranta Hailuoto FI Härkinneva Hanhisjärvensuo Hailuoto FI Isomatala Maasyvänlahti Hailuoto FI Siikajoen lintuvedet ja suot Siikajoki, Raahe FI Huhtaneva Lumineva Siikajoki, Lumijoki FI Haarasuo Siikajoki, Lumijoki FI Liminganlahti Lumijoki, Kempele, Liminka, Oulunsalo FI Revonneva Ruonneva Siikajoki, Lumijoki, Liminka FI Päijänne - Välisuo ja Ruostesuo Muhos FI Löytösuo - Karpassuo Reikäsuo Muhos, Utajärvi FI Peurasuo SL Vesisuo SL 1/luo 70 Marjasuo SL 1/luo 334 Keinonsuo Kempele SL 1/luo Selvitysalueen kohdealueet ovat kaikki kansallisella Lintusuo SL 1/luo lainsäädännöllä suojeltua, Natura suojeluohjelma-alueina tunnistettuja tärkeitä luonto- ja lintu- Yhteensä n direktiivin luontotyyppien ja lajien suojelukohteita Taulukko 6. Selvitysalueiden kohteet ja niiden pääpiirteittäinen suojelutilanne ja pinta-alat. LÄHDE: SYKE/POPELY Julkaistu klo 14.29, päivitetty ; Pohjois-Pohjanmaan liitto 2017.

63 tai maakuntakaavoituksessa luonnonsuojelualueiksi osoitettuja kohteita, joiden luontoarvot ovat merkittäviä kansallisesti ja koko maakunnan tasolla. Kohdealuekokonaisuuden tarkemmat suokohtaiset rajaukset näkyvät kappaleessa 1. esitetyissä kuvien 2. ja 3. kartoissa, josta käy ilmi myös kohteiden tämän hetkinen suojelutilanne ja maankäytöllinen status. TaulukossaTaulukko 6 on lisäksi kuvattu tarkemmin jokaisen kohdealueen kohteet ja niiden pääpiirteittäinen suojelutilanne ja pinta-alat. Korkeinta suojeluntasoa näillä seuduilla edustavat Natura 2000 verkoston suojeluohjelma-alueet. Natura verkoston tarkoitus on turvata luonnon monimuotoisuuden säilyminen Euroopan unionin alueella. Verkosto koostuu lintudirektiivin mukaisista linnustonsuojelualueista sekä luontodirektiiviin perustuvista luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelualueista. Alueiden luonnonarvojen turvaaminen toteutetaan useiden eri lakien avulla. Pääsääntöisesti alueet perustetaan lakisääteisiksi luonnonsuojelualueiksi luonnonsuojelulain mukaisessa menettelyssä. Natura-alueista suurimmat ovat Liminganlahti ja Olvassuo, jotka edustavat aapasuokehityssarjan alku- ja loppupisteitä. Tärkeimmillä lintudirektiivin mukaisilla erityissuojelualueilla esiintyy useita kymmeniä keskeisiksi suojeluperusteiksi määriteltyjä lajeja (kts. kappale 5.1 taulukko x), joille Pohjois-Pohjanmaan Naturaalueet ovat verkostotasolla erittäin merkittäviä. Tärkeimpiä linnustonsuojelun keskittymiä selvitysalueilta tai niiden läheisyydestä ovat muun muassa Perämeren saaret, Liminganlahti, Hailuodon Naturaalueet, Siikajoen lintuvedet ja suot ja Raahen saaristo. Maankohoamisrannikon ulkopuolella sijaitsevia linnustonsuojelu keskittymiä ovat mm. Olvassuo ja Veneneva-Pelso. Luontodirektiivin lajien kannalta tärkeimpiä painopistealueita Pohjois-Pohjanmaalla ovat Oulangan lisäksi selvitysalueelle sijoittuvat Perämeren saaret, Liminganlahti, Isomatala Maasyvänlahti, Rahjan saaristo sekä Siikajoen lintuvedet ja suot. Painopistealueet jakautuvat kolmeen Pohjois-Pohjanmaan luonnon erityispiirteitä kuvaavaan ryhmään - maankohoamisrannikon monimuotoisiin luontotyyppikokonaisuuksiin, laajojen aapasoiden ilmentämään monimuotoiseen suoverkostoon ja Koillismaan vanhojen metsien ja lettosoiden muodostamaan kokonaisuuteen. Luontomatkailun ja lähivirkistyskäytön kannalta tärkeiden Natura-alueiden osuus on noin 65 %, joista kävijämääriltään merkittävimpiä ovat Oulanka, Syöte, Liminganlahti, Rokua ja Kylmäluoma. Osa näistä alueista on kansallispuistoja tai retkeilyalueita. Pohjois-Pohjanmaan vaihemaakuntakaavassa luonnonsuojelualueina toteutettaviksi SL-1 - merkinnällä osoitetaan sellaiset suot, jotka ovat maastossa tehtyjen inventointien ja luonnonarvojen vertailun perusteella arvioitu luontoarvoiltaan arvokkaimmiksi. SL-1 -merkinnällä osoitettavat suot kuuluvat luonnontilaisuusluokkiin 3 5 sekä luokkaan 2 niiden soiden osalta, joilla on runsaasti erityisiä luonnonarvoja. Merkintään liittyy vesitalouden säilyttämiseen velvoittava suojelumääräys. Merkintä on määräaikainen ja on voimassa kunnes suojelualue on perustettu, kuitenkin enintään 5 vuotta tämän vaihemaakuntakaavan lainvoiman saamisesta. SL-1 -varaukset eivät aiheuta oikeusvaikutuksia rajausten ulkopuoliseen metsätalouteen. Koska maakuntakaava on yleispiirteinen suunnitelma, Natura 2000-verkoston vesi- ja maa-alueiden kokonaispinta-alasta noin 90 % ovat valtion omistamia alueita. Pohjois-Pohjanmaalla Natura-alueilla on huomattavan suuri merkitys useiden eläin- ja kasvilajien suojelussa, sillä monen lajin tärkeimmät ja joidenkin lajien lähes kaikki esiintymät sijoittuvat Natura-alueille. Lajistonsuojelun kannalta tärkeitä keskittymiä ovat laajat Natura-alueet Perämerellä ja sen rannikolla ja maakunnan keski- ja pohjoisosien laajat suo-metsäerämaat. Maanomistaja Pinta-ala (ha) % osuus Metsähallitus Luontopalvelut % Metsähallitus Metsätalous Oy % Yksityiset suojelualueet yms % Muut % Koko maailmanperintöalue yhteensä % Taulukko 7. Selvitysalueen kohteiden maanomistajuus nykytilassa. Lähde: Metsähallitus

64 rajaukset ovat suuntaa antavia, ja tarkoituksena on, että ne tarkentuvat vielä toteutusvaiheessa. Luonnonsuojelullisesti arvokkaimmat kohteet (mm. Kempeleen Keinonsuo) on maakuntakaavoituksessa merkitty informatiivisella luo-1 - luontoarvomerkinnällä ja Nybyn Heposuon suokehityssarja osoitettu arvokkaalla suokehityssarjan alue -merkinnällä. Luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeinä suoalueina (luo-1) osoitetaan suot, joilla on todettu sellaisia luonnonarvoja, jotka on syytä ottaa huomioon suunniteltaessa suon käyttöä. Merkintä perustuu luonnonarvojen vertailuun. Luo-1 -merkintä eroaa SL-1 -alueista pääasiassa siten, että niiden luonnonarvo ja muutosriski on keskimäärin pienempi kuin SL-1 alueilla. Kahden suon osalta merkintä perustuu yhteen luonnonarvotekijään, pesimälinnustoinventoinnissa havaittuun korkeaan linnustoarvoon. luontaiseen liikkumiseen. Kehityssarjat ovat maankohoamisrannikon luonnonpiirteitä. Ensin mainittu edustaa soiden kehitystä meren rannalta aapasuoalueelle 60 metrin korkeustasoon. Merkintään liittyvä suunnittelumääräys kohdistuu ojittamattomien soiden vesitalouden säilyttämiseen. Alueella voidaan harjoittaa nykyistä maankäyttöä, kuten tuulivoima- rakentamista ja metsätaloutta, edellyttäen, että ojittamattomien soiden vesitalous ei muutu merkittävästi. Vesitalouden säilyttäminen on otettava huomioon mm. uusien teiden suunnittelussa. Selvitysalueiden Natura-alueet ovat valtion omistuksessa tai pieneltä osin yksityisiä suojelualueita. SL-1 ja Luo-1 -merkintä on alueen erityisominaisuutta osoittava informatiivinen merkintä, joka ei määrittele alueen käyttötarkoitusta eikä siihen liity oikeusvaikutuksia maanomistajille: merkintään ei ole liitetty suojelumääräystä, jonka kautta oikeusvaikutuksia muodostuisi. Tavoitteena on se, että merkintä toimii käyttökelpoisena tietolähteenä esimerkiksi turvetuottajille heidän suunnitellessaan tulevia tuotantokohteita. Luo-1 merkityt alueet ovat vähäpuustoisia soita, joiden puuntuotannollinen merkitys on vähäinen; myös yksityismaanomistajille merkinnällä voi olla informaatioarvoa alueen luontoarvoihin perustuvien käyttömuotojen suunnittelussa. 64 Arvokkaan suokehityssarjan alueina osoitetaan Iin Nybyn Iso Heposuon ja Ryöskärin moreenipohjan suokehityssarjat, joiden säilyminen perustuu vesien Kuva 47. Selvitysalueen maanomistus tällä hetkellä. Lähde: Metsähallitus 2017

65 luo-1 kohteet ovat vaihtelevasti valtion tai yksityisten omistuksessa. Taulukko 7 on koottu esiselvitysalueen kohteiden maanomistajatahot, alueiden pinta-alat ja prosenttiosuudet tarkemmasta paikkatietolähteestä ja Kuva 47 kartalla on esitetty maailmanperintökohdealueiden ehdotusalueen maanomistusolot. Metsähallituksen Luontopalveluiden hallinnassa olevat valtion maat käsittävät eri asteisia suojelustatuksia omaavia alueita. Siinä on mukana niin jo perustetut suojelualueet kuin muutkin Luontopalveluiden taseessa olevat, suojeluun varatut alueet. Metsähallituksen Metsätalouden käytössä olevat alueet sijaitsevat Olvassuon Natura-alueella (maa-aineslailla ja metsälailla toteutettavat Natura-alueen osat) sekä Kuivaniemellä, pohjoisemman kehityssarjan alueella. Yksityiset suojelualueet yms. on valtaosin yksityisiä suojelualueita. Mukana on noin 2 hehtaaria Luonnonsuojelulain nojalla tehtyjä luontotyyppirajauksia, ns. LTA-alueita (kts myös Kuva 54 kappaleessa 6.3). 5.2 Linnustollisesti merkittävät alueet Suomi on sitoutunut myös maailmanlaajuisen kosteikkoja suojelevan Ramsar-sopimuksen ehtoihin. Sopimus velvoittaa sopimusvaltioita perustamaan luonnonsuojelualueita vesiperäisille maille ja edistämään kansainvälisesti merkittävien kosteikkojen ja vesilintujen suojelua. Kosteikot ovat maailman uhanalaisimpia elinympäristöjä. Yksi keskeinen peruste alueen valitsemiseksi Ramsar-alueeksi on sen kansainvälinen merkitys ja että se voidaan sellaisena säilyttää. Valintaperusteena on joukko Ramsar-sopimuksessa Kuva 48. Pohjois-Pohjanmaan ja Perämeren seudun Ramsar-aluerajaukset.. f[1]=regioncountry_en_ss%3afinland&pagetab=0 mainittuja kriteerejä, jotka alueen tulee täyttää. Valinnan perusteena voi olla se, että alue on harvinainen tai ainutlaatuinen. Uhanalaisien eläin- ja kasvilajien esiintyminen vaikuttaa myös valintaan. Suomen kosteikkoluontotyyppejä ovat: Itämeri ja sen rannikko, sisävedet ja rannat, suot, perinnebiotoopit sekä sisämaan tulvametsät ja rakennetut kosteikot. Suomessa on kaikkiaan 49 Ramsar-aluetta, jotka edustavat maamme kaikkia mahdollisimman erilaisia, vesilinnuston kannalta merkittäviä soita, lintujärviä, merenlahtia ja saaristoalueita. Mukana on eräitä luonnonsuojelullisesti arvokkaimpia saaristoalueita ja merenlahtia, huomattavimpia lintujärviä ja suokoko- 65

66 Kuva 49. Kansainvälisesti arvokkaat lintualueet (IBA) Perämeren ympäristössä. 66 Ramsar-kohde Pinta-ala IBA-alue Pinta-ala Hailuodon lintuvedet ha Krunnien saaristo ha Siikajoen lintuvedet ha Oulunseudun kerääntymisalue ha Liminganlahti ha Litokaira ha Krunnit ha Ahmasjärvi 419 ha Veneneva-Pelso ha Olvassuo-Oravisuo-Näätäsuo-Sammakkosuo ha Olvassuo ha Taulukko 8. Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuvat kansainvälisesti merkittävät kosteikko- (Ramsar) ja lintualueet (IBA). Himmennetyt kohteet eivät kuulu selvitysalueeseen tässä esiselvityksessä. naisuuksia, jotka kuuluvat myös Natura 2000 verkoston alueisiin. Suomen Ramsar-alueet ovat merkittävä osa sitä läntisen palearktisen alueen vesilinnuston muutonaikaisen levähdys- ja pesimäalueiden verkostoa, joka ulottuu arktisilta alueilta aina Afrikan laajoille kosteikoille. Ramsarin sopimuksen mukaisesti kaikilla tämän muuttoreitin varrella olevilla valtioilla on kansainvälinen vastuu vesilinnuston ja alueiden suojelusta. Ramsar-alueisiin kuuluu 24 suokokonaisuutta, jotka edustavat kaikkia suoyhdistymä- vyöhykkeitä. Oulun läänistä merkittävimmät Ramsar-kosteikkoja edusta-

67 Kuva 50. Pohjois-Pohjanmaan kosteikkokohteiden saavutettavuus. Lähde: PPLIITTO vat Veneneva-Pelso ja Olvassuo. Merenlahdista merkittävimmät ovat Liminganlahti ja Hailuodon rantaniityt ja lahdet. Selvitysalueen Ramsar-kohteet ja niiden pinta-alat on esitetty Taulukko 8. Kuva 48 kartassa näkyy Pohjois-Pohjanmaan Perämeren lähiympäristön Ramsar-alueet ja Kuva 49 kartassa taas IBA-alueet, jotka on esitetty tarkemmin myös selvitysaluekartoissa kappaleessa 1 Kosteikot ovat lintualueina maapallon tärkeimmät. Euroopan tärkeästä lintualueesta 70% on kosteikkoja. Kosteikkojen linnustollinen merkitys on myös Suomessa suuri ja siksi monet selvitysalueen merkit- tävistä kosteikkoalueista ovat myös tärkeitä linnustollisten arvojensa takia. Kansainvälisesti tärkeät lintualueet (Important Bird and Biodiversity Areas, IBA) on BirdLife Internationalin maailmanlaajuinen hanke tärkeiden lintukohteiden tunnistamiseksi ja suojelemiseksi. Maailmasta on löydetty noin kansainvälisesti tärkeää lintualuetta, jotka ovat tärkeitä myös muulle luonnon monimuotoisuudelle. IBA-alueet muodostavat maailmanlaajuisen tärkeiden lintualueiden verkoston, joka tarjoaa lajeille turvan niiden pesimä-, muutto- ja talvehtimisaikana. Näistä noin neljännes on lintuvesiä. Monet kansainväliset sopimukset korostavat lintuvesien suojelua niillä esiintyvien lajien vuoksi. IBA-alueiden huomioon ottaminen ja suojeleminen on tärkeää, koska alueilla on huomattava merkitys koko maailman linnustolle. IBA-alueiden suojelutilanne on YK:n Millennium Development Goals selvityksen luonnon monimuotoisuuden tilan mittari. Alueista 100 sijaitsee Suomessa ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on ha. Niillä levähtää tai pesii 265 eri lintulajia, joista 5 % eli 11 on IUCN:n punaisen listan maailmanlaajuisesti uhanalaisiksi katsottuja lajeja. Muuttolintulajeja näistä on 222 kappaletta ja 165 maalintu- sekä 94 vesilintulajia. 36 lintulajia edustaa merilintuja. 67

68 Kuva 52. Hailuodon Marjaniemen luontokeskus ja muu matkailupalveluiden sijoittuminen alueelle. Lähde: Kohdealueen retkeily- ja matkailupalvelukeskittymät 68 Kuva 51. Liminganlahden matkailupalvelutarjonta ja niiden sijoittuminen alueelle. Luontoarvoiltaan ja palveluvarustukseltaan vetovoimaisia kosteikkokohteita on selvitetty aiemmin mm. osana Pohjois-Pohjanmaan ja Länsi-Kainuun suo-ohjelma-hanketta (2013) maakunnan laajuisesti. Saavutettavuuden näkökulmasta vetovoimaisimpia kosteikoita sijoittuu erityisesti Oulun seudun matkailualueelle, josta viiden kohteen (Hailuoto, Hirvisuo, Liminganlahti, Oulanka ja Olvassuo) katsottiin pitävän sisällään parhaat edellytykset toimia kosteikkomatkailun kärkikohteina ja maakunnan monipuolisen suoluonnon edustajina. Näistä esiselvityksen selvitysalueisiin kuuluvat Hailuoto, Liminganlahti ja Olvassuo, jotka on myös valittu keskitettyjen kehitystoimien kohteiksi. Kosteikkomatkailun edistämiseksi tärkein toimenpide olisi vahvistaa kosteikkojen asemaa

69 Kuva 55 Retkeilyreittien varrella on runsaasti taukopaikoiksi sopivia laavuja, jotka mahdollistavat suoluonnosta nauttimisen. Lähde: Jarmo Laitinen. Pohjois-Pohjanmaan matkailustrategiassa, matkailumarkkinoinnissa sekä maakunnan imagossa ja identiteetissä. Kosteikkojen matkailullisten voimavarojen hyödynnettävyyteen vaikuttaa kohteen saavutettavuus, eli se kuinka helposti matkailija pääsee kohteeseen. Keskeistä kohteen saavutettavuudessa on kohteen edullinen maantieteellinen sijainti, kohde- ja lähtöalueiden liikenneyhteydet sekä kohteen oma opastus. Oulun seudun kosteikkoalueista Liminganlahti ja Hailuoto ovat saavutettavuudelta parhaassa asemassa sijaintinsa, liikenneyhteyksien ja vilkkaan matkailupalvelutarjonnan ansiosta. Koska Olvassuo sijaitsee kauempana Oulun keskustasta, sen saavutettavuus ei ole aivan yhtä hyvä, vaikka saavutettavuutta selvästi parantaa Olvassuon sijainti valtatie 20 varrella. Veneneva-Pelson saavutettavuutta edistää Rokuan matkailukeskuksen läheisyys ja kohtalaiset liikenneyhteydet Oulun suunnalta. Kuva 53. RokuaGeoparkin ydinalueen ja Rokuan harjualueen keskeisimmät matkailupalvelut. Lähde: Luontoon.fi 69

70 Selvitysalueen suokohteiden ja niiden lähiympäristöjen keskeisimmät retkeily- ja virkistyspalveluita tai matkailupalveluita tarjoavat, jo olemassa olevat kohteet ovat Hailuoto, Liminganlahden seutu, Rokua Geoparkin alue ja erityisesti Rokua sekä Olvassuo. Liminganlahdella saavutettavuus on vierailijoiden opastuksen kannalta hyvällä tasolla. lisäksi luontokeskukseen ja lähialueelle pääsee hyvin yksityisautolla ja polkupyörällä sekä julkisilla liikennevälineillä. Liminganlahden luontokeskus olisi hyvä kohde keskittää kosteikkoluontoa esitteleviä näyttelyitä ja laajempaa opastusta aiheeseen, sillä siellä on tällä hetkellä parhaat palvelurakenteet jo olemassa. Myös muiden kosteikkojen, kuten vaikka Olvassuon esittely luontokeskuksesta käsin olisi mahdollista erilaisin näyttelyin, valokuvin ja animaatioiden kautta, myös yleisölle jolla ei ole mahdollisuutta vierailla itse erämaisissa ja heikommin saavutettavissa alueen kohteissa. Majoituspalveluita on tarjolla Oulussa, Hailuodossa, Rokualla ja Limingassa pitemmän matkan vierailijoille. 70 Kuva 54. Olvassuon lähiseudun retkeily- ja matkailupalvelut. Natura-alueen pinta-ala hehtaaria jakautuu Olvassuon luonnonpuistoon (5 958 ha), Oravisuon-Näätäsuon-Sammakkosuon soidensuojelualueeseen (6 456 ha), Leväsuon-Kärppäsuon soidensuojelualueeseen (2 251 ha), Kälväsvaaran-Iso Palovaaran harjujensuojeluohjelma-alueeseen (1 252 ha) ja yksityiseen Ryömän luonnonsuojelualueen (33 ha). Koettavuus on Limingan luontokeskuksessa erittäin hyvällä tasolla jo nyt, sillä luontokeskus esittelee laajasti kosteikkoluonnon linnustoa, eläimistöä ja äänimaailmaa. Lisäksi lähiympäristössä on mahdollista kokea kosteikkoluontoa ja tarkkailla lintuja monissa lintutorneissa. Luontokeskus voisi toimia koko selvitysalueen keskeisimpänä alkupisteenä palveluiden kannalta. Siellä voisi olla esillä myös muiden kosteikkojen lajisto ja soiden kehityssarjan esittelypaikka niin kutsuttu kosteikkokoulutuskeskus. Voisi olla erikseen järjestettyjä retkiä kokemaan ja näkemään kosteikkoja ja niiden erikoisuuksia eri kohteissa. Matkailijavirrat voidaan keskittää Liminganlahden luontokeskukselle, Rokualle ja Hailuotoon, joista muodostuisi selkeät kolme kehittämiskohdetta, ja itse suot toimisivat erämaisina, ehkä hieman vaikeammin tavoitettavina retkeilykohteina ja erityiskohteita. Monilta osin näissä kohteissa opaspalveluita jo on, mutta niiden vahvistaminen ja yhteismarkkinoinnin keinoin kehittäminen olisi varmasti perusteltua ja matkailuyrittäjien liikevaihtoa lisäävä toimi. Kosteikkoluonto on koettavissa Liminganlahden luontokeskuksessa ja lähiympäristössä hyvin. Luontokeskukseen on suunnitteilla uudenlaista majoitusta ja patikointipolkuja, myös näillä saadaan luontoperintöä tuotua paremmin esille alueelle sopivalla arkkitehtuurilla ja suunnitelmalla.

71 7. POTENTIAALISET PERUSTEET SUOMEN MAAILMANPERINTÖKOHTEIDEN AIELUETTELOON HAKEMISELLE Tämän esiselvityksen perusteella potentiaalisimmat maailmanperintöluettelon valintakriteerit, joiden pohjalle mahdollista aieluetteloon hakeutumista Liminganlahdelta alkavan suosarjan alueisiin voitaisiin ryhtyä rakentamaan, ovat erityislaatuinen luonnonkauneus (vii), ekologinen ja biologinen meneillään oleva prosessi (ix) ja luonnon luontotyyppien ja lajiston monimuotoisuus (x). Liminganlahti ja Perämeren rannikko ovat kiistatta Suomen kärkikohteita ja kansainvälisesti erityislaatuisia maankohoamisrannikon kosteikkokohteita, kun puhutaan keskiboreaalisen aapasuon primäärisoistumisesta sekä rannansiirtymiseen ja maankohoamiseen liittyvien aapasuoluontotyypin kehitysvaiheiden suosarjoista. Liminganlahti ja Perämeren aapasoiden syntysijat ovat alueina erikoinen jäätiköitymisen jälkeisen kasvi- ja eläinlajien evolutiivisen ja ekologisen kasvillisuussukkession ja aapasoiden kehityshistorian ilmentymäpaikka, jossa yhä tavataan muualta lähes täysin hävinneitä juuri meriveden vaikutuspiiristä kohonneita ja aapasoiksi kehittyviä nuoria maankohoamisrannikon soita. Näiden nuorten, suoraan merestä paljastuneille maa-alueille kehittyneiden soiden rehevä kasvillisuus ja varttuneempien aapasoiden luontotyypin monipuolisuus suo monille merkittäville uhanalaisille ja tärkeille lajeille elintärkeän ja monin paikoin harvinaistuneen elinympäristön. Selvitysalueen eri sarjojen kohteet yhdessä luovat kokonaiskuvan koko maankohoamisrannikon sukkessiokehityksestä eri maaperäolosuhteissa. Liminganlahdelta ja Hailuodosta alkunsa saavien suokehityssarjojen seutu näyttäytyy boreaalisen kasvillisuusvyöhykkeen luonnon monimuotoisuuden keskittymänä erityisesti aapasuoluontotyyppien osalta ja kasvi- ja eläinlajien kirjonsa ansiosta ainakin Perämeren rannikkovyöhykkeen mittakaavassa, ellei jopa laajemminkin. Elinympäristönä ja luontotyyppinä maankohoamisrannikon aapasuot ovat Euroopassa äärimmäisen uhanalaisia ja muutenkin harvinaistuneita. Selvitysalueen kohteet edustavat Pohjois-Pohjanmaan parhaita kohteita kosteikko- ja suolajiston edustavuudeltaan. Kohteet sijoittuvat merkittäville uhanalaisten suolajiston esiintymisalueille ja toimivat suurpetojen elinympäristöinä, sekä porojen laidunalueina. Selvitysalueen aapasoiden erityislaatuinen maisemallinen kauneus puolestaan perustuu Fennoskandian tasaisen maankohoamisrannikon ja subakvaattisen jääkauden muovaaman maiseman silmänkantamattomaan avoimuuteen ja erämaisuuteen, lähimaiseman vaihtelevuuteen ja aapasoiden lajiston väri-, tuoksu- ja äänimaailmaan, joihin neljä vuodenaikaa tuovat oman lisänsä. Lähimaiseman lisäksi aapasoiden maisemaan liittyy oleellisesti soiden avoimet laajat ja märät keskusalueet, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin erämaisen kauniina. Nämä kaikki elementit yhdessä luovat luonnonkauneuden vertaansa vailla olevan kokemuksen, johon liittyy tiiviisti hiljaisuus ja toisaalta suoluonnon äänimaailma, erämaisuus ja luontoyhteyden tuntu. Tällaista kokonaisvaltaista luonnon kauneuden 71

72 72

73 kokemusta on mahdollista kokea ja nähdä enää harvoissa paikoissa maailmassa. Aapasoiden luonnonkauneus täydentää tärkeänä osana boreaalisen taigavyöhykkeen maisemaan kuuluvia metsä- ja järvimaisemia suolakeuksien omintakeisena ja maailmalla harvinaislaatuisena kosteikkoluonnon kauneutena. Parhaiten perusteltuja ja toisiinsa läheisesti liittyviä arvoja Liminganlahden maankohoamissuosarjojen alueella ovat alustavien arvioiden perusteella maankohoamisrannikon ja rannansiirtymäilmiön mahdollistaman primäärisukkession seurauksena syntyneet aapasuot ja niiden ekologinen kehitys sekä tämän prosessin vuorovaikutus luontotyyppien ja suolajiston monimuotoisuuteen. Arvioiden mukaan Liminganlahdelta alkunsa saavat kohteiden sarjat täydentäisivät nykyistä Maailmanperintöluetteloa oleellisesti keskiboreaalisen kasvillisuusvyöhykkeen maankohoamisilmiön ilmentymiä ekologisen ja biologisen meneillään olevan prosessin osalta. Kohteen vahvin piirre asiantuntija-arvioiden ja kommenttien puolesta on aapasoiden suoraan merestä kohonneille maille syntyvät primäärisoistumisilmiön oppikirjamaiset esimerkit sekä kansainvälisestikin mitaten maailman parhaimmistoon kuuluvat kohteet ja niiden katkeamaton kehityssarja jääkauden jälkeisestä ajasta nykypäivään asti. Lisäksi kohteessa on edustettuina kaikki keskiboreaalisen aapasuovyöhykkeen luontotyyppien variaatiot laajempina vyöhykkeinä kuin muualla, täällä karkeasti ottaen vuoden kasvillisuuskehitystä edustaa 15 metrin vyöhykettä erilaisissa maaperäolosuhteissa. Myös muualla maailmassa maankohoamisrannikoilla kuten Kanadan Hudson James Bayn alangoilla, Perämeren länsirannikolla Ruotsissa sekä Luoteis- Venäjällä Vienanmeren rannalla, soita syntyy primäärisen soistumisen kautta suoraan merestä kuten kohdealueella. Nämä muut kohteet edustavat kuitenkin ilmastoltaan erilaisia alueita kuin Pohjanlahden rannikko, ja Ruotsin puoleinen rannikon topografia estää soiden kehittymisen yhtä laajoiksi suoyhdistymiksi kuin kohdealueella eli aapasoiden ominaispiirteet eivät pääse Ruotsin rannikolla esille yhtä hyvin kuin Suomen puolella. Jos Liminganlahden ja Perämeren aapasoiden syntysija alueen hakemusta alettaisiin koota maailmanperintöluetteloon vahvimmat kriteerit, jotka voisivat täyttyä itsenäisesti, ovat IUCN:n ja WHC:n dokumenttien tarkastelun perusteella ekologisten meneillään olevien prosessien (ix), luonnon monimuotoisuuden keskittymän (x) ja luonnonkauneuden (vii) kriteerit. Näistä vahvimpana itsenäisenä OUV-arvona nousee selkeästi esiin ekologisen ja biologisen meneillään olevan prosessin ilmentymänä maankohoamisrannikon aapasuosukkessiosarjat. Aapasoiden suoraan merestä alkunsa saavien sukkessiosarjojen maankohoamiseen liittyvät ekologisen prosessin vaiheet ovat itsenäisesti kaikista vahvin ja tieteellisesti perustelluin osa-alue ainakin tässä vaiheessa. Luonnon monimuotoisuuden osalta esiselvityksen arvio on monella tapaa liian suppeaan aineistoon ja tarkasteluun pohjautuva, joten tämän kriteerin OUV-arvo vaatisi laajempia ja ajantasaisempia tieteellisesti valideja tarkasteluja jatkohankkeissa, jotta sen todellinen potentiaali jatkoa ajatellen voitaisiin varmentaa. Luonnonkauneuden kriteerin OUV-arvon täyttymistä on myös hankala arvioida tässä vaiheessa, sillä aapasuot ja tasaiset aukeat, erämaiset kohteessa edustetut kauneuskriteeriominaisuudet ovat maailmalla harvinaisia eikä tällä lyhyellä tarkastelulla löydetty suoraa vertailukohdetta, josta voisi johtaa 73

74 74 yksityiskohtaisempia arviointimenetelmiä tai arvioita arvojen erityislaatuisuudesta tai potentiaalista. Luonnon monimuotoisuutta Liminganlahdelta alkunsa saavien kehityssarjojen kohteissa ilmentää ainutlaatuisen edustavat aapasuoluontotyypin eri variaatiot ja aapasuoluontotyypin Euroopan laajuinen ja mahdollisesti laajempikin uhanalaisuus. Tätä täydentää tiiviisti uhanalaiset, endeemiset ja vain täällä esiintyvissä olosuhteissa elävät kasvi- ja eläinlajit, joiden esiintymät ovat harvinaisia ja harvinaisen runsaita tähän karuun kosteikkoluontotyyppiin suhteutettuna. Luonnonkauneuden ilmentymänä kohteen maisemallisten arvojen riittävyyttä Maailmaperintöluettelon kannalta on vaikeampi arvioida luotettavasti tässä vaiheessa. Selvitysalueen kohteista suurimmat suoalueet ovat kuitenkin maisemallisesti ehjiä, tiettömiä ja ojittamattomia kokonaisuuksia, jotka ovat ainutlaatuisia esimerkkejä koskemattomista ja Pohjois-Pohjanmaalle tyypillisestä aapasuoluonnosta ja edustavat yksiä suurimmista ja luonnontilaisimmista suokeskittymistä napapiirin eteläpuolella. Monet selvitysalueen kohteista kuuluvat lisäksi valtakunnallisesti merkittäviin maisema-alueisiin, joten selkeitä maisemallisia arvoja kohdealueella on tunnistettu jo aiemmin. Siitä, riittävätkö Suomen valtakunnallisesti merkittävät maisema-arvot kuvastamaan maailmanlaajuisesti erityislaatuista luonnonkauneutta Maailmanperintöluettelossa, voidaan esittää vain subjektiivisia arvailuja tässä vaiheessa. Kriteerin arvojen vahvistaminen vaatisi tarkempaa taustatutkimusta luonnonkauneuden ilmentymiin muissa kohteissa ja yksityiskohtaista aiemmin käytettyihin arviointimenetelmiin tutustumista. Alueen erikoisuus avoimena ja tasaisena kohteena voi mahdollistaa uuden arviointimenetelmän kehittämisen ja luonnontilaisen aapasuon koivulettojen runsaus ja vanhat ikimetsien peittämät reunavyöhykkeet arvokkaine linnustoineen ja lajistoineen voi olla myös ennakolta tunnistamaton mahdollisuus. Liminganlahden Perämeren rannikon kohteiden vahvuuksiksi Suomen aieluetteloa ajatellen voidaan lukea vakiintuneet maanomistusolosuhteet Natura-alueisiin ja muihin luonnonsuojeluohjelmien alueisiin kuuluvien kohteiden osalta, sillä vain noin 9% selvityksessä mukana olleista kohteista ei ole valtion omistuksessa olevia kohteita. Maailmanperintökohteeksi hyväksyminen ei vaadi täydellistä valtion omistusta, mutta suojelulliset ja hallinnolliset eheys- ja autenttisuus vaatimukset edellyttävät, että kaikki kohteeseen kuuluvat alueet on suojeltu kansallisella lainsäädännöllä mahdollisimman korkealla tasolla olevan lainsäädännön kautta. Lopullisesta aluerajauksesta riippuen Maailmanperintökomitean vaatima hyvä suojelun taso mahdollisella maailmanperintö-alueella voisi olla suhteellisen helppo toteuttaa käytännöntasolla, jos ja kun suurin osa esitetyistä alueista ovat jo suojeltuja kohteita tai sellaisiksi pian perustettavia kohteita. Tämä vaatisi kuitenkin aluerajauksen tarkistamista ja kohteeseen lopullisesti esitettävien alueiden liittämistä esimerkiksi Natura 2000-verkoston tasoisen suojelun piiriin, riippumatta jatkossa OUV-arvon kriteeripainotuksesta. Vahvuudeksi voidaan katsoa myös alueen vakiintunut matkailupalveluiden kattavuus. Selvitysalueella on kohteen luonteen erämaisuudesta huolimatta kolme hyvin varusteltua luontokeskusta, joilla on hyvä valmius tarjota matkailijoille tarvittavia opas- ja matkailupalveluita ja kehittää yksittäisten kohdealueiden tuotteistamista valmiiksi tuotteiksi asti ja mahdollisesti näin laajentaa toimintaansa kosteikkokohteisiin. Kosteikkojen ja suoluonnon luontomatkailullinen veto-

75 57. Olvassuota ilmasta nähtynä. Olvassuon kaukomaisema on hyvin koskematon ja erämainen. Lähde: Hannu Vallas.Kälväsvaaran-Iso Palovaaran harjujensuojeluohjelma-alueeseen (1 252 ha) ja yksityiseen Ryömän luonnonsuojelualueen (33 ha). voima ja potentiaali Pohjois-Pohjanmaan matkailuelinkeinon uutena muita täydentävänä aluevaltauksena on merkittävä. Kosteikkokohteet ovat eri tavalla vetovoimaisia eri vuodenaikoina, ja suot voisivat olla parhaita vierailukohteita syksyllä tai talvella, kun muissa kohteissa pääpaino on kesässä tai keväässä. Näiden kolmen toimivan luontokeskuksen ja olemassa olevan retkeilyreitistön ja opastusvarustuksen varaan olisi suhteellisen helppo rakentaa ja kehittää valtakunnallisesti merkittävimmän maakunnan kosteikkomatkailua. Maailmanperintökohdestatus olisi tässä varmasti merkittävä lisäarvo, mutta ei välttämättömyys. Olvassuota on aiemmin pohdiskeltu maailmanperintökohteeksi yhdessä pohjoisempien suokohteiden kanssa, joka sinänsä on osoitus asiantuntijoiden arvostuksesta kohdetta kohtaan. Olvassuo on erittäin merkittävä ja edustava kosteikko- ja aapasuosukkessiosarjan päätepiste, jonka suoluonnon arvo on monessa yhteydessä todettu. Tämä on erittäin suuri etu mahdollista jatkohanketta ja aieluetteloon hakemista ajatellen. Haasteena puolestaan on aluehallinnollisen vetovastuun ja toimivan toimintamallin muodostaminen, joka yhdistäisi nämä hajallaan toisistaan ja kahden eri maakunnan alueelle sijoittuvat ehdotetut kohdealueet keskenään yhtenäiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Lisäksi haastetta lisää pohjoisen kehityssarjan kohteiden suojeluntason epäsuhtaisuus eteläisen kehityssarjan kohteisiin nähden. 75

76 Kuva 58 A (vasen) ja B (oikea). Maailmanperintökomitean Globaalin Strategian peruspilari, OUV-arvon kynnys ja Maailmanperintöluettelon kohteissa käytettyjen eri biodiversiteettiä käsittelevien kriteerien käytön yleisyys vuonna 2013 luettelossa olleiden 217 luonto- ja sekakohteiden osalta. Monet näistä kohteista on luettelossa useiden luontokriteerien kautta ja sekakohteissa edustettuina on myös yksi tai useampi kulttuurikriteeri, joita ei ole listattu tähän. Lähde: Bretzky, B. et al. (2013) Alustavaa vertailevaa analyysiä muihin maailmanperintöluettelon kohteisiin nähden Maailmanperintökohteiden ja maailmanperintökomitean neuvoa antavina, tieteellisen tiedon edustajina toimivat The International Union for Conservation of Nature (IUCN), The International Council on Monuments and Sites (ICOMOS) ja The International Centre for the Study of the Preservation and Restoration of Cultural Property (ICCROM). Luontoasioissa komiteaa ja maailmanperintökohteita luontoarvojen suojelutehtävässä avustaa IUCN, kulttuuri- ja sekakohteissa ICOMOS ja ICCROM. IUCN avustaa myös maailmanperintöluetteloon hakevia tai hakemista valmistelevia tahoja laatimalla ajoit- tain maailmanperintöluettelossa jo olevista luontokohteista maailmanlaajuisia arvioita tai katsauksia, kuten 2013 vuonna tehty Terrestrial Biodiversity and the World Heritage List - Identifying broad gaps and potential candidate sites for inclusion in the natural World Heritage network -julkaisu. Tämä maaekosysteemeiden biodiversiteettiin ja maailmanperintöluettelon luonto- ja sekakohteisiin keskittyneen julkaisun tarkoituksena on auttaa uusia luetteloon pyrkiviä kohteita tunnistamaan oman potentiaalinsa ja toisaalta osoittaa maailmanperintökohteiden vielä edustamattomia teemoja erityisesti biodiversiteettiarvoihin liittyen. Kaiken tavoitteena on täyttää Globaalin Strategian tavoitetta, eli tunnistaa ja hyväksyä maailmanperintöluetteloon vain ja ainoastaan parhaista parhaat OUV-kriteerin täyttävät kohteet (Kuva 58 A). Kuva 58 B näkyy kuinka monta kohdetta vuonna 2013 oli maailmanperintöluettelossa kullakin biodiversiteettikriteerillä. Vuonna 2013 maailmanperintöluettelossa oli yhteensä 271 luonto- ja sekakohdetta, joissa OUV-kriteerinä oli määritelty joku biodiversiteettikriteereistä (vii, viii, ix tai x) tai useampia niistä, muiden kulttuurikriteerien ohella. Koska selvityskohteemme potentiaalisimpina OUV-kriteereinä pidettiin lähtötilanteessa ensimmäisten asiantuntijatyöryhmän kokousten jälkeen kriteereitä vii (luonnonkauneus), ix (ekologinen ja biologinen prosessi) ja x (biodiversiteetti), tämän tarkastelun perusteella meidän tulisi vertailla kohdettamme 133 luonnonkauniiseen kohteeseen, 112 ekologista ja biologista prosessia edustavaan kohteeseen ja 132:een biodiversiteettiarvoja edustavaan kohteeseen, jotka ovat jo maailmanperintöluettelossa. IUCN:n luokittelee kohteita kuitenkin myös maail-

77 Taulukko 9. Biodiversiteettikriteereiden perusteella Maailmanperintöluettelossa olevat kohteet ja niiden biogeografiset vyöhykkeet (perustuen Olson et al Maailman terrestristen ekovyöhykkeiden luokitteluun). Jotkut kohteet jatkuvat yhden vyöhykkeen lisäksi useampiin vyöhykkeisiin. Taulukosta poistettu luokittelun luokat järvet ja jää. Maailmanperintö konventio ei ole vielä huomioinut Antarktisen mantereen ekovyöhykkeitä. Lähde: Bretzky, B. et al. (2013). manlaajuisten ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeiden mukaan. Maailmanperintöluettelon kohteita voidaan luokitella kahden maailmanlaajuisen ilmaston ja kasvillisuuden yleispiirteitä eli maanekosysteemien biogeografisten vyöhykkeiden ominaisuuksia kuvaavien yleisesti käytössä olevien Udvardyn (1975) ja Olsonin sekä muiden (2001) kehittämien luokittelujen avulla (Taulukko 9ja Taulukko 10). Suomi sijoittuu maantieteellisesti ja biogeografisesti palearktiseen vyöhykkeeseen. Palearktiselle biogeografiselle vyöhykkeelle sijoittuu 36 kappaletta biodiversiteettikriteerien perusteella maailmanperintöluetteloon hyväksyttyä kohdetta, jotka käsittävät 22,6 % kaikista luontoarvokriteereiden kohteista luettelossa. IUCN:n käyttää myös maailmanlaajuisessa vertailussaan apuna maailman maaekovyöhykkeiden biomi-luokittelua (Terrestrial Ecoregions of the World, Olson et al. 2001), jonka mukaisen luokittelun mukaan Suomi kuuluu pohjoisen boreaalisen metsän eli taigavyöhykkeeseen. Boreaalisen metsän tai taiga kasvillisuutta edustavia biodiversiteettikriteereitä täyttäneitä kohteita luettelossa on vain 8 kappaletta, jotka käsittävät vain 3,4 % kaikista luettelon luontokohteista. Nämä kahdeksan kohdetta sijaitsevat Lapponian alue Ruotsissa, Korkearannikko/Merenkurkku Ruotsissa ja Suomessa, West Norwegian Fjords Norjassa, Virgin Komi Forest Venäjällä, Putorana Palteau Venäjällä, Lena Pillars Nature Park Venäjällä, Nahanni National Park, Wood Buffalo National Park ja Kluane Wrangell-St. Elias Glacier Bay Kanadassa. IUCN:n julkaisussa ei kuitenkaan ole tarkasteltu selvitysalueemme kannalta oleellista biogeografista vyöhykettä, jota selvitysalue ja esimerkiksi Korkearannikko/ Merenkurkku edustaa eli rannikkovyöhykettä ja kosteikkoekosysteemiä. Tästä johtuen vertailevassa analyysissamme tarkastelimme myös muita samantapaisia rantavyöhykkeen kohteita ja kosteikkokohteita, jotka jo ovat maailmanperintökohteita. Nämä ja muut kansainvälisen vertailevan analyysin kohteet on koottu Taulukko 11. Vertailtavista maailmanperintöluetteloon jo kuuluvista kohteista eniten esiselvityksen luontokohdetta muistuttavia ominaisuuksia sisältävät Suomen ja Ruotsin yhteisessä Korkean Rannikon ja Merenkurkun kohteessa, Ruotsin Lapponia Arean kohteessa sekä Venäjän Virgin Komi Forests ja Kanadan Wood Buffalo National Park. Ne kaikki ovat laajoja ja luonnontilaista taigakasvillisuutta edustavia kohteita, joihin sisältyy myös suoalueita. Venäjän 1995 vuonna maailmanperintöluetteloon hyväksytty Virgin Komi Forests ja 77

78 Taulukko 10. Biodiversiteettikriteereiden perusteella Maailmanperintöluettelossa olevat kohteet ja niiden biomit (perustuen Olson et al maailman terrestriset ekovyöhykkeet luokitteluun). Jotkin kohteet jakautuvat useamman kuin yhden biomin alueelle. Taulukkoon ei ole luettu järvi tai jää luokan kohteita. Lähde: Bretzky, B. et al. (2013). 78 Kanadan jo vuonna 1983 luetteloon hyväksytty Woof Buffalo National Park kohteet ovat luettelossa samoilla biodiversiteetti kriteereillä ix ja x sekä luonnonkauneuskriteerillä vii. Virgin Komi Forestin vahvuus on sen laajuus ( ha), luonnontilaisuus ja boreaalisen metsäympäristön lajikirjo; Wood Buffalossa Kalliovuorten ja preeriatasangon luontotyypit yhdistettynä susien ja biisonien ikiaikaiseen elämänrytmiin kauniissa maisemissa. Ruotsin Lapissa sijaitseva Lapponia Area on vuonna 1996 maailmanperintöluetteloon päässyt sekakohde, jossa kulttuurikriteerien lisäksi on luonnonkauneuden (vii), jääkauden jälkeisen geologisen prosessin (viii) ja luontotyyppien ja lajiston kirjon (ix) kriteerien katsottu täyttyvän. Korkean Rannikon ja Merenkurkun vuonna 2005 luettelopaikkansa saaneessa yhdistelmäkohteessa on edustettuna maankohoamisilmiö ja jääkauden muokkaamat maaperänmuodot ja De Geer moreenit kriteerin viii kautta. Näiden lisäksi 2009 luetteloon liitetty useiden valtioiden alueelle jakautuva Wadden See edustaa merkittävää linnustokosteikkoa, vuorovesirannikkoa ja kansainvälisesti merkittävää lajikirjon keskittymää. Vertailevassa analyysissa on tärkeää keskittyä vastaavia ilmiöitä, kasvillisuus- tai ilmastovyöhykkeitä ja geologisia tai ekologisia elementtejä sisällään pitäviin kohteisiin kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tutustumalla muihin samanlaisia ominaisuuksia sisällään pitäviin kohteisiin ja heidän hakemuksiinsa, voi saada arvokasta tietoa myös omaan hakemuk- seen tarvittavista taustatiedoista ja tutkimuksista. Norjan West Norwegian Fjords on tärkeä vertailukohde tulevaisuudessa erityisesti luonnonkauneuden kriteerin soveltamisen ja todentamisen osalta. Luonnonkauneuden todentamisessa maailmanperintökohteissa on käytetty monenlaisia menetelmiä, mutta viimeaikoina tämänkin kriteerin todentamiseen tulee käyttää enemmän resursseja ja numeerisia, tieteellisiä perusteita. Alustavaan vertailevaan analyysiin keskityttiin erityisesti luontoryhmän asiantuntijoiden kesken sähköpostilla ja kokouksessa paikalla olleiden asiantuntijoiden kesken ennakkomateriaalin ja yhteisen pohdinnan kautta. Ennakkomateriaalissa oli

79 Maa Kohde MP-kriteerit Tanska, Saksa, Hollanti Wadden See viii, ix, x Suomi, Ruotsi High Coast/Kvarken archipelago viii Ruotsi Lapponia Area iii, v, vii, viii, ix Kanada Wood Buffalo National Park vii, ix, x Kanada Nahanni National Park vii, viii Kanada, USA Kluane/Wrangell-St. Elias Glacier Bay vii, viii, ix, x Venäjä Lena Pillars National Park viii Venäjä Virgin Komi Forests vii, ix Norja West Norwegian Fjords vii, viii Taulukko 11. Kansainvälisen vertailevan analyysin kohteet. koottuna edellä mainituista vertailtavista kohteista lyhyt kuvaus ja jokaisen kohteen edustamien kriteerien eli OUV-arvojen perustelut. Lisänä oli lyhyt sijainti kuvaus ja ilmasto- ja kasvillisuusvyöhyke kuvaus jokaisesta kohteesta. Näiden pohjalta keskusteltiin ja pohdittiin kohdealueen vahvuuksia ja eroavaisuuksia jo maailmanperintöluettelossa oleviin samankaltaisiin kohteisiin nähden. Tämän vertailevan analyysin tulokset ja yhteenveto on koottu Taulukko 12 kriteereittäin. Työryhmän mielestä esiselvityksen kohdealueella oli erittäin vahvoja puoltavia ominaisuuksia ja yksityiskohtia, jotka puhuvat sen puolesta vertailtaviin kohteisiin nähden. Lisäksi alustavasti pohdittiin esiselvitysalueen lähistön samankaltaisten kohteiden kanssa hypoteettista sarjanimeämisvaihtoehtoa tai yhdistelmäkohteen ehdottamista, ja pohdittiin kuinka todennäköisesti se tässä vaiheessa voisi onnistua ja jos ei, niin miksei. Nämä tulokset ovat alustavia ja pintapuolisen vertailevan analyysin tuotosta. Jotta voitaisiin asioita tarkastella tarkemmin, tulisi vertaileva analyysi pohjautua laajempaan taustamateriaaliin jokaisesta verrattavasta kohteesta sekä kansainvälisellä tasolla että kansallisella tasolla ja kohteisiin tulisi tutustua syvällisemmin. Siksi näitä tuloksia tulee tässä vaiheessa pitää suuntaa antavina arvioina. Tästä on kuitenkin hyvä lähteä syventämään analyysiä ja tämän kautta jatkotutkimusten suuntaaminen on resurssitehokkaampaa ja tarkoituksenmukaisempaa. Näiden maailmanperintöluettelossa jo olevien kohteiden lisäksi, vertailevassa analyysissa tulee jo alkuvaiheessa huomioida myös muiden maiden aielistoilla (Tentative List) olevat kohteet. Tätä ehdotusta ajatellen, erityisen tärkeää olisi syventää vertailua mm. luonnonarvojen ja tarkemmin aapasoiden osalta Kanadan Manitoban ja Ontarion osavaltiossa sijaitsevaan aielistan kohteeseen nimeltään Pimachiowin Aki. Kohdetta ollaan esitetty jo pariin otteeseen itse maailmanperintöluetteloon ja se on läpikäynyt valmisteluja. Kohdetta on esitetty maailmanperintöluetteloon sekakohteena kriteereillä iii, vi, ja ix ja kohteeseen sisältyy ha boreaalisen taigavyöhykkeen soita. 79

80 Taulukko 12. Kansainvälisen vertailevan analyysin alustavia tuloksia kriteereittäin. MP-kriteeri Selvitysalueen lisäarvo suhteessa muihin kriteeriä edustaviin kohteisiin Kohdealue olisi ainoa ekologista ja biologista prosessia edustava kohde Suomen maailmanperintöluettelossa ja aieluettelossa, joka edustaa primäärisoistumisen ja aapasuoluonnon sukkessiokehitystä näin pitkän historiallisen kehityssarjan ja laaja-alaisten suoalueiden ketjuna. Kohdealue edustaa topografialtaan hyvin tasaista, geologisessa mielessä nuoren maaperänaluetta, joka kuvaa katkeamattoman sarjan avulla aapasuonkehitystä vuotta taaksepäin. Kriteeri ix (ekologinen ja biologinen meneillään oleva prosessi) Maaperän tasaisuuden takia vuosien aikana tapahtunut muutos on nähtävissä maastossa laaja-alaisempana ja selvemmin erottuvana erityisesti hiekkamaan kehityssarjan kohteissa kuin muissa kosteikkokohteissa Pohjois-Pohjanmaalla, pohjoisen sarjankohteet täydentävät tätä muulla edustavuudellaan ja katkeamattomalla kehityssarjallaan. Kohdealue edustaa merenrannikkoympäristöä, jossa lisäarvoa tuo maankohoaminen. Muissa kohteissa ei ole merenrannikkoa mukana samassa mittakaavassa ja näin oleellisena ytimenä kuin kohdealueella. Kohdealueen kohteet edustavat viimeisen jääkauden jälkeen käynnistyneen biologisen ja ekologisen prosessin etenemistä subakvaattisella eli maankuoren painumisen ja jäätikön sulamisvesien takia veden alla olleen alueen kasvillisuuskehitystä jäätikön sulamisen alkuvuosista aina nykypäivään asti. Hudson Bay ja Kanadan kohteet edustavat alpiinisia, lähes tundravyöhykkeen aapasuoympäristöjä, eivätkä kuvaa katkeamattomana, horisontaalisesti laaja-alaisena sarjana niin pitkää kehityshistoriaa aina jääkauden lopulta nykypäivään ja tulevaisuuteen asti kuin kohdealueen suokehityssarjat. Aapasuokasvillisuus edustaa keskiboreaaliselle vyöhykkeelle tyypillistä suoluontotyyppien ja suolajiston kirjoa. Kriteeri x (luontotyyppi, lajiston monimuotoisuus, in situ suojelu) Aapasuot ovat Suomessa tieteelle 1900-luvun alussa esitettyjä luontotyyppejä, joiden ominaisuudet ja levinneisyys sekä ilmastovyöhykkeisyys on esitetty ensimmäistä kertaa täällä tehdyn tutkimuksen kautta kansainväliselle suotutkimukselle, täällä suotutkimus ja erityisesti maankohoamisrannikoiden suotutkimus laajinta edelleen. Kohdealueen aapasuot ovat monien uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien elinehto, suurpetojen elinympäristöjä ja keskittymiä myös erämaisuutensa ja hiljaisuutensa takia. Kohdealueella on 100 km:n etäisyydellä rannikosta enemmän suopinta-alaa ja suoluontotyyppejä kuin missään muualla. Aapasuoluontotyypin monet värit, tuoksut ja äänimaailma luovat omanlaisensa kokemusmaiseman, jonka monipuolisuutta lisäävät entisestään ympäristön vuodenaikojen vaihtelun mukanaan tuomat eroavaisuudet. Luontoarvojen kauneus itseisarvona, kohdealueen jo tunnustetut kansallisentason merkittävät maisema-arvot (maisema-alueet). Kriteeri vii (luonnonkauneuden ilmentymä) Kohdealueen maisemaan oleellisesti liittyvä hiljaisuus, suoluonnon äänimaailma ja kohteiden kiistaton erämaisuus, joita ei tavata samalla tavalla muissa kohteissa. Oman lisänsä tuo kohteiden saavuttamattomuus kesällä ja toisaalta niiden helppokulkuisuus talvella esimerkiksi hiihtäen. Valttikorttina maiseman ja topografian tasaisuus, joka mahdollistaa silmänkantamattomien lakeuksien maiseman kohdealueella Olvassuolla on suurin yhtenäinen aava 5 km x 2km (vrt. Lapponia). Kauko- ja lähimaiseman kauneuden elementtien vaihtelu ja monimuotoisuus on ensiluokkainen aapasuon kaltaisessa ympäristössä, joka on harvinaista maailmanlaajuisesti. 80

81 Merenkurkku/Korkea Rannikko: (viii) 1) Edustavat kohdealueen kanssa saman maankohoamis- ja rannansiirtymisilmiön kohteita, mutta ovat ilmiön erilaisia ilmentymiä, sillä Merenkurkussa pääpaino ei ole luontotyypeissä tai ekologisen ja biologisen prosessin ilmentämisessä. Lisäksi vaikka Merenkurkussa onkin soita ja primääristä kasvillisuussukkessiota, siellä ei ole näin mittavasti edustettuina primäärisoistumat tai kaikki tätä kehitystä kuvaavat sukkessionvaiheet. 2) Kohdealueella ja erityisesti Limingassa ja Siikajoella pääpainotus on hiekkamaan maankohoamisessa ja sen kasvillisuuden ja maaperän luomista erityispiirteistä maankohoamisrannikolla. Kohdealueella ei esiinny ollenkaan moreenimaaperän jääkauden jälkeisiä geomorfologisia muotoja kuten De Geer moreenikumpareita tai muita jäätikön muovaamia geomorfologisia muotoja samalla tavalla kuin Merenkurkussa tai Korkealla Rannikolla. Lisäksi kohdealue edustaa matalan topografian rannikkoa kuten Merenkurkku, mutta ei ollenkaan täydennä tässä mielessä Korkean Rannikon jyrkkää rannikkoa sen jäätikön muokkaamine jyrkkine rantoineen. 3) Lisäksi ongelmallista näiden kohteiden jatko- tai yhdistelmänimeämisessä on se, että Merenkurkulla ja Korkealla Rannikolla on Maailmanperintöluettelossa eri kriteeripainotus kuin kohdealueella. Eri kriteereitä ja OUV:ta edustavien alueiden yhdistäminen keskenään ei ole Maailmanperintökomitean ohjeituksen (Operational Guidelines) mukaista. Oulanka-Paanajärven maailmanperintökohde-ehdotus Kuusamossa ja Venäjän puolella: (v), (vii), (viii), (ix), (x) 1) Oulanka-Paanajärven alueella on runsaasti soita ja suokasvillisuutta, mutta alueen suot edustavat eri suotyyppiä kuin kohdealueen keskiboreaaliset aapasuot, ettei niitä voi kovin luontevasti yhdistää samaan kehityssarjaan tai sukkessioketjuun. Oulanka-Paanajärven suot eroavat kohdealueen soista hyvin paljon mm. morfologialtaan yms. ominaisuuksiltaan. 2) Oulanka-Paanajärvi sijaitsee Itä-Suomessa ja vedenjakaja-alueen toisella puolella, niin ettei alueella itse asiassa ole Perämerellistä historiaa vaan Oulanka- Paanajärven kanjonilla on tiiviimpi maankohoamishistoria Vienanmereen. Oulanka-Paanajärvi on jäätiköitymishistorialtaan supra-akvaattista aluetta, eli alue ei ole ollut samassa määrin viimeisen jääkauden jäätikön sulamisvesien peittämiä heti jääkauden jälkeen, vaan alue on jäätikön sulamisen jälkeen ollut kuivaa maata huomattavasti pitempään kuin Perämeren rannikon alavat alueet. Toisin sanoen Oulanka-Paanajärvi ei edusta samaa maankohoamisrannikon ja subakvaattisen kasvillisuuskehityksen tarinaa boreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä. Yhdistelmä- tai sarjanimeäminen lähikohteen kanssa 3) Oulanka-Paanajärven alueella on runsas ja monimuotoinen kasvillisuus- ja eläinlajisto, myös hyvin edustavia suoalueilta, mutta Oulanka-Paanajärven alueen suot eivät edusta suosukkessiosarjan kohteita tai primäärisukkession seurauksena suoraan merestä muodostuvia suoaltaita kuten kohdealue. Oulanka-Paanajärven alueella suot ovat todennäköisesti muodostuneet vesialueista umpeenkasvun tai metsämaan soistumisen seurauksena suuremmassa määrin kuin kohdealueella. 4) Oulanka-Paanajärven maailmanperintökohde-ehdotuksessa potentiaalisimmiksi OUV-kriteereiksi on katsottu eri kriteerit kuin kohdealueella, ja niissä on erilaiset jääkauden jälkeiset ilmiöt keskiössä, joten kohteiden yhdistäminen tai sarjanimeäminen olisi ainakin tässä vaiheessa ongelmallista. Lapponia Area: 1) Lapponian kohde Pohjois-Ruotsissa ja Skandien vuoristossa edustaa kohdealueeseen nähden hyvin erilaista topografiaa, eli kohde sijoittuu vuoristoympäristöön ja ylängölle, jossa mm. pienilmastoolosuhteet ja pinnanmuotojen vaihtelu on hyvin erilaista kuin kohdealueella. Tämä osaltaan vaikuttaa myös siihen että alueen hydrologiset olosuhteet suoaltaissa eroavat hyvin merkittävästi kohdealueen tasaisista, matalan profiilin omaavista valuma-alueista ja kallio- ja maaperäolosuhteista. Lapponiassa on edustettuina pohjoisboreaalisen vyöhykkeen aapasoita jossain määrin, mutta ei keskiboreaalisia aapasoita. 2) Lapponian alueella maankohoamis- ja rannansiirtymisilmiöt puuttuvat samassa mittakaavassa kuin kohdealueella, Lapponiassa pääpaino on jääkauden muokkaamissa maaperän ja kasvillisuuden muodoissa, eikä nopeassa maankohoamisessa tai merenrannan siirtymisessä ja siitä seuraavasta neitseellisen maan kasvillisuussukkessiokehityksestä. 3) Lapponian alue sijoittuu sisämaahan ja vuoristoon, ja vaikka alueella onkin runsaasti vesistöjä, lampia, järviä ja puroja, sieltä puuttuu täysin merenranta ja siihen liittyvät erityispiirteet, jotka ovat erityisen hyvin edustettuina kohdealueella. 4) Lapponian alue edustaa jääkauden jälkeiseltä historialtaan kohdealueesta poiketen supra-akvaattista aluetta, eli Lapponian alue ei tiedettävästi ole ollut täysin vedenpeittämä-alue jääkauden loputtua ja viimeisen jäätikön sulamisen jälkeen. Tämä seikka heijastuu alueen geologiassa, hydrologisissa oloissa ja kasvillisuuden kehityksessä merkittävästi eri tavoin kuin kohdealueella. 5) Lapponian alueella ei edellisiin kohtiin viitaten ole siis aapasuota syntynyt suoraan neitseelliselle vasta merestä kohonneelle maalle primäärisoistumisen seurauksena, vaan Lapponian alueen soilta voidaan löytää mineraalimaavaihetta edustava kerrostuma soiden pohjaosista, joka kertoo niiden syntyneen jollain muulla soistumistavalla kuin primäärisen soistumisen kautta. 81

82 Jatkotoimenpiteet ennen varsinaista aieluetteloon tai Maailmanperintöluetteloon hakemista Perämeren rannikkovyöhykkeen aapasuot ja niihin liittyvät arvot ovat niin monipuolisia ja merkittäviä luontoarvoiltaan, että jatkoselvityksille on selkeä tarve. Perämeren maankohoamisrannikon kosteikkoluonnon tuntemus on tieteellisellä tasolla laaja, mutta tutkimustulosten kattavuuden ja yhtenäistämisen tarve on merkittävä ajatellen Pohjois-Pohjanmaan kosteikkoluonnon arvon ja erityislaatuisuuden esilletuomista nykyistä laajemmalle yleisölle. Selvitysalueen luontoarvojen osalta saatavissa olevat tiedot eivät tässä vaiheessa mahdollista kohteen maailmanperintökohdepotentiaalin tarkempaa tieteellistä arviointia, mutta antaa kyllä erittäin selkeän kuvan alueen merkittävimmistä arvoista ja siitä, mihin jatkotutkimukset kannattaa keskittää tulevaisuudessa. Vasta tarkempien tieteellisiin arvioihin perustuvalla kansallisen ja kansainvälisen tason vertailulla voidaan tarkemmin ottaa kantaa siihen, kuinka hyvin kriteerien kuvaamat OUV-arvot mahdollisesti Liminganlahden maankohoamisrannikon aapasuokohteissa todellisuudessa täyttyisivät ja minkälaisella aluerajauksella. Taustaselvityksissä on jo tässä esiselvitysvaiheessa otettu pintapuolisesti kantaa kansainvälisiin Maailmanperintöluettelon kohteisiin, jotka ovat jo vastaavilla kriteereillä luettelossa. Näiden kohteisiin tarkempi perehtyminen on kuitenkin tarpeen, sillä muiden hakuprosessiin ja dokumentteihin perehtymällä voidaan myös Liminganlahden maankohoamisrannikon kohteen taustatietojen kokoamisessa keskittyä kaikista keskeisimpiin kysymyksiin Maailmanperintöhakemusta ajatellen. Tämä edellyttää myös kohteisiin lähempää tutustumista benchmarkingin muodossa, mutta vierailuja ei tulisi kohdistaa vain ulkomaisiin, keskeisimpiin kohteisiin vaan vertailua tulisi tehdä myös kansallisella tasolla Suomessa. Kansallisen tason vertaileva analyysi samankaltaisia luontoarvoja edustavista kohteista on yhtä merkittävä tapa varmistua kohteen erityislaatuisuudesta. Jotta selvitysalueen potentiaalista edetä Maailmaperintökohteeksi asti voitaisiin tehdä valveutuneempi arvio, tulisi selvitysalueen kohteista koota yhteneväiset ja ajantasaiset luonto- ja kulttuuriarvot kaikista toisistaan irrallaan olevista kohteista. Tällä hetkellä osasta kohteista saatavissa olevat tiedot olivat hyvinkin yksityiskohtaisia ja tieteellisesti referoituja, kun taas osasta kohteista olemassa olevat tiedot olivat hyvin hajanaisia ja yleispiirteisiä. Tietojen päivitys edellyttäisi käytännössä paikallista vastuujakoa ja selvitysryhmän kokoamista ja tiiviin yhteistyön jatkamista asiantuntijoiden, paikallisten toimijoiden ja alueen kuntien kanssa. Paikallisten osallistaminen ja hankkeesta tiedottaminen on myös ensiarvoisen tärkeää jo Suomen aielistalle hakemisen yhteydessä, jotta hakuprosessi pääsisi jouhevasti käyntiin. Jatkotoimia hoitavan työryhmän edustajien tulisi pyytää alustavaa tukea kansainväliseen vertailevaan analyysiin ja hakemuksen laatimiseen Suomen maailmanperintöasioita hoitavalta Museovirastolta ja Ympäristöministeriöltä, mutta myös varhaisessa vaiheessa olisi hyvä konsultoida IUCN:ää, kuten Maailmanperintökeskus ohjeistaa. Ennen lopullista Suomen aieluettelon päivitystä, voisi olla hyvä laatia lyhyt englanninkielinen tietopaketti kohteen merkittävimmistä erityispiirteistä ja taustatiedoista, joihin laajemman asiantuntijaverkoston olisi helpompi perustaa arvionsa. Lisäksi nämä suunnitelmat tulisi saattaa laajemman paikallisväestön tietoisuuteen avoimen viestinnän kautta. Esiselvityksen tulosten hyödyntäminen jatkossa kosteikkoluonnon matkailullisen potentiaalin käyttöönottoon ja edelleen kehitys valmiiksi tuotteiksi ja kokemuksiksi on ensiarvoisen tärkeää myös mahdollista Maailmanperintökohdehakemusta ajatellen. Jatkotutkimukset tulisi suunnitella mahdollisuuksien mukaan niin, että niiden tuloksista olisi myös paikallistason hyötyä ja soveltamismahdollisuuksia käytäntöön mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hankkeen edetessä.

83 Jatkotoimenpiteet Luontoarvot, lajistoselvitykset Kohteiden valokuvaus ja dokumentointi Kulttuuvaikutuksen selvittäminen (suokulttuuri) Benchmarking (Suomi, ulkomaat) Kohteiden yhtenevä inventointi Kohteiden suojelu- ja hallinnointitoimien harmonisointi tarvittavan suojeluntason saavuttaminen Paikallinen osallistaminen Vertailevan analyysin syventäminen, Tentative Lists, kansallinen taso IUCN konsultointi Taulukko 13. Jatkotoimenpiteet kohdealueella ennen Suomen aieluetteloon hakemista 83

84 LÄHTEET 84 Bretzky, B., Shi, Y., Hughes, A., Engels, B., Ali, M.K, and Badman, T. (2013) Terrestrial Biodiversity and the World Heritage List: Indentifying broad gabs and potential candidate sites for inclusion in the natural World Heritage network, IUCN, Gland, Switzerland and UNEP-WHMC, Cambridge, UK.xiv+70pp. Enbuske, M. 2010: Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria. Verkkojulkaisuna: pohjois-pohjanmaanymparistohistoria [Viitattu ] Huikari, O. (1957). Primäärisen soistumisen osuudesta Suomen soiden synnyssä. Metsäntutkimuslaitoksen julkaisuja 46 (6). Kaakinen, E., Kokko, A., Aapala, K., Kalpio, S., Eurola, S., Haapalehto, T., Heikkilä, R., Hotanen, J.-P., Kondelin, H., Nousiainen, H., Ruuhijärvi, R., Salminen, P., Tuominen, S., Vasander, H. & Virtanen, K. 2008a. Suot. - Julkaisussa: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Osa 1. Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 8/2008. S Kaakinen, E., Kokko, A., Aapala, K., Kalpio, S., Eurola, S., Haapalehto, T., Heikkilä, R., Hotanen, J.-P., Kondelin, H., Nousiainen, H., Ruuhijärvi, R., Salminen, P., Tuominen, S., Vasander, H. & Virtanen, K. 2008b. Suot. - Julkaisussa: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Osa 2. Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 8/2008. S Kaleva (jouluk ). Perämereltä löytyi oma vaaksiainen. Rahko, P. joulu14/vaaksiainen.htm Laine J., Harju P., Timonen T., Laine A., Tuittila E-S., Minkkinen K., Vasander H. (2011) The intricate beauty of Sphagnum mosses a Finnish guide to identification. Second amended edition. Univ. of Helsinki Department of Forest Sciences publications p Laitinen, J. et al. (2016) Oksanen, J. & Maliniemi, T. & Kaakinen, E. & Aapala, K. and Rehell, S. Ecological, topographic and successional pattern across wetland in a rugged land uplift in Nyby, northern Finland. Fennia 194: 1, ISSN Laitinen, Jarmo; Rehell, S., Huttunen, A., Tahvanainen, T., Heikkilä, R. & Lindholm, T. (2007). Mire systems in Finland special view to aapa mires and their waterflow pattern Suomen suosysteemit erityistarkastelussa aapasuot ja niiden vedenvirtauskuviointi. Suoseura Finnish Peatland Society Suo 58(1): 1 26 ISSN Helsinki Verkkojulkaisuna: publication/ _mire_systems_of_finland_-_ special_reference_to_aapa_mires_and_their_waterflow_pattern/links/ cf22395f29c2ad1.pdf [Viitattu ] Lindholm, T. (2013) Miten käsityksemme suoyhdistymistä syntyi, kehittyi ja muovasi näkemyksiämme Suomen soista Sata vuotta A. K. Cajanderin suoklassi- kosta: Studien über die Moore Finnlands. Suo 64 (2-3): Katsaukset, Suoseura Finnish Peatland Society, Helsinki Lindholm, T & Heikkilä R. (toim.) (2006). Finland - land of mires. The Finnish Environment 23/2006, Nature, 270 s. Finnish Environment Institute. Metsähallitus (2012) Meriruoho,A. Hailuodon Marjaniemen virkistys- ja veneilypalveluiden kehittämissuunnitelma. Verkkojulkaisuna: metsa.fi/documents/10739/79a5592a-284a ba2d-79330bc16f4e [Viitattu ] Metsähallitus (2005a). Kävijätutkimusraportti Olvassuon ja Iso Tilansuo-Housusuon Natura 2000 alueille kesällä Julkaisussa: Wiiskanta, M (toim.) Olvassuon & Iso Tilansuo Housusuon luontoa ja historiaa. Suomet-säerämaa Life- projektin perusselvitykset. Tammer Paino Oy, Tampere. Metsähallitus (2005a). Kävijätutkimusraportti Litokairan Natura 2000-alueelle kesällä Julkaisussa: Wiiskanta, M. (toim.) Litokairan luontoa ja historiaa. Suometsäerämaa Life- projektin perusselvitykset. Tammer Paino Oy, Tampere. Nieminen, M. 2008: Suot porolaitumina. Teoksessa Korhonen, Korpela & Sarkkola 2008: Suomi Suomaa. Soiden ja turpeen tutkimus sekä kestävä käyttö, s Suoseura ry, Maahenki Oy.

85 Olson, D. M., Dinerstein, E., Wikramanayake, E. D., Burgess, N. D., Powell, G. V. N., Underwood, E. C., D Amico, J. A., Itoua, I., Strand, H. E., Morrison, J. C., Loucks, C. J., Allnutt, T. F., Ricketts, T. H., Kura, Y., Lamoreux, J. F., Wettengel, W. W., Hedao, P., Kassem, K. R. (2001). Terrestrial ecoregions of the world: a new map of life on Earth. Bioscience 51(11): Oikarinen, K., Hovi, M., Lindeman, S., Siikamäki, P. ja Tervonen P. (2015). Esiselvitys Oulangan-Paanajärven alueen soveltuvuudesta UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Metsähallituksen selvitys, asianro MH 4766/2015/ Verkkojulkaisuna: metsa.fi/assets/pdf/lp/muut/oulankapaanajarvi-esiselvitys.pdf. Paavilainen, Eero ja Päivänen, Juhani (1995). Peatland Forestry: Ecology and Principles. Ecological Studies 111 p.250. Springer-Verlag Berlin Heidelberg. Pohjois-Pohjanmaan Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (2016) Natura-alueiden yleissuunnitelma. Verkkojulkaisuna: Luonto/Suojelualueet/Natura_2000_alueet?f=Pohjois- Pohjanmaan_ELYkeskus Natura-alueiden yleissuunnitelma 2016 Pohjois-Pohjanmaa (hyv ) [Viitattu ] Pohjois-Pohjanmaan liitto, Mäkiniemi, Kaisa (2015) Arvokkaat maisema-alueet Pohjois-Pohjanmaalla - Pohjois-Pohjanmaan valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitys- ja täydennysinventointi , Pohjois-Pohjanmaan maisematoimikunta. Verkkojulkaisuna: pohjois-pohjanmaa.fi/file.php?4037 Pohjois-Pohjanmaan liitto (2013b) Pietilä, Miisa. Luontoparatiisit lähellämme - Kosteikot Pohjois- Pohjanmaan matkailun voimavarana. Julkaisu B:60. ISBN Pohjois-Pohjanmaan liitto, Laitinen, Jarmo (2013a) Nybyn Iso Heposuon aapakehityssarja. Kymmeniä luonnontilaisia soita Perämeren rannasta 60 metrin korkeuteen. Verkkojulkaisuna osoitteesta: Pohjois-Pohjanmaan liitto, Seväkivi, Marja-Liisa (2011) Katsaus soiden monimuotoisuuden tilaan Pohjois- Pohjanmaalla. Metsäntutkimuslaitos. Pohjois-Pohjanmaan liitto (2013c) Vastuullisella soiden käytöllä tunnetuksi kosteikkomaakunnaksi - Pohjois-Pohjanmaan ja Länsi-Kainuun suo-ohjelma hankkeen yhteenveto, B:72 ISBN Verkkojulkaisu: php?2562 [Viitattu ] Putkinen, A., Larmola, T.; Tuomivirta, T., Siljanen, H M.P., Bodrossy, L., Tuittila E-S. & Fritze, H. (2014) Peatland succession induces a shift in the community composition of Sphagnum-associated active methanotrophs. FEMS Microbiol Ecol Jun; 88(3): Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). (2008). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. Osat 1 ja s. Rehell, S & Laitinen, J. (2014) Vascular plant and moss species across successional mire basins on the land uplift coast of Northern Ostrobothnia, Finland. Momoranda Soc. Fauna Flora Fennica 90: 33-54, Rehell, S Ryöskäri-Ihanalampi area land uplift succession of aapamires. Rehell, Sakari, Huttunen, Antti, Kondelin, Hanna, ja Laitinen, Jarmo. Development of large-scale aapa mire hydrotopography on land-uplift coastland in northern Finland. Teoksessa Lindholm, T. & Heikkilä, R (toim.) (2012). Mires from pole to pole. The Finnish Environment 38: s Rehell, Sakari, Huttunen, Antti ja Korpelin Hanna. The development of patterning on a succession series of aapa-mire systems on the land-uplift coast of northern Ostrobothnia, Finland.Teoksessa Lindholm, T. & Heikkilä, R (toim.) (2012). Mires from pole to pole. The Finnish Environment 38: s Rehell, S. & Heikkilä, R. (2009) Aapasoiden nuoret sukkessiovaiheet Pohjois-Pohjanmaan maankohoamis- 85

86 rannikolla. Suo 60(1 2): 1 22 Research article. Suoseura Finnish Peatland Society ISSN Verkkojulkaisuna: Alkuperainen/suo/pdf/Suo60_Rehell.pdf Rydin, H., Hooijer, A., Jeglum, J. K., Jeglum, J. K., & Rydin, H. (2006). The biology of peatlands: The biology of habitats series. Räty, M. et al., toim. alunperin julkaistu Pro Terran numerossa 29/2006: Miten maamme makaa - Suomen maaperä ja sen tila. IV Maaperätieteiden päivien laajennetut abstraktit. s Suomen maaperätieteiden seura ry. Verkkojulkaisussa: fi/index.php/ / / /suot [Viitattu ] Savola, A. (2005). Äänimaisema luontomatkailukohteiden suunnittelussa ja kehittämisessä. Metlan työraportteja Suomen Ympäristökeskus, Pohjoismaiden Ministerineuvosto (2004) Kosteikot pohjoismaissa ja Ramsar-sopimus Suojelusta, hoidosta ja käytöstä. Esite: Kosteikot pohjoismaissa ja Ramsar-sopimus [Viitattu ] Science and Systems of the Human Environment - 3rd Edition. John Wiley & Sons. Inc. SYKE/POPELY (2013) Natura-tietokanta Natura_2000_alueet [Viitattu ] Sundseth, Kerstin (2009). Natura 2000 in the Boreal Region. European Commission Environment Directorate General Office for Official Publications of the European Communities, 2009 Ecosystems LTD, Brussels. Verkkojulkaisuna: [Viitattu ] Thorsell, J., Ferster, R., Levy and Todd Sigaty (1997) A Global Overview of wetland and marine protected areas on the World Heritage List - A Contribution to the Global Theme Study of World Heritage Natural Sites. Natural Heritage Programme, IUCN Valkama, Jorma (2007) Suomen soiden rakenne ja tutkimus sekä hyötykäyttö. GTK P21.4/2007/18 Valtion ympäristöhallinnon verkkopalvelu, luontodirektiivin luontotyyppien esittelyt. Verkkojulkaisuna: lan=fi [Viitattu ] Verkkolähteitä: Merenkurkun verkkosivut, fi/maailmanperintoalue/geologia/sanasto/ [Viitattu ] kasitepankki/ [Viitattu ] Ympäristö.fi, Luontotyypit/Luontotyyppiryhmat/Suot [Viitattu ] Ramsar Sites Information Service verkkosivustot, Country_en_ss%3AEurope&f[1]=regionCountry_en_ ss%3afinland&pagetab=0 [Viitattu ] Rehell, S Ryöskäri-Ihanalampi area land uplift succession of aapamires. 86 Strahler, A. & Strahler, A. (2005). Physical Geography:

87 LIITE 1 LIITE 2 87